Jos Suomessa olisi kaksikamarinen eduskunta, työmarkkinajärjestöt olisivat toisen kamarin, ”ylähuoneen” itseoikeutettuja edustajia. Itävallassa perustuslakia muutettiin 2006, jotta työmarkkinaosapuolet jätettiin lobbausta säätelevän lainsäädännön ulkopuolelle. Suomessa työmarkkinajärjestöt ovat viimeisen 50 vuoden aikana vakiinnuttaneet asemansa lainsäädännössä, markkinoilla ja sosiaalisessa järjestyksessä. Työmarkkinajärjestöjen poikkeuksellisen suuri vallankäyttö tai yleinen puhevalta yhteiskunnassa leimaa suomalaista parlamentarismia, koska järjestöillä on edelleen lakien valmistelussa keskeinen vahtikoiran asema.
Suomi on taloudellisesti jäänyt jälkeen muista pohjoismaista. Julkinen velkaantuminen on kaksinkertaistunut 10 vuodessa. Kansantulon kehitys on hiipunut. Tuottavuuskin on jäänyt jälkeen kilpailijoistamme, vaikka työllisyys on hyvällä tolalla. Etsitään tasapainoa, jotta taloudelliset shokit hallitaan ja hyvinvointiyhteiskunnan palvelulupaukset voidaan tuottaa. Talouden tilaa voidaan verrata 1960-luvun lopun inflaatioon, jolloin tulopolitiikka syntyi.
Työmarkkinapolitiikan merkitys on Suomessa muuttumassa. Keskitetyistä ratkaisuista on luovuttu, mutta pyrkimys koordinaatioon on yhä olemassa. Korporatismin kolmikantaiset rakenteet ovat yhä olemassa, mutta tahtotila niiden hyödyntämiseen on heikentynyt. Turun yliopiston Eduskuntatutkimuksen keskuksessa loppusuoralla oleva tutkimus ennakoikin tulosta, jossa vastakkainasettelu työnantajien ja työntekijöiden välillä on eliittien tasolla voimistunut. Kaksi kolmesta vastaajasta ei identifioi yhteistä etua nykyisessä työmarkkinajärjestelmässä.
Korportismin ydintä on valtiovallan ja työmarkkinajärjestöjen jatkuva neuvottelu- ja sopimussuhde, jota kutsutaan kaksoissidokseksi. Se on 2000-luvun Suomessa hakenut uutta muotoa EU-jäsenyyden ja eurovaluutan oloissa. Työmarkkinajärjestöille on syntynyt tulopolitiikan seurauksena asema, jota voi parlamentaarisesti kuvata eräänlaiseksi toiseksi kamariksi. Eduskunnan rinnalla on vuosikymmeniä toiminut kaksoissidoksen varassa kolmikantainen valmistelu- ja neuvottelujärjestelmä, jonka tuotosta ovat olleet menneisyyden talouskasvu, elinkeino- ja työllisyyspolitiikka ja sosiaalilainsäädäntö 2008 finanssikriisin jälkeen. Kun puolueet osallistuvat suoraan vallankäyttöön eduskunnan ja hallituksen kautta, työmarkkinajärjestöt vaikuttavat epäsuorasti niihin tarjoten politiikkasuosituksia ja vaatimuksia. Tämän epäsuoran vaikuttamisen tutkimusta on Suomessa laiminlyöty.
”Toisen kamarin” lamaantuminen tekee tilaa vahvalle hallitukselle ja päättäväiselle eduskunnalle. Hallitusten muodostamisen ongelmaksi on kehittynyt koalitioiden heikentyminen, kun puolueet ovat eduskunnassa heikentyneet. Kahden suurimman puolueen yhteiskannatus ei ole yltänyt 2011 vaalien jälkeen yksinkertaiseen enemmistöön. Suuret talouslinjaukset on perinteisesti tehty ”toisen kamarin” eli työmarkkinajärjestöjen myötävaikutuksella: ”raamisopimuksella” 2011, ”työllisyys- ja kasvusopimuksella” 2013 ja ”kilpailukykysopimuksella” 2016, kunnes työnantajien keskusjärjestöltä EK:lta otettiin sääntömuutoksella pois valta neuvotella ja allekirjoittaa työehtosopimuksia 2016.
Työmarkkinajärjestelmän kehitysnäkymä on Eduskuntatutkimuksen keskuksen tutkimuksen tulosten valossa heikko. Yrittäjistä puolet mieltää Tanskan työmarkkinat houkuttelevimmiksi, neljännes Ruotsin ja viidennes Itävallan työmarkkinat. Vain 6 prosenttia vastanneista yrittäjistä kokee Suomen mallin houkuttelevimmaksi. Muiden vastaajaryhmien joukossa tyytyväisyys Suomen malliin on selvästi korkeampaa. Erityisesti työntekijäjärjestöjen edustajat olivat tyytyväisiä Suomen mallin toimivuuteen. Vastaajat edustivat yli 380 työmarkkina- ja yhteiskuntavaikuttajaa, joista 59 prosentilla on yli 10 vuoden kokemus työmarkkinajärjestelmässä toimimisesta, kolmanneksella yli 20 vuotta.
Tulopolitiikan kannustusvoima on hiipumassa, koska sitä ei enää yhdistetä tuottavuuden kasvuun, vaan työmarkkinoiden jäykkyyksiin. Työnantajat väittävät niiden juontuvan ammattiliittojen vaikutusvallan kasvusta. Työntekijäjärjestöt kokevat perusoikeuksiensa olevan uhattuina. Työmarkkinoiden yhteisvoiman marginalisoituminen merkitsee sitä, ettei poliittiseen prosessiin tule työntekijä- ja työnantajajärjestöjen yhteisiä vaatimuksia ja poliittista tukea. Tämän johdosta hallitukset ovat olleet vaikeuksissa, koska niiltä on puuttunut työmarkkinoiden yhdessä sopima poliittinen selkänoja.
Neljän suuren puolueen kannatukselta putosi pohja viimeistään 2010-luvulla. Puoluekannatusten heikentyminen on kaventanut koalitiomahdollisuuksia eduskunnassa. Tutkimus osoittaa, että puolueet ovat kaivautuneet syvälle vanhoihin juoksuhautoihin. Eturyhmät eivät ole enää pystyneet yhdessä tuomaan päätöksentekoon heille edullista sääntelyä. Jo pidemmän aikaa työnantajat ovat halunneet irtautua erityisesti laajemmasta sopimusarkkitehtuurista. Sen rinnalle halutaan paikallista sopimista.
Näin kaksoissidos valtiovallan ja työmarkkinajärjestelmän välillä on höllentynyt. Kehitys viittaa siihen, että hallituksen rooli on kasvussa, mutta sen roolin se on hankkinut velkarahalla. Sillä on tosin parlamentaarinen kannatus. Kuinka kauan tämä kehitys jatkuu, ei kenties ratkea vain eduskuntavaalien tuloksen perusteella. Todennäköisesti tarvitaan laajaa sopimista, mutta asennetasolla tällaista ei katsota mahdolliseksi. Suomessa olisikin löydettävä moodi, yleinen tyyppiarvo, jolla aikaansaadaan talouskasvua. Kyvyttömyys julkisten menojen kustantamiseen voi aiheuttaa kollision, törmäyksen, joka on uhka yhteiskunnan kehittämiselle. Uhka voi ilmetä vain niinkin vähäisenä, että Suomi ajautuu EU:n ja OECD:n hyvinvointi- ja kehitysvertailuissa alimpaan kvartaaliin.
Anders Blom
Kirjoittaja on valtiotieteiden tohtori ja työelämäprofessori Turun yliopistossa
