Yhteiskunnallinen muutos lainsäädännön kautta ei takaa välitöntä ideologis-kulttuurista muutosta vaan asenteiden muovautuminen vaatii aikaa. Vaikka yleinen ja yhtäläinen äänioikeus saavutettiin Suomessa jo 1900-luvun alussa, paheksuttiin naisten osallistumista politiikkaan myös naisten toimesta vielä äänioikeusuudistuksen jälkeenkin. Erityisesti maalaisliitossa naisten osallistuminen ja järjestäytyminen vaati totuttautumista. Vasta 1930-luvulla ilmassa oli merkkejä asenneilmapiirin muutoksesta.
Syrjäinen ja piskuinen pohjolan kolkka sai naisille yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden ensimmäisenä Euroopassa vuonna 1906 ilman omaa voimakasta suffragettiliikettä. Sen sijaan, että naiset olisivat emansipaation kautta saavuttaneet 1906 äänioikeuden, he saivat sen ikään kuin monen sattuman summana: ensimmäisen sortokauden suomalaisille vastenmielinen venäläistämiskehitys, Venäjän heikkous tappiollisen Japanin sodan jälkeen sekä vallankumousta enteilleet levottomuudet saivat myös suomalaiset hakemaan oikeuksiaan. Lakot levisivät Venäjältä Suomeen, suurlakko alkoi lokakuussa 1905. Vaatimus eduskuntauudistuksen tarpeesta kävi äänekkääksi, mutta vaikka tätä ajoivat niin miehet kuin naisetkin, tapahtui tämä sukupuoliriidattomasti ilman suurta emansipatorista painostusta. Suomalaisten rauhoittamiseksi ja suurlakon päättämiseksi keisari antoi marraskuun manifestin, joka sisälsi lupauksen yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta.
Manifestin lupaus oli merkittävä: ennen vuotta 1906 äänestysoikeus oli ollut alle kymmenellä prosentilla suomalaista, mutta uudistuksen myötä äänioikeutettujen määrä nousi lähes kymmenkertaiseksi – naisten lisäksi myös esimerkiksi maaseudun maattomat saivat oikeuden äänestää ja asettua ehdolle.
Äänioikeusuudistuksen henki, maaseutuaate ja uusi politiikkaan herännyt äänestäjäkunta antoivat alkusysäyksen Suomen Maalaisväestön Liitolle sekä Etelä-Pohjanmaan Nuorsuomalaiselle Maalaisliitolle, jotka yhdistyivät vuonna 1908 Maalaisliitoksi. Myös jo olemassa olleet puolueet aktivoituvat: eduskuntavaaliohjelmia muutettiin maaseutupainotteisiksi ja lisäksi muutkin kuin työväenpuolue havahtuivat perustamaan naisjärjestöjä.
VALISTUSTA JA OMPELUSEUROJA
Työlaisnaiset järjestäytyivät jo vuonna 1900, ruotsalaisen kansanpuolueen naisjärjestöjen valtakunnallinen liitto perustettiin vuonna 1907 ja suomalaisen puolueen naisten toiminta virallistettiin omaksi organisaatiokseen, pitkän, jo fennomaaneista kummunneen toiminnan jälkeen vuonna 1919. Maalaisliiton naisjärjestö syntyi kuitenkin vasta vuonna 1941.
Muiden puolueiden naisjärjestöjen syntyhetkiin verraten maalaisliitto oli selkeästi takamatkalainen, vaikka äänioikeusuudistus herätti maaseudun naisten keskuudessa innostusta sekä laajaa vastuuntuntoa. Kun kahta erillistä maalaispuoluetta alettiin sorvata vuonna 1907 yhdeksi maalaisliitoksi, erityisesti Pohjois-Pohjanmaalta nousi kiinnostusta niin naisten kuin miestenkin taholta erillisen naisjärjestön perustamiseksi. Oulun läänin maalaisliittolaisten kokouksessa päädyttiinkin esittämään kempeleläisen Naimi Tuohinon pontevan alustuksen ja kokousta edeltäneiden lehtikirjoitusten pohjalta koko maata käsittävän maalaisliiton naisosaston perustamista paikallisyhdistyksien kylkeen perustettavien naisosastojen lisäksi.
Aloite naisjärjestöksi käsiteltiin tammikuussa 1908 Tampereella maalaisliittojen yhteisessä kokouksessa. Asian esittelijäksi ei kuitenkaan valikoitunut alkuperäinen esittelijä Tuohino vaan viipurilainen kansanedustaja Hilma Räsänen. Molemmat naiset olivat julkaisseet naisasiaa sekä –järjestöä koskevia tekstejä jo pidemmän aikaa. Molemmat myös ajoivat naisten aseman ja yhteiskunnallisen aktiivisuuden kohentamista, eroa oli toteutustavassa. Tuohino esitti poliittisen naisjärjestön perustamista, jota Räsänen piti siveettömänä ja radikaalina vaihtoehtona – hän näki maaseudun naisten yhteiskunnallisen ymmärryksen riittämättömänä. Räsänen jatkoi, että heti kun nainen alkaa ajatella yhteiskunnallisesti, hänellä on mahdollisuus toimia puolueessa aivan samoin kuin miehenkin. Naisjärjestön tilalle ehdotettiin valistushenkisten ompelu- ja käsityöseurojen perustamista paikallisyhdistyksien yhteyteen. Kokous jakautui näkemyksissään lähes tasan, myös naisten mielipide jakautui. Räsäsen näkemys voitti ja naisjärjestö jäi perustamatta useaksi vuosikymmeneksi.
”Hänen [naisen] ajattelematon kanapäisyytensä se hänet – varsinkin ahtaassa taloudellisessa asemassa ollen – helposti houkuttelee apuriksi niiden, jotka räyhäten suurilla sanoilla ja silmänkääntäjätempuilla hetkessä paradiisin lupaavat maailmaan luoda.” – Hilma Räsänen
Kokonaan naisten osallistumista oman organisaation puuttuminen ei estänyt: naisia oli maalaisliiton puoluekokouksissa virallisina edustajina ja yksittäisiä naisia valittiin puolueorganisaatioon monille tasoille. Maalaisliitto sai yhden naiskansanedustajan ensimmäisissä kaksissa vaaleissa. Kyse oli kuitenkin vain pienestä naisaktiivijoukosta, yleisemminkin maaseudun naisilla oli haasteena päästä hyväksytysti osalliseksi yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Suhtautuminen naisten poliittiseen heräämisen oli maalaisliitossa kaksijakoista: toisaalta korostettiin naisten osuuden tärkeyttä, naisääniä kun tarvittiin, mutta toisaalta esimerkiksi ensimmäisiä kansanedustajaehdokkaita valittaessa naisten innokkuutta ehdokkaiksi paheksuttiin julkisestikin. Maaseudun naisten poliittinen toiminta muovautui suurimmaksi osaksi ompeluseura- ja lukupiiritoiminnaksi sekä iltamien emännöinniksi.
PERHEKESKEISYYDEN EETOS
Kun vertaa naisten poliittista aktiivisuutta ja myös maalaisliiton naisjärjestön viivästymää yleispoliittiseen tilanteeseen, on havaittavissa joitain yhtymäkohtia ja samantahtisuutta.
Kahdet ensimmäiset vaalit ennen toisen sortokauden alkua olivat naisten aktivoitumisen aikaa ja näin myös maalaisliitossa: naiset lähtivät ehdolle vaaleihin, kirjoittelivat aktiivisesti lehtiin ja kaipasivat naisjärjestöä.
Toisena sortokautena elämä keskittyi selviytymiseen ja koteihin, eikä tämä ollut hedelmällistä aikaa puolueille eikä myöskään puolueiden naistoimijoille. Puolueilla oli sekä taloudellisia haasteita että puutetta aktiivisista jäsenistä. Myös maalaisliitossa toiminta hiipui eikä naisjärjestöä haikailtu. Toisaalta puolueiden ahdingosta huolimatta ennen itsenäisyyttä naisia valittiin eduskuntaan eniten vuoden 1916 vaaleissa. Tällöin peräti 25 naista aloitti kansanedustajana, joukossa ei kuitenkaan ollut yhtään maalaisliittolaista naista.
Itsenäisyyden jälkeen naiskansanedustajien määrä tippui huomattavasti verrattuna äänioikeuden saavuttamisen jälkeisiin vuosiin. Aallonpohja oli vuoden 1930 vaaleissa, tällöin naisten määrä eduskunnassa jäi 5,5 prosenttiin. Syyksi on arveltu yhteiskunnalliseksi ihanteeksi noussutta äitiyttä: naisen tehtävä perheenäitinä oli Martta-liiton, raittiusliikkeen ja poliittisten naisjärjestöjenkin kautta korostunut eikä poliittinen aktiivisuus sopinut tähän kuvaan.
Oma naiskansanedustaja oli pitkään poikkeus myös maalaisliitolle. Vuoden 1910 jälkeen oli taukoa, kunnes Bertta Pykälä nousi eduskuntaan ja toimi kansanedustajana vuosina 1917–1922. Aino Luostarinen vuosina 1927–1930 ja Tilda Löthman-Koponen vuosina 1929–1930. Vuoden 1930 vaaleissa ei noussut eduskuntaan yhtään maalaisliittolaista naista. Vasta vuodesta 1933 alkaen on maalaisliitolla ollut aina yksi tai useampi naiskansanedustaja.
Sosiaalidemokraattien Miina Sillanpää nousi ensimmäiseksi naisministeriksi vuonna 1927, mutta valintaa voi pitää poikkeamana yleiseen tilanteeseen, sillä seuraavan kerran nainen nähtiin ministerinä vasta vuonna 1947. Ensimmäinen maalaisliittolainen naisministeri saatiin vuonna 1953.
ASENNEILMAPIIRI MUUTTUU
Yhteiskunnan ja ideologioiden muutos uuteen tasa-arvoiseen osallistumisoikeuteen tapahtui siis lainsäädäntöä hitaammin ja äänioikeuden jälkeisinä vuosikymmeninä naisten todelliset poliittiset vaikutusmahdollisuudet jäivät maalaisliiton sisällä vähäisiksi. Toisaalta tämä nähtiin myös muissa puolueissa: poliittinen naisjärjestö ei taannut poliittista valtaa vaan naisten toiminta ajautui herkästi marginaaliseksi ompeluseuratoiminnaksi taikka huolenpidoksi moraaliarvoista.
Sortokausien, Suomen itsenäistymisen ja sisällissodan jälkeen naisia koskeva lainsäädäntö parani. Naiset saivat kunnallisiin vaaleihin yleiset ja yhtäläiset oikeudet vuonna 1917. Myös sosiaali- ja edusmieslait etenivät: miesten edusmiesasema lakkautettiin vuonna 1929, naisia erityisesti koskettaneet sosiaalilait uudistettiin 1920-luvulla ja äitiyslainsäädäntöä rakennettiin 1930-luvulla.
Vasta 1930-luvun edetessä järjestöt havahtuivat yhteiskunnallisen työn merkitykseen naisten aseman parantamisessa. Poliittisen työn merkitys kasvoi lakiuudistusten myötä, kun niiden kautta nähtiin naisten aseman parantuminen konkreettisesti. Tästä maalaisliitonkin naiset saivat uutta puhtia ja vuosikymmenen edetessä alkoivat puheet naisten aktivoimisesta sekä myös järjestäytymisestä herätä uuteen kukoistukseen. Äitiyslainsäädännön uudistamisen aikaan
1930-luvun loppupuolella oman maalaisliiton naisjärjestön perustaminen oli jo ääneen esitetty toive. Maalaisliiton naiset perustettiin virallisesti huhtikuussa 1941, toiminta käynnistyi kuitenkin epävirallisesti jo ennen sotia.
Kirjoittaja on väitöskirjatutkija Julia Koskinen poliittisen historian oppiaineesta. Koskisen väitöskirja käsittelee poliittisen naisjärjestön valtaa ja merkitystä Maalaisliitto-Keskustassa. Tutkimusta rahoittaa Keskitien säätiö.
