Yksi suomalaisen yhteiskunnan erikoisuuksia on kouluruoka. Paljon kehuttu, usein vähän parjattukin, mutta yhtä kaikki, sitä on ollut suomalaislapsille tarjolla edistyksellisimmissä kunnissa jo 1920-luvulta, ja lakisääteisestikin jo vuodesta 1948 alkaen (laki tuli voimaan 1943, mutta sen käytäntöön soveltamiselle annettiin kunnille viiden vuoden siirtymäaika).  Opetushallituksen keräämät kouluruokamuistot kuvaavat tätä ruokalistojen ja kouluruokatunteiden kirjoa vuosikymmenten takaa.  Niiden mukaan kouluruoka on aina herättänyt tunteita, puolesta ja vastaan. 

Kouluruoka on myös muuntautunut vuosikymmenten saatossa.  Esimerkiksi tuo edellä mainitun kokoelmatekstin mukaan 1930- ja 1940-lukujen kouluruoka koostui erilaisista velleistä, puuroista ja keitoista.   Ohravelli, kauravelli, imelletty ruispuolukkapuuro sekä perunasoppa ja tietysti torstainen hernekeitto vilahtelivat tuon ajan ruokamuistoissa.  1950-luvulla kouluruokaan tuli noiden edellisten lisäksi jo runsaammin lihaisia ruokalajeja, kuten lihaperunakeittoa, sianlihakastiketta ja perunoita.  Myös makaroni ilmestyi ruokalistalle mielipiteitä jakavana makaronivellinä.  

Noista ajoista kouluruoka on edelleen monipuolistunut, ja esimerkiksi Fazer Food Servicen vuonna 2015 toteuttamassa kouluruokatutkimuksessa  listattiin koululaisten lempiruokia, ja lista on hyvin tyypillinen monissa muissakin kyselyissä.  Tavallista, konstailemattoman kotoista ruokaa: 

• Jauhelihamakaronilaatikko 
• Lihapullat 
• Lasagne 
• Täytetty tortilla 
• Kalapuikot ja perunasose 
• Uunimakkara ja perunasose 
• Pinaattiohukaiset 
• Pizza 
• Broilernugetit 
• Broilerkastike ja riisi 

Vuonna 2018 Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) tutkijat julkaisivat laajan selvityksen suomalaisesta kouluruokailusta ). Kyselyihin ja ruokatarjottimien kuvauksiin pohjautuva kartoitus kartoitti 6- ja 8-luokkalaisten kouluruokailukäytäntöjä 20 eri paikkakunnalta Suomessa.  Tuon selvityksen mukaan noin kolmannes vastaaja koki, että kouluruoka on ”useimmiten hyvää”, mutta lähes kaksi kolmasosaa koki, että kouluruoka on vain joskus, harvoin tai ei koskaan hyvää.   Vain vajaat kaksi prosenttia ilmoitti, että ”kouluruoka maistuu aina hyvältä”.   

Kerätessämme Seinäjoen seudun ruokatarinoita vapaamuotoisten virikekeskustelujen myötä, nousivat kouluruokamuistot vahvasti esiin.  Yksi ikäviä muistoja herättänyt teema oli ”pakko syödä lautanen tyhjäksi” -käsky, joka on ollut yleinen moraalisääntö niukkuuden ajan Suomessa.   

Voiko sanua sen ekana, että kouluruuasta tuloo miäleen se kun oltiin kansakoulus niin meitä oli kaks jokka ei tykänny kesäkeitosta eikä pinaattikeitosta…pakko oli syörä ja me itku kurkus syötiin sitä opettajan pöyrän eres ja toiset kattoo kun me syötihin…joskus on jääty laiskoolle kun on pantu salaa johkin ja jokku on kannellu… se on aina jääny miälehen, mutta syän kyllä nykyään…kerran vuores. 

Meillä oli alakoulussa maksapataa. Se oli muistaakseni aina perjantai. Se oli oikeestaan niinku muhennos, sielä oli sellaasia maksanpaloja, sellaasia nelikanttisia, mä ne perunat ja porkkanat söin, mutta maksanpalat jäi ja mä istuun kans seuraavan tunnin siälä ruokalas kun olis pitänyt syödä. Kun tunti oli ohi, niin opettaja tuli kattomaan sinne…en oo kyllä syöny maksaa tämän jälkeen. 

Erityisesti henkilökohtaisten ällökkiruokien syöminen pakolla on jättänyt moneen meistä elinikäisen muisto ja vaikutuksen koko loppuelämän ruokavalintoihin. 

Kouluajasta tuli mieleen silloon kun mä olin, oli tämä tilliliha ja kanaviillokki, mistä monelle jäi traumoja. Ei mulle, mutta monelle muulle. Ei oo sen jälkeen tillilihaa syöny, kun siinä oli niitä kalvoja.  

Mullon sianlihasta se läski…sitte kun oli omat evähät ja maitopullo, niin sitten niihin eväspaperiihin, sinne läski, meitä oli muutama jotka sinne sitte laitettihin. Ja joskus ne piti sieltä kaivaa ja syödä, mutta onneksi oli maitua jäljellä niin sai ne alahan. Mutta kyllä hyvin perkaan aina läskit pois vielä nykyäänkin. 

Koska keskustelijoiden ikähaitari oli laaja (+30-90v.), ulottuivat muistotkin Suomen itsenäisyyden ajan ensimmäisistä vuosikymmenistä aina vuosituhannen vaihteeseen saakka.  Seuraava muisto on selkeästi jo ajalta, jolloin maito jaettiin lapsille pienissä maitopurkeissa.   Vaikka maito varmaan yleisesti ottaen on ollut hyvälaatuista, on vahvin muisto jäänyt epämieluisasta kokemuksesta. 

Samoon kun oli yhteen aikaan kansakoulus niitä 2 dl maitopurkkeja. Oli kans joku varmaan tullu, että ne oli aivan lintas ja maistuu palanehelle. Siälä oli varmaan joku häikkä tullu sielä tuotannossa tehtaalla niin se oli kyllä sellaanen pahanmakuunen kun siitä purkista piti juora. 

Suomalaisten on syytä olla ylpeitä kouluruoasta, joka on ollut yksi kivijalka tasa-arvoisen oppimisen tiellä.  Onneksi siitä on myös runsaasti hyviä muistoja. 

Mun kouluaikana oli sellaaset pellilkipot, tällaaset, ja rautalusikat,  mutta ku oli 5 km kävelly tai hiihtäny, että oli koulus, niin ei kyllä mitään ruokaa jääny, kaikki meni, olkoon mitä hyvänsä. Mutta näppäriä oltihin kuorimaan perunat. Oli vaan se lusikka, ei ollu haarukkaa ja veistä. 

Varmahan ei oo koulus enää veripalttuuta, niitä isoja paloja puolukkahillon kans. Joskus se äklötti, joskus oli hyvää. 

Ruoka ei ole vain ruokaa, vaan siihen liittyy vahvasti tunnelma, ruokailuympäristö ja ruokaa valmistavat ihmiset.  Usein pienissä kouluissa ruoka ja sen hyvyys henkilöityi keittäjään ja hänen taitoihinsa ja viitseliäisyyteensä. Hyviä keittäjiä muisteltiin myös meidän ruokatarinoinneissa suurella rakkaudella. 

Meilloli kansakoulus keittäjä joka justihin teki nuan, että se keitti lihat eriksensä ja jauhoo sitten lihamyllyllä, meillä ei ollu ikään sitä läskijuttua kun sinne meni kaikki, se teki justihin nuan lihakeittohon ja hernekeittohon. Ikään ei kukaan tapellu läskinpalojen kans. 

Meillä oli kyllä hyvä keittäjä, pieni keittiö ja pieni koulu, niin siinä oli hyvä.  

Eira asuu, meidän keittäjä, sielä yläkerras, niin se meni aina varhain töihin. Lämmitti luokat. 

Toki Suomen kouluissa on ollut myös keittäjiä, joilla keittotaito on ollut toisinaan vähän hakusessa. 

Meillä oli usein ruispuuroa, ruispuolukkapuuroa, pohjaanpalanutta, ei todellakaan hyvää. 

Moni muistaa senkin, että kouluruuan eteen piti nähdä vaivaa. 

– Meillä mentiin kuorimaan perunat aamulla keittäjälle. Kaikkien oli määrä mennä. 

–Oliko se joka päivä vai soppahan vaan? 

– Ei jokapäivä, soppaan vaan…ja lautaset nostettihin, kun oli sellaanen pöytä joka koottihin, jalaat meni tuonne alle ja katettihin siihen lautaset. Lautasen alla oli itte merkattu ruokaliina, käsityötunnin satoa 

Puolukat kerättihin – ja kotua vietiin perunoita aina kuinka monta lasta oli niin sen verran, en muista enää paljonko yhtä lasta kohti piti olla niitä perunoota. 

Kyllä nykyäänkin tuola maakunnis pitää puolukat kerätä kouluhun… mun lastenlapset on kulkenu yhyres marjas, nykkin syksyllä.  

Puolukat noukittiin ja perunat tuotiin koululle. Lihaperunakeittopäivän aattona tyttöjen piti jäädä koululle kuorimaan perunat.  

Meillä laitettiin juustoa keiton sekaan, keittopäivänä oli aina juustoa. 

Varsinainen seinäjokinen kuriositeetti on pinaattilättyjen tarjoaminen kouluissa jauhelihakastikkeen kanssa, asia, joka nousee aina esille kun kouluruuasta puhutaan. Nurmossa karviaishillo tai pastasalaatti ovat olleet pinaattilättyjen kyytipoikana, Ylistarossa muisteltiin valkokastiketta. Jauhelihakastikelienee lisukkeista erkoisin ja perinne elää vahvana edelleen; kuulemma seinäjokisen, täällä kasvaneen ja koulunsa käyneen tunnistaa siitä, että työpaikan lounaslistalla, kun tarjotaan pinaattilättyjä ja jauhelihakastiketta (sillä täällä tarjoillaan), niin vahingossakaan lautaselle ei oteta perunoita, vaikka niitä olisi tarjolla noutopöydässä.  

Sitaatit on poimittu ”Seinäjoen seudun uudistuvat ruokatarinat” -hankkeen virikekeskusteluilloissa ja haastatteluissa nauhoitetusta materiaalista vuodelta 2020. Hanke toteutettiin Seinäjoen, Nurmon, Ylistaron, Peräseinäjoen ja Jalasjärven alueella. Tarinankerääjinä Asta Asunmaa, Nanna Rintala ja Anu Hopia. Blogitekstit koostaneet Nanna Rintala ja Anu Hopia.