Onko neurokirjon piirteiden yleistyminen seurausta yhteiskunnallisista muutoksista, tietoisuuden lisääntymisestä vai diagnostiikan tarkentumisesta? Miten neurokirjo huomioidaan nuorten palveluissa? Aiheesta keskustelemassa sosiaalityön professori Merja Anis, nuorisopsykiatrian apulaisprofessori Max Karukivi ja erityispedagogiikan apulaisprofessori Minna Kyttälä. Podcast on osa NEPSOS-hankkeen (Neuropsykiatrisesti oireilevat nuoret palvelujen pyörteissä) podcast-sarjaa.
Kuuntele tästä edellinen sarjan jakso.
Tekstivastine
[rauhallista musiikkia, musiikki vaimenee]
Naisääni: Yhteinen ääni.
Merja Anis: Tervetuloa Turun yliopiston Sote-akatemian monialaisen podcastin pariin. Kiva, kun kuuntelet. Tämä jakso on tuotettu yhteistyössä Neuropsykiatrisesti oireilevat nuoret palvelujen pyörteissä eli NEPSOS-hankkeen kanssa, ja on osa hankkeen podcastsarjaa. Tänään meillä on aiheena nuorten neurokirjo ilmiönä sosiaalityön, koulun ja nuorisopsykiatrian näkökulmista. Käytämme termeinä nuorten neuropsykiatriset oireet, diagnoosit tai nuorten neurokirjo riippuen siitä, missä kontekstissa aiheesta milloinkin puhumme. Käsittelemme tänään aihetta yleisesti yhteiskunnan tasolla sekä omien osaamisalueidemme näkökulmista. Minä olen sosiaalityön professori Merja Anis Turun yliopistosta. Olen tämän NEPSOS-hankkeen vastuullinen johtaja. Ja kanssani keskustelemassa ovat nuorisopsykiatrian apulaisprofessori Max Karukivi ja erityispedagogiikan apulaisprofessori Minna Kyttälä Turun yliopistosta. Haluaisitteko Max ja Minna tähän alkuun kertoa, mitä teette tässä hankkeessa?
Max Karukivi: Joo, kiitos. Totta kai. Mä olen tosiaan Max Karukivi. Ja taustakoulutukseltani olen nuorisopsykiatrian erikoislääkäri. Eli tämän Turun yliopiston työn ohella mä toimin sivuvirkaisena ylilääkärinä Tyks nuorisopsykiatrialla. Ja sanoisin, että mä tarkastelen näitä ilmiöitä varmaan aika paljon myös tämmöisenä kliinikkona. Tässä NEPSOS-hankkeessa mä vastaan tästä rekisteritutkimusosuudesta. Eli käytännössä voisi sanoa, että mä tarkastelen näitä asioita diagnoosien, lastensuojelun palveluiden käytön ja sanoisiko sosioekonomisen aseman näkökulmasta.
Minna Kyttälä: Joo, hei vaan kaikille. Mä olen Minna Kyttälä. Ja vastaan Turun yliopistossa erityispedagogiikan oppiaineesta ja sen koulutuksista. Ja olen toiminut pitkään erityisopettajan kouluttajana, ja tuon sitä kautta tähän keskusteluun ja tähän hankkeeseen erityispedagogiikan ja myös opettajankoulutuksen näkökulmaa. Ja tässä NEPSOS hankkeessa vedän kolmostyöpakettia, jossa keskitytään moniammatilliseen yhteistyöhön.
Merja: Ja itse tosiaan olen ehkä vahvimmin mukana työpaketissa kaksi, jossa on nuorten haastatteluja, vanhempien haastatteluja. Ja tässä on sitten useita tutkijoita meillä kaikissa työpaketeissa myöskin toteuttamassa tätä tutkimusta. No jos ihan aluksi pohditaan sitä, että miksi neuropsykiatriset oireet, diagnoosit ovat lisääntyneet viime vuosikymmeninä. Tiedämme tutkimuksista, että tämä ilmiö on yleistynyt. Ja me tässä nyt pohdiskellaan, mitä tässä mahdollisesti voisi olla taustana. Osaatko Max sanoa tähän nyt sieltä nuorisopsykiatrian näkökulmasta, ja diagnoosien näkökulmasta, miltä tämä ilmiö näyttää?
Max: Joo, se on hyvä kysymys. Mä ottaisin näin diagnoosien vinkkelistä, että varmaan selkeimpiä semmoisia muutoksia niin sanotusti entisaikoihin verrattuna on se, että ylipäätään nämä kehitykselliset neuropsykiatriset diagnoosit on tullut tautiluokituksiin selkeämmin oikeastaan tuossa 1990-luvulla. Joten kyse ei ole oikeastaan siitä diagnoosien näkökulmasta, ettei näitä olisi aikaisemmin ollut olemassa, vaan ylipäätään että niihin on alettu diagnostisessa mielessä kiinnittämään enemmän huomiota vasta oikeastaan tässä viime vuosikymmenien aikana. Ja mä ajattelen, että näin terveydenhuollon palveluiden näkökulmasta, niin se että nämä on tullut selkeämmin 90-luvulla tässä mielessä vasta esille, niin oikeastaan tämä 2000-luku on ollut sitten sitä aikaa, että näitä on opeteltu tunnistamaan. Tietoisuus näistä on lisääntynyt ja näihin on ruvettu kiinnittämään enemmän huomiota. Niin toisaalta terveydenhuollon ammattilaiset kuin sitten, kun tietoisuus on lisääntynyt, myös lapset, nuoret ja heidän vanhempansa on aktiivisemmin ehkä sitten hakeutunut kanssa palveluiden piiriin näitä asioita selvittääkseen.
Merja: Miltä tämä ilmiö näyttää sitten koulun näkökulmasta, Minna?
Minna: No kyllä mä sanoisin, että totta kai se diagnoosien määrän lisääntyminen ja se tietoisuus niistä diagnooseista, niin se näkyy myös koulua koskevassa keskustelussa. Ja se tietyllä tavalla myös ehkä suuntaa sitä semmoista, millä tavalla koulussa näihin diagnooseihin esimerkiksi suhtaudutaan ja miten niiden oletetaan vaikuttavan siihen kouluun. Mutta jotenkin mä näkisin, että ehkä siitä koulun näkökulmasta on oleellisempaa miettiä sitä, että selittääkö jotkut koulussa tapahtuneet muutokset sitä, että minkälaiset ominaispiirteet meillä jotenkin korostuu vahvuuksina ja mitkä taas eivät. Että esimerkiksi tämmöiset itseohjautuvuutta painottavat oppimisympäristöt korostaa toiminnanohjauksen ja tarkkavaisuuden merkitystä. Ja eivät siten tue sellaisen oppijan työskentelyä tai oppimista, jolle se työskentelyn itsenäinen käynnistäminen, suunnittelu ja ylläpitäminen on haastavaa. Että meillä on paljon koulussa tapahtunut sellaisia muutoksia, jotka on ehkä merkityksellisempiä tämän keskustelun kannalta kuin se, että kuinka paljon niitä diagnooseja on ja kuinka yleistynyttä se on. Niin pikemminkin se koulun mahdollisuus kohdata.
Max: Tuo oli mun mielestä tosi tärkeä, mitä Minna sanoit. Ja mun mielestä se pointtihan tässä on, että ne tarpeet on sinänsä paljon keskeisempiä kuin se diagnoosi. Mä ajattelen, että tämä tarve saada jollekin oireelle tai ongelmille tai ominaisuuksille nimi, niin on aika jotenkin semmoinen inhimillinen piirre. Että meillä on sisäsyntyinen halu tavallaan tietää. Ja kun tietoisuus näistä asioista on kasvanut, niin monella voi olla toiveita sille, että onko näille mun kokemille vaikeuksille esimerkiksi joku nimi. Ja toisaalta me halutaan myös lokeroida asioita. Että asiat tuntuu meistä selkeämmiltä ja hallittavammilta silloin, kun asioilla on jonkinlainen nimi. Mutta tämmöistä, mä ajattelen, että me yritetään tässä laittaa aika kapeisiin laatikoihin aika moninaista ja yksilöllistä ilmiötä, jolla on paljon erilaisia ulottuvuuksia. Niin mun mielestä tässä kaikessa olisi hirveän tärkeätä muistaa tämä yksilöllisyys ja yksilölliset tarpeet ja yksilölliset ominaisuudet. Että diagnooseihin fiksoituminen tarjoaa aika kuitenkin semmoisen kapea-alaisen, toisaalta tärkeän näkökulman, mutta kapea-alaisen näkökulman.
Merja: Joo, tuo on tosi kiinnostava näkökulma. Että itse mietin myös, että onko tällainen oman identiteetin pohdinta ja määrittelyn tarve jotenkin lisääntynyt, korostunut nyky-yhteiskunnassa. Että sellainen oman epätyypillisyydenkin tunnistaminen ja nimeäminen voi olla tärkeä identiteettitekijä. Ja sitten myöskin vahvistaa itsetuntoa, jos huomaa erilaisuutta itsessään ja suhteessa muihin. Ja kuitenkin, että se epätyypillisyys ei kuitenkaan ole epänormaaliutta. Että voi myös positiivisella tavalla erottautua sellaisesta tyypillisestä tai tavallisesta, jos ajatellaan tämmöisen identiteetin määrittelyn ja rakentumisen kautta. Sitten mietin myös yleisesti tätä yhteiskunnallisen keskustelun kehittymistä ja kulkua. Että on havaittavissa, että moninaisuutta ja erilaisuutta ehkä tunnistetaan, ja myöskin tunnustetaan ja hyväksytään enemmän. Mutta sitten on myöskin tarvetta niitten erojen nimeämiselle. Ja jotkut on sanoneetkin, tutkijat esimerkiksi, että tällaiset normaaliuden rajat ovat tavallaan kapeutuneet. Että yhä useampi jollain tavalla voidaan määritellä sen erilaisuuden tai epätyypillisyyden perusteella. Mutta kuitenkaan sitä ei haluta leimata ikään kuin negatiivisesti, tämmöistä erilaisuutta. Että se ehkä on helpompi nykyisin erottautua ja identifioitua. Ja sen takia ehkä se nimeäminenkin ja oman identiteetin tarkastelu on tärkeää.
Max: Tuo oli mun mielestä tosi hyvä kiteytys sieltä keskeltä. Se, että epätyypillisyys ei ole epänormaaliutta. Että mun mielestä näiden diagnoosien suhteen on tärkeä kanssa aina huomata se, että suurin osa ylipäätään vaikka psykiatrisista diagnooseista, niin nehän on tämmöisiä sopimuksia yhteiskunnan kanssa, että mihinkä tavallaan laitetaan raja, että milloin joku ongelma tai oire on riittävän iso, että se ylittää diagnostisen kynnyksen. Mutta nämä asiat elää ajassa, että mikä on tietyllä lailla hyväksyttävää, mikä on ei-hyväksyttävää, mikä on normaalia tai epänormaalia. Näissähän tietysti on taustalla se, että ylipäätään että me voidaan määritellä joku sairaudeksi, niin sillä usein pitäisi olla lähtökohtaisesti, sen pitäisi myös johtaa johonkin. Että on toki sairauksia, johonka meillä on puutteellista hoitoa toistaiseksi. Mutta usein se johtoajatus jonkun asian diagnosoimisessa on, että meillä olisi myös siihen joku hoito tarjolla ja sen suhteen voitaisiin auttaa. Mutta tuohon epätyypillisyyteen liittyen, musta on tärkeä näissä muistaa se, että vaikka tällaisia asioita on diagnosoitu suuremassa määrin vasta suhteellisen lyhyen aikaa, niin nämähän piirteet on ollut ominaisuuksina olemassa ihmisissä niin pitkään kuin ihmisiä on ylipäätään ollut. Nämä ei ole mistään tyhjästä tietyllä lailla syntynyt nämä ominaisuudet ja piirteet. Se, että näitä piirteitä ylipäätään ihmisillä edelleen on, niin se kertoo, että ne on ollut jollain tavalla ihmislajin kehityksen mielessä hyödyllisiä. Että semmoiset ominaisuudet, mitkä ei ole ollenkaan hyödyllisiä, niin niitä ei esiinny tässä määrin. Tietyissä olosuhteissa on ollut esimerkiksi hyödyllistä vaikka ADHD-tyyppiset piirteet. Että joku jaksaa hyvin väsymättömästi heilua vaikka keihään kanssa ja on hyvä metsästäjä, ja jaksaa touhuta aamusta myöhäiseen yöhön. Tai se, että jollakin on vaikka jotain autistisen kirjon piirteitä ja huomattavaa silmää tämmöisille yksityiskohdille, vaikkakin sitten kokonaisuuksien kustannuksella. Tai on pohjattoman kiinnostunut jostain pienestä kokonaisuudesta. Että sille on yleensä syynsä, että tämmöiset tietyt ominaisuudet kuitenkin säilyy. Ja niihin ehkä tietyllä tavalla just suhtaudutaan vaan eri lailla nykypäivänä.
Merja: Joo. Olisiko tällaiset erityistaidot tai kiinnostuksenkohteet, niin olisiko niitä mahdollisuus jotenkin enemmän huomioida esimerkiksi kouluyhteisöissä? Että miten erilaisuus ja erilaiset intressit ja tiedot ja taidot tulisi parhaiten hyödynnettyä ja huomioitua esimerkiksi kouluympäristössä?
Minna: Joo. Kyllä meillä varmasti tällä hetkellä on sellainen tilanne, että koulun pitäisi pystyä paljon paremmin kohtaamaan se oppijoiden moninaisuus kuin mitä tällä hetkellä tapahtuu. Ja tästä käydään paljon keskustelua. Käydään paljon julkista keskustelua. Käydään paljon keskustelua tutkijoiden parissa. Käydään paljon keskustelua opettajien parissa, että mitä se sitten koulun näkökulmasta tarkoittaa. Mutta tämä oikeastaan jotenkin nivoutuu siihen, mitä tuossa alussa toin esiinkin, että ikään kuin se näkökulma ei ole siellä niissä yksilön ominaisuuksissa. Toki me tarvitaan tietoa niistä yksilön ominaisuuksista, ominaispiirteistä, jotta me voidaan suunnitella se, millä tavalla se yhteisö voisi sen oppijan kohdata. Mutta se näkökulma on enemmän siinä, että miten meidän koulun yhteisönä ja oppimisympäristönä pitäisi muuttua.
Merja: Joo, toi onkin varmaan tosi keskeistä nimenomaan tässä, että nähdä ne rakenteet ja olosuhteet. Eikä niinkään nähdä niitä yksilöiden ominaisuuksia ongelmina, vaan mukautetaan esimerkiksi kouluympäristöä sellaiseksi, että siellä on erilaisilla oppijoilla mahdollisuus. Voisin ajatella, että nimenomaan sosiaalityössä myöskin tämä on hyvin keskeistä, nähdä se nuoren ja lapsen koko elämänpiiri, että mitä on ne yksilötason ominaisuudet tai piirteet, miten perhe toimii näissä tilanteissa ja miten perhettä voidaan tukea. Ja sitten, että miten muut tämmöiset ympäristötekijät sitten olisi mahdollisimman sopivia neurokirjon nuorille. Ja tämä kokemuksellisuuden näkökulma on yksi tärkeä tässä myös. Eli miten nuoret itse kokee sen oman toimijuutensa esimerkiksi, että minkälaisissa olosuhteissa ja millä edellytyksillä kokee sellaista vahvempaa toimijuutta. Ja miten on vuorovaikutuksessa esimerkiksi kouluympäristössä ja perheessä. Ja meillä tässä tutkimushankkeessa nyt halutaan myös nimenomaan lasten ja nuorten omia kokemuksia ja näkökulmia tuoda esille.
[rauhallista musiikkia, musiikki vaimenee]
Merja: Ja siis nämä erilaiset määritelmät ja diagnoosithan on siinä mielessä tärkeitä, että ne määrittää sitä, että millainen asema ihmisillä on yhteiskunnassa ja erilaisissa käytännöissä, esimerkiksi palveluissa. Sosiaaliturvassa ja sosiaalipalveluissa esimerkiksi. Mutta olisiko sitten kuitenkin sillä tavalla, että tämä lasten määritelmien ja diagnoosien ei pitäisi olla staattisia. Että voi tavallaan yhden ihmisen, yhden nuorenkin kohdalla, se voi muuttua. Että vaikka papereissa on tietty diagnoosi, niin sitten kuitenkin se tilanne voi elämänkulussa muuttua. Ja nuorten käsitys itsestään ja sitten käsitys myös siitä omasta toimijuudestaan ja kyvystään ja taidoistaan voi muuttua. Ja sitten se pitäisi myöskin ammattilaisten huomioida. Mitä ajattelette tällaisesta näkökulmasta, että diagnoosit ei olisikaan semmoisia staattisia määritelmiä, vaan jollain tavalla sitten mahdollistaisi myös muutoksia?
Max: Tuo on tosi hyvä kysymys. Ja tietysti, mä ajattelen, kun nämä neuropsykiatriset diagnoosithan on sellaisia tavallaan, että ne on kehityksellisiä luonteeltaan. Että ne on tavallaan pitänyt ne piirteet olla pienestä pitäen. Ja ajatus on, että ne on tietyllä tavalla hyvin pysyviä. Toisaalta me tiedetään tutkimusten perusteella, että valtaosa niistä, kenellä on lapsuudessa asetettu ADHD-diagnoosi, niin he ei pari-kolmekymppisenä täytä enää niitä diagnostisia kriteereitä. Että kyllä tässä mielessä nämä diagnoosit elää kuitenkin ajassa. Ja me tiedetään, että tietyt ADHD:n tyyppipiirteet esimerkiksi ikää myöten lieventyy enemmän kuin toiset. Tyypillisesti esimerkiksi impulsiivisuus ja tämmöinen yliaktiivisuus lieventyy enemmän kuin tarkkaamattomuuteen liittyvät pulmat.
Minna: Mä en tiedä, että pitäisikö tähän sitten todeta, että koulun näkökulmasta tätä kysymystä voisi ehkä lähestyä tuen tasojen, oppimisen ja koulunkäynnin tuen tasojen ja tasojen välillä liikkumisen näkökulmasta. Että meillä on yleinen tuki, tehostettu tuki ja erityinen tuki. Ja nämä ei myöskään ole staattisia. Vaan on tarkoitus, että pystyy sujuvasti liikkumaan tasolta toiselle, ja myös palaamaan tasolta toiselle. Ja se on ehkä tässä se semmoinen olennainen näkökulma. Ja sitten toisaalta myös sen huomioiminen, että mikään ikään kuin neurokirjon diagnoosi ei vielä tarkoita mitään sen tuen tason näkökulmasta. Eli he voivat sijoittua yleisen tuen tasolle, tehostetun tuen tasolle tai erityisen tuen tasolle. Eli se diagnoosi ei sinällään vielä kerro mitään siitä, että minkä tasoisen tuen tarvetta koulussa on.
Merja: Tärkeä huomio nimenomaan just koulun näkökulmasta. Ja nyt tässä vähän siirryn semmoiseen aihepiiriin kuin lastensuojeluasiakkuus. Kun mehän tiedetään, että neurokirjon nuoria ja lapsia on lastensuojelupalveluissa ja sijoitettuna paljon. Heidän osuus siellä sijoitetuissa on aika suuri. Että miten lastensuojelun asiakkuus liittyy tähän ilmiöön. Ja sehän on meillä tässä tutkimushankkeessa myös yksi kiinnostuksenkohde, että kuinka sieltä lastensuojelun sijaishuollosta saadaan tukea. Ja tämmöistä vieläpä moninaista tukea ottaen huomioon tämän ilmiön moninaisuus ja nuorten erilaiset tarpeet. Vai tarvittaisiinko ehkä jotakin muunlaista tukea siihen. Niin näitä haasteita, joihin lastensuojelusta ehkä haetaan sitten tukea, niin on ehkä lapsen ja nuoren epätyypillinen reagointi ja kommunikaatio, sopeutumattomuus, ylivilkkaus ja käytöshäiriöt. Ehkä aggressiivisuuskin. Jotka voi sitten ilmetä kotona ja koulussa ja kaveripiirissäkin. Tämä voi johtaa sitten myös siihen, että lasten kaltoinkohtelun riski on suurempi. Ja tämä on tutkimuksissakin havaittu, että vanhemmat ei aina jaksa. Nämä lapset voi myös useammin joutua kiusaamisen kohteeksi esimerkiksi koulussa. Ja vanhemmuus, kuten sitten ehkä koulussakin opettajilla, ne kyvyt on koetuksella. Vanhemmilla voi myös itsellä ehkä olla neurokirjon piirteitä. On perheessä ehkä enemmän stressiä ja vanhemmilla uupumista. Ja nyt sitten, jos mietitään, että minkälaista tukea tämmöisissä tilanteissa voidaan antaa, niin voi tietysti kysyä, että onko se kodin ulkopuolelle sijoittaminen sitten se hyvä ratkaisu. Vai olisiko meillä tarvetta enemmän tämmöiselle avohuollon tuelle, perhetyölle. Sitä varmasti onkin hyvin paljon. Mutta tiedetään myös, että nämä sijoitukset lastensuojelun toimenpiteinä on varsin yleisiä. Näkyykö tämä ilmiö jotenkin nyt teidän alalla nuorisopsykiatriassa ja erityispedagogiikassa?
Max: No näkyy kyllä. Mä ajattelen, että tuossa oli monta tärkeää ajatusta. Ja mä voisin sillain kuvata näin vaikka erikoissairaanhoidon näkökulmasta, että haastehan tietyllä tavalla on, että vaikka tämmöisiä piirteitä tai ominaisuuksia olisi ehkä diagnoosiinkin saakka, jos kaikki menee kivasti, niin tyypillisesti he ei edes tule erikoissairaanhoitoon saakka. Että usein siinä, että jos erikoissairaanhoitoon saakka tullaan, niin usein siellä on rinnalla jotain muuta pulmaa. Että sitten on esimerkiksi masennus siinä ADHD:n rinnalla. Tai vastaavasti vaikka autismin kirjon häiriö rinnalla. Ja voi olla, että tämä koko, sanoisiko näin, että koko diagnostiseen prosessiin ryhdytään vasta tavallaan siinä vaiheessa. Että usein mitään tarvetta terveydenhuollon palveluiden käytölle tai diagnostiikalle ei olekaan, jos kaikki menee sillain kivasti ja saa esimerkiksi siinä elinympäristössään tarvitsemansa tuen ilmankin sitä diagnoosia. Mutta usein sitten meillä ollaan siinä tilanteessa, että siihen on kasautunut jo muun tyyppistä pulmaa päälle. Ja tämä on meille sillä tavoin haaste, että psykiatrialta, mä sanoisin, ehkä vähän perusteettomastikin odotetaan välillä, että pystyttäisiin hoitamaan ikään kuin se ongelma pois. Että meillä olisi joku lääke, meillä olisi joku temppu, joku yksinkertainen hoidollinen toimenpide, jolla se ongelma ikään kuin lakkaisi olemasta. Ja kuten tässäkin on puhuttu, että kun me puhutaan tämmöisistä hyvin pitkäaikaisista piirteistä, ominaisuuksista, johonka nämä ongelmat sitten osaltaan nivoutuu, niin ne ei ole yksinkertaisesti jollain helpolla tempulla ikään kuin hoidettavissa pois. Me voidaan lievittää tiettyjä oireita, helpottaa tiettyjä asioita. Esimerkiksi ADHD:n hoitoon on hyviä, sanoisiko erinomaisiakin, lääkkeitä olemassa. Mutta se on vaan osa sitä ratkaisua. Silti tietyt piirteet, tietyt ominaisuudet, ja monen sorttista tuen tarvetta esimerkiksi siinä arjessa. Joten mä ajattelen, että tämän ryhmän kohdalla korostuneesti me tarvitaan hoidon tueksi muita ammattilaisia. On ne sitten lastensuojelun piiristä, koulussa tehtäviä tukitoimia. Me ei yksin nuorisopsykiatrialla päästä hyviin lopputuloksiin. Joten mä näkisin tosi tärkeäksi tässä sen yhteistyön ja muiden tukitoimien olemassa olon kuin vain sen terveydenhuollon järjestämän hoidon.
Minna: Eli tämä nivoutuu aika vahvasti siihen moniammatilliseen yhteistyöhön ja monialaiseen ymmärrykseen. Ja sä Max mainitsit tuolla ne liian suuret odotukset. Ja tämä on myös sellainen asia, joka on nyt noussut esiin näistä fokusryhmähaastatteluista, joita me ollaan tässä NEPSOS-hankkeessa tehty. Eli tavallaan semmoiset epärealistiset odotukset, joita esimerkiksi koulussa voi olla esimerkiksi siihen, mitä terveydenhuollon puolella voidaan tehdä. Toivotaan jotain sellaista, mikä ei ole mahdollista. Ja sitten taas toisaalta kaikki yhdessä, nämä ammattilaiset, jotka on ollut keskustelemassa näissä meidän haastatteluissa, niin näkevät myöskin sen tarpeen semmoiseen jaettuun ymmärrykseen nimenomaan sen takia, että niitä epärealistisia odotuksia ei tulisi. Että nähtäisiin kaikki ne mahdollisuudet, mitä tällä meidän omalla alalla on. Mitä me voidaan esimerkiksi koulussa tehdä, millä tavalla terveydenhuolto voi tukea tässä, millä tavalla sosiaalityö voi tukea tässä. Ja sitten eri aloilla nähtäisiin ikään kuin ne eri alojen mahdollisuudet, mitä kenelläkin on mahdollista tehdä.
Merja: Toitte esiin just nyt sitten meidän hankkeenkin ytimessä olevan asian eli monitieteisen ja moniammatillisen ymmärryksen merkityksen tässä, ja palvelujen merkityksen, kun neurokirjon lapsia ja nuoria ja heidän perheitään tuetaan. Se lapsen ja nuoren arjen järjestyminen niin koulussa ja tietysti myös sitten kotona…
Max: Kyllä.
Merja: …perheessä, niin se on sitä olennaista. Ja miten siihen pystyttäisiin sitten paremmin tukea antamaan. Että tiedämme, että neurokirjon lasten vanhemmat on usein hyvin aktiivisia. Ja heidän täytyykin olla aktiivisia, tämmöisiä ikään kuin palvelujen koordinaattoreita, kun palvelujärjestelmä on niin moninainen ja pirstaleinen. Ja varmasti toiveita olisi, että ammattilaiset paremmin tunnistaisi näitä ilmiöitä. Ja olisi myös sitten enemmän sitä palveluvalikkoa ennen kuin on tarvetta sitten mennä tämmöisiin niin sanottuihin raskaampiin palveluihin, joita niitäkin toki ilman muuta tarvitaan.
[rauhallista musiikkia, musiikki vaimenee]
Merja: No me ollaan tässä nyt keskusteltu siitä, että neuropsykiatrisesti oireilevien nuorten diagnoosien määrä on lisääntynyt. Ja me haluttiin pohdiskella sitä, että mitä mahdollisesti on taustalla. No tähän meillä ei tietenkään ole mitään vastauksia. Asia on varmasti hyvin moninainen ja moniselitteinen myöskin. Mutta tiedämme, että palvelujärjestelmässä on kehittämisen tarvetta. Ja nimenomaan halutaan tällä tutkimuksella, kuten nyt myös tällä keskustelulla, korostaa sitä monialaisen yhteistyön merkitystä ja tällaisen kokonaisvaltaisen ymmärryksen saavuttamista näitten lasten ja nuorten tilanteessa. Ja sitä kautta sitten kehittää mahdollisimman toimivia tuki- ja palvelumuotoja. Kiitos, kun Max ja Minna olitte mukana tässä keskustelussa. Ja kiitos kuulijoille, että olitte mukana kuuntelemassa.
Max: Kiitos paljon.
Minna: Kiitos.
[rauhallista musiikkia, musiikki vaimenee]
Seuraa meitä:
Jaa julkaisu:
