Millaisia koronarajoituksia vanhusten hoivakodeissa toteutettiin? Millaisia vaikutuksia rajoituksilla oli vanhusten hyvinvoinnille? Miten vanhusten oikeusturva toteutui? Mitä voimme oppia korona-ajan kokemuksista?
Podcastissa kysymyksistä keskustelevat Turun yliopiston oikeustieteen väitöskirjatutkija Johanna Hautakorpi ja vanhusasiavaltuutettu Päivi Topo. Juontajana on toimittaja Sanna Ra.
Jakso pohjautuu 29.5.2023 järjestettyyn Demokratiakorjaamo-tapahtuman työpajaan ”Liiallisia vai välttämättömiä torjuntatoimia? Koronarajoitukset perusoikeusnäkökulmasta”. Lisätietoja: https://www.jure.fi/events/demokratiakorjaamo/.
Jakso on tuotettu yhteistyössä strategisen tutkimuksen neuvoston PANDEMICS -ohjelman ja Turun yliopiston Sote-akatemian kanssa.
Sanna: Tervetuloa kuuntelemaan Demokratiakorjaamo-podcastia. Demokratiakorjaamo on strategisen tutkimuksen neuvoston ohjelmien yhteinen tapahtuma, jossa käsitellään uusinta demokratiatutkimusta ja keskustellaan näkökulmista suomalaisen demokratian kehittämiseksi. Tämä jakso on tuotettu yhteistyössä STN:n YOUNG- ja PANDEMICS -ohjelman ja Turun yliopiston Sote-akatemian kanssa. Tässä jaksossa keskustellaan korona-aikaisista rajoitustoimista, erityisesti perusoikeusnäkökulmasta. Keskustelijoina ovat Turun yliopiston oikeustieteen väitöskirjatutkija Johanna Hautakorpi.
Johanna: Terve.
Sanna: Ja vanhusasiavaltuutettu Päivi Topo.
Päivi: Hei.
Sanna: Ja minä olen Sanna Ra. Johanna Hautakorpi, olet tehnyt tutkimusta asumisyksiköissä korona-aikana toteutetuista rajoituksista. Millaisia rajoituksia toteutettiin ja miten näitä on arvioitu oikeuskäytännössä?
Johanna: Joo, kiitos. Työskentelen tosiaan koronapandemian vaikutuksia tutkivassa JuRe-hankkeessa, ja siinä olen erityisesti tällaisessa työpaketissa, joka tutkii oikeudellisia vaikutuksia. Olen tutkinut näitä hoivakotien asukkaisiin kohdistuneita vierailukieltoja ja muita tapaamisrajoituksia. Luulen, että monet muistavat sen pandemian alkuvaiheen, jolloin julistettiin myöskin poikkeusolot joksikin aikaa. Silloinhan sosiaaliterveydenhuollon yksiköihin tuli nämä vierailukiellot, jotka oli voimassa laajasti tiettyjä poikkeustilanteita lukuun ottamatta, niin kuin saattohoitotilanteita. Käytännössä nämä vierailukiellot tarkoittivat usein sitä, että tapaamiset näiden asukkaiden ja heidän omaistensa välillä kokonaan keskeytyivät, koska nämä asukkaat ovat pitkälti henkilökunnan ja läheisten avun varassa. Monet, ei tietenkään kaikki. Silloin kun yksikköön vierailu oli kiellettyä, heillä ei ollut mahdollisuutta muilla tavoin tavata omaisiaan. Itse asiassa paikoittain näitä linjauksia ja viranomaisten antamia ohjeita myöskin tulkittiin näissä yksiköissä niin, että jopa poistuminen täältä asumisyksiköstä olisi kokonaan kielletty ja tavallaan lähikontaktien ylläpito yksikön ulkopuolisiin ihmisiin olisi ollut kiellettyä ja myöskin esimerkiksi kaupassa käynti tai kauppa- ja muiden asioiden hoito saattoi olla kokonaan kielletty. Tavallaan laajeni se vierailukielto moniin eri suuntiin. Jos esimerkiksi henkilö oli ollut kotilomalla tai vaikka siirtynyt yksiköstä toiseen, hänet saatettiin sitten määrätä niin sanottuun omaehtoiseen karanteeniin tai huonehoitoon niin, että käytännössä oltiin sitten karanteeninomaisissa olosuhteissa, vaikka tavallaan varsinaista virallista karanteenia ei oltukaan määrätty. Vaikka tämä alkuvaihe on tavallaan ehkä selvimmin ja kirkkaimmin mielessä, niin itse asiassa, kun katsoo tätä oikeuskäytäntöä, niin erilaiset tapaamisrajoitukset ja käytännöt jatkuivat verrattain pitkäänkin. Itse asiassa, kun asiantuntijoiden kanssa keskustelee, niin joitain jälkiä niistä voidaan nähdä vielä tältä keväältäkin ja niin kuin pandemiassakin, siinä oli myös sellaista aaltoliikettä. Välillä niitä rajoituksia vähän kevennettiin, mutta sitten kun tilanne tartuntojen kanssa paheni, niin niitä saatettiin sitten tiukentaa jälleen. Kysyit myöskin, että miten näitä on arvioitu oikeuskäytännössä. Jos nyt oikein lyhyesti kiteyttää, niin voisi sanoa, että nämä vierailukiellot ja monet muutkin näistä tiukoista tapaamisrajoituksista arvioitiin lainvastaisiksi. Jos sen sanoo oikeudellisella kielellä, niin oikeuskäytännössä katsottiin, että ne rajoittivat yksilöiden perusoikeuksia ja koska ne ei pohjautuneet lainsäädäntöön, niin silloin ne oli lakiin perustumattomia perusoikeusrajoituksia, ja sellaisenaan ne ei oikeudellisesta näkökulmasta olisi olleet mahdollisia.
Sanna: Päivi Topo, toimit vanhusasiainvaltuutettuna, millaisia vaikutuksia oli hoivakodeissa asuvien vanhusten hyvinvoinnille ja näkyvätkö rajoitusten jäljet vielä tänäkin päivänä?
Päivi: Vanhusasiainvaltuutettuhan aloitti puoltoista vuotta sitten, koko toimisto perustettiin siis puoltoista vuotta sitten, elikkä oltiin jo pitkällä pois tästä pahimmasta pandemiapiikistä, mutta minä olin toki sitten aikaisemmissa tehtävissäni katsonut tätä vähän pidemmältäkin aikaväliltä. Ihan niin kuin Johanna sanoi, niin tässähän oli siis tilanne, jossa meillä ei ole voimassaolevaa lainsäädäntöä liikkumisrajoitusten tai muidenkaan itsemääräämisoikeuteen puuttuvien rajoitusten tueksi. Tavallaan, kun me tullaan yhtäkkiä tällaiseen pandemiatilanteeseen, missä meillä ei ole hoitoa tähän tautiin kunnolla saatu kehitettyä, eikä meillä ole kunnollista käsitystä niistä ehkäisykeinoistakaan, niin sitten pystyttiin toteuttamaan sellaisia rajoitustoimia, joista sitten myöhemmin jouduttiin toteamaan, että nämä ei ollutkaan ihan niin kuin olla pitää. Ensimmäiseksi sanon sen, että koko plus 70-vuotiaaseen väestöön nämä jäljet on hyvin syvät. Siellä on enemmän tämmöistä pysyvää yksinäisyyden kokemusta, siellä on enemmän kävelyvaikeuksia. Nämä kaksi asiaa on tosi kovia mittareita hyvinvoinnille. Mutta sitten tämä porukka, joka asuu hoivakodeissa, on sitten omanlaisiaan ihmisiä. Heillä on valtaosalla pitkälle edennyt muistisairaus, eli heidän käsityksensä siitä, mitä nyt tapahtuu ja miksi näin tapahtuu ja miksi joku muuttuu, heillä on hyvin vähän keinoja ymmärtää, että mikä tämä tilanne oikein on ja miksi yhtäkkiä ympärillä olevien ihmisten kasvot puoliksi peitetään ja miksi ei omaiset käy. Eli tavallaan he ovat ihmisiä, joilla ei ole mitään mahdollisuuksia käytännössä itse puolustaa omaa tilannettaan. Se, miksi tämä kaikki tehtiin, niin sitähän tietysti perusteltiin sillä, että kyseessä on kuolemanvakava tauti silloin, kun se koskettaa henkilöä, jolla on jo valmiiksi alentunut terveys, selvästi alentunut terveys. Näinhän tässä sitten tietysti kävi, kun katsottiin näitä kuolleisuuslukuja, niin hoivakodeissa sitten kaikista rajoitustoimista huolimatta kuoltiin paljon ja edelleen kuollaan, että tämä korona hoivakodeissa ei missään tapauksessa ole ohi. He ovat ihmisiä, joille tämä ja muut tämänkaltaiset kulkutaudit, ne voi olla todellakin henkeä uhkaavia, koska siellä on niin monta muuta asiaa takana. Sen takia on todella hienoa, että tätä asiaa tutkitaan, koska tässä on nyt niin perusoikeuksista kysymys kuin olla voi. Ei vaan siitä, että saako liikkua vai ei, joka on sekin todella iso kysymys, vaan ihan siis siitä, että on oikeus elämään. Tämän balanssin löytäminen rajoitusten ja hyödyn välillä, sitä ei ole helppo punnita ja uskon, että varmaan tässä myöhemmin keskustellaan siitä, että minkälaista lainsäädäntöä meillä oikein pitäisi olla ihan normaalisti täällä meidän yhteiskunnassa, joka auttaisi siihen, että kun tulee tällaisia poikkeustilanteita, niin ei ole, voisiko sanoa, ettei ole ihmisryhmiä, jotka on niin sanotusti lainsuojattomassa tilanteessa, vaan että voitaisiin soveltaa ihan sitä olemassa olevaa lainsäädäntöä ja sitten tehdä siihen tarkennuksia.
Sanna: Miten hoivakodeissa asuvien vanhusten oikeusturva toteutui, vai eikö toteutunut?
Päivi: Oikeusturva on vielä oma kysymyksensä, minä lähtisin katsomaan, että miten perusoikeudet toteutuivat. Tässä oli nyt oikeus terveyteen ja oikeus siihen, että kuitenkin tällä tavalla pystyttiin turvaamaan heidän oikeutensa saada niitä välttämättömiä palveluita, joka sekin on aivan olennainen asia. Mutta se, mikä heikentyi, niin heikentyi sellaiset perusoikeudet, niin kuin tässä tuli aikaisemmin esille, oikeus liikkumiseen, erityisesti oikeus perhe-elämään ja sosiaalisiin suhteisiin. Palveluistakin sen verran, että siellähän myös hävisi aika paljon oikeus toimintakykyä ylläpitävään toimintaan. Niin kuin tässä kuultiin, saatettiin päätyä huonehoitoon, joka tarkoittaa siis sitä, että hyvin vanhan ja hauraan ihmisen viimeinenkin liikkumiskyky on todella vaakalaudalla siinä kohdassa. Sen ei tarvitse montaa päivää kestää, niin ollaan sitten jo hyvin vakavassa tilanteessa. Eli tavallaan tällaiset perusoikeudet, niitä heikennettiin sillä perusteella, että näin oltaisiin voitu torjua tätä sairautta. Koko ajan pitää muistaa, että me oltiin siinä tilanteessa, jossa meillä ei ollut rokotuksia. Niin kuin sanoin, että korona on edelleen hoivakodeissa, mutta ei siellä ole enää tällaisia rajoituksia, mitä meillä oli pahimpaan aikaan, vaan kyllä siellä pääsee käymään. Edelleen on monia kaikuja näistä rajoitustoimista, mutta siellä saa fysioterapiaa, jos sitä on sovittu, että se jollain tavalla sinne tuotetaan ja kaikkea tämmöistä. Siellä on kyllä moni asia mennyt eteenpäin takaisin normaalioloihin, niin kuin tietenkin pitää ollakin, koska nyt ei enää missään poikkeusoloissa olla.
Johanna: Voisin lyhyesti kommentoida ensin tätä näkökulmaa, jonka Päivi tässä nosti esiin, että minkälaisessa tilanteessa silloin oltiin ja miten tässä oli kysymys terveyspalveluiden riittävyydestä ja viime kädessä siitä elämän suojelusta. Oikeudellisesta näkökulmasta rajoitukset oli lainvastaisia, niin haluan tuoda esiin, että niissä ei sillä tavalla ollut pahaa tahtoa. Jos katsoo kansainvälisesti, niin voidaan tunnistaa joitain tilanteita, joissa kriisiä on voitu käyttää hyväksi, jotta on voitu rajoittaa kansalaisten perusoikeuksia tai vaikkapa sananvapauteen liittyviä oikeuksia. Tässä selvästi oli hyvä tahto ja huoli ja hyvä aikomus, vaikka sitten menettelyllisesti ja välttämättä kaikilta osin sisällöllisestikään ei voida jälkikäteen sanoa, että olisi voitu toimia vielä paremmin ja voidaan oppia tästä kokemuksesta, jotta seuraavilla kerroilla voidaan toimia paremmin. Mutta olisin vielä tuosta oikeusturvakysymyksestä sanonut, että jos ajattelen näin juristina sitä ihan perinteisintä oikeusturvakysymystä, eli sitä, että voiko jostain asiasta valittaa, voiko sen saada tuomioistuimen käsittelyyn, niin nämä vierailurajoitukset ja tapaamisrajoitukset pitkälti toteutettiin tällaisilla viranomaisten antamilla ohjeilla tai yksikön johtajan antamilla suosituksilla, tai ne saatto olla hoitohenkilökunnan puhelimessa antamia ohjeita tai lappu ovenpielessä. Näihin ei sillä tavalla usein liittynyt virallista hallintopäätöstä, joka annettaisiin tiedoksi ja josta voisi sitten valittaa. Siinä mielessä varmaankin on ollut asukkaille tai ehkä ennen muuta heidän omaisilleen, jotka mahdollisesti olisivat aktivoituneet tässä asiassa, niin on voinut olla hyvin epäselvää, että onko kyseessä varsinainen päätös vai suositus, vai mistä tässä oikeastaan on ollut kysymys. Siltä osin, kun joitain tapauksia on kuitenkin viety hallintotuomioistuimiin, niin hallintotuomioistuimet on itse katsoneet vähän eri perusteilla, että nämä on olleet sellaisia rajoitustoimia, joista voidaan valittaa. Näitä on otettu käsittelyyn ja tuomioistuimet on katsonut nämä vierailukiellot ja tiukat rajoitukset lainvastaisiksi ja lakiin perustumattomiksi. Siinä mielessä voidaan ajatella, että oikeusturvaa oli viime kädessä saatavilla. Toki se täytyy sanoa, että näissähän käsittelyajat on aika pitkiä, että paljonhan ne ratkaisut tulee vasta siinä kohtaa, kun itse tilanne ja rajoitukset on voineet jo muuttua siellä taustalla. Ja se, mitä haluaisin tältä osin sanoa, on se, että valvontaviranomaisilla ja erityisesti eduskunnan oikeusasiamiehellä on ollut tässä aika aktiivinen rooli. Oikeusasiamies on myös omasta aloitteestaan selvittänyt tilannetta ja ensimmäiset ratkaisut sieltä tuli jo kesäkuussa 2020, kun nämä rajoitukset tuli voimaan keväällä 2020, tai sanoisin et ensimmäiset laajemmat ja merkittävät ratkaisut, joita tuli jo aikaisemminkin. Sillä tavalla valvontaviranomaiset on olleet tässä aktiivisia ja pyrkinyt viestimään sitä asianmukaista ja lainmukaista tapaa toimia.
Sanna: Onko joitakin yksittäistapauksia, joita haluaisitte nostaa?
Päivi: No, en ihan tästä oikeudellisesta näkökulmasta, Johanna varmaan hoitaa sen, mutta nämä yksittäiset tapaukset, joita tässä minun edellisessä työssäni tuli paljonkin esille järjestöjen kautta, niin nehän oli aika sydäntä särkeviä. Perheet ei voineet enää tavata läheistä, joka asuu hoivakodissa ja tämä on todella traaginen asia, koska nämä hoivakodithan on näiden ihmisten omia koteja. Ne ei ole mitä tahansa laitoksia, ei ne ole sairaaloita, vaan ne on ihmisten koteja. Jos sinun kodissa kielletään se, että sinä voit tavata sinun lapsiasi tai sinun puolisoasi, niin se on äärimmäisen poikkeuksellista. Nämä tragediat, siellä on ollut myös sellaisia tilanteita, joissa ei ole voitu koskaan tavata, että elämä on loppunut tämän pandemian aikana. Tämmöinenhän on oikeastaan, voisiko sanoa, melkein pahin mahdollinen tilanne, jonka vois kuvitella tapahtuvan. Niin kuin Johanna sanoi, että nämä valitusajat, millä lähdettiin haastamaan näitä tilanteita ja näiden laillisuutta, ne on niin pitkäkestoisia. Kaikki muutkin valitustiet itse asiassa, paitsi että se et päästään järkevään keskusteluun yksiköiden esimiesten kanssa, on liian pitkiä. Nämä on ihmisten viimeisen elämänvuoden koteja. Siellä eletään ne viimeiset kuukaudet ihmisen elämässä, ja koskaan ei voi tietää, koska se viimeinen viikko alkaa. Sen takia näitä saattohoito/elämän viimeisen vaiheen hoitohetkiä pitäisi katsoa tarkasti, että miten me pystytään inhimillisemmin toimimaan. Tässä oli paljon tulkintaeroja, pääseekö vai eikö pääse, pääseekö porraskäytävään ja pääseekö vain ulos vai miten tässä toimitaan. Sen takia on todella tärkeää, että meille tulee sellainen lainsäädäntö, joka kertoo tarkasti sen, miten oikeus perhe-elämään ja sosiaalisiin suhteisiin turvataan myös poikkeustilanteessa.
Johanna: Joo, ihan tästä aineistosta, jota olen käynyt läpi, syntyy hyvin samanlainen vaikutelma. Tutkijoiden eri yhteyksissä, jotka tätä asiaa tutkii, keskusteluissa nousee esiin se, että pandemia ja rajoitukset, nehän tulee ihmisten elämiin sellaisina kuin ihmisten elämät aina sillä hetkellä on. Vaikka sillä tavalla saatettiin elää poikkeustilaa tai kriisitilannetta, niin ihmisten elämässä tapahtuu paljon kaikkia muita asioita ja sitten niiden muidenkin asioiden kanssa täytyy pystyä toimimaan siinä kriisitilanteessa. Yksi sellainen tapaus, jota itse paljon pohdin, tämä oli sieltä keväältä 2020, jolloin vielä tietenkin oli hyvin epävarma tilanne kaiken kaikkiaan. Yhdessä tapauksessa hoivakodin asukkaan, jolla itselläänkin oli muistisairaus, niin hänen puolisonsa menehtyi, ja sitten keskusteltiin siitä, että voiko hän osallistua näiden läheisten kesken järjestettäviin hautajaisiin ja sitten täällä yksikössä tai viranomaiset siinä ympärillä sitten kuitenkin tulkitsi, että koska voimassa oli yksikön sisäinen vierailukielto ja erilaisia järjestelyitä, joilla yksikössäkin oli porrastettu toimintaa ja tapaamisetkin oli mahdollisia vain ulkona tai tietyin erityisjärjestelyin turvaväleillä, niin koska ei voinut olla varmuutta siitä, että jos asukas lähtisi hautajaisiin, että varmasti esimerkiksi se turvaväli kaikkiin läheisiin säilyisi hautajaisten ajan, niin sitten osallistuminen kiellettiin kokonaan. Jos ajattelee, miten merkittävä asia se voi olla sekä asukkaalle että hänen lapsillensa ja omaisillensa, että saisi yhdessä käsitellä sitä surua. Kyllähän siinä miettii, että onko se kuitenkin ollut ylilyönti siinä tilanteessa, että kuitenkaan tämä asukas tai hänen lähipiirissään ei ollut ollut tartuntoja, eli sellaista perustetta lainmukaiseen karanteeniin ei ollut käsillä, vaan kysymys oli vaan yleisestä terveysturvallisuusharkinnasta, jossa sitten päädyttiin tämäntyyppiseen ratkaisuun.
Sanna: Ollaan seuraavaksi vähän jälkiviisaita, miten olisi voitu saavuttaa parempi tasapaino yksilöiden oikeuksien ja riskiryhmien suojaamisen välillä?
Päivi: Ihan ensimmäiseksi sillä, että meillä olisi ollut lainsäädäntö olemassa, joka säätää itsemääräämisoikeudesta, sen tukemisesta ja mahdollisista rajoitustoimista silloin, kun ihminen on sosiaali- ja terveydenhuollon piirissä, niin kuin nyt hoivakodissa asuvat ihmiset asuvat. He saa kuitenkin sosiaalipalveluita ja se on se perusasetelma ja sairaanhoidollisia palveluita ilman, että me säädetään. Tämäntyyppistä itsemääräämisoikeuteen liittyvää lainsäädäntöä on Suomessa valmisteltu, sikäli kuin itse muistan, ainakin 15 vuotta, ja sitä ei ole saatu valmiiksi. Se on hyvin vaikea lainsäädäntö, meillä on se joillekin tietyille potilasryhmille tai sosiaalihuollon asiakasryhmille olemassa, mutta hoivakotien asukkaille ei lainkaan. Se on selvää, ettei me vuodesta toiseen jättää n. 50 000 ihmistä ilman tämmöistä säätelyä, vallankin kun joka päivä hoivakodeissa rajoitetaan ihmisten liikkumista niin, että käytännössä kaikkien hoivakotien ulko-ovet on esim. lukossa ilman, että on turvallista pääsyä ulos ilman, että jonkun pitää tulla avaamaan juuri se lukittu ovi. Sehän olisi myös meidän mahdollista vaatia, että nämä kaikki palveluntuottajat turvaisi turvallisen liikkumisen esimerkiksi sisäpihalla, mutta kun meillä ei ole lainsäädäntöä, niin ei sitä oteta huomioon esimerkiksi kilpailutuksessa, että tämmöistä vaadetta olisi. Eli meiltä puuttuu siis lainsäädäntö, joka, vaikka se muussa lainsäädännön hengessä on, että toimintakykyä pitää tukea, mutta puuttuu tavallaan itsemääräämisen tukemista turvaava lainsäädäntö ja samalla puuttuu säädökset siitä, että miten sitä itsemääräämisoikeutta voidaan rajoittaa. Ja tässä nyt todella karkeasti rajoitettiin ihmisten ja hyvin joukkokohtaisesti rajoitettiin ihmisten perusoikeuksia, niin tämän nyt viimeistään pitäisi herättää sen kellon soimaan siellä Säätytalossa ja varmasti sosiaali- ja terveysministeriössä, jossa nyt tietysti on yritettykin tätä asiaa edistää, että nyt tämän aika tosiaankin on, koska eihän nämä pandemiat tähän lopu.
Johanna: Tähän demokratian näkökulmaan, jonka Päivikin nosti esille, on helppo yhtyä. Kun ajattelee perusoikeuksienkin kannalta, että minkälaisesta tasapainottelusta tässä on ollut kysymys, että toisaalta siellä on ollut se elämän suojelu ja terveyspalveluiden riittävyys ja toisaalla itsemääräämisoikeus ja oikeus perhe-elämään ja liikkumisvapaus. Kyllä isojen punnintojen tekeminen kuuluu kuitenkin demokraattisesti valitulle kansanedustuslaitokselle, eikä sen pitäisi tapahtua niin, että sitten viranomaisohjeilla tehdään sitä punnintaa, etenkään isojen ryhmien osalta, että missä kohtaa missäkin tilanteessa se raja menee. Ajattelen ihan samalla tavalla, että tätä lainsäädäntöä pitäisi kehittää. Vaikka valmiuslaki ja tartuntatautilaki sinänsä oli melko uusia, niin aivan näin laajamittaiseen ja syvällekäyvään pandemiaan niissä ei oltu osattu varautua. Kyllähän tätä tasapainottelua yksilön oikeuksien ja yhteisön oikeuksien tai riskiryhmien suojaamisen välillä on, onhan nyt jo tartuntatautilaissa karanteeniin määräämistä tai eristykseen määräämistä koskevat säännöt tai vaikka mahdollisuus yleisten kokousten kieltämiseen. Sitten näiden sosiaali- ja terveydenhuollon yksiköiden osalta kuitenkaan sitä lainsäädäntöä ei oltu tehty sillä tavalla täsmälliseksi, että se olisi antanut perustan näille rajoituksille. Se nyt ainakin on sellainen, kutsuitko jälkiviisaudeksi, se mikä tästä helposti voidaan vetää johtopäätöksenä. Se, mikä on tietenkin vaikeampaa ja missä jää varmasti jatkossakin viranomaisille paljon punnintaa on se, että aina pitäisi kuitenkin miettiä, että pystyykö siihen lopputulokseen pääsemään jollakin muulla keinolla, joka vähemmän puuttuu perusoikeuksiin. Sehän tarkoittaa nyt tässä kohtaa ennen muuta varautumista siihen, että oltaisiin valmistautuneita ja nähtäisiin se, että esimerkiksi normaalitilanteessa voidaan ajatella, että vaikkapa suojavarusteilla estetään tartuntojen leviäminen. Tietenkin nyt oli hyvin erityyppinen tilanne, mutta olisiko voitu ajatella, että jossain kohtaa vierailukiellon sijaan oltaisiin voitu suojautumisella tai yleisten tilojen käytön kieltämisellä tai muilla huomattavasti lievemmillä vähemmän perusoikeuksiin puuttuvilla toimilla ehkäistä tartuntariskiä.
Päivi: Meillähän oli se tilanne, että meillä oli rokottamattomia, siis siinä vaiheessa, kun ruvettiin saamaan rokotteita, niin meillä oli ja on edelleen rokottamattomia työntekijöitä näissä hoivakodeissa ja tämä on tietenkin toinen kysymys, että mikä on näiden ihmisten itsemääräämisoikeus, jotka päätyvät tekemään tämmöisten ryhmien kanssa töitä. Tähänhän myös apulaisoikeusasiamies otti kantaa tämmöisen hengityskonetta käyttävän henkilön kohdalla, että tästäkin on jo jonkinnäköistä punnintaa tehty. Tämä on myös kysymys, josta pitäisi tämmöisenä aikana, kun pandemioita ei ole päällä, pystyä käymään keskustelua, että mikä on näiden työntekijöiden ikään kuin ammatillinen velvollisuus: mihin se ulottuu silloin kun pitää suojata asiakkaiden ja potilaiden terveyttä ja turvallisuutta. Tästä asiasta meidän pitäisi nyt käydä keskustelua, kun ei ole akuutti tilanne. Tähän kokonaisuuteenhan vaikuttaa huomattavan paljon se, että miten meidän iäkkäiden palvelut on ylipäätään resursoitu, että onko siellä krooninen pula ammattitaitoisesta työvoimasta. Jos on, niin silloinhan ollaan herkästi sellaisessa tilanteessa, että jos siellä on pienikin poissaolojen kasauma, että on sairauspoissaoloja, niin silloin joudutaan siirtämään henkilöstöä yksiköistä toiseen. Pandemiatilanteessa se näyttäytyy hyvin hankalana, koska silloin sieltä saattaa siirtyä työntekijän mukana näitä viruksia ja aiheuttaa sitten taudin leviämistä. Perimmältään kysymys on siitä, että jos meillä on hyvin resursoidut palvelut, niin totta kai ne on kestävämpiä sitten myös turvaamaan ihmisten terveyttä ja turvallisuutta myös poikkeusoloissa. Tätä pitäisi enemmän minusta alleviivata. Kysymys on myös valmistautumisesta kriisitilanteita varten, ei vain siitä, että miten tämä jokapäiväinen hoivapalvelu saadaan nyt pyörimään vaan ihan kokonaisuudesta.
Sanna: Kysyisin lopuksi vielä, että mitä me voimme oppia koronapandemian kokemuksista ja miten näitä oppeja voitaisiin viedä käytäntöön?
Päivi: Ainakin se voidaan oppia, että suomalainen demokratia hyvin näytti muuten kestävän tämän, että siellä oli rajoitustoimia, mutta niistä pystyttiin myös koko ajan käymään keskustelua, joka oli varsin intohimoista aina välillä, et se kyllä opittiin. Se oli tärkeä oppi yhteiskunnan kestävyydestä ja halusta ottaa huomioon heikommassa tilanteessa olevien ihmisten asiat myös poikkeustilanteessa. Mutta opittiin myös se, että kyllä meidän palvelujärjestelmä on valitettavan hauras. Sitten kun tulee tämmöinen nopeasti kuormittava pandemia päälle, niin moni muu asia siinä palvelujärjestelmässä ei enää pystykään tuottamaan sitä, minkä sen pitäisi pystyä tuottamaan. Yksi asia, mistä ei olla puhuttu, on hammashoito, joka oli iso asia. Kun puhuttiin hoivakotien asukkaista, niin heiltähän meni aika lailla hammashoito. Häipyi tavallaan se päivittäinen hammashygienia ja sen lisäksi vielä hoito. Tämäkin on yksi asia, tästäkin voidaan oppia. Todennäköisesti tulevaisuudessakin pandemiat on just semmoisia, että ne leviää samoja reittejä kuin korona, että miten me sitten tämmöinen asia otetaan huomioon.
Johanna: Ajattelisin itse ihan samalla tavalla niin, että jos paljon puhutaan resilienssistä, että miten pystytään vastaamaan muutostilanteisiin, niin olennainen kysymys on, että miten pystytään jatkamaan hyvällä tasolla näitä palveluita ja toimintoja ikään kuin kaikissa tilanteissa. Tietenkin sen pitäisi olla se ensisijainen lähtökohta. Ajattelisin myös, että pitäisi rajoituksia miettiessä lähteä siitä, että mietittäisiin, että miten voidaan turvata oikeus perhe-elämään ja liikkumisenvapaus myöskin sellaisessa tilanteessa, jossa oikeus elämään tai terveyspalvelut on uhattuina, että miten niitä pystyttäisiin käytännön tasolla paremmin yhdistämään. Nythän siihen olisi rauhallista aikaa pohtia, että miten niistä saatuja myöskin hyviä kokemuksia pystyttäisiin juurruttamaan ja vakiinnuttamaan niin, että ne saadaan nopeammin käyttöön seuraavan kerran tarvittaessa. Ehkä seuraava oppi on se, että kyllä sen lainsäädännön täytyisi olla yksityiskohtaisempaa kuin mitä se oli, että näitä tämäntyyppisiä kysymyksiä, niillä on kuitenkin niin pitkälle perusoikeuksiin meneviä vaikutuksia, että lainsäädännön pitäisi olla tässä suhteessa selvästi kehittyneempää. Viimeisenä asiana sanoisin, että aineistoa kun katsoo, niin ihmisten elämät on niin moninaisia, tilanteita on niin monia, että pitäisi ehkä vielä tarkemmin tunnistaa näitä perusoikeusherkkiä tilanteita ja alueita ja miettiä, mitkä on ne, missä poikkeuksia ja joustoja pitäisi tehdä. Esimerkiksi aineistossa ei erityisesti nouse esiin vaikkapa alaikäisten lasten oikeus tavata vanhempiansa, mutta varmasti pandemian aikana on ollut tilanteita, joissa alaikäisten lasten vanhempia on ollut pitkäaikaisesti terveydenhuollon piirissä, ja miten silloin taas lasten oikeudet voidaan turvata. Terveydenhuollon puolelta myös esimerkki, jossa vaikkapa synnytysten järjestelyt tai vastasyntyneen hoivaan liittyvät järjestelyt ja nämä rajoitukset, miten niitä pystyttäisiin yhdistämään niin, että myöskin lähiomaiset voivat osallistua tähän hoidon ja hoivan toteuttamiseen, mikä on tietysti iso kysymys myös täällä vanhusten hoivan osalta. Omaisilla on usein iso merkitys, kuntouttava merkitys, että miten nämä tilanteet pystytään ottamaan huomioon.
Sanna: Kiitos keskustelusta, Johanna Hautakorpi ja Päivi Topo. Turun yliopiston Sote-akatemia löytyy Twitteristä nimellä @utu_sote ja Johannan mainitsema JURE-hanke @jure_fi.
Seuraa meitä:
Jaa julkaisu:
