Yhteiskunnallinen vuorovaikutus, tai yhteiskunnallinen vaikuttavuus (YVV) on yliopiston “kolmas tehtävä”. Käytännössä se tarkoittaa viestintää sen monissa muodoissaan, asiantuntijatehtäviä yliopiston ulkopuolella, tutkimuspohjaisia käytäntösuosituksia, yritysyhteistyötä, jatkuvan oppimisen palveluja ja niin edelleen.
Yliopistojen YVV pohjautuu tutkimukseen ja koulutukseen. Jokaisen tutkijan ja opettajan siis tulisi osata viestiä tutkimuksesta(an) ja vuorovaikuttaa omalle alalleen oleellisten tahojen kanssa. Osa tieteentekijöistä on hyvinkin aktiivisia, onpa olemassa myös näkemyksiä tutkimuksesta aktivismina. Tämä suuntaus on kenties kiistelty, mutta tarpeen haastajana kokonaiskuvassa. Tutkimuksen popularisoiminen voi tuntua tutkijalle myös vaikealta. Jos tutkija haluaa tai tutkijan halutaan antaa keskittyä ainoastaan itse tutkimukseen, tarvitsemme viestinnän osaajia välittäjiksi tutkitun tiedon ja yleisön välillä.
Välittämässä
Olen itse toiminut tuollaisena välittäjänä kahdessa tutkimushankkeessa (LANUPS ja NEPSOS). Viestijä-välittäjän tehtävänä voi toki olla vain sellaisia viestinnän ja vuorovaikutuksen tehtäviä, jotka voidaan ulkoistaa asiantuntija-tutkijan ulkopuolelle. Voin esimerkiksi olla apuna tiedotteiden kirjoittamisessa tai koota yhteen käytäntösuositukset, mutta en voi tuottaa itse asiantuntijatietoa. Työ toki on helpompaa, jos omaa jo entuudestaan jotakin tietoa aiheesta. Toisaalta pieni etäisyys aiheeseen voi auttaa kysymään oikeita kysymyksiä.
Tutkimus ja viestintä toimivat eri logiikoilla ja seuraavat eri virtauksia. Tutkimus kuvaa yhä kompleksisempaa maailmaa yhä kompleksisemmilla tavoilla – tämän joskus sekavalta tuntuvan ja erikoistumista suosivan maailman keskellä tutkimusta popularisoiva viestintä hamuaa selkeyttä, yksinkertaisuutta, helppoja ratkaisuja. Tässä maastossa viestijän on tasapainoltava kaatumatta kumpaankaan ojaan. Laadukas tutkimusviestintä ei astu huomiotalouden ansoihin. Miten nuo ansat kierretään? Kenties kilpailun ja kiireen keskellä valttikortti onkin monimutkaisten asioiden äärelle pysähtymään saattaminen ja rauha?
Hengitetään hetki.
…
…
…
Kun haemme Sote-akatemiassa rahaa tutkimushankkeelle, hakemuksessa on usein erikseen varattu resurssia/rahoitusta viestinnälle ja tulosten jalkauttamiselle. Tuo työ on kohdennettu yleensä yhdelle ihmiselle tai työparille, joka on vastuussa hankkeen viestinnästä kokonaisuutena. Tämä malli on todettu erittäin toimivaksi monitieteisissä tutkimushankkeissamme.
Sote-akatemian kohderyhmää ovat useimmiten esimerkiksi poliitikot ja sote-palvelujen johtajat ja asiantuntijat. Keinoinamme ovat podcastit, videot, avoin koulutus, blogi, visuaaliset taitetut raportit, dialogitapahtumat ja sosiaalinen media. Edelleen kiihtyvän, etääntyvän ja laajentuvan toimintaympäristön vaikutukset näkyvät myös tutkimusmaailmassa ja viestinnässä. Poliitikot ja virkamiehet kohderyhmänä ovat hyvin kiireisiä ja huomiota herättävän materiaalin tuottaminen korostuu entisestään. Tässä esimerkiksi hyvä visuaalinen silmä ja kohdentamisen taidot ovat avuksi.
Viestitulva on järjetön itse kullakin. Viestijänä on oppinut ainakin sen, että henkilökohtaisia kontakteja ei voita mikään. Siksi kasvokkain kohtaaminen, mieluusti livenä, on aina parasta vaikuttamistyötä. Kun toista katsoo silmästä silmään, hänen asiaansa on lähes mahdoton sivuuttaa.
Ensimmäinen vai kolmas tehtävä?
Viime vuosina maapallon kriisit ovat nostattaneet uusia, voimakkaitakin virtauksia. Mm. Scientist rebellion sanoo, että yliopisto on epäonnistunut yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen tehtävässään koskien ilmastonmuutosta ja luonnon monimuotoisuuden hupenemista. He kaipaavat tutkijoilta aktiivisempaa yhteiskunnallista otetta ja toivovat, että YVV-tehtävät otetaan paremmin huomioon yliopiston työntekijän työnkuvassa. Onko tässä tehtävässä epäonnistuttu?
YVV kirjattiin yliopistolakiin vasta vuonna 2005, vaikka tietenkin yhteiskunnallista vaikuttavuutta on ollut ennenkin. Tuon lakimuutoksen jälkeen vaikuttavuusvaatimukset ovat kasvaneet. Joskus yliopiston työntekijästä saattaa tuntua, että YVV-tehtävät tulevat ikään kuin opetuksen ja tutkimuksen päälle. Haastaisin kuitenkin näkemään asian, kuten Matti Manninen (2013):
”Yliopisto toimii lähes yksinomaan verorahoilla. Kaikki toimintamme on tarkoitettu yhteiskunnan hyväksi. Onko YVV meidän kolmas tehtävämme vai ensimmäinen ja ainoa tehtävämme?”
Yliopisto on yhteiskunnallinen instituutio, ja voidaan ajatella, että kaikki vuorovaikutus on yhteiskunnallista. Kenties emme siis ole varsinaisesti epäonnistuneet YVV-tehtävässämme, vaan opettelemme vasta artikuloimaan ja hahmottamaan sen osana toimintaamme – tai koko toimintaamme YVV:nä.
Yliopistojen YVV mitattavana tutkimuskohteena on hankala, sillä kaikki yliopiston tehtävät ovat yhteenkietoutuneita. Ihmisten reaktioita ja kaikkia niitä huomaamattomasti laajenevia heijastevaikutuksia, joita tutkimuksen yhteiskunnallinen ja yhteisöllinen käytännön sovellus ja tiedostaminen saattaa aiheuttaa, ei voida täysin ennakoida. Vielä vaikeampi niitä on mitata, esimerkiksi konsultaatiokertojen, julkisten luentojen tai tiedeviestinnän tuotosten määrällä. Lisäksi eräs sudenkuoppa, johon niin yhteiskuntamme muut toimijat kuin tiedeyhteisökin usein tuntuu hatkahtavan, on ns. Goodheartin laki: Kun mittarista itsessään tulee tavoiteltava asia, mittari menettää merkityksensä. Yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen toimien vaikuttavuus saattaa näkyä käytännössä vasta kymmenien vuosien päästä. YVV, kuten koulutus ja tutkimuskin, on ymmärrettävä itseisarvoisena toimintana. Paras tämänhetkinen tieto kuuluu kaikille.
Rohkeasti kohti systeemistä muutosta
Ajattelen, että tässä ajassa, jossa tarvitaan nopeita yhteiskunnallisia muutoksia, on tiedeyhteisöllä avainrooli. Jatkuvalla virralla julkaistavissa tieteellisissä tutkimuksissa on hurjasti käyttämätöntä potentiaalia. Siksi jokainen tutkimus ansaitsee vähintään yhden ihmisen joka keskittyy viestintään, käärii raportit ja julkaisut kauniiseen pakettiin, auttaa kansankielistämisessä ja muotoilee materiaalit monipuolisesti eri kanaviin. Jonkun, joka koordinoi konsultointipyyntöjä, järjestää tilaisuuksia ja sujuvoittaa verkostoitumista. Parasta on, jos vaikuttamisen ja vuorovaikutuksen reitit kulkevat kasvokkaisten kohtaamisten ja dialogin kautta.
Vielä rohkaisun sana omasta kokemuksesta heille, jotka epäröivät viestintätyön tekemistä: Tutkimushankkeen pienimuotoinen viestintä on erinomainen mahdollisuus oppia viestinnän keinoja ja olla luova, kun siihen on resursoitu riittävästi aikaa ja turvallinen mentoriverkosto. Jokaisen ääntä tarvitaan, sillä olemme systeemisen muutoksen edessä.
Viime vuonna päättyneen LANUPS -hankkeen politiikkapaperit voit lukea ja podcastit kuunnella täältä. NEPSOS-hankkeessa kertyvää materiaalia lisätään tänne.
Suvi Puttonen
projektityöntekijä, VTM
Sote-akatemia
Turun yliopisto
LÄHTEET
1 Rinne, R. (2019). Suomalaisen yliopiston tila: Rahan, vallankäytön ja hallinnan uudet muodot. Teoksessa H. Nori, H. Laalo & R. Rinne (toim.) Kohti oppimisyhteiskuntaa: Koulutuspolitiikan uusi suunta ja korkeakoulutuksen muuttuva maisema. Turun yliopiston kasvatustieteiden tiedekunta julkaisusarja A:217, 451–483.
2 Salminen jne. (2022) Väitöskirjan tulokset käyttöön? Analyysi varhaiskasvatusta sekä esi- ja perusopetusta käsittelevissä väitöskirjoissa esitettyjen suositusten käytettävyydestä. Tiedepolitiikka 1/2022, 14.
3 Niiniluoto ym. (2015) Vastuullinen ja vaikuttava: Tulokulmia korkeakoulujen yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2015:13.
4 Lindholm, S., Litmanen, T., & Hakanen, M. (2023). Kuinka mitata yliopiston vuorovaikutusta, vaikuttavuutta ja kolmatta tehtävää? Yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen mittaamisen esteet humanistis-yhteiskuntatieteellisillä aloilla. Politiikka, 65(1). https://doi.org/10.37452/politiikka.122015
5 Manninen, Matti. (2013) Yliopiston ensimmäinen tehtävä. Tiedonjyvä 4, 2–3.
Jaa julkaisu:
