Julkisuuden henkilöiden tekemät itsemurhat sekä mielenterveyspalveluiden saamisen haastavuus on viime aikoina noussut esiin julkisessa keskustelussa. Olemme joutuneet lukemaan toistuvasti siitä, kuinka itsetuhoisista ajatuksista kärsiviä ihmisiä on käännytetty sairaaloiden päivystyksestä pois, tai miten psykiatriseen osastohoitoon on vaikea päästä. Puhutaan mielenterveyspalveluiden kriisistä samaan aikaan, kun hyvinvointialueisiin kohdistuu voimakkaita säästöpaineita. Terveydenhuollossa joudutaankin pohtimaan, mistä voidaan karsia samalla, kun pyritään turvaamaan kaikkein välttämättömimmät palvelut. Ollaan vaikeiden päätösten edessä.
Itsemurhien määrä on puolittunut runsaan kolmenkymmenen vuoden aikana, mikä johtuu pitkälti tavoitteellisista itsemurhien ehkäisyprojekteista sekä mielenterveyspalveluiden kehittämisestä. Vuonna 2020 käynnistettiin uusi kansallinen mielenterveysstrategia ja itsemurhien ehkäisyohjelma seuraavien kymmenen vuoden ajaksi. Ei voida kuitenkaan olettaa, että positiivinen kehitys itsemurhien määrän vähenemisessä jatkuu, mikäli sote-palvelut eivät talouspaineissaan pysty tarjoamaan itsemurhakriisissä oleville ihmisille heidän tarvitsemaansa pitkäkestoista apua.
Itsemurhista käyty keskustelu painottuu usein lääketieteelliseen näkemykseen, jossa itsemurha ymmärretään psyykkisen sairauden ilmentymänä. Vaikka psyykkiset sairaudet, kuten masennus, nostavatkin laskennallista itsemurhariskiä, niin samalla on hyvä muistaa, ettei kaikkia itsemurhakuolemia voida pelkistää psyykkisen sairauden aiheuttamaksi ilmiöiksi. Kun ihmiselämä päättyy itsemurhan seurauksena, on taustalla yleensä monitahoisia ongelmia ja pitkään jatkunutta pahoinvointia, joita ei voida ratkaista ainoastaan terveydenhuollon tai kolmannen sektorin palveluiden avulla. Väitän, että itsemurhakuolemat ja -yritykset kertovatkin paitsi yksilöllisestä pahoinvoinnista, myös koko auttamisjärjestelmän ja ympäröivän yhteiskunnan epäonnistumisesta ihmiselämän suojelemisessa.
Itsemurhaa yrittäneiden kertomukset syventävät ilmiön ymmärtämistä
Sosiaalityön pro gradu -tutkielmassani pyrin selvittämään, millaisia merkityksiä itsemurhaa yrittäneet antoivat itsetuhoisille teoilleen ja millaiset tekijät edelsivät itsemurhayritystä. Lisäksi halusin syventää ymmärrystä siitä, mitä itsemurhayrityksellä tavoiteltiin. Tutkielmani aineisto koostui yhdestätoista videoidusta haastattelusta, jotka annettiin Linity (lyhytinterventio itsemurhaa yrittäneelle) -intervention ensimmäisellä tapaamisella kriisiterapeutille. Sain videoidut haastattelut katsottavakseni MIELI Suomen mielenterveys ry:n kautta haastateltavien suostumuksella.
Haastattelujen perusteella itsemurhan yrittäminen oli jokaiselle kertojalle poikkeus tavanomaisessa elämänkulussa. Itsetuhoinen teko aiheutti erityisen tarinallisen katkoksen. Itsemurhayrityksen jälkeen kertojat joutuivatkin reflektoimaan menneisyyden tapahtumia sekä suunnittelemaan uudestaan elämäänsä ja tulevaisuuttaan. Koska haastattelut annettiin useimmiten melko pian itsemurhayrityksen jälkeen, niin monet itsemurhayrityksestä kerrotut tarinat olivatkin keskeneräisiä, ja kertojat vasta etsivät sanoja ja merkityksiä tarinoidensa kautta. Kaikkein pirstaleisimmissa, trauman lävistämissä kertomuksissa, itsemurhayritys oli selittämätön tapahtuma, jolle ei ollut löydettävissä syytä, eikä oikein sanojakaan. Näissä kertomuksissa kuului aidoimmillaan kertojan sisäisen elämän kaaos, jossa hän eli yhä kertomisen hetkellä.
Itsemurhayritys kuvaa äärimmäistä toivottomuutta
Itsemurhaa yrittäneet olivat eläneet pitkään tilanteessa, jossa sekä sisäinen kärsimys että ulkopuolelta tulevat paineet olivat alkaneet kasvaa ja kasautua, kunnes ihminen oli psyykkisen jaksamisensa äärirajoilla. Esimerkiksi ihmissuhteiden ristiriidat, työttömyys, taloudelliset vaikeudet, avun saamisen vaikeus ja arvottomuuden kokemus nousivat tekijöiksi, jotka jatkuessaan ja pahentuessaan saivat kertojat harkitsemaan elämänsä päättämistä. Jatkuvan sisäisen kärsimyksen keskellä pienikin ns. normaaliin elämään kuuluva vastoinkäyminen saattoi laukaista itsetuhoisen käyttäytymisen. Kertojat kokivat voimakasta yksinäisyyden ja toivottomuuden tunnetta, johon ei juurikaan vaikuttanut se, oliko kertojalla läheisiä ihmisiä elämässään vai ei. Yksinäisyys oli pikemminkin kokemusta siitä, ettei kukaan voi ymmärtää tai auttaa.
On huomionarvoista, että jokaisesta aineistoni haastattelusta kävi ilmi, että itsemurhayritys oli ainakin jossakin määrin suunniteltu teko. Haastateltavat olivat usein kärsineet jo pitkään itsetuhoisista ajatuksista ja suurimmalla osalla oli myös aikaisempia itsemurhayrityksiä taustallaan. Samalla itsemurha-ajatuksia piiloteltiin ja hävettiin. Niitä ei haluttu jakaa läheisten kanssa, mikä voi osittain selittää sitä, miksi itsemurha tulee usein yllätyksenä menehtyneen lähipiirille.
Itsemurhien ehkäisytyössä tarvitaan eri ammattikuntien välistä yhteistyötä, luottamusta ja kohtaamista
Itsemurhaa on kristillisessä perinteessä pidetty kunniattomana ja tuomittavana kuolintapana, mikä näkyy edelleen tavassa, jolla itsemurhaan suhtaudutaan nykypäivänä. Aineistoni haastateltavat kertoivat itsemurhayrityksiin liittyvästä voimakkaasta häpeästä, joka yhdistyi myös ydinkokemukseen itsestä. Kertojat saattoivat kokea koko minuutensa vääränlaiseksi ja vialliseksi. Häpeä ja pelko tuomituksi tulemisesta saivat kertojat myös vaikenemaan ajatuksistaan, jolloin avun hakeminen muuttui mahdottomaksi. Voisimmeko työskennellä yhdessä häpeän murtamiseksi?
Jos uskallamme kysyä suoraan itsetuhoisista ajatuksista, voimme purkaa aiheeseen liittyvää häpeää ja tuoda näkymättömän näkyväksi. Tarvitsemme siis myös aikaa kiireettömille kohtaamisille ja luottamuksen synnyttämiselle. Toisen ihmisen kuunteleminen ja kunnioittava kohtaaminen voi muodostua elämää ylläpitäväksi voimaksi, jota ei ole syytä väheksyä. Väitän, että itsemurhien ehkäisemistyössä onkin pohjimmiltaan kyse toivon herättämisestä silloin, kun ihminen on toivottomimmillaan. On pystyttävä luomaan uskoa siihen, että haastavistakin tilanteista on mahdollista päästä eteenpäin, eikä kenenkään tarvitse koittaa selviytyä yksin. Tämä on erityisen tärkeää tilanteessa, jossa ihminen kokee terveydenhuollon palvelut riittämättömiksi.
Itsemurhien ehkäisemiseksi tarvitaankin paitsi toimivaa sairaanhoitoa, myös muiden kuin terveydenhuollon ammattilaisten tai kolmannen sektorin tavoitteellista työskentelyä psyykkisen pahoinvoinnin vähentämiseksi. Ehkäisytyössä on tärkeää ottaa huomioon yksilöiden monimutkaiset elämäntilanteet kokonaisuudessaan. Tässä olisi syytä kuulla eri alojen ammattilaisten näkemyksiä ja kehittää ammattikuntien välistä yhteistyötä.
Linkki pro gradu -tutkielmaan: https://www.utupub.fi/bitstream/handle/10024/176027/Mikola_Serafiina_opinnayte.pdf?sequence=1
Linkki itsetuhoisuuden turvasuunnitelmaan: https://www.mielenterveystalo.fi/fi/itsetuhoisuus/itsetuhoisuuden-turvasuunnitelma
Serafiina Mikola
VTM, Sosiaalityöntekijä
Varha
Seuraa meitä:
Jaa julkaisu:
