Miksi lastensuojelun asioita ei saada kuntoon? Tätä on viime aikoina kyselty julkisessa keskustelussa. On ilmaistu huolta sekä lastensuojelun asiakkaiden oikeuksista, että työntekijöiden jaksamisesta ja vaihtuvuudesta.
Huolet ovat aiheellisia. Teemme tässä artikkelissa katsausta siihen, miten lastensuojelua on yritetty kehittää ja esitämme näkemyksemme siitä, miten sitä pitäisi tehdä.
Lastensuojelun kehittämistyö 1990-2020
Lastensuojelun ohjelmallinen ja projektiluonteinen kehittämistyö on ollut runsasta 1990–luvulta lähtien. Työhön on ohjattu runsaasti rahaa ja monia uusia toimintamuotoja on saatu luotua. Hankkeissa ja projekteissa kehitetyt työmuodot ovat monista syistä joko unohtuneet tai jatkuneet 2000-luvulle saakka. Yhtä yhteistä selittävää tekijää sille, miksi joku työmuoto jatkuu tai ei jatku, ei ole löydettävissä. Jatkuvuus ei näytä selittyvän sillä, miten hyväksi tai huonoksi toiminta on arvioitu. Hanke- ja projektimuotoisen kehittämistyön ongelmana on, että ne yleensä aina raportoidaan onnistuneina ja niiden pitkän aikavälin vaikutuksia ei tutkita.
Jännitteinen kehittämistyön kenttä
Lastensuojelun kehittämistyön tärkeä pyrkimys on ollut ongelmien ennaltaehkäisy jo ennaltaehkäisevän sosiaalipolitiikan ohjelman ajoilta (1995-1998). Tähän tavoitteeseen on ollut yllättävän vaikea päästä. Kuntaliitossa lastensuojelun asiantuntijana työskennellyt Sirkka Rousu sanoi jo vuonna 2007, että valtion ja kuntien pitäisi rohkeasti tehdä lastensuojelua koskeva riski-investointi. Tällä hän tarkoitti sitä, että lastensuojelun rahoituksen ja työn tekemisen painopiste siirretään kertaheitolla ennaltaehkäisyyn ja avohuoltoon. Tämä ei ole toteutunut, sillä kuntien päätöksentekijöiden ymmärrys ja rohkeus ei ole tähän riittänyt. Maakunta- ja sote-uudistusten siirtyminen seuraavalle hallituskaudelle 2019-2022 on siirtänyt myös tämän muutoksen mahdollisuutta.
Pyrkimys vahvistaa perheitä ja peruspalveluja ei ole toteutunut ollenkaan siinä määrin kuin siihen on laitettu valtion kehittämisrahaa. Vuosina 2015-2018 toteutetussa, lapsi- ja perhepalvelujen uudistamiseen pyrkivässä LAPE-hankkeessa edistettiin monia asioita. Siitä huolimatta lasten ja nuorten valuma sijaishuoltoon ja psykiatriseen erikoissairaanhoitoon on jatkunut. Ongelmana on myös se, että emme tiedä tästä ilmiöstä tarpeeksi. Miksi näin tapahtuu? Meillä ei ole tarpeeksi tutkittua tietoa siitä, miksi perheet voivat huonosti ja miten palvelut kohtaavat perheiden ja lasten ongelmallisiksi kokemat tilanteet. Puhutaan perheiden ongelmien monimutkaistumisesta, mutta emme tiedä riittävästi siitä, mitä se tarkoittaa, emmekä siitä, mitkä ovat nk. juurisyyt perheiden huonovointisuudelle.
Lapsiperhepalveluissa kriittinen, pitkäjänteinen tutkimus- ja kehittämistyö palvelujen uudistamisesta on puuttunut. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) erikoistutkija Tarja Heino (2017) kokoaa Mielekäs tutkimus -kirjassa olevassa artikkelissaan yhteen vaikeutta luoda Suomeen lastensuojelun tutkimus- ja kehittämistyön rakenteita. Keväällä 2020 eduskuntaan saatiin lakiesitys pysyvästä, lakisääteisestä valtion rahoituksesta sosiaalityön tutkimus- ja kehittämistyöhön. Laki hyväksyttiin ja rahoitushaku käynnistyi syksyllä 2020. Toivotaan, että se omalta osaltaan muuttaa tilanteen parempaan suuntaan.
Perustyöstä ulkoistettu kehittämistyö
Palvelujen kehittämistyössä on ollut tapana ulkoistaa työ erilliseen kehittämisorganisaatioon, jota on kutsuttu ohjelmaksi, hankkeeksi tai projektiksi. Ongelmaksi tällaisessa ulkoistetussa kehittämistyössä muodostuu se, että tähän työhön palkatut työntekijät siirtyvät usein omista työtehtävistään kehittämään muiden tekemää nk. perusasiakastyötä. Perusolettamus sen suhteen, että joku toinen ihminen kehittyy työssään jonkun toisen tekemän kehittämistyön tuloksena, on hyvin ongelmallinen. Useimmiten kehittäjä oppii itse mutta tämä oppi ei ole siirrettävissä kenenkään toisen osaamiseksi. Yhteiskuntatieteilijä Heidi Muurinen (2019) ja kasvatustieteilijä Ilkka Uusitalo (2019) osoittavat tähän liittyen monia mielenkiintoisia tuloksia väitöskirjoissaan koskien sosiaalityötä.
Lastensuojelun johtaminen työssä oppimisen ja kehittämistyön tukena
Lastensuojelun sosiaalityön käytäntöihin ja työnteon malleihin voidaan suoremmin vaikuttaa kehittämällä ja muuttamalla juuri työnteon rakenteita. Voidaan olettaa, että työnteon rakenteet ovat silloin hyviä ja tehokkaita, kun toiminnalla saadaan aikaan hyviä ja vaikuttavia tuloksia. Tutkimukset ovat osoittaneet, että systeemisellä työtavalla on saatu hyviä tuloksia lastensuojelussa. Perheitä on voitu auttaa ja tukea. Isokuortin ja Aalion (2019) toteuttaman arviointitutkimuksen mukaan suurin osa mallin pilotointiin osallistuneista lastensuojelun asiakkaista on ollut tyytyväisiä systeemisen lastensuojelutyön toimintatapaan. On siis siirryttävä yksilöasiantuntijuuteen perustuvasta mallista esim. työhypoteeseja rakentavaan reflektiiviseen tiimimalliin (Fagerström 2016), kuten systeemisessä työtavassa tehdään.
Hyviin tuloksiin vaikuttavat paitsi rakenteet ja työnteon mallit, myös hyvä johtaminen (vrt. Juuti 2013). Johtamisella voidaan vaikuttaa eniten kehittämisen tavoitteisiin, työnteon rakenteisiin sekä työssä oppimista ja kehittämistä tukevaan työkulttuuriin (Eraut 2007). Alhanen ym. (2019) toteavat, että johtaminen lastensuojelussa on ollut pitkälti yksittäisten esimiesten ja päälliköiden eri yhteyksistä omaksumien tietojen ja taitojen varassa. Johdonmukainen ja laajalti jaettu näkemys sosiaalityön ja lastensuojelun johtamisesta on jäänyt puuttumaan. Ehkä tämä on totta myös lastensuojelun kehittämisen osalta. Systeemisen työtavan leviäminen maakuntiin ja kuntien lastensuojeluun on tuomassa kuitenkin toivottua muutosta myös kuntien lastensuojelun johtamiseen niin lähiesimiestyössä, keskijohdossa kuin ylimmässä johdossa.
Perusolettamus sen suhteen, että joku toinen ihminen kehittyy työssään jonkun toisen tekemän kehittämistyön tuloksena, on hyvin ongelmallinen.
Johdon ja työntekijöiden on yhdessä pohdittava, miten asiakasta voitaisiin parhaiten auttaa. Millaisilla systeemin ja toiminnan muutoksilla saadaan laaja-alaisia vaikutuksia lastensuojelun asiakkaiden auttamiseen ja tukemiseen? Systeeminen työote haastaa myös monialaisen asiantuntijayhteistyön muutokseen ja keskinäisen yhteistoiminnan parantamiseen. (Alhanen ym. 2019.) Tässä tarvitaan myös uudenlaista käytännön tason asiantuntijaverkostojen johtamista ja siirtymistä asteittain vanhoista totutuista kulttuurisista käytännöistä kohti uusia vähitellen muotoutuvia työkäytäntöjä.
Monialainen yhdessä kehittäminen ja yhdessä tekeminen on hyvin tehokasta ja monimerkityksellistä työssä oppimista, koska siinä korostuu juuri toisilta oppiminen, yhteisen tiedon tuottaminen ja käytännön ongelmien ratkaiseminen. Työ ja oppiminen kietoutuvat toisiinsa kokeilu- ja kehittämistoiminnassa ja uuden työtavan pilotoinneissa. Samalla myös eri toimijoiden asenteet, arvot ja suhtautumistavat muovautuvat sekä kollegoja että lastensuojelun asiakkaita kohtaan, mitä voidaan pitää myös tärkeänä työssä oppimisena.
Kohti monenlaisen tiedon soveltamista ja käyttöä
On selvää, että lastensuojelun sosiaalityön laadukas toteuttaminen ja sen kehittäminen edellyttää luotettavaa, tutkittua tietoa tuekseen (Kananoja & Ruuskanen 2018). Monista sosiaalityön tehtäväksi tulevista ongelmista on olemassa mittavasti teoreettista ja tutkittua tietoa sekä suomalaisissa, että kansainvälisissä tutkimuksissa. Käytännön näkökulmasta tiedon riittämättömyyttä suurempi ongelma on olemassa olevan teoreettisen ja tutkitun tiedon niukka muuntuminen käytännöiksi ja ratkaisuiksi (Kananoja 2017; Uusitalo 2019), minkä ovat tiedostaneet myös sosiaalityöntekijät monien muiden asiantuntija-ammateissa toimivien tapaan. Tutkitun tiedon soveltamisen vaikeudet käytäntöön on havaittu monissa tutkimuksissa (esim. Fook ym. 1997; Raunio 2009). Tutkimustiedosta, teoreettisesta ja käsitteellisestä tiedosta on kuitenkin kiistatta hyötyä käytännön asiantuntijatyössä. Erityisesti asiantuntijatehtävien kohdalla näyttää siltä, että muodollinen tieto on lähtökohta myös epämuodollisen tiedon, käytäntötiedon ja arkiajattelun kehittymiselle (vrt. Lehtinen 2016). Tiedetään, että asiantunteva työskentely perustuu ymmärrykseen, jossa on aineksia teoreettisesta tiedosta, tutkimustiedosta, kokemustiedosta ja sosiokulttuurisesta tiedosta. Erilaisen tiedon käyttökelpoisuuden arvioinnissa ja käyttöönotossa tarvitaan tietämisen itsesäätelyä ja reflektointia. (mm. Tynjälä 2013.)
Systeeminen työote haastaa monialaisen asiantuntijayhteistyön muutokseen ja keskinäisen yhteistoiminnan parantamiseen
Turun yliopistossa on keväällä 2020 käynnistetty tutkimusten käytäntösuositusten tekeminen. Lastensuojelun tutkijoita on pyydetty tekemään tutkimuksestaan kolme suositusta lastensuojelun kehittämiseksi. Suositukset löytyvät Turun yliopiston Sote-akatemian nettisivuilta. Lastensuojelun sosiaalityölle on eduksi, jos käytössä on useamman tyyppistä tietoa. Siksi ammatilliset asiantuntijat, kuten sosiaalityöntekijät, voivat saada paljon hyötyä työnsä kehittämiseen ja tutkimiseen mm. kokemusasiantuntijoiden tuottamasta tiedosta. Kokemuksista saatua tietoa voimme myös teoreettisesti ja monialaisesti mallintaa ja etsiä sille tutkimuksellista evidenssiä. Kriittinen reflektio on tässä tärkeässä roolissa. Sitä tarvitaan juuri tutkimuksellisen tiedon ja käytännöistä tai kokeiluista saadun tiedon vertailemiseen ja kriittiseen tarkasteluun, ehkä jopa ihmettelyyn ja erilaisen tiedon yhteensovittamiseen ja jatkojalostamiseen yhdessä. Kriittistä reflektiota voidaan pitää myös tietoisen työssä oppimisen perusprosessina (Uusitalo 2019).
Toimivia ratkaisuja ja uudenlaisia työkäytäntöjä ei voi sellaisenaan siirtää toisesta kontekstista toiseen, vaan ne on yhteistoiminnallisesti tuotettava ja sisäistettävä käyttöteoriaksi kuten systeemisen työotteen kokeiluista ja levittämisestä tiedetään. Tätä muutosprosessia ja uuteen työtapaan siirtymistä helpottaa ja tukee henkilöstön ja johdon yhteinen koulutus. Kaikkien osallisten on luotava oma ajatuksellinen ja kokemuksellinen suhde uuteen yhteistyöhön perustuvaan toimintatapaan ja hyväksyttävä myös asiakas yhdenvertaisena, välttämättömänä toimijana ja tiedon tuottajana. (Alhanen ym. 2019.)
Rohkeat kokeilut ja pilotoinnit mahdollistavat käytännön kehittämisen ja tutkimisen myös sosiaalityössä. Kokeiluiden hyödyntäminen voi olla yksi tapa vahvistaa sosiaalityössä tehtävää tutkimus- ja kehittämistoimintaa ja uuden olennaisen tiedon tuottamista, kuten Muurinen (2019) väitöskirjassaan toteaa.
Ilkka Uusitalo
KT, Lehtori, Turun ammattikorkeakoulu
Outi Linnossuo
VTT, lastensuojelun erikoistutkija, Turun yliopisto
Lähteet:
Aaltio, E. & Isokuortti, N. (2019). Systeemisen lastensuojelun toimintamallin pilotointi Valtakunnallinen arviointi. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos: Raportti 3/2019. Saatavilla https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/137709/URN_ISBN_978-952-343-289-5.pdf?sequence=1&isAllowed=y
Alhanen, K., Lavila, P., Kangas, M., Lamppula, T. & Petrelius, P. (2019). Systeemisen muutoksen johtaminen – Opas esimiehille ja johtajille. Helsinki: THL.
Eraut, M. (2007). Learning from other people in the workplace. Oxford Review of Education, Vol 33, No 4, 403-422.
Fagerström, K. (2016). Ihmissuhteita rakentava ja ylläpitävä lastensuojelu. Hackneyn malli ja systeeminen käytäntö lastensuojelutyössä. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Työpaperi 46/2016. Saatavilla http://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/131498/URN_ISBN_978-952-302-778-7.pdf?sequence=1&isAllowed=y
Fook, J., Ryan, M. & Hawkins, L. (1997). Towards a Theory of Social Work Expertise. British Journal of Social Work 1997 (27), 399-417.
Juuti, P. (2013) Jaetun johtajuuden taito. Jyväskylä: PS-kustannus.
Kananoja, A. (2017). Mihin käytännön sosiaalityö tarvitsee tutkittua tietoa? Teoksessa A.
Tuulio-Henriksson, L. Kalliomaa-Puha & P-L. Rauhala (toim.) Harkittu, tutkittu, avoin. Marketta Rajavaaran juhlakirja. Helsinki: Kelan tutkimus 2017., s.19-34.
Kananoja, A. & Ruuskanen, K. (2018). Selvityshenkilön ehdotus lastensuojelun laatua parantavaksi tiekartaksi. Väliraportti. Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja muistioita 31/2018. Helsinki: STM.
Lehtinen, E. (2016). Muodollinen tieto ja epämuodollinen tieto. Teoksessa R. Rinne, J. Kivirauma & E. Lehtinen. Johdatus kasvatustieteisiin. Helsinki: WSOY, 15-21.
Linnossuo, Outi. (2007). Projektiorganisoitu kehittämistyö riskilasten- ja nuorten palveluissa Turussa vuosina 1993-2003. Turun yliopisto/Turun ammattikorkeakoulu.
Muurinen, H. (2019). Pragmatismi ja kokeileva lähestymistapa sosiaalityön tiedonmuodostuksessa. Heikki Waris-instituutin tutkimuksia 2/2019. Helsingin yliopisto: Valtiotieteellinen tiedekunta.
Rantala, K. & Sulkunen, P. & Alasuutari, P. (2006). Projektiyhteiskunnan kääntöpuolia. Tampere: Gaudeamus.
Raunio, K. (2009). Olennainen sosiaalityössä. Helsinki University Press.
Toimiva lastensuojelu (2013). Selvitysryhmän loppuraportti. Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja muistioita 2013:19. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö.
Rousu. Sirkka. (2007). Lastensuojelun tuloksellisuuden arviointi organisaatiossa. Näkymätön tuloksellisuus näkyväksi. Tampereen Yliopisto 2007.
Tynjälä, P. (2013). Toward a 3-P Model of Workplace Learning: a literature Review. Vocations and Learning (2013) 6:11-36. Springer.
Uusitalo, I. (2019). Työssä oppiminen lastensuojelun sosiaalityössä – reunaehtoja ja mahdollisuuksia ammatillisen asiantuntijuuden kehittymiselle. Turun yliopiston julkaisuja. Sarja- Ser. C osa-Tom 482 / Scripta Lingua Fennica Edita. Turku: Painosalama Oy.
Seuraa meitä:
Jaa julkaisu:
