Lapsen erokokemus vaatii kannattelua
Pienen lapsen aloitusvaihe varhaiskasvatuksessa vaatii vanhemmalta ja varhaiskasvatuksen työntekijältä pyrkimystä eläytyä lapsen kokemukseen erota vanhemmastaan sekä liittyä uuteen aikuiseen ja lapsiryhmään. Otsikko on lainaus erään varhaiskasvatuksen lastenhoitajan haastattelusta ja siinä kiteytyy hyvin vuorovaikutustilanne, jossa ovat mukana lapsi, vanhempi ja varhaiskasvatuksen ammattilainen. Tässä tekstissä varhaiskasvatuksen työntekijällä ja ammattilaisella tarkoitetaan kaikkia niitä varhaiskasvatuksessa toimivia ammattihenkilöitä, jotka työssään kohtaavat kotoa päiväkotiin siirtyviä taaperoikäisiä lapsia ja heidän vanhempiaan. Tutkimukseen osallistuneiden työntekijöiden ammattinimikkeitä ovat olleet muun muassa varhaiskasvatuksen opettaja, varhaiskasvatuksen lastenhoitaja tai avustaja.
Eroamiset voivat aktivoida lapsessa turvattomuutta ja herättää hänessä vaikeasti yksin siedettäviä ja hallittavia tunteita, kuten ahdistuneisuutta ja hämmennystä. Varhaiskasvatuksen ammattilainen pyrkii vastaamaan näihin lapsen tunteisiin viestimällä eri keinoin, että lapsi on turvassa. Vanhemmasta eroon joutumisesta aiheutuneet tunteet ovat yhdessä kestettävissä ja lapsi saa lohdutusta. Tiedämme myös, että uudelleen liittymiset vahvistavat lapsen kiintymyssuhteita – vanhempi palaa lapsen luokse ja seuraavana aamuna tuttu aikuinen on taas vastaanottamassa lasta.
Pienen lapsen siirtymävaihe kotihoidosta varhaiskasvatukseen voidaan ajatella olevan elämänvaihe, jossa lapsen episteeminen luottamus tulee vanhemmalle esiin uudella tavalla. Episteemisellä luottamuksella tarkoitetaan kiintymyssuhteessa lapselle kehittynyttä luottamusta hänen vanhempiaan ja heiltä saatavaa tietoa kohtaan. Se on lapsen luottamusta läheisten ihmisten välittämän tiedon oikeellisuuteen (Fonagy, Lorenzini, Campbell & Luyten 2014). Lapsen siirtyminen kotihoidosta varhaiskasvatukseen on merkittävä muutos lapsen ja vanhemman elämässä. Päiväkodin aloittaminen on erokokemus niin lapselle kuin vanhemmallekin. Monelle vanhemmalle on tärkeä kysymys, miten pieni lapsi oppii luottamaan ympäröivään maailmaan ja uusiin aikuisiin.
Lapset reagoivat yksilöllisesti erotilanteessa
Lapsen tapaan reagoida erotilanteeseen vanhemmastaan vaikuttavat keskeisesti hänen yksilölliset temperamenttipiirteensä ja kehityshistoriansa. Taaperoikäisen lapsen reagointitapa päiväkotiin siirtymiseen vaikuttaa siihen, miten varhaiskasvatuksen työntekijä tähän vastaa ja minkälaiseksi lapsen kokemus uusien ihmisten kohtaamisesta muodostuu. Pienen lapsen ympäristöissä kehityspsykologisesti merkityksellisiksi tekijöiksi ovat osoittautuneet turvalliset kiintymyssuhteet ja sopiva stressitaso (Hakulinen, Laajasalo & Mäkelä 2019).
Temperamenttitutkimus on osoittanut, että alusta alkaen lapset ovat hyvin yksilöllisiä omissa kehitystarpeissaan. Temperamentin osa-alueita ovat mm. sensitiivisyys, sopeutuvuus, sosiaalisuus, emotionaalisuus, pelokkuus ja stressinsietokyky (Keltikangas-Järvinen 2004). Lapsen yksilöllisten temperamenttipiirteiden tunteminen auttaa vanhempaa ja varhaiskasvatuksen ammattilaista ymmärtämään sekä kunnioittamaan lapsen tapaa reagoida asioihin. Toiset lapset ovat taipuvaisia kokemaan herkemmin kielteisiä tunteita, kuten epävarmuutta ja pelokkuutta, kun taas toisille luontaisempaa on kiinnostuksen herääminen. Suurin osa lapsista asettuu tunnereaktioiltaan välimaastoon. (Korja 2015; Rothbart & Bates 2006.)
Stressi ei vaikuta kaikkiin lapsiin samalla tavalla, koska muun muassa perimän, raskausajan ja vauvan varhaisvaiheiden tiedetään vaikuttavan yksilön tapaan reagoida stressiin (Nolvi 2017; Sajaniemi, Suhonen, Nislin & Mäkelä 2015; Reunamo, Sajaniemi, Suhonen & Kontu 2012). Pienen lapsen keino selviytyä ja suojautua kuormittavilta stressikokemuksilta on nopeasti apuun tuleva aikuinen (Bateman & Fonagy 2012; Korja 2015; Kalland 2013; Sajaniemi ym. 2015). Vanhemman tavalla jättää lapsensa päiväkotiin sekä varhaiskasvatuksen työntekijän ja vanhemman välisellä vuorovaikutuksella eroamistilanteessa on merkitystä siihen, miten lapsi reagoi vanhemman lähtemisen jälkeen (Yaoying Xu 2006). Jos lapsi ei kykene vielä ikänsä puolesta ilmaisemaan tuntojaan sanoin, hän tarvitsee hyvin yksityiskohtaista mielen kannattelua, toisin sanoen lasta hoitavan aikuisen on osattava virittäytyä lapsen tunnetilaan ja kyettävä lukemaan hänen sanattomia viestejään (Biringen 2000; Schulman, Kalland, Leiman & Siltala 2017; Yaoying Xu 2006).
Tähänastisissa tutkimuksissa on todettu, että lapsen pitkään jatkuneilla kuormittavilla erokokemuksilla vanhemmastaan päivähoidon aloitusvaiheessa saattaa olla mahdollisesti vaikutuksia lapsen pitkäkestoiseen stressiin. Lapsen myönteiset erokokemukset, joihin liittyy aikuisen tarjoamaa kanssasäätelyä saattavat puolestaan sysätä lapsen kehitystä eteenpäin erityisesti tunnesäätelyn ja sosiaalisen liittymisen taitojen kehityksessä. (Bark, Baukage & Cieprka 2016; Yaoying Xu 2006.)
Lapsen myönteiset erokokemukset, joihin liittyy aikuisen tarjoamaa kanssasäätelyä, saattavat sysätä lapsen kehitystä eteenpäin erityisesti tunnesäätelyn ja sosiaalisen liittymisen taitojen kehityksessä.
Varhaiskasvatusympäristön tavalla huomioida lasten yksilöllisiä taipumuksia reagoida eroahdistuksesta johtuvaan stressiin voi olla keskeinen merkitys lapsen hyvinvointiin, sopeutumiseen ryhmään ja hänen oppimiskykynsä potentiaalin käyttöönottoon varhaiskasvatuksessa (Bark, Baukage & Cieprka 2016).
Mentalisaatiokykymme vaihtelee
Mentalisaatiolla tarkoitetaan toimintana aikuisen kykyä havainnoida, yhdistää ja tarkastella käyttäytymisen taustalla olevia mielentiloja – omia sekä lapsen (Bateman & Fonagy 2012; Keinänen & Martin 2019). Vanhemman mentalisaatiokyky sisältää kyvyn nähdä lapsi omana yksilönään, erillisenä vanhemmasta varhaisista vaiheista lähtien (Slade 2006; Kalland, Fagerlund, Koskull & Pajulo 2016). Mentalisaatio on kehityksellinen saavutus ja se vaihtelee samallakin ihmisellä eri tilanteissa (Fonagy & Target 1997). Stressaavissa ja haastavissa tilanteissa meitä auttaa, jos pystymme tuomaan vähemmän tietoisia mielentiloja tietoisiksi, koska silloin pystymme niihin vaikuttamaan (Bateman & Fonagy 2012; Pajulo, Salo & Pyykkönen 2015).
Väsymys, stressi ja kiihtynyt mielentila vaikuttavat mentalisaatiokykyymme sitä heikentäen. Tämän lisäksi vuorovaikutussuhteet ovat erilaisia ihmisten välillä ja paradoksaalisesti mentalisaatiokyvyn käyttöönotto on usein vaikeampaa läheisissä ihmissuhteissa. Tämä johtuu siitä, että tunteet ja odotukset voivat vaikeuttaa mentalisaatiota – on vaikea ajatella, mitä tuntee, samalla kun tuntee. Samanaikaisesti juuri läheisissä ihmissuhteissa mentalisaatiokyvyn käyttöönotto on kaikkein tärkeintä ja niissä se myös parhaiten kehittyy. (Kalland 2014, 2013.)
Varhaiskasvatuksen siirtymävaiheet
Varhaiskasvatuksen työntekijälle pienen lapsen ja vanhemman väliset eroamistilanteet voivat olla aloitusvaiheessa ammatillisesti haastavia, koska tilanne saattaa herättää osapuolissa voimakkaita tunteita ja varhaiskasvatuksen työntekijä joutuu niitä ammattiroolistaan käsin kannattelemaan. Samalla tilanne saattaa herättää myös varhaiskasvatuksen ammattilaisessa itsessään omia tuntemuksia, joita hän myös tilanteessa säätelee.
Siirtymävaiheet varhaiskasvatuksessa ovat rakenteellisia toiminnan laatuun vaikuttavia tekijöitä. Siirtymävaiheen (kotoa varhaiskasvatukseen, varhaiskasvatuksesta esiopetukseen ja esiopetuksesta perusopetukseen) tulisi muodostua johdonmukaisena ja huolellisesti valmisteltuna jatkumona, jotta varhaiskasvatuksen myönteiset vaikutukset lapsen kehitykseen voivat vahvistua. Varhaiskasvatuksen arvopohjassa ja lainsäädännössä viitataan lapsen ja aikuisen välisen vuorovaikutussuhteen merkitykseen, erityisesti sen turvallisuuteen ja pysyvyyteen. Henkilöstön sensitiivisyyden on osoitettu edistävän lasten turvallista kiintymyssuhdetta erityisesti päiväkotikontekstissa. Korkealaatuinen tunnetuki on myös yhteydessä lasten parempiin sosiaalisiin taitoihin ja oppimistilanteisiin kiinnittymiseen esiopetuksessa ja kouluiässä. (Vlasov ym. 2018; Eerola-Pennanen & Turja 2017; Kalland 2011.)
Lapsen siirtymävaiheen tutkiminen
Pyrin väitöskirjatutkimuksessani tuottamaan uutta tietoa ja ymmärrystä siitä, miten vanhemman ja varhaiskasvatuksen työntekijän mentalisaatiokyky voivat toimia lapsen kehitystä suojaavina tekijöinä siirtymävaiheessa kotihoidosta varhaiskasvatukseen 10–24kk ikäisillä lapsilla. Tutkimusaineisto on kerätty turkulaisista kunnallisista päiväkodeista observointiin, haastatteluihin ja standardoituihin mittareihin perustuvilla tutkimusmenetelmillä. Tutkimusaineisto koostuu muun muassa lapsen ja vanhemman välisen vuorovaikutuksen videoinnista perheen kotona leikkitilanteessa sekä päiväkodissa vuorovaikutustilanteesta, jossa vanhempi jättää lapsen päiväkotiin toisena päiväkotiaamuna tutustumisvaiheen jälkeen.
Tutkimuksen päämääränä on tutkia vanhempien, lasten ja varhaiskasvattajien keskinäisen vuorovaikutuksen elementtejä, jotka edistävät lapsen siirtymää kodista osaksi varhaiskasvatuksen ja koulun muodostamaa oppimisympäristöjen jatkumoa. Siirtymävaiheet ovat lapsen oppimisen kannalta keskeisiä tilanteita, joiden onnistumisella tai epäonnistumisella on pitkäaikainen vaikutus lapsen hyvinvointiin ja oppimiseen.
Siirtymävaiheet ovat lapsen oppimisen kannalta keskeisiä tilanteita, joiden onnistumisella tai epäonnistumisella on pitkäaikainen vaikutus lapsen hyvinvointiin ja oppimiseen.
Perheiden halukkuus osallistua tutkimukseen on edellytys tutkimuksen toteuttamiselle. Tutkimukseen osallistuneet vanhemmat ovat kertoneet tutkimukseen osallistumisen jäsentäneen heidän omia ajatuksiaan ja tuntemuksiaan liittyen erityisesti tuleviin eroamistilanteisiin lapsestaan. Tutkijana olen ollut vilpittömän kiitollinen vanhempien avoimuudesta päästää minut mukaan tähän heidän elämänvaiheeseensa. Varhaiskasvatuksen työntekijät ovat haastatteluissaan kuvanneet rikkaasti ja henkilökohtaisesti omia ammatillisia kokemuksiaan taaperoikäisen lapsen varhaiskasvatuksen aloitusvaiheesta. Olen tutkijana pysähtynyt pohtimaan sitä, miten inhimillistä työtä varhaiskasvatuksen ammattilaisten työ on tässä tilanteessa, jossa lapsi ja vanhempi tukeutuvat häneen.
Väitöskirjani ohjaajien kasvatuspsykologian professori ja opetusneuvos Niina Junttilan (Turun yliopisto), varhaiskasvatuksen professori Mirjam Kallandin (Helsingin yliopisto) ja kehityspsykologian apulaisprofessori Riikka Korjan (Turun yliopisto) antama ohjaus tutkimusprosessin suunnittelussa ja hallinnassa on ollut ensiarvoista. Turun kaupungin varhaiskasvatuksen palveluohjaajat ovat merkittävällä tavalla auttaneet tutkimuksen toteuttamista välittämällä tutkimuskutsuja perheille. Tutkimustyö on ollut mahdollista toteuttaa Mannerheimin Lastensuojeluliiton tutkimussäätiön ja Emil Aaltosen säätiön myöntämien tutkimusapurahojen avulla.
Nina Mellenius
Turun yliopisto
OPPI-tohtorikoulutusohjelma
Sote-akatemian jatkokoulutusryhmä
Nina Mellenius (KM) toimii väitöskirjatutkijana Turun yliopistossa kasvatustieteellisessä tiedekunnassa ja kehittämispäällikkönä MLL:n Lasten ja Nuorten Kuntoutussäätiössä
Teksti on julkaistu aikaisemmin 18.10.2019 blogissa tutkittuavarhaiskasvatuksesta.com
Lähteet:
Allen, J., Fonagy, P., & Bateman, A. (2008). Mentalizing in clinical practice. Washington, DC: American Psychiatric Press.
Bateman, A. & Fonagy, P. (2012). (Eds.). Handbook of mentalizing in mental health practice. VA, USA: American Psychiatric Publishing.
Bark, C., Baukage, I. & Cieprka, M. (2016). A mentalization-based primary prevention program for stress prevention during the transition from family care to day-care. Mental Health & Prevention, 4, 49–55.
Biringen, Z. (2000). Emotional availability: conceptualization and research findings. American Journal of Orthopsychiatry, 70, 104–114.
Eerola-Pennanen, P. & Turja, L. (2017). Yhdenvertaisuus ja moninaisuus. Teoksessa M. Koivula, A. Siippainen & P. Eerola-Pennanen (toim.) Valloittava varhaiskasvatus: oppimista, osallisuutta ja hyvinvointia. Tampere: Vastapaino, 195–206.
Fonagy, P., Lorenzini, N., Campbell, C., & Luyten, P. (2014). Why are we interested in attachments? In P. Holmes & S. Farnfield (Eds.). The Routledge handbook of attachment: Theory (pp. 38–51). Hove, UK: Routledge.
Fonagy, P. & Target, M. (1997). Attachment and reflective function: their role in self-organisation. DEV Psychopathol 9.
Hakulinen, T., Laajasalo, T. & Mäkelä, J. (toim.) (2019). Vanhemmuuden ja parisuhteen tuen vahvistaminen. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Helsinki: PunaMusta.
Kalland, M., Fagerlund, Å., Koskull, M. & Pajulo, M. (2016). Families First: the development of a new mentalization-based group intervention for first-time parents to promote child development and family health, Primary Health Care Research and Development, 17 (1), 3–17.
Kalland, M. (2014). Vanhemman mentalisaatiokyky. Teoksessa Viinikka (toim.) Mentalisaatio perheiden kohtaamisessa. Tampere: Hämeen Kirjapaino Oy, 26–38.
Kalland, M. (2013). Mentalisaation ja reflektiivisen kyvyn vahvistamine vanhemmuudessa. Teoksessa Mellenius, N. & Remsu, N. (toim.) Vuorovaikutus kuvassa – Videoavusteisen ohjauksen eettisyys ja käytäntö. Turenki: Kirjapaino Jaarli Oy, 39–50.
Kalland, M. (2011). Päivähoito kiintymyssuhdeteorian valossa. Teoksessa Sinkkonen, J. & Kalland, M. (toim.) Varhaislapsuuden tunnesiteet ja niiden suojeleminen. Helsinki: WSOYpro, 147–171.
Keinänen, M. ja Martin M. (2019). Mieli meissä – tasapainoista arkea mielentämisen keinoin. Kirjapaja.
Keltikangas-Järvinen, L. (2004). Temperamentti: ihmisen yksilöllisyys. Helsinki: WSOY.
Korja Riikka. 2.10.2015. Varhaisten tunnesuhteiden merkitys lapsen itsesäätelyn kehityksessä. Luentomateriaali. Kliininen laitos & Psykologian laitos, Turun Yliopisto.
Nolvi, S. (2017). The role of early life stress in shaping infant fear reactivity and executive functioning – findings from the FinnBrain Birth Cohort Study. Annales Universitas Turkuensis, Series D, Part 1316.
Pajulo, M., Salo, S. ja Pyykkönen Niina. (2015). Mentalisaatio ihmistä suojaavana tekijänä. Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim; 131(11):1050–7.
Reunamo, J., Sajaniemi, N., Suhonen, E. & Kontu, E. (2012). Cortisol levels and children’s orientation in day care. Early Child Development and Care 182 (3–4), 363–381.
Rothbart, M.K. & Bates, J.E. (2006). Temperament. In Damon, W. & Eisenberg, N. (Eds.). Handbook of Child Psychology: Volume 3, Social, Emotional, and Personality Development, 6th Edition, Wiley, New York, 105–176.
Sajaniemi, N., Suhonen, E., Nislin, M. & Mäkelä, J. (2015). Stressin säätely – kehityksen, vuorovaikutuksen ja oppimisen ydin. Juva: Bookwell Oy.
Schulman, M., Kalland, M., Leiman, A-M. ja Siltala P. (2017). Lastenpsykoterapia ja sen vuorovaikutukselliset ulottuvuudet. Helsinki: Therapeia-säätiö.
Slade, L., A. (2006). Reflective parenting programs: theory and development, Psychoanalytic Inquiry, 26.
Vlasov, J., Salminen, J., Repo, L., Karila, K., Kinnunen, S., Mattila, V., Nukarinen, T., Parrila, S. ja Sulonen, H. (2018). Varhaiskasvatuksen laadun arvioinnin perusteet ja suositukset. Kansallinen koulutuksen arviointikeskus, Julkaisut 24.
Yaoying Xu. (2006). Toddlers’ emotional reactions to separation from their primary caregivers: successful home–school transition. Early Child Development & Care, 176(6), 661–674.
Seuraa meitä:
Jaa julkaisu:
