Surevan kohtaaminen -hankkeen kanssa yhteistyössä tehdyssä podcastissa haastateltavana kokemusasiantuntija Ulla Tuunanen. Haastattelijana Surevan kohtaaminen -hankkeen projektipäällikkö Anne Viitala.
www.surevankohtaaminen.fi
sites.utu.fi/sote
Jakso tullaan julkaisemaan kurssilla Surevan kohtaaminen keväällä 2021.
Podcastin tekstivastine:
Yhteinen ääni on Turun yliopiston podcast, jossa keskustellaan ajankohtaisista aiheista monialaisesti. Tämän jakson tuotti Sote-akatemia.
Anne: Minä olen Anne Viitala ja toimin Surevan kohtaaminen -hankkeen projektipäällikkönä, ja vieressäni tässä on Ulla Tuunanen, Käpy lapsikuolemaperheet ry:n kokemusasiantuntija. Tänään keskustellaan surevan kohtaamisesta ja siitä, miksi on tärkeää huomioida erilaisia asioita surevan kohtaamisessa. Ja lähtökohdat tälle kaikelle on se, että Suomessa ei oo järjestelmällistä ja yhteneväistä käytäntöä siihen, miten läheistä tuetaan, ja kenelle ammattilaiselle se tehtävä kuuluu siinä vaiheessa, kun ihminen menehtyy. Ja monesti se jää surevan omalle vastuulle sitten etsiä sitä apua ja tukea sillä hetkellä, kun voimavarat on kuitenkin muuten vähissä, kun on iso menetys tapahtunut. Ja tähän haasteeseen lähti sitten vastaamaan meidän Surevan kohtaaminen -hanke, joka on neljän surujärjestön yhteinen pyrkimys lisätä ammattilaisten valmiuksia surevan kohtaamiseen, tukemiseen ja tuen pariin ohjaamiseen. Ja neljä mukana olevaa järjestöä on Käpy lapsikuolemaperheet ry, Huoma henkirikoksen uhrien läheiset, sitten Suomen nuoret lesket ry ja Surunauha – itsemurhan tehneiden läheiset. Ja todellakin näiden neljän surujärjestön yhteistyönä sitten toteutetaan tätä hanketta, jossa on luotu verkkosivusto www.surevankohtaaminen.fi, josta löytyy hyvin monipuolisesti tietoa tähän aiheeseen liittyen, ja lisäksi meillä on näitä kokemusasiantuntijoita, jotka sitten käyvät oman tarinansa kertomassa työyhteisöissä tai oppilaitoksissa, ja sitä myöten sitten vievät tätä viestiä surevan kohtaamisen merkityksestä eteenpäin.
Samaan aikaan, kun tämä meidän hanke 2018 lähti liikkeelle, julkaistiin myöskin äkillisesti kuolleen henkilön läheisten tukemisen suositukset, Hoitotyön tutkimussäätiön julkaisu, ja tätä tutkimustietoa tässä myös hyvin vahvasti jalkautetaan meidän hankkeen kautta. Hankkeen tavoitteena on, vaikka ammattilaisia kohdataan, niin tottakai se, että jokainen sureva saa parasta mahdollista kohtaamista ja apua ja tukea omassa surussaan niin, ettei kukaan sureva jäisi yksin. Ja vuosittain 50 000 ihmistä kuolee Suomessa, reilustikin yli 50 000, niin siihen nähden niin surevien määrä on moninkertainen, jollonka tämä asia koskettaa vuosittain kyllä paljon ja isoa joukkoa. Ja erityisesti silloin, kun menetys on äkillinen ja odottamaton, niin myöskin se tuen ja avun etsiminen on monta kertaa aika raskasta sille ihmiselle itselleen, ja sen takia on tärkeetä, että ammattilaiset osaa ohjata siihen. Myös toisilta ammattilaisilta, mutta myös vertaistuen pariin.
Me olemme tässä Surevan kohtaaminen -hankkeessa nostaneet 6 keskeistä asiaa, mitkä surevan kohtaamisessa on niitä kaikkein tärkeimpiä asioita, ja ensimmäisenä siinä tulee surevan yksilönä kohtaaminen. Ja tähän perustuu se, että tarkkojen ohjeiden antaminen on vaikeaa, koska jokainen suru ja jokainen menetys on yksilöllinen, ja niin on myöskin se surevan tuen tarve. Myöskin se, että surevalla voi olla hyvin aaltoilevaa se suru, eli se mitä tänään tarvii, niin voi ollakin huomenna erilaista, ja niinkun joku kokemusasiantuntija itsellenikin on sanonut, niin mikä eilen loukkaa, niin saattoi olla tänään lohduttavaa ja päinvastoin. Eli myös se, että tämä suru on aaltoliikettä, niin on hyvä tunnistaa. Ja ammattilaisena on hyvä tunnistaa ja hyväksyä se, että ei voi mitenkään ratkaista toisen surua pois. Kohtaa sureva yksilönä pitää sisällään myöskin sen huomion, että perheenjäsenistä suru voi vaikuttaa eri tavalla ja jokainen kokee sen surun omalla tavallaan. Myöskin kuolintapaan liittyy erityispiirteitä, jollonka jokainen sureva ei myöskään sen takia koe sitä suruaan samalla tavalla. Tänä päivänä haasteina on myöskin se, että perheet on hyvin monimuotoisia, ja omat kulttuurit ja uskomukset ja taustat liittyy vahvasti siihen, miten sitä surua näyttää ja ilmentää, ja tämmöset asiat on hyvä tiedostaa siinä vaiheessa, kun kohtaa surevan.
Ammattilaisen on hyvä muistaa, että surevalla varsinkin siinä alkutilanteessa voi olla hyvinkin rajuja reaktioita, jolloinka kannattaa olla valmistautunut siihen voimakkaidenkin reaktioiden vastaanottamiseen, ja muistaa itse olla provosoitumatta niistä.
Toisena keskeisenä elementtinä on myötätunnon osoittaminen. Aito läsnäolo tilanteessa, ja tämä onnistuu parhaiten yleensä silloin, kun on omat menetykset ja suhde kuolemaan käsiteltynä, jolloinka ne on muuttuneet sieltä voimavaraksi siinä omassa työskentelyssä. Ei niinkään pelkää sitä surevan kohtaamista, kun on tämän asian kanssa itse työstänyt, ja siihen meidän hanke myöskin vahvasti pyrkii, että lisätään sitä tietoa surusta ja surevasta, jollonka myöskin sitä tullaan tietoisemmaksi. Surevalle on tärkeää tietää, että välität, eli oikeasti kuuntelet ja olet tilanteessa läsnä. Moni aina miettii, että onko omien tunteiden näyttäminen, esimerkiksi se, että itkee, onko se sallittua, jos on ammattilaisen roolissa. Mutta kyllä me tässä hankkeessa ollaan semmosta viestiä viety, että ammattilainenkin voi tunteensa näyttää, mutta hallitusti, ja nimenomaan siinä roolissa pysyäkseen niin täytyy huomioida se, että itse pitää pystyä sitä tilannetta viemään eteenpäin ammattilaisena, eikä saa kääntyä tilanne niin, että sureva kokee, että hänen pitää vielä lohduttaa tässä ammattilaistakin.
Kolmas tärkeä kohta on: Anna aikaasi. Eli vaikka ollaan keskellä kiirettä, ja varmasti monessa resurssit tähän ajaakin vahvasti, että oikeasti on kiire, mutta kiire ei saa näkyä kohtaamisessa surevan kanssa. Ja aina se kiireettömyyden tuntu ei vaadi kuitenkaan määrällisesti aivan hirveästi aikaa. Se on pieniä tekoja, pieniä pysähtymisiä, omien eleiden, liikehdinnän asettamista semmoiseksi, että siinä ei näy kiire. Surevalle on tärkeetä, että häntä ohjataan muistojen keräämisessä ja hyvästelemisessä, ja hän ei välttämättä itse tule tätä ajatelleeksi, jos ei häntä siihen kannusteta, ja nimenomaan ammattilaisen tehtävänä on sitten myöskin se tukeminen ja kannustaminen niinhin hyvästien jättämiseen.
Sitten neljäntenä kohtana on tiedon antaminen, ja surevalle on usein helpottavaa kuulla tosiasioita siitä tapahtuneesta, vaikka niitä pitäisikin kerrata monetta kertaa, niin se on juuri näin, että sitä pitää tehdä. Myös yleisesti surusta on hyvä saada tietoa, joka sitten ankkuroi sen surevan oman tarinan vähän laajempaan kontekstiin, eli surevalla monta kertaa on tunne, että on yksin tässä tilanteessa, kukaan ei ikinä voi ymmärtää, miltä minusta tuntuu. Niin se, että kuulee sitä, että minkälaiset suruun liittyvät reaktiot ovat hyvin tavallisia, ja muillakin on ollut tällaisia kokemuksia ja ajatuksia, niin se yleensä auttaa sitä surevaa myöskin suhteuttamaan sitä omaa tilannetta. Tiedon antaminen on tärkeää, niin suullisesti, kuin kirjallisesti, ja erityisesti siinä sokkivaiheessa, kun tieto kuolemasta vasta on tullut, niin on tärkeetä, että jää tietoa myöskin kirjallisena. Se, miten tietoa annetaan, niin on tärkeetä puhua suoraan ja ymmärrettävästi. Monta kertaa se ammattikieli, jota erilaiset ammattilaiset käyttää, niin se koetaan hirveen etäisenä ja vieraana, ja vieraat sanat voi myöskin aiheuttaa niitä väärinymmärryksiä tai ärtymistä siihen, että ei saa selkeästi sitä kaipaamaansa informaatiota. Eli tiedon antaminen on erittäin tärkeetä.
Viides kohta, mitä erityisesti meidän kokemusasiantuntijat omissa tarinoissaan monesti korostavat, ovat surun kunnioittaminen. Eli läheisillä on aina oikeus suruun, oli tilanne mikä tahansa. Monta kertaa ulkopuoliset tekee tulkintoja ja oikeutuksia toisten suruun omien ajatustensa pohjalta, mutta tärkeintä on se, että jokaisella on oikeus suruun, ja jokainen suru on oikein, jokainen tapa ilmaista sitä on oikein. Monesti meillä ulkopuolisestikin saattaa tulla tarve pienentää sitä toisen surua, mutta se on hyvä tiedostaa, että kukaan muu sitä surua ei pysty pois ratkaisemaan. Eli ne yritykset pienentää surua koetaan monta kertaa surun mitätöimisenä. Esimerkiksi tehdään sellaisia, mitä myöskin kokemusasiantuntijat kuvaa suusta tulevina sammakkoina, eli aletaan kertoa toista, jonkun toisen kokemaa tarinaa tai omia menetyksiä siihen, kun toinen kertoo omasta surustaan, määritellään surun kestoa tai syvyyttä, tai ajatellaan, että joku toinen ihmissuhde voisi korvata tämän nyt menetetyn. Nämä yritykset pienentää surua tulkitaan hyvin vahvasti surevan kohdalta nimenomaan surun mitätöimisenä. Ja omien tulkintojen tekeminen on myöskin sellasta hyvin tyypillistä ja inhimillistäkin, eli tehdään toisen puolesta tulkinta, että hän ei varmasti halua puhua siitä, tai hän haluaa olla yksin. Tai tehdään tulkintoja siitä, että kuinka läheinen toinen olisi ollut esimerkiksi sen perusteella, että kuinka läheinen sukulaisuussuhde häneen on ollut. Eli kaikki nämä tämmöiset tulkinnat siitä, mitkä perustuu omaan ajatusmaailmaan, ei siihen että on tarkistettu ja kysytty asia surevalta itseltään. Konkreettisesti surevat kokee hyvänä asiana sen, että menehtyneestä käytetään hänen nimeään, oli sitten kyse esimerkiksi sairaalaosastolla, ei puhuta potilaasta tai ei puhuta vainajasta, ei puhuta ruumiista, vaan puhutaan menehtyneestä hänen omalla nimellään. Tämä on monen surevan mielestä sitä kuolleen kunnioittamista ja surun kunnioittamista.
Ja sitten viimeisenä asiana on meidän hankkeen tärkein viesti, eli ohjaa eteenpäin, sureva ei saa jäädä yksin. Eli velvollisuutenasi, missä tahansa roolissa ammattilaisena sitten surevan kohtaakin, niin on varmistaa se, että sureva saa jatkossakin apua, eikä jää yksin. Ja todellakin se surevan avun tarve voi olla hyvin monenlainen. Akuutissa tilanteessa se kriisiapu on se, mitä siinä kohtaa tarvitaan, mutta pitkään tapahtuneen jälkeenkin voidaan tarvita keskusteluapua, ja siihen on hyvä myöskin olla ne väylät, että miten sinne ohjataan. Vertaistukeen voi oikeestaan ohjata missä tahansa vaiheessa, ja se on hyvä muistaa, että vertaistukea on muukin, kuin pelkät ryhmät tai kasvokkain tapahtuva vertaistuki. Eli vertaistuesta ja sen olemassaolosta on hyvä tietää ja muistaa mainita sille surevalle ihan missä tahansa vaiheessa. Moni sureva kaipaa myöskin ja ehdottomasti eniten hyötyy siitä käytännön avusta. Eli siinä vaiheessa kun omat voimavarat ovat kovin heikot, niin se, että arki pyörii ja joku pitää huolta siitä, että se käytäntö pyörii, niin on se tärkein tuki ja apu. Ja toinen taas sitten omien verkostojensa avulla pystyy tämän järjestämään paremmin. Mutta todellakin se, että jokainen sureva kohdataan yksilöllisesti ja kysytään se, mikä se avun ja tuen tarve on, niin auttaa sitten parempiin kohtaamisiin.
Mutta nyt tässä vieressäni on Käpy lapsikuolemaperheet ry:n kokemusasiantuntija Ulla Tuunanen. Ja kerrotko Ulla, minkälainen menetystarina sinulla on?
Ulla: Joo hei, eli mä kerron teille meidän toisesta lapsesta Rauhasta. Vuonna 2016 maaliskuussa oli Rauhan raskauden loppumetrit, ja raskausviikolla 40+4 synnytys käynnistyi semmosella korkealla lapsiveden menolla, jolloinka sitä lapsivettä rupes tihkumaan, ja siirryin sitten sairaalaan, et sitä synnytystä ruvettiin käynnistämään, ja pari päivää siellä sitten sitä synnytystä käynnistettiin, ja lopulta sitten kahdeksas päivä maaliskuuta naistenpäivänä siirrettiin synnytyssaliin, että nyt sitten saadaan tyttö naistenpäivänä. Ja sitten siinä synnytyssalissa kävikin niin, että Rauhan sykkeet yhtäkkiä laski, ja lääkäri päätti, että laitetaan semmonen pinni sinne vauvan päähän, jollonka sitten loputkin lapsivedet meni. Ja sit siinä kohtaa ne Rauhan sykkeet romahti täysin, ja niitä ei saatu siitä sitten enää siinä synnytyssalissa nousemaan, ja sitten mut kiidätettiin siitä tosi nopeesti tonne hätäsektioon. Ja sektiolla sitten Rauha syntyi siitä muutaman minuutin päästä siitä, kun ne hänen sykkeet oli romahtanut, ja hän syntyi semmosena elottomana ja kalpeena, ja meni aika pitkään ennen, kuin hänestä sit löydettiin niinkuin napanuoraa tunnustelemalla se syke, ja sit häntä ruvettiin elvyttämään. Ja mä oon ollu siinä siis nukutettuna useita tunteja, että mulla nyt ei oo sinänsä silleen kauheen tarkkaa käsitystä siitä tapahtumien kulusta, mutta Rauha siirrettiin siitä sitten tonne pikkulasten, tai vastasyntyneiden teho-osastolle hoidettavaksi, ja hänelle tehtiin monenlaisia hoitotoimenpiteitä.
Sitten mut herätettiin sieltä nukutuksesta ehkä noin neljän tunnin kuluttua, ja sit se lääkäri, joka oli siellä synnytyssalissa mukana, niin hän oli siinä vieressä hyvin niinkun surullisen näköisenä, ja hän itki ja sanoi, että teidän lapsi ei varmaankaan selviydy. Ja mä pääsin sit siinä kohtaa näkemään Rauhan, Rauha oli siellä tosiaan kaiken maailman laitteiden peitossa siellä vastasyntyneiden teholla, ja me oltiin sit miehen kanssa siellä, mä en nähnyt Rauhasta paljon mitään, jalan vähän ja vähän kättä. Ja mulle kerrottiin siinä paljon kaikkea mut sitten just, kun mä olin ollut pitkään nukutettuna, niin en nyt ihan pystynyt rekisteröimään siinä tilanteessa sitä muuta kuin sen, että nyt on niinku tosi vakava tilanne. Mutta tietysti sitä niinku äitinä toivoo sitä ihmettä. Siinä meni muutama tunti, kun Rauha oli elossa siellä. Eli siellä vastasyntyneiden teho-osastolla sitten päädyttiin siihen, että Rauha saa hätäkasteen, ja siellä oli sitten pappi paikalla, ja sen teho-osaston henkilökuntaa, lääkäri, siellä oli silleen rauhallinen tilanne, että kaikki niinkun henkilökunta pystyi osallistumaan siihen kastetilaisuuteen ja laulamaan mukana, ja olemaan siinä silleen meidän tukena. Ja sen kasteen jälkeen ei menny sitten kovinkaan kauan, kun sitten lääkäri niinkun totes sen, että tilanne on toivoton, että Rauhasta oli otettu jotain erilaisia verikokeita, ja siinä niinku ooteltiin sitä, että lähteekö jotkut arvot nousemaan, ja sitten kun ne ei just lähtenyt nousemaan, niin sitten just todettiin se, että mitään ei oo enää tehtävissä. Ja sit siinä kohtaa meidän täytyi miehen kanssa päättää, että annetaanko Rauhan olla siellä niissä hoitotoimenpiteiden piirissä, vai irrotetaanko hänet siitä hengityskoneesta ja laitteista, ja et saadaan hänet sit syliin, ja että sit hän kuolee niinku meidän syliin. Ja päädyttiin sitten siihen, että tota, haluttiin tottakai, kun oli tiedossa se, että nää on niinku ainoot ja viimeiset hetket, mitä me voidaan niinku Rauhan kanssa olla, niin tottakai haluttiin sitten, että hän on meidän sylissä.
Sit lopulta lääkäri irrotti Rauhan hengityskoneesta, ja mä sain hänet sitten syliin, ja siitä noin kymmenen minuutin päästä Rauha sitten kuoli. Ja silloin oli siis yö, ja oli silleen aika rauhallista siellä osastolla, niin me saatiin siinä sitten viettää Rauhan kanssa viettää monta tuntia vielä, vaikka hän oli kuolleena, niin saatiin pitää häntä sylissä, ja mies sai pestä Rauhan ja vaihtaa vaipan, ja hänestä otettiin käden- ja jalanjäljet, ja saatiin siinä sit keskustella hoitajien kanssa. Ja sitten lopulta, kun oltiin saatu hänen kanssa siinä riittävästi viettää aikaa, niin sitten vietiin hänet sellaiseen kappeliin, josta hänet sitten siirrettiin pois. Ja me mentiin sitten miehen kanssa semmoselle raskaana olevien osastolle, mistä me saatiin semmonen yksityishuone. Ja tosiaan, kun mut oli leikattu niin mulla oli sitten useampi toipumispäivä sairaalassa ennen, kuin pystyin kotiutumaan. Et siellä sairaalassa sitten tietysti niinkun, siis ensinnäkin se ensimmäinen päivä oli semmonen, et mä en yhtään pystyny niinkun jotenkin ymmärtämään, että mitä on tapahtunut, ja jotenkin se, no mä luulen, et se oli sitä semmosta ihan tosi semmosta alkukantaista sokkitilaa, että ei vaan niinku, tai oli hankala ymmärtää, et mitä on tapahtunut. Ja sitten meidän luokse tuli siellä sairaalassaolopäivinä, me tavattiin se synnytyslääkäri, ja sit me tavattiin niit kätilöitä, jotka oli paikalla silloin, kun Rauha syntyi, ja lastenlääkäri ja sairaanhoitajia, ja sitten ei valitettavasti sitä samaa sairaalapastoria, joka kastoi Rauhan, mutta eri sairaalapastori, ja sosiaalityöntekijä, ja sairaalan psykiatrinen sairaanhoitaja. Et siis jopa vähän silleen niinku väsymiseen asti siellä meidän luona kävi henkilökuntaa, ja niinku meille jäi semmonen olo, että meillä on nyt tosi hyvä tukiverkosto, ja meillä on nyt niinkun paljon eri tahoja, jotka meitä sit auttaa. Ja tosiaan sitten muutama päivä sen sairaalassaolon jälkeen, kun mä sitten pääsin sängystä ylös ja liikkeelle, niin meitä sit kotiutettiin, ja se oli niinkun, se oli jotenki ehkä yks semmosista vaikeimmista kohdista lähtee sit sieltä sairaalasta, että ku oli mennyt sinne sillä ajatuksella, että saa sen tytön sitten kotiin, ja pääsee elämään sitä sitten semmosta vauva-arkee kaksilapsisessa perheessä, ja sitten kun kotiin lähteekin sylissä muovikassi, missä on ne kuvat siitä kuolleesta lapsesta ja jotain niinku, kastevesipullo, niin se oli niinku tosi semmonen hankala lähtö sitten.
Anne: Mites sitten, kun te ootte palannut kotiin ja yrittänyt sitten tavallista arkea elää, niin huomioitiinko teidät ja teidän suru?
Ulla: No ehkä kotona ollessa oli vähän semmonen samanlainen ilmiö, mitä silloin sairaalassa ollessakin, et sillon ensimmäisten viikkojen ja päivien aikana niit yhteydenottoja tuli tosi paljon. Ja niinkun, no joo, enemmänkin ehkä yhteydenottoja, ja sitten niinku meitä haluttiin jotenkin hirveesti nähdä, mut sit me oltiin niin väsyneitä ja jotenkin niin surullisia, ja jotenkin kun just kun se surun alkuvaihe on semmosta, että ei niinku jaksa mitään, niin ettei sitte jaksettu hirveesti niinku tavata ketään. Ja sit mä en tiiä et onks se sitte ollu semmonen viesti sitten, että me pärjätään. Mut että alkuun oli tosi paljon niitä kohtaamisia ja yhteydenottoja, mut sitten ne muutamien viikkojen jälkeen aika lailla sitten loppui.
Anne: Ohjattiinko teitä heti sairaalasta johonkin toiselle ammattilaiselle?
Ulla: Joo, eli no ensinnäkin sairaalasta just kävi se yleissairaalapsykiatrian semmonen sairaanhoitaja meitä tapaamassa, ja meitä siitä, niinkun alkoi asiakkuus sitten sinne yleissairaalapsykiatrian poliklinikalle. Niin se oli niinku se ensimmäinen ammattikohtaaminen. Ja toki se meni meidän kohdalla vähän sitten silleen hankalasti, että siinä tuli niinku sairastumisia sekä minun, että sen työntekijän, et sitten meillä meni niinku ensimmäinen tapaaminen sen keskusteluavun piiriin niin noin kuukauden päähän siitä Rauhan kuolemasta, että meillä oli sitten kerenny oleen hautajaisetkin jo. Ja sitten sairaalasta otettiin yhteys mun pyynnöstä myös heti tuonne Käpyyn, että sitten sieltä mulle kyllä soitettiinkin tyylin seuraavalla viikolla. Neuvolasta, tai kysyttiin myös, että haluanko vastaanottajan neuvolaan, ja mä en kokenut silloin tarpeelliseksi niinku käydä siellä neuvolassa. Mutta jotenkin mä olin odottanut, että neuvolasta ois silti oltu minuun yhteydessä, koska kuitenkin sitä raskautta hoidettiin ihan niinku viime päiviin asti siellä neuvolassa, mutta sieltä ei sitten niinku kuulunut mitään, ennen kun mä ite otin sinne yhteyttä taas sitten esikoisen oirehdinnan vuoksi.
Anne: Kerroitkin, että Rauha oli teidän toinen lapsi, niin miten teidän perhe huomioitiin? Elikkä teillä oli myöskin sitten Rauhalla isoveli.
Ulla: Joo. No siellä sairaalassa meille just annettiin jotain semmosia käytännön neuvoja, että mitä voi sanoa ja miten voi kertoa sitten siitä kuolemasta, ja tietysti että esikoinen oli sillon 3, just että tosi pieni, ja ei me oltu siihen mennessä puhuttu oikeestaan kuolemasta mitään, niin se oli meille semmonen tosi vaikee tilanne, et myös kun oli itse niin surunmurtama, ja sitten oli vielä se, et miten selittää sille pienelle se kuolema. Ja et hänen siskon kuolema, kun hän oli myös sitten tottakai odottanut tosi paljon. Mutta ei sit oikeastaan muuten, et sit mä ite, kun tosiaan esikoinen rupes oirehtimaan sitä meidän surua, ja hän sai semmosia niinkun tietynlaisia raivokohtauksia, ja oli vaikea saada häntä niinku asettumaan, niin silloin mä otin ite yhteyttä neuvolaan, jollonka sitten neuvolasta ohjattiin meitä perheneuvolaan, jonne meitä ei sitten otettu asiakkaaksi, koska esikoinen oli niin pieni. Ja sitten meillä kävi semmoinen lapsiperheiden kotipalvelusta yksittäinen hoitaja kerran, niin hän sitten sanoi, että kannattais soittaa neuvolapsykologille, ja sit mä soitin neuvolapsykologille, ja sitten noin kaksi kuukautta siitä, kun Rauha oli kuollut, niin me päästiin neuvolapsykologille, ja nimenomaan just sillä ajatuksella, että voisi myös niihin esikoisen oirehdintaan ja siihen sen koko perheen tilanteen huomioimiseen sitten saada apua. Koska siis vaikka meillä oli se yleissairaalapsykiatriaan kontakti, niin sen oli tarkoitus lähtökohtaisestikin olla vaan semmonen niinkun lyhytkestoinen, että kunhan me päästään muiden palveluiden piiriin, niin sitten se päättyisi joka tapauksessa. Niin et mulla oli sinne yleissairaalapsykiatrialle muutama käynti, ja sitten tän kahden kuukauden päästä Rauhan kuolemasta alkoi ne neuvolapsykologitapaamiset.
Anne: Sanoit, että Käpyynkin sinut ohjattiin. Minkälaisia kokemuksia vertaistuesta sulla on?
Ulla: Mulla on vertaistuesta tosi hyviä kokemuksia, että juurikin melko pian Rauhan kuoleman jälkeen mulle järjestettiin sitten Kävyn kautta tukihenkilö, ja tukihenkilö soitti mulle noin kerran viikossa aika pitkäänkin, ehkä ensimmäiset reilu puoli vuotta. Ja se oli jotenkin, kun oli itsellä silloin alussa semmonen olo, että jotenkin oli niin hankala asettua semmoseen normaaliin lapsiperheporukoihin, kun tuntui niin semmoselta ulkopuoliselta, et vaikka mulla oli se yksi elävä lapsi siinä, mutta et sitten just tuntui siltä, että ei ne muut perheenäidit oikein niinku ymmärrä sitä, miten just vaikeaa se arki on, kun se toinen lapsi on kuollut. Mutta sitten just, kun oli se tukihenkilö, jolla oli ollut samankaltainen tilanne itellä, niin jotenkin tuntu, että hän sitten ymmärsi sen koko skaalan just, et millasta se on, kun on kotona elävä lapsi ja sitten on se kuollut lapsi, ja miten sitten parisuhde ja näin. Ja sitten mä myös hakeuduin tonne Kävyn vertaistukiryhmiin, ja siellä mä kävin melkein joka kerta, ne siis kokoontuu kerran kuukaudessa, niin sitten sen Rauhan kuolinvuoden. Ja siellä oli kans niinku tosi hyviä kohtaamisia sitten vertaisten kanssa. Niin niissä Kävyn vertaisryhmissä on just se hienous mun mielestäni, että kun just tuntuu ulkopuoliselta semmosissa normaaleissa perhekohtaamisissa, niin sitten niissä Kävyn ryhmissä ei tunnu ulkopuoliselta, ja sitten just ne ihmiset, vaikka on ihmisillä monenlaisella taustalla sitä menetystä, niin sitten kuitenkin se suru on, ja se menetys on semmonen, mikä enemmän niinku yhdistää. Oon nyt myös ite ruvennut ton Käpy lapsikuolemaperheet ry:n vertaistukihenkilöksi, ja sen lisäks mä käyn tän Surevan kohtaaminen -hankkeen puitteissa pitämässä tämmösiä kokemuspuheenvuoroja, et ne on mun mielestä kanssa semmosia kohtia, mitä mä voin ajatella, että mä oon Rauhan kanssa hommissa, ja se, niinkun, hän elää tässä sitten mun mukana näissä jutuissa.
Anne: Mikäs olisi sinun viestisi surevia kohtaaville ammattilaisille?
Ulla: No ihan semmonen yksi tärkeä, tärkein asia on just se, että täytyis huomioida se koko perhe. Ja tavallaan just varmistaa se, että ketä kaikkia siellä perheessä on, ja niinkun ketkä kaikki suree. Et tavallaan meilläkin kävi niin, että helposti just se esikoinen asetettiin semmoseks meidän lohduttajaksi, ja sanottiin, että no onneksi teillä nyt on hänet, ja et se varmaan auttaa, kun on kotona sitten se toinen lapsi. Ja tottakai se niinku auttoi, mutta se ei niinku poista sitä, että yhtä lailla se toinen lapsi on surija, ja että yhtälailla hän on kokenut sen menetyksen, että häntä ei voi niinkun tavallaan asettaa siihen meidän auttajan rooliin, vaan niinku ensisijaisesti meitä pitäisi, tai olis pitänyt auttaa tukemaan sitä lasta, että hänelläkin olis niinkun se mahdollisuus surra.
Anne: Mites, haluuksä kertoo miten miestäsi huomioitiin, vai onks se semmonen, että sä oot koko ajan puhunut, että te yhdessä…?
Ulla: Melko tyypillistä on, että äiti on se, joka käy sitten keskustelemassa, ja ehkä monelle naiselle onkin tyypillistä se, että tykkää käsitellä sitä surua niinkun puhumalla. Mulle ois ollu kauheen kiva tietää sillon aluks, että miehet ja isät ei välttämättä oo niinkun yhtä innokkaita puhumaan, mutta et se ei välttämättä tarkoita, tai se ei tarkoita sitä, että se isä ei silti suris sitä menetystä. Et jotenkin meillä oli ainakin aluks just vähän hankalaa sen suhteen, että kun mä halusin puhua koko ajan, ja sit mulla ei ollu vielä semmoista kauheen toimivaa tukiverkostoa siinä, ni mun oli vaikea ymmärtää se, että miksei mies halua puhua koko aikaa, ja miten hän sitten voi väsyä siihen, että mä halusin puhua koko ajan. Ja mies kyllä siis kävi mun mukana muutamilla käynneillä ja muutamassa vertaistukiryhmässä ja tapahtumassa, mutta hän niinku koki, et se riittää. Että myöhemmin oon sitten ymmärtänyt sen, että se, että mies teki pihahommia ja halus olla yksin, ja keskittyä johonkin haravoitiin, niin se oli sitä, miten hän teki sitä surutyötä. Ja se oli sitten just se, mitä hän tarvitsi, ihan yhtä paljon, mitä mä tarvisin sitä puhumista.
Anne: Mitä teille kuuluu nyt?
Ulla: No meille kuuluu nyt oikein hyvää. Et se on jotenkin, Rauhan kuolemasta tulee nytten neljä vuotta. Ja mä ajattelin silloin, että mä en koskaan niinku pääse siitä surusta eteenpäin. Mä ajattelin, et se aika ei, et mä olen vaan niin surullinen, se suru on vaan niin syvä, et se aika ei mun kohdalla tule auttamaan. Mutta, no meille syntyi Rauhan jälkeen seuraavana syksynä toinen tyttö, ja tietyllä tavalla se hänen syntymä konkretisoi monella tavalla just sen, et mitä kaikkee Rauhan myötä menetti. Ja niinkun, mä oon saanut sitten, tai meidän koko perhe on saanut hyvää tukea ja apua tuolta pikkulapsipsykiatrian poliklinikalta, missä me oltiin pitkään asiakkaana, ja me saatiin sieltä hyvä tuki siihen, kun Rauha kuoli, siihen, kun mä olin raskaana, ja sitten vielä siihen meidän kuopuksen vauvavuoteen. Ja mut et yhtä lailla meitä tuettiin siellä niinku vanhempina, sekä esikoiselle että Rauhalle, ja sitten niinku perheenä. Monet sanoi mulle, että kun vuosi on kulunut, niin sitten se suru helpottaa. Ja mä jotenkin odotin semmosena, tavallaan kuin kuuta nousevaa sitä ensimmäistä vuosipäivää, ja siitä tuli vähän semmonen niinku tietyllä tavalla polttomerkitty päivä sille koko vuodelle. Toki siihen nyt liittyy kaikkea muutakin, kun sitten kävin läpi uudestaan ne kaikki tapahtumat silloin Rauhan ensimmäisenä kuolinpäivänä. Mutta sitten tavallaan vasta sen jälkeen tajus sen, että nyt oli vasta se ensimmäinen vuosi ilman sitä mun lasta, ja että mulla on kaikki mun elämäni vuodet jäljellä ilman sitä lasta, ja että tavallaan se vuosi ei poistanu sitä surua, et oikeastaan se vuosi oli vasta niinkun se, millon mä ajattelin, että nyt on ehkä se suurin shokki tavallaan takana, ja nyt mun on vasta mahdollisuus ruveta käsittelemään sitä koko asiaa. Jotenkin mä ajattelin silloin, että mä en pysty enää mihinkään, että mä en pysty töihin, mä en pysty olemaan puoliso enkä äiti eikä ystävä, mutta nyt, joka tapauksessa se aika on sitten auttanut, niin ihmeellistä kun se onkin, mutta se vaan sitkeesti kuluu, ja sit kesti niinkun sen ajan kanssa, ja tietysti niinkun sen tuen kanssa oppii hyväksymään sen, että mulle on tapahtunut näin, mutta mun elämä ei päättynyt siihen. Ja jotenkin mulla on ollu kokoajan semmosena asiana, mikä on niinku mua auttanut, niin se ajatus siitä, että sen pienen tytön elämän tarkoitus ei voinu olla se, että mun elämäni niinku päättyy, vaan sit mä ajattelin, että jos mä voin jotain niinkun merkitystä löytää siitä lapsen kuolemasta, ja oppia, niin että ne on niinku semmosia asioita, jotka vie mua eteenpäin, ja jolla tavalla mä sit pystyn kunnioittamaan sitä Rauhan muistoa, ja tavallaan et hän voi sitten jatkaa niinkun niissä teoissa, mitä mä teen. Ja mun yksi ystävä sanoi joskus, että se suru ei oo ehkä pienentynyt koskaan, enkä mä ajattele myöskään, että se suru on pienentynyt, mutta että mä oon ehkä itse sitten kasvanut suuremmaksi, et sitä surua, tai niinku sitä surua suuremmaksi, et sitä on niinku helpompi kantaa, että on niinkun just silleen hyväksynyt sen osana sitä omaa elämäntarinaa, jollain tavalla.
Anne: Tässä kuultiin nyt yksi tarina ja yksi kokemusnäkökulma. Suru on aina yksilöllistä ja samoin se surevan tarvitsema apu ja tuki, eikä ole yhtä oikeaa tapaa surra. Ja siksi surevan parempi kohtaaminen lähtee surun paremmasta ymmärtämisestä. Tässä Ullankin tarinassa oli monta esimerkkiä siitä, mitä me ollaan tässä surevan kohtaamisen uudessa keskeisessä kohdassa nostettu esiin, eli siinä kerrottiin myös tästä, kuinka annettiin aikaa, ja tuettiin jäähyväisten jättämisessä, ja koko perhe otettiin huomioon siinä surussa, mutta myöskin esimerkkiä siitä yrityksistä pienentää surua muun muassa antamalla aikaraja, että vuoden päästä helpottaa, tai tekemällä elävästä lapsesta tavallaan perheen lohduttaja, niin kuin se sitten poistaisi sitä koettua menetystä. Ja Ullan tarinassa on ohjattu hyvin eteenpäin toisille ammattilaisille, sekä myöskin tänne vertaistuen pariin. Ammattilaisen on tärkeää varmistaa, että joku ottaa kopin surevasta hänen jälkeensä, ja ne paikat, mihinkä surevaa voi sitten ohjata, niin löytyy myöskin koottuna siellä www.surevankohtaaminen.fi -sivustolla, mistä löytyy sitten paljon muutakin tietoa surevan kohtaamiseen liittyen, sekä myös ne Hoitotyön tutkimussäätiön suositukset siihen äkillisesti kuolleen henkilön läheisten tukemiseen.
Seuraa meitä:
Jaa julkaisu:
