Haastateltavana erikoispuheterapeutti ja yliopisto-opettaja Marjaana Raukola-Lindblom. Haastattelijana Jussi Lehtonen.
Podcast julkaistu alun perin osana kurssia Luontoperustainen hyvinvointi MOOC (Luke & Sote-akatemia)
Tekstivastine
Yhteinen ääni on Turun yliopiston podcast, jossa keskustellaan ajankohtaisista aiheista monialaisesti. Tämän jakson tuotti Sote-akatemia.
Jussi: Tervetuloa tänne Sote-akatemian podcastiin, jossa tänään puhutaan eläinavusteisuudesta. Minä olen Jussi Lehtonen ja työskentelen Sote-akatemian tiimissä. Ja mulla on vieraanani täällä nyt Marjaana Raukola-Lindblom.
Marjaana: Moikka.
Jussi: Kerrohan hiukan itsestäsi.
Marjaana: Joo mä oon tosiaan Marjaana. Mä oon yhdeltä ammatiltani erikoispuheterapeutti. Sit mä oon myös yliopisto-opettaja, ja tällä hetkellä teen tutkijana tutkimustyötä. Työnohjausta teen pikkasen myös, mut se liittyy pääsääntösesti siihen mun puheterapiatyöhön niinku oheen.
Jussi: Mikäs linkitys sulla on tähän eläinavusteisuuteen, mikä meillä on tänään teemana?
Marjaana: No mä oon tähän lähtenyt perehtyy useampi vuosi sitten jo oikeastaan tuon puheterapiatyön tarpeiden kautta. Mä oon tehnyt sellaista työtä, missä asiakaskunta on ollut aika haasteellista. Siis haasteellista siinä mielessä, että ihan tavanomaiset terapiamenetelmät ei aina oo riittäviä, ja voi olla, että on ollu aika vaikee saada sellainen yhteinen terapiasuhde toimimaan. Ja sit kävi ilmi, että aika monella asiakkaalla on eläinkokemuksia taustalla. Ja se eläimistä keskustelu on jo ollut sellainen väylä siihen luottamussuhteen ja terapian synnyn etenemiseen. Ja sitä kautta sitten tuli sopiva sauma, kun sain uuden koiranpennun ja ajattelin, et jos lähtisin siitä kouluttamaan sellaista koiraa, joka voisi mahdollisesti olla mukana työskentelemässä. Mut aika sillai kysymysmerkillä lähdin liikkeelle, tiesin et se ei oo ollenkaan helppo ja varma asia, että soveltuuko se koira kans siihen työhön. Tällain omakohtaisesta kokemuksesta oon lähtenyt liikkeelle.
Jussi: Niin just, nää on kiinnostavia kysymyksiä, voidaan palata näihin hetken kuluttua tarkemmin, mutta määritteletkö hiukan ensin tätä eläinavusteista kuntoutusta ja eläinavusteista toimintaa käsitteinä?
Marjaana: Joo. Näitä käsitteitähän aika usein käytetään vähän sillain sekavastikin vielä, mut pikkuhiljaa nää käsitteet on niinku selkeytymässä, ja niitä on määritelty paremmin, ja oikeastaan, kun puhutaan eläinavusteisesta kuntoutuksesta, niin viitataan yleensä jonkinlaiseen terapiaan, mikä on usein terveydenhuoltoalan terapiaa. Taikka sit eläinavusteiseen opetukseen. Ja sitten taas, kun puhutaan eläinavusteisesta toiminnasta, niin käsitellään ehkä laajemmin ylipäätään sellaista vähän vähemmän tavoitteellistakin toimintaa, kaverikoiratoimintaa, laitosvierailuja, mitä eläinten kanssa tehdään, lukukoiratoimintaa ja niin edespäin. Mut ehkä se ero on siinä, että kun on terapia tai opetus, niin siinä on aika tiukatkin tavoitteet sillä koiran osuudella siihen työskentelyyn.
Jussi: Miten se menee käytännössä, et jos meillä on nimenomaan nyt eläinavusteista terapiaa, ja ne kriteerit on korkeammat, niin näkyykö se jotenkin siinä esimerkiks nyt koiran asemassa siinä työyhteisössä?
Marjaana: No kyl mä luulen, että se näkyy, että kyllähän siitä koirasta tulee sillon ihan selkeästi semmonen työkaveri jolla on joku rooli. Vaikka sillä ei välttämättä ole semmosta ammattinimikettä aina olemassa, niin mä luulen, et siit kyl tulee sellanen niinkun myös vähän terapeutti siit koirasta jo itsestään, tai mikä eläin sitten onkaan kyseessä. Et varmaan näin toki niinku muussakin eläinavusteissa toiminnassa, mut mä luulen, et se jotenkin on niinkun tiukemmin sellanen osa työyhteisöä, kun sille on tavallaan ihan nimetty tehtävä.
Jussi: Sä teet aika paljon mun ymmärtääkseni töitä yksin tämän koiran kanssa. Mä olen joskus näitä asioita tutkiessani törmännyt just siihen, että jos se koira on osana sitä isompaa työyhteisöä, niin se eläimen läsnäolo on niinkun rentouttavaa ja mukava lisä myöskin sille koko työyhteisölle, eikä pelkästään sit niille asiakkaille tai potilaille, et sehän näkyy sit molempiin suuntiin.
Marjaana: Joo, ja mulla on ollut työkaverina kollega niinku samoissa tiloissa jonkun verran, ja kyllähän heistä tuli niinku työkaverit ilman muuta, ja on varmaan ikävöineet toisiaan puolin ja toisin nyt kun ei vähän aikaan oo työskennelty kaikki yhdessä.
Jussi: Niin just, joo. Kerrotko vähän, että kun sä lähdit tähän eläinavusteiseen puheterapiaan mukaan, niin miten sä valmensit sitä koiraa siihen toimintaan?
Marjaana: Joo no mä alotin sen ihan tietoisesti koiranpennun kanssa, koska mä tiesin, että koirat voi reagoida monella tavalla ihmisiin, jotka puhuu hieman eri tavalla, kun mitä he on tottunut, ja kun mä oon puheterapeutti, niin mun asiakkaat saattaa puhua aika erikoisellakin tavalla joskus, jotkut käyttää hirmu voimakasta ääntä, tai jollain tavalla sellasta kireetä, poikkeavaakin ääntä. Tai sit on niitä asiakkaita, jotka käyttäytyy hieman arvaamattomasti, liikkuu epävarmasti horjuen, on apuvälineitä. Mä tiesin jo mun aiemmasta koirasta, joka oli terrieri et se sai aivan sätkyn esimerkiksi kävelykepistä. Mä jotenkin niinku ymmärsin, et näihin asioihin pitää kasvaa sisään ja oppia, jotta ne ei oo niinku sellasia mitenkään erikoisia juttuja.
Jussi: Noita on kiinnostavia esimerkiksi, jos ajatellaan niinku ratsupoliiseja, niin niitä hevosiahan koulutetaan nimenomaan siihen väkijoukkoon, koviin ääniin ja tällaisiin pitkän aikaa ennen, kuin ne pääsee varsinaisesti sinne kentälle, niin sehän on tietysti koiran kanssa sit sama asia. Koirahan kuitenkin asuu ihmisen kanssa ja on tottunut sit siihen ihmisen läsnäoloon, mutta et ne tilanteet on kuitenkin toisenlaisia. Oletko sä huomannut sun omasta koirasta, et kun te menette sinne vastaanotolle, niin tuleeko hänelle semmonen ammattiminä päälle? Ottaako hän työroolin?
Marjaana: Joo, kyllä ihan ehdottomasti, ja se alkoi aika varhaisessa vaiheessa jo se sellainen työroolin ottaminen. Ja mähän olin hirveän tarkkaan suunnitellut ne tilanteet, missä se koira harjoitteli, et mähän lähdin niinku harjoittelemaan vapaaehtoisten asiakkaiden kanssa sitä jo, et saako se pentu olla ylipäätään mukana niinku tottumassa näihin tilanteisiin ilman, et siinä oli vielä mitään tavoitetta sillä koiralla sen suuremmin. Ja hyvin varhaisessa vaiheessa, koirathan on hyvin rutiineita rakastavia, niin hän ymmärsi, mitkä rutiinit toimii siellä työtilanteissa. Ja nehän on aika erilaisia tilanteita kuin kotona. Kävi niin, että tämmönen vilkas pentu käyttäyty kyllä hirmu paljon paremmin siinä työroolissa, et sit töiden jälkeen jotain sieltä vapautui, ja se oli kyllä aika raskas pentu sitten iltasin kotona (naurua). Et varmaan se sellainen oikeesti niinku rooli, et hän jollain tavalla skarppas eri lailla niissä tilanteissa, niin näky sit myös silleen, et kotona irroteltiin vähän enemmän.
Jussi: Kerro vähän teidän tavallisesta työpäivästä. Miten te otatte sen asiakkaan vastaan, ja mitä siinä itse tilanteessa tapahtuu, ja sit miten esimerkiksi sun koiralla, mikä hänen nimensä on, niin miten hänellä on lepotaukoja esimerkiksi?
Marjaana: Joo, mun koiran nimi on Freija. Hänet on tosiaan, hän on bordercollie, tollainen työlinjanen. Ja me ollaan suunniteltu hirveän tarkkaan ne tilanteet sen takia, et kun hän on paimenkoira ja hänellä on hyvin vahva paimennusvietti, niin mä oon halunnut ennaltaehkäistä sen, että hän alkaisi paimentaa niitä asiakkaita, jotka tulee tilaan, koska hänelle se on niinku hankalaa, et joku ilmestyy jostain. Niin me tehdään yleensä niin, että mennään yhdessä vastaan sitä asiakasta ovelle niin, et sinne ei kukaan pamahtele sisään yhtäkkiä, vaan me käydään niinku vastaanottamassa, ja se on oikeastaan se, missä se koira varmaankin tajuaa, että mikä tää et niinku jatko tulee oleen, eli se auttaa sitä koiraa ennakoimaan sitä tulevaa tilannetta. Mähän en tee niinku jatkuvaa vastaanottotyötä, et mä en käytä niinku koko päivää koiraa asiakastyössä, vaan et ne on yksittäisiä asiakkaita sillon tällön. Mut silloin, kun me ehkä tehtiin enemmän niin, että oli kokonaisia päiviä, kun koira oli mukana, et osan aikaa hän oli toki ihan itsekseen eri huoneessa, mut osan aikaa sitten asiakkaan kanssa, niin meillä oli oikeastaan, et se asiakas oli tunnin verran meidän kanssa, ja sit koira sai levätä tai lähtee ulos tauolle. Et ne työpäivät mun piti kyllä tauottaa tosi selkeästi, jotta se koira pääsee vähän hengittelemään vapaammin, et kuitenkin hän on aika tiukassa ruodussa siinä sen työtilanteen ajan.
Jussi: Joo. Miten ne asiakkaat valikoitui? Jotka ottaa koiran mukaan tähän toimintaan?
Marjaana: Joo. Mähän teen siis aikuisten neurologisten potilaiden kanssa töitä. Ja mä oikeastaan niinkun valikoin ne asiakkaat itse aika pitkälti sillä tavalla, et mä tiesin, et näillä asiakkailla on kokemuksia koirista. Eli tää liitty taas tähän riskien kartoittamiseen, et mä en halunnut, et tulee mitään sellaista tilannetta, että asiakas säikähtää koiran käytöstä tai ei ymmärrä, miksi koira haukkuisi tai tekisi jotain, vaan et on jo joku sellainen käsitys, miten koira toimii. Ja mä valikoin sellaisia asiakkaita, joiden mä ajattelin, et he vois jotain tämmöstä ylimääräistä lisää vähän kaivatakin siihen terapiaan, et he myös siitä jotain saisi. Myöskin sit niin, että heille ei tulis siitä mitään negatiivisia kokemuksia. Et oikeastaan kaikilla niillä mun asiakkailla, joiden kanssa mä oon koiraa käyttänyt, niin on jotain aiempia koirakokemuksia ja yleensä siis ehdottomasti positiivisia koirakokemuksia taustalla. Et kaikilla ei oo välttämättä ollut omaa koiraa, mut on ollu joku merkityksellinen suhde koiraan. Et semmonen emotionaalinen, positiivinen suhde.
Jussi: Näkyykö se sitten sun työssä esimerkiksi niin, kun muistan itse törmänneeni siihen, että esimerkiksi vanhempi pariskunta muistan, niin keskusteli sen koiran kautta toisilleen. Ei puhuttu enää niinku, kaikki oli sanottu viiden-kuudenkymmenen avioliittovuoden aikana, niin puhuttiin sen koiran kautta niitä asioita. Onko sulla niinku tavallaan semmosia kokemuksia, et se puhe suuntautuu nimenomaan sille koiralle, eikä sitten niinkään sulle?
Marjaana: Joo, toi oli mun mielestä sellainen hauska tilanne just, mikä siellä tuli usein esiin, et se koira helpotti tavallaan sitä meidän välistä kommunikaatiota toimimalla semmosena, juuri tällaisena välineenä. Et sellaiset asiakkaat, joiden oli tosi vaikee olla suorassa vuorovaikutuksessa toisen ihmisen kanssa, niin erityisesti heidän kohdalla se meidän keskustelu lisäänty, koska se kulki vähän sen koiran kautta. Ja erityisesti sit tämmösiä autismikirjoasiakkaita, niin käsittääkseni niinkun on hyödynnetty hyvinkin niinkun tavoitteellisesti juuri tätä keinoa, ja itselläni on ollut yksi sellainen asiakas, aikuinen, jolla on autismikirjon taustaa, niin hänen kanssa meidän kommunikaatio kyllä pääsi ihan uusiin ulottuvuuksiin. Ja sit itse asiassa sitä kommunikaatioo alko tapahtuu paljon enemmän suoraan myös mun kanssa, koska siitä koirasta keskustelu oli helppoa. Et silloin se huomio tavallaan on siitä asiakkaasta pois pikkasen niinku sillai turvallisemmin sivussa. Vaikka me kaikki ollaan siinä tilanteessa läsnä, niin se asiakas ei joudu olla koko aikaa huomion keskipiste. Et se voi olla aika raskastakin joillekin, kun se kommunikointi on vaikeaa.
Jussi: Kyllä ja varmaan just sellaisissa tilanteissa, mikäli just se sosiaalinen kanssakäyminen on hankalaa. Niin tavallaan sen huomion voi sit osoittaa siihen koiraan ja keskittyä siihen, vähän samaan tapaan, kun vanhoilla päivällisillä saatettiin vuossadan vaihteessa laittaa sinne pöytään yksi ihmeellinen esine, jotta ei tuu hiljaista hetkeä, vaan se keskustelu kohdistuu sitten siihen rumaan pöydässä olevaan esineeseen, joka pilkistää sieltä kattauksesta, niin tää koirahan on tavallaan hiukan samantyyppinen, et koirasta saa aina sit sen keskustelunaiheen, jotta pystyy avautumaan, ja puhumaan toisella tavalla.
Marjaana: Joo, ja se on niinku turvallinen keskustelunaihe, se on myös terapeutille turvallinen keskusteluaihe, et se on myöskin ollut niinku mulle aika iso hoksaaminen, että mä pystyn ikäänku antamaan itsestäni paljon enemmän sen koiran kautta ilman, että mä kuitenkaan hirveästi joudun niinku itseäni avaamaan, koska se ei oo niinku tarkoitus, et mä tuon itseäni siellä terapiassa vahvasti esiin, mut sen koiran kautta myös niinku ehkä terapeuttina mulle on tullu erilainen niinkun asema. Ja jotkut sitä asiakkaat ihan pystyy niinku sanottamaankin, et he on kokenu, et mä oon ihminen enemmän. Et mä en ookkaan terapeutti, vaan mä oon ihan oikea ihminen. Et se, et he on nähnyt, kun mä puhun sille koiralle, välillä lepertelen, välillä komennan, asetan rajoja, niin se on jollain tavalla niinku saanut ehkä sen mun aseman pikkasen inhimillisemmäksi.
Jussi: Toi on kiinnostava. Kerroppa vähän, et mitä se sun koira tekee niissä tilanteissa?
Marjaana: Sehän se hauska onkin, kun se ei ihan hirveästi tee. Ja tää on musta aina vähän vaikea aihe sillä tavalla, et kun mä tiedän, että on paljon kuntoutuskoiria, jotka on tosi aktiivisia. Ne lasten kanssa työskennellessä tekee vaikka mitä temppuja, ja on niinku tosi sillain toimeliaana mukana, mut aikuisten kanssa se on pikkasen erilaista, et aikuiset ei välttämät niinku odota mitään suurta temppuilua, vaan se koko vuorovaikutustilanne on jollain tavalla tämmönen erilainen, kun aikuisilla nyt on, et me ei koko aikaa touhuta ja leikitä. Mut se mun koira, varsinki sillon aluks, kun mä sitä vielä pentuvaiheessa vasta totutin niihin tilanteisiin, niin mähän palkitsin sitä siitä, että kun se rauhottu. Et mä en halunnut, kun sil lähti niinku aina sit aivan sata lasissa se riehuminen, jos se niinku innostu, niin mä yritin koko ajan vahvistaa sitä rauhallisuutta. Ja siinä kävi vähän niin, et hän lukee sen tilanteen näin, et ahaa, asiakas tulee, se otetaan vastaan, sitä vähän tutkaillaan, hän haistelee tarkkaan, et missäs tuo on liikkunut ja mitä se on tehnyt, ja sit hän menee nukkumaan. Mut se on silti hassua, et vaiks se koira saattaa vaan siinä nuokkua, toki hän niinku tarkkailee, paimenkoira tarkkailee laumaa koko ajan, et sinänsä se on kiinnostavaa, et jos me yhtään vilastaan sitä koiraa, niin se kyllä katsoo meitä silmiin, et se ei oo sellasta nukkumista, mut semmosta niinku makoilua. Ja siitä huolimatta, vaikka se on näennäistä ja aika passiivisessa roolissa, niin sillä on kyllä jotenkin tosi iso vaikutus siihen meidän toimintaan, ja onhan se sit vahvasti meidän keskustelunaiheena yleensä se koira ja semmosena huomion kohteena siinä aika-ajoin.
Jussi: Muistan jostain kirjoittamastasi artikkelista bonganneeni semmosen kuvan, missä se koira lepäili sen asiakkaan vaatteiden päällä, ja tämmönen varmaan tuokin sitten, kun niinkun tiedetään, niin läsnäolo sen eläimen kanssa laskee stressihormonia ja nostaa sit taas näitä hyvän mielen hormoneja niinku enemmän, niin se tietysti vaikuttaa kokonaisuutena siihen tilanteeseen, että koira on siellä, vaikka ei välttämättä nyt aktiivisesti teekään mitään. Luuleksä, että tämä on sellainen asia, joka ehkä vaikuttaa jotenkin siihen, miten ihmiset hyväksyy tai ymmärtää tämmösen koira-avusteisen terapian hyödyt? Et se koira ei välttämättä teekään aktiivisesti mitään.
Marjaana: Niin, mä luulen, että se on niinku ehkä se semmonen jollain tavalla, et jos tähän asiaan yhtään pinnallisestikaan perehtyy, niin se on jotenkin semmonen helpoin asia ymmärtää, et itse asiassa jo se eläimen läsnäolo sinänsä vaikuttaa meidän hormonituotantoon, et se on aika hurjaa. Ja tietty koira esimerkiksi peilaa hirveen vahvasti niiden ihmisten tunteita, jolloin se on myös semmonen aikamoinen mittari, et jos me nähdään, et se koira rentoutuu, me voidaan myös itse todeta, et meillä on täällä aika rento ilmapiiri ylipäätäänkin. Et sitä niinku puolin ja toisin peilaa. Ja kyllähän se on ihan tutkimuksissa todettu, että se koiran läsnäolo tosiaan jo sinällään vähentää ahdistusta ja stressiä ja paineen tunnetta. Et kyllähän siinä semmonen niinku hyvin vahva vaikutus meidän hormonaaliseen puoleen täytyy olla. Et varmasti tää on niinku se, mihin koko tää eläinavusteisuus niinku perustuu.
Jussi: Ja sydämen syke saattaa laskea, jonkun tutkimuksen mukaanhan jopa saattaa vaikuttaa siis sydänkohtausten esiintyvyyteen se, et miten ollaan eläinten kanssa. Mut onko sulla sellaisia kokemuksia, että se asiakas on halunnut luopua koirasta? Et te ootte sit vaan jatkossa kaksin siinä vastaanottotilanteessa? Aika vähän niitä tilanteita on tullut, et mä oon sen verran harkiten tätä koiraa käyttänyt, et ne on ollut melkein jo niin niinkun selkeitäkin ne ikään kuin ennakkoajatukset siitä, että mitä se koira voisi merkitä siinä tilanteessa, mut kyl mulla on yksi asiakas, joka oli sitä mieltä, et se on hänelle aivan se ja sama, onko se koira siinä. Ei hän varsinaisesti sanonut, et ei sitä niinku saisi olla tai hän ei haluis, mut hän sanoi ihan suoraan, et se on aivan hänelle yks ja hailee. Ja tota sitten, kun yritin vähän niinku kysellä sitä, et mikä on se, mistä se olo tulee, niin se liitty nimenomaan siihen, että hän koki, et se koiran ois pitäny olla aktiivisemmas roolissa, hän olis halunnut tehdä sen koiran kanssa enemmän. Et hänelle olis niinku soveltunut varmaan vähän toisen tyyppinen toteutustapa eläinavusteisuusuudesta, et sinänsä hän niinku kyllä eläimistä kovin piti. Mutta se meidän työskentelytapa ei ollut niinku hänelle kauhean merkityksellinen.
Jussi: Tuollahan on Hämeessä tää hammaslääkäri, joka käyttää tätä apuna potilastyössä tätä koiraa, joka menee sit makaamaan hammaslääkäripelkoisten asiakkaiden syliin, ja niissä tapauksissahan sitten, muistan jostain lukeneeni, että tää hammaslääkäri on todennut, et kipulääkkeidenkin, niitä tarvitaan vähemmän, kun se koira rentouttaa sitä tilannetta siinä, ja sil asiakkaalle tulee hyvä olo. Et totta kai se on sit tosi paljon siitä asiakkaasta itsestään kiinni, et mikä hänen suhteensa on siihen eläimeen, ja miten hän kokee sen, ja ottaa sit ehkä vastaankin sitä, et avaa ehkä jotenkin itseään sille mahdollisuudelle, et se eläin on tukemassa sitä toipumisprosessia.
Marjaana: Ihan varmasti sillä niinku asennoitumisella on merkitystä, ja tätä on kyl tosi paljon niinkun alettu hyödyntää kipupotilaiden, ylipäätään niinku tutkailla sitä, et miten se eläin voi lievittää sitä kipuolotilaa. Ja käsittääkseni erityisesti ne, kenellä on omia lemmikkejä, niin on tähän niinku kiinnittänyt huomiota, ja sitä kautta ehkä tähän ollaan menty tarkemmin, mut se on kyllä mielenkiintoinen aihe, nythän koulutetaan kipukoiria, jotka niinkun osaa ennakoida kipukohtauksia ja toimia jo sitten sen mukaisesti, et se on tosi mielenkiintosta.
Jussi: Joo ja nimenomaan ehkä jatkumona sit näihin, diabeteskoiriin, jotka tosiaan, tai verensokerikoiriin, jotka sitten tulee kuonolla tökkäämään siinä vaiheessa, jos verensokeri esimerkiks laskee, ja sit ihminen pystyy reagoimaan siihen aikaisemmin.
-Yhteinen ääni-
Jussi: Noniin eli täällä Sote-akatemian podcastissa Marjaana Raukola-Lindblomin kanssa keskustellaan tästä eläinavusteisesta kuntoutuksesta ja eläinavusteisesta toiminnasta. Nyt kun sulla on kokemusta tuosta koira-avusteisuudesta, niin voisitko sä ajatella, että sä voisit hyödyntää jotain muuta eläintä sun työssä, kuin koiraa?
Marjaana: Joo, mun suuri haavehan ois, että voisin hevosta hyödyntää, koska mä ite teen aika paljon hevosten kanssa, ihan siis harrastelen hevosten parissa asioita, niin jotenkin ne sellaset niinku omat kokemukset siitä hevosen vaikutuksesta, hevonenhan on hirmu voimakas eläin niinku vaikuttamaan meidän tunnetiloihin ja peilaamaan niitä, ja ehkä sitten vielä koiraan verrattuna, kun hevonen on niin kookas, niin siinä on jotain sellaista niinku kunnioitusta herättävää, et se pistää meidät ihmisetkin vähän pysähtymään ja miettimään niitä meidän omia, tai sitä meidän omaa olotilaa ja muuta, mut et mähän en oo ollenkaan siis taidokas tällaseen, et mä en siihen kykene, mut se on niinku semmonen pitkän tähtäimen joku haave, ja toki tunnen ihmisiä, jotka käyttää hevosia monella tavalla eläinavusteisessa toiminnassa, et se on hirveen mielenkiintonen osa-alue.
Jussi: Kyllä, joo. Entä kenelle sä voisit suositella tämmöstä toimintaa?
Marjaana: No kyllä mä oikeastaan niinku voisin suositella kenelle tahansa, joka pystyy sillä lailla niinku tarpeeksi avoimin mielin suhtautumaan siihen asiaan, et jos on hirveän tiukat odotukset tai käsitykset, niin voi olla, että ne ei aina mee ihan yksiin, et eläin on kuitenkin aina eläin, ja se, mitä se tuo tullessaan, niin sitä voi olla vaikea täysin ennakoida.
Jussi: Mitä jos joku innostuu ajatuksesta, että hän vois ruveta omassa työssään käyttämään koiraa apuna esimerkiksi, tai muuta, niin mitä hänen pitää ottaa siinä huomioon, kun hän lähtee tämmöseen toimintaan?
Marjaana: Joo toi on tosi tärkeä kysymys, koska se ei oo ollenkaan yksinkertaista, vaan kyllä siinä pitää huomioida tosi paljon erilaisia asioita, ja tietty erityisesti olla aika selvillä siitä, että mitä lisää ajattelee, et se eläin toisi siihen terapiaan. Terveydenhuollon terapioissa kun me ollaan aina niinkun vastuussa siitä tuloksesta. Niin meidän täytyy niinku osata jotenkin ymmärtää erityisesti itse, mutta myös perustella, et mitä lisää vaikka se koira sitten toisi siihen tavanomaiseen terapiaan. Ja myöskin niinkun tuomaan se selkeästi esiin, et se ei myöskään saa napata siitä pois mitään. Et on se sellaista tasapainoilua, että erityisen niinku tärkee ehkä on ymmärtää se tavoite, et miksi sitä eläintä käyttäisi, et mikä on se lisä. Mut toisaalta myös sitten on tosi tärkeää arvioida sen valitun eläimen soveltuvuutta. Ja siinäkin voi tulla sellasia pettymyksiä, et voi olla, että se eläin, jota on ajatellut ja treenannut ja muuta, niin ei sovellukaan syystä tai toisesta. Ja sit se vaan pitää sietää se pettymys ja miettiä uudelleen. Mut et kyl siinä tärkeää on niinku miettii se kohderyhmä, et keille tämmönen eläinavusteisuus vois tuoda jotain positiivista lisää, ja sit toisaalta kartottaa ne riskit, et jotta siitä ei ois mitään haittaa kenellekään. Ei kenellekään asiakkaalle, mut ei myöskään sille eläimelle.
Jussi: Onks jotain säädöksiä, lakeja, ammattiin liittyviä juttuja lainsäädännöllisellä tai tämmöisellä tasolla, jotka pitää ottaa huomioon?
Marjaana: Tää on vielä toistaiseksi vähän tämmöstä villiä aluetta, et ihan hirveesti ei oo, että nythän on sit tällasia järjestöjä ryhtynyt luomaan sellasia niinku eettisiä periaatteita ja riskikartoituspohjia, jotka auttaa kartoittamaan riskejä, mut meillä ei oo mitään lakia, mikä tätä seuraisi, tai tätä toimintaa jotenkin säätelis, ja sen takia se vastuu niinku sillä toteuttavalla henkilöllä on hirveän suuri. Ja toki nää niinkun järjestöt kovasti tekee töitä tän asian ympärillä, koska toisaalta myös me tarvittais jotain semmosia säännöksiä, jotta ei sit satu jotain, mikä pilaa mahdollisesti ihan hyvätkin asiat.
Jussi: Näkyykö se jotenkin, et koira mukana siinä, kun esimerkiksi kaupungit tai kunnat tekee ostopalvelusopimuksia tai muuta? Näkyykö se siin palkkiossa, tai näkyykö se niis vaatimuksissa, mitä kunta esittää, tai tämmösissä?
Marjaana: No se ei toistaiseksi näy yhtään mitenkään. Et mun käsittääkseni, tai ainakaan mun tiedossa ei oo, että esimerkiksi koira-avusteista kuntoutusta varsinaisesti ostettais ainakaan puheterapiassa. Et tietty en tiedä sit jossain muussa kuntoutuksessa, mutta tota se on niinku enemmänkin sit sen terapeutin harkittavissa oleva asia. Ja siinä niinku se onkin sit oleellista, että kantaa vastuun siitä, mitä palvelua on luvannut sille ostajalle toimittaa, ja et se eläin ei niinku sitä millään tavalla ainakaan niinkun uhkaa tai vääristä, vaan et se pitäisi päin vastoin olla jonkinlainen bonus siinä. Mut et ei näy esimerkiksi palkkiossa, ja tietenkin se, et eläintä käytetään työtoiminnassa, niin kyllähän se niinku ennemminkin vie jotain. Et erityisesti itse mä huomasin, että kyllähän se vie sellaista aikaa, tuottavaa aikaa, et sille koiralle pitää niitä taukoja tarjota enemmän, kuin ehkä itse tarjoaisi itselleen, jos tekis ihan ilman koiraa töitä. Et asiakasmäärät per päivä vähenee automaattisesti, jos sil tavalla huolehtii hyvin siitä koiran hyvinvoinnista myös.
Jussi: Tulokset on kuitenkin sitten niin hyvät, että se koira on mukana siinä toiminnassa?
Marjaana: Niin, kyllä siinä kuitenkin niinku se arvo tuntuu olevan joissain tapauksissa niin valtava, et ne on kuitenkin sit sellasia asioita, mitä ei rahassa pysty mittaamaan niinku terapeutin näkökulmasta. Et ne tulokset voi olla niin arvokkaita, ja sit se, et miten näkee siinä asiakkaassa niitä muutoksia, niin on se myös sellaista niinkun oman työn arvoon liittyvää palkkiota, mitä siitä sit tulee.
Jussi: Ja nythän kokonaisuutena ylipäätään se, että eläimet on osa työtä, sitä työtä mitä tehdään, ja muuta, niin tää koronakin ehkä osaltaan sitten taas vie sitä siinä mieles eteenpäin, et nythän Helsinki-Vantaalle on koulutettu näitä koronaa haistavia koiria, ja siit on puhuttu sit just, että mimmosen he ehkä saa viranomaisstatuksen, tai muutoin työskennellessään siellä lentokentällä ja muuta, niin se saattaa sit taas heijastua myöskin näihin muihin erilaisissa tilanteissa työskenteleviin koiriin ja muihinkin eläimiin. Jäämme odottamaan, että mitä sieltä tulee.
Marjaana: Joo, ja Kelahan on esimerkiksi niinku aika iso kuitenkin tämmönen palveluiden järjestävä ja ostava taho kuntoutuksessa, ja Kelalla on ollut paljon näitä tutkimusprojekteja, missä he on erityisesti selvittänyt eläinavusteisuuden vaikutusta, ja sil tavalla se on musta lupaavaa se kiinnostus, että tämmöset isot tahot on kiinnostuneita siitä, et mitä eläin voisi tuoda lisää siihen meidän kuntoutustyöhön.
Jussi: Jos me ajatellaan nyt ihan eläinavusteista kuntoutusta tai eläinavusteista toimintaa, niin jos joku on kiinnostunut aloittamaan sen toiminnan, niin onko joku semmonen taho, kehen sä suosittelisit, et kannattais olla yhteydessä, jos ajatellaan et tarjoo jotain palvelua, ja haluais ottaa siihen sen koiran tai jonkun muun eläimen mukaan, niin miten edetä?
Marjaana: Joo kyl mä niinkun ehdottomasti suosittelisin selvittämään näiden olemassa olevien yhdistysten kautta sitä tietoo, sielt löytyy paljon tietoa, et löytyy koira-avusteisesta kuntoutuksesta ihan oma yhdistys, ja sit ylipäätään eläinavusteisen toiminnan, niinku siihen keskittyvästä niin oma yhdistys. Ja näitä varmaan tulee lisääkin, mut et on myös olemassa sellaisia niinkun erilaisia koulutuksia ja kokonaisuuksia, mitkä valmentaa siihen, et jos haluu eläinavusteisuutta työssään käyttää, niin onhan ne hirmu hyödyllisiä päästä alkuun. Itse oon silloin tähän lähteny perehtymään, kun ei meil vielä ollu Suomessa tällaisia koulutuksia, ja yhdistystoimintakin oli ihan vasta niinku starttailemassa, niin on tosi ihanaa, et joku on miettinyt ja kerännyt jo valmiiksi sitä tietoa, ja selvittänyt, et mikä ois tärkeetä ymmärtää ja osata. Ja koirille on olemassa soveltuvuuskokeita, et sillä tavalla on paljon tämmösii tukitoimia, mitkä auttaa pääsemään kyllä alkuun, jos kiinnostaa. Et meillä on tuolla meidän kurssialueella linkkejä näihin järjestöihin, et voi käydä vähän tutustumassa.
Jussi: Tässä on tullu aika paljon kaikennäköistä positiivista ja innostavaa tässä keskustelussa. Miten sä nostaisit niinkun riskejä esiin? Mitä riskejä tähän toimintaan sisältyy?
Marjaana: No tähän sisältyy aika paljon riskejä, ja sen takia niiden niinku läpikäyminen ja arvioiminen on tosi tärkeetä, et ehkä suurin riski on se, että jos me ihmiset, jotka niit eläimiä halutaan hyödyntää työssämme, niin emme osaa huomioida niitä riskejä. Et jos sattuukin jotain sellaista, mikä vahingoittaa jotain osapuolta, niin sehän on aina tosi iso ja kurja juttu, et mun mielestä niinku yksi iso riski on se, että otetaan jotenkin se eläin mukaan aika suunnittelematta, ja niin, että sitä eläintä ei oo välttämättä koulutettu ja totutettu niihin tilanteisiin, niin silloinhan kaikki riskit niinku kohoaa kerralla. Se on varmaan niinku kaikkein semmonen isoin, et se on meidän ihmisten käsissä kuitenkin, et miten me tää tän tyyppinen työskentely hoidetaan. Et sinänsä niinku siinä eläimen valinnassa voi tapahtua jo riskejä, et pitää olla hirveen niinku herkkä ja niinku ymmärtää ja tuntee sitä omaa eläintään, ja osata tarkkailla jatkuvasti niinku toisella silmällä ja korvalla sitä eläintä niis tilanteissa, et havaitsee, jos siellä tulee siinä eläimen reaktioissa vaikka jotain, mikä saattaisi säikyttää sen asiakkaan tai olla jollain tavalla vaikka vaarallista. Ja esimerkiksi sitten sellaisissa tilanteissa, missä eläimiä toimii vaikka lasten kanssa, tai sellaisten ihmisten kanssa, joiden käytös on muuten arvaamatonta, niin jotenkin se, et siltä eläimeltä vaaditaan aika paljon sietokykyä. Niin niissä ehkä ihan erityisen tarkkana pitäis olla, et se eläin on niinku aika tottunut tilanteisiin, et joku tulee ja halaa tai jotain tämmöistä, mikä ei oo eläinmaailmassa yhtään tyypillistä toimintaa. Et sil taval ne eläinten niinku totuttamiset ja kouluttamiset on tosi tärkeintä. Et pahintahan ois, et joku eläin vaikka puris asiakasta. Et siitähän tietty syntyy siihen tilanteeseen asiakkaalle iso riski, mut sithän siitä syntyy niinku koko alalle helposti myös riski. Et tää on niinku aika haavoittuvainen tämmönen alue, että ei tarvi ihan hirveän isoja ongelmia tulla esiin, kun se voi niinku koko ala olla sit vähän pannassa. Siinä on niinku mun mielestä se riski, että jotenkin se, että pitää tuntee kaikki ne osapuolet, jotka siinä terapiatilanteessa on, niin hirveän hyvin, tai siinä toiminnassa. Sekä se asiakas ja jotenki osata ennakoida sen asiakkaan käytöstä, mutta myös sit se eläin ja sen eläimen käytöstä, ja sitte vielä olla hirmu taitava sumplimaan tätä kaikkea. Et kyl siinä niinku pitää arvioida kaikkien osapuolten osaaminen hirmu hyvin.
Jussi: Ja tuntea hyvin se oma koiransa.
Marjaana: Kyllä, sitä ei voi painottaa liikaa, et vaikka kävis minkä kurssin ja minkä soveltuvuuskokeen, mut jollei sitä koiraansa tunne tosi hyvin, niin sieltä voi aina tulla esiin jotain, mitä ei oo niinku ite valmistautunut kohtaamaan tai huomaamaan tai käsittelemään.
Jussi: Muistan takavuosilta sellaisen uutisoinnin, kun paljon puhuttiin siinä vaiheessa jo tästä eläinten mukanaolosta erilaisissa tilanteissa ja muissa, niin oli järjestetty joku tilaisuus, jonne ihmiset toivat ihmismassan keskelle omia koiriaan halailtaviksi, ja niitähän ei ollut silloin niitä tavallisia kotikoiria valmistettu siihen mitenkään siihen tilanteeseen. Ajatellaan, et meil on halikoiria tai muita, jotka kiertää hoitolaitoksissa esimerkiks, vanhusten hoitolaitoksissa tai muussa, niin nehän on koulutettu ja totutettu siihen tilanteeseen. Mut et jos tavallinen kotikoira viedään yllättäen keskelle ihmismassaa halailtavaks, niin sehän on hirvittävän stressaavaa sille eläimelle, ja se voi aiheuttaa siel niitä vaaratilanteita myöskin.
Marjaana: Kyllä, joo. Ja kyllä tällaista voi kuntoutustilanteessakin tapahtuu, jollei niit oo tosi tarkkaan suunnitellu, ja sit niinkun myös ne asiakkaat pitää voida ohjeistaa, et miten juuri tämä kyseinen eläin kohdataan vaikka. Et se ei oo ollenkaan itsestään selvää, että asiakkaat ois tottunut kohtaamaan niitä eläimiä samalla tavalla, kun me ajatellaan, et se menee. Et heillä voi olla vaikka ihan erilaisia koirakokemuksia taustalla, et heil voi olla, et heil on ollu just niitä koiria, jotka rakastaa halailua. Ja sit sinne tulee joku meidän Freija, joka ei vois niinku vähempää olla kiinnostunut tommosesta ihokontaktista. Niin jotenkin mä aattelin, et se on aika tärkee, tai mä oon on pitänyt hirveän tärkeänä, et mä myös esittelen sen koiran ennen kun he tapaa, niin jo sille asiakkaalle aika tarkkaan, et mä kerron, millainen koira se on, ja miten se tervehtii, mimmosesta käytöksestä se pitää, mimmonen käytös sit taas ei sitä miellytä, et ois jo joku semmonen et se on hassua, et ehkä joku sano mulle, et eiks ne oo sit ihan varauksellisii ne asiakkaat, mä sanoin, et no on, mut musta se on hyvä asia, koska mun koirakin on vähän varauksellinen, että siinä rauhassa totutellaan toinen toisiinsa, et ei siinä tarvii hötkyillä yhtään mitään. Et se ois niinku mun koiralle hirveän vaikeeta, jos joku hyökkäis halaamaan, et mä en voi sellaisen asiakkaan kanssa häntä edes käyttää, et se on niinku jo mun ymmärrettävä, että mä en ota sellaiseen työtilanteeseen mukaan häntä, mut myös et mun täytyy voida luottaa siihen, et mä pystyn sitä asiakasta vähän valmentaa myös etukäteen, juurikin välttääkseen näitä tämmösiä stressireaktioita. Ja stressireaktioita puolin ja toisin, että en tietenkään haluaisi, että asiakas vaikka säikähtää, tai tulee jotain pelkoja. Et se on yks mun mielestä niinku riski, että jossain eläinavusteissa toiminnassa, niin jos ei ne asiakkaat pidäkään eläimistä, tai he pelkää. Ja sit jotenkin niinku tuodaan hirveän vauhdikkaasti joku eläin vaikka syliin jossain hoitokodissa henkilölle, joka ei voi kommunikoida ja sanoa, että mä en haluu, et mä pelkään. Et semmosia kaikkii pitäis niinku tosi tarkkaan etukäteen kyllä harkita.
-Yhteinen ääni.-
Jussi: No sä olet toteuttanut myös asiakaskyselyn. Kerrotko vähän tarkemmin, mistä oli kyse?
Marjaana: Joo, mä toteutin sen juurikin näille asiakkaille, jotka auttoi oikeastaan siinä, että se mun koira sai tulla niihin tilanteisiin ilman, että me vielä tiedettiin, et ois joku tietty tavoite. Toki niit tavoitteita sitten alko ajan myötä sinne löytyä, mut et se ei ollu se lähtökohta, vaan lähtökohta oli, et koiran pitäisi oppia olemaan näissä tilanteissa. Ja mä halusin niinku tehä semmosen asiakaskyselyn, missä myöskin tulisi esiin, tulis niitä hyötyjä, ja sit toisaalta tulisi niitä mahdollisia haittoja, tai sellasia niinku epäkohtia, koska olisin niinku halunnut myös sellaisia päästä työstämään. Mut mä olin niin tarkkaan valinnut ne asiakkaat, et heitä oli siin kyselyssä 16. Et silloin mä tein aika paljon asiakastyötä, niin heit oli ihan kivan kokonen porukka, ja mä kartotin siinä niinkun ihan teoriatietoon pohjautuen tiettyjä asioita, teemoja kävin läpi ja sit mulla oli sellainen vapaa kommenttikenttä, mihin sai ihan mitä tahansa aiheeseen liittyvää kommentoida. Ja kovasti toivoin, että he kirjoittais sinne jotakin. Mut en missään nimessä halunnut heitä niinku johdatella mihinkään, et kirjoita jotain hyötyä tai muuta, vaan et ihan mitä vaan aiheesta. Ja ne oli itseasias kaikkein mielenkiintoisimpia ne avovastaukset, niinku usein tuntuu olevan.
Mut et kaiken kaikkiaan se oli hirmu positiivinen se kokemuskyselyn tulos. Ne mitä sieltä nousi, niinkun ehkä semmosina merkittävimpinä omaa kuntoutusnäkemystä ajatellen oli se, että sen koiran koettiin rentouttaneen ilmapiiriä, vähentäneen jännitystä. Mä oikeastaan vasta silloin tajusin, et miten paljon asiakkaat saattaa jännittää sitä puheterapiaan tulemista ja niitä tilanteita, kuin eihän he vielä tiedä, et mitä siellä tehdään, mitä tapahtuu, niin tää niinku aukes tää koko jännitysasia mulle vasta tätä kautta, koska ei yksikään asiakas oo ikinä sanonut, että jännittää tulla, tai on ehkä joku, mut hyvin harva, mutta et sit täällä näkykin se, et se jännitys väheni. Mä tajusin, et aa okei, tällaistakin jännitystä saattaa olla. Ja sit se, et motivaatio siihen, mitä me tehtiin, lisäänty, koska mä yritin linkittää sen koira-aiheen tietenkin sit myös moniin meidän harjoituksiin.
Ja sitten se terapeutin niinkun, luottamussuhde terapeuttiin ja se, et terapeutti nähtiin pikkasen niinku erilaisessa roolissa, kuin ennen, niin se oli musta yksi semmonen tärkee, mieliala, ja sitten, mikä tietty puheterapiassa ihan tavoitteelliseksi sitten muodostukin monen kohdalla, niin puheen määrä lisäänty, et yksinkertasesti nää ihmiset puhu enemmän sen terapian aikana, oma-aloitteisemmin, ja sit he puhu enemmän myös sitten kun se lähti sieltä terapiasta pois, koska he halus selittää nää koirajutut sit kotona, taksissa kuka missäkin. Elikkä sitä palautetta tuli, et se ihminen puhui niinku määrällisesti enemmän, mikä tietenkin on hieno juttu. Mut et näissä, mitä tuli vapaissa kommenteissa oli hauskaa, et sieltä tuli just näitä tällasii, että ois tosi kiva, jos se tekis vähän enemmän asioita se koira, et tuli vähän semmost kritiikin tyyppistäkin, mitä mä vähän niinkun odotin oikeastaan enemmänkin, mitä tuli. Mut sit sieltä tuli tällasii aika isoja, että se koiraan tutustuminen herätti sellaista luottamusta siihen, että maailmassa ylipäätään on jotain hyvää. Ja että kykenen vielä kommunikoimaan edes eläinten kanssa. Niinku tällaisii mun mielest, jotka jotenkin kuvastaa sellaista, et siel on ollu aika paljon toivottomuutta sen vammautumisen jälkeen, ja ehkä sit jotain toivonpilkahdusta kuitenkin, kun huomaa, et hei et kyllähän tää nyt kuitenkin sujuukin, ja tännekin oli kiva tulla, ja toi koirakin reagoi muhun positiivisesti, ja näin.
Mut sit siellä tuli myös niinkun, useammassa jollain tavalla pilkisti esiin semmonen, et oli syntynyt kaverisuhde siihen koiraan. Ja musta se oli jotenkin kauheen mielenkiintoista, et noilla on terapiasuhde muhun, mut kaverisuhde tuohon mun koiraan, joka on täällä mukana. Et se oli jollain tavalla hirveän viehättävä asia, ja mun mielestä sitä pitäisi jotenkin tutkia enemmän, et mitä se oikein tarkoittaa. Mutta koiran kuulumisia kyllä kyseltiin paljon, silloinkin, kun koira ei ollut läsnä. Ja edelleen parin vuoden jälkeenkin yksi asiakas aika-ajoin lähettää viestejä, ja kysyy, mitä Freijalle kuuluu, ja voisko saada valokuvan Freijasta, jotain todistusaineistoa, että hänellä on kaikki hyvin.
Jussi: Onko sulla sellasia asiakkaita, jotka on, joilla on siis ollut koirakokemuksia tietysti aikaisemmin, kun he on tullut tähän ja sitten innostunut ehkä ottamaan oman eläimen uudestaan?
Marjaana: Joo. On kyllä, sitäkin on tapahtunut joo, et kyllä. Ja erityisesti tää ihminen, joka jotenkin sillain aika dramaattisestikin ilmaisi, että jotain toivoa, että vielä tässä nyt jotain järkeä tässä elämässä olisi ja jonkun kans edes pystyy kommunikoimaan, niin hän otti koiran sitten. Ja kovasti tietty mä mietin, että kuinka harkittua se oli ja muuta, etten mä sit niinku vaikuttanut siihen jotenkin liikaa sillä tavalla niinkun, tai ettei tää ollut niinku huono vaikute tavallaan, et pystyyks hän siit koirasta huolehtii ja näin, mutta et kyl se ihan ilmeisen positiiviseksi käänty, mut et joo. Kyl mä luulen, että se joillekin niinkun sen kipinän toi, että heilläkin vois vielä joskus olla koira. Vaikka ei sillä hetkellä just ollut.
Jussi: Ja toikin voidaan ehkä laskea sekä niinkun tavallaan semmoseks positiiviseksi asiaksi, mutta myöskin sit ehkä niihin riskeihin kuuluvaks, että jos vääränlaisessa tilanteessa sillä hetkellä oleva ihminen innostuu ottamaan sen koiran.
Marjaana: Niin, koska kuitenkin osa näistä asiakkaista on sellaisii, että he hädin tuskin ei välttämättä kykene itsestäänkään huolehtimaan, et he tarvii siinäkin apua, ni sit täytys olla aika hyvin harkittu se, et onko heillä sitten apua siihen koiran huolehtimiseen myös. Et sehän ei ookaan sit välttämättä ihan niin yksinkertainen asia, et se henkilö, joka heitä vaikka avustaa, et avustaako se sitten myös sitä koiraa. Tässä on niinku puolensa ja puolensa.
Jussi: Kerro Marjaana vielä hiukan, miten sä näet tän toiminnan tulevaisuuden Suomessa?
Marjaana: Kyl mä jotenkin nään, että koska tässä paljon tapahtuu koko ajan, tietoa tulee enemmän, ja yhdistykset aktiivisesti jäsentelee tätä asiaa, et kyl mä näen, et eläinavusteinen kuntoutus ja toiminta kaiken kaikkiaan varmaan jotenkin niinkun tulee enemmän säädellyksi, mitä tällä hetkellä, et varmasti tulee olemaan, jollei lakeja, niin ainakin jotain säännöksiä, minkä puitteissa se pitää tapahtua, ja ehkä jotain lupakäytänteitä ja tällaisia. Et samalla se ehkä sit myöskin virallistuu se toiminta, ja voi olla, et se näkyy sit jatkossa myös siinä, että erikseen halutaan ostaa sitä palvelua nimenomaan eläinavusteisena, ja ehkä sillä voi olla eri hinnoittelu ja eri asema niinku tuolla kuntoutuskentällä, mitä tällä hetkellä on. Jotenkin näkisin et se suunta on menossa kuitenkin tiedon myötä siihen, että jotenkin tulee varmaan olemaan erilaisia niinkun mahdollisesti koulutuksia, mitkä pitää olla läpässy ennen, kun voi tällaista toimintaa toteuttaa, tai ne eläimet pitää olla testattuja ja jotenkin todistettuja, et ne on kelpoja juuri siihen tehtävään. Tai jotain vastaavaa, mut et selvästikin ollaan menossa niinku siihen suuntaan, et myös ne riskit tiedostetaan entistä paremmin.
Jussi: Osaatko sanoa jotain kansainvälisestä tilanteesta suhteessa tähän koira-avusteiseen terapiaan, et suomalaisethan on todella koirarakasta kansaa, ja täällä on niinkun todella, todella paljon koiria, ihmiset on tottunut koirien läsnäoloon, ja niit on joka paikassa meillä, niin miten se, miten tää toiminta näkyy ulkomailla?
Marjaana: No varmaan vähän eri kulttuureissa eri tavalla, ja erilaisilla eläimillä voi olla eri merkitys eri kulttuureille. Mutta et kyl tää eläinavusteisuus niinku ihan kansainvälisestikin elää vähän semmost myllerryksen aikaa, että tässä nyt niinku haetaan sellaisia käytäntöjä ja toimintatapoja, ja jotenkin niinku halutaan jäsentää paremmin, et mitkä on ne hyödyt, ja mitkä on ne riskit ja mikä on se oikea tapa toteuttaa. Et kyl tää niinku ihan kansainvälisesti myllertää tää aihepiiri mun mielestä samalla tavalla, ja on ollu kansainvälisiä konferensseja, joissa niinku ihan näitä samoja asioita kyllä käydään läpi, että on toki sellasii, niinkun esimerkiks Yhdysvalloissa on organisaatioita, jotka toteuttaa hyvinkin ammattimaisesti koira-avusteista kuntoutusta, ja on aktiivisia niinku tutkimaan ja kirjoittamaan aiheesta, et kyl tää varmasti niinku on sillai kansainvälisestikin leviämässä tää toimintatapa, ja toisaalta niinku ehkä jäsentymässäkin pikkuhiljaa. Ja tiedetään nää tutkimuksen aukot, et kaikesta ei vielä tiedetä kaikkee, niin mä luulen, että sekin on sellainen, mikä elää, et tutkimusta todennäköisesti tulee olemaan jatkossa enemmän ja enemmän aiheesta.
Jussi: Kiitos.
Marjaana: Kiitos.
-Yhteinen ääni.-
Seuraa meitä:
Jaa julkaisu:
