Asiantuntija Vilma Vähämaa (Osallisuuden aika ry) sekä projektitutkija Minna Alin (Turun yliopisto) ja yliopettaja Outi Linnossuo (Turun AMK) keskustelevat nuorten kokemuksista lastensuojelun ja nuorisopsykiatrian yhteisasiakkuuksiin ja moniammatillisuuteen liittyen. Miten lastensuojelun ja nuorisopsykiatrian moniammatillinen yhteistyö toimii toiminnan keskiössä olevan nuoren näkökulmasta?
Lue lisää LANUPS-hankkeesta:https://sites.utu.fi/sote/yhteistyo-ja-hankkeet/hankkeet/lanups/
Tekstivastine
Yhteinen ääni on Turun yliopiston podcast, jossa keskustellaan ajankohtaisista aiheista monialaisesti. Tämän jakson tuotti Sote-akatemia.
Outi: Tervetuloa LANUPS-hankkeeseen liittyvään podcast-studioon. Minä olen Outi Linnossuo, ja mun seuranani täällä studiossa on Minna Alin, joka on LANUPS-hankkeen tutkija, ja Vilma Vähämaa, joka on Osallisuuden aika ry:n työntekijä. Tervetuloa mukaan keskusteluun. LANUPS-hankkeessa on lähdetty tutkimaan ja kehittämään lastensuojelun ja nuorisopsykiatrian yhteistyötä ja nuorten yhteisasiakkuuksia. Kertoisitko sä Minna vähän, että minkälaisia havaintoja tutkimusaineistoon liittyen on tällä hetkellä olemassa?
Minna: Joo, tämä on aika laaja kysymys ja aihealue, ja ehkä siinä, että ollaan tosiaan tehty haastatteluja nuorten aikuisten kanssa, mutta sitten myös ammattilaisten kesken on pidetty fokusryhmähaastatteluja, niitä on tehty viisi kappaletta, ja on siis sekä lastensuojelu että nuorisopsykiatria edustettuina niissä haastatteluissa. Mutta nuorten haastatteluissa ei välttämättä tule kauheasti meidän tutkimusaineistossa esiin sitä moniammatillisuuden ajatusta, vaan ehkä nuorilla korostuu se, että kunhan sen tuen saa, niin sillä ei välttämättä ole väliä, että kummalta puolelta tai miltä puolelta se apu tulee. Ja sitten taas, että ammattilaisten fokusryhmähaastatteluissa on hienoa mun mielestäni huomata se, että jotenkin ajatellaan samalla tavoin asioista ja kaivataan sitä toisen osaamista oman työn tueksi. Että jotenkin semmoista yhteistä keskustelua ja yhteistyötoivetta on monessa kohtaa esitetty ja pohdittu sitä, että miten sitä yhteistä työtä saataisiin kehitettyä niin, että nuoret ja heidän perheensä saisivat hyödyn irti, eikä tehtäisi välttämättä sitä päällekkäistä työtä omissa eri yksiköissä.
Outi: Kiitos Minna. Mitäs Vilma? Miltä tämä asia näyttää sun näkökulmasi?
Vilma: Niinkun osallisuus moniammatillisuudessa?
Outi: Joo, ja tähän lastensuojelun ja nuorisopsykiatrian yhteistyöhön liittyen.
Vilma: No se näyttäytyy useasti aika sekavana asiakasnäkökulmasta. Ja ehkä just toi, mitä Minnakin sanoi, että ei sillä oikeastaan nuorille ole mitään väliä, mikä sen henkilön titteli on, jonka sitten kokee vaikka läheiseksi tai kokee, että se kohtaaminen jotenkin toimii. Tai jotenkin mietin sitä, kun nuorilta tulee aina sitä toivetta, että olisi yksi pysyvä, luotettava, läheinen aikuinen, että kuinka hyvin sitten vaikka moniammatilliset tiimit vastaavat siihen tarpeeseen?
Ja sitten taas yleisesti ehkä lastensuojelun ja psykiatrian yhteistyöstä, niin tosi vaihtelevia kokemuksia olen kuullut, että on ollut joitakin, missä se on toiminut hyvin, mutta sitten kun tuppaa lastensuojelussakin vaihtumaan työntekijät aika nopeaa tahtia, niin useasti se semmoinen yhteydenpito sinne voi olla aika pätkittäistä, ja ehkä vähän sellaista niin kuin listana nimellä oloa asiakkuutena, että asiakkaalla saattaa olla joku kontakti ikään kuin johonkin, mutta todellisuudessa ei ole kohdannut ketään työntekijää vaikka puoleen vuoteen tai vuoteen, että näkyy vain ikään kuin nimenä listalla, että on siellä asiakkaana, ja sitten ihmetellään, miksi tämä palvelu ei tavallaan toimi, kun kukaan ei ole päässyt kohtaamaan edes sitä nuorta.
Ja sitten ylipäätään siis se, mikä tulee nuorilta useasti, että se on aika vaikea päästä niihin palveluihin, että mun mielestäni Kuntaliitto teki tuossa jokin aika sitten semmoisen arvion, että joka viides sijoitus voitaisiin välttää, jos meillä olisi tarvittavia mielenterveyspalveluita, että ne psykiatriset palvelut on, vaikka olisikin se lastensuojelun asiakkuus, niin sinne saattaa silti olla hankala päästä. Ja meillä on aika monia nuoria esimerkiksi meidän toiminnassa, jotka ihan sanottaa sitä näin, sitten kun he on päälle 20-vuotiaita ja jälkihuollossa ja katsovat taakse, että mitä on käynyt läpi siinä omassa asiakkuudessa, että heillä on se kokemus, että he eivät itse olisi ikinä oikeastaan kaivannut sijoitusta, vaan että he olisivat kaivanneet terapiaa.
Minna: Tuossa on aika monta asiaa, mihin voisi tarttua, mutta mä ajattelen jollain tavalla, että asiantuntijat myös tuottavat tässä meidän tutkimuksessa paljon samaa yhtenevää tietoa, kuin tuossa mitä Vilma kerroit nuorten kokemuksista, että vaikka sitä palvelukentän pirstaleisuutta ja sitä pysyvyysongelmaa, niin se näkyy myös siellä ammattilaisten kentällä, että nuori kohtaa yhden kerran jonkun, ja sitten seuraavalla kerralla voi olla toinen vastassa. Mutta sitten myös ammattilaiset on jotenkin hukassa siinä, että kenen kanssa pitäisi tämän nuoren asiassa tehdä yhteistyötä, kun voi ollakin, että se edellinen työntekijä, kehen on saanut jonkinlaisen suhteen ja jonkinlaisen yhteisymmärryksen luotua, niin onkin taas vaihtunut pois. Eikä välttämättä edes tiedetä tässäkään toisten yhteystietoja, että miten mä saan tähän työntekijään yhteyden, jonka kanssa mun pitäisi tehdä yhdessä tätä työtä. Niin sekä – että, molemmille puolille näyttäytyy ne samat asiat.
Ja sitten sä mainitsit myös palveluihin pääsyn, niin se kyllä myös tiedostetaan asiantuntijakeskusteluissa. Palveluihin on vaikea päästä, ja sitten toisaalta, että mitä palveluita pystyttäisiin tarjoamaan vaikka sieltä sijaishuoltoyksikön kautta, tai millaista tukea ammattilaiset voisi tarjota keskenään myös, että se ei ole sama asia, kuin päästä itse palveluihin, mutta jotenkin miten sitä apua pystyttäisiin vaikka siellä sijaishuoltopaikan arjessa jotenkin sillä arjen kuntouttavalla työotteella tarjoamaan nuorille. Mutta siihen tarvitsee myös sen vahvan tuen sitten eri ammattilaisten välillä.
Vilma: Kyllä, ja mun mielestäni tuo arjen tuki on tärkeä asia ja sellainen, mikä tulee nuorten kanssa useasti esille, että aika monella on semmoisia kokemuksia, jos on vaikka sijaishuoltopaikassa tullut mieleen joku asia, jos on vaikka päässyt sinne palveluihin ja on joku kontakti jonnekin psykiatriselle, niin saattaa helposti sanoa vaikka sijaishuoltopaikan työntekijät, jos alkaa puhua sitä, että sulla on terapia ensi viikolle, että kerro toi siellä, että en mä osaa tätä käsitellä, että jotenkin työntekijöillä on kanssa jotakin sellaista pelkoa sen suhteen, että onko kompetenssia käsitellä joitakin asioita, kun sitten taas nuoret jatkuvasti tuottaa sitä, ettei sitä tarvitse olla terapeutin koulutusta voidakseen käydä terapeuttista keskustelua, että se on eri asia, kuin terapia. Sitä me kaikki tehdään jatkuvasti varmasti omien ystävien kanssa, että meillä on keskustelua, missä me käydään läpi, eikä me koeta, että se olisi terapiaa, mutta se on terapeuttinen se tilanne itsessään, että pystyy avautumaan jollekin, ja se kohtaaminen siinä. Niin jotenkin sellaista nuorilta tulee kyllä paljon, että he toivoisivat ja että he toivoisivat työntekijöille sitten taas lisää rohkeutta tehdä sitä rohkeasti, että nimenomaan, ettei se ole kenenkään terapoimista olla siinä kuuntelemassa, jos toisella on semmoinen hetki, että nyt voisi avata tätä asiaa, koska sitten se on myös hirveän sääli, koska monilla nuorilla ne saattaa olla aika pieniä ja harvojakin ne ikkunat, kun tulee semmoinen kohta, että nyt mä voisin kertoa tästä asiasta, ja jos sun pitää tavallaan ajoittaa sen sun oma vaikka mahdollisen trauman prosessointi niiden palveluiden aikatauluun, niin ei se sitten ole taas hirveän asiakaslähtöistä.
Minna: Ja se ei ehkä sovellu ihan siihen, ja toisaalta aineistoista tulee myös semmoisia kohtaamisia, että nuori kokee tulleensa kuulluksi sen oman traumahetkensä, tai ikkunaksi sä nimitit niitä, niin ne on jotenkin olleet tosi voimauttavia kokemuksia niille nuorille. Ja sitten me taidettiin tuossa alkuun jossakin vaiheessa vähän näitä teemoja ja aiheita pohtia, että on mielenkiintoinen myös se ilmiö, että nuori sijoitetaan jostakin tietystä syystä, ja sitten nuoret kokevat, ettei sitä syytä ehkä aina uskalleta käsitellä siellä sijaishuoltopaikassa, eli jotenkin nuoret kannustavat työntekijöitä olemaan rohkeita ja ottamaan puheeksi, ja nuoret eivät siitä rikki mene, että tämä on ehkä se tutkimuksen viesti myös.
Vilma: Niinpä. On, ja jos miettii, että jos tulee semmoisesta vaikka perheestä, jossa asiat on eskaloitunut useasti, usein asiat eskaloituu, jos niistä ei puhu, että on ollut semmoista puhumattomuutta, ja sitten tehdään tavallaan aika isokin interventio ihmisoikeuksien alueelle siinä sijoituksessa, ja katsotaan, että nyt paras tapa suojella tämän lapsen oikeuksia on ottaa pois sieltä perheestä, niin kyllä mun mielestäni siinä kohtaa etenkin olisi se velvollisuus näyttää esimerkkiä sellaisesta, miten voidaan puhumalla käydä ja keskustella läpi vaikeita asioita, koska muuten saattaa vaikka lastensuojelussakin olla semmoinen kokemus, että aina jos käsitellään jotakin vaikeita asioita, niin se tarkoittaa, että tavarat lentää, äänenpainot nousee, mahdollista väkivaltaa, henkistä tai fyysistä, niin jotenkin näyttää kanssa sellaista mallia työntekijänä, että vaikeista asioista pystyy keskustelemaan ja pystyy ottamaan puheeksi, ja että niistä voi päästä eteenpäin.
Minna: Ja sitten sä toisaalta toit tossa puheenvuorossa sitä esille, että on vaikeaa ajallisesti ajoittaa se tiettyyn tapaamiseen se, että odotetaan, että tapaaminen tulee, että voin puhua, niin toisaalta mä myös ajattelen, että jos tekee vastaanottotyötä tai polikliinistä työtä, niin tutkimuksesta tulee myös se esille, että kuinka hankalana se koetaan, että jos kaikki ajoittuu siihen, että siinä tiettynä lyhyenä aikana pitäisi pystyä käymään läpi vaikka ja mitä asioita. Että senkin takia se tukee sitä rohkeutta olla vaan läsnä ja kuunnella sitten siellä arjessa.
Outi: Tässä asettuu isosti rinnakkain jotenkin se palvelujärjestelmän problematiikka, mikä on ollut tosi pitkään, ja hyvinvointialueiden muodostuminen ja ehkä nyt käynnistynyt lastensuojelulain uudistus tulee jollakin aikajänteellä toivottavasti tuomaan jotakin rakenteellisia ratkaisuja ja uusia mahdollisuuksia siihen palvelujärjestelmäproblematiikkaan. Ja sitten toisaalta se yksittäisten kohtaamisten valtava merkitys, että vaikka palvelujärjestelmässä on problematiikkaa ja työntekijätkin saattavat vaihtua, niin silti niillä oikea-aikaisilla kohtaamisilla ja semmoisella jotenkin aidolla kuuntelemisella ja läsnäolemisella voi olla ihan valtavan iso merkitys. Mä ajattelen, että nämä on molemmat tosi jotenkin tärkeitä viestejä nyt viedä eteenpäin. Ja sitten siinä rinnalla tosi isosti mun mielestäni nyt tuota koulutuksen ja ammattilaisten maailmaa, sitä kohtaamisen merkitystä ja taitoja, kaksi eri tason asiaa kietoutuu toinen toisiinsa, mutta molemmat on tosi tärkeitä viestejä eteenpäin.
Minna: Ja se on varmaan ehkä sinne ylemmälle tasolle myös sitä viestiä, koska jotenkin myös tässä tutkimuksessa tulee esille, että ammattilaiset on halukkaita ja valmiita kehittämään itse palveluita, mutta milloin on se aika, että pystytään sitä kehittämään, milloin pystytään kohtaamaan ja tutustumaan toisen työnkuvaan, jotta saataisiin sitä tukea sinne nuorille ja perheille.
Outi: Ja mä ajattelen, että se on iso muutos, että nuoret nyt haluaa ja hakeutuu palveluihin. Että sitähän on paljon viestitty viime aikoina, ja se on tosi arvokas muutos, mutta se, että pystytäänkö me siihen nyt reagoimaan, niin se on iso haaste tässä. Kun mä ajattelen, että aikaisemmin tutkimukset kertoivat myös sitä, että nuoret eivät hakeneet tarpeeksi palveluita, tai sitten he saattoivat ajautua semmoisiin kohtaamattomuusketjuihin, että jos ei koe tulevansa hyvin kohdatuksi, niin se avun hakeminen saattaa pysähtyä siihen. Että itse olen aika paljonkin aikaisemmin törmännyt tähän problematiikkaan, niin mä ajattelen, että siinäkin on tapahtunut semmoinen myönteinen muutos, että nyt on sitten tosiaankin se haaste, että miten siihen kysyntään pystytään vastaamaan.
Minna: Jotenkin tutkimuksesta tulee osittain myös esille sitä, että pitää myös nuorella olla valmiutta, että jotkut tuovat esille, että jonakin toisena ajankohtana voisin olla valmis, eli myös siinä kohdassa kuunnella nuorta, että vaikka on toivetta päästä palvelujen piiriin, mutta löytyy myös tutkimuksissa sitä, että vastaisuutta on siinä, että protestoidaan ehkä sitä, onko sijaishuoltopaikalla aina semmoinen systemaattinen, että nyt on pakko aloittaa nuorisopsykiatrian asiakkuus, vaikka nuori ei koe, että tarvitsee nuorisopsykiatrian asiakkuutta tai sen kartoittamista. Että sen myös pitää pohjautua siihen, että nuori itse haluaa ja toivoo, ettei sitten siinä viedä resursseja pois niiltä nuorilta, jotka joutuvatkin odottelemaan sitä, että olisi halukas saamaan sitä palvelua, mutta joutuu odottamaan sen takia, koska siellä on jonoa. En mä tiedä, tuleeko teidän keskusteluissa vastaan sitä, että jotenkin on myös liikaa tuputettu sitä apua?
Vilma: Joo, kyllä tulee paljon ja jotenkin sitä, että etenkin ehkä päihteisiin liittyen, että se on semmoinen jotenkin lause, mitä useasti kuulee, että jos on vaikka 17-vuotias nuori, joka on mennyt ottamaan pari bisseä kaveriporukassa, missä kaikki muut asuvat ns. kotona, ja sitten itse on sijoitettuna, niin sitten jos kaikki jää siitä porukalla kiinni, niin ne seuraukset on aika erilaiset useasti niillä, jotka asuvat vaikka biologisten vanhempiensa kanssa, jotka saavat ehkä jotakin kotiarestia, riippuen millainen perhe, niin jos on 17-vuotias, niin saatetaan ihan katsoa läpi sormien kokonaan, ja sitten taas vaikka sijoitetun nuoren kohdalla saatetaan alkaa keskustella, että pitääkö mennä päihdepsykiatriselle, ja ollaan paljon puhuttu siitä, mikä on vaikka sijoitetun lapsen ikään kuin oikeus murrosikään, että onko oikeutta murrosikään? Että otetaanko semmoinen, kun on kuitenkin hyvin vahvan mikroskoopin alla koko ajan siinä, että susta monta kertaa päivässä tehdään raportti, että miten sä voit ja mitä sä puuhaat, ja sitten siitä helposti just ylitulkitaan joitain asioita, ja se ei välttämättä ole hirveän hyvä, ja just jos vaikka on pakotettu terapiaan, niin kyllä se, ymmärrän tavallaan, jos työntekijällä on semmoinen fiilis, että no varmuuden vuoksi jos laitetaan se sinne, mutta kun sekin saattaa olla haitallista, että väkisin pakotetaan puhumaan joistain asioista tai jonnekin palveluihin, mitkä ei sillä hetkellä olisi ajankohtaisia tai mihin vaikka nuori ei ole itse valmis sillä hetkellä käsittelemään joitakin asioita. Niin se saattaa kanssa viedä myöhemmäksi sitä hetkeä, kun olisi valmis vaikka käsittelemään tai haluaisi jossakin vaiheessa, jos olisi tarvetta sitten jossakin vaiheessa kuitenkin vaikka joillekin psykiatrisille palveluille, niin kyllä sitä tulee nuorilta paljon, että ehkä ylireagoidaan ja just, että ei pitäisi pakottaa. Ja oma näkemys on ylipäätään noista psykiatrisista palveluista, että jos ei yksilöllä itsellään ole motivaatiota, niin sitten se on aika resurssien hukkaan heittämistä.
Minna: Sun puheenvuorosta poimin pari asiaa, eli jotenkin se ammattilaisten osaaminen, että mikä on ymmärrys siitä, että mikä on normaalia nuoren kehitystä tai kehitysvaiheeseen kuuluvaa toimintaa, ja sitten toisaalta myös, että on sitä erityisasiantuntemusta myös tarvittaessa siellä tarjolla. Että myös nämä samat asiat tulee tuossa aineistossa esille. Ja toisaalta tulee myös sitä pohdintaa, miten työntekijät ehkä toivovat sitä palvelua nuorelle tai kokevat, että nuori tätä tarvitsisi, niin toisaalta myös asiantuntijakeskusteluissa on myös pohdittu sitä, että mikä on sitten sitä työntekijän omaa hätää ja mikä on sen nuoren palveluntarvetta, että jos nuorikin on sijoitettu jostain tietystä syystä, niin sitä oireilua tietysti siellä sijoituspaikassa ilmenee, että se sijoitus ei ratkaise sitä, etteikö se oireilu unohtuisi, vaan sen kanssa pitää oppia, että sitä siinä ollaan kuntouttamassa, ja miten siihen saadaan apua, mutta jotenkin rauhoittaa sitä, ettei tarvitse hätääntyä siitä, että tämä kuuluu nyt tähän vaiheeseen, ennen kuin päästään siitä eteenpäin.
Vilma: Kyllä, ja toi rauhoittaminen on varmaan ihan hyvä, koska sitten siitä kanssa helposti tulee semmoinen vähän pelko, että jotenkin alkaa vähän katsomaan omia liikkeitä, jos kaikki ylitulkitaan, ja varsinkin, jos on semmoinen tilanne, että on vaikka sijoitettu niin, että on itse kokenut sen tosi yllättävänä, että vaan niin kuin tapahtuu semmoisia tosi isoja asioita sun elämässä ilman, että sä oikein tiedät, että miksi ja miten sä voit vaikuttaa siihen, niin sitten aina jotenkin, jos sä teet jotakin, ja työntekijät alkavat puhua vaikka jostakin uusista palveluista, ja nyt tarvitaan tällaista, niin sitten siihen tulee just useasti nuorille aika semmoinen pelokas olo, että vitsit, ei taas, enkö mä voisi vaan olla rauhassa.
Minna: Tuotakin on varmaan aika vähän sanotettu loppujen lopuksi, että mitä se tarkoittaa nuorille, että jos nyt tapahtuu jotain, niin sitten mikä vyyhti siitä lähtee käyntiin, kun sitten vaan, että keskustelisi, että mikä, että tässä kävi nyt tällainen, huomasitko sä, että mä ajattelen tästä näin, miten sä ajattelet siitä, että saataisiinko me sillä se vähän pienemmällä mittakaavalla jotenkin ratkaistua.
Outi: Musta se oli tosi hyvä rinnastus, minkä sä toit tavallaan siitä normaalista arjesta, että miten ehkä perheissä noin yleisesti ottaen saatettaisiin tässä tilanteessa toimia, koska sitten kuitenkin sijaishuolto on oma erityinen kontekstinsa myöskin, että jotenkin tämmöisetkin rinnastukset ja semmoiset suhteellisuuksien hakemiset. Että ne voi toki olla haastavia, mutta musta oli hyvä se, että tavallaan mikä voi olla kuitenkin sitten johonkin tilanteeseen myöskin normaali tapa reagoida, ettei mene yli se, että ollaan heti hakemassa jotakin uutta palvelua siihen tilanteeseen, vaan pysähtymistä sen asian äärelle, että mitä tässä tapahtuu ja ehkä miksi, ja mitä sä ajattelet, ja miten tästä olisi hyvä mennä eteenpäin.
Minna: Ja ehkä toi on semmoinen koulutuksen kentällekin viesti myös, että pohtia sitä, mikä on se normaali arki, mikä kuuluu tiettyyn kehitysvaiheeseen, ja mikä on se, mistä pitää enemmän huolestua, että jotenkin semmoista pohdintaa.
Vilma: Joo, meillä useasti nuortenryhmän jäsenet sanoo, jos ollaan jossain kouluttamassa, että toivoisi, että työntekijät jotenkin miettisivät, miten toimisit, jos se olisi sun oma lapsi. Tai jotenkin silleen, koska useasti siinä saattaa olla vähän eroja, miten toimisi kuitenkin oman lapsen kohdalla. Sitten taas sitä jotenkin huomaa, kun kysytään kanssa useasti sitä työntekijöiltä, että mikä heidän fiilis olisi, jos heidän mahdollisesta lapsestaan tehtäisiin lastensuojeluilmoitus, niin sitten huomaa heissäkin semmoisen tietyn siirtymän siihen, että sitten se järjestelmä alkaakin yhtäkkiä pelottaa aika paljon. Koska sitten taas, kun sä olet työntekijänä ja sen edustajana sä about tunnet sen, niin eihän se, se on se epätietoisuus, mikä just pelottaa yleensä.
Mutta sitten tuosta kohtaamisesta haluan kanssa vielä sen sanoa, kuitenkin kaikki aina, no loppupeleissä sosiaalityön ydin on se kohtaaminen, miten kohdataan, ja se on se, mikä siellä sitten auttaa tai ei auta. Mutta jotenkin tuntuu, että työntekijät pitävät sitä välillä hirveän hankalana, eikä se mikään maailman helpoin juttu ehkä olekaan, mutta mun mielestäni oli vaan hirveän jotenkin kuvaavaa ja kiva, kun me tehtiin tuossa vuosi sitten syksyllä meidän nuorten kehittäjäryhmässä semmoinen 10 vinkkiä kohtaamiseen ammattilaiselle, niin ne on aika ihmisen kokoisia ne kaikki vinkit, mitä siinä oli, että ykkönen taisi olla, että esittele itsesi, katso silmiin, hyvin tämmöisiä perus käytöstapoja, koska siitä on kanssa tuolla sosiaalipalveluissa paljon sellaista, että vaikka kukaan ei esittele itseään sulle, sä menet sinne ja kukaan ei oikein katso sua silmiin, tulee tosi liukuhihnaolo, eikä sua kunnolla ikinä kohdata, tai mä ajattelen, ettei sua siinä vaiheessa kohdata, jos sua päin ei katsota tai esitellä. Niin ne oli tosi semmoisia inhimillisiä käytöstapoja käytännössä, mitä ne vinkit ja toiveet oli, että pyydä anteeksi, jos teet virheen, ja sitten se vika vinkki oli, että ole itsellesi armollinen, sinäkin olet vain ihminen.
Että sitten kanssa samaan aikaan sen muistaminen, että joka kohtaaminen ei voi mennä sata prossaa hyvin, ihan vaan, koska ei kaikkien kemiatkaan voi toimia silleen. Jotenkin, että ammattilaiset ei pelkäisi niitä kohtaamisia niin paljon, vaan suhtautuisi niihin jotenkin vähän rennommin ja myös itsellensä armollisesti, ettei kukaan odota, että olisi joku superihminen. Jos vaan ne perusjutut, ole kiinnostunut, esittele itsesi, jos jotenkin ne pystyy tekemään, niin pääsee jo aika pitkälle.
-Yhteinen ääni-
Outi: Mä olen jotenkin tosi paljon kuullut kokemusasiantuntijoilta sitä viestiä, myös sitä ymmärrystä ammattilaisia kohtaan, että se on ollut aika liikuttavaakin välillä kuulla sitä, kun jotenkin mekin ollaan liian varovaisia, ja sitten se muuttuu semmoiseksi kohtaamattomuudeksi. Ja sitten, kuinka paljon kokemusasiantuntijat jotenkin jaksaa ymmärtää ammattilaisten väsymystä ja kyvyttömyyttäkin, niin se on vähän hämmentävääkin kuunnella sitä viestiä nuorilta. Toisaalta hienoa ja toisaalta hämmentävää. Ja vähän sitten niinkin välillä, että meneekö tämä nyt ihan oikein näin?
Minna: Tuosta saa ihan hyvin kiinni, eihän nuoren tehtävä ole kannatella sitä ammattilaista. Ja ehkä ammattilaiset ovat sitten liian tunnollisia ja odottavat itseltänsä paljon, että toi oli hyvä toi 10. vinkki siihen kohtaamiseen liittyen.
Outi: Jotenkin nyt tähän, tässä oli paljon asiaa kohtaamisista palvelujärjestelmän kehittämiseen, mutta onko jotakin, mitä haluaisitte tähän loppuun jotenkin tiivistää, että mitkä voisi olla yksi tai kaksi keskeistä jotenkin viestiä, että miten palveluja pitäisi kehittää tästä eteenpäin? Mitä pitäisi ottaa huomioon?
Minna: Kokonaisuus tietysti (naurua). Haastavia tehtäviä. Siis no mä ajattelen, että jotenkin kannattaisi hyödyntää nyt sitä kehitysmyönteisyyttä, nuoret haluavat tuoda kokemuksia, nuoret haluavat, että palvelut menevät eteenpäin, ammattilaiset haluavat tehdä yhdessä töitä ja viedä omalta osaltaan palveluja eteenpäin. Ja ne asiat, mitkä ehkä nyt on esteenä, tulee ne tylsät resurssipuheet tai jotenkin silleen, että miten ne mahdollisuudet tarjotaan siinä, että ne asiat on mahdollista viedä eteenpäin. Niin jotenkin, että tarjotaan semmoinen joku tila niiden eteenpäin viemiselle ja niiden palveluiden kehittämiselle, ja ehkä kuunneltaisiin niitä viestejä, mitä sitten tulee eri tahoilta.
Vilma: Joo, kyllä. Peesaan Minnaa tuossa. Ehdottomasti kannattaa hyödyntää kehitysmyönteisyyttä. Mä nyt itse olen semmoinen kova pluralismin fani ja uskon jotenkin, että jos me pystytään muodostamaan sellaisia yhteisiä todellisuuskäsityksiä ja jotenkin just kohtauttaa mahdollisimman paljon. Itse nyt toki, kun asiakasääntä edustan, niin toivon, että ne asiakkaat on siellä silleen, että vaikka eri hallinnon tasolla, missä sitten niitä asioita käsitellään numeroina, niin jotenkin olisi myös ymmärrys siitä, mitä niiden numeroiden takana on, ja että jotenkin saataisiin semmoinen yhteinen todellisuuskäsitys, ja sitten voidaan sen pohjalta lähteä kehittämään palveluita, koska nyt tuntuu, että välillä on aina silleen ehkä, että kehitetään vähän eri suuntaan, jos ei ole sitä yhteistä todellisuuskäsitystä.
Minna: Ja kuinka paljon siinä tehdään, jos puhutaan näistä numeroista, niin kuinka paljon siinä voidaan tehdä pahimmassa tapauksessa turhaa työtä ja turhia kustannuksia, kuin että jos yhdistettäisiin jotenkin niin, että nuoret saisivat sen avun, en nyt tiedä, voisiko sanoa vähän niin kuin yhdestä paikasta, mutta niin, ettei toinen sektori tee toista, toinen toista, ja sitten nuori huomaakin siellä palveluiden pyörteissä, että nämähän tekee ihan samoja asioita, mutta toisaalta tämmöiset kohtaamiseen liittyvät palvelut on vaikea sitten viedä jotenkin eteenpäin, niin kuin sanoit, että jos katsotaan pelkästään numeroita, niin on vaikea sen pohjalta sitä kokonaisuutta jotenkin hahmottaa, että mitä kaikkea vaatii, että tilanteissa päästään eteenpäin ja saadaan niitä palveluita kehitettyä.
Vilma: Niinpä. Ja sitten yksi juttu, mikä tuli vielä mieleen, mitä toivoisi, että kun on tutkimustietoa ja sitten on kokemustietoa sellaisista hyvistä asioista, mitkä on toiminut, ja meillä on paljon hankkeita, mistä on saatu tosi hyviä toimintamalleja, ja sitten tuntuu, että ne hankkeet vähän niin kuin unohdetaan ja parin vuoden päästä tehdään vähän eri sanoin sama hanke, niin jotenkin että ne hyvät käytännöt otettaisiin oikeasti käyttöön, niitä levitettäisiin ja niitä juurrutettaisiin. Että en tiedä, kuinka paljon työntekijöillä on aikaa vaikka jotakin Innokylää selailla, mutta että olisi jotakin sellaisia juurruttamisen malleja. Mä olen kanssa käsittänyt, että siinä on joku tämmöinen lainsäädännöllinen asia, että ministeriöt eivät pysty ohjaamaan rahankäyttöä, ellei ne ole sidottu johonkin hankkeeseen, että sen takia tosi paljon annetaan nimenomaan hankerahoituksia, jos halutaan vaikka antaa Helsingin kaupungille rahaa jälkihuollon kehittämiseen, että sitä on niin kuin vaikea sitten mitenkään korvamerkitä, että mihin kohtaan siellä se raha menee, ellei se sitten anneta suoraan johonkin jälkihuollon kehittämishankkeeseen. Näin olen ymmärtänyt, että siinä on tämmöinen lainsäädännöllinen este, mutta sitten ajattelisin, että sekin olisi hyvä, jos siinä on sellainen este, että siitä voitaisiin yrittää päästä eteenpäin, koska sitten on se tosi hölmöä koko ajan tehdä sitä samaa uudestaan, kun on ihan hirveästi hyviä hankkeita, mitkä ovat sekä säästäneet rahaa että lisänneet hyvinvointia, niin miksi niitä ei ole ollut aiemmin käytössä, niin se on mun mielestäni hämmentävää.
Outi: Tuo on ollut yksi iso este, ja toinen on ollut hallituskausiin sidottu ohjelma- ja hankekehittäminen. Nyt uudessa lapsistrategiassa koitetaan päästä siihen, että ne suunnittelukaudet menee yli hallituskausien, mutta se jää nähtäväksi, onnistutaanko siinä. Mutta toivottavasti onnistutaan, ja mä ajattelen, että nyt kaikkeen tähän hyvinvointialueiden syntymiseen ja tämmöiseen muuhunkin rakenteelliseen ja strategiseen uudistumiseen, niin pidetään huolta, että viedään tätä viestiä eteenpäin, mistä tänäänkin on puhuttu. Tähän on varmaan hyvä lopettaa, eli kiitos Vilma ja kiitos Minna.
Vilma ja Minna: Kiitos.
– Yhteinen ääni –
Seuraa meitä:
Jaa julkaisu:
