Keskustelemassa lastensuojelun työelämäprofessori Oona Ylönen ja kokemusasiantuntija Auta Lasta ry:n Veturointi-toiminnasta. Haastattelijana Jenni Huhtasalo.
Podcast on julkaistu alun perin MOOC-opintojaksolla Monitoimijaisen lapsi- ja perhepalveluosaamisen perusteet.
Lastensuojelun kokemusasiantuntija -podcast, tekstivastine
Yhteinen ääni on Turun yliopiston podcast, jossa keskustellaan ajankohtaisista aiheista monialaisesti. Tämän jakson tuotti Sote-akatemia.
Jenni: Tervetuloa Sote-akatemian podcastiin kuuntelemaan. Täällä tänään mun kanssani, eli Huhtasalon Jennin kanssa on työelämäprofessori ja sosiaalityöntekijä Oona Ylönen. Tervetuloa!
Oona: Kiitos.
Jenni: Meidän podcastin aiheena on lastensuojelu ja sen keskeiset periaatteet. Tän podcastin aikana kuullaan kokemusasiantuntijan tarinaa, ja peilataan sitä täällä Oona Ylösen kanssa sitten lastensuojelun keskeisiin periaatteisiin. Meidän kokemusasiantuntija on Auta Lasta ry:n veturi-toiminnasta. Käydään tätä podcastia läpi kolmen teeman kautta, joista me ollaan nostettu tällaiset kuin osallisuus ja lastensuojelukynnyksen ylittyminen ja itsenäistyminen. Lähdetään käymään ensin vähän läpi näitä lastensuojelun keskeisiä periaatteita. Mitä Oona sä nostaisit sieltä esille?
Oona: Meidän lastensuojelulaki määrittelee keskeisiksi periaatteiksi tiettyjä kohteita, hyvin tulee tässä tän kokemusasiantuntijan tarinan kautta esiin. Tässä kohtaa siit vois sanoa sillä tavalla, se on lain nelospykälä, ja siellä, mä luen lyhyen pätkän tästä alusta. ”Lastensuojelun on edistettävä lapsen suotuisaa kehitystä ja hyvinvointia. Lastensuojelun on tuettava vanhempia, huoltajia ja muita lapsen hoidosta ja kasvatuksesta vastaavia henkilöitä lapsen kasvatuksessa ja huolenpidossa. Lastensuojelun on pyrittävä ehkäisemään lapsen ja perheen ongelmia, sekä puuttumaan riittävän varhain havaittuihin ongelmiin. Lastensuojelun tarvetta arvioitaessa ja lastensuojelua toteutettaessa on ensisijaisesti otettava huomioon lapsen etu.” Sit tää määrittelee tää pykälä tosiaan hiukan enemmän, et minkälaisia asioita punnitaan, kun puhutaan lapsen edusta, joka voi helposti tuntua vähän epämääräiseltä. Mut että tää, mitä tässä sanotaan, minkä mä luin ääneen, niin on tavallaan se lain henki tai se tapa, jolla pitäisi sitä lastensuojelua eri kohdissa prosessia toteuttaa. Mä voisin itseasiassa vielä sanoa yhden asian, joka mun mielestä tässä pykälässä on erityisen hienoa, että täällä käytetään esimerkiksi tämmöistä sanaa, että se, mitä lastensuojelussa tehdään, niin pitäis turvata mahdollisimman hyvin lapsen mahdollisuus saada ymmärrystä ja hellyyttä. Että tää pykälä ottaa huomioon lapsen jopa tämän tyyppiset tarpeet.
Jenni: No mitä lastensuojelulla tarkoitetaan?
Oona: Tässä se on käsitteenä tietysti niinkun useammanlaisessa käytössä, mut että jos puhutaan lastensuojelulain kontekstista, niin, ja puhutaan niin sanotusta lapsi- ja perhekeskeisestä lastensuojelusta, jota edeltää erilaiset ehkäisevät toimenpiteet ja hyvinvoinnin edistämiseen liittyvät toimenpiteet, mut että lastensuojelulain mukaan lapsi- ja perhekeskeistä lastensuojelua voidaan jaotella sellaisiin, ehkä voi sanoa prosessin osiin, kuin asiakassuunnitelma, avohuollon tukitoimet, kiireellinen sijoitus, huostaanotto, ja sitten siihen liittyvä sijaishuolto ja jälkihuolto. Ja nää on määritelty siellä pykälässä kolme.
Jenni: Tässä meidän ensimmäisessä osiossa meidän nuori kokemusasiantuntija kertookin siitä, että kuinka hän nyt ensimmäisen kerran on sitten kertonut tästä omasta vaikeasta tilanteestaan.
Oona: Joo, tää on koskettava tarina, ja monella tavalla tietenkin erityinen hänen tarinaansa, mut että myös siinä on sellaisia kohtia, jotka mun kokemuksen mukaan on kohtuullisen tavallisia. Mutta hän kertoo lapsuudesta, omista kokemuksistaan semmosessa perheessä, missä hänen vanhempansa on käyttänyt väkivaltaa häntä kohtaan. Ja hän on itse lapsena arvioinut tarvitsevansa ulkopuolista apua. Että tää ensimmäinen osio kertoo siitä tilanteesta.
-Yhteinen ääni-
Oona: Kertoisitko siitä tilanteesta mikä oli alakoulussa, mikälaista sun elämä silloin oli?
Nuori: Koulussa oli, sillain vähän vaikea sopeutuu, kun oli jotenki oppimisen kaa ongelmii, ja sit just kun me oltiin muutettu, siis mä vaihdoin kouluu siinä nelos-vitosluokan aikaan, ni oli vähän vaikee niinku sopeutuu kavereitten kaa, sit ku kotonakin oli vielä niin tiukkaa, et ei ollu niin pal vapaa-aikaa, niin ei ollu sitä mahollisuutta ees tutustuu luokkakavereihin. Niin sit tuli semmosta vähän yksinäisyyttä. Ja oli ehkä vähän kiusaamistakin, mut ei nyt niin paljon loppujen lopuks.
Oona: Kerroiksä siitä kiusaamisesta kenellekään?
Nuori: Kyl mä siit kotona puhuin, mut siel oli vähän semmonen asenne, että kiusaa takasin. Et ei sitä, ei varmaan osattu niinkun ottaa kouluun yhteyttä, ei osattu käsitellä sitä, niin ehkä sen takii annettiin semmonen neuvo, että jos joku kiusaa, niin kiusaa takasin. Mut en mä ollu persoonana semmonen. Mä koitin vaan vältellä semmosii tilanteita.
Oona: Mikä sit oli, et huomasko koulun aikuiset sitä sun tilannetta, että on kiusaamista, ja ehkä kotonakaan ei ollu kaikki asiat parhaalla mahdollisella tavalla?
Nuori: Ei, mä olin aika vahva persoona, mut kyl mä sit jossain vaiheessa, kun alko olee semmonen niin rikki siihen kotiolotilaan, et se oli semmonen, mikä paino tosi paljon siinä elämänvaiheessa. Sit mä itte hain sitä apua, mut sit jotenkin heil oli vaikee uskoo, et mitä kotona tapahtuu. Kun sanoin, et on tämmösii asioit, ni heidän oli niin vaikee uskoo, tai mua ei vaan uskottu siin tilantees.
Oona: Muistaksä, miten sä päätit sen, että kenelle sä kerrot siitä vaikeesta kotitilanteesta?
Nuori: Mun ystävän vanhemmat sano, et mee koulun terveydenhoitajalle puhumaan, ja sit mä menin kouluterveydenhoitajalle heti seuraavana päivänä keskustelee, ja he sit soitti kotiin.
Oona: Minkälaisista asioista sä kerroit terveydenhoitajalle?
Nuori: No mä kerroin, et kotona oli niinku väkivaltaa. Ja se oli vähän enemmän semmost, et se kohdistu muhun eikä mun sisaruksiin, niin mä veikkaan, et ehkä se oli semmonen terveydenhoitajalle vaikee uskoo.
Oona: Ja sit terveydenhoitaja päätti soittaa kotiin?
Nuori: Joo. Ja sit kotoota tultiin käymään, ja kysyttiin, että miten asiat on, ja päädyttiin, että ei pidä paikkansa.
Oona: Muistaksä, kysyikö se terveydenhoitaja sulta, että jos hän soittaa kotiin?
Nuori: Ei kysyny.
Oona: Se teki sen omin päin. Olikse susta hyvä idea?
Nuori: Ei ollu.
Oona: Mitä sä olisit toivonu, että olis tapahtunut?
Nuori: Mä olisin, no siinä tilantees mä toivoin, et mun toiseen huoltajaan ois otettu yhteyttä, joka ei sillon asunu kotona, et mä oisin saanu mahdollisuuden muuttaa hänen kanssa. Tai sit jos ois ollu semmonen tilanne, et hän ei usko mua, niin oltas vaan annettu sen asian olla.
Oona: Ketäs siinä oli mukana siinä, kun huoltaja tuli sinne koululle, siin oli varmaan se terveydenhoitaja.
Nuori: Meil oli kaks keskusteluu, eli ensimmäises keskustelus oli vaan huoltaja ja terveydenhoitaja ja minä, mut sit myöhemmin koulun rehtori, joka oli meidän kanssa. Ja, kun mä aloin puhumaan uudestaan, tai mä aloin hakemaan sitä, et mä haluun muuttaa pois kotoota, niin sit käytiin uudestaan sitä keskusteluu, ja se keskustelu oli vähän semmonen, et ei puhuttas koulussa. Tai siis silleen, et vaan pitäis hyväksyy se, että vanhemman ero on mennyt tälleen, ja tää huoltaja on nyt saanut tän huoltajuuden. Et niinku, et joskus, jos lapset muuttaakin toisen vanhemman luo, niin sit ne myöhemmin päättääkin, et haluu takasin. Niin se oli vähän semmonen, mä koen, et sen keskustelun idea oli se, että ne saa mut lopettaa valittaminen.
Oona: Kuinka kauan siinä meni siitä, kun sä ensimmäisen kerran pyysit apua, niin siihen, että sitä apua tuli? Jos aatellaan, et mennään takas sinne kouluun.
Nuori: No sillee, et mä itte oon pyytäny, ni kyl siin oli se viiden vuoden väli.
Oona: Se on aika pitkä aika.
Nuori: On se.
—
Jenni: Tää äsken kuunneltu osio tosta teidän keskustelusta niin herätti paljonkin erilaisia ajatuksia, mutta mitä erityistä Oona tästä vois nyt nostaa esiin, jos peilataan näihin lastensuojelun periaatteisiin?
Oona: Joo, on sillä tavalla tosiaan niinkun rikas tarina, että siinä on montakin näkökulmaa, mut että tää lapsen osallisuuden teema on sellainen, joka mielestäni on sillä tavalla painavaa asiaa, että jokaisessa kohdassa lastensuojelun toimenpiteitä, ja myöskin toimenpiteitä muualla, kuin lastensuojelussa, kun lasten kanssa toimitaan, niin on tää osallisuuden varmistaminen, ja yksi näistä juuri näistä laistensuojelulain neljännen pykälän periaatteista on lapsen mahdollisuus osallistumiseen ja vaikuttamiseen omissa asioissaan. Tässä nuori kertoo, mä kuulen niin, että hän kertoo, että hänen avunpyyntöä ei uskottu, vaan paikalle pyydettiin vanhempi, jonka puhe ikään kuin ylitti sen nuoren, kun ne näkemykset oli vastakkaiset. Tää on nuoren kokemus, ja se, mitä hän nyt meille tässä kertoo. Samoin osallisuus, niinkun osallisuuden toteutuminen, niin siinä kohtaa herää kysymys, kun sitä lasta ei oo osallistettu siihen keskusteluun, että mitä tehdään sen tiedon kertomisen jälkeen. Ja tässä erityisesti, kun on kyse tämmöisestä perheväkivallasta, lapseen kohdistuvasta väkivallasta, niin se kotiin soittaminen voi muodostaa uuden riskin sille lapselle. Että me tietenkin kuullaan tästä nyt osa, mut että tämmösiä asioita herää osallisuuteen liittyen.
Toinen asia, mitä jää miettimään perusperiaatteita, edelleen se neljäs pykälä, niin sanotaan niin, että me tavotellaan sitä, että vanhempia päästään mahdollisimman varhasessa vaiheessa tukemaan siinä lapsen kasvatuksessa ja huolenpidossa, ja meidän pitäs pyrkiä ongelmien ennaltaehkäisyyn myös lastensuojelun osalta. Ja silloin, kun tässä on päädytty nuoren kertoman mukaan siihen, että lastensuojeluun ei olla yhteydessä, niin silloin tietenkään tää perusperiaate ei voi päästäkään toteutumaan. Esimerkiks tämmösiä asioita.
Jenni: Me voitais sitten mennä kohta tohon toiseen osioon, jossa tää lastensuojelukynnys ylittyy. Hän kertoo siitä, ja miten se lastensuojelu tulee sitten täs seuraavassa vaiheessa mukaan. Mitä Oona laki sanoo meille ilmoitusvelvollisuudesta?
Oona: Joo, lastensuojelulain mukainen ilmoitusvelvollisuuspykälä on 25. pykälä, ja siellä on aika pitkä rimpsu nimenomaisesti nimettyjä tahoja, jotka on erityisen velvollisia. Opetustoimi on niistä yksi, ja täällä on koululaisten aamu- ja iltapäivätoimintaa ja hätäkeskusta ja niin edespäin. Se ilmotus lastensuojelutarpeen arvioimisesta pitää tehdä viipymättä silloin, jos niinkun lasten ja nuorten kanssa toimivat on saanut tehtävässään tietää lapsesta, jonka hoidon ja huolenpidon tarve, kehitystä vaarantavat olosuhteet tai oma käyttäytyminen edellyttää tän tarpeen selvittämistä. Ja tässä on musta oleellista huomioida se, että ei tarvi tietää, että tässä tilanteessa tämä lapsi tarvitsee lastensuojelutoimenpiteitä, vaan se huoli herää, ja että sen tarve lastensuojelun avun saamiseksi pitäisi selvittää. Ja toinen tärkeä asia huomioida on se, että tästä ilmoitusvelvollisuudesta on myös sosiaalihuoltolain puolella, mut että se asia on se, että sen ilmoituksen voi tehdä lapsen kanssa yhdessä tai perheen kanssa, vanhempien kanssa yhdessä. Ja mun kokemuksen mukaan se on aika hyvä tapa aloittaa se lastensuojelun avun antaminen, että se asia on ikään kuin, jos se on koulu, jossa se huoli herää, niin koulussa kerrotaan, että huoli on herännyt näistä syistä, ja mun täytyy toimia.
Jenni: Kuulostaa hyvältä, ja tarkoittaa sitä, että ei pitäis pitää sitä kynnystä kovin korkealla, ettei tarvii tietää asioista, vaan niinkun ryhtyy toimeen, se on tärkeetä.
-Yhteinen ääni-
Nuori: Sit myöhemmin, kun mä menin yläasteelle, ja siel mul oli tosi lämmin opettaja, mä olin siis ollut viikonlopun pois kotoota, ja menin maanantaina ihan tavallisesti kouluun, ja sit mun kotoota oli soitettu, et nyt on tämmönen tilanne, et tyttö ei oo ollu kotona, niin sit se mun opettaja kumminkin jotenki osas nähdä, ei uskonu jotenkin, et mä lähtisin niinkun noin vaan pois, et nyt on oikeesti tositilanne, kun mä olin kuitenkin ollut koulussa tosi kiltti ja auttavainen ja avoin, niin hän sit usko mua. Ja hän sit teki lastensuojeluun ja asia meni eteenpäin.
Oona: Okei, hän otti yhteyttä lastensuojeluun.
Nuori: Joo.
Oona: Muistatko, puhuiko hän siitä sulle etukäteen, että hän on yhteydessä lastensuojeluun?
Nuori: Ei puhunu. Et se oli siis tosi hämmentävä tilanne, kun silloin kun, siis hän oli tosi lämmin mulle koulussa ja kysy vaan mun mielipidettä, miks mä oon ollu pois kotoota, ja hän, et mee tänään koulun jälkeen kotiin, et koton ollaan huolissaan, mut sit kotona puhuttiin, et tää opettaja on kehottanu, et meidän pitäis mennä huomenna johonkin paikkaan käymään. Ja sit kun me mentiin sinne paikkaan, ni siel oli sit niinkun viranomaisii ja sosiaalityöntekijöit, et siel oli tosi paljon ihmisii, mä en edes muista, et ketä kaikkii. Mut se oli sit semmonen hetki, et mä tajusin, että nyt koulusta on viety asia eteenpäin, kun sit mut huostaanotettiin sen tapaamisen jälkeen.
Oona: Okei. Onks sulla semmonen olo, että tiesikö sun huoltaja, mimmoseen tilanteeseen te olitte menossa?
Nuori: Mulla on semmonen olo, että ei hän tienny. Et jos ois ymmärtäny, et mistä on kyse, niin ehkä se ois peruutettu se tapaaminen.
Oona: Okei, eli te ette tiennyt, mihin tilanteeseen te ootte menossa?
Nuori: Joo.
Oona: Kysyttiinkö sun mielipidettä siellä?
Nuori: Ei kysytty, et se oli tosi hämmentävääkin, kun siel oli myös yks tuttu aikuinen, joka niinku oli perheystävä siis, niin sit mä olin vähän semmoses, mä en seurannu sitä keskusteluu niin paljon. Mut siis he vaan seuras sitä mun vanhemman olemusta ja mun olemusta, ja sit vaan päätettiin, että he ois sitä mieltä, et jos mä menisin pariks viikkoo rauhottumaan semmoseen lastenkotiin. Ja sit katotaan, miten asiat on, et se ei ollu mikään semmonen, et kysyttiin mielipidettä, tai et lähenkö mukaan tai mitään, et se, he teki sen päätöksen aika radikaalisesti.
Oona: Muistaksä, oliks ihmisiä niinkun viis vai kymmenen?
Nuori: Ainakin seittemän.
Oona: Niin, lähempänä kymmenen. Siin samassa neuvottelussa sulle sanottiin, et jos sä lähtisit lastenkotiin?
Nuori: Joo, siinä lopussa. Et aluks he avas sitä asiaa, et ketä on mistäkin, ja että mitä on koululta kuultu, ja sit vähän kyseltiin niinku kotikasvatuksesta ja tämmösestä, et he siitä sit jotenki päätteli, että nyt pitäis lähtee. Mut mä koen, et se oli ihan selvä juttu, että…
Oona: Et se oli päätetty.
Nuori: Joo, se oli päätetty etukäteen.
Oona: Joo. Puhuttiinks siinä neuvottelussa suoraan asioista, puhuttiinks siinä väkivallasta?
Nuori: Ei puhuttu. En mää, sit myöhemmin kun mä olin siel vastaanottokeskuksessa, niin siellä alettiin kysyä enemmän niinkun, et millasta se kotikasvatus on, että minkälaisista asioista mua rankaistiin, ja tälleen, et ei siel niinku puhuttu siit väkivallasta yhtään. Et sekin oli sit tosi hämmentävää, tai mä oon välil miettinytkin, et mikä oli sit se ratkaseva tekijä, et he on päättäny, et mä heti meen huostaan.
Oona: Joo. Ja ennen sitä niin lastensuojelusta ei ollu mitään…?
Nuori: Ei ainakaan mulla oo mitään tietoo.
Oona: Joo, okei. No mitä siitä sit seuras? Meniksä siitä vielä kotiin?
Nuori: No siis sen kahden viikon jälkeen oli semmonen pieni tapaaminen, mis sit kysyttiin mun mielipidettä, et haluaisinks mä jäädä tänne vielä, vai haluunko mennä kotiin, et mul olis mahdollisuus viel kolme kuukautta olla siellä vastaanottokeskuskessa, ja mä koin sen lähinnä, et mä halusin jäädä sinne, vaikka elämä oli aika tiukkaa sielläkin, mut se oli kuitenkin turvallisempaa. Ja sit sen kolmen kuukauden jälkeen kysyttiin uudestaan, että haluunko mä vielä kokeilla kolme kuukautta, vai mennä kotiin, ja siinäkin mä päätin, et mä haluun jäädä. Ja sit sen kolmannen kuukauden jälkeen oli viel yks kuukaus, ja sit tehtiin päätös, et mut huostaanotetaan pitkäaikasesti.
—
Jenni: Tässä nuori kuvas, miten se ilmotuskynnys sitten ylitty, ja lastensuojelu tuli sitä myöden sitten mukaan tähän kuvioihin. Mitä Oona, mitä erityistä sä nostaisit tästä keskustelusta nyt esille?
Oona: Tää tärkee osallisuuden teema jatkuu tässäkin osiossa. Se, tämä meidän nuori kuvaa sen toteutumista vähän eri kohdissa prosessia eri tavoin. Hän kertoo siitä, että hänen kokemuksensa oli se, että siitä lastensuojeluilmotuksesta ja siitä, että on kyseessä lastensuojelun viranomaispalaveri, ei kerrottu etukäteen hänelle tai vanhemmalle, ja hän kerto, että se olis ehkä peruuntunu koko tapaaminen, jos olis kerrottu. Sitten toisaalta hän kerto siitä, että hänen mielipidettään on kysytty esimerkiksi niissä kohdissa, kun on mietitty sijoituksen jatkamista, ja minusta se tarina kuulostaa siltä, hänelle on myöskin jäänyt se kokemus, että sillä hänen mielipiteillään on ollut vaikutusta siihen päätöksentekoon, että osallisuuteen liittyen mun mielestä on useampi kohta.
Toinen asia, jonka mä haluaisin nostaa esiin tässä, on lapselle tai vanhemmalle, huoltajille käyttökelpoisen tiedon merkitys, joka on tietenkin tärkeä osa osallisuutta, että on vaikea olla osallinen, jos ei ymmärrä mitä on tapahtumassa, tai mikä on vaikka päätöksen sisältöön pääasiallisesti vaikuttanut asia tai vaikuttaneet asiat. Nuori kertoo tuossa, että ollaan keskustelussa, jonka päätteeksi on tehty ratkaisu siitä, että hän siirtyi asumaan oman syntymäkotinsa ulkopuolelle, et puhutaan aika oleellisesta asiasta, joka vaikuttaa lapsen elämään. Ja että hän ei seurannut sitä keskustelua, ja se saa mut miettimään, että olisko ollut jotakin keinoja pitää, ja onko meillä jotain keinoja, joilla me enemmän pidettäis sekä lapsia että aikuisia mukana semmosen käyttökelposen tiedon avulla.
Kolmas asia, jonka haluaisin vielä nostaa esiin tästä on se, että hän kuvaa niin, että se päätös oli tehty etukäteen. Hänen kokemuksensa oli se, että päätös oli tehty etukäteen ja hän käytti termiä, että hänet lähetettiin rauhottumaan. Ja se tietenkin myöskin herättää, meille ei oo käytössä sitä päätöspykälää ja hän ei itse sitä, niinkun sanoikin, ettei ihan tarkkaan tiedä, mut että mikä se kuvio siellä sitten on ollu. No, jälleen jos mennään niihin lastensuojelulain keskeisiin periaatteisiin, siihen nelospykälään, niin yks todella oleellinen perusperiaate on se, että täytyy toimia mahdollisimman hienovaraisesti, eli lähdetään mahdollisimman kevyistä toimenpiteistä aina liikkeelle. Toisaalta sitten taas on myöskin perusperiaatteena se, että jos se sijoitus sinne kodin ulkopuolelle, syntymäkodin ulkopuolelle tarvitaan, niin se on viivytyksettä järjestettävä. Ja tää nyt kuulosti sitten semmoselta tilanteelta, että se on ollut tarpeen. Semmoset asiat mä nyt kuulen tästä, jotka on merkittäviä, mut et kyllä siellä on paljon muutakin kiinnostavaa.
Jenni: Kyllä. No mitä ajattelet, kun lapsella on aina hänen asioistaan vastaava sosiaalityöntekijä, niin mimmosen merkityksen sä annat tämän kyseisen nuoren vastaavan sosiaalityöntekijän niinku työnkuvasta ja toimesta tän haastattelun perusteella?
Oona: Mä sanoisin ensin, että toi lastensuojelulaki määrittelee lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän tehtävät. Ensinnäkin, et siinä täytyy olla sosiaalihuollon ammattihenkilö, jolla on ylempi korkeakoulututkinto ja sosiaalityön pääaineopinnot. Tän henkilön tehtäviä luetellaan monessa pykälässä, mutta 13b pykälässä tuodaan esiin sitä, niinkun semmosta yleisperiaatetta, tämän henkilön erityisenä tehtävänä osana koko kuvioo on valvoa lapsen edun toteutumista. Siis myös siellä sijaishuollon puolella, jos mennään siihen tilanteeseen, että lapsi joudutaan sijoittamaan kodin ulkopuolelle, niin tämä henkilö valvoo myös siellä lapsen edun toteutumista. Tää vastuu, sosiaalityöntekijän elikä lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän, on avustettava lasta puhevallan käytössä. Ja hänen on tavattava sen lain mukaan tätä lasta henkilökohtasesti. Ja se, mikä on merkillepantavaa, me kuullaan tässä nyt vaan osa tästä keskustelusta, mut että koko haastattelussa mä ihan nimenomaisesti kysyinkin, niin tää henkilö ei esiinny tässä tarinassa. Miksi näin on, niin sitä en osaa sanoa, voi olla monta selitystä sille, mutta tää on erityisen merkittävä henkilö, ja mä edustan sitä ajattelua, että jokaisen lapsen, joka on lastensuojelun asiakas, tän yksilö- ja perhekeskeisen lastensuojelun asiakas, niin pitäis olla tietoinen, kuka on hänen asioistaan vastaava sosiaalityöntekijä.
-Yhteinen ääni-
Oona: Mites nyt? Sä oot aikuinen, mitä silloin tapahtu, kun sä täytit 18?
Nuori: No mulle hankittiin asunto, ja sit piti elää itsenäisesti, et kun mul oli jälkihuoltoo, mut mä olin vaan persoonana vähän semmonen, et halusin hoitaa kaikki asiat itekseen, niin oli se vähän jännää aikaa silleen, et yhtäkkiä oli tosi tosi paljon vapauksii, ja oli se tosi niinku jännittävää, et alko, tai siis kyllä mul oli vähän pieni vaihe, et nyt kun ketään ei oo kattomas mun niskan takan, et mitä mä teen, niin kokeilin vähän omii rajoi, mut sit taas kyl itel tuli stoppi tosi nopeesti, et kun mä katoin niit nuorii, kenen kaa mä eka asuin siel ensimmäises paikas, niin heil meni aika rajusti ja huonosti, ni sit jotenki halus asennoituu siihen, et ei pilaa omaa tulevaisuut sen takii, et kun on asunu jossain stigmamaisessa paikassa. Kyl mä aion tosi paljon nyt vaan keskittyy omaan tulevaisuuteen, ja on omii haaveitakin, et koitan vaan hankkii kaikkii työkaluja, jotka vaan vie parempaan elämään.
Oona: Silloin kun sä muutit sieltä laitoksesta ensimmäiseen omaan kotiin, niin osasiksä semmosia niinkun mitä vois sanoo semmosiks arjen taidoiks, rahankäyttöö ja pyykinpesua ja ruuan laittoa, kaupassa käyntiä?
Nuori: En osannu (naurua). Et kyl siel niinku, tai kyl mä tosi pitkään söin koko ajan einesruokii, ja sit menin mun vanheman sisaruksen luo pesee pyykkii, vaiks mul oli oma pesukone, kun mä en vaan itte raaksinu. Tai mä tiesin, et hänel oli semmonen hyvä lajittelu siihen, niin et mä en pilaa mun vaatteita. Mut kyl se sit jossain vaiheessa alko tulee sit omaan itserankaan sen, et huomaa, et pääsee paljon helpommal, kun sä et kanna noit ikeakassei toiseen päähän kaupunkii. Ja sit just et kun tajus, et kuin pal ne einesruuatkin mak-, kuin kalliit ne oli, ni kyl silleen pikkuhiljaa, et jos kommentoi joillekki kavereillekin just, mä en osannu ees tehä perus jauhelihaa ja spagettii, kun en ollu ikinä tehny mitään. Niin ja sit siihen tuli jossain vaihees kans kokkaamiseen semmonen intokin, et nyt osaa niinku tehä ruokaa, ja tälleen.
Oona: Oisko niitä taitoja pitäny opettaa siel laitoksessa?
Nuori: Siis kyl siellä oli mahdollisuus, mut en mä ollu oikeen messissä. Tai siis silleen niinkun, et ehkä olis voinu olla vähän tiukempi niitten taitojen kaa, tai sen taitojen opettamisen suhteen, mut sit kun se oli taas niin vapaamuotost se toiminta, ni ei sitä raaksinu tehä, kun ties, et sitä ruokaa kumminkin tulee, ja sit ku laitokses se viikkoraha oli kuitenkin niin pieni, ettei siin niinku ollu mahollisuut ees säästää, tai siis silleen niinku, tai ois varmaan ollu, mut et kun sitä sai niin vähän kerrallaan, ja silleen, miten mä nyt selittäisin… Kun sitä sai aina koko ajan niin vähän, niin ei koskaan oppinu käsittelemään isoo määrää rahaa.
Oona: Ooks sä joutunu rahankäytön kans ongelmiin?
Nuori: Olen joo. Silloin aikasemmin, mut kyl nyt oon vähän oppinu budjetoimaan paremmin, kun on ikääkin enemmän.
Oona: Joo, miten sä oot oppinu?
Nuori: No sit kun tajuu, et sitä rahaa ei riitä, ni kyl sit saa vähän kattoo peiliin sit, et miks ei (naurua).
Oona: (naurua) Joo. No sä opiskelet nyt?
Nuori: Joo, toista kertaa, et mä luen nyt ihan ammattiin. Et mul on tosi huono niinku suhde siihen opiskeluun, et on ollu tosi iso kynnys lähtee opiskelee lisää tän ikäsenä, ni nyt mä oon saanu tosi hyvin tukee just nyt kummitädiltäkin, ja oppinut, et kyl mä nyt osaan kirjottaa vähän ku enemmän panostaa siihen. Tai siis et on aikunen ja tajuu, et kuin tärkeet se on, ja et on erilainen motivaatio hankkii sitä taitoo. Et kyl kaikki auttaa mua sit kun mä osaan sanoo, et on niinku, kerron mikä mun ongelma on, et puhun avoimesti, miks mä tarviin apuu, ja ihmiset tarjoo apuu, mut en mä ees aina pyydäkään, mut siis vaiks on tietonen, et niinku on enemmänki ihmisii, kun haluu auttaa, mut koitan kuitenki itte sinnitellä, ettei menis siihen, et muut tekee vaan mun puolesta. Mut tosi hyvä tukiverkko mul on tällä hetkellä.
Oona: Joo. Mikä siihen on auttanut, että semmonen on syntynyt?
Nuori: No mä oon oppinu vaan ymmärtää, et puhuminen helpottaa elämää, et ei kaikkee oo pakko tehdä yksin, eikä aina oo pakko jaksaa.
Oona: Siit jälkihuollosta mä kysyisin vielä, että onko jotain, mikä olis saanu sut ottamaan vastaan sitä?
Nuori: Jos mulle ois varmaan enemmän kerrottu, mitä se enemmän tarkottaa. Et mä sillon ymmärsin, et jälkihuolto ois ollu vaan semmonen, et mua tarkkaillaan enemmän, ja tämmöstä. Ja mä haluun kuitenki tosi paljon sitä vapautta siin vaiheessa. Ni jos mä oisin ehkä ymmärtäny, jos sitä ois avattu mulle enemmän tarkkaan, mitä se oikeesti tarkottaa, ni ehkä mä oisin sit ottanu apuu vastaan.
—
Jenni: Tässä kuultiin, miten nuori kuvas sitä hänen itsenäistymisen vaihettaan, ja kuvas myöskin ajatuksii siitä jälkihuollosta. Mitä sä Oona kommentoisit tähän kohtaan?
Oona: Joo tää tosiaan tää tarina, hänen tarinansa jatku niin, että hän oli muutaman vuoden sijaishuollossa, elikä sijoitettuna kodin ulkopuolelle, ja voi ajatella, taas jos mennään näihin perusperiaatteisiin, että lastensuojelun toimenpiteiden tulee turvata turvallinen kasvuympäristö, ruumiillinen ja henkinen koskemattomuus, joka varmaan on ollu yhtenä ajatuksena tässä hänen sijoittamisessaan, kun sit siellä on myös, puhutaan kielellisen, kulttuurisen ja uskonnollisen taustan huomioimisesta, ja puhutaan tavoitteesta, että kun lapsi sijoitetaan perheen ulkopuolelle, niin aina pitäisi tavoitella perheen jälleenyhdistämistä. Mut että se, mitä aina tulee punnita, niin lapsen edun mukaisesti, eli esimerkiks ei perheen jälleenyhdistämistä, jos se lapsen etu on se, että hän ei palaa perheeseen. Hänen tarinansa meni niin, että hän kokeili välillä paluuta perheeseen, mutta halus palata, niin kuin hän itse sano, niin turvallisempaan ympäristöön. Elikä se väkivalta ei ollu loppunut. Mut että nyt, kun puhutaan siitä itsenäistymisen vaiheesta ja jälkihuollosta, niin tämän nuoren kokemus on se, että hän ois ehkä tarvinu vähän enemmän saattamista, jonka sitten toisaalta hän on itse torpannut olemalla haluamatta siitä jälkihuollon apua. No me tiedetään, kun lapsi täyttää 18, niin aika moni tarvii tukea ja apua, ei oo valmis täydelliseen itsenäiseen elämään. Ja jos meillä on semmonen nuori, jonka se oma luontainen verkosto ei häntä kannattele turvalliseen ja hyvään elämään, niin silloin se on erityisen painava se meidän tehtävä sit siellä lastensuojelun sisällä saattaa hänet sellasten taitojen ääreen. Et ehkä se tän nuoren kohdalla niin, jään miettii vielä sitä, et olisko vielä jotakin voinut tehdä. Mut et todella hän itsekin kertoo, että ehkä siellä vähän yritystä oli, mut että olis ehkä pitänyt sitten vielä tiukemmin.
No sitten se yksi asia, jonka tästä haluaisin nostaa esiin on se, mistä hiukan puhuttiin edellisen teeman kohdalla, eli tää tiedon, ja nimenomaan tän käyttökelpoisen tiedon merkitys, eli se, että nuori ei ottanut sitä jälkihuoltoa vastaan, liitty hänen kokemuksensa ja kertomuksensa mukaan siihen, että hän ei ymmärtänyt, mistä on kyse. Hän kuvas tässä haastattelussa sitä, että siellä lastensuojelulaitoksessa oli kohtuullisen, siellä oli turvallista, mutta kohtuullisen säänneltyä se elämä. Ja hänellä oli suuri tarve vapauteen, mihin pystyy myöskin eläytymään jokainen, joka on 18 täyttänyt, niin se hänen mielikuvansa siitä jälkihuollosta oli valvonta. Että hänen tekemisiään valvotaan, ja hän ei sitä halunnut ja kuitenkin lain mukaan jälkihuollossa on kyse nimenomaan tuesta ja avusta. Ja sinällänsä erittäin tärkeä kohta tätä lastensuojeluprosessia. Mut että kuten tästä tarinasta kävi ilmi, se jälkihuolto on vapaaehtosta, sitä tulee tarjota, mutta nuoren ei ole pakko sitä ottaa vastaan. Tässä niinku liittyen siihen, mitä sijaishuollon aikana pitäisi tapahtua, varsinkin jos sitten käy niin, että nuori ei ota sitä jälkihuoltoa vastaan, niin yksi näistä perusperiaatteista on se, että näitten lastensuojeluun liittyvien ratkaisujen tulee turvata lapsen itsenäistyminen ja kasvaminen vastuullisuuteen. Ja silloin aika moni asia pitää varmistaa sijaishuollon aikana, koska meillä on näitä nuoria, jotka ainakin toistaiseksi myös kieltäytyy jälkihuollosta. Moni sitä ottaa vastaan, mutta kaikki ei.
Jenni: Jos me voitais yhteenvetona vähän vielä koota tätä haastattelua, ja tässä esille tulleita asioita yhteen, elikä siel käsiteltiin tässä osallisuuden teemaa, joka toki oli meillä tämmöisenä läpileikkaavana, et se ei tietysti ollut vaan täs ykkösessä, vaan tää nuoren ja nuoren osallisuus ja hänen äänensä kuuluminen oli tässä meillä koko ajan mukana. Sit mentiin seuraavaan teemaan, jossa se ilmoituskynnys ylittyi, ja sitä kautta tähän itsenäistymisen vaiheeseen. Mitä asioita Oona haluaisit viel tässä niinku yhteenvedon omaisesti tuoda tästä esille?
Oona: No se on musta tässä tarinassa, hirmu niinku hienosti tulee esiin se, että jokaisella aikuisella on rooli, kun me puhutaan lasten suojelemisesta ja lapsen oikeudesta suojelemiseen. Et tän nuoren kohdalla, hän kertoo kaverin vanhempien, että hän kerto heille siitä kotona tapahtuvasta väkivallasta, ja he ohjas häntä ottamaan yhteyttä koulun terveydenhoitajaan. No niillä koulun aikuisilla oli iso rooli, ja lastensuojelun eri ihmisillä oli iso rooli. Eli niinkun tavallaan mä aattelen niin, että kun me puhutaan lapsen oikeudesta suojeluun, niin silloin jokaisella aikuisella on roolia ja velvollisuutta, vaikka ei olisi oma ammattiryhmä erikseen siellä ilmoituskynnyspykälässä 25 mainittu.
Sitten mä ajattelen niin, että mehän ei tarkkaan tiedetä siis ollenkaan, mikä kaikki tässä tämän nuoren kohdalla on vaikuttanut mihinkin kohtaan, mutta lastensuojelulaki lähtee siitä, että lapsella on oikeus, ja meidän tulee toimia sen eteen, että lapsella olisi oikeus tasapainoiseen kehitykseen ja hyvinvoinnin turvaamiseen. Se tarkoittaa hirveän montaa kirjoa asioita, ja kunkin lapsen kohdalla osittain vähän erilaisia asioita. Ne lastensuojelulain, niinkun sen lapsi- ja perhekohtaisen lastensuojelun osiot, mistä aikaisemmin puhuttiin, asiakassuunnitelma, avohuollon tukitoimenpiteet ja niin edespäin, niin ne on ikäänkun semmosia teknisiä, tietyllä tavalla vähän teknisiltäkin kuulostavia toimenpiteitä, mutta oleellista on tietenkin vuorovaikutuksen mahdollisuudet ja sen käyttäminen tän tasapainoisen kehityksen ja hyvinvoinnin turvaamiseen.
No sit sen kokonaisuuden kannalta, niin se, että kun puhutaan sijaishuollosta, elikä lapsen sijoittamisesta kodin ulkopuolelle, syntymäkodin ulkopuolelle, niin silloin se läheisten ihmissuhteiden ja tän perheen jälleenyhdistämisen ajatus on se, mitä pitää punnita. On hyvä myöskin huomioida se, että aina se niiden ihmissuhteiden ja tän jälleenyhdistämisen tavoite ei ole lapsen edun mukainen asia. No se on musta huomionarvoista, että tämähän on selviytyjä, tämä meidän nuori, joka meille näitä kokemuksia on tässä jakanut. Hän on kyvykäs ja pystyvä ja määrätietoisen oloinen. Hän kerto, et hänellä on ollut iso kynnys opiskeluissa, ja hän on ylittänyt sen kynnyksen. Hän kerto myös siinä haastattelussa, että hänellä on ollut vaikeuksia ottaa apua vastaan, luottaa aikuisiin, hän on senkin kynnyksen ylittänyt. Hänellä on iso tukiverkosto, niinku hän kertoo. Hän on saanut elämänsä hyvin hallintaan ja hän toimii jopa tämmösenä kokemusasiantuntijana. Että sinällänsä minusta kyseessä on onnellinen tarina.
-Yhteinen ääni-
Seuraa meitä:
Jaa julkaisu:
