Miten kulttuuria ja taidetta voi hyödyntää sote-alojen ammateissa? Mitä tarvitaan kulttuurihyvinvointityön lisäämiseksi ja sen onnistumiseksi sosiaali- ja terveysalojen työpaikoilla? Keskustelemassa musiikkiterapeutti Sari Laitinen Espoon sairaalasta ja yliopettaja, ekspressiivisen taidetyöskentelyn ohjaaja Outi Linnossuo Turun ammattikorkeakoulusta. Podcast julkaistaan myös Kulttuurihyvinvoinnin perusteet MOOC -opintojaksolla tammikuussa 2023. Lue lisää täältä.
Tekstivastine:
Yhteinen ääni on Turun yliopiston podcast, jossa keskustellaan ajankohtaisista aiheista monialaisesti. Tämän jakson tuotti Sote-akatemia.
Suvi: Hei! Tervetuloa kuuntelemaan podcastia ”Luovuus osana omaa ammattia ja työtä”. Meillä on tänään kaksi ihanaa vierasta, Outi ja Sari. Haluaisitteko heti alkuun esitellä hiukan itseänne?
Outi: Joo, kiitos kutsusta mukaan tähän podcastiin. Mä oon tosiaankin Outi Linnossuo ja yliopettajana Turun ammattikorkeakoulussa sosiaali- ja kasvatusalalla. Opetan siis sosionomeja ja myöskin ylemmässä ammattikorkeakoulututkinnossa.
Sari: Hei ja kiitos kutsusta tähän podcastiin. Olen Sari Laitinen ja työskentelen Espoon sairaalassa musiikkiterapeuttina. Kuulun siihen Taikusydän-yhteisöön myös, joka tutkii taiteen ja kulttuurin hyvinvointivaikutuksia, ja se on tämmöinen viitekehys myös.
Suvi: Loistavaa, kiitos. Tervetuloa! Ja minä olen tosiaan Suvi Puttonen Sote-akatemiasta ja toimin tänään juontaja-haastattelijana. Lähdetään suoraan asiaan, eli miten käytät taidetta, luovuutta tai kulttuuria osana oma työtäsi? Haluaisiko Sari vaikka aloittaa?
Sari: Kyllä joo, että musiikkiterapeutin työ on musiikin kanssa työskentelyä yhdessä potilaan tavoitteiden suuntaisesti, että mitä hän haluaa, onko se ahdistuksen lievitystä tai puheen parantumista taikka muuta, niin siinä hyvinkin tätä musiikkia käytän joka päivä työssäni. Laulan, soitan, voidaan tanssia, rytmitellä, voidaan tehdä kuvia, puhua kuvista ja koko aika fokus on siinä, mitä ajatuksia se herättää, mitä muistoja se herättää, mitä potilas haluaa jakaa sen tehdyn luovan työn aikana tai sen jälkeen, tai myöhemmin.
Suvi: Okei, kiinnostavaa. Mites Outi?
Outi: Nykyisin, kun olen enimmäkseen opetustyössä, niin siinä opettajan työssä käytän näitä taidelähtöisiä toiminnallisia menetelmiä, eli opetan niitä, ja nyt varmaan viimeisin kokemus, mä olen kaksi iltapäivää vetänyt tämmöistä osallisuustyöpajaa, toiminnallisia taidelähtöisiä menetelmiä, eli erilaisia välineitä, kortteja, leluja, tarinoita, miten niitä voi hyödyntää asiakastyössä. Niin semmoiset työpajat just on ollut pari päivää takana. Ja leikin kautta, mun mielestä leikki on maailman tärkein asia vauvasta vaariin, ja sen tuominen tänne opetukseen on mulle tärkeää.
Suvi: Jes, hienoa, kiva kuulla. Miten te olette sitten päätyneet tällaiselle urapolulle tai näille aloille? Onko esimerkiksi ollut jotain tärkeitä kokemuksia, jotka on vienyt tähän suuntaan?
Outi: No mä voin vaikka aloittaa, jotenkin tämä on niin mielen päällä. Mä just opiskelijoille eilen kerroin, että mistä tämä on lähtenyt liikkeelle. Mä olen siis koulutukseltani sosiaalityöntekijä, valmistunut Turun yliopistosta ja tehnyt 15 vuotta lastensuojelutyötä. Ja tavallaan siinä työssä aikoinaan tuli aika nopeasti semmoiset omat ammatilliset rajat vastaan suhteessa siihen puheen kautta tapahtuvan vuorovaikutuksen rakentamiseen, se niin kuin hyvin haastavassa työssä sosiaalitoimistossa. Ja mä olen siinä kohtaa lähtenyt hakemaan tavallaan muita välineitä, että miten mä voin rakentaa hyvää vuorovaikutusta siinä haastavassa työssä suhteessa asiakkaisiin, lapsiin ja nuoriin ja heidän perheisiinsä. Ja ihan lähtenyt siis tavallaan semmoisten lelujen kautta jotenkin hakemaan, että miten mä voin lelujen kautta ja kanssa, ja korttien kanssa rakentaa sitä vuorovaikutusta lapsiin ja nuoriin. Ja totesin sen jo aika nopeasti, että okei, tämä toimii siinä toimistoympäristössä, että mä tuon siihen tämmöisiä elementtejä, niin se edesauttaa isosti sitä vuorovaikutuksen rakentumista. Ja sitten mä olen lähtenyt kouluttautumaan ekspressiivisen taidetyöskentelyn ohjaajaksi, mikä on aina 3-vuotinen, hyvin monipuolinen ja kiinnostava, innostava tutkinto oli itselle. Ja siitä sai sitten valtavasti lisää työkaluja ja välineitä tehdä sitä työtä, ja myöskin valtavasti jaksamisten kautta, sen jotenkin vähän toisin toimimisen ja tekemisen kautta, niin paljon myönteistä sain mukaan siihen työhön. Niin se on ollut se käänteentekevä kohta, tässä puhutaan jo 90-luvusta, että siitä saakka on tämmöistä matkaa kuljettu tähän päivään.
Sari: Hieno ura ja hienot valinnat. Mulla on vähän saman suuntaista sillä tavoin, että mä olen fysioterapeutiksi kouluttautunut jo 80-luvulla, ja aloin tekee vanhusten kanssa, veteraanien ja aivohalvauspotilaiden kanssa töitä, ja siinä jossain kohtaa tuli esiin, että afasiapotilaaseen, jolla on tämmöinen puheentuoton vaikeus, saa paremmin kontaktin musiikin avulla. Ja oma tausta on musiikin harrastuneisuus monin tavoin. Lähdin musiikkiterapiakoulutukseen ja pystyin sitten yhdistämään näitä kahta asiaa, fysioterapiaa ja musiikkiterapiaa, näiden ikäihmisten ja lähinnä aivohalvauspotilaiden kuntoutuksessa. Se käänteentekevä kohta oli sitten semmoinen, että oli vähän nuorehko mies silloin, kun olin itse 24-vuotias, ja hän oli 30-vuotias, niin olihan hän jo ihan aikuinen mun silmissäni, niin hän oli tämmöinen hemiplegia- ja afasia-potilas, ja mietin, että miten hänen kanssaan töitä tehdään. Ja löysin jostain, että hän on soittanut kitaraa bändissä, niin mä toin sitten sinne fysioterapiaan Santanan musiikkia, ja se lähti ihan käsistä sitten siinä kohtaa se tilanne, että mä huomasin, että tämähän on niin kuin eri ihminen, kuin se, mitä mä aikaisemmin olin tavannut. Että se kyky puhua ei ollut enää ratkaiseva ongelma, vaan se oli se ilmaisu, jonka se musiikki mahdollisti. Ja me lähdettiin siinä eteenpäin, ja myöhemmin olen kouluttautunut filosofian lisensiaatiksi ja miettinyt tätä musiikin kuuntelun vaikutusta, ja myöhemmin myös soittamisen vaikutusta tarkemmin siinä Music, ageing and rehabilitation -tiimissä, että nämä polut ovat sitten vieneet eteenpäin, mutta olen pysynyt täällä ihan kliinisen työn parissa.
Suvi: Joo, mielenkiintoisia polkuja. Kertoisitteko jotain esimerkkejä teidän uranne ajalta onnistumisista tai epäonnistumisista? Että millainen toiminta on erityisesti ollut onnistunutta, ja miksi se toimi?
Sari: No mä voin kertoa kahdesta tämmöisestä kehityshankkeesta, joista toinen oli onnistunut ja toinen ei ollut onnistunut niin hyvin. Elikä mitä siihen tarvitaan, että onnistuu ja saa porukoita liikkeelle, niin pitää olla yhteinen halu sillä tilaajataholla ja niillä potilailla, jotka tulee, ja niillä kehittäjillä, jotka sitten luo sen intervention. Eli tämmöinen oli se muistaakseni Laulan-hanke, joka Miina Sillanpään säätiössä tehtiin, että siinä oli otettu fokukseen muistisairaat henkilöt ja heidän omaisensa, ja minkälainen musiikkivalmennus tai musiikin käytön lisääntyminen näiden potilaiden ja omaistenkin tukemisessa olisi hyödyllistä. Ja siihen saatiin rahoitus aikoinaan siis Stealta, vai Veikkausko se on sitten nykyaikana. Siinä vaan kaikki palaset osuivat hirveän hyvin yhteen, että tutkijat olivat kiinnostuneita, saatiin rekryttyä hyvin siihen ihmisiä ja se interventio toimi. No toinen epäonnistunut hanke oli sitten se, että otettiin liian isoja palasia, liian uusia teknologioita, liian paljon ihmisiä, jotka ei enää tiennyt sitä musiikki- ja muistisairaan tarpeita, että siihen tuli liian paljon palasia, niin se ei onnistunut. Elikkä se keskustelu, ennen kuin lähdetään tekemään jotain kehittämistyötä, on tosi tärkeä, ja löytää ne hyvät tiimiläiset, jotka puhaltavat yhteen hiileen, eivätkä ajattele ensin niin päin, että mitä minä saan tästä, vaan niin päin, että mitä voin tuoda tähän kokonaisuuteen. Että tämä on mulla semmoisena aika konkreettisena esimerkkinä.
Suvi: Joo, kiitos. Entäs Outi?
Outi: Joo, mulla on aika vastaavanlaisia kokemuksia. Mä puhuin tuossa aikaisemmin siitä tavallaan leikin ja luovuuden merkityksestä ja siitä, että se on mun mielestäni maailman tärkein asia vauvasta vaariin, niin jotenkin näin yleisesti ensin, niin se, että miten ihmiset suhtautuu, mikä on ihmisten suhtautuminen leikkimiseen, että kun sä lähdet esimerkiksi aikuisia leikittämään, niin miten siihen reagoidaan. Ja se variaatio on valtavan iso. Että siellä on toisessa päässä ne ihmiset, jotka lähtevät ilomielin siihen mukaan, ja he kokee jotenkin sen tärkeyden ja mielekkyyden, ja toisessa päässä on tavallaan ne, jotka jotenkin kokee sen, mä en tiedä ihan tarkkaan aina, mistä se kokemus aina rakentuu, että jotenkin tämä ei ole tarkoitettu meille, tai ei me voida leikkiä, tai tämä on täällä korkeakoulutuksen maailmassa jotakin vähempiarvoista, kuin joku muu. Siis se variaatio on valtavan iso täällä koulutuksen maailmassa, että miten ihmiset suhtautuu, että kun mä lähden ihmisiä leikittämään, ja se on musta hirveän kiinnostavaa ja se on haastavaa ja se on mielenkiintoista, että mitä ryhmissä tapahtuu, kun ruvetaan leikkimään. Ja sitten mä ajattelen, että mun ohjaajana tulee tietty yrittää motivoida ja saada ihmiset siihen mukaan tavalla tai toisella, koko se kirjo. Että tämä tämmöisenä yleisenä, mikä on semmoinen ainainen haaste, mutta mikä tekee siitä myöskin tosi mielenkiintoista ja kiinnostavaa. Ja sitten mä uskon siihen itse niin vahvasti, että jotenkin mä aika usein onnistun siinä, että mä saan siirrettyä sen, että tämä on tärkeää ja merkityksellistä, ja tämä lisää meidän hyvinvointia, että me vähän leikitään. Mutta sitten mun epäonnistumiset on ollut semmoisia, että vähän samalla tavalla, kuin Sarikin sanoi, niin mä en ole tiennyt riittävästi niistä osallistujista. Eli kun mä käytän mielelläni semmoista tarinoiden ja mielikuvituksen ja mielikuvien maailmaa, että jos en mä ole tiennyt riittävästi ihmisten kyvyistä lähteä siihen mukaan. Ihan konkreettisena esimerkkinä, että mulle on tullut opiskelijaryhmä, josta mä en tiennyt, että siellä on paljon maahanmuuttajataustaisia ihmisiä, ja sitten että mä tuon siihen Peppi Pitkätossun tarinan maailman, joka on meidän tietyn ikäisten suomalaisten semmoista kollektiivista tietämystä, että mikä on Peppi Pitkätossu, ainakin jollakin tasolla, niin sitten mulla onkin paljon maahanmuuttajataustaisia ihmisiä siellä mukana, joilla ei ole mitään kiinnekohtaa siihen. Ja tavallaan sen kanssa sitten toimiminen, että miten mä tuon sen tarinan maailman riittävällä tavalla ymmärretyksi siihen tekemiseen, jotta se voi oikeasti kehystää sitä toimintaa. Ja se oli todella haastavaa rakentaa se tilanne niin, että kaikki saa siitä jotakin irti.
Suvi: Joo, kiitos. Teillä on siis molemmilla terapeuttisesta työstä kokemusta. Avaatteko hiukan tätä näkökulmaa, eli Sarilla on vahva musiikkiterapiatausta, niin aloitatko siitä?
Sari: Joo, kyllä vaan. Musiikkiterapia sinällään on jo terapiaa, ja sitä voidaan tehdä yksilöllisesti tai ryhmässä. Ja siihen osallistuu sellainen henkilö, jolla on joku tietty tarve päästä eteenpäin juuri jossain asiassa, niin kuin äsken sanoin siitä afasiakuntoutuksesta, niin siinä voidaan edistää joko puheen tuottaa tai muuta ilmaisukykyä, ja saada kiinni niistä hänen ajatuksistaan ja elävöittää hänen omaa sitä sisintä maailmaansa, että jos hän kokee koko ajan, että hän saa kuulla siitä, että kun en minä ymmärrä sinua ja en minä saa selvää sinun puheesta, niin musiikkiterapia voisi olla se väylä, että hän saa sen kokemuksen, että se musiikki ainakin ymmärtää, ja hän voi lähteä tekemään sen kanssa omia ideoitaan kuuluviksi. Niin tällä tavoin musiikki auttaa siinä. Samoin voisi olla masennus- tai ahdistuspotilaiden kanssa se rauhoittuminen taikka semmoinen omien arvojen etsiminen ja esiintuominen ja se ymmärrys siihen tilanteeseen, että millä tavoin voi rauhoittaa itseään esimerkiksi kuuntelemalla sitä mielimusiikkia ja hengittelemällä ja tekemällä mielikuvamatkoja, ja siinä mä autan heitä löytämään sellaisia hyviä tapoja.
Outi: Joo kysymys siitä, mikä on terapeuttista, on hirveän haastavaa, ja se olisi varmaan oma podcastinsa aihe. Mutta mä olen ammatillisesti itse hirveän tarkka siitä, eli mä olen sosiaalityöntekijäksi valmistunut, ja sitten mä olen käynyt tämän lisäkoulutuksen, ekspressiivisen taidetyöskentelyn ohjaaja, eli en ole terapeutti. Eli jos mä haluaisin ekspressiivisen taidetyöskentelyn terapeutiksi, niin mun pitäisi opiskella kaksi vuotta lisää ja käydä myöskin omat terapiat. Eli mä ajattelen niin, että en ole koskaan tehnyt terapiatyötä, enkä tule näillä näkymin sitä tekemäänkään, mutta taidelähtöisiin ja toiminnallisiin menetelmiin liittyy semmoisia elementtejä, jotka ihmiset saattavat kokea terapeuttisina. Eli mä puhun ehkä mieluummin tämmöisestä taiteen metaforisesta suojasta, jonka Päivi Känkänen on väitöskirjallaan tuonut osaksi tätä taidelähtöisten menetelmien soveltamista sote-palveluihin eli taiteen metaforisessa suojassa voi tapahtua sellaisia asioita, jotka ihmiset kokevat terapeuttisina. Mutta mä en ohjaajana koskaan ilmaise, että olen terapeutti, koska mulla ei ole siihen koulutusta. Ja mä olen tässä jotenkin ammatillisesti tosi tarkka. Musta on tärkeää, että pidetään myöskin semmoiset ammatilliset rajat, että jos ei ole koulutettu terapeutti, niin ei voi puhua olevansa terapeutti eikä tekevänsä terapeuttista työtä.
– Yhteinen ääni –
Suvi: Eli puhutaan sitten hiukan työskentelyn ympäristöihin liittyvistä asioista. Mitä taiteen tai kulttuurin tuominen uuteen ympäristöön vaatii esimerkiksi sairaalassa tai sosiaalialalla?
Sari: Mulla on tästä sairaalaympäristöstä nyt sitten seitsemän vuoden kokemus ja olen pystynyt tänne tekemään kaksi hanketta: Taide toipumisen tukena ja sitten oli Kulttuurihyvinvoinnin edistäminen sairaalassa. Ja jos näistä puhun, että mitä se vaatii, että tällaiset hankkeet saa läpi tällaisessa ympäristössä, niin on johdon lupa ja sitoutuminen. Ensinnäkin, että haetaan sitä apurahaa ja he kirjoittaa siihen nimensä alle, ja saadaan sitten sitoutuneita taiteilijoita tulemaan tänne, joka ymmärtää myös etukäteen jo, että mitä se hyvinvointikulttuuri tai mitä se taide voisi olla. Siitäkin on kokemuksia, että se ei ole aina niin itsestään selvää, että kenen tarpeita tässä palvellaan, että nyt me ajatellaan niin, että me palvellaan näitä potilaiden tarpeita. Eli rahaa ja lupaa ja sitoutumista monin puolin, ja sitten myös semmoista mielikuvien uudistamista täällä sairaalan puolella, ketä ne taiteilijat on, että onko ne ammattilaisia, vai onko ne jotain, mitä tarkoittaa esiintyjä, mikä on esiintyjä, vai onko ne taiteen ammattilaisia? Niin se on musta kanssa kiinnostava kysymys, että hehän tekee todella työtä, he ovat kulttuurialan ammattilaisia, niin se voitaisiin myös arvottaa niin, että se on tärkeä lisä tämmöisessä laitosmaailmassa.
Suvi: Joo, kiitos. Eli johdon tuki ja sitten tällainen ikään kuin ajatusmallien muutos.
Sari: Niin että olla työkumppaneita, olla siis työystäviä. Että se ei ole vaan semmoinen joku lisäosa, joka liimataan siihen päälle. Niin sehän tästä nyt puuttuu, että nämä hankkeet kestää sen vuoden tai kaksi, ja sitten se on siinä, kun ei ole rahaa, niin ei saada niitä taideammattilaisia tänne.
Suvi: Aivan, totta. Jatkuvuutta kaivataan.
Sari: Niin, ajatellaan edelleen, että he on niinkun esiintyjiä, niin se on kauheen surullista.
Suvi: Kyllä. Mitä Outi ajattelet tästä?
Outi: Mulla on ykkösenä se sana rohkeus. Jotenkin lähteä rohkeasti semmoisiin toisin toimimisen tapoihin ja sitten siihen kumppaneita. Että kun mä mietin tätä omaa 30-vuotistyöhistoriaa, mikä on sieltä 90-luvun alusta alkaen, niin mä jotenkin jälkikäteen sen näin, että tietyllä tavalla mä olen ollut siinä nuoruuden innossani myös tosi rohkea, lähtenyt ensin ihan itse kokeilemaan asioita, ja sitten kouluttautumaan osana sitä omaa ammatillista osaamista. Eli tavallaan se sosiaalityöntekijyys ja sitten ne taidelähtöiset menetelmät on olleet minussa ensi alkuun ja siinä työn tekemisessä, ja sitä kautta se on ollut tietyllä tavalla rohkeeta, mutta myöskin helpompaa tuoda se taide ja kulttuuri mukaan siihen työskentelyyn. Mutta sitten mä olen myöhemmin tehnyt paljon erilaisten taiteilijoiden kanssa työparina työtä, eli tavallaan sitten sillain yhdistetty jotenkin se sosiaalityön ammatillinen osaaminen ja se taide- ja kulttuuriammattilaisen osaaminen, niin parityönä tehty monenlaisia asioita niin erilaisissa paikoissa. Ja mä ajattelen, että kyllä se aika paljon on tullut sitten semmoisten hankerahoitusten tuomien mahdollisuuksien kautta, että se ei missään tapauksessa ole osa arkea vielä tänäkään päivänä, että jotenkin sen hanketyön mahdollistavien rahoitusten ja kuvioiden puitteissa ollaan tehty erilaisia asioita. Ja nyt on tietty tosi jännittävää, miten tässä isossa sote-palvelu- ja hyte-palvelumuutoksessa taide ja kulttuuri voisi jotenkin asemoitua pysyvämmin osaksi palvelujärjestelmää. Me eletään tosi kiinnostavia ja jännittäviä aikoja sen suhteen. Ja rohkeutta tarvitaan todella paljon, ja tietenkin sitten sitä moninaista tukea. Tutkimuksen tuomaa tukea, että on tiimejä, työpareja ja johtoa, joka ymmärtää sen arvon ja rohkeasti vie asioita eteenpäin.
Suvi: Kyllä, totta. Teillä on pitkät työurat tosiaan takana, niin oletteko havainneet tässä muutoksia työuranne aikana?
Sari: Tämä vaikuttavuustutkimus on tuonut kyllä 20 vuoden ajalta jo paljon lisää tietoa, että mitä se erilaisten interventioiden vaikutus on. Se on semmoinen puolestapuhuja, ja tietenkin nämä WHO:n raportit ja lisääntynyt keskustelu, että Taiteilijat itse ottaa myös kantaa näihin asioihin, että haluaako ne olla mukana tämmöisessä hyvinvointikulttuurissa, vai onko ne taiteilija-taiteilijoita, että tavallaan se on jännittävä maailma. Ja mä ajattelen myös, että tämä hyvinvointialueille siirtyminen on nyt se käännekohta, että sitten näkee oikeasti, että onko tällä kaikella tiedolla, mitä nyt on kerätty, niin onko sillä nyt vaikutusta sinne ihan päättäjätahoihin ja muihin, että mitä tapahtuu.
Outi: Sari tuossa aikaisemmin mainitsikin tuon Taikusydän-verkoston, niin jotenkin haluan tässä vielä tuoda sen merkityksen esiin, että se on tehnyt todella arvokasta työtä kansallisesti verkostoimalla koko tän maan tämän asian äärelle, ja hyvin moninaiset toimijat käytännön tekijöistä tutkijoihin, niin älyttömän arvokasta ja tärkeää työtä, jonka mä uskon, että kannattelee nyt yli tämän vaiheen. Ja sitten Laitisen Liisa on omalta osaltaan verkostoinut Pohjoismaita samalla tavalla, kuin Annamari Rosenlöf on rakentanut yhdessä monien kanssa tämän kansallisen Taikusydän-verkoston, niin Liisa sitten on taas tämän Pohjoismaisen toimijaverkoston, eli todella arvokasta työtä tehtynä siinä ja rakennettu sitä pohjaa ja niitä mahdollisuuksia tulevaan.
Suvi: Kyllä. Joo, kulttuurihyvinvointiala on monialainen, niin kuin tuli tässäkin jo ilmi. Millaisia monialaisuuden ilot ja toisaalta haasteet on teidän näkökulmasta?
Sari: No tässä eletään aika elävässä maaperässä, että tässäkin tämä luovuus on kyllä valttia, että näkee mahdollisuuksia tehdä erilaisten ihmisten kanssa yhteistyötä. Ja se tieto kyllä lisääntyy koulutusten kautta, että noi nuoret työntekijät, jotka tänne sairaalaankin on tullut, on paljon avoimempia esimerkiksi tulemaan mun työpariksi tuonne osastoille, että sen näkee jo tämmöisissä käytännöissä, että jotakin ajatuksen muutosta on tapahtunut. Tarkoitan sillä, että voidaan yhdessä kokea, ja esimerkiksi meille tuli filippiiniläisiä työntekijöitä, niin heille järjestettiin tämä Espoon sairaalan taidepolkuun tutustuminen, että mä sain vetää sen ja olla siinä läsnä, että tämä oli ihan niinkun, ei ennen ole tämmöistä tapahtunut, niin tällaisia iloja on esillä, että tämä tehty työ tuottaa tulosta.
Suvi: Joo, hienoa kuulla.
Outi: Mulle on tuottanut valtavasti iloa ja oivalluksia se taiteilijoiden kanssa tehtävä yhteistyö, ja sitten ihan tavallaan sen keskustelun seuraaminen, että mistä taidekentässä puhutaan. Ja tavallaan siihen jotenkin reagointi tai siinä vuoropuhelussa oleminen tavallaan siitä omasta ammatillisesta kehyksestä käsin, niin musta se on ollut todella kiinnostavaa ja tuottanut paljon oppimista ja oivalluksia itselle. Mutta että se haaste on se pysyvän rakenteen ja rahoituksen saaminen siihen, että tavallaan tämä yhteistyö voi olla mahdollista niin sote-alojen ja taidealojen välillä.
Suvi: Joo, kyllä. Sari, olet tutkinut hoitajien käsityksiä musiikin kuuntelun järjestämisestä aivoverenkiertohäiriöistä kuntoutujille. Niin kertoisitko jotain tästä?
Sari: Joo, se oli mun lisurin aihe ja se oli toimintatutkimus, eli menin kahteen sairaalaan, jossa oli tästä aiheesta kiinnostuneita hoitajia, että miten se mielimusiikki voisi tuoda vasta aivoverenkiertohäiriöön sairastuneelle. Ja he menivät ja tekivät työtä omien potilaidensa kanssa, ja sitten mä haastattelin heitä tällaisissa vähän niin kuin työnohjauksellisissa ryhmissä, että mitä havaintoja he oli tehnyt. Ja siinä tuli sitten ilmi, että hoitajat kyllä ymmärsivät sen tasavertaisuuden, että jos aletaan puhumaan mielimusiikista, niin molemmat tykkää Rolling Stonesista, niin sehän herättää heidät molemmat puhumaan samasta aiheesta, eikä niin, että hoitaja vaan kertoo jotain tutkimustuloksia, että verenpaineet on nyt tätä ja sitä ja tätä, ja tässä on nämä lääkkeet, vaan siinä tuli yhteistä keskustelua. Ja he ajattelivat, että se on kuntoutusta. Hoitajat löysivät siitä sen ajatuksen, että kun siitä tulee enempi keskustelua, niin saa kiinni siitä potilaan tarpeista ja pystytään paremmin vastaamaan niihin hänen henkilökohtaisiin asioihinsa. Mutta sitten tuli myös tämä tarve, että koulutusta tarvitaan lisää, että ei voi tietää kylmiltään, että miten sitä musiikkia nyt tarjotaan ja minkälaisia laitteita, tai mitä ja mitä. Mutta nykyäänhän tämäkin on tullut todella paljon helpommaksi, kuin silloin 2000-luvun alussa, että nythän on kaikilla Spotifyt tai kännykät tai tabletit, että pääsee YouTubeen sen oman musiikkinsa pariin. Että hoitajat huomasivat tämän, ja tätähän on hyödynnetty, erityisesti Ruotsissa on käytössä tämmöinen vård sång -menetelmä. Eva Götell on tuonut hoitajien työkalupakkiin sen, että oikea-aikaisesti hoitajat laulaa rauhoittaakseen sitä potilasta, esimerkiksi jos on suihkupäivä tai muu, niin laajemmalti sitä musiikin käyttöä, joka on vaikuttavaa, että siihen ei tarvi sitä erityistä terapeuttia välttämättä.
Suvi: Aivan, okei. Outi, entäs sitten, sä olet työskennellyt ja tehnyt tutkimusta lasten ja nuorten parissa, niin kerrotko jotain tästä?
Outi: Joo. Mä en ole suoraan tehnyt tutkimusta taiteen ja kulttuurin soveltamisesta lastensuojelun kontekstiin tai lasten ja nuorten ja perheiden kanssa tehtävään työhön, mutta mä tiedän siitä sen verran, että olen kerännyt paljon, viimeiset kaksi vuotta olin tuossa yliopistolla keräämässä sitä tutkittua tietoa, joka kytkeytyy lastensuojeluun, niin valitettavasti edelleenkin aika vähän Suomessa varsinkaan on tutkittu siinä kontekstissa tapahtuvaa taiteen ja kulttuurin soveltamista. Että edelleenkin viittaan Känkäsen Päiviin ja hänen väitöskirjaansa, ja sen jälkeen tehtyyn tutkimustyöhön, ja erityisesti koulukotimaailmassa Suomesta. Ja tulokset ovat olleet hyviä. Ja siinä tavallaan se, että mitä oivalluksia nuoret voi saada siinä, kun he ovat tämmöisten taidelähtöisten menetelmien ohjauksissa, niin minkälaisia oivalluksia he voi tehdä itsestään ja toisistaan, ikään kuin sen taiteen metaforisen suojan kautta, ja oppia ilmaisemaan itseään moninaisin tavoin, niin sen merkitys on todettu suureksi.
– Yhteinen ääni –
Suvi: Sitten mennään kolmanteen osaan, tulevaisuudennäkymiin. Mitä teidän mielestä seuraavaksi pitäisi tehdä, jotta taiteen ja kulttuurin mahdollisuuksia hyödynnettäisiin paremmin teidän alallanne?
Sari: Mä odottaisin edelleen koulutuksiin enemmän taideopetusta tai taiteen kokemuksellista osaamista, ja tässä nyt Outi on tietenkin ihan etulinjassa siellä tekemässä. Ja mä näen täällä töissä jo niitä vaikutuksia, että kun tällaista koulutusta on ollut. Mä lähtisin siitä.
Suvi: Joo.
Outi: Joo, mä koen, että siinä mielessä saa ollakin aika etuoikeutettu kouluttajana viemässä näitä asioita eteenpäin. Mutta paljon pitää tuolla kentällä myöskin tapahtua, että tavallaan se vastaanottavuus sille asialle, niin on jo, kuten mainitsinkin, niin Taikusydän-verkostohan siinä on tehnyt tosi hyvää työtä. Mutta mä ajattelen, että se iso kysymys on nuo uudet sote- ja hyte-rakenteet, että miten ollaan riittävästi vuoropuhelussa suhteessa niihin, että mikä on se taiteen ja kulttuurin paikka siellä, ja miten se rahoitus siihen järjestyy. Niin mä ajattelen, että se on avainkysymys, että asia pääsee jotenkin isommin elämään ja toteutumaan tulevaisuudessa.
Sari: Kun me tiedetään nykyään aika paljon jo asioita, niin tosi pitkällä on vielä se, että se otettaisiin käytäntöön, että tämä on erilaista, kuin vaikka sairaanhoitajan, mä nyt otan sairaanhoitajan ammatin, että miten laitetaan se katetri tai joku tämmöinen, niin sitä harjoitellaan ja harjoitellaan ja tehdään, ja se on tärkeätä, että potilas pääsee kuntoon ja terveeksi. Niin sitten tätä ei harjoitella ollenkaan tätä taidehyvinvointia, sitä vaan niin kuin suurin piirtein mennään sinne kentälle ja katsotaan, mitä tapahtuu. Tässäkin pitäisi olla sellaista harjoittelua. Että terapeuteilla on, tässäkin niinkun, sanotaan nyt suoraan, musiikkiterapiapuolella menee tietenkin omien kiinnostusten kohteiden mukaan. Mutta harvoin sitten esimerkiksi koululla on mahdollisuus ihan just opettaa niitä asioita, mitä esimerkiksi muistisairaiden kanssa tehdään. Mä vaan otan tästä meidän alasta. Mutta mä luulen, että muillakin taideterapeuteilla on se, että se lähtee vaan ja menee ja tekee ja katsoo, mitä siellä lähtee sitten etenemään. Että tämä on niinkun erilaista tämä koulutusmaailma tässä.
Outi: Musta toi on tosi hyvä pointti. Mä mietin ihan tätä meidän kulttuurihyvinvoinnin ylempää ammattikorkeakoulututkintoa, että siinähän toteutuu se arvokas vuoropuhelu näiden alojen välillä, mutta eihän siinä ole mitään harjoittelua esimerkiksi ollenkaan. Toki ihmisillä on ne työpaikat, joihin he vie niitä asioita, tai sitten menevät kohti tulevaa jotakin uutta, mutta toi on kyllä kiintoisaa.
Sari: Niin, tämä on sellainen hassu kohta, että tietenkin jos mulle tulee jotain opiskelijoita, ne usein käy päivän tai kaksi, yhden kerran on ollut semmoinen pidempi, mutta siinäkin oli sitten semmoinen, että työnohjaus tuli koululta, että mä en saanutkaan ohjata sitä opiskelijaa. Sekin oli hassu kombinaatio sitten. On niin vähän tietenkin hakijoitakin, että on uudet alat ja vähän hakijoita, niin se ei vielä toteudu. Mutta jos koulutuksessa pystyy tähän puuttumaan, niin se olisi hienoa.
Outi: Toinen, minkä mä nappasin tuosta, mitä sä sanoit, on se tavallaan, jos ajatellaan nyt ihan yliopistomaailmaa siinä akateemisena tutkimuksen maailmana, niin sehän on se yhteiskunnallisen vaikuttamisen tehtävä vasta viime aikoina tullut sinne. Ja tavallaan siinä on valtavia haasteita siinä tutkimustiedon juurruttamisessa ja siinä jalkautumisessa ylipäätään, ja sitten sen vieminen sinne poliittisille päättäjille ja siihen päätöksentekoon. Jos sitten rakennetaan ne mahdollisuudet rakenteisiin ja rahoitukseen, niin paljon on tehtävää. Mutta ollaan matkalla, sillä lailla mä ajattelen tämän asian kanssa.
Sari: Niin, kyllä. Onneksi ollaan innostuneita.
-Yhteinen ääni.-
Suvi: Joo. Entäs sitten omassa konkreettisessa työssänne, mitä haluaisitte kehittää seuraavaksi päivittäisessä työssänne?
Outi: Mä voisin tähän sanoa, mä ajattelen, että nyt tarjoutuu taas hankerahoitusten kautta semmoinen mahdollisuus, eli ollaan saatu semmoinen iso rahoitus taide- ja kulttuurireseptin kehittämiseen, niin kuin sanoin, niin tämmöistä kansallista verkostoa, että kansallisesti tehdään sitä työtä yhdessä Laitisten Liisan kanssa, niin se on tässä pikkuhiljaa käynnistymässä, ja se on nyt sellainen mahdollisuus seuraavat kolme vuotta viedä sitä asiaa eteenpäin. Miten tällaisen resepti- ja lähetekäytännön kehittämistyön kautta voitaisiin linkittää nyt sote-palveluja ja tätä taide- ja kulttuuritoimintaa tiiviimmin yhteen ja asiakkaiden parhaaksi. Hieno uusi mahdollisuus.
Sari: Onnittelut, tosi upea hanke tulossa. Just näitä avauksia täytyy olla, ja se on kiinnostavaa, että mikä tieto tavoittaa tai minkälainen puhe tavoittaa sitten päättäjät. Että vaikka meillä olisi jotain vaikuttavuusnäyttöä olemassa, niin ei se vielä vie eteenpäin, että sen pitää olla joku tämmöinen isompi ilmiö tai joku asia, joka vauhdittaa tämän asian hyväksymistä, koska jos nyt puhutaan vielä musiikista, ja mielimusiikista, että kaikkihan, noin 98% ihmisistä varmaan kuuntelee radiosta tai omilta levyiltään musiikkia, että jos se mielimusiikki parantaisi kaikki vaivat, niin eihän ketään terapeutteja tarvittaisi, mutta ei se oo totta. Että silti suomalaiset voi aika huonosti, ja varsinkin nuoret, niin kyllä tätä tietoa vaan tarvii rummuttaa, että sillä on merkitystä, että sä pääset yhdessä jakamaan niitä sun kokemuksia ja saat apua tarpeeksi ajoissa, ennen kuin se on tosi heikoissa kantimissa se tulevaisuuden ja toiveiden näkökulmat. Se on kummallinen stoori tämä suomalainen hyvinvointiyhteiskunta, että olemme onnellisin kansa, mutta silti täällä voidaan tosi huonosti, niin se on kummallista. Ja itse ainakin ajattelisin, että taide voisi olla helpommin lähestyttävä, kuin monenlaiset puheeseen perustuvat terapiat tai muut. Se oman ilmaisuvoiman löytäminen, oman identiteetin löytäminen ja tietenkin koulutukset ja elämänhallinnan taitojen lisääntyminen olisi todella tarpeen.
Suvi: Kyllä. Joo, kiitos. Entä sitten ihmiselle, joka on tästä alasta kiinnostunut, niin voisitteko antaa jotain vinkkejä, että mitä kautta omaa osaamista voisi kehittää? Tai miten voi viedä kulttuurihyvinvoinnin ideaa eteenpäin omassa työssä?
Sari: Kaiken kaikkiaan taideharrastuneisuus, että sehän voi olla kutomista tai savityöskentelyä, mitä vaan, että tulisi semmoinen kokemus siitä, että mä saan aikaiseksi jotain sellaista, joka vaan viehättää. Sehän on niinkun väri, joka voi puhutella, se voi olla se auringonlasku, joka pysäyttää, mutta että niitä kokemuksia ja jakamisia. Oma niinkun aistien avaaminen ja lupa sille, että saa kokea niitä helpotuksen tunteita, kun tekee sen ajan ja paikan itselleen rauhalliseksi.
Outi: Ja mä ajattelen, että se, mitä mä koitan meidän opiskelijoille sanoa, että etsiä sitä polkua oman luovuuden löytämiseen, että se voi löytyä ihan mistä tahansa. Mutta sitä pitää jotenkin etsiä ja hakea, että mitkä on ne omat hyvinvoinnin lähteet, mistä niitä voimavaroja ammentaa siinä haastavassa sosiaalialan työn tekemisen maailmassa, että toisaalta tavallaan löytää ne lähteet niiden omien voimavarojen elvyttämiseen, ja toisaalta sitten, että miten sitä voi siinä työssä edistää asiakkaille. Että vähän sekä että, ja molemmat on ihan yhtä tärkeitä. Ne voi olla joskus eri asioita myöskin se, että mikä on se oma luovuuden lähde ja haluaako siitä ammentaa sitten myöskin asiakkaille, vai onko se vaan tavallaan sitä omien voimavarojen elvyttämistä, ja tavallaan sitten sitä tekee jotenkin toisin asiakkaiden kanssa, että ne voi olla samaa tai eri asioita, mutta joka tapauksessa että rakentaa jotenkin aika tietoisestikin etsien sitä polkua, että mitkä on ne omat luovuuden ja voimavarojen lähteet, ja sitten tavallaan sitä lisää, että mä voin tästä nyt esimerkkinä kertoa liittyen tavallaan siihen omaan, koska jotenkin oman kautta on sitten ehkä helpompi kertoa, mutta siis että sä voit innostua jostain Liisa Ihmemaassa -tarinan maailmasta niin paljon, että viimeiset kahdeksan vuotta se tarinamaailma on ruokkinut omaa luovuutta ja kiinnostuksen kohteita ja voimavaroja todella isosti. Että se yksi tarina, ja mitä kaikkea siitä on lähtenyt rakentumaan, ja sitten että mä teen töissä nykyisin Liisa Ihmemaassa -työpajoja opiskelijoille ja saan ne siihen mukaan, ja mä olen aina jotenkin tosi innostunut, kun mä pääsen sitä tekemään. Mutta kun se on niinkun jokaiselle oma se juttu, että se pitää jotenkin itse löytää ja sitten pitää siitä huolta, kun se on löytynyt.
Suvi: Kyllä. Hienoa, omaa luovuuden lähdettä siis etsimään. Tässä hiukan jo hienosti virtasi keskustelu omiin esimerkkeihin, niin päätetään tämä keskustelu kysymykseen, että miten te huolehditte omasta kulttuurihyvinvoinnistanne?
Sari: Mä laulan kuorossa. Mulla on kiva kuoro kerran viikossa, niin siellä unohtuu kaikki muut asiat. Sointi on tärkeää.
Suvi: Ihanaa.
Outi: Tällä hetkellä näin todella hetkisessä työtilanteessa, niin mä ammennan siitä, kun mä saan ideoida näitä erilaisia työpajoja opiskelijoille. Tavallaan se on osa työtä, mutta se on osa myöskin sitä iloa työssä ja sitä omasta luovuuden lähteestä ammentamista. Tässä kohtaa, tässä tilanteessa se on se juttu.
-Yhteinen ääni-
Seuraa meitä:
Jaa julkaisu:
