Systeemisyys-podcast-sarja jatkuu uudella jaksolla. Tällä kertaa keskustellaan systeemisestä työotteesta lasten, nuorten ja lapsiperheiden kanssa työskennellessä. Keskustelemassa perheterapeutti ja systeemisen lastensuojelun kouluttaja Jaana Kivistö ja lastensuojelun sosiaalityöntekijä Julia Fagerström. Haastattelijana työelämäprofessori Oona Ylönen.
Systeeminen työskentely lapsi- ja perhepalveluissa: esimerkkinä lastensuojelun sosiaalityö -podcast, tekstivastine
Yhteinen ääni on Turun yliopiston podcast, jossa keskustellaan ajankohtaisista aiheista monialaisesti. Tämä jakson tuotti Sote-akatemia.
Oona: Tervetuloa kuuntelemaan Turun yliopiston Sote-akatemian podcast-sarjaa systeemisyydestä. Tällä kertaa keskustelemme systeemisestä työotteesta työskenneltäessä lasten, nuorten ja lapsiperheiden kanssa. Meitä on täällä kolme keskustelemassa. Te voisitte esitellä itsenne, aloitatko sä Jaana vaikka?
Jaana: Mä oon Jaana Kivistö, ja sosiaalityöntekijä. Oon työskennellyt pitkään lastensuojelussa sosiaalityöntekijänä ja tällä hetkellä Vantaan lastensuojelussa perheterapeuttina, ja olen tän systeemisen lastensuojelun koulutettu kouluttaja, että sen puitteissa myös ollut systeemisen lastensuojelun kanssa tekemisissä.
Oona: Kuinka paljon sä olet tehnyt niitä koulutuksia? Onks sulla joku näppituntuma tiimien määrästä tai…?
Jaana: No mä oon ollut mun työparin kanssa, Ruususen Annen kanssa me ollaan koulutettu koko Vantaa, eli meillä on ollut sellanen kolme ryhmää, eli noin 70 henkilöä on koulutettu Vantaalla. Nyt on alkanut semmoset perusteet pyörimään, ja sit mä oon tehnyt pienimuotoisesti pääkaupunkiseudulla vähän erilaisia ryhmiä sekä lastensuojeluun että esimerkiksi tonne uuteen sairaalaan, mikä se on, lasten uusi sairaala, niin sinne somaattisen puolen sosiaalityöntekijöitä koulutettiin yksi ryhmä.
Oona: Hyvä, kiitos. Ja sitten meillä on Julia.
Julia: Joo, mä oon Julia Fagerström ja toimin sosiaalityöntekijänä tuolla Salon lastensuojelun avohuollossa, ja siellä tosiaan lastensuojelussa toimitaan tän systeemisen työmallin mukaan.
Oona: Ja sä oot toiminut sosiaalityöntekijänä kuinka kauan?
Julia: Harjoittelusta oon jääny sijaistamaan 2019, ja sitten viime vuodesta, kun valmistuin sosiaalityöntekijäksi, niin siitä kesästä 2020 jäänyt sitten vakituiseksi sosiaalityöntekijäksi.
Oona: Joo, hieno juttu. Ja mun nimi on Oona Ylönen ja mä toimin tällä hetkellä Turun yliopistossa sitten sosiaalityön oppiaineessa työelämäprofessorina, ja erityisesti lastensuojelukysymykset. Ja niin kun kuulitte tästä, että ketä keskustelijoina on, niin nimenomaan aika paljon ollaan kaikki oltu tekemisissä lastensuojelukysymysten kanssa, mutta että se, mistä me tänään puhutaan, niin ajatus on, että se asettuu kyllä semmoiseen laajempaan kehykseen myöskin. Mut että ehkä se erityisyys tässä on, että mietitään lapsia ja nuoria ja sitten lapsiperheitä. Me mietittiin, että mikä olisi semmonen teema, josta olis hyvä podcast tehdä, ja silloin Jaana toit esiin semmosia asioita, mitkä koulutuksissa esimerkiksi kysymyksissä toistuu, mimmosia kysymyksiä herää työntekijöillä, jotka kouluttautuu tähän systeemiseen työotteeseen, ja yksi toistuva teema on se, että minkälaisen muutoksen tämä systeemisyys ikään kuin työntekijässä sysää liikkeelle. Millainen muutos siinä tapahtuu, ja me ajateltiin, että keskustellaan tänään siitä. Keskustellaan siitä, että mitä ikään kuin minulta työntekijänä odotetaan tässä systeemisessä työskentelykontekstissa tai työskentelyssä, ja miten se systeemisyys näkyy käytännön työssä, kun kohdataan asiakkaita. Ja sitten keskustellaan hiukan siitä, joka liittyy tähän, että silloin kun ollaan lastensuojelukysymysten kanssa tekemisissä, niin silloin ollaan tekemisissä julkisen vallan käytön kanssa. Ja se on yksi semmoinen asia, joka on herättänyt kysymyksiä ja tärkeetä pohdintaa, et millä tavalla se julkisen vallan käyttö sitten asemoituu tavallaan tähän systeemiseen työskentelyyn. Mutta tämmöisillä teemoilla tänään, tervetuloa. Ja tervetuloa myös kuuntelemaan tätä.
-Yhteinen ääni.-
Oona: Me tehtiin nyt ennen kuin me aloitettiin tätä tallennusta, me ollaan tämmöisellä studiolla täällä Turussa ICT-talolla, niin semmonen harjoite, jossa ravisteltiin vähän käsiä ja jalkoja. Se oli hyvin lyhyt, noin minuutin mittainen harjoitus, mutta ajatus oli siinä, et me rauhoitumme kukin, mistä tulemmekaan, niin tämän asian ääreen yhteen ikään kuin pohtimaan tätä. Mä haluaisin kysyä Jaana ja Julia teiltä, että miltä se harjoitus tuntui? Ja sitten, että näättekö te, että jollain tämän tyyppisellä vois olla sijaa tai paikkaa osana semmosta arkista tekemistä? Kumpi haluu sanoa?
Jaana: Mä huomaan, että ehkä oman työkokemuksen ja myös sen myötä, kun on alkanut tulla ikää, niin nyt kun on ollut tän systeemisen lastensuojelun maailmassa sieltä vuodesta 2017, niin koko ajan on ehkä alkanut mennä lähemmäksi sinne niinkun kehollisuutta ja mielen maailmaa, eikä ehkä enää niin paljon sitä akateemista opiskelua tietyllä tapaa. Niin mä aattelen, että just tollaset harjoitukset, missä vähän ravistellaan itseä, saadaan se oma kehotietoisuus herätettyä, niin on tosi tärkeitä, ja nyt me ollaan myös niitä itse viety noihin meidän koulutuksiin, vähän lisätty THL:n materiaaleihin semmosta työhyvinvointia, ja miten voi itseään maadottaa niissä asiakastilanteissa, ennen niitä, koska kuitenkin se on tosi tärkeetä, että työntekijä on ammattilaisena jotenkin semmosessa optimaalisessa tilassa itse, jotta hän voi ajatella ja olla tukena perheille. Niin oli hyvä harjoitus, ja huomaa, et se on semmosta luontevaa itselle, mitä myös tuo niinkun sosiaalialalle koko ajan entistä enemmän.
Oona: Mitäs Julia ajattelee?
Julia: No kyllä tuntui hyvältä, ja jotenkin semmonen, et pysty karistaa ehkä ne tän päivän aiemmat tapahtumat sieltä harteilta, et pystyy rauhoittuu tähän hetkeen ja tähän nimenomaiseen tilanteeseen. Et kyllä huomaa niinkun tuolla työn hektisessä arjessa, kun on monenlaisia asiakastilanteita, ja sitten on lisäksi ne semmoset asioiden hoitamiset, mitä ne tilanteet poikii, niin jotenkin se on tosi tärkeetä, et pystyy rauhoittaa itsensä siihen seuraavaan tapaamiseen ja ikään kuin, en tiedä, onko nollaaminen oikein sanoa, mut se, että pystyy niinkun pyyhkäisemään sitä aiempaa tilannetta pois mielestä, et on avoin vastaanottamaan sit taas sen uuden tilanteen, ja mimmosia ajatuksia ja tuntemuksia siitä sitten taas herää. Mulla on itsellänikin siis semmonen pieni pinkka harjoitteita kyllä pöydän kulmalla, et aina välillä pyrin tekemään semmosia lyhkäsiä, millä rauhoittaa mielen.
Oona: Joo, no hienoa. Mistä sä oot niihin harjoituksiin, miten sä oot törmännyt niihin? Mistä ne on tullut sun pöydän kulmalle?
Julia: No ne on itseasiassa sieltä yliopistomaailmasta vielä, niin klinikka-harjoittelujaksolla yhdelle asiakkaalle mietittiin tämmösiä lyhyitä harjoitteita, ja sitten törmäsin tämmösiin stressinhallintakortteihin, missä on viiden minuutin erilaisia harjoitteita, niin sieltä ne on poikinut sinne ja kulkeutunut pöydän kulmaan.
Oona: No niin, kiva, voi sanoa, että tämmönen hyvä käytäntö. No mitäs te ajattelette siitä, että jos nyt mietitään sitä, että ollaan tämmöisen systeemisen työotteen äärellä, ja ehkä sellaista, Jaana varsinkin, kun sulla on pitkä ura täs sosiaalityön äärellä ja lastensuojelun äärellä, niin mitä sä ajattelet, mimmosesta muutoksesta puhutaan, kun mietitään sitä, että mihin se haastaa tavallaan työntekijän?
Jaana: Näissä koulutuksissa aika usein tulee se esille tai puhutaan siitä, et onks tässä niinkun mitään uutta, tai ei oo mitään uutta, ja paljon pohtinut sitä, et no mikä tää systeeminen lastensuojelu niinkun on, versus sitten, kun ajatellaan tähän systeemiseen liittyvät ydinelementit, ja sit tavallaan se semmonen niin sanottu perinteinen sosiaalityö, jos sellaisesta voi puhua, niin mä ajattelen, että systeemisessä työotteessa niin mennään siihen vuorovaikutukseen jotenkin syvemmälle, ja tätä tekee akateemiset ihmiset, jolloin sosiaalityöntekijän tai sosiaalialan ammattilaisuus, et se ammattilaisuus on siellä pohjalla, ja siihen lisäks on tullut ehkä vähän tällaisia pikkasen erilaisia tapoja tehdä töitä, jotta se vuorovaikutus ja luottamus syntyisi, ja niitä taas sit ammennetaan sieltä perheterapiasta. Et mun mielestä ehkä aavistuksen sinne tulee semmosta uutta twistiä niin sanotusti kuitenkin, vaikka ajatellaan, että tässä on paljon tuttuja elementtejä. Kyllä, oon samaa mieltä, et on tuttua, mutta kyllä siihen vähän tulee semmoista erilaisuutta.
Oona: Mitäs Julia, sä oot nyt sitten kasvanut tavallaan tähän systeemiseen tapaan tehdä töitä. Mitä sä haluaisit siitä sanoa, että miten se haastaa työntekijän? Tai sitten, sulla on tuore sosiaalityöntekijän koulutus nyt yliopistolta, niin siihenkin voi peilata. Mimmosta ajatusta sulla se herättää, että mihin se haastaa työntekijän, tai mimmoset asiat on mahdollisia?
Julia: Tosiaan sillain, kun työuraa on vielä suhteellisen vähän takana, niin voi todeta, ettei oo muuta mallia ehkä saanut siihen sosiaalityöntekijän tai lastensuojelutyön malliksi, mutta keskusteluja oon käyny työyhteisössä pidempään olleiden henkilöiden kanssa, ja jotenkin itse koen, että se on niinkun ainoa oikea tapa tehdä töitä, semmonen, et ollaan niinkun oikeesti, pyritään luomaan sitä suhdetta asiakkaaseen ja päästään semmosen moninäkökulmaisen tiedon äärelle perheiden tilanteissa. Mutta tosiaan pidempään työelämässä olleiden kollegoiden kanssa kun oon keskustellut, niin he on ehkä pelannut sillain, että sosiaalityöntekijä on nyt ehkä enemmän tavoitettavissa, kuin aikaisemmin, ja jotenkin niinkun perheen tilannetta pystytään kattoo just moninäkökulmaisemmin, että koska on tää tiimi, jossa tehdään töitä, et meilläkin Salossa tehdään kolmessa tiimissä avohuollossa töitä, ja kaikkiin tiimeihin kuuluu sosiaaliohjaajat ja sosiaalityöntekijät ja perheterapeutti, et saadaan monta näkökulmaa, ja sit vielä johtavan sosiaalityöntekijän näkemys. Et jotenkin aiemmin ehkä se on ollut enemmän sitä, että yksi työntekijä on pohtinut, että mikä tätä perhettä voisi auttaa. Niin aattelen, et ehkä näin mä peilaisin, et se on muuttanut, mutta et haastaa tietysti siinä, että kun sosiaalityöntekijää tavoitellaan enemmän ja hän luo sitä suhdetta niinkun enemmän myös perheen kanssa, niin vaatii sitä ajan antamista ja rauhoittumista ja maadottumista, ja myöskin ehkä semmosesta, en tiedä, onks se ollu ehkä osa sitä perinteisemmän sosiaalityöntekijän roolia, et on ollut semmonen enemmän ehkä joku ammattipositio, mistä katsotaan, et nyt tullaan niinkun lähemmäksi asiakasta. Ollaan niinku sillä tavalla ehkä tasavertasemmassa asemassa.
Jaana: Tuossa varmaan alkoi resonoimaan itsessä, mitä just Julia sanoit, niin mä aattelen, että siinä varmaan ollaan aika lähellä sitä systeemistä työskentelyä, että tehdäänkin enemmän yhdessä, versus se aika, kun ollaan tehty aika paljon yksin. Ja sit kun sä teet yksin, niin sithän susta tulee helposti asiantuntija. Mut sit, kun sä teet sen tiimin kanssa ja muiden ihmisten kanssa, että se perhe tulee mukaan siihen, ja sitten se sun koko tiimi tulee mukaan siihen, niin sithän se myös vähän murtaa sitä asiantuntijuutta, et sit mennään sinne leirinuotiolle ja pysähdytään siihen ja mietitään, että mikä voisi auttaa. Eikä niinkään, että yksi yksittäinen työntekijä sanoo, että näin tämän asian pitää mennä. Että maltetaan siihen, että mietitään, et mistä voisi olla kysymys ja mikä olis se polku, mitä tarvittais.
Julia: Kyllä, ja asiakas otetaan tietysti tiimiin mukaan pohtimaan, et siinä tulee tavallaan se, että ei oo se asiantuntijapositio, mistä kerrotaan, vaan yhdessä mietitään, ja sieltä voi herätä sit tiimin sisälläkin eri näkökulmia, ettei ollenkaan ole sanottu, et kaikki ajattelee tiimissä samalla tavalla, et mikä perhettä auttais.
Jaana: Ja ne onkin just hyviä keskusteluja, et missä alkaa tulla erilaisia näkemyksiä, koska sitten se joku niistä varmaan osuu niinkun perheelle, tai perheestä alkaa tuntua, että tää on nyt sitä, mistä on kysymys. Koska ei me voida ikinä tietää, et kun noissa koulutuksissakin, kun mietitään niitä, että tehdään perheen kanssa tai perheelle hypoteeseja, niin on se, et älä rakastu ensimmäiseen, mikä ajatus tulee päähän, koska se alkaa vaikuttaa niin vahvasti meidän myös toimintaan. Että jos mä ajattelen, että tästä on kysymys, niin sitten se ei välttämättä mene niin, mut siitä on vaikea päästä eroon.
Oona: Mimmosia, mä mietin sitä muutosta tavallaan, et jos on vaikka pitkäkin ura siinä sosiaalityöntekijänä takana, ja näissä koulutuksissa, niin tuleeko sulla mieleen jotakin, et miltä se on näyttänyt sun silmiin, et mimmosiin prosesseihin työntekijät ikään kuin uppoutuu, kun he miettii tätä vähän toisenlaiseen suhteeseen asettumista asiakkaan kanssa?
Jaana: Varmaan aika suurin osa haluaisi sitä tehdä, ja se on musta hyvä, että tän systeemisen lastensuojelun kautta se sosiaalityöntekijän työpanos on nostettu taas ylös, tai että se on yksi tapa toimia, kun jossain vaiheessa tuntui, että sosiaalityöntekijän työskentely jäi vähän varjoon. Et oli kaikkia muita palveluita, mutta ei sitä sosiaalityöntekijän työtä, mitä sit taas silloin entisaikana tehtiin, että sosiaalityöntekijät työskenteli itse. Niin sit mä aattelin, että ehkä se ajan puute, ja sit just se, että miten sä irrotat sitä omaa energiaa myös siihen, niin se on ehkä sitä, mikä aika lailla niis koulutuksissa tulee esille, että voiko tätä sitten tehdä. Mut kun mä itse ehkä ajattelen, mut tietenkin, kun mä en oo sosiaalityöntekijänä, vaan mulla on eri asema perheterapeuttina, niin mun on helppo se sanoa, mut mä aattelin, et kun mun mielestä ainakin jotenkin voisi tehdä. Mutta mitä sä Julia mietit, kun sä teet?
Julia: Mä ajattelen, että kyllähän se systeeminen työote haastaa ajallisesti siis, että vaatii niinkun sosiaalityöntekijältä oikeesti asian äärelle rauhoittumista vielä eri tavalla, ja jotenkin niinku ajallisesti enemmän. Mutta ajattelen, et vaikka se ei kaikin ajoin aina täydellisesti toteutuisikaan, niin pyrkimys voi olla se ja se työtapa, että siihen pyritään, et suhdeperustaisesti tehdään ja tarkastellaan monesta näkökulmasta. Et ainakin sitten hektisemmissä tilanteissa niin, et näiden viikkotiimien kohdalla, ja siinä kohtaa sit pysähdytään, et mä ainakin ite koen hyväksi, et kun tavallaan viikossa on se tietty aika varattu siihen, että pysähdytään ja mietitään perheen tilannetta vielä eri kannalta. Ja sit tietysti tavatessa, mutta sit niinkun tälleen tiimin kesken.
Jaana: Silloin ihan alun alkaen, kun ekoja tiimejä koulutettiin Vantaallakin, niin itse mietin, et miltä se työntekijöistä tuntuu, kun he alkaa mennä lähemmäksi perheitä, niin silloinhan myös työntekijä on osa sitä systeemiä. Et tuntuuko se sit niinkun raskaammalta tietyllä tavalla, mutta en mä siitä oo kyllä nyt koulutusten aikana kuitenkaan kuullu mitään kommentteja, enkä oikeastaan niissä viikkokokouksissakaan, missä olen mukana. Et ehkä se ajan puute on se, mikä sitten enemmän tuottaa haastetta.
Oona: No osaatteko sanoa siitä jotakin, että miten tää systeeminen työote ikään kuin näyttäytyy asiakkaille? Miten lapsille tai nuorille tai vanhemmille? Siellähän voi olla asiakkaana semmosia, joilla on ehkä asiakkuus jatkunut pidempään, tai jonkun edellisen toisen lapsen kohdalla tai muuta. Muistatteko, että ootteko kuullut kommentteja, että osaatteko siitä sanoa jotakin, että miltä tää vaikuttaa niinkun asiakkaan silmiin?
Jaana: Julia varmaan silleen osaa paremmin sanoa, mutta semmoisia mitä tulee mieleen, et mitä meillä on ollut viikkokokouksissa perheitä, jotka on sit antanut siinä viikkokokouksen lopuksi palautetta, tai kysytty palautetta tai antaneet palautetta, että tällaistahan tän pitäisi olla. Et heidän niinku avoimesti yhdessä puhutaan, ja jotenkin, että miten te saatoitte niin hyvin kuulla, mistä me puhuttiin, tai jotenkin, että miten te kiteytitte sen. Et sellasia on kyllä kuulunut, ja tulee aika paljonkin.
Oona: Toi on kiinnostava tuo kuuntelu, että ihmiset kokee, että on kuunneltu. Mietin, et se ehkä voi olla yksi oleellinen asia. Mitäs Julia ajattelee tästä?
Julia: No vastaavanlaista palautetta on saatu, kun on järjestetty näitä reflektiotiimejä, joihin asiakas tulee, me nimitetään niitä tuolla Salossa heijastimeksi. Se on meidän nimitys näille tapaamisille, niin asiakkaat on kyllä palautteeseen aina, me kerätään siis niitten heijastintapaamisten jälkeen sitten erikseen palautelomakkeella muutama kommentti, niin nää on niitä kommentteja, mitä saadaan, et on tullu hyvin kohdatuksi ja kuulluksi. Ja tapana on myös, et sovitaan näitten tapaamisten jälkeen sit seuraava tapaaminen, niin näihin ainakin asiakkaat on kommenteissa vastannut, että he tietää, et milloin he tulee taas tapaamaan työntekijän, ja kyllä se kuulluksi tuleminen on ollut keskeinen sisältö niissä palautteissa. Sit mä aattelen, et kun ei olla siinä heijastintapaamisessa, niin mitä se tavallaan tuo lisää, niin mä voisin kuvitella, et asiakkaat ehkä kokis, et he saa enemmän apua tai monipuolisempaa apua nyt, koska meillä on se tiimi kuitenkin tukena miettimässä. Et vaikka hei ei siellä tiimissä hirveän usein olisi istumassa meidän kanssa, mut se tiimin tieto viedään heille, ja se pohdinta monesta eri näkökulmasta, että ajattelisin, et ehkä he saa nyt tän systeemisen työotteen myötä monipuolisempaa apua ja näkökulmia niihin tilanteisiin.
Jaana: Joo, ihan samanlaisia kokemuksia, tuolla Vantaalla taas kutsutaan näitä reflektiotiimejä viikkokokouksiksi, niin samanlaisia kokemuksia. Ja sitten joissain tilanteissa on, et kun perhe on ollut mukana, niin on yhdessä sovittu semmonen seurantatapaaminen, mihin on tullut samat jäsenet, niin jotenkin semmonen tiimin tuttuus. Et sit jos oma työntekijä on pois, niin sit on helpompi olla muittenkin kanssa tekemisissä, tai on helpompi työntekijän sanoa, et me nähtiinkin silloin, muistatko. Silleen ne on kyl jotenkin, niistä on tullut hyvää palautetta, mutta tietenkin mä en itse tiedä siitä varsinaisesta työskentelystä, et osaako sitä niinkun erottaa, tai osaako asiakas siihen sanoa, et onks tää systeemistä tai ei-systeemistä työskentelyä.
-Yhteinen ääni.-
Oona: Joo. Sivuttiin hiukan tossa, kun tämä podcast tulee osaksi tosiaan semmosta sarjaa, liittyen systeemisyyteen, ja siellä on yks keskustelu jo olemassa, jossa Päivi Petrelius, Jukka Pyhäjoki, Katariina Fagerström ja Pekka Aarninsalo keskustelee tästä systeemisyydestä, ja mun mielestä mukavalla tavalla tuo tavallaan esiin sitä, että siinä on kyse tämmöisestä tavallaan todellisuuden tutkimisesta yhdessä, tai niiden merkitysten luomisesta yhdessä, yhteisestä ajattelusta. Ja ajattelen niin, että jos lähtee siitä näkökulmasta ikään kuin tekemään sitä työtä asiakkaiden kanssa yhdessä, niin on helppo tavottaa se, et miksi siitä voi tulla kokemus kuulluksi tulemisesta, koska siinä ei ole olemassa tavallaan todellisuutta ennen kuin yhdessä ne merkitykset luodaan. Et se on musta kiinnostava, he hyvin sanoittaa sitä siellä. Ja tässä sivuttiin sitä, olikohan se Jaana, kun sä sanoit sitä, että tavallaan ammattilainen ei ole tämmönen neutraali ikään kuin ulkopuolelta jotakin asiaa tarkasteleva asiantuntija, vaan osa sitä systeemiä. Haluatteko siitä sanoa jotakin, mitä te ajattelette, mitä se tuottaa?
Jaana: Mä en tiedä, miten teillä on Julia, mut mä aattelen, et tietenkin tiimit on vähän eri vaiheissa, että toiset on pidemmällä systeemisyydessä kuin toiset. Mut mä aattelen, et on jo sellasia tiimejä, et missä myös viikkokokouksessa vaikka mietitään, että kuka sosiaalityöntekijä on siinä perheessä tai kuka se ammattilainen, mikä rooli hänellä on perheessä. Et saako hän vaikka jonkun isoäidin tai siskon roolin sieltä. Et sit sekin alkaa tuottaa niinkun siihen systeemiin lisää, että kuka sä siellä olet, ja oletko sä niinkun hyvä vai paha vai neutraali, tai vähemmän neutraali. Niin ne on musta ihan kiinnostavia mietintöjä, että minkälaisessa asemassa siellä olet.
Julia: Kyllä. Ja kyllä niitä työnjakoja pohditaankin siel tiimissä just tiimin kesken. Ja mahdollisesti niinkun sosiaaliohjaajan kanssa yhdessä, että työpareja tehdään, ja sitten et onko vielä perheterapeutin mahdollisuus yhdistää jollekin tapaamiselle, esimerkiksi niin, että sosiaalityöntekijä olis yhdessä perheterapeutin kanssa tekemässä jotakin menetelmätyöskentelyä jonkun perheenjäsenen kanssa ja muuta, että ajattelen kyllä, et kyllähän siihen niinku pyritään sillain parantavasti vaikuttamaan siihen systeemiin.
Oona: Mietin siis sama, kun sitä nyt kuuntelin tossa juuri uudelleen sitä podcastia, mistä äsken mainitsin, joka tähän samaan sarjaan kuuluu, niin mua kauheesti puhuttelee se ajatus tavallaan siitä muutoksen alituisesta mahdollisuudesta ja siitä, että kun työntekijänä asetut olemaan osa sitä systeemiä, niin sitten myöskin se on aika toiveikasta se ajatus, että se mitä se sun inputtis on, niin sillä voi olla voimakkaitakin kerrannaisvaikutuksia, ja se ajatus siitä, että me luodaan sitä menneisyyttä nyt luomalla merkityksiä sille, niin musta siinä ollaan jossakin semmosessa sosiaalityön tavallaan perusajatuksessa kiinni. Mä haluaisin kysyä vielä tilan merkityksestä, et jos puhutaan tämmösestä reflektiivisestä tilasta tai tämmösistä fyysisistä tiloista. Onko niillä merkitystä?
Jaana: Varmaan aikaisemmin mä aattelin ja ehkä edelleenkin ajattelen, että on, mutta kyllähän tää korona ja etäyhteydet on sitä tietyllä tavalla muuttanut, että tavallaan niillä ei aina ehkä oo niin iso merkitys, kun olin aikaisemmin itse ajatellut. Mutta joo. Mut sit mä huomaan, että mulla vähän ajatukset rönsyilee tuonne koulumaailmaan, että missä sitten taas Petreliuksen Päivin mukana olen ollut tämmöisessä yhdessä koulutuksessa, niin sitten taas niinku rehtorit puhuu paljon siitä, et kun on vaikka kouluja eri toimipisteissä, niin sitten, että mikä merkitys niillä on vaikka oppilaille. Et se on varmaan aika haastava se tila loppujen lopuksi tai sen merkityksellisyys.
Julia: Joo, mä jäin jotenkin miettimään asiakkaan kannalta, että semmonen tila, missä kokee niinkun että voi vapautua ja tulee semmonen luottamuksellinen olo, et joillekin se voi olla se koti, joillekin sit taas voi tuntua hyvältä tulla jonnekin neutraalimmalle maaperälle, et jonnekin kaupungin omiin tiloihin tai tämmösiin. Tai sitten mä aattelen, että esimerkiksi nuorten kannalta, niin monesti tavataan, hei et mennään vaiks syömään tai kahville johonkin, et kyl sillä tilalla on merkitystä, mut se et asiakas tavallaan ehkä määrittääkin sen, että missä hänen on mukavinta ja luontevinta olla ja tavata.
Jaana: Ja varmaan just se, et mitä sen kuunteleminen, et mitä asiakas haluu. Et toki tietyssä asioissa niin kotikäynti on hyvä ja oleellinen, et se kertoo paljon perheestä, mutta sitten esimerkiks, jos mä aattelen, et mä perheterapeuttina tapaan perhettä tai jotain sen jäseniä, ja on aika vaikka rankkoja aiheita, niin musta ne on parempi käsitellä niinkun just toimistolla, tai mikä se onkaan sitten se toimipiste, missä tavataan, et tavallaan ne ei jää sinne kodin seinien sisään. Ja sit tietenkin et on myös sellaisia harjoitteita, missä toivoo, että on semmonen rauha, ettei kukaan katkaise. Et jos kotona on kauheen hektistä, niin sit mieluummin silleen, et voidaanko sopia, et tavataan vaikka toimistolla, et saa oikeesti keskittyä siihen. Et kun mäkin teen jonkun verran just semmosia rentoutumis- tai turvapaikka- tai muita harjoitteita, niin sit se ei mene siihen, et sä oot just päässy ja sit keskeytyy, että lapsi juoksee siihen tai koira pörhältää paikalle. Mut niitäkin me niinkun keskustellaan ja kysyn, et mikä teille sopis. Et se on mun mielestä ehkä myös tähän systeemiseen liittyen, mitä koulutuksissa paljon tuodaan ja ehkä tavallaan kans tuttua asiaa, mut ehkä vähän nostettu enemmän esiin se luvan pyytäminen ja lupaa pyytävä työote, et kysytään, mikä teille sopii, että haluatteko tulla tänne tai tuunko kotiin, tai mikä teille olis hyvä.
Julia: Joo allekirjoitan tuon kyllä ihan täysin, ja kyl niitä mietitään asiakkaiden kanssa yhdessä, et just et jos on pieni lapsi ja muuta, et missä sit on se hyvä työskentelyrauha ja jotenkin tilaa työskennellä. Ja sit just noitten nuorten kohdalla mä ajattelen, et se voi tuoda jotain lisääkin, et ei tavata siellä kaupungintalolla tai semmosissa virallisissa tiloissa, vaan voi tulla semmonen vähän läheisempikin olo siitä, että tavataan jossain ihan muussa ympäristössä, tai mennään vaiks ajelemaan, ja sillä sitten päädytään harrastuksiin tai muuta. Et tämmösiäkin matkoja voi hyödyntää sitten, että asiakkaan, et voi kuljettaa esimerkiks tietyt ohjaajat saattaa kuljettaa johonkin harrastuksiin tai koulumatkalle tai muuta, et voi sen ajan hyödyntää siinä autossa ja keskustella.
Oona: Siinäkin tulee mieleen, että on kyse tavallaan semmosesta vallan jakamisesta, että kuka määrittää, mitä tapahtuu missäkin asiassa ja kenen ääntä kuunnellaan ja kuinka paljon, et tottakai on reunaehtoja, jotka pakottaa jonkun verran, mut et sit niitten tavallaan artikuloiminen äänen ja ääneen pohtiminen niin, että tässä on tämmösiä ja tämmösiä puolia tällä valinnalla.
Jaana: Ja ehkä semmonen, mitä ennen koronaa en olis ikinä ajatellutkaan, niin sekin kun jonkun verran on etänä tapaamisia, ja sekin on osoittautunut tosi mielenkiintoiseksi, et jos on perhe paikalla, niin onko ne samalta koneelta vai eri koneilta, tai kenen pää siihen tulee, kuka on sivummassa, ja sellasia niinku vähän uusiakin ajatteluvaltauksia alkanut tulla siihen, että miten semmoset toimii, mitä ei olis vuosi sitten voinut kuvitellakkaan, että halua pitää etätapaamisia tai et se vois jotain kertoa. Mutta kyllä niissäkin on ihan puolensa.
Oona: Toi on tosi kiinnostava puoli, ja tää koko niinkun etäsosiaalityö tai etälastensuojelu, niin on kyl musta kiinnostavaa. Meidän täytyy ehkä tehdä toinen podcast vielä siihen liittyen (naurua). Mä haluaisin vielä kuulla vähän teidän ajattelua nyt tästä julkisen vallan käytöstä, joka on yksi elementti lastensuojelun sosiaalityössä, niinkun erityisellä tavalla, miten se suhteutuu tähän systeemisyyteen? Ja oottekste törmännyt sellaiseen pohdintaan osana omaa työtänne? Julia siellä teidän työyhteisössä tai muissa, tiedän että teidän tiimi tapaa muidenkin kaupunkien tiimejä ja tota systeemisyyttä esimerkiks pohditaan yhdessä. Ja sitten Jaana sun joko perheterapeuttiroolista käsin tai kouluttajan roolista käsin. Mitä te tästä ajattelette? Sopiiko ne millä tavalla yhteen tai minkälaisia puolia siinä tulisi ottaa ikään kuin huomioon ja pohtia?
Julia: No mä ajattelen ainakin oman työn näkökulmasta, et sopii. Ja jotenkin ajattelen, että kun ollaan suhteessa siihen, tai tehdään suhdeperustaista työtä ja ollaan niinku lähempänä asiakasperhettä, niin myöskin niistä vallan näkökulmista ja niistä tilanteista, jolloin joudutaan punnitsemaan sitä lapsen etua, niin voidaan keskustella avoimemmin ja jotenkin käydä yhdessä sitä keskustelua perheen kanssa. Et ajattelen, että ne ei oo toisiaan poissulkevia, vaan ehkä jopa vähän helpottaa siitä näkökulmasta, että asiakas voi olla, et luottaa eri tavalla työntekijään tän systeemisen työotteen kautta, ja sitten pystytään keskustelemaan näistä vaikeistakin asioista eri tavalla, kuin se, että työntekijä olis jotenkin etäinen, ja sitten joudutaan keskustelee tämmösistä valtakysymyksistä. Mut toisaalta ajattelen, että se voi olla semmonen pohdinta niinkun työntekijän omissa ajatuksissaan, että jos tulee lähelle sitä systeemiä, niin kuinka helppoa tai kuinka vaikeata se on itselle ottaa sellaiset vaikeat asiat puheeksi, ja varsinkin sellaisessa tilanteessa, jossa joutuu punnitsemaan lapsen etua suhteessa ehkä vanhempien siihen tilanteeseen ja heidän toiveisiin nähden.
Oona: Toi kuulostaa tosi tärkeältä pohdinnalta ja palautuu tavallaan just siihen, että mikä muutos ehkä, tai mikä tässä ehkä haastaa työntekijää tai tuo semmosta uutta näköä, niin myöskin jotenkin semmoisen niinkun itsetuntemuksen ja itsereflektion merkitys on tärkeätä siinä asiassa. Mitäs Jaana ajattelee tästä?
Jaana: Varmaan just tota mitä Julia kuvasitkin, niin mä aattelen, et siinä on varmaan ehkä se kipupiste, et sit kun työskentelee perheen kanssa tiiviimmin ja ehkä pidempiaikaisesti, niin se et menee itse lähelle sitä perhettä ja systeemiä, ja siihen tulee ehkä niitä omia tunteita. Niin se voi olla sit se vaikea kohta, jos pitää vaikka tehdä jotenkin vastentahtosia tai kiireellisiä päätöksiä, et mikä siinä on. Mut sit mä ajattelen, et siinähän on sit taas toisaalta turvana se tiimi ja oma johtava sosiaalityöntekijä, joka sit on sanomassa sen, et mitkä on ne lain antamat reunaehdot, et milloin täytyy puuttua. Mut et noin muuten niin mun mielestä ne hallinnolliset ja se kontrolli ja valta, lastensuojelulaki ja sitten se suhdeperustainen työ, niin mun mielestä ne kyllä sopii vierekkäin, et ne ei oo toisiaan poissulkevia, eikä sitä, että jos on toista, niin ei voi olla toista. Ja sit mä aattelen, että tässä on aina aika ajoin tullut sitä kritiikkiä niinkun systeemistä lastensuojelua ja ehkä erityisesti sitä perheterapian osuutta kohtaan siitä mielestä, että on ajateltu aika ajoin, että perheterapeutit ne tulee ja ymmärtää yli, ja sitten ei enää tehdä mitään. Mut eihän se niin mene, että jokainen vaikka olis yksityispraktikkona tekee terapiaa, niin jokainen terapeuttihan tekee lastensuojeluilmoituksen tai ilmoittaa poliisille, jos tietyt reunaehdot ylittyy. Et eihän se, et sä työskentelet ihmisten kanssa niin tarkoita sitä, että sä niinkun hyväksyt kaiken tai et puutu mihinkään. Et ne on ehkä sit sellasia jotenkin ajattelemattomuuksia tai sit semmosta jotenkin tietämättömyyttä, et mihin ei oo pysähdytty. Mut et ehkä se on enemmän se niinkun sosiaalityöntekijän vaikka se lähellä-kauas-akseli, missä kipuillaan sitten, et jos tehään intensiivisesti ja lähellä, niin se varmaan tekee semmosta tiettyä rankkuutta tai semmosta erilaista tunnetta, kun sit jos tekee kauheen etäältä ja vähän silleen hallinnollisemmalla otteella.
Oona: Mitä te aattelette tästä, mä mietin tätä, se lapsen suojelemisen tehtävä ei väisty tavallaan. Mä ajattelen, että kukaan ei voi väistää sitä, joka tekee lasten tai nuorten tai lapsiperheiden kanssa töitä, niin tässä myöskin sen tavallaan kirkkaana pitäminen, että se lapsen suojelun tehtävä kuuluu…
Jaana: Ja se on musta ihan päivänselvää, että sitä ei missään kyseenalaisteta, eikä sen ole tarkoitettukaan. Et sen takia just musta esimerkiksi ne viikkokokoukset on, kun siellä on aina se johtava sosiaalityöntekijä, joka viime kädessä vielä jotenkin, tai niin mä ajattelen perheterapeuttina, kun olen mukana siinä tiimissä, niin aattelen, et sit se on se johtava, joka pitää huolen siitä, että jos tulee hankalia tilanteita tai vaarallisia tilanteita, niin hän sit sanoo, et nyt pitää toimia. Ja sit tietenkin vastuu sosiaalityöntekijän kanssa, et mun mielestä silleen niinkun muu tiimi voi olla tavallaan silleen huolettomammin sitten siinä prosessissa, ja luottaa siihen, et siihen kyl puututaan. Ja tietenkin lastensuojelussa aina pitää kattoo se lapsen etu ja turvallisuus.
Julia: Joo, kyllä mä nään samalla tavalla, et kyl tiimi niinkun, just se moninäkökulmaisuus takaa myös sen, et lapsen etu tulee jotenkin toteutettua ja sitä arvioidaan, ja se turvallisuus on ykkösenä siinä työskentelyssä. Ja aattelen, et se tiimi myös helpottaa siihen yksittäisen työntekijän tunnetaakkaan sellasissa hetkissä, jos joutuu painimaan siinä, et miten tän asian kanssa nyt toimitaan, tai sen etäisyys-läheisyys-akselin kanssa. Mutta ajattelen niin, että päinvastoin jotenkin se, kun systeemisessä työskentelyssä saadaan niin paljon laaja-alaisempaa tietoa perheen tilanteesta ja erilaisista suhteista perheen sisällä ja lähiverkostossa ja muuta tämmöstä, niin ajattelen, et se päinvastoin ehkä takaisikin sitä ymmärrystä siitä, et mikä on lapsen parhaaksi, ja lapsen edusta ja siitä turvallisuudesta, että ajattelen, et se ennemminkin takaa sen, kuin se, et se veis sitä pois, et jotenkin ymmärrettäis liikaa ikään kuin.
Jaana: Joo kyllä mä ajattelen kans samalla lailla, ja sitten ainakin, kun tietenkin se systeemisyyteen meneminenkin on semmonen aika pitkä prosessi, et huomaa, et omat ajattelutkin matkan varrella aina vähän vaihtuu tai tulee vähän erilaisia aspekteja mieleen, niin mä aattelen, et aika paljon on nyt viime aikoina mietitty sitä, mistä ehkä lähdettiinkin vähän sitä omaa maadottumista ja sitä, et miten itse on tässä mukana, niin niitä omia arvoja ja sitä omaa taustaa, et mistä minä tulen, ja sen takia mistä minä tulen, niin mitä mä vaadin perheiltä. Niin mä aattelen, et välillä meillä ammattilaisilla on aika kovat vaateet siitä, et mikä on hyvä elämä. Et miten me pystyttäis asemoituu silleen, et lapsi on turvassa ja hänellä on riittävä elämä, se ei oo ehkä mun näkökulmasta maailman paras elämä, mulla voi olla jotain erilaisia odotuksia, mitä mä ajattelisin, et on lapselle hyväksi, mutta jos se on sille lapselle hyväksi, niin miten mä sit siinä hetkessä maltan jotenkin mieleni. Et sillä lapsella on hyvä siinä yhteisössä, vaikka siellä voi olla vähän erikoista elämää, mut se ei oo niinku pahaa elämää, ja miten sitten pystytään erottaa se paha elämä, mikä ei ole lapsille turvallista, niin ne on mun mielestä semmosii, mihin mä itse toivoisin, että semmonen systeeminen työskentely vielä enemmän menis, että me avattais niitä social crazies -kohtia omissa itsessämme, mitkä on ne mun ajatukset maailmalle, ja mitkä on ne, mitä niinkun tarvitaan, että se lapsi on turvassa. Ettei me sekoiteta niitä omia ajatuksia tai toiveita tai odotuksia siihen, miten pitää elää ja miten saa elää.
Oona: Mä voisin kysyä tässä vielä lopuksi sellaista, että keksittekö te jotain semmosta, millä te rohkaisisitte sellaista työntekijää, joka miettii, että antaudunko tällaiseen. Niin mikä olis semmonen, mitä te haluaisitte sanoa aloittelevalle tai asiaa pohtivalle?
Jaana: Vaikea sanoa, kun tässä on jotenkin tavallaan niin syvällä, että tuntuu, että vähän miten Julia jossain vaiheessa sanoikin, ettei oo niinkun oikein muuta tapaa tehdä. Niin ehkä mä ajattelen niin, että ei voi oikein millään muulla tapaa tehdä, kun ensinnäkin täytyy tehdä yhdessä, jotta se takaa sekä perheiden tai lasten ja perheiden että työntekijöiden semmosen hyvinvoinnin. Ja jotenkin semmosen avoimen kohtaamisen, niin sitä ei voi tehdä muuta kuin yhdessä.
Julia: Joo, ja kyl mä jotenkin ehkä tarkastelisin sitä, et mitkä on sit, mistä ne kumpuaa ne omat pelot tai semmoset ajatukset, et tämmöseen työotteeseen ei pystyisi, tai et se tuntuu jotenkin haastavalta, et mistä se niinkun mahtaa herätä semmonen ajatus. Et jotenkin ajattelen ehkä itse, no mä haluun sanoa sen, mitä koen itse työssä, et valtavasti saa tukea siitä tiimistä siihen työhön niinkun työntekijänä ja ajattelen, et myöskin perheet saa laadukkaampaa palvelua ja laadukkaampaa tukea osakseen, et koska sitä on miettimässä niin useampi henkilö verrattuna siihen aiempaan. Ja myös se terapeuttisuus, mitä ajattelen, et ei ehkä oo sille perinteiselle sosiaalityölle ollu niin kovin tuttua, niin jotenkin aattelen, et helpottaa sekä asiakkaiden että meidän työntekijöiden tilanteita.
Oona: Joo, me ollaan tänään keskusteltu nyt siitä, että mimmosen muutoksen tämmönen systeemisen otteen omaksuminen työntekijässä sysää liikkeelle, mitä työntekijältä odotetaan tämmösessä systeemisessä viitekehyksessä tai systeemisessä työotteessa, ja miten se näkyy käytännön työssä työntekijöille ja asiakkaille. Ja sitten lyhyesti keskusteltiin siitä, nimenomaan tähän lastensuojelun sosiaalityöhön liittyvästä asiasta, julkisen vallan käytöstä ja sen suhteutumisesta systeemiseen työskentelyotteeseen. Tässä oli tämän kertainen keskustelu, kiitos vielä Jaana ja Julia.
Jaana: Kiitos.
Julia: Kiitos.
-Yhteinen ääni.-
Seuraa meitä:
Jaa julkaisu:
