Systeemisyydestä keskustelemassa Päivi Petrelius, Katariina Fagerström, Pekka Aarninsalo ja Jukka Pyhäjoki.
Kuuntele podcastia myös Osaamispuussa.
Systeemisyys -podcast, tekstivastine
Yhteinen ääni on Turun yliopiston podcast, jossa keskustellaan ajankohtaisista aiheista monialaisesti. Tämän jakson tuotti Sote-akatemia.
Päivi: Meillä on tänään tarkoitus keskustella vähän systeemisyydestä. Se on tommonen hieno sivistyssana, joka joskus menee sekaisin systemaattisuuden kanssa, mutta tässä on kysymys nyt ihan jostain muusta. Ja meillä on täällä keskustelemassa, meitä on kaikkiaan tässä neljä. Haluisittekste esittäytyä vaikka vuoron perään, että ketä meitä on tässä keskustelemassa, jos vaikka sieltä?
Katariina: Mä oon Katariina Fagerström. Oon sosiaalityöntekijä ja perheterapeutti, ja oon ollut mukana tässä tän systeemisen toimintamallin kehittämisessä.
Päivi: Noniin. Ja sitten?
Pekka: Mä oon Pekka Aarnisalo, ja mä oon lääkäri ja psykoterapeutti, ja mä oon myös ollu tässä systeemisen toimintamallin kehittämisessä, kuvioissa mukana.
Päivi: Kyllä, ja nyt kun me puhutaan systeemisestä toimintamallista, niin tämä viittaa tämmöiseen erityiseen Suomessa käyttöön otettuun lastensuojelun systeemiseen toimintamalliin, mut tänään me jutellaan siit systeemisyydestä vähän tätä laajemminkin, mutta tähän kuitenkin nyt tässä viitattiin. No sitten meillä on täällä vielä mukana…?
Jukka: Mä oon Pyhäjoen Jukka, ”Jukkis”, ja perhepsykoterapeutti, ja tässä systeemisen lastensuojelun, tai lasten, nuorten ja perheiden palveluiden kouluttajakoulutuksen vastuukouluttajana.
Päivi: No niin ja mä oon Päivi Petrelius, ja mäkin oon sosiaalityöntekijä taustaltani. En mikään terapeutti, mutta oon tutustunut tähän systeemisyyteen nyt tän lastensuojelun systeemisen toimintamallin myötä muutaman vuoden ajan. Mutta tota, jospas lähdetään keskustelemaan tästä systeemisyydestä nytten. Mä mietin, että haluisitsä vaikka Pekka aloittaa, että mistä tässä systeemisyydessä nyt sun ymmärtääksesi on kysymys?
Pekka: Jos me aatellaan niinku tällästä systeemiajattelua, niin systeemihän tarkoittaa sitä, että, voidaan niinku ajatella tätä hyvinkin yksinkertasesti silleen, et on joukko jotain osia, ne voi olla koneen osia tai ne voi olla ihmisiä, tai organisaation osia, ja ne toimii jollain lailla yhteistyössä keskenään. Ja on olemassa tämmönen sanonta, että systeemi on enemmän kuin osiensa summa, eli tässä niinkun tavallaan systeemisessä ajattelussa mietitään nimenomaan sitä, että miten kokonaisuus toimii. Ja systeeminen ajattelu oli varmaan ehkä semmonen 40, 50, 60, 70, jotain semmosta sanotaan 50-60 -luvun tietynlailla varmaan aika lailla niinku semmonen uusi idea katsella asioita ikään kuin sillä lailla, että miten erilaiset toisaalta koneet toimii, miten yhteiskunta toimii, miten ihmisten ryhmät toimii. Ja tää ajatteluhan tuli sitten mukaan myös tämmöiseen psykoterapiaan, psykoterapiahommaan, jossa ehkä yks kuvaava esimerkki on siis se, että perinteisesti, ja ehkä nykyään taas vähän lisääntyvässä määrin ajatellaan, että ongelma on hankala ihminen. Ja jos meillä on esimerkiks hankala ihminen, joka sanoo vaikkapa nykyajan lempitermin narsisti itselleen, niin tottakai se vaikuttaa niinku lähipiiriin, se vaikuttaa perheeseen, se vaikuttaa moneen muuhun ihmiseen siinä ympärillä. Mutta systeemisessä ajattelussa lähetään sit siitä, että ihmisissä on niinku monia puolia, ja joku puoli tulee näkyviin sen takia, että siinä niinku tavallaan se vuorovaikutuskuvio, mikä siellä ympärillä on, niin se nostaa ehkä näitä jotain teemoja esiin, minkä takia jollekin voidaan iskeä sit joku tämmöinen leima. Mut et se näkökulma on ylipäänsä siis se, että me ei katota ikään kun ihmisen sisään silleen, vaan me katotaan sitä, että mitä tapahtuu, siis puhutaan tällasesta niinkun ihmissuhdeasioista, et mitä tapahtuu siis suhteessa muihin ihmisiin, ja miten se kokonaisuus tavallaan luo sen jonkun jutun, josta sit tulee näkyviin erilaisii ilmiöitä.
Päivi: No tää systeemisyys tai systeemiajattelu, sä sanoit, että 40-60, 40, 50, 60-luvulla lähti kehittyyn, te kaikki taidatte tuntee aika hyvinkin tätä systeemisen ajattelun historiaa, niin mitä siellä alkuvaiheessa, mistä tää niinku lähti, kuka tän keksi, tai mistä se lähti liikkeelle?
Katariina: No perheterapian näkökulmasta, niin oli semmonen tutkijaryhmä paloautossa Kaliforniassa, jotka alko tutkimaan just näitä systeemejä, ja siellä oli semmosia nimiä, kun Gregory Bateson, joka on ollut hyvin tämmönen keskeinen ajattelija perheterapian kehittämisessä, sit siel oli myös tämmösiä muita, Pekka autappa mua nyt, semmonen kun…
Pekka: Jay Haley.
Katariina: Jay Haley, joka on aika paljon tämmösen ratkaisukeskeisen terapian isä, jos näin voi sanoa, ja sitten myös, mikä sen Fishin etunimi nyt oli?
Pekka: Richard Fish.
Katariina: Richard Fish se oli, myös yks nimi, ja entäs muita?
Pekka: Tossahan oli siinä alunalkaen siis tää Gregory Bateson, joka oli alun alkaen englantilainen antropologi, joka oli tutkinut siis tämmösiä jotain Tyynenmeren kulttuureja, ja sitten hän kiinnostu systeemiajattelusta, ja hän sitten sai jonkun stipendin tutkia siis silloin muodissa olleita systeemi-ilmiöitä, miten delfiinit kommunikoi keskenään, tai siis hyvin laajalla skaalalla erilaisii asioita, ja hän kokos sitten porukan, jossa oli siis muun muassa tää Jay Haley, joka sitten oli tämmönen perheterapian kehittelijä, ja sitten itseasiassa tän Gregory Batesonin työryhmän puitteissa syntyi paloautoon tämmönen Breaf therapy center, joka, tai Mental research institute, jossa siis tutkittiin nimenomaan vuorovaikutusta, ja heille sit synty myös tämmönen Breaf therapy center, jossa ne lähti tavallaan tutkimaan sitä, että miten kääntämällä katsoen nimenomaan vuorovaikutukseen voidaan ikään kuin koittaa saada jotain muutoksia ihmisten toiminnassa. Ja tää oli hirveen pitkälle ikään kun semmosen tavallaan niinku psykoanalyyttisen ajattelun peilin aivan toi-, tai meneminen ikään kuin ihan toiseen reunaan. Ei katsota yksin prosesseja, vaan katsotaan ikään kun vuorovaikutusta, ja tää on ollut se lähtökohta näihin erilaisiin perheterapia-asioihin, mitä sit on ollut.
Jukka: Ja ehkä tosta voisi vielä lisätä, että se oli semmonen oikeestaan aikamoinen käänne tai tälli, ja mä muistelen niin, että, olikse psykiatri Bowenilla, kun hän siihen asti oli ajatellu, et se ongelma on sen potilaan, silloin käytettiin sanaa potilas, niin potilaan sisällä, ja sit kun hän huomas, kun tän potilaan läheiset tuli paikalle, niin potilaan oireet muuttu, ja silloin hän ymmärsi, että ahaa, tässä on jostain muustakin kyse, kuin sen sisällä olevasta problematiikasta, vaan että nää on suhteissa näitä juttuja, ja että kun paikalle tulee jotakin muita tyyppejä, henkilöitä tän ihmisen, potilaan lähipiiristä, niin oireet voivat muuttua. Ja tää oli yks käänteentekevä ajatus siitä, että ongelma on suhteessa, joka liittyy tähän systeemiseen ajatteluun.
Päivi: Eli kuulostaa siltä, että tän systeemisyyden jotenkin se historiallinen virta on aika paljon täällä tämmöisessä terapiassa tai psykososiaalisen auttamisen maailmassa. Mut tuleeks teille mieleen muita tämmöisiä ikään kuin juonteita, että missä muualla systeeminen ajattelu on saanu jalansijaa, tai vaikuttanut jollain tavalla?
Pekka: No mä ajattelen, että yks juttu, joka on tietysti ollut olemassa, et jos me aatellaan, et miten biologia tai ekologia, siis silleen, että miten luonto toimii, miten ihan solut toimii keskenään, miten elimistössä erilaiset, siis ihmisen elimistössä, tai minkä tahansa eliön elimistössä niinku erilaiset asiat vaikuttaa toisiinsa, niin sehän on nimenomaan tätä tämmöstä, et me ajatellaan, et nää yksittäiset osaset muodostavat kokonaisuuden, ja se kokonaisuus voi olla ihminen, se voi olla joukko ihmisiä, se voi olla koko luonto, se voi olla koko maapallo. Sithän on olemassa esimerkkejä vaikka luonnosta, että jonkun eläinlajin hyvin tehokas metsästäminen esimerkiks saattaa keikauttaa sen koko ekosysteemin niinku aivan toiseen asentoon. Että sillon jonkun luonnollisen pedon poistaminen saa jonkun toisen eläinlajin kasvamaan, joka sitten esimerkiks tekeekin valtavan muutoksen sinne kasvillisuuteen ja aiheuttaa ties mitä, tulvia tai maanvyöryjä, mitä tahansa, et siis voi tapahtuu hirveen isoja asioita, että siis tavallaan, niinkun sanotaan, että kaikki liittyy kaikkeen, siis asiat vaikuttaa toisiinsa, ja tän niinku tavallaan näkökulman näkeminen, niin on varmaan se semmonen systeemisen ajattelun keskeinen pointti.
Katariina: Ja mä aattelen, et yks semmonen ajattelija, jos nyt heitetään nimiä tässä, niin tää Bronfenbrenner on kans yks semmonen, jota käytetään paljon tommosis terveyden edistämisessä esimerkiks, et ajatellaan sitä, että asiat on niinkun, toimii mikrotasolla, ja sit ne toimii semmosella mesotasolla, joka voi olla ehkä perhe just, ja sit tämmöset pienemmät yhteisöt, ja sit just niinkun makrotasolla ihan yhteiskunnassa, ja et nää niinku on riippuvaisia toisistaan, että se, mitä tapahtuu siellä mikrotasolla, niin se heijastuu myös sinne meso- ja makrotasolle, ja päinvastoin, et se mitä yhteiskunnassa tapahtuu, niin se myös vaikuttaa ihmisten välisiin suhteisiin myös.
Päivi: Tulee mieleen ihan nyt vähän tämmösenä huolestuttavana systeemisenä asiana tää eliökato, että kun meiltä on nyt ilmeisesti hirveän monia eliöitä tällä hetkellä jotenkin kuolemassa, että mikä sen se semmonen systeeminen vaikutus sitten on sillä lailla, että tää ihmisten sosiaalinen systeemi, ja sitten tää ekologinen, niin on myös tällain yhteyksissä toisiinsa, ja sillä lailla.
Katariina: Mehiläiset on tärkeitä.
Päivi: Mehiläiset on tärkeitä.
Jukka: Mutta luontohan on siinä mielessä jännä, että se toimii jatkuvasti, että se luovuttaa, pudottaa lehtensä ja alottaa uudelleen kasvunsa, ja kukoistaa ja himmenee, ja kukoistus himmenee, ja taas alkaa, et se on jatkuvassa kiertokulussa, jatkuvassa liikkeessä, ja tää on mun mielestä myös se iso mahdollisuus tässä systeemisessä ajattelussa, se mahdollisuus, että me ollaan jatkuvassa liikkeessä, me voidaan tehdä jonkunlaisia interventiota, ja että se pyrkii tietynlaiseen balanssiin, tasapainoon, mutta samanaikaisesti ne rullat pyörii eteenpäin, ja se mahdollistaa sopivien interventioidenkin tekemisen tilanteissa. Ja saadaan aikaan muutoksia, kehitystä, edistymistä, mutta samanaikasesti kun me tehdään jotain, sattuu sellaista, että me menetetään jotakin. Maailman historiassa on valtava määrä lajeja kadonnut, ja katoo joka päivä, mä en muista sitä määrää, mut se on ihan valtava, et miten paljon eliölajeja joka päivä katoaa.
Katariina: Mut jos me ajatellaan näitä muita soveltamisen lajeja, niin mä aattelen, et myös tossa oppimisen teoriassa on paljon, tämmöset palautteen merkitys just tässä, että palautteella voi korjata sitä systeemiä, sitten sitä oppimissysteemiä kans silleen, että kun tulee sitten palaute, niin sitten voidaan tehdä joku korjausliike, ottaa se palaute vastaan, niin sitten muuttaa vähän sitä toimintatapaa, ja sen myötä se systeemi niinku jatkuu sitten ja korjaa itseään.
Päivi: Joo, toi palaute, mulle tulee mieleen tämmönen englanninkielinen sana kun feedback loop, onks se semmonen palautekehä, vai mikä se on, mut että jotenkin, että asiat on tavallaan tän niinku keskinäisten vaikutusten kautta koko ajan suhteessa toisiinsa, ja se palaute ymmärretään systeemisyydessä just tämmöseks niinku jatkuvien eri suuntaisten palautekehien ikään kun yhteispeliks tai tälleen. Tekis mieli vielä teiltä kysyä, ollaan nyt ehkä tässä kaikki vähän tämmösiä psykososiaalisen puolen ihmisiä, niin miten te kuvailisitte tätä systeemisen ajattelun niinkun ihmiskäsitystä, ja ehkä myös niinku käsitystä muutoksesta, kun mietitään vaikka terapioita, niin siellähän on jonkunlainen muutos usein tavoitteena, niin miten ymmärretään ihminen ja miten muutos systeemisessä ajattelussa?
Katariina: No mä aattelen ainakin, et ihminen on osa ryhmää, tai ihminen on laumaeläin, niinku jos haluaa eläimistä puhua, silleen niin, että ihminen tarvitsee muita ihmisiä. Ja että, systeemisessä ajattelussa ollaan kiinnostuneista niistä suhteista just näitten ihmisten välillä, ja että myös jos on jotain niinku pahoinvointia, psyykkistä pahoinvointia, niin se korjaantuu myös niissä suhteissa. Että se, että tarvitaan muita ihmisiä, ja muut ihmiset voi olla avuks sitten, kun joku voi huonosti.
Jukka: Ja tohon vois vielä lisätä laajemminkin, sinne esimerkiks, että eikö systeemisessä ajattelussa vaikkapa fysioterapeutti ymmärtää ja tutkii kokonaisuutta, ei pelkästään oiretta. Eli hän ymmärtää, että okei, kipu voi olla niskassa, mutta se voi johtua varpaista, ja silloin hoidetaan varvasta, ja sitten se katoaakin se niskakipu. Ja tää on mun mielestä sillä tavoin erilainen, kun taas ehkä siinä normaalissa ajattelussa, tai sellasessa ajatuksessa, että hoidetaan puhtaasti vaan sitä oiretta, niin tässä tutkitaan hyvin erilailla systeemisessä ajattelussa, niinkun myös, että sen oireen ulkopuolisia tekijöitä.
Päivi: Joo, toi oli hyvä esimerkki, et jos on niska kipeä, niin se voi oikeasti korjaantua hoitamalla varvasta, tai ehkä se joku fysioterapeutti voi sanoa, ettei se nyt ihan tolleen mee, mutta kuitenkin ajatus on tän suuntanen. Haluisittekste hei vielä sanoa jotakin tästä, tavallaan tästä systeemisen ajattelun tämmöisestä historiasta tai tästä, kun jos se on lähtenyt sieltä 40-50-luvulta, niin sitten siinä on varmaan ollut myös semmosia vaiheita siinä niinkun ajatteluperinteen kehityksessä, niin tuleeko teillä vielä mieleen jotain, mitä ois jotenkin tärkee. Onks siinä ollu jotain käänteitä tai semmosta niinku kehitystä?
Pekka: Ennen kun mennään siihen, niin mä mietin, tossa sä kysyit äsken myös sitä ajatusta siitä niinku muutoksesta, ja mä mietin silleen, että systeemisen ajattelun yks puolihan on siis ajatus siitä, että se on ikään kun näiden keskinäisten osien vuorovaikutusta, ja voidaan ajatella, että muutos siellä jossain osassa, niin se vaikuttaa jollain lailla näihin muihin osiin, eli tavallaan joku muutos, et me ollaan itseasiassa koko ajan niinkun muutoksessa, ja me tavallaan niinkun ajatellaan, että asiat on pysyviä, mut että asiathan on koko ajan ikään kun muutoksessa. Ja se, että joku muutos sit ikään kun lähtee voimakkaammin liikkeelle, niin se varmaan liittyy just näihin, mitä sä puhuit näistä feedback loopeista, siis silleen, että miten muut reagoi sit siihen. Et joku muutos sit vaan yhtäkkiä lähtee, ja se, että miks aina sitten, miks se tapahtuu nyt vaikka nyt, miksei se tapahtunu viis vuotta sitten, tai jotain, niin se varmaan on niin, että miten ne erilaiset osat ovat sitten reagoineet niihin joihinkin muutoksiin, mitä siel on, et se muutos on niinkun tietyllä lailla aina vähän sit semmonen ennakoimatonkin siis siinä mielessä, että yllättäen joku juttu onkin sitten kauheen iso asia, ja se saa niinkun ilmaa siipiensä alle, ja tavallaan tää idea siitä, että miten me ollaan sosiaalisia, ja että miten muiden ihmisten mielipide vaikuttaa meihin kauheen paljon, ja näkee myös sen, et miten joku asia on muodissa, tai joku asia yhtäkkiä onkin kauheen iso ilmiö vaikka samat asiat on olleet pitkään olemassa. Ja sit yhtäkkiä niinku tapahtuu jotain, et siinä on joku tämmönen tietynlainen, että jostain syystä vaan feedback loopit osuvat ikään kun sopivaan asentoon, että ne niinku tavallaan lähtee tukemaan sitä muutosta siinä hommassa. Mut mitäs sä Kati sanoisit tästä kehityksestä, niinkun systeemisen terapian kohdalla?
Päivi: Tai ajattelun-
Pekka: Niin no joo-
Päivi: Niin no ehkä tän psykososiaalisen alueen, systeemisen ajattelun kehityksestä, joo.
Katariina: No mä aattelen, itseasias paloauto on nyt ollut se yks semmonen lähde, jossa tota, mistä nää ajatukset sai alkunsa. Ja jos me hypätään nyt ihan suoraan sitten myöhemmin ihan niinku tonne 80-luvulle melkeen, tai onks se nyt 80-luvun puoliväliä jotain, kun Australiassa oli semmonen sosiaalityöntekijä, kun Michael White, joka alkoi sitten kehittämään tätä narratiivista lähestymistapaa. Hän oli sosiaalityöntekijä myös koulutukseltaan, ja hän alko puhuu tämmösestä niinkun tarinallisuudesta, ja siis narratiivisuudesta siinä mielessä, että on niinkun tämmöisiä vallassa olevia tarinoita, ja sitten on näitä vaiettuja tarinoita ja hän toi esiin sitten, ja toi niinkun tätä näkökulmaa, että on myös tämmösii valtarakenteita näissä, mitkä tarinat on vallassa, ja mitkä vaietaan, ja sitten tausta-ajattelijana hänellä oli paljon Michel Foucaultin ajatukset niinkun vallankäytöstä. Ja ylipäänsä hän niinku toi tän myös, että tää konteksti, tai tää tilanne, missä asiat tapahtuu, määrittää kans hyvin paljon tätä tapaa, et kuka voi puhua ja miten voi puhua. Ja siinä, jos nyt puhutaan taas terapiamaailmasta ja perheterapiasta, niin ajatuksena oli myös tärkeetä tietää, niinku ottaa huomioon tämmöset eri rakenteet yhteiskunnassa, jotka vaikuttaa siihen, että kenellä on mandaattia puhua ja kenellä ei. Ja tästä nousi myös esimerkiksi feministinen ja sitten tämmönen myös niinkun, jos aattelee nyt tämmöstä, niinku rodullisia asioita, etnisyyttä ja kaikkia tämmösii tekijöitä, jotka myös vaikuttaa siihen, että tämmöset yhteiskunnalliset rakenteet, jotka niinkun ylläpitää semmosii valtarakenteita, niin että on hyvä tiedostaa niitä, et ne myös on läsnä siinä vuorovaikutuksessa ihmisten välillä.
-Yhteinen ääni.-
Päivi: Tässä on muuten nyt monta kertaa puhuttu tästä vuorovaikutuksesta, mutta siinä meillä jäi vissiin alussa vähän puhumatta tavallaan tää tietty tämmönen tiedonsosiologinen tärkee sitoumus, et mikä on täällä systeemisyyden pohjana, elikä tämmönen ajatus tämmöisestä, että me niinkun tuotetaan maailmaa puhumalla siitä jollain tavalla, ja eiks niin Kati, että tää narratiivisuuskin ikään kuin juontaa siihen kielen keskeisyyteen, niin tästä ehkä vois vähän jutella, että miten tää kielen keskeisyys nyt on tähän systeemiajatteluun tullut, tai systeemiseen…
Katariina: Ehkä vois vielä puhua, mennä vähän takaisin siihen systeemiseen ajatteluun vielä, koska ensin, kun systeemiteoriaa alettiin niinkun kehittämään, niin silloin oli vähän semmonen ajatus, että se näkökulma, kuka katsoo sitä systeemiä, oli vähän epämääräinen. Et mistä näkökulmasta katsotaan, että aateltiin, et se on joku semmonen universaali systeemi, joka toimii vaan siinä, mut siinä ei ajateltu sitä, että kuka sitä havaitsee tai kuka sitä havainnoi, ja sit tuli tämmönen niin sanottu toisen asteen muutos silleen, että ajateltiin, että muutos voi tapahtua systeemissä vaan, kun jotain muutetaan. Mutta sitten alettiin ymmärtämään, että heti, kun tulee mukaan siihen systeemiin itse niinkun vuorovaikutussuhteeseen tai vuorovaikutussysteemiin, niin on mukana muuttamassa sitä systeemiä, tai vaikuttamassa siihen systeemiin. Ja silloin alettiin puhua tämmöisestä toisen asteen muutoksesta, jos…
Pekka: Toisen asteen kybernetiikasta ehkä.
Katariina: Niin toisen asteen kybernetiikasta siinä mielessä, että havaitsija on yhtä paljon mukana siinä ja silleen hänen läsnäolo, tai meidän läsnäolo tihkuu sinne systeemiin kuitenkin, että ollaan niinku mukana siinä luomassa, ja silloin myös ymmärrettiin, ettei voi seistä missään ulkopuolella neutraalina tarkkailijana, vaan heti, kun ollaan ihmisten kanssa tekemisissä, niin ollaan myös mukana luomassa sitä todellisuutta siinä yhdessä näitten ihmisten kanssa.
Päivi: Eli havaitsija vaikuttaa havaittuun.
Katariina: Kyllä.
Päivi: Ja silloin se havaittukin muuttuu, kun se havaitsija on ikään kun siinä mukana.
Katariina: Niin ja jos aatellaan tätä niinkun vuorovaikutustyötä ja ihmissuhdetyötä, niin täähän oli hirveen valtava muutos siinä niinku käsityksessä, ettei me ammatti-ihmisinä voida olla mitenkään neutraaleja vaan havainnoimassa ihmisten perheitä, tai ryhmiä tai systeemejä silleen, työyhteisöjä, vaan me ollaan mukana siinä. Ja siinä mielessä niin ei voi olla, myös tää asiantuntijuuspositio niinku muuttu silleen, että ois semmonen systeemien asiantuntija, niin se tuntuu jotenkin hullulta, koska on mukana siinä luomassa sitä systeemiä, niin miten voi samalla olla sit joku asiantuntija?
Päivi: Joku ulkopuolinen asiantuntija.
Katariina: Niin.
Jukka: No sitä vois ehkä kuvata käsitteellisesti ehkä semmosena, että meillä oli siinä ehkä siinä ensimmäisessä vaiheessa, kun ongelma oli vielä ihmisen sisällä, ja ne oli selkeitä ja yksinkertaisia probleemeja, niin siihen liitty tämmönen asian asiantuntija. Mut kun tullaan tänne systeemiseen ajatteluun, niin meidän pitää yhdessä tutkia sitä todellisuutta, ja jollonka se asia onkin suhdeasiantuntijuutta, et me saadaan yhdessä, vaikka sen ihmisen, jonka elämää siinä tutkitaan, niin tai jos se on joku organisaatio ja organisaation eri asiantuntijat yhdessä voivat tutkia sitä, ja löytää sitä kaut-, ymmärtää sitä todellisuutta niinkun yhdessä uudella tavalla ja löytää enemmän siitä, koska se on kompleksinen, monimutkanen se todellisuus. Se ei ole vain semmonen lineaarinen yksinäkökulmainen, joka tarkoittaa silloin ihan uutta asiantuntijakäsitystä.
Katariina: Ja siinä tulee just se, että tää kielen merkitys, että miten puhutaan, ja siinä ehkä, mä en tiedä hyppäänkö mä nyt hirveesti tähän dialogisuuteen, koska mä aattelen, et se on myös se, että kun luodaan sitä todellisuutta yhdessä, niin että oikeesti halutaan myös nää kuunnella muiden näkökulmia, halutaan kuulla, miten muut ajattelee. Et siit ei tuu väittelyä silleen että vaan odottaa, että saa sen oman yksittäisen totuuden paasattua niinku läpi, vaan että siitä muodostetaan sitä uutta käsitystä yhdessä.
Päivi: Mä voisin tähän pysähtyä sen verran, siis sen verran oon itsekin tän systeemisyyden äärellä tässä viime vuosina ollut, että tähän usein liittyy niinku muita tällasia lähestymistapoja, jotka siis kytkeytyy tavalla tai toisella tähän systeemisyyteen, mutta on kuitenkin eri nimisiä, eli puhutaan systeemisyydestä, ja sitten täällä mainittiin jos se narratiivisuus ja dialogisuus, ja sitten on vielä puhuttu reflektiivisyydestä. Ja sitten itsellä vielä pyörii mielessä tosiaan tää sosiaalinen konstruktionismi, joka on se semmonen tiedollinen niinkun asetelma täällä kaikkien näiden takana yhdistämässä niitä, ja sitten on vielä semmonenkin hieno käsite, kun konstruktivismi tai psykologinen konstruktivismi, niin mitä jos vähän aikaa juteltas näistä, et miten nää kaikki nyt liittyy toisiinsa, tai mimmosessa suhteessa nää käsitteet on? Ne on kaikki tätä systeemistä perhettä, mutta Kati sä alotitkin jo tosta narratiivisuudesta, ja se liittyy tähän kielen keskeisyyteen ja tähän ajatukseen siitä sosiaalisen todellisuuden rakentamisesta kielellisesti. Tekeeks se just niinku tarinoista tärkeitä tämä ajatus?
Katariina: Kyllä. Ja se, että miten me puhutaan, sillä on vaikutusta, koska me luodaan sitä todellisuutta koko ajan sanoilla, sanavalinnoilla, niin luodaan tarinaa. Ja myös se, että miten me kerrotaan asioita, mistä me aloitetaan ja mihin me päätetään, sekin luo tarinaa.
Päivi: Ja mitä me jätetään tarinaista ulos kokonaan. Eli tavallaan tarinat on niinkun valintojen tuottamia konstruktioita todellisuudesta jonkunlaisena, ja sit vois olla ihan erilaisiakin tarinoita.
Pekka: Joo ja mä aattelin et semmonen yks ajatus, joka mun mielestä on kauheen hyvä, on se, että kun me, semmonen ikään kuin perus arkiajattelu, arkipsykologinen ajatteluhan on se, että menneisyys selittää nykyhetkeä. Mutta tästä tämmösen konstruktionistis-narratiivisesta näkökulmastahan nykyhetki selittää menneisyyttä. Siis silleen, että jos mulla menee nyt hyvin, niin mä kerron erilaista tarinaa mun elämästäni, kun nyt, jos mä oon suurissa vaikeuksissa, niin mä herkästi nään, että näinhän tää on mennyt koko ajan tää juttu kohti tätä suurta vaikeutta. Ja kai se semmonen viehätys tän sosiaalisen konstruktionismin kohdalla se ero, mitä sä tossa kyselit, niin kai se yleinen ajatus on se, että konstruktivismi tarkottaa sitä niinkun yksilön sisäistä käsitystä maailmasta, että koko ajan ikään kuin muokataan sitä meidän omaa käsitystä siitä, että millanen maailma on, ja miten mä toimin, miten mä opin, millanen tyyppi mä oon. Ja sosiaalinen konstruktionismihan on sit lähempänä tätä tämmöstä systeemistä ajattelua siinä mielessä, että se lähtökohta on se, että se, mitä me keskustellaan muiden ihmisten kanssa, niin me muokataan koko ajan sitä todellisuutta johonkin toisenlaiseen, niinkun uudenlaiseen näkökulmaan sitä kautta, kun me käydään sitä keskustelua. Näähän menee vähän niinku toki lomittain nää konstruktivismi ja konstruktionismi, mutta konstruktionismi siinä mielessä, että siinä me tavallaan katsotaan sitä ikään kun useiden ihmisten tai vallitsevan mediajulkisuuden kautta, tai mitä tahansa, miten me tavallaan muokataan, miten nää toimijat tässä niinkun muokkaa tätä asiaa. Ja mun mielest sosiaalisen konstruktionismin yks viehätys on ollut siinä, että ollaan perinteisesti, sanat joita nykyään harvoin kuulee, oli ennen oli tämmöisiä termejä, kun moderni ja postmoderni. Ja modernihan tarkoittaa siis sitä, että meillä on yksi oikea vastaus siihen, miten nää asiat on. Ja tavallaan tää sosiaalinen konstruktionismihan on tämmönen postmoderni ajatus siitä, että miten me puhutaan siitä, missä me puhutaan siinä, mikä tää tilanne on, et ei oo olemas ikään kuin yksittäisiä oikeita vastauksia tällasiin esimerkiksi sosiaalisiin tilanteisiin tai ihmisten keskinäisiiin asioihin liittyviin asioihin. Ja sehän on kauheen helpottavaa siis siinä mielessä, koska mehän perinteisesti aina tykätään, vaikka me kuinka ajatellaan, et on olemassa monia näkökulmia, niin me aina tykätään kuitenkin jostain siitä meidän omasta näkökulmasta, ja herkästi juututaan siihen sitten käden vääntämiseen siitä, että miten tää asia oikeasti on. Et me voidaan niinkun ehkä helpommin ajatella tätä kautta, että meillä on erilaisia näkökulmia tähän asiaan, ja et se pointti on enemmän siinä, että mikä ois ehkä hyödyllistä sit sen suhteen, mitä täs tavoitellaan, et millä tavalla voidaan keskustella näistä asioista.
Jukka: Ja tosta Pekka tekee mieli jatkaa siinä mielessä, et me ollaan liikkeessä, koko ajan muutoksessa, ja niin Ricoeurilla, filosofilla oli, että on kolme nykyisyyttä, nykyisyyden menneisyys, nykyisyyden nykyisyys, mitä tapahtuu juuri nyt, ja nykyisyyden tulevaisuus, ja sillä tavalla me voidaan liikkua koko ajan ajassa ja jopa muuttaa meidän historiaa, koska me kerrotaan, voidaan kertoa siitä historiasta erilainen tarina tässä nykyisyydessä, ja sit me voidaan myös vaikuttaa siihen tulevaisuuteen, sehän elää se tulevaisuus jo meillä uskomuksissa, pelkoina, toiveina, huolina se tulevaisuus tässä nykyisyyden nykyisyydessä, jolloin se on nykyisyyden tulevaisuutta. Me voidaan haaveilla, unelmoida, mennä sitä kohti, jolloin me, tää systeemisessä ajattelussa on niinkun yks keskeinen koko ajan mahdollisuus liikkua menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden välillä ajassa, ja samalla muokata sitä todellisuutta koko ajan, kun me työskennellään.
Katariina: Kun me nyt pyöritellään näitä käsitteitä, niin sä mainitsit myös tän reflektiivisyyden, ja mä jotenkin oon itse mieltänyt omassa päässäni näin, että kun puhutaan tämmöisestä psykologisesta konstruktivismista, niin silloin mä oon aatellut, et se on enemmän sitä, et miten minä ajat-, mistä tiedän, että tiedän, tai et me niinkun omassa päässä mietitään sitä, että mitä minä, mitkä minun uskomukseni ovat tästä asiasta, miten minä ajattelen tästä asiasta, ja mitä kokemuksia minulla on tästä ennestään, ja mitä mä nyt ajattelen tästä. Kun taas sit se sosiaalinen konstruktionismi on sitä, et mä jaan näitä ajatuksiani muiden kanssa, ja sitten voin niinkun ehkä muuttaakin niitä sisäisiä ajatuksia sen myötä, et mä oon puhunut sun kanssa Päivi, ja sä sanoit jotain muuta, tai Jukkis sanoi jotain muuta, ni sit mä aattelen, et aijaa, te aattelettekin noin, niin sitten käyn sen oman sisäisen konstruktivismin kautta, niinkun mietin sitä, että voisinkin ajatella näin. Et ne on niinku, ne on erilaisia prosesseja, et se menee ihmisten välissä, ja sit se menee meidän oman ajatuksen kautta, ja sit taas ulos muiden ihmisten kanssa.
Päivi: Eiks nää sekä sosiaalinen konstruktionismi että tää konstruktivismi, ne molemmat tekee sitten taas tän dialogisuuden erittäin mielekkääksi, koska jos jokainen ikään kuin elää oman mielensä näköisessä maailmassa, ja toisaalta myös niinkun luodaan sitä todellisuutta yhdessä, niin tavallaan, jotta me voitais ymmärtää sitä toista ja sen maailmaa, niin me tarvitaan siihen sitä dialogia, ja sitten toisaalta me tarvitaan tavallaan dialogia siihen, että kaikki pääsis mukaan ikään kuin tuottamaan sitä ymmärrystä siitä todellisuudesta tai asiasta tai ilmiöstä, minkä äärellä me ollaan.
Pekka: Joo joo, just noin. Ja sitten mä aattelen, että dialogihan siis tarkoittaa sitä, että mä sanon jotain, sä niinku kommentoit sitä, ja mä kommentoin taas sitä, mitä sä sanot, siis silleen et me niinku tavallaan heitellään tässä palloa. Ja hirveen useinhan keskustelut voi olla tämmösiä niinkun monologeja, että mä puhun jotain, sä puhut sun omaa agendaa, Kati puhuu omaa juttuaan, ja et siis silleen, ja hetkittäin me ehkä puhutaan suht samasta asiasta, mut et sehän on, se niinkun tavallaan dialogi sillä lailla, et siinä on kaksi tyyppiä, jotka niinkun vaihtaa näitä näkökulmiaan ja ajatuksia tässä näin, ja siitä kehkeytyy jotain uudenlaista. Et jos me aatellaan, niin hirveen usein on silleen, et niinkun sanotaan, että meillä on kaks korvaa ja yks suu, et sen pitäis olla niinku tää suhde tässä asiassa siinä mielessä, että me oikeesti niinku kuunnellaan, kuunnellaan mitä sanotaan ja jatketaan siitä, sen sijaan, että mä koko ajan vaan mietin, et mitä mä seuraavaksi sanon tähän juttuun. Koska sehän on, tän tyyppisiä tilanteita ikään kuin tämmösessä tavallisessa keskustelussa on vaikka kuinka paljon, et me ei oikeen päästä semmoseen dialogiseen moodiin.
Päivi: Pekka, tosta mitä sä sanot, mulle tulee mieleen että, tää on hauska mun mielestä tämmönen pieni fraasi, mä oon oppinut tän yhdessä koulutuksessa, että tosta, mitä sä sanoit, mulle tulee mieleen, että eli tavallaan just se, että tähän lauseeseen kiteytyy aika kivasti se dialogi, että kuullaan se, mitä toinen sanoo, ja sitten käväistään siellä omassa maailmassa kuuntelemassa, et mitä se minussa herättää, ja sit se palautetaan sille toiselle. Musta se on ihan hauska kiteytys niinkun dialogisuudesta keskustelussa. Mutta mä oon ihan samaa mieltä siitä, että joskushan keskustelut on semmoisia peräkkäisiä monologeja.
Katariina: Ja mä aattelen, et se, että saisi oikeasti semmosen dialogisuuden aikaiseksi, niin ne on semmosii hetkiä. Ne on niinkun vaan pieniä hetkiä, jolloin se tuntuu siltä, et oikeesti se uppoaa ihan minuun, ja sitten mä voin jakaa sitä toiseen, ja tuntuu siltä, että se uppoaa myös siihen henkilöön, jonka kans mä juttelen. Mut mä aattelen, et se ei oo mikään staattinen tila, vaan se on semmonen, joka elää, ja välillä päästään siihen silleen niinku tasolle, ja sitten taas ollaan jossain niin sanotusti tavallisessa keskustelussa. Et dialogisuushan on jotain semmosta extraa, joka myös on hyvin hoitavaa mun mielestä, siinä niinku myös tapahtuu jotain muutosta ihmisten sisällä.
Päivi: Ne on vähän semmosia taikahetkiä jotenkin, kun on joskus ollut hetken mukana semmoisessa, niin ne on jotenkin sellasia.
-Yhteinen ääni.-
Päivi: Niin me ollaan tässä nyt käsitelty ainakin tämmöstä neljää, systeemisyys, narratiivisuus, dialogisuus ja reflektiivisyys.
Katariina: Jos me tuodaan vähän tommost teoriaa viel tohon dialogisuuteenkin, niin vois sanoa sen, että dialogisuuden teoriapohjahan tulee yhtäkkiä Venäjältä, ja kirjallisuustieteeteestä. Et Mihail Bahtin on ollu semmonen niinkun teoreettinen lähtökohta, ja hän tutki paljon Dostojevskin romaaneja, ja niistä niinku hän kehitti semmosen käsitteen kun polyfonia, tai semmonen niinkun moniäänisyys, ja siinä on just ideana se, että kaikki totuudet on rinnakkain, päällekkäin samaan aikaan totta. Ja mä aattelen, et se on hirveen hyvä lähtökohta semmoseen esimerkiks moniammatilliseen yhteistyöhön kans, ettei taistella siitä, et kuka määrittelee niinkun, et mikä on totta, vaan et kaikki on niinku totta päällekkäin. Pekka sulla on hyvä vertauskuva siitä, Tintissä on semmonen, mikä Tintti-kirja se nyt on, missä tämmönen niinkun arvoitus on se, että se ratkaisu jollekin arvoitukselle on se, et siinä on niinkun monta monta kuvaa päällekkäin, ja se muodostaa sen vastauksen, mistä on kyse. Ja mä aattelen, et se on hirveen tärkeetä, kun tehdään tommosta moniammatillista yhteistyötä, ettei tuu semmosta niinkun kamppailua siitä, et kuka määrittelee diskurssin, vaan että aidosti ollaan kiinnostuneita, miten muut ajattelee, ja sitten yritetään siinä luoda semmosii dialogisia tiloja, missä voidaan ymmärtää toisia ja kunnioittaa toisten työtapaa.
Pekka: Joo, Tintin seikkailut, Sarviaisen salaisuus.
Päivi: Sarviaisen salaisuus, hyvä lähdekirja nyt muistettavaks tästä. Tota, tekee mieli, mulla muistuu joku, mä en tiedä oliko se ton Kirsi Juhilan, vai kuka jostain Tampereelta, siis olikse artikkeli, jonka nimi oli ”Fakta on sosiaalinen konstruointi”. Siis jotenkin se, että tavallaan mehän uskotaan, että faktat on muuttumattomia tosiasioita, ja silti niitäkin konstruoidaan, ja sitten jotenkin voi aina kysyä, että no minkäslainen konstruktio tää on, ja onks tää hyödyllinen, ja onko muita vaihtoehtoisia tapoja ajatella jostain. Mutta mä oon joskus kyllä, kun tuolla lastensuojelun kontekstissa oon toiminut, niin joskus muistan, kun olin oikein tän konstruktionismin syövereissä, niin mietin, että no, että kyllä vaikka lapsen joku fyysinen vamma on vaan fyysinen vamma, eikä se ole mikään konstruktio, et sitten tullaan vähän tällasiin, niinkun semmosille rajapinnoille, että on vaan myös jotenkin niinku todettava, että kaikki on suhteellista, myös se niinku todellisuuden sosiaalinen konstruoituminen, silläkin on rajat, et on myös fyysinen todellisuus, ja tottakai, mutta et mitä merkityksiä sitten sille annetaan sille fyysiselle, niin se on taas tietenkin tätä. Mutta Jukkis.
Jukka: Joo, vielä vähän ajatuksia, kun kuuntelin teitä, niin semmonen tuli mieleen, että hyvä kontakti, hyvä suhde, niin se jotenkin, et se rakentuu sellaisista asioista, mitä systeemissä työotteessa, että siinä ihminen kokee aidosti ihan kehollisesti, että hän tulee kuulluksi. Ja sitä auttaa aika paljon, kun se ammattilainen kohtaa, niinkun filosofi Kirkegaard sanoo, kohtaa ihminen siinä missä hän on, älä siellä, missä toivot hänen olevan. Jolloinka silloin sä oot siinä hetkessä sen ihmisen tilassa, ja silloin siihen rakentuu semmonen niin sanottu dialoginen tila, joka voi avautua johonkin, jollonka sä et pyri mihinkään, sä et oo viemässä sitä asiakasta tai ihmistä johonkin suuntaan, vaan sä antaudut sille hetkelle, ja mitä se hetki herättää sinussa ja tässä toisessa ihmisessä. Ja mä aattelen, että tää on siinä, mitä tämmösessä suhdeperustaisessa työotteessa on ihan keskeistä. Tää kytkeytyy reflektiivisyyteen ja narratiivisuuteen ja dialogisuuteen niin keskeisesti.
Päivi: Tosta reflektiivisyydestä me ei oo taidettu vielä, jos sitä vähän pyörittelis, että mitäs se nyt tähän systeemisen ajattelun perheeseen tämä käsite, reflektiivisyys liittyy.
Katariina: No mä aattelen ainakin asiakastyössä ja tolleen, kun kohtaa ihmisiä, niin se tuo semmosta läpinäkyvyyttä, et kerrotaan, miten ajatellaan, et se ei oo mikään salaisuus, ettei silleen olla edes asiantuntijoita, jotka niinku omaa sen tiedon ja salaa sitä, ja osaa lukea ihmisiä niinku silleen läpi vaan, että kertoo, että mulle tuli tämmöinen ajatus, että voisko olla kyse tässä tästä. Ja sit kerrotaan vaan, että tää ajatus tuli siitä, et mä oon tavannut samantyyppisiä ihmisiä ennen, ja siitä kokemuksesta niin mulle tuli mieleen, että voisko olla kyse tämmösestä. Ja silloin mä vaan kerron, et mä oon nyt tehny tätä työtä jonkin verran, ja oon tavannut ihmisiä, ja nyt tää alkaa muituttaa semmosta, mitä mä oon tavannut ennen, tai sitten et mä kerron, et mä oon lukenu tästä hiljattain, ja oli yks tutkimus, missä sanottiin näin ja näin, ja aatteletsä, et tää on jotenkin niinkun semmosta, mikä on sulle tuttua, ja sitten käydään sitä keskustelua. Et se on niinkun läpinäkyvää, et se ei oo mitään salaperäistä, et meillä on jotain maagisia taitoja, mitä asiakkaat ei tietäis, vaan että me voidaan kertoa, miks me ajatellaan näin ja mihin se pohjautuu.
Päivi: Toi miksi me ajatellaan näin, siitä mulla tulee mieleen myös toinen reflektiivisyyteen liittyvä käsite, eli itsereflektiivisyys. Onks se kans jotenkin aika tärkeä asia tässä systeemiseks ammattilaiseks asettumisessa, että on jotenkin myös, yrittää pysyä tietoisena ja tavallaan läpinäkyvänä itselleen siitä, että miks mä ajattelen näin, tai miten mä oon oppinut tulkitsemaan jotain asioita näin?
Katariina: Ehdottomasti. Mä aattelen, että toi on ihan tosi tärkeetä, ja vielä kun tulee tunteet mukaan, ja omat just niinku Jukkis puhu noista kehoreaktioista, et me osataan niinkun kuunnella itseämme. Ja et me tunnetaan sen verran niinkun omaa elämänhistoriaa, että me ei aleta sekottaa meidän omaa elämää niinkun muitten ihmisten asioihin, ja sen takia on niin tärkeetä, että me ollaan vähän mietitty myös omia taustoja, miks me halutaan tehdä ihmissuhdetyötä, mimmosia niinku kokemuksia meil on omasta lapsuudestamme tai omasta nuoruudesta, ja omia elämänkokemuksia, ja koska ne on niinkun tärkeitä myös, että ollaan eletty elämää, ja meillä on myös omia henkilökohtaisia kokemuksia, jotka voi olla hyödyksi siinä työtilanteessa. Mutta mä aattelin, et se on tosi tärkeetä, et me ollaan tietosia siitä, et miks me tuodaan niitä esiin, ja et me myös tunnistetaan ne. Joskus ne voi olla esteinä meille, et me ei nähdä, mitä asiakkaalle tapahtuu, kun meidän oma olemus täyttyy sillä omalla elämänkokemuksella. Tai sitten voi olla niin, et me voidaan olla hyvinkin empaattisia, koska me ollaan koettu jotain vastaavaa, ja me voidaan jakaa sitä meidän asiakkaiden kanssa. Mutta siinä pitää todella olla niinku itsereflektiivinen ja miettiä, ja olla aika tietoinen siitä, että on aika varmoilla vesillä sit myös itsensä kanssa, että voi sitten päätellä, et koska mä haluun jakaa tätä asiakkaiden kanssa, ja koska mä pidän sitä vaan omana tietona, ja koska on joku semmonen asia niin kipeä, et mä en haluu niinku tavata tämän tyyppistä problematiikkaa, et mä voin omassa työyhteisössäni sanoa, että tää on niin, et mulla on nyt tämmönen kriisi mun omassa elämässäni, niin mä en oikein voi kohdata tämän tyyppisiä asiakkaita tällä hetkellä.
Pekka: Ja sit mä aattelen, että se yks itsereflektion puoleen liittyy siihen, miten me puhutiin tässä aikaisemmin tästä niinkun toisen asteen kybernetiikasta, eli siis silleen, että kun me ikään kuin katsotaan systeemiä, eli me ei katota sitä itsemme ulkopuolella olevana juttuna, vaan me ollaan mukana siinä, ja että sit jos ihmiset toimii jollain lailla jotenkin, niin se voi liittyä siihen, että millä fiiliksellä mä oon esimerkiks siinä tilanteessa, et aattelenks mää, et nää oon niinku (naurua) ikäviä ihmisiä ja et ne käyttäytyy huonosti. Niin ei mikään ihme, et näin on. Et jos mä sitten taas niinku aattelen, et ok, lähetään nyt avoimesti ja lähetään siitä, että me halutaan saada tää asia jollain lailla eteenpäin, niin luultavasti tää vuorovaikutus on erilaista, niin kun sanotaan, että se ikään kuin kasvaa, mihin suuntaan me käännetään katse. Et jos me katotaan katse siihen, että me halutaan saada tää homma toimiin, ja sit jos tää ei niinkun toimi, niin onks siinä, miten mä toimin, niin onks täs jotain, mitä mun pitää viel miettiä.
Katariina: Ja ehkä on syytä niinku virittää itsensä siihen tapaamiseen kans, et onpa mielenkiintoista, et mielenkiintoisia ihmisiä. Jännä, että tämmöstäkin voi olla, et oikeesti käyttää aikaa siihen ennen kun tapaa, menee tapaamiseen, niin sitten on vähän aikaan niinkun ittensä kanssa silleen, että on tietonen siitä, et miten mä, mitä mä tuon siihen huoneeseen, mimmosii fiiliksiä, ja millä asenteella mä meen sinne.
Päivi: Mä mietin, et meillä alkaa kohta aika kääntyy loppuun, mutta olis kiva ehkä kuulla teiltä vielä ihan tämmöisiä niinkun tosielämän tarinoita tai jotakin esimerkkejä siitä, että miten tää tulee teidän ihan arkityöhön tai johonkin tää tämmönen systeemisyys, ja kaikki nää, mitä nyt tässä puhuttiin. Ehkä nää dialogisuus ja muutkin, että onks teillä jotakin kivoja esimerkkejä kerrottavana siitä, että mitä tää on niinku arjessa tai omassa työssä?
Pekka: Jukkis, aloita sä.
Jukka: No rupesin miettiin, että minkä tarinan mä haluaisin kertoa. Mutta ehkä, mä kerron sellasen, mikä oli mulle omanlainen tälli, tai että tää, missä tää systeeminen ajattelu herätti, ja niinku tuli taas se oma todellisuus ja uskomusjärjestelmät. Mulla oli semmonen, tein aikoinani, oon tehnyt aika paljon nuorten kanssa töitä, ja ollut semmonen ajatus, että nuoria voi auttaa, kun nuoria kohdataan ja tavataan ja jutellaan, tai tehdään jotain tai toimitaan, tai järjestetään ryhmätoimintaa, niin no se on pääsääntöisesti ihan hyvin toimii niinkin, mutta sitten se uskomus joutui isolle koetukselle, kun nuori ei halunnut tavata minua, mutta äiti suostui tapaamaan. Ja tällä nuorella pojalla oli ongelmia koulunkäynnin kanssa, vähän kotiintuloaikojen ja oli päihteiden käyttöö, päihdekokeiluja, ja aika monen toimijan huoli. Ja kun menen ensimmäiselle kotikäynnille, ja siinä mä nään sen, nuori tulee ovesta vastaan aika vauhdilla, ja lähtee ulko-ovesta ulos, ja se on ainoon kerran, kun mä tapasin tään, ja menin istumaan äidin kanssa siinä, ja ruvettiin äidin kanssa juttelee ja puhumaan tilanteesta, asioista, ja miltä se näyttäytyy, ja joka kerta pyydettiin, että poika vois liittyä tähän keskusteluun mukaan. Mut hän ei koskaan tullut, mutta pikkuhiljaa hänen oireensa vähenivät, hän alkoi käydä koulua, ja rupesi noudattaan kotiintuloaikoja ja pelisääntöjä kotona, ja tämmöset päihdekokeilutkin väheni, ja oudot iltapoissaolot niinku vähenee, ja se on nyt puolisen vuotta, ja sitten todettiin, että eiköhän tää ollut tässä, että muutos on riittävän vakaalla pohjalla, että perhe voi jatkaa elämäänsä ilman minuakin. Ja tää oli semmonen hyvin opettavainen itselle, että muutokset todellakin voivat tapahtua vähän niinkun kulman takaa.
Päivi: Eli sä keskustelit äidin kanssa, ja pojassa alkoi näkymään muutoksia?
Jukka: Niin, juuri näin.
Pekka: Mä voisin oikeestaan ottaa yhden esimerkin, joka väittäisin, että on hyvin tyypillinen arkielämän vuorovaikutustilanne, mut mä otan tän esimerkin kirjasta, koska mä en halua mainostaa ainoastaan erinomaista Sarviaisen salaisuutta, vaan myös vanhaa systeemiajattelun keskeistä kirjaa. Paul Watzlawickin ja Richard Fishin kirjaa Muutoksen avaimet, joka on siis tämmönen tän paloauton, Mental research instituten tämmönen keskeinen kirja seitkytluvulta. Ja siinä on tämmönen esimerkki, jossa on perhe, isä, äiti ja teini-ikäinen lapsi. Ja teini-ikäinen lapsi ja äiti riitelee koko ajan hyvinkin kovaäänisesti ja ilkeästi, ja se tuo kaikenlaista sinne. Ja perheen isä, sit kun nää on kiinnostuneita, et no mitäs isä tekee, näkökulma on siis se, et mitä täs vuorovaikutuksessa tapahtuu, äiti ja teini nahistelee keskenään, mitä isä tekee? No isä ajattelee, että hän ei osallistu tähän, hän on niinkun neutraali, hän ei osallistu tähän juttuun. Ja sit nää terapeutit sanoo tälle isälle, että heillä on nyt ehdotus, mitä isä vois tehdä tän ja seuraavan kerran välillä. Ja se ehdotus on se, että seuraavan kerran, kun äiti ja teini alkaa riiteleen, niin isä ei sano yhtään mitään tyylilleen uskollisesti, hän ei sano yhtään mitään, mutta hän antaa tälle teinille viiden dollarin setelin. Sit ne on kaikki vähän, et mitä tää on olevinaan. Ja sit, kun tulee seuraava kerta, niin näit riitoja ei enää oo silleen ollut. Eli tää homman nimihän tässä on siis se, että se joka luulee olevansa neutraali, on itseasiassa asettuu jonkun puolelle, koska stereotyyppisessä asetelmassa vanhemmat on kuitenkin ikään kuin tää kaksikko, ja teini on ikään kuin kamppailemassa näiden ikään kuin vanhempiensa kanssa, jos jompikumpi vanhempi ei osallistu tähän, niin hän ei oo neutraali, vaan hän itseasiassa asettuu tähän. Tää on sosiaalinen konstruktio, monessa perheessä tämä on näin, mutta sen ei tarvii olla siis ikään kun totta, siis sillä lailla, et se on aina näin. Mut se on hyvä esimerkki siis siitä, et me niin usein kuvitellaan, et me ei olla mukana jossain jutussa, vaikka tässä on, ja sitten ikään kuin tää, mitä siinä tapahtuu, tehdään avoimeksi, niin se ikään kuin tuo sen ajatuksen, että ei me tätä peliä enää pelata. Ja jotenkin tehdään nää hommat pois alta.
Päivi: Eli me ei olla ikinä neutraaleja, tai ei voida olla, että kulmakarvan nostollakin me ollaan jollain tavalla mukana.
Pekka: Kyllä, varsinkin sillä.
Katariina: No ehkä mä nopeesti voisin, tuli mieleen tämmönen, vaan just nää pienet hetket, jotka voi kuitenkin luoda jonkinlaisen suhteen. Tää esimerkki tulee lastensuojelusta, mä oon toiminut siellä nyt perheterapeuttina, ja oon myös ollut sosiaalityöntekijöiden työparina, ja tulee mieleen tämmöinen kotikäynti, joka me tehtiin semmoiseen perheeseen, jossa riideltiin siis niin paljon, ne riiteli niin paljon, että piti vaan huutaa siellä, et hiljaa, poikki! Ja siellä oli varmaan hyvin ikäviä kokemuksia ollut ja sitten se aina niinkun johti siihen, että siellä kaikki huus toisilleen ja loukkaantu, ja joku lähti huoneesta pois, ja se oli ihan täys kaaos, kun me tultiin sinne. Ja oli sit tämmönen tyttö, joka viilteli itteensä, ja äiti oli niinku ihan raivona ja onneton, mutta hän osoitti sen niinku raivona ja huutamisella, että sun on pakko mennä terapiaan, ja tyttö pongahti ulos huoneesta, ja sitten tyttö tuli silleen hirveän hitaasti sinne sisään huoneeseen ja piti niinku tämmöset korvaluurit korvassa. Ja sitten äiti komentaa siellä, että korvaluurit pois, nyt kaikki on täällä, ja sitten äiti oli antanut luvan meille kuitenkin, et me saadaan keskeyttää häntä, et hän ei tykkää nössöistä, et me saadaan sanoo hänelle, että oo hiljaa. Ja sitten me sosiaalityöntekijän kanssa sitten sanottiin, että nyt on näin, et hän saa olla täällä. Ja hän ehkä tarvitsee noi kuulokkeet korvissa, että tää on tuskallista olla täällä, niin se on yks tapa olla läsnä. Ja siinä se tyttö heti huokaisi, ja laittoi ne korvakuulokkeet korviin, ja sitten hän istui siellä vähän aikaa, ja sitten istunnon aikana hän otti toisen pois. Ja sitten hän on ollut mukana siellä. Ja nyt tosiaan me ollaan työskennelty tämän perheen kanssa, ja sitten tossa syksyllä niin tää tyttö kuiskas meille ennen, kuin muut tuli, siinä hän oli vähän etuajassa, et hän on nyt aloittanut terapian. Ja se meni niinkun hänen ehdoillaan, eikä äidin ehdoilla. Ja mä aattelen, et kaikki tämmöset pienet eleet on ihan hirveen tärkeitä siinä sen suhteen luomisessa, ja sitten se menee niinku omalla painollaan. Et pieni muutos siihen systeemiin saa sen niinku muutoksen käyntiin.
Päivi: Pieni muutos systeemiin voi saada ensiksi jonkun pienen seuraavan muutoksen, ja se saa seuraavan, ja sitten se koko systeemi voi muuttua. Eli tää on se, ehkä se systeemisyyden semmonen tietty toiveikkuuttakin tuova idea. Onks teillä jollakin vielä joku ajatus tässä lopuksi jotenkin mielen päällä, vai joko me ollaan tyhjennetty pankki? Tää taitaa kyllä olla semmonen pankki, että tää ei ihan nopeesti tyhjene, täs on aika niinkun…
Pekka: Ehkä me avattiin vasta yks tallelokero, ja vielä jäi sinne niitä.
Päivi: Vielä jäi muutama avaamatta. Okei, no mut sit me varmaan päätellään tähän. Kiitoksia tosi paljon keskustelusta.
Pekka: Kiitos.
Katariina: Kiitoksia.
Jukka: Kiitos teille.
-Yhteinen ääni.-
Seuraa meitä:
Jaa julkaisu:
