Systeemisyys-podcast-sarja jatkuu! Tässä jaksossa keskustellaan lapsen edusta ja perhekeskeisestä työskentelystä. Keskustelemassa erikoissosiaalityöntekijä Marjo Oinonen ja psykologi Anna Kouvo. Haastattelemassa psykologi Sari Ahlqvist-Björkroth. Kuuntele muita systeemisyys-sarjan jaksoja täällä.
Yhteinen ääni on Turun yliopiston podcast, jossa keskustellaan ajankohtaisista aiheista monialaisesti. Tämän jakson tuotti Sote-akatemia.
Sari: Tervetuloa kuuntelemaan systeemisyys-podcast-sarjaan kuuluvaa jaksoa perheiden, lasten ja nuorten kanssa tehtävästä työstä. Tänään meillä on aiheena lapsen etu ja perhekeskeisyys. Minä olen Sari Ahlqvist-Björkroth Turun yliopistosta ja minun kanssani täällä tänään ovat aiheesta keskustelemassa Marjo Oinonen ja Anna Kouvo. Tervetuloa! Voisitteko Anna ja Marjo aluksi kertoa omasta työnkuvastanne?
Marjo: Olen tosiaan Marjo Oinonen, ja olen ollut pian 20 vuotta lastensuojelun alalla. Olen erikoissosiaalityöntekijä, ja pääosan siitä urasta eli yli 10 vuotta ollut esihenkilötehtävissä.
Anna: Hei, olen Anna Kouvo ja psykologi ammatiltani. Olen semmoiset kymmenisen vuotta tehnyt lastensuojelutyötä, ja sitä ennen sitten tutkimustyötä perheen kiintymyssuhteisiin liittyen.
Sari: Joo, ja tämä sitten kertookin sen, että tänään me oikeastaan keskustellaan näistä lasten oikeuksista ja perhekeskeisyydestä nimenomaan lastensuojelun kontekstissa, ja sen takia on todella kivaa, että just te olette tänään paikalla meidän kanssa tästä keskustelemassa. Semmosia ehkä jotenkin yleisiä asioita voisi varmaan sanoa, että tänään kun me puhumme lasten oikeuksista, niin me tarkoitamme lapsilla kaikkia alle 18-vuotiaita. Että se on se meidän kohderyhmä tässä keskustelussa lasten osalta. Ja kun tämä sarja kuuluu nyt tähän systeemisyys-podcast-sarjaan, niin mitä te ajattelette siitä, että mitä teidän omassa työssä tuo systeemisyys tarkoittaa teille?
Anna: No ensimmäisenä tästä tulee tietenkin mieleen semmoinen suhdetietoisuus ja suhdenäkökulma lapsen etuun. Miten lapsen hyvinvointia ja kehitystä tuetaan osana hänen perhesuhteitaan.
Marjo: Joo, kyllä. Ja ehkä se, että lastensuojelussa on todella tärkeää ottaa aina läheiset mukaan lastensuojelutyöhön. Lapsi ei koskaan kasva irrallaan, yksin muista ihmisistä. Lapsi kuuluu aina johonkin yhteisöön, hänellä on läheiset, ja ne läheiset voivat olla joitakin muitakin, mitä me määritellään, eli ystävät ja sukulaiset. Ne ei välttämättä tarkoita pelkästään vanhempia. Ja lapsi kasvaa aina vuorovaikutuksessa, missä hän tulee joko hyväksytyksi, tai sitten siellä voi olla vahingollisia tekijöitä, että loukatuksi tulemista tai turvattomuutta. Mutta että aina se suhde on olemassa, ja lastensuojelutyössä työntekijän on tosi tärkeä ymmärtää sen oman suhteen merkitys lapseen. Että jos hän ei saa sitä emotionaalista suhdetta luotua lapsen kanssa, niin on vaikea odottaa kuntoutustyössä tapahtuvia muutoksia.
Sari: Sä oikeastaan Marjo vähän jo veitkin meitä eteenpäin tässä keskustelussa. Sä jo puhuit siitä, että mikä on lapsen oikeus työskentelyssä, niin mitäs te ajattelette siitä, että kun se oli yksi meidän tämän päivän tärkeä keskustelun teema nämä lapsen oikeudet, että miten se lapsen etu näyttäytyy siinä teidän työskentelyssä lasten ja nuorten kanssa?
Marjo: Mä ajattelen, että se näkyy jokapäiväisessä työssä. Eli täytyy muistaa, että se lapsen etu on lapsen oikeus. Meidän tulee aina miettiä kaikki ratkaisut, mitä lapsen tilanteessa tehdään, lapsen edun kautta ja punnita eri vaihtoehtoja siten, että ne tukevat sitä lapsen etua. Jos puhutaan vaikka läheisistä ihmissuhteista ja niiden vahvistamisesta, lapsen saamasta kasvatuksesta, lämmöstä ja hellyydestä ja hoivasta, siitä missä hän kasvaa, mikä on se kasvuympäristö, saako hän sen koulutuksen, mitä hän tarvitsee. Eli jokapäiväisessä työssä sen pitäisi olla jotenkin jo etukäteen pohdittuna ja harkittuna, ja näkyä sitten niissä mahdollisissa ratkaisuissa ja päätöksenteossa.
Sari: Joo. Mitä sä Anna ajattelet?
Anna: Mulle tulee tuosta, mitä Marjo sanoi, niin semmoinen ajatus mieleen, että se lapsen etu on itse asiassa tosi monimutkainen ja vaativa käsite. Että se koskee niin arkea, arjen elämää, sitä mitä lapsi kokee joka päivä, että niitä ratkaisuja ja päätöksiä, mitä eri ihmiset tekevät hänen elämäänsä liittyen. Ja lapsi tietysti kokee sen arkensa joka ikinen päivä, ja siinä sen, että miten hänestä pidetään huolta, hänen ruokailuistaan ja vaatetuksestaan, ja saako hän riittävästi hellyyttä tai vaikka hänelle sopivia rajoja.
Marjo: Ehkä tähän vielä voisin sen lisätä, että myös se emotionaalinen suhde taas, että onko se turvallinen. Että se on myös osa lapsen etua, mitä mä pohdin, että sosiaalityö sitten, kun lastensuojelussa olen ollut mukana kehittämässä, niin sen jotenkin muistaminen ja sen näkeminen siinä työssä, niin se on tosi merkityksellistä myös.
Anna: Että olisiko se jotenkin niin, että semmonen lapsen turvallisuuden tunne on yksi hänen perusoikeutensa ja keskeinen osa hänen etuaan.
Marjo: Joo, kyllä.
Sari: No tällain kun te puhutte siitä, niin se alkaakin kuulostaa niin kuin Anna sanoit, niin aika monimutkaiselta käsitteeltä tai asialta. Niin mitä se tarkoittaa sitten käytännön työssä, jos meidän pitää arvioida vaikka, että toteutuuko tämän lapsen etu? Miten se voidaan tehdä?
Anna: Mä ajattelen nyt sitä semmoista perhekeskeistä ja suhdekeskeistä arviointia. Ja mä ajattelen, että lapsen etu on, että hänen tilannettaan arvioidaan suhdekeskeisesti. Ja suhteella mä jotenkin ajattelen sellaista asiaa, että ei pelkästään sitä näkyvää vuorovaikutusta lapsen ja vanhemman välillä, mutta myös lapsen kokemusta eri ihmissuhteistaan, varsinkin läheisistä ihmissuhteistaan ja perhesuhteistaan. Ja sitten lapsen kokemuksen lisäksi vanhemman kokemusta suhteesta lapseen.
Marjo: Joo, mä ajattelen, että toi on tosi tärkeä toi suhdeperustaisuus. Ja tietenkin sitten, kun lapsen etua arvioidaan, niin se riippuu niin siitä, että mikä sen lapsen tilanne on ja missä sitä arviointia tehdään. Mutta aina tulee ottaa tietenkin huomioon lapsen ikä ja kehitys, hänen läheiset suhteet, kulttuuritausta, muut erityistekijät ehkä lapsen tilanteessa. Ja mä ajattelen, että se on tärkeä, että se mitä arvioidaan, niin se on yhdessä auki puhuttu, ja miten se vaikuttaa lapsen tilanteeseen. Että jos esimerkiksi puhutaan sijaishuoltopaikan muutoksesta, niin mitä muutoksia lapselle mahdollisesti tulee. Onko hänellä mahdollisuus pitää yhteyttä läheisiin ihmisiin, tai ehkä pysyykö hän samassa koulussa, pysyykö sama opettaja, sama päivähoito. Että mitä se tarkoittaa kokonaisuudessaan lapsen kasvuympäristössä, koska ne muuttuvat aikuiset ja aikuissuhteet aiheuttavat lapselle turvattomuutta. Jokainen katkeaminen on aina jonkinlainen trauma lapselle. Ja sitten täytyy vielä muistaa se, että vaikka me kuinka punnittaisiin, niin se on sitä, että me pyritään siinä tilanteessa, niillä tiedoin, mitkä meillä on, harkitsemaan se paras lapsen edusta, ja se on jonkunlainen ennuste. Ja me tiedetään sitten, kun se on tapahtunut, että miten siinä kävi.
Anna: Ja sitten, kun siinä tilanteessa mietitään tätä ennustetta, niin yksi keskeinen osa on lapsen tarpeet. Ja tuossa sä Marjo sanoitkin, että lapsen tilanteen arviointiin vaikuttaa niin moni tekijä, kuten vaikka ikä tai kulttuuritausta tai erityispiirteet. Niin siksi ehkä on tärkeää miettiä, että mitä juuri tämä lapsi tarvitsee, minkälaista hoivaa ja huolenpitoa?
Sari: Haluatteko te vähän avata tuota esimerkiksi, kun sä puhuit siitä kehitystasosta ja kulttuurista ja niistä, että millä tavalla te näette, että ne pitää toteutua siinä lapsen edun arvioinnissa esimerkiksi?
Anna: Ehkä toi lapsen ikä on semmonen, mitä täytyy miettiä tarkasti, että katsotaanko me sitä hänen kronologista ikäänsä, vai myös sitä, että mitä hän tarvitsee kehitystasoonsa tai tilanteeseensa nähden. Eli joku vaikka murrosikäinen voi tarvita vielä paljon enemmän huolenpitoa, mitä sitten ihan ikätasoonsa ja itsenäistymiseensä liittyen hän tarvitsisi. Mutta että mä ajattelen, että on tärkeää, että lasten ja perheiden kanssa työskentelevät huomioivat lapsen yksilölliset tarpeet.
Sari: Niin, ja onko se aika erilaista sitten, että jos on kysymys vauvasta tai on kysymys just vaikka murrosikäisestä, niin se on aika erilainen asia, mitkä ovat sen lapsen omat tarpeet sitten.
Marjo: Kyllä, ja mä ajattelen, että siinä tarvitaan erilaista osaamista, erilaista ammattitaitoa. Ja silloin on hyvä kutsua mukaan niitä muita ammattilaisia arvioimaan sitä tilannetta. Ja ehkä tuohon vielä, kun kysyit että kulttuuriset taustat, niin mä ajattelen, että kyllä ne on tärkeä huomioida. Me ei ehkä tunneta, meillä ei ole välttämättä kulttuuritietoisuutta riittävästi, mutta kyllä se on tärkeää huomioida, että miten se vaikuttaa tämän lapsen, tämän perheen ja ehkä tämän yhteisön elämään. Etu arvioidaan.
Sari: Nyt ollaan puhuttu tavallaan tästä sosiaalityön näkökulmasta tästä lasten oikeuksien huomioimisesta, niin meillä on kuitenkin käsitys siitä, että se velvoittaa ihan kaikkia ammattikuntia. Niin mitä te sanoisitte kuulijoille siitä, että miten te näette, miten tämä koskettaa ketä tahansa, kuka työskentelee lasten ja nuorten ja perheiden kanssa?
Marjo: Enkä tähän se vastaus on toi sun kysymys, että tämä koskettaa kaikkia ammattilaisia, ketkä työskentelevät lasten ja nuorten kanssa. Että jokaisen pitäisi pyrkiä siinä arjen työssä ottamaan huomioon lapsen etu riippumatta siitä, että mitä työtä tekee, että toimiiko sitten siellä esihenkilötehtävissä, johtotehtävissä tai sitten asiantuntijatehtävissä, tai sitten siinä suoraan perustyössä lapsen ja perheen kanssa.
Anna: Niin me katsotaan tätä varmaan vähän kahdesta näkökulmasta, että se lapsen edun huomioiminen edellyttää jotenkin semmoisia työyhteisön rakenteita, jotka tukevat perhekeskeisyyttä ja lapsen edun toteutumista, ja sitten semmoisia konkreettisia työtapoja, mitä ammattilaiset perheiden kanssa kokeilevat ja yhdessä perheiden kanssa sitten miettivät, että mikä tukisi perhettä parhaiten.
Sari: Onko teillä semmonen kokemus, että kaikkien ammattiryhmien on helppo pitää tätä asiaa mielessä, tai että se ei ole pelkästään esimerkiksi sosiaalityöntekijöiden työtehtävä miettiä lapsen etua, että miten te olette sen kokeneet oman työn kautta?
Marjo: Mä ajattelen niin kuin alussa tuossa puhuttiinkin, Anna toi esiin, että lapsen etu on tosi monimutkainen asia. Että ei se ole helppoa, ja se vaatii sitä yhteistä keskustelua. Ja sitä yhteistä ymmärrystä, että mitä se sitten tarkoittaa juuri tämän lapsen kannalta, jos vaikka pohdittaisiin koulussa luokan siirtoa tai koulun siirtoa, niin mitä se tarkoittaa juuri tämän lapsen kannalta? Mitä se tarkoittaa, että onko se lapsen edun mukaista, vai pitääkö meidän vielä miettiä, että olisiko meillä vielä saatavissa jotakin tukikeinoja tänne?
Anna: Se lapsen etu on varmaan kaikkia ammattiryhmiä yhdistävä tekijä. Ja mä ajattelen, kun itse olen toiminut oikeastaan lähes pelkästään moniammatillisissa työryhmissä, eli olen työskennellyt osana moniammatillisia tiimejä, niin mä ajattelen, että se on kaikkien työntekijöiden näkökulma ja myös semmoinen etu, että me katsotaan sitä vähän eri ammattiryhmiemme silmälaseilla, tai miten sen sanoisi.
Sari: No miten sitten semmoinen yksittäinen työntekijä, joka ei tee esimerkiksi tämmöisessä moniammatillisessa työryhmässä, että tekee aika ulkopuolella, on vaikka töissä sairaalassa tai koulussa tai jossain muualla, niin miten hän voi sitten miettiä tätä lapsen etua, jos rupee tulemaan semmoinen olo, että onkohan tässä nyt kaikki kunnossa, niin miten he voivat tähän asiaan puuttua tai lähestyä tätä kysymystä?
Marjo: Aika haasteellinen kysymys. Mä huomaan, että mä lähden pohtimaan sitä sitä kautta, että mun mielestäni se kaikkein tärkein asia on ensin puhua lapsen ja lapsen vanhempien kanssa, että mistä hän ajattelee, että tässä on kyse. Eli mistä tuossa Anna aikaisemminkin mainitsi avoimuudesta, että mun mielestä kaikki lähtee siitä, että meillä voi olla erilaisia käsityksiä, ihmisellähän on kuitenkin tapana täyttää niitä omia tietoaukkojaan joillakin mielikuvilla. Ja siitä syystä mä ajattelen, että jotta voi luoda sen luottamuksellisen suhteen lapseen ja vanhempaan, niin on tärkeää, että niistä asioista puhuu. Sitten sen jälkeen, kun on puhunut niistä, niin sitten on tietenkin tärkeää, että on niitä muita ammattilaisia, ketä voi konsultoida. Ja tietenkin sillä tavalla mielellään, että perhe on tietoinen asiasta, ja siksi meillä on paljon näitä moniammatillisia ryhmiä nykyään, missä lapset ja perheet ovat mukana, että se tieto tulee sitten saman tien heille, he tietää, mitä asioita niissä ryhmissä käsitellään.
Anna: Toi on musta tärkeä asia, mitä Marjo sanoit, että kysymällä perheen näkemyksiä ja luomalla semmoista suhdetta perheeseen päästään lähelle sitä lapsen etua ja oikeaa päätöksentekoakin. Että tavallaan mä ajattelen, että työntekijänä ei voi aina tietää, mikä on merkityksellistä ja tärkeää perheelle. Eikä työntekijän tarvitsekaan tietää. Ja siinä suhteen luominen perheeseen ja asioiden ihmetteleminen ja pohtiminen yhdessä on tärkeää.
Marjo: Kyllä, ja mä ajattelen, että se kertoo siitä roolista, mikä työntekijällä pitäisi olla, että pitää olla tasavertaisessa suhteessa ja auttaa vanhempia ja perhettä tutkimaan sitä asiaa, ja mihin suuntaan he haluavat lähteä tämän asian kanssa, että miten he haluavat sitä ratkaista, ja yrittää löytää just se yhteinen näkemys siitä asiasta.
-Yhteinen ääni-
Sari: Tuo sun puheenvuoro perhekeskeisyydestä nivoo kyllä meidät hyvin läheisesti tähän toiseen teemaan, ja sä sanoit, että pitää olla tasavertaisessa suhteessa. Ja mä ajattelen, että perhekeskeisyyttä on jossakin kontekstissa määritelty tämmöiseksi kumppanuudeksi, tasavertaiseksi kumppanuudeksi, jossa se työskentelykohde on ikään kuin jaettu vanhempien kanssa, ja että se työskentelykohde on jaettu, niin se tarkoittaa sitä, että meidän pitää jakaa avoimesti tietoa ja pystyä neuvottelemaan yhdessä asioista, ja tehdä päätöksiä yhteistyössä vanhempien kanssa. Niin miten teidän työssä, mitä te näistä teemoista ajattelette perhekeskeisyyden äärellä, että millä tavalla se konkretisoituu teidän työssä se perhekeskeisyys?
Marjo: No mä ajattelen, että omassa työssäni perhekeskeisyyden toteuttamisessa mä toimin siinä sen mahdollistajana. Eli mahdollistan työntekijöille osaamisen kehittämistä. Ja myös sitä perheterapian osaamista ja yhdessä työskentelyä, aikaa ja tilaa yhdessä työskentelyyn perheiden kanssa. Ja sitten vien myös sitä semmoista toimintakulttuuria eteenpäin. Ja se on mielestäni tosi merkityksellistä, koska mä ajattelen, että silloin, kun perheet otetaan mukaan pohtimaan sitä omaa asiaansa ja ollaan siinä tasavertaisessa suhteessa, missä haetaan sitä yhteisesti jaettua ymmärrystä, niin se voimauttaa perheitä, samoin kuin se, että perheet valitsevat itse sitä polkua tai niitä asioita, mitä he ajattelevat tai kokevat, että mitkä ovat niitä ensisijaisia asioita, mitä pitäisi muuttaa ja mitkä ovat niitä hyviä asioita, mitä siellä perheessä kannattaa pitää.
Anna: Tämä oli minusta tärkeä, mitä Marjo sanoit, että esimiesten tehtävä on mahdollistaa semmonen perhekeskeinen työskentely. Että mä ajattelen näin kliinistä työtä perheiden kanssa tekevänä, että se vaatii ehkä sen, että sillä organisaatiolla tai työyksiköllä on semmoinen ehkä suhdetietoinen tapa tehdä töitä. Että ilman sitä yksittäisen työntekijän voi olla vaikea keskittyä perheeseen, ja ehkä sitten enemmän toimitaankin yksilöiden kanssa. Ja mun työssä semmoinen perhekeskeisyys näkyy sillä tavalla, että työskennellään kaikkien perheenjäsenten kanssa. Että mä keskustelen esimerkiksi vanhempien kanssa vaikkapa heidän tunnesuhteesta lapseensa, vanhemmuuden merkityksestä heille, mitä he ajattelevat, että millainen merkitys vanhemmuudella on heidän lapselleen. Ja sitten taas lapsen kanssa voidaan käydä keskusteluja siitä, että miten hän ajattelee, että minkälaista hoivaa ja huolenpitoa hän saa tai mitä hän toivoo, että perheessä olisi vaikka toisin. Ja sitten sen yksilötyöskentelyn lisäksi on tärkeä työskennellä koko perheen kanssa, jolloin sitten voidaan yhtä aikaa puhua eri perheenjäsenten näkemyksistä.
Marjo: Ja tässä varmaan nykyaikana vielä näkyy tämä, kun sä puhuit tästä perhekeskeisyydestä, että perheeseen voi kuulua paljon eri henkilöitä, että meillä voi olla uusia vanhempia, uusien liittojen kautta uusia puolisoita, mitkä lapsi kokee sitten ehkä yhtä merkitykselliseksi tai tärkeäksi, että on tärkeä siinä alussa miettiä, että ketä juuri tähän perheeseen kuuluu, kun me puhutaan tämän lapsen asioista.
Sari: Että määrittely tapahtuu myös yhteistyössä sen perheen kanssa, että mikä se perhe on, joo.
Anna: Ja sitten, että ketä kaikkia lapsen elämään on kuulunut, minkälaisia tärkeitä ihmissuhteita. Ehkä semmosia, jotka ovat katkenneet tai jotkut, jotka ovat jatkuneet jo hänen varhaislapsuudestaan vaikka murrosikään asti.
Sari: No mitä sitten semmoisessa tilanteessa, jos tämmöinen perheen kanssa työskentely ja perheen kanssa yhdessä yhteisen ymmärryksen hakeminen on jollakin tavalla ristiriidassa sen lapsen edun kanssa, niin mitä sitten tapahtuu?
Marjo: Niin mä mietin ehkä sitä, että lapset ovat kovin lojaaleja vanhemmilleen, ja se suhde on aina siellä olemassa, vaikka se olisi vahingollinenkin. Eli jotenkin itse olen pohtinut sitä, että siitä huolimatta on tärkeä työskennellä juuri näiden vanhempien kanssa. Ja ehkä sitten se työskentely on sitä, että me ymmärretään sitä yhdessä, että nämä tietyt asiat on lasta vahingoittavia. Eli me ei lähdetä työskentelemään sitten välttämättä koko perheen kanssa samanaikaisesti, mutta me työskennellään joka tapauksessa vanhempien kanssa ja pyritään tuomaan esiin sitä lasta ja lapsen näkemystä tai lapsen kokemusta. Mitä sä ajattelet, miten tämä vaikuttaa sun lapseen? Miten se näkyy sun lapsessa? Mitä seurauksia siinä on sun lapselle? Että ehkä tämmöistä pohdin siinä. Ja siinä tehtävässä sitten, jos ajattelen sosiaalityön näkökulmasta, niin on myös tärkeä tehdä niitä rajauksia. Mutta jotenkin haluan uskoa siihen, että koskaan työskentely ei mene hukkaan, vaan aina kannattaa työskennellä vanhempien kanssa. Se on aina lapsen etu.
Sari: Voiko niitä kuljettaa jotenkin rinnakkain niitä asioita kuitenkin, sitäkö tarkoitat Marjo? Ikään kuin perheen kanssa työskentelyä ja lapsen etua, vaikka niissä vanhempien kokemus ja toive eroaisivat siitä, mikä olisi meidän mielestä lapsen etu?
Marjo: Voi ilman muuta ja kannattaakin kuljettaa siinä rinnakkain, että jokaisessa tilanteessa täytyy aina ensisijaisesti pohtia se lapsen etu, ja lapsen etu edellä sitten kuitenkin toimitaan.
Anna: Joskus se lapsen turvallisuus on se ensisijainen, mikä työntekijöiden täytyy ottaa huomioon. Mutta mä ajattelen tuota, kun Marjo puhuit, että pääasiassa aina työskennellään lapsen perheen kanssa, jos se ei jostakin syystä ole mahdollista työskennellä niin, että koko perhe on läsnä, niin mä ajattelen, että perhesuhteiden kanssa voidaan työskennellä niin monella eri tavalla. Voidaan kauempaa tukea lapsen suhdetta vanhempaansa tai sitten lapsen kanssa voidaan keskustella hänen elämänsä aikana hänelle tärkeistä ihmissuhteista tai erilaisista muutoksista, mitä hän toivoo, että hänen läheisissä ihmissuhteissaan pitäisi tapahtua. Ja sitten semmoinen jotenkin suhdekeskeinen työskentely työtätekevien lapsesta arjessa hoitavien aikuisten ja sitten vanhempien välillä esimerkiksi, että jos lapsi asuu lyhytaikaisesti tai vaikka vähän pidempään muualla kuin omassa kodissaan, niin silloin lasta hoitavien aikuisten ja vanhempien välillä olisi hyvä olla semmoista ikään kuin jaettua kasvattajuutta tai vanhemmuutta. Just jaettua arjen huolenpitoa. Tuossa kun mietittiin sitä lapsen edun ensisijaisuutta, niin siihen liittyy myös se, että eri ammattilaisilla on tavallaan velvollisuus tarjota tukea lapselle perheen kautta. Ja tukea vanhemmuutta ja tukea vanhempia tukemaan omaa lastaan.
Marjo: Kyllä. Ensisijaisesti vanhemmat ovat vastuussa omasta lapsestaan. Ja lapsella on oikeus olla omien vanhempiensa, perheensä ja läheistensä kanssa, jos heillä on siellä hyvä ja turvallinen olla. Tämä löytyy kansainvälisestä lasten oikeuksien sopimuksesta, mistä se on sitten kirjattu myös kansallisiin lakeihin, niin kuin meillä esimerkiksi lastensuojelulakiin.
Anna: Ja nykytiedon ja tutkimuksenkin valossa lapsen turvalliset kiintymyssuhteet voivat kantaa häntä läpi elämän, ja yleensäkin ihmissuhteet. Että semmoinen lapsen oikeus kiintymyssuhteisiinsa on kyllä hänen etunsa.
Marjo: Ehkä mä haluaisin lisätä vielä tuohon suhdetietoisuuteen, mitä sä sanoit tuossa, että kyllähän se suhdetietoisuus ja perhekeskeisyys täytyy olla myös niissä lapsen peruspalveluissa ja kasvuympäristöissä. Että silloin, kun puhutaan päivähoidosta tai koulusta, niin myös siellä täytyy tukea sitä vanhempien ja lapsen suhdetta ja työskennellä sen koko perheen kanssa. Ja Anna tuossa aikaisemmin puhuikin niistä työntekijöistä ja suhdetietoisuudesta, niin mä ajattelen, että se on osittain sitä, että kaikissa meidän suhteissa meille herää tunteita. Työntekijä tunnistaa ne omat tunteensa siihen tilanteeseen, mitä siitä herää ja ne omat kokemukset, ja on sillä tavalla ammattilainen, että hän pystyy työskentelemään niiden kanssa ja reflektoimaan sitä, erottamaan ne omat tunteensa perheen tunteista ja sitten vanhemman ja itsensä välisestä suhteesta.
Anna: Tästä tulee mieleen se, että kuinka tärkeetä se on, että aikuinen, joka on lapsen arjessa, hänen vanhempansa tai sitten vaikka opettaja tai päivähoitaja, niin pystyy jotenkin pitämään sitä suhdenäkökulmaa yllä. Eli tavallaan samanaikaisesti pitämään mielessä omia tunteitaan ja ajatuksiaan ja sitten lapsen mieltä. Ja se onkin meille aikuisille aika haastava tehtävä, miten jotenkin mentalisoida sitä lasta ja miettiä, että mikä jonkun lapsen toiminnan tai käyttäytymisen tai toimintatavan taustalla on, että minkälaisia tunteita ja ajatuksia siellä lapsen mielessä on.
Sari: Meidän kuulijoita varmaan kiinnostaa tämä työntekijän taso tavallaan tässä, että mitä te siitä ajattelette, että miten itsessään voi kehittää tommosta puolta? Että on mahdollisuus vaikka erottaa ne omat tunteet, että hätääntyy jostakin asiasta ja sitten yrittää ymmärtää sitä lasta ja perhettä ja kuulla ehkä heitä ihan oikeasti.
Anna: Toi on tosi laaja kysymys Sari, mitä esitit, koska tavallaan toi edellyttää jotenkin sitä, että niillä työpaikoilla ja työaikana on mahdollisuutta yhdessä pohtia ja miettiä, mitä eri tilanteet aiheuttaa niin lapsissa, vanhemmissa kuin työntekijöissäkin. Ja sitten tietysti semmoista, että niiden rakenteiden lisäksi on tärkeää, että työntekijöitä kannustetaan käyttämään semmoista tutkivaa ja reflektoivaa työotetta, että jokaisella tapaamisella vaikka vanhemman tai lapsen kanssa on aikaa pohtia ja kysellä, eikä tarvitse tietää valmiiksi, tai arvuutella, että mitäköhän tämä ja tämä asia sulle merkitsee.
Sari: Joo, valtavan tärkeetä. Haluatko sä Marjo tätä jotenkin jatkaa?
Marjo: No mä mietin tuossa, että sä sanoit siitä, että miten työntekijä voi itsessään kehittää sitä, niin kyllähän se tarkoittaa silloin sitä, että työntekijä tuntee itsensä ja oman historiansa hyvin ja tietää, että mistä ne tunteet nousevat, että nousevatko ne omista kokemuksistaan tai tästä hetkestä. Ja sitten sen itsemyötätunnon vahvistaminen on yksi semmoinen tärkeä asia, että kun tuossa kysyit, että miten työntekijä voi kehittää itseään siinä, niin kyllä se vaatii myös semmoista työntekijän omaa tutkiskelua ja itsereflektiota.
Sari: Mä luulen, että tässä oli semmoisia tavallaan yhteen vetäviä asioita sille, että jos me ollaan nyt opiskelemassa tätä asiaa, että mä luulen, että tämä on hyvä kohta päättää tämä keskustelu, ja kiitos paljon Anna ja Marjo, että te olitte mukana täällä tänään.
Anna ja Marjo: Kiitos.
-Yhteinen ääni.-
Seuraa meitä:
Jaa julkaisu:
