Anu Isotalo

Lapsiin kohdistuvan väkivallan tutkijat kokoontuivat elokuussa Tukholmaan pohjoismaiseen verkostotapaamiseen keskustelemaan lapsiin kohdistuvan väkivallan tutkimuksesta, ehkäisystä ja tukimuodoista sekä tutkimustulosten käytäntöön saattamisen haasteista.

Pohjoismainen tutkimustapaaminen järjestettiin Tukholman kauniissa kaupunkimaisemissa. Elokuinen iltanäkymä Erstasta kohti Gröna Lundin huvipuistoa. Kuva: Anu Isotalo

Kyseessä oli vuodesta 2001 toimineen Nordic Research on Interventions to Protect and support children exposed to violence in their family -verkoston 11. tutkimusseminaari, jonka järjestelyistä ja puheenjohtajuudesta vastasi professori Maria Eriksson (Ersta Sköndal Bräcke Högskola, Tukholma). Osallistujat olivat enimmäkseen sosiaalitieteiden alan tutkijoita ja opettajia, ja osa heistä työskenteli tai oli työskennellyt sosiaalityöntekijöinä, psykologeina tai psykoterapeutteina.

Lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa, väkivallan ehkäisyä sekä tukipalveluja tarkasteltiin yhteensä viidessä kaikille osallistujille yhteisessä tutkimusteemasessiossa. Sessiot koostuivat yhdestä tai kahdesta esitelmästä, jonka jälkeen käytiin keskustelua puheenjohtajan johdolla. Lapsiin perheessä kohdistuvan väkivallan lisäksi tämänkertaisessa seminaarissa tarkasteltiin lasten ja nuorten seurustelusuhteissa ja asuinympäristöissä kokemaa ja kohtaamaa väkivaltaa. Esitelmävetoisen ohjelman lisäksi myös ajatuksia herättävälle vapaalle keskustelulle oli varattu riittävästi aikaa.

Parisuhdeväkivallasta kysyminen lasten terveydenhuollossa

 Ensimmäisessä teemasessiossa Kjerstin Almqvist (Karlstadin yliopisto) kertoi tutkimushankkeesta, jossa lasten terveydenhuollon henkilökuntaa oli koulutettu parisuhdeväkivallan puheeksi ottamiseen. Tutkimukseen osallistuneet lasten äidit olivat poikkeuksetta sitä mieltä, että parisuhdeväkivallasta on syytä kysyä terveydenhuollossa myös lapsen syntymän jälkeen, ei vain raskausaikana, ja puheeksi ottamisen olisi syytä tapahtua erillisissä asiakastilanteissa sekä äidin että isän kanssa.

Esitelmä ja sen jälkeen käyty keskustelu korostivat, että uskallus ottaa väkivalta puheeksi on ensiarvoisen tärkeää, mutta se vaatii työntekijältä myös valmiuksia väkivaltakertomusten vastaanottamiseen. Lisäksi työntekijän on työpaikallaan tiedettävä, minkälaisten tukipalvelujen piiriin hän voi ohjata väkivaltaa kokeneen tai tehneen ihmisen väkivallan ilmitulon jälkeen.

 Parisuhdeväkivalta nuorten seurustelusuhteissa

Toisessa sessiossa väkivaltaa tarkasteltiin perhesuhteiden sijasta nuorten omissa parisuhteissa. Toisin kuin perheväkivaltaa, nuoriin kohdistuvaa parisuhdeväkivaltaa on toistaiseksi tutkittu Pohjoismaissa hyvin vähän, mikä puhutti osallistujia.

Esitelmässäni tarkastelin alaikäisiin tyttöihin kohdistuvan seurustelusuhdeväkivallan ilmituloa pahoinpitelyistä tehdyissä rikosilmoituksissa Suomessa. Sibel Korkmaz (Tukholman yliopisto) käsitteli puolestaan nuorten seurustelusuhdeväkivallan eurooppalaista tutkimusta ja esitteli lyhyesti Ruotsissa ensi kertaa käynnissä olevaa nuorten kysely- ja haastattelututkimusta. Esitelmät toivat esiin paitsi seurustelusuhdeväkivaltatutkimusten käsitteellistä, metodologista ja metodista variaatiota, myös nuoriin tyttöihin kohdistuvan väkivallan monimuotoisuutta ja vakavuutta.

Muiden seminaarisessioiden aiheena olivat lasten altistuminen väkivallalle yhteisöissään ja asuinalueellaan (Karin Röbäck de Souza, lapsiasiavaltuutetun toimisto, Tukholma) sekä väkivaltaa kokeneiden lasten psykologisen haastattelun menetelmät (Karin Fängström, Uppsalan yliopisto). Lisäksi yksi sessio perustui kokonaan osallistujien keskusteluun ja kommenttipuheenvuoroihin. Sessio käsitteli parisuhdeväkivaltaa nähneiden ja traumatisoituneiden lasten sijais- ja laitoshoitoa.

Katvealueita ja keskustelunavauksia: kolme nostoa

Kahden päivän seminaarityöskentelyn pohjalta voisi nimetä monia pohjoismaisittain tärkeitä aiheita. Seuraavassa kolme Suomeakin koskevaa huomiota seminaarikeskustelujen pohjalta:

  1. Lasten ja nuorten seurustelusuhteissaan kokema ja tekemä parisuhdeväkivalta on jäänyt paitsioon pohjoismaisessa väkivaltatutkimuksessa.
  2. Sijaishuollossa oleviin lapsiin kohdistuvasta väkivallasta tiedetään edelleen liian vähän.
  3. Lapset voivat altistua väkivallalle myös asuinalueillaan, ja tähän väkivaltaan pitää kiinnittää enemmän huomiota (mm. rasismi; sukupuolittunut väkivalta ja väkivallan uhka; väkivallan näkeminen).

Keskustelunaiheeksi nousi toistuvasti myös kysymys siitä, miten tutkimustieto kytketään aiempaa toimivammin pohjoismaiseen päätöksentekoon ja resurssien kohdentamiseen sekä lasten ja nuorten kanssa työskentelevien työkäytäntöihin. Tätä keskustelua jatketaan mitä todennäköisimmin myös seuraavassa verkostotapaamisessa, joka järjestetään Tukholmassa toukokuussa 2019.

FT Anu Isotalo toimii Turun yliopistossa tutkijana.