Daniela Alaattinoğlu, Heini Kainulainen

Oli kotibileet, oli alkoholia, oli tuntematon, vieras ihminen. Yhtäkkiä löysin itseni pimeästä makuuhuoneesta, tämä vieras ihminen päälläni. Ovi avautui ja sisään huoneeseen tunkeutui joukko nuoria, osa heistä tuttujani. He kuvasivat kännykällä, kun menetin neitsyyteni, ja tämä video päätyi someen.

Näin Nea Lundström kertoo oman tarinansa seksuaalisesta väkivallasta kansallisessa some- ja media-kampanjassa #eimeidänhäpeä. Hänen tarinansa muistuttaa monien seksuaalista väkivaltaa kokeneiden tarinoita. Käynnistämässään kampanjassa Lundström kutsuu meitä kaikkia mukaan kyseenalaistamaan ja murtamaan häpeäkulttuuri seksuaalisen väkivallan ja häirinnän ympäriltä. Hän haluaa herättää keskustelua siitä, miksi niin moni seksuaalisen häirinnän ja väkivallan uhri vaikenee kokemastaan. Keskeinen viesti on, että seksuaalinen väkivalta ei ole koskaan sitä kokeneen vika, eikä siitä tarvitse kantaa häpeää.

Haluamme kampanjan tukemiseksi nostaa esille yhteiskunnan vastuun ehkäistä, puuttua ja suojella seksuaaliselta väkivallalta. Käsittelemme tätä kysymystä kahdesta näkökulmasta. Ensiksikin seksuaalirikoksia koskevaa lainsäädäntöä on muutettava siten, että rikoslain tunnusmerkistö rakennetaan nykyistä selvemmin suostumuksen puutteen varaan. Toiseksi on tärkeää muistaa, että seksuaalista väkivaltaa ympäröivä häpeän ja uhria syyllistävien raiskausmyyttien kulttuuri ei valitettavasti häviä vain muuttamalla rikoslain pykäliä.

Seksuaalirikosten uudistaminen on parhaillaan oikeusministeriön käsittelyssä. Suomessa nykyinen raiskauksen määritelmä perustuu fyysisen väkivaltaan, sen uhkaan tai puolustuskyvyttömän henkilön hyväksikäyttöön. Pääministeri Sanna Marinin hallitus on linjannut, että se pyrkii korostamaan suostumuksen puutteen merkitystä raiskauksen määritelmässä. Tällainen rikoslain muuttaminen on myös kansainvälisen oikeudellisen kehityksen mukainen. On todennäköistä, että hallitus antaa eduskunnalle esityksen seksuaalirikosten uudistamisesta vuoden 2021 aikana.

Seksuaalisen itsemääräämisoikeuden vahvistaminen perustelee uhrin suostumuksen ja sen selvittämisen merkitystä. On myös perusteltua vähentää nykyistä väkivallan käytön tai sen uhan merkitystä raiskauksen määritelmässä. Seksuaalista väkivaltaa tapahtuu usein läheisissä tai luottamuksellisissa uhrin ja tekijän välisissä suhteissa, joissa uhrin tahdon murtaminen ei vaadi voimakasta fyysisen väkivallan käyttöä. Uhrin suostumuksen puuttuminen antaa selvän viestin siitä, että suostumus täytyy aina selvittää. Enää ei voi vain olettaa, että toinen esimerkiksi ollessaan passiivinen olisi suostunut seksuaaliseen kanssakäymiseen. Tällainen kehitys on tervetullut paitsi oikeudellisesta myös yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Se osoittaa, että raiskauksen uhreilla ei ole vastuuta puolustautua tekijää vastaan fyysisesti osoittaakseen, että he eivät halua seksuaalista kanssakäymistä.  Painopiste on sen sijaan oltava tekijällä, ja siinä, mitä hän on tehnyt selvittääkseen uhrin suostumusta.

Raiskausmyytit, eli stereotyyppiset väärät oletukset siitä, kuinka ”oikea” seksuaalirikoksen uhri käyttäytyy tai miten tai missä ”todellinen” raiskaus tapahtuu, ovat kuitenkin valitettavan yleisiä, myös rikosprosessissa. Seksuaalista väkivaltaa ympäröivä hiljaisuus on syytä rikkoa ja ymmärtää, että useimmat seksuaalirikokset eivät ole “puskaraiskauksia”. Valtaosa seksuaalisesta väkivallasta tapahtuu parisuhteessa, ystävien ja tuttavien välillä sekä tutustumistilanteissa. Läheinen suhde tai aikaisempi seksuaalinen kanssakäyminen ei kuitenkaan vähennä seksuaalista itsemääräämisoikeutta, vaan jokainen suostumus on arvioitava aina erikseen. Uhrin haavoittuvuuteen, uhrin ja tekijän väliseen intiimiin, luottamukselliseen tai muuhun riippuvuussuhteeseen sekä tällaisten olosuhteiden hyväksikäyttöön tulisi kiinnittää raiskaussäännöksen muotoilussa ja rikosprosessissa erityistä huomiota.

Hiljattain tekemämme tutkimuksen perusteella voimme todeta, että seksuaalirikoslain uudistamisen lisäksi meidän on puututtava poliisi-, syyttäjä- ja tuomioistuinkäytäntöihin. Tärkeää on varmistaa, että seksuaalirikosten uhrit pääsevät rikosprosessin aikana oikeuksiinsa. Se edellyttää oikeusviranomaisilta aktiivista velvollisuutta huolehtia siitä, että uhrit pääsevät käyttämään oikeudellisia, psykologisia ja lääketieteellisiä palveluja. Raiskausrikosten esitutkinta on tehtävä ammattitaitoisesti, perusteellisesti ja viivytyksettä. Seksuaalirikoksen uhri joutuu rikosprosessin aikana kertomaan hyvin intiimeistä ja itselleen kipeistä tapahtumista. Uhri on kohdattava sensitiivisesti, mikä edistää rikosten tehokasta selvittämistä ja seksuaalirikoksiin syyllistyneiden henkilöiden saattamista rikosvastuuseen. Rikosprosessin toimijoille on järjestettävä koulutusta, jossa käsitellään seksuaalisen väkivallan aiheuttamia seurauksia, traumaperäisiä reaktioita ja uhrien haavoittuvuutta tuottavia tekijöitä.

Huolestuttavaa on, että suurin osa seksuaalisesta väkivallasta jää piiloon. Meidän pitäisi rohkaista seksuaalisen väkivallan kohteita hakemaan apua ja tukea. Tärkeää on myös huolehtia siitä, että rikosprosessi ei muodostu heille kuormittavaksi, vaan tukee heidän selviytymistään seksuaalisesta väkivallasta. Kenenkään seksuaalisen väkivallan kohteista ei pitäisi joutua jäämään yksin, eikä kantaa häpeää.

Voit lukea lisää ei meidän häpeä -kampanjasta tästä (linkki aukeaa uuteen välilehteen)

Daniela Alaattinoğlu

tutkijatohtori, OTT

Icelandic Research Fund, Islannin yliopisto

Heini Kainulainen

yliopistonlehtori, OTT, dosentti

Turun yliopisto