Actors, Structures and Law

Author: pijoes (Page 1 of 4)

HE 7/2021 Sukupuoli rangaistuksen koventamisperusteena

Esityksen tavoite: puuttua maalittamiseen

Johanna Niemi

Maalittaminen on vakava ongelma, ja on tärkeää, että siihen pyritään puuttumaan myös lainsäädännön keinoin.

’Esityksen tavoitteena on hallitusohjelman mukaisesti puuttua nykyistä vahvemmin järjestelmälliseen häirintään, uhkailuun ja maalittamiseen, joka uhkaa sananvapautta, viranomaistoimintaa, tutkimusta ja tiedonvälitystä.’ s 11

Esityksen tavoitteisiin kuuluu parantaa osallistumista yhteiskunnalliseen keskusteluun ja muuttaa asenteita (s. 16). Siten esityksen tavoitteet ovat tärkeitä ja kannatettavia.

Tutkimusten ja arkipäivän kokemusten perusteella tiedetään, että maalittaminen ja vihapuhe verkossa kohdistuvat usein ankarammin naisiin kuin miehiin. Siten maalittaminen ja vihapuhe ovat omiaan rajoittamaan erityisesti naisten osallistumista yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Kuva Pixabay

Sukupuolen lisääminen rikoksen koventamisperusteisiin on yksi, mutta ei riittävä keino puuttua maalittamiseen. Erityisesti oikeushenkilön rangaistusvastuun lisääminen eräisiin sananvapausrikoksiin voi olla tehokas keino maalittamista vastaan. Tässä kohdin on syytä muistuttaa Istanbulin sopimuksen (2011) 17 artiklasta:

Ottaen asianmukaisesti huomioon sananvapauden sekä yksityisen sektorin, tieto- ja viestintätekniikan alan ja joukkoviestinten riippumattomuuden osapuolet kannustavat yksityistä sektoria, tieto- ja viestintätekniikan alaa ja joukkoviestimiä osallistumaan toimintaperiaatteiden kehittämiseen ja täytäntöönpanoon sekä asettamaan suuntaviivoja ja itsesääntelyvaatimuksia, joilla ehkäistään naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja lisätään kunnioitusta heidän arvoaan kohtaan.

Esityksestä ei käy ilmi, mihin toimenpiteisiin hallitus on ryhtynyt ko. artiklan toimeen panemiseksi.

Sukupuoli motiivina

Sukupuoli ja muut RL 6:5.1:n 4 kohdassa mainitut syrjivät motiivit ovat kuitenkin laajempi kysymys kuin sosiaalisessa mediassa tapahtuva häirintä ja maalittaminen. Kuten esityksessä tuodaan esiin, esimerkiksi rasistiset motiivit esiintyvät usein väkivaltarikosten yhteydessä.

Tästä näkökulmasta on syytä tarkastella kahta kysymystä: sukupuolen käsitettä ja säännöksen tarkoitettua soveltamista väkivallan yhteydessä.

Sukupuolen käsite

HE sitoutuu selkeästi kaksinapaiseen (binääriseen) sukupuolen käsitteeseen: ’Sukupuolella tarkoitetaan naisia ja miehiä.’ (esim. s. 21):

 ’Sukupuoleen liittyvän vihavaikuttimen soveltamisen kannalta olennaista olisi epäillyn/tekijän tekemä oletus kohteen sukupuolesta miehenä tai naisena ja rikoksen tekeminen sen perusteella.’ (s. 13)

Nykyisen lääketieteellisen, psykologisen ja sukupuolen tutkimuksen tuottaman tiedon perusteella tiukan binäärinen sukupuolen käsite on vanhanaikainen ja rajoittava. Tämä on huomioitu myös tasa-arvolain häirintää koskevissa säännöksissä, jotka koskevat myös sukupuolen ilmaisuun ja sukupuoli-identiteettiin perustuvaa häirintää. Muilta osin tasa-arvolaki edustaa melko perinteistä mies/nainen käsitemaailmaa, mutta se onkin vuodelta 1986.

Kysymys on tärkeä, sillä Euroopan Unionin perusoikeusviraston tutkimusten mukaan trans-henkilöillä on enemmän syrjintäkokemuksia kuin millään muulla ihmisryhmällä. Myös seksuaalinen suuntautuminen on tavallinen syrjintäperuste.

Tämä on toki HE:n perusteluissa pyritty ottamaan huomioon, sillä ’uhrin sukupuoli-identiteettiin, sukupuolen ilmaisuun tai niin sanottuun intersukupuolisuuteen liittyvä teon motiivi tulisi jatkossakin nykyiseen tapaan huomioon otettavaksi vihavaikutinta koskevassa koventamisperustesäännöksessä mainittuna muuna rinnasteisena vaikuttimena’ eikä soveltamisalasta perustelujen mukaan ole epäselvyyttä. (s. 14).

Tässä edetään hieman erikoisella tavalla eli keskeinen vihapuheen ja väkivaltaisenkin viharikollisuuden motiivi huomioidaan vain yleislausekkeessa, jollaisen soveltaminen vaatii suurempaa tarkkaavaisuutta kuin lainkohdassa erikseen mainitut perusteet. Kuten Sisäministeriö, Tuomioistuinvirasto, Seta ry, Tasa-arvovaltuutettu, Naisjärjestöjen keskusliitto ry, Amnesty, Trasek ry, Tasa-arvoasiain neuvottelukunta TANE, Demla ry ja Suomen Psykologiliitto ry ovat lausuntopalautteessa tuoneet esiin, sukupuoli-identiteetti ja sukupuolen ilmaisu olisi hyvä niemenomaisesti mainita lainkohdassa.

HE:n perusteluissa mainitaan muutamassa kohdin niin sanottu miesviha (s. 14 ja 16). Sellaista ei saa hyväksyä. Kun käsite mainitaan, olisi hyvä ottaa esiin myös, miten sellainen tulee esiin. Tyypillisesti kysymys on homottelusta – ilman että vakavissaan otetaan kantaa ko. henkilön seksuaaliseen suuntautumiseen – tai muusta mieskuntoisuutta väheksyvästä ilmaisusta. Kysymys on vaikea, eikä sen laajempaan käsittelyyn ole tässä tarvetta eikä mahdollisuutta.  

Suhde väkivaltarikoksiin

Kuten esityksessä tuodaan esiin, nykyisiä koventamisperusteita ja erityisesti etnisyyteen liittyviä perusteita sovelletaan – silloin kun niitä ylipäätään sovelletaan – nimenomaan väkivaltarikosten yhteydessä (esim. s. 21). Esityksessä kuitenkin argumentoidaan voimakkaasti sen puolesta, että sukupuolta koventamisperusteena ei tulisi soveltaa naisiin kohdistuvan väkivallan yhteydessä:

Nykyisiä vihavaikuttimia koskevat koventamisperusteet eivät sovellu, jos esimerkiksi teon kohdistuminen tietyn ryhmän edustajaan johtuu sattumasta. Vastaavasti esimerkiksi väkivaltaan syyllistyvän teon vaikutin ei useinkaan liity uhrin sukupuoleen tai uhrin alistamiseen sukupuolensa edustajana. Vaikutin voi olla esimerkiksi kosto, mustasukkaisuus, parisuhteen tila, raha-asiat, velkominen taikka lasten huoltoon liittyvät ongelmat. Samoin näkemyserot poliittista kysymyksistä voivat joskus saada ilmiasukseen seksuaalissävytteisiä loukkauksia, jolloin teon varsinaista vaikutinta voi olla vaikea erottaa tai motiiveja on useita. (s. 13).

Käytännössä sukupuoleen liittyvään nimittelyyn useinkin syyllistytään mielenkuohussa, jonka alkuperäinen syy ja vaikutin voi olla muu kuin yleinen sukupuoleen kohdistuva viha. Sukupuolta teon vaikuttimena koskevan koventamisperusteen soveltamisen kynnyksen on siten perusteltua olla näissä tapauksissa korkea.  (s. 13).

Toisin kuin esityksessä annetaan ymmärtää, naisiin kohdistuvassa väkivallassa ei ole kysymys sattumasta. Väkivalta kohdistuu henkilöihin nimenomaan sen vuoksi, että he ovat naisia. Kysymys on rakenteellisesta ongelmasta.

Tätä ei toki voida samaistaa yksittäisen henkilön motiiveihin. Sen vuoksi kysymys sukupuolesta koventamisperusteena väkivaltarikosten kohdalla on vaikea, kuten esityksessäkin tuodaan esiin. Nykyisessä alan tutkimuksessa kuten myös kansainvälisoikeudellisissa instrumenteissa (Istanbulin sopimus, YK:n naisten asemaa koskevan yleissopimuksen tulkinta, YK:n päätöslauselmat) naisiin kohdistuvaa väkivaltaa lähestytään sukupuolten välisen epätasa-arvon näkökulmasta. Vakavissa tapauksissa on tutkimusten mukaan kysymys jatkuvasta kontrollista, johon sisältyy verbaalista, fyysistä ja some-kontrollia. Sukupuolta teon motiivina tulisi tulkita tästä kontekstista käsin.

On ymmärrettävää, että sukupuolta koventamisperusteena ei haluta käyttää liian kevyesti – yleensäkin koventamisperusteiden käyttäminen on suhteellisen harvinaista. Olisi kuitenkin tärkeää kohdentaa koventamisperuste tilanteisiin, joissa kysymys on vakavasta kontrollista ja joissa kontrollitarkoitus ja sen perustelu liittyy sukupuoleen, sukupuolirooleihin ja näkemykseen naisen asemasta. Yleensä tällainen tarkoitus ilmenee sanoissa (’huora’, ’akka’, ulkonäön kommentointi, niin sanotusti kunniaperusteinen arvostelu jne.) tai hyvin perinteisiin sukupuolirooleihin liittyvässä arvostelussa ja kontrollissa, esimerkiksi korostuneena arvosteluna niin sanotusti naisille kuuluvien kotitöiden hoitamisesta.  

Eräät lausunnonantajat (Amnesty, Tasa-arvoasiain neuvottelukunta TANE ja Tasa-arvovaltuutettu) katsoivat, että sukupuoleen perustuvaa vaikutinta koventamisperusteena tulisi soveltaa lähisuhdeväkivaltaan yleisten mittaamisperusteiden sijasta tai että (Turun hovioikeus) sukupuoli säätää lähisuhdeväkivalta uudeksi koventamisperusteeksi.

Kuten lausunnonantajat, tässä kohdin on syytä viitata Istanbulin sopimukseen, jonka mukaan sekä sukupuolen että väkivaltarikoksen kohdistamisen läheiseen tulisi olla koventamisperuste.

Johanna Niemi toimii Helsingin yliopistossa oikeustieteellisen tiedekunnan dekaanina.

Oikeusvaltiossa ihmisten oikeudet turvataan

Johanna Niemi

Euroopan unionin komission nyt kaksi kertaa laatima oikeusvaltiokertomus, johon sisältyvät myös jäsenvaltioita koskevat maaraportit, on laadittu rakentavan arvioinnin menetelmällä. Rakentava arviointi, johon sain tutustua Oikeusalan koulutuksen arvioinnin yhteydessä, toteutetaan yhdessä arvioinnin kohteena olevien tahojen kanssa, ja sen tavoitteena on tukea näitä toimintansa kehittämisessä. Arvioinnin hyvä puoli on se, että arvioinnin kohteet sitoutetaan kehittämisprosessiin jo arvioinnin aikana käydyissä keskusteluissa ja aineiston keräämisessä. Arvioinnin heikkoutena on se, että tavoitettujen sidosryhmien ja haastateltujen henkilöiden määrä on rajallinen. Aina joku jää ulkopuolelle. Kun arviointiin osallistuvat tahot ovat pääosin viranomaisia, eturyhmiä ja järjestöjä, niin sanottujen tavallisten ihmisten näkökulma voi jäädä vähemmälle huomiolle. Tässä puheenvuorossa nostan esiin kaksi näkökulmaa, joita yhdistää se, että ne koskettavat tavallisia ihmisiä.

Tuomioistuinten riippumattomuuden turvaamista käsiteltiin perusteellisesti useassa Oikeusvaltioseminaarin puheenvuorossa. Sen ohella oikeusvaltioon kuuluu se, että ihmiset voivat tarvittaessa saattaa riitansa puolueettoman tuomioistuimen tutkittavaksi. Suomea koskevassa oikeusvaltiokertomuksessa nousee esiin, että oikeudenkäyntikulut voivat asettua esteeksi oikeuksiin pääsemiselle. Kertomukseen liittyvästä Justice Scoreboardista selviää, että Suomessa pienten riitojen saamisessa tuomioistuimeen jopa tuomioistuinmaksu on huomattavan korkea (Kuvio 25) asianajokuluista puhumattakaan. Lisäksi Suomessa, toisin kuin useimmissa muissa jäsenvaltioissa, vastapuolen oikeudenkäyntikulujen korvaamisvelvollisuudelle ei ole selkeää ylärajaa (Kuvio 26). On aiheellista kysyä, toteutuuko oikeusvaltioon kuuluva oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin, jos keskituloiset ihmiset eivät oikeudenkäyntikulujen pelossa viedä aiheellisiakaan asioita tuomioistuimeen.

Toinen asia, jonka otan esiin, liittyy ajankohtaisiin hankkeisiin journalistien, tuomarien ja syyttäjien sananvapauden turvaamiseen, mihin oikeusvaltiokertomuksessakin kiinnitetään huomiota. Jo hyväksytyssä lainmuutoksessa laiton uhkaus tuli virallisen syyteoikeuden alaiseksi rikokseksi, kun se kohdistuu henkilöön tämän työtehtävien tai luottamustoimen vuoksi. Toinen eduskunnan käsiteltävänä oleva muutos lisäisi sukupuolen rikoksen motiivina rangaistuksen koventamisperusteisiin. Lain sanamuoto ei liitä perustetta tiettyyn ihmisryhmään, mutta perustelujen mukaan tarkoitus on suojata lähinnä naispuolisia journalisteja. Nämä muutokset ovat kaikin puolin positiivisia ja tärkeitä. Uhkailu ja maalittaminen ovat merkittäviä ongelmia, ja niiden ehkäisemiseksi tarvitaan uusia keinoja.

Uudistukset kuitenkin jättävät tavalliset ihmiset ulkopuolelle. Myös heihin kohdistuu uhkauksia, hyvinkin vakavia uhkauksia. Esimerkiksi lähisuhdeväkivallassa ja niin sanotussa kunniaväkivallassa uhkaukset ovat tavallisia ja osa niistä on erittäin vakavasti otettavia. Myös rasistista uhkailua esiintyy. Paradoksaalisesti samaan aikaan kuin keskustelimme oikeusvaltiosta, kansanedustaja sai postissa hirttosilmukan. Hän uskalsi tuoda asian julkisuuteen. Mitä enemmän uhri pelkää, sitä vähemmän hän uskaltaa tehdä rikosilmoituksen.

Oikeusvaltioon kuuluu myös se, että tavalliset ihmiset voivat elää turvassa. Myös heihin kohdistuvat uhkaukset, jotka nykyisin paljolti tapahtuvat netissä, ehkäisevät osallistumista keskusteluun yhteisistä asioista. He vain eivät vielä ole päässeet luottamushenkilöiksi, joita uudet säännökset suojaavat. Romaninuorten puheenjohtaja Leif Hagert kommentoi jokin aika sitten nokittelua noususta pääministeriksi kaupan kassalta toteamalla, että rasismi tarkoittaa sitä, että romaninuoret eivät pääse edes siihen kassalle. Vastaavasti tavalliset ihmiset, joita uhataan, eivät koskaan pääse mukaan keskusteluun yhteisistä asioista.

Nämä esimerkit kertovat siitä, että demokratia ja oikeusvaltio tarvitsevat jatkuvaa huolenpitoa, valvontaa ja kehittämistä, kuten moni muukin puhuja seminaarissa toi esiin. Oikeusvaltiokertomuksen julkistaminen on hieno hetki suomalaisille. Olemme yksi maailman vähiten korruptoituneista maista, ja oikeusvaltiomme on parhaiden joukossa. Jatketaan työtä oikeusvaltion eteen. 

Johanna Niemi toimii Turun yliopistossa prosessioikeuden professorina. Hän aloittaa Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan dekaanina 1.1.2022. 

EU:n Oikeusvaltiokertomus:  Oikeusvaltiokertomus_2021__EU_n_kertomuksen_mukaan_j_senmaissa_on_tapahtunut_my_nteist__kehityst___mutta_my_s_vakavia_huolenaiheita_on_edelleen%20(3).pdf

Karvin oikeusalan koulutuksen arviointi:  https://karvi.fi/2021/11/03/arviointitulos-juristit-tarvitsevat-monipuolista-osaamista-oikeustieteellisen-alan-tyollisyystilanne-erinomainen/

EU Justice Scoreboard: https://ec.europa.eu/commission/presscorner/detail/en/IP_21_3523

Laittoman uhakauksen syyteoikeus: HE 226/220.

Sukupuoli rangaistuksen koventamisperusteena: HE 7/2021

 

Kuinka nuorisorangaistus muutti käsityksiäni rikollisuudesta ja niiden käsittelystä

Heli Puukari, oikeusnotaari

Ensimmäinen huomioni rikosten tarkoituksenmukaisesta käsittelystä on, ettei rikollisuutta kitketä eikä koskaan voidakaan kitkeä käyttämällä pääasiallisesti vankeustuomioita. Tämä pätee erityisesti nuoriin. Syventyessäni aiheeseen osoittivat lukemani tutkimukset kerta toisensa jälkeen samaa: nuorelle rikoksesta tuomitulle vankila on huonoin mahdollinen vaihtoehto. Vankilatuomioiden on osoitettu sosiaalistavan nuorta vain syvemmälle rikolliseen elämään. Tätä tapahtuu myös aikuisilla vangeilla, mutta nuoret ovat tälle erityisen alttiita. Tutkimukset ovatkin osoittaneet, että kaksi suurinta rikoksen uusimista ennustavaa tekijää vangeilla ovat aiemmat vankilatuomiot ja nuori ikä. Ennen kuin nuori rikoksentekijä tuomitaan vankeusrangaistukseen, tulisi siis olla selvää, ettei muuta vaihtoehtoa ole.

        

            Toinen huomioni liittyy niin ikään nuorten rikosten käsittelyyn. Aihetta opiskeltuani en koe, että nuoria otettaisiin Suomen järjestelmässä tarpeeksi hyvin huomioon. Tämä ajatus nousi esille heti tiedonhaun aloitettuani. Tutkimusta tai muuta kirjallisuutta nuorisorangaistuksesta on hävettävän vähän saatavilla. Nuorisorangaistuksen käyttö on jäänyt hyvin vähäiseksi. Nuorisorangaistusta ja sen onnistumista ei arvioida tällä hetkellä muuten kuin asiakaspalautteilla rangaistuksen päättymisen jälkeen. Kieliikö tämä siitä, että nuorisorangaistus on unohdettu vai ettemme välitä siitä, toimiiko nuorille suunnattu rangaistusmuoto heidän tarpeidensa mukaisesti? Huomionarvoista on, että suuri osa nuorista rikollisista lopettaa rikollisen toiminnan aikuisuuteen mennessä, mutta harva aikuinen rikollinen ei olisi myös nuorena syyllistynyt rikoksiin. Nuorten rikollisuuden torjunta onkin erityisen tärkeää kokonaisrikollisuuden vähentämisen kannalta, ja siihen olisikin mielestäni paneuduttava nykyistä enemmän. 

            Tutkielmaa tehdessäni vahvistui ajatus siitä, kuinka monimutkaista rikollisuuden vähentäminen onkaan. Rikollisuuteen ja yksittäisen rikollisen uusimisriskiin vaikuttavat monet seikat, joiden kitkeminen voi olla erittäin vaikeaa, ellei jopa mahdotonta. Kuinka varmistamme, että nuoren rikoksentekijän päihdeongelma varmasti hoidetaan? Kuinka saamme hänet vaihtamaan vahingollista kaveripiiriä? Kuinka minimoimme hänen perhetaustansa vaikutukset? Ja miten teemme tämän kaiken, jos nuori ei itse ole motivoitunut? Valitettavasti edellä mainitun kaltaiset seikat eivät yleensä esiinny yksittäin vaan voi olla, että niin nuoren perhetilanne, kaveripiiri kuin terveydentilakin ajavat häntä rikolliseen käytökseen. Tämän takia rikollisuuden torjunnassa ja rikosten käsittelyssä olisi ensiarvoisen tärkeää toimia monialaisen yhteistyön kautta. Esimerkiksi sosiaalityön ja psykologian alalta saatavan asiantuntijuuden avulla pääsemme varmasti parempiin lopputuloksiin kuin jos nuori tapaa prosessissa vain oikeuden istuntoon saapuvat henkilöt.

            Nuorisorangaistuksen tutkiminen oli herättelevä kokemus, joka laittoi miettimään uudelleen tapaa, jolla käsittelemme rikoksia ja jolla yritämme torjua rikollisuutta. Nuorisorangaistuksen tuominen järjestelmäämme oli hyvä alku, mutta työtä ja tutkimusta tarvitaan vielä, jotta voimme päästä parhaimpiin mahdollisiin tuloksiin.

Kirjoitin oikeusnotaarin tutkielman ja yhdessä Hanna Kouhian kanssa seminaarityön nuorisorangaistuksesta. Syvennyimme nuorisorangaistukseen keskittyen erityisesti sen soveltamisalaan ja keinovalikoimaan. Tavoitteena oli selvittää, kohtaavatko nuorisorangaistuksen soveltamisala ja keinovalikoima sen kanssa, mikä tutkimustiedon valossa olisi optimaalisinta erityisesti uusimisriskin minimoimisen kannalta. Työn tekeminen muutti omia käsityksiäni erityisesti nuorten rikollisuudesta ja nuorten tekemien rikosten tarkoituksenmukaisesta käsittelystä.

Heli Puukari, oikeusnotaari

A Change is Coming? Land Tenure Policies and its Problems through Rural Women’s Eyes in China

Pia Eskelinen

Land is a powerful asset, but it also has a social function because its economic and social aspects are central in advancing gender equality. Legal control of land as well as legal and social recognition of women’s uses of and rights to land, can also have catalytic effects of empowerment, increasing women’s influence and status in their homes and communities. Unfortunately, the hukou, a household registration system, causes problems when clashing with especially women’s land tenure rights. The lack of women’s land-use rights recognition deprives them of their chances of surviving in rural China. -They become legal ghosts.

 

The hukou system used in China is deprived form the Russian propiska i.e., internal passport which was used in Russia and the Soviet Union until 1991. The Chinese government implemented the hukou system in the form of a law in 1958, when the hukou system changed from a surveillance system to a system controlling citizens. Although the hukou system was originally intended only as a tool for controlling internal migration, it was soon transformed into a social institution that divided Chinese society into regional hierarchies.

Nowadays, the Chinese hukou divides citizens into two categories, i.e. status: agriculture and non-agriculture. In addition to this, person’s location is also registered. The purposes of the dichotomy or separation are remarkably diverse, and the Chinese administration sees the division as necessary for the functioning of the state, as the system is able to effectively control all citizens. However, the division and control of people into different categories adversely affects the realisation of their fundamental rights, livelihood, and ordinary lives.

During past decades, changes in the practices of the Chinese hukou legislation and land tenure rights have brought important incentives for rural developments including farmer income and living standards. Yet, between 1980 and the mid-1990s gender bias was explicit in the implementation of land tenure policies and population control especially in rural China. Since that time, explicit gender bias has been reduced, reflecting China’s modernization goals. However, the policies are still not gender neutral in their implementation. Women remain more likely to become “landless” after changing their hukou, the household registration system.

Since the hukou system is a key institution in defining individual’s socioeconomic status and opportunities in China, it not only impacts women’s bargaining power but also their social security, economic well-being, and independency. It is clear that land tenure policies have a strong linkage to the hukou. The hukou system and its reforms are incredibly complex, largely due to the ubiquitous nature of it to Chinese governance and the linking of hukou status to social services and thus local finances.

Even though both men and women face difficulties in rural areas due to the hukou system and its clashes with land rights, women are more vulnerable and so more at risk of facing poverty and abuse. Legislation concerning the hukou and land rights is very neutral and that causes genuine problems.  The implementation of the legislation is not neutral, and unfortunately that causes and indeed justifies unequal treatment. Village committees and other authorities defend their own decisions with neutrality. Not just male members of the committees, but all those in  power. – In a way it is a pretence of equality.

In addition to that, policies and legislation reinforce and strengthen the traditional gender bias that is seen in China. The complex situation is aggravated by the above-mentioned neutrality typical of Chinese legislation. Laws and regulations are considered not just equal but neutral as well and they are considered to eliminate any potential threats of inequality.

It is important that the hukou system and its problems are researched and written about. It is a comprehensive and fear-provoking system that affects fundamental rights and cannot be avoided when living in, visiting, or studying China.

Pia Eskelinen is a PhD Candidate at the Faculty of Law, University of Turku. Currently she is a Joel Toivola foundation scholar. 

Väkivallalla uhkaamiseen pitää puuttua myös lähisuhteissa

Johanna Niemi, Tuuli Hong, 23.1.2021 HS

Työ- ja luottamustehtävissä oleviin kohdistuvan uhkailun kitkeminen on tärkeää, mutta parempaa lain suojaa tarvitaan myös perhepiirissä. Viimeaikaiset tapahtumat Yhdysvalloissa, Valko-Venäjällä ja jopa Suomessa ovat nostanee poliittisen väkivallan, siihen yllyttämisen ja poliitikkojen uhkaamisen julkisen keskustelun kohteeksi. Suomessa tuoreita esimerkkejä ovat entisen pääministeri Juha Sipilän (kesk) pahoinpitely ja ministeri Maria Ohisaloon (vihreät) netissä kohdistuneet uhkaukset, jotka etenivät käräjäoikeuteen asti. Muutkin poliitikot ovat kohdanneet vakavia uhkauksia, mutta harva haluaa tehdä niistä rikosilmoitusta. Siihen voi olla erilaisia syitä, kuten uhkausten ja väkivallan lisääntymisen pelko tai haluttomuus esiintyä väkivallan uhrin roolissa.

Ongelma on ollut jo pitkään tiedossa, ja siihen on puututtu uudistuksella, joka on parhaillaan eduskunnan käsiteltävänä. Ehdotus muuttaisi vakavan väkivallalla tai muulla rikoksella uhkaamisen virallisen syytteen alaiseksi rikokseksi, kun se kohdistuu henkilöön hänen työtehtävänsä tai julkisen luottamustehtävänsä vuoksi. Nykyisin laitonta uhkausta koskevan rikosepäilyn tutkinta ja syytteen nostaminen edellyttävät asianomistajan eli  rikoksen uhrin tekemää syyttämispyyntöä eli käytännössä hänen tekemäänsä rikosilmoitusta.

Ehdotukselle on hyvät perusteet, sillä tällaisten uhkausten vakavuudesta ja yleisyydestä on tutkimusnäyttöä. On tärkeää, että myös työväkivalta sisältyy ehdotukseen. Työväkivaltaa koetaan erityisesti asiakaspalvelutehtävissä esimerkiksi sosiaali- ja terveysalalla. Rikosilmoituksen tekeminen asiakkaan tekemistä uhkauksista voi olla korkean kynnyksen takana, sillä se vaikeuttaa asiakastyötä. Uhkauksien vakavuutta voi joskus olla vaikeaa arvioida.

Ehdotus ei kuitenkaan koske muuta kuin poliitikkoihin ja työntekijöihin kohdistuvaa väkivaltaa. Tutkimustiedon perusteella vakavia uhkauksia liittyy myös lähisuhdeväkivaltaan, kunniaan liittyvään väkivaltaan ja muuhun toistuvaan väkivaltaan. Usea lähisuhdeväkivallan uhri on kuvannut kokemustaan siten, että henkinen väkivalta oli pahempaa kuin fyysinen. Niin sanotussa kunniaan liittyvässä väkivallassa uhkaukset ovat yleensä oleellinen osa nuoreen naiseen tai tyttöön kohdistuvaa kontrollia. Myös heidän voi olla vaikeaa tehdä uhkauksista rikosilmoitusta. Merkittävä syy on väkivallan pelko. Mitä enemmän uhri pelkää, sitä harvemmin hän uskaltaa tehdä rikosilmoituksen.

Lähisuhdeväkivallan uhrin korkea kynnys tehdä rikosilmoitus on lainsäädännössä tunnistettu pahoinpitelyrikoksissa. Tavanomaiset pahoinpitelyt ovat virallisen syytteen alaisia, samoin lähisuhteessa tehty lieväkin pahoinpitely, jos epäillyllä on valta-asema uhriin nähden. Rikostutkinnan näkökulmasta uhkauksien selvittäminen voi onnistua jopa helpommin kuin fyysisen väkivallan, sillä sähköpostit, tekstiviestit, somepostaukset ja uhkaussoitot voidaan tallentaa.

Vakavaa väkivallan uhkaa kokevien tavallisten ihmisten asettaminen eri asemaan työtehtävää tai poliittista tehtävää hoitavan henkilön kanssa uhkauksien rikostutkinnan ja syytteen nostamisen suhteen ei ole perusteltua. Jos näin tehdään, rikosten uhrit eivät ole yhdenvertaisia lain edessä eivätkä väkivallan uhrien ihmisoikeudet toteudu. Kansainvälisissä ihmisoikeusasiakirjoissa naisiin kohdistuvaa väkivaltaa tarkastellaan nykyisin naisten ihmisoikeuksien toteutumisen näkökulmasta. Esimerkiksi niin sanottu Istanbulin sopimus eli Euroopan neuvoston yleissopimus naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta samoin kuin Euroopan ihmisoikeustuomioistuin edellyttävät jäsenvaltioilta tehokkaita toimia väkivaltaa vastaan. Vakava uhkaaminen väkivallalla on henkistä väkivaltaa ja johtaa usein fyysiseen, vakavaankin väkivaltaan. 

Suomen on Euroopan Unionin perusoikeusviraston tekemässä tutkimuksessa havaittu kuuluvan valtioihin, joissa naisiin kohdistuva väkivalta on yleistä. Istanbulin sopimus edellyttää laaja-alaista väkivallan torjuntaa. Uhkailu on syytä ottaa vakavasti, ei pelkästään kansainvälisten ihmisoikeusvelvoitteiden täyttämiseksi, vaan myös väkivallan uhrien suojelemiseksi.

Johanna Niemi, Prosessioikeuden professori, Turun yliopisto

Tuuli Hong, Oikeustieteen tohtori, lakimies

Seksuaalinen häirintä on perusteltua kriminalisoida nykyistä laajemmin

Saara Kokko

Seksiin painostamista, kaksimielisiä puheita, ulkonäön kommentointia ja seksielämään liittyvää utelua. #MeToo-kampanjan rohkaisemana ihmiset ovat jakaneet kokemuksiaan niin fyysisestä kuin myös sanallisesta ja sanattomasta seksuaalisesta häirinnästä, joka kytkeytyy usein valta-asetelmiin, kuten opettajan ja oppilaan tai urheiluvalmentajan ja valmennettavan väliseen suhteeseen. Häirinnän uhrien kertomusten perusteella seksuaalisen itsemääräämisoikeuden raja voi rikkoutua ilman, että henkilön fyysistä koskemattomuutta loukataan. Suomen rikoslaissa (RL) lähtökohta on kuitenkin toinen.

Nykyisin seksuaalisen häirinnän eri muodoista vain koskettelu on nimenomaisesti kriminalisoitu. Koskettelemalla tehtyihin seksuaalisiin häirintätekoihin sovelletaan seksuaalisen ahdistelun tunnusmerkistöä (RL 20:5 a §). Sanallinen ja sanaton seksuaalinen häirintä ovat jääneet rikoslain ulkopuolelle – toisin kuin muissa Pohjoismaissa. Meillä kriminalisointiratkaisua on perusteltu ennen kaikkea sillä, että seksuaalisen häirinnän moninaisia ilmenemismuotoja on vaikeaa muotoilla täsmälliseksi ja tarkkarajaiseksi rikoslain säännökseksi. Monet feminististä tutkimussuuntaa edustavat oikeustieteilijät ovat kuitenkin pitäneet Suomen linjaa kestämättömänä. Koskettelun eristämistä muusta, ikään kuin vähemmän vakavasta seksuaalisesta häirinnästä, on pidetty ongelmallisena muun muassa siksi, että seksuaalinen häirintä koostuu usein erilaisten tekojen muodostamasta kokonaisuudesta tai yhdistelmästä eikä yksittäisistä kosketteluteoista.

Ajankohtaisen yhteiskunnallisen ja oikeuspoliittisen keskustelun innoittamana tarkastelin oikeustieteen maisterintutkielmassani (linkki aukeaa uuteen välilehteen)seksuaalisen häirinnän sääntelyä rikoslaissa. Keskityin tutkielmassani sääntelyn muutostarpeiden arviointiin kysymällä, olisiko seksuaalisen ahdistelun tunnusmerkistön laajentaminen koskemaan myös sanallista ja sanatonta seksuaalista häirintää kriminalisointiperiaatteiden valossa perusteltua. Kun seksuaalinen ahdistelu kriminalisoitiin vuonna 2014, keskustelu kiteytyi seuraaviin kahteen näkökulmaan: 1) katsottiin, että seksuaalista itsemääräämisoikeutta ja ruumiillista koskemattomuutta oli sinänsä perusteltua suojata aiempaa kattavammin, ja että 2) kriminalisointi tuli silti rajata koskettelua sisältäviin tilanteisiin, koska tätä laajempi rangaistussäännös ei olisi ollut rikoslain täsmällisyysvaatimuksen näkökulmasta hyväksyttävä. Argumentaatio keskittyi toisin sanoen oikeushyvien suojelun periaatteen ja rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen asettamiin vaatimuksiin, joita käsittelen lyhyesti myös tässä kirjoituksessa.

Oikeushyvien suojelun periaate edellyttää, että rikoslakia käytetään vain yhteiskunnassa tärkeinä pidettyjen intressien suojeluun. Oikeushyvien suojelun periaate on 1990-luvulta alkaen sidottu yhä tiukemmin perusoikeusjärjestelmään, mikä tarkoittaa, että oikeushyvät on yhdistetty joko välittömästi tai välillisesti perusoikeuksiin. Seksuaalista ahdistelua koskevalla säännöksellä suojataan seksuaalista itsemääräämisoikeutta, joka palautuu muun muassa perustuslain 7 §:n turvaamaan henkilökohtaiseen koskemattomuuteen, johon kuuluu perustuslain esitöiden mukaan myös henkinen koskemattomuus. Rikoslaki ei kuitenkaan nykyisellään havaitse kaikkia henkisen seksuaalisen itsemääräämisoikeuden loukkauksia. Tämän vuoksi nykyistä laajemmalle seksuaalisen ahdistelun kriminalisoinnille voidaan nähdä perusoikeusjärjestelmästä kumpuava tarve. Myös korkein oikeus on tuoreessa ennakkopäätöksessään KKO 2020:38 katsonut, että henkilön seksuaalista itsemääräämisoikeutta voidaan loukata esimerkiksi vastenmielisillä seksuaalisilla puheilla.

Seksuaalista häirintää koskevan sääntelyratkaisun kritiikkiin ollaan vastaamassa seksuaalirikoslainsäädännön kokonaisuudistuksessa. Oikeusministeriön (OM) työryhmä ehdotti loppukesällä 2020 seksuaalisen ahdistelun tunnusmerkistön laajentamista. Uusi tunnusmerkistö kattaisi koskettelun lisäksi kosketteluun voimakkuutensa tai toistuvuutensa vuoksi vakavuudeltaan rinnastettavalla tavalla sanallisesti, lähettämällä tai esittämällä viestin tai kuvan, ottamalla kuvan tai itseään paljastamalla, taikka muulla vastaavalla tavalla tehdyt seksuaaliset teot.

OM:n ehdotuksesta on jo ehditty järjestää lausuntokierros. Muutamissa lausunnoissa katsotaan, että eritoten sanallisen seksuaalisen häirinnän kriminalisoiminen on ongelmallista, koska seksuaalisten puheiden seksuaalisesti olennaista luonnetta voi olla kosketteluun verrattuna hankalampaa arvioida, mikä tekisi säännöksen soveltamisesta ennakoimatonta. Rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen mukaan rikoslain säännöksen sanamuodosta on käytävä ilmi, millainen teko tai laiminlyönti on rangaistavaa. Katsoin tutkielmassani, että sanallisten seksuaalisten häirintätekojen arvioinnissa voidaan kuitenkin käyttää samoja tulkintasääntöjä kuin koskettelun kohdalla. Esimerkiksi seksin ehdottelu lienee matalalla kynnyksellä omiaan loukkaamaan toisen seksuaalista itsemääräämisoikeutta, kun tekijä on esimiesasemassa tai muulla tavalla auktoriteettiasemassa teon kohteeseen nähden, kuten tilanteessa, jossa tekijä on huomattavasti teon kohdetta vanhempi henkilö.

Suomen perusoikeusdoktriini ei ole tähänkään asti sallinut seksuaalisen itsemääräämisoikeuden käyttämistä niin, että sillä loukataan toisen seksuaalista itsemääräämisoikeutta. Seksuaalisen häirinnän nykyistä laajempi kriminalisointi ei edelleenkään rajoittaisi seksuaalisen itsemääräämisoikeuden ydinaluetta, jossa on professori Minna Kimpimäen mukaan kyse siitä, että ”kaksi aikuista ihmistä ilman kolmannen vaikutusta, yksityisesti ja yhteisymmärryksessä käyttäytyvät seksuaalisesti”. Tämä määritelmä soveltuu seksuaalisiin puheisiin, viesteihin tai vaikkapa kuvien lähettämiseen siinä missä fyysiseen koskemiseenkin. Sanallisen ja sanattoman seksuaalisen häirinnän kriminalisoinnin edellyttämää ajattelutavan muutosta ei siten voida pitää vallankumouksellisena. Häirintää kokeneiden ihmisten näkökulmasta kriminalisoinnin merkitys olisi kuitenkin suuri. #MeToo-kampanja on osoittanut rikoslain puutteellisuuden. Rikosoikeuden tulee tunnistaa nykyistä paremmin ne tilanteet, joissa ihmisen seksuaalista itsemääräämisoikeutta rikotaan ilman, että tilanne etenee fyysiseen koskemiseen.

Maisterintutkielmassani esitin, että seksuaalisen ahdistelun tunnusmerkistöä tulisi laajentaa oikeusministeriön työryhmän ehdottamalla tavalla. En ollut kuitenkaan täysin tyytyväinen työryhmän esittämän pykälän sisältöön. Sanallisille ja muille ehdotetun säännöksen 2) kohdan tekotavoille ei ole mielestäni perusteltua asettaa erityistä vakavuusedellytystä, joka on ehdotuksessa kirjoitettu muotoon ”kosketteluun voimakkuutensa tai toistuvuutensa vuoksi vakavuudeltaan rinnastettavalla tavalla”. Katson, että voimakkuus on tulkinnanvarainen käsite, minkä lisäksi koskettelua ei mielestäni tule asettaa ahdistelutunnusmerkistössä tekojen vakavuuden mittapuuksi, sillä fyysistä koskemista ei ole perusteltua pitää automaattisesti muita tekotapoja vakavampana. Ehdotan seksuaalista ahdistelua koskevan säännöksen muuttamista seuraavaan muotoon:

”Joka

1) koskettelemalla tai

2) sanallisesti, lähettämällä tai esittämällä viestin tai kuvan, ottamalla kuvan tai itseään paljastamalla, taikka muulla vastaavalla tavalla

tekee toiselle seksuaalisen teon, ja teko on omiaan loukkaamaan tämän seksuaalista itsemääräämisoikeutta, on tuomittava, jollei teosta muualla tässä luvussa säädetä rangaistusta, seksuaalisesta ahdistelusta sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi.”

Saara Kokko

Lakimies, OTM

 

 

 

 

 

 

 

Rikoslakia muutettava, mutta se ei yksin riitä takaamaan seksuaalirikosten uhrien oikeuksien toteutumista

Daniela Alaattinoğlu, Heini Kainulainen

Oli kotibileet, oli alkoholia, oli tuntematon, vieras ihminen. Yhtäkkiä löysin itseni pimeästä makuuhuoneesta, tämä vieras ihminen päälläni. Ovi avautui ja sisään huoneeseen tunkeutui joukko nuoria, osa heistä tuttujani. He kuvasivat kännykällä, kun menetin neitsyyteni, ja tämä video päätyi someen.

Näin Nea Lundström kertoo oman tarinansa seksuaalisesta väkivallasta kansallisessa some- ja media-kampanjassa #eimeidänhäpeä. Hänen tarinansa muistuttaa monien seksuaalista väkivaltaa kokeneiden tarinoita. Käynnistämässään kampanjassa Lundström kutsuu meitä kaikkia mukaan kyseenalaistamaan ja murtamaan häpeäkulttuuri seksuaalisen väkivallan ja häirinnän ympäriltä. Hän haluaa herättää keskustelua siitä, miksi niin moni seksuaalisen häirinnän ja väkivallan uhri vaikenee kokemastaan. Keskeinen viesti on, että seksuaalinen väkivalta ei ole koskaan sitä kokeneen vika, eikä siitä tarvitse kantaa häpeää.

Haluamme kampanjan tukemiseksi nostaa esille yhteiskunnan vastuun ehkäistä, puuttua ja suojella seksuaaliselta väkivallalta. Käsittelemme tätä kysymystä kahdesta näkökulmasta. Ensiksikin seksuaalirikoksia koskevaa lainsäädäntöä on muutettava siten, että rikoslain tunnusmerkistö rakennetaan nykyistä selvemmin suostumuksen puutteen varaan. Toiseksi on tärkeää muistaa, että seksuaalista väkivaltaa ympäröivä häpeän ja uhria syyllistävien raiskausmyyttien kulttuuri ei valitettavasti häviä vain muuttamalla rikoslain pykäliä.

Seksuaalirikosten uudistaminen on parhaillaan oikeusministeriön käsittelyssä. Suomessa nykyinen raiskauksen määritelmä perustuu fyysisen väkivaltaan, sen uhkaan tai puolustuskyvyttömän henkilön hyväksikäyttöön. Pääministeri Sanna Marinin hallitus on linjannut, että se pyrkii korostamaan suostumuksen puutteen merkitystä raiskauksen määritelmässä. Tällainen rikoslain muuttaminen on myös kansainvälisen oikeudellisen kehityksen mukainen. On todennäköistä, että hallitus antaa eduskunnalle esityksen seksuaalirikosten uudistamisesta vuoden 2021 aikana.

Seksuaalisen itsemääräämisoikeuden vahvistaminen perustelee uhrin suostumuksen ja sen selvittämisen merkitystä. On myös perusteltua vähentää nykyistä väkivallan käytön tai sen uhan merkitystä raiskauksen määritelmässä. Seksuaalista väkivaltaa tapahtuu usein läheisissä tai luottamuksellisissa uhrin ja tekijän välisissä suhteissa, joissa uhrin tahdon murtaminen ei vaadi voimakasta fyysisen väkivallan käyttöä. Uhrin suostumuksen puuttuminen antaa selvän viestin siitä, että suostumus täytyy aina selvittää. Enää ei voi vain olettaa, että toinen esimerkiksi ollessaan passiivinen olisi suostunut seksuaaliseen kanssakäymiseen. Tällainen kehitys on tervetullut paitsi oikeudellisesta myös yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Se osoittaa, että raiskauksen uhreilla ei ole vastuuta puolustautua tekijää vastaan fyysisesti osoittaakseen, että he eivät halua seksuaalista kanssakäymistä.  Painopiste on sen sijaan oltava tekijällä, ja siinä, mitä hän on tehnyt selvittääkseen uhrin suostumusta.

Raiskausmyytit, eli stereotyyppiset väärät oletukset siitä, kuinka ”oikea” seksuaalirikoksen uhri käyttäytyy tai miten tai missä ”todellinen” raiskaus tapahtuu, ovat kuitenkin valitettavan yleisiä, myös rikosprosessissa. Seksuaalista väkivaltaa ympäröivä hiljaisuus on syytä rikkoa ja ymmärtää, että useimmat seksuaalirikokset eivät ole “puskaraiskauksia”. Valtaosa seksuaalisesta väkivallasta tapahtuu parisuhteessa, ystävien ja tuttavien välillä sekä tutustumistilanteissa. Läheinen suhde tai aikaisempi seksuaalinen kanssakäyminen ei kuitenkaan vähennä seksuaalista itsemääräämisoikeutta, vaan jokainen suostumus on arvioitava aina erikseen. Uhrin haavoittuvuuteen, uhrin ja tekijän väliseen intiimiin, luottamukselliseen tai muuhun riippuvuussuhteeseen sekä tällaisten olosuhteiden hyväksikäyttöön tulisi kiinnittää raiskaussäännöksen muotoilussa ja rikosprosessissa erityistä huomiota.

Hiljattain tekemämme tutkimuksen perusteella voimme todeta, että seksuaalirikoslain uudistamisen lisäksi meidän on puututtava poliisi-, syyttäjä- ja tuomioistuinkäytäntöihin. Tärkeää on varmistaa, että seksuaalirikosten uhrit pääsevät rikosprosessin aikana oikeuksiinsa. Se edellyttää oikeusviranomaisilta aktiivista velvollisuutta huolehtia siitä, että uhrit pääsevät käyttämään oikeudellisia, psykologisia ja lääketieteellisiä palveluja. Raiskausrikosten esitutkinta on tehtävä ammattitaitoisesti, perusteellisesti ja viivytyksettä. Seksuaalirikoksen uhri joutuu rikosprosessin aikana kertomaan hyvin intiimeistä ja itselleen kipeistä tapahtumista. Uhri on kohdattava sensitiivisesti, mikä edistää rikosten tehokasta selvittämistä ja seksuaalirikoksiin syyllistyneiden henkilöiden saattamista rikosvastuuseen. Rikosprosessin toimijoille on järjestettävä koulutusta, jossa käsitellään seksuaalisen väkivallan aiheuttamia seurauksia, traumaperäisiä reaktioita ja uhrien haavoittuvuutta tuottavia tekijöitä.

Huolestuttavaa on, että suurin osa seksuaalisesta väkivallasta jää piiloon. Meidän pitäisi rohkaista seksuaalisen väkivallan kohteita hakemaan apua ja tukea. Tärkeää on myös huolehtia siitä, että rikosprosessi ei muodostu heille kuormittavaksi, vaan tukee heidän selviytymistään seksuaalisesta väkivallasta. Kenenkään seksuaalisen väkivallan kohteista ei pitäisi joutua jäämään yksin, eikä kantaa häpeää.

Voit lukea lisää ei meidän häpeä -kampanjasta tästä (linkki aukeaa uuteen välilehteen)

Daniela Alaattinoğlu

tutkijatohtori, OTT

Icelandic Research Fund, Islannin yliopisto

Heini Kainulainen

yliopistonlehtori, OTT, dosentti

Turun yliopisto

Lapsiin kohdistuvat seksuaalirikokset 2020

Johanna Niemi, Turun yliopisto

Lausunto 2. Lapsiin kohdistuvat seksuaalirikokset

Re: Työryhmän ehdotuksesta seksuaalirikosten uudistukseksi OM, Mietintöjä ja lausuntoja 2020:9

Yleistä

Lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten uudistamiseen työryhmä on ottanut hyvin kunnianhimoisen otteen. Uudistusta on ohjannut Turun hovioikeuden ratkaisu, jossa sukupuoliyhteyttä 10-vuotiaan tytön kanssa ei tuomittu raiskauksena (vaan törkeänä lapsen seksuaalisena hyväksikäyttönä). Ratkaisu herätti laajaa yleistä paheksuntaa. Tähän tilanteeseen on jo aikaisemmin reagoitu säätämällä uusi rikos, törkeä lapsenraiskaus (nyk. RL 20:7b). Nyt ehdotettu vapaaehtoisuuteen perustuva raiskaustunnusmerkistö ratkaisisi mainitussa tapauksessa esiin tulleen ongelman, sillä 10-vuotiaan lapsen kohdalla selvästikään ei voi olla kysymys vapaaehtoisesta suhtautumisesta sukupuoliyhteyteen tai seksuaaliseen tekoon, vaan kysymys olisi raiskauksesta.

Lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten näin radikaali uudistaminen voi sisältää ongelmia, joita on vaikeaa huomata lyhyessä ajassa. Ehdotukseen sisältyy paljon positiivista. Sen keskeinen ongelma on sääntelyn monimutkaisuus. Myös ehdotettuun iän ja kypsyyden arviointiin sisältyy ongelmia.

Hieman lainsäädäntöhistoriaa

Nykyinen ikärajasääntely tuli lakiin vuonna 1999. Ennen vuotta 1999 laissa oli kaksi ikärajaa, nykyinen 16 vuoden ikäraja ja absoluuttinen 14 vuoden ikäraja. Nuorten keskinäinen seurustelu oli sallittua, ja se tarkoitti 14- ja 15-vuotiaita, jolloin toinen osapuoli saattoi olla hieman yli 16 vuotias. Silloin hallituksen esityksessä todettiin: 

Nykyisen lain tapa pyrkiä rajoittamaan lapsiin ja nuoriin kohdistuvaa seksuaalista hyväksikäyttöä asettamalla kaksi eri suojaikärajaa ei ole onnistunut. Laista on tullut sekava ja silti jäykkä. HE 6/1997 s. 165.

Kriteeri ”ei merkittävää eroa iässä tai kypsyydessä” tuli korvaamaan tuota 14-16 vyöhykettä, jossa nuorten keskinäiseen seurusteluun ei haluttu puuttua.

Ehdotuksessa tämä poikkeus ulotetaan 12 vuotta täyttäneisiin, 12-13-vuotiaisiin lapsiin.

Tilanteita on arvioitava osapuolten ikäeron ja henkisen kypsyyden valossa.

Rikosoikeuden näkökulmasta ei ole tarpeen keskustella suhteista, joissa molemmat osapuolet ovat alle 15-vuotiaita. Jos viranomaisten puuttumista tarvitaan, se kuuluu lastensuojelulle.

Suojaikärajan tarkoitus

Suojaikärajan tarkoitus on antaa lapselle rauha kehittyä, myös seksuaalisesti. Lapsi voi koetella rajoja ja käyttäytyä provokatorisesti. Kehitysvaiheisiin sisältyy usein esiintymistä vanhempana kuin mitä on. Moni nuori hakeutuu tilanteisiin, joita ei hallitse. Alkoholihakuinen kulttuuri suorastaan tuottaa näitä tilanteita. Tällaisia syitä on taustalla, kun ikärajan avulla on haluttu suojella lapsia liian varhaiselta seksuaaliselta kanssakäymiseltä. Siksi lapsen mielipiteellä ja mahdollisella aloitteellisuudella ei ole yleensä merkitystä ikärajasääntelyssä.

Ehdotuksessa käyttöön otetun uuden ikävyöhykkeen 12-15-vuotta neljän vuoden ikäjaksoon mahtuu kehitykseltään hyvin erilaisia lapsia. Suurin osa 12-vuotiaista on täysin lapsia, kun taas osa 15-vuotiaista elää ikäkautta, johon voi kuulua seksuaalista kanssakäymistä sisältävää seurustelua ja oman seksuaalisen itsemääräämisoikeuden rajojen koettelua.

Uutta ikäerosääntelyä perustellaan sivulla 54 mainituilla tutkimuksilla, joiden perusteella todetaan, että ”Joidenkin tutkimusten mukaan seksipartnereiden suuren ikäeron vaikutus riskikäyttäytymiseen näyttää kuitenkin häviävän osittain tai lähes kokonaan, kun analyyseissa huomioidaan parisuhteeseen liittyvä väkivalta, ja päihteidenkäyttö ja antisosiaalinen elämäntyyli.” Tutustumalla mainittuihin amerikkalaisiin tutkimuksiin voi todeta, että varhain aloitetut seksisuhteet vanhempien partnereiden (yleensä miesten) kanssa liittyivät muita nuorten seksisuhteita useammin teiniraskauksiin, vähäiseen kondomin käyttöön ja sukupuolitauteihin sekä ei-toivottuun, jopa pakotettuun seksiin. Näillä nuorilla (yleensä tytöillä) on taustallaan kaoottisia kotioloja, itsemurhayrityksiä, päihteiden käyttöä, aiempia teiniraskauksia sekä psyko-sosiaalisia rajoitteita. Tutkimusten johtopäätös on yleensä se, että rikosoikeuden ikärajasäännösten tiukka soveltaminen ei näitä ongelmia ratkaise, vaan tarvitaan sosiaalisen tuen toimenpiteitä. Näissä pääosin amerikkalaisissa tutkimuksissa ei ehdoteta ikärajojen poistamista. Sen sijaan ne korostavat muiden toimenpiteiden tarpeellisuutta. Mielestäni tutkimukset korostavat haavoittuvassa asemassa olevien lasten suojelemisen tarpeellisuutta.  

Ikärajojen asettaminen

Ennen kuin käsitellään ehdotettua sääntelyä tarkemmin, on todettava, mitä mietinnössä ja ehdotuksessa EI käsitellä. Keskustelua ei käydä suojaikärajasta, vaan nykyinen ikäraja 16 vuotta otetaan annettuna. Kun järjestelmään lisätään 12-vuoden uusi ikäraja ja säilytetään 18-vuoden ikäraja seksuaalisessa hyväksikäytössä, raiskauksen ja kajoamisen törkeysporrastuksessa sekä seksin ostamisessa, ikärajasääntelystä tulee melko monimutkainen, minkä vuoksi ikärajojen asettamista olisi ollut hyvä tarkastella kokonaisvaltaisesti.

Ehdotuksessa pääsääntönä olevaa 16-vuoden suojaikärajaa ei ole syytä kritisoida. Pääsääntöinen 16-vuoden ikäraja on käytössä esimerkiksi Yhdysvaltojen osavaltioissa, joissa on myös korkeampia ikärajoja, samoin Norjassa. Pohjoismaista 15-vuoden ikäraja on käytössä Ruotsissa, Islannissa ja Tanskassa. Euroopassa on myös alempia ja korkeimpia ikärajoja. Suomessa hallitus esitti 15-vuoden ikärajaa edellisessä seksuaalirikosten kokonaisuudistuksessa (HE 6/1997), mikä olisi linjassa rikosoikeudellisen vastuuikärajan kanssa. Eduskunnassa ikäraja nousi 16 vuoteen.

Tietoisuus lapsen iästä

Mietinnössä ei myöskään oteta kantaa siihen, miten tahallisuusoppia on tarkoitus soveltaa uusiin ikärajoihin. Ilman eri säännöstä lähtökohta on, että tekijällä, joka ei ole tietoinen toisen osapuolen iästä, ei ole tahallisuutta. Tästä seuraa, että uhrin käyttäytymistä joudutaan arvioimaan siinä valossa, näyttäytyykö hän yli vai alle ikärajan olevana. Tämä ei lasten suojelun näkökulmasta ole hyvä asia ja voi pahimmillaan johtaa uhria syyllistävään arviointiin. Ongelma on nykyisessäkin laissa, mutta sen merkitys kasvaa uuden 12-vuoden ikärajan myötä.

Sen vuoksi suosittelen harkittavaksi, että ikärajoihin sovellettaisiin ankaraa vastuuta eli henkilöiden edellytettäisiin selvittävän, minkä ikäinen hänen seksikumppaninsa on, ainakin jos kysymys on sukupuoliyhteydestä. Tämä ei ole mitenkään elämälle vierasta. Yleensä ihmiset tutustuvat toisiinsa ennen kuin ryhtyvät harrastamaan seksiä toistensa kanssa. Silloin kun on kyse satunnaisesta seksikumppanista, jonka kanssa on päästävä nopeasti asiaan, ei ole mitenkään kohtuutonta varmistaa, että toinen on ylittänyt suojaikärajan. Ihmisillä on myös yleensä mukanaan jopa henkilötodistus tai vastaava todistus, josta ikä käy selville.

Jos tämä on liian radikaalia, olisi syytä ottaa käyttöön huolimattomuus-kriteeri lapsen ikää koskevissa kysymyksissä. Kuitenkin 12 vuoden ikärajan pitäisi olla ehdoton.

Ehdotuksia

12 § uusi 2 momentti

Tässä pykälässä säädettyjä ikärajoja sovelletaan siitä riippumatta, tiesikö vastaaja lapsen ikää. 

Uusi 23a §

Tässä laissa säädettyjä ikärajoja sovelletaan, jos vastaaja on huolimattomuudesta jättänyt niissä tarkoitetun ikärajan huomiotta.

Sukupuoliyhteys lapsen kanssa

Ehdotuksen mukaan sukupuoliyhteys lapsen kanssa olisi rangaistava, jos lapsi on alle 16-vuotias ja jos osapuolten iässä ja henkisessä kypsyydessä on olennainen ero (14 §).

Viestinnällisesti olisi selkeää, jos sukupuoliyhteys lapsen kanssa (14 §) nostettaisiin ensimmäiseksi pykäläksi lapsiin kohdistuvissa seksuaalirikoksissa. Rikosnimeke ei myöskään vastaa rikoksen vakavuutta ja luonnetta. Kysymys on lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä, ehdotuksessa valittu rikosnimike viestii lapsen kanssa tehtävästä toiminnasta. (Ks. myös Minni Leskisen lausunto, lausuntopalvelu).

Lapsenraiskaus

Ehdotuksessa eriytetään lapsiin kohdistuvat teot sen mukaan, onko lapsi alle 12-vuotias vai alle 16-vuotias, ja 12-16-vuotiaiden kohdalla sen mukaan, onko ikäero ja kypsyysero tekijään olennainen sekä onko tekijä taivutellut lasta. Siten muutos tarkoittaa sitä, että nykyisestä, melko selkeästä ikärajasta siirrytään järjestelmään, jossa on arvioitava ikäeron olennaisuutta sekä osapuolten henkistä kypsyyttä.

Lopputulos on kohtuullisen monimutkainen, mikä on ongelma siitä näkökulmasta, että ikärajasääntelyn tulisi olla viestinnällisesti ja oikeusturvan kannalta hyvin selkeää.

Muutos nykyiseen lakiin olisi se, että nuorten keskinäisiä suhteita koskeva rajoitussäännös siirrettäisiin tunnusmerkistöön. Tätä ei ole syytä kritisoida. Ongelmallisempi sen sijaan on rajoitussäännöksen sisällöllinen muutos, jonka mukaan teko olisi rangaistava vain, jos osapuolten iässä ja henkisessä kypsyydessä on olennainen ero:

         
 

 

NYT

EHDOTUS

 
 

Ero iässä ja kypsyydessä

rangaistavaa

rangaistavaa

 
 

Ero iässä, ei kypsyydessä

rangaistavaa

ei rangaistavaa

 
 

Ero kypsyydessä, ei iässä

rangaistavaa

ei rangaistavaa

 
         

Ikäeron ja henkisen kypsyyden arviointi

Mietinnön s. 188 annetaan ohjeet ikäeron arviointiin: Olennainen ikäero on kuusi vuotta, jos lapsi on 15-vuotias, viisi vuotta, jos lapsi on 14-vuotta, neljä vuotta, jos lapsi on 13-vuotta ja kolme vuotta, jos lapsi on 12-vuotias.

Vaikuttaa siltä, että ikärajan sääntely lain esitöissä (s. 188) ei ole rikosoikeuden legaliteettiperiaatteen mukaista. Ehdotettua sääntelyä olisi myös syytä arvioida suhteessa Euroopan Neuvoston sopimukseen lasten suojelemisesta seksuaalista riistoa ja seksuaalista hyväksikäyttöä. Sopimuksen 18 artiklan mukaan:

  1. Kukin sopijapuoli ryhtyy tarvittaviin lainsäädäntö- tai muihin toimenpiteisiin sen varmistamiseksi, että alla mainittu käyttäytyminen on rangaistavaa tahallisesti tehtynä:
    • seksuaalinen kanssakäyminen sellaisen lapsen kanssa, joka asianmukaisten kansallisen lain säännösten mukaan ei ole saavuttanut seksuaalisen toiminnan laillista ikää;
    • ……
  1. Edellä olevan 1 kappaleen tarkoituksessa kukin sopijapuoli määrittelee ikärajan, jota nuoremman lapsen kanssa on kiellettyä ryhtyä seksuaaliseen kanssakäymiseen.
  2. Edellä olevan 1 (a) kappaleen tarkoituksena ei ole säädellä alaikäisten kesken tapahtuvaa vapaaehtoisuuteen perustuvaa seksuaalista kanssakäymistä.

Lasten ja nuorten henkisen kypsyyden arviointi ei ole helppoa. Lähtökohta lienee, että normaalisti kehittyneen lapsen tai nuoren kohdalla henkinen kypsyys pääsääntöisesti seuraa ikätasoa. Voidaan perustellusti esittää kysymys, ovatko 15-vuotias ja 20-vuotias tai 14-vuotias ja 19-vuotia todella sillä tavalla samalla tasolla, että ikäeroa ja eroa henkisessä kypsyydessä voidaan pitää epäolennaisena. Nykyisen kehityspsykologian mukaan nuoren kehitys jatkuu voimakkaana jopa 20-vuotiaaksi asti.

Kuten Amnestyn eriävä mielipide osoittaa, olennaisesta ikäerosta huolimatta vastaaja voi osoittaa, että henkisessä kypsyydessä ei ole olennaista eroa.

Mitenkään tavaton ei ole tapaus, jossa 14-vuotias nuori, jolla on erilaisia psyko-sosiaalisia ongelmia, ajautuu sinänsä vapaaehtoiseen seksisuhteeseen 19-vuotaan kanssa, joskus jopa useampaan suhteeseen peräkkäin. Onko järkevää, että näissä tapauksissa on esitettävä todistelua nuoren ongelmista, jotka osoittavat kypsymättömyyttä? Näillä ongelmilla on merkitystä vain siinä tapauksessa, että 19-vuotiaan olisi pitänyt pystyä huomaamaan ne (tahallisuus). 

Arviointia vaikeuttavat myös myytit tyttöjen nopeammasta kypsymisestä ja henkisen kypsyyden sitomisesta kuukautisten alkamiseen. Kuten Amnestyn eriävässä mielipiteessä tuodaan esiin, tällaisten uhria koskevien asioiden tuominen oikeudenkäyntiin ei ole asianmukaista. Ei liene myöskään tarkoituksenmukaista, että aikuinen mies (yli 18 vuotta) voi osoittaa olevansa henkisesti kypsymätön ja välttyä sillä tavoin rikosoikeudellisesta vastuusta. Tätä varten on rikosoikeudessa säännökset syyntakeettomuudesta ja alentuneesta syyntakeisuudesta.

On syytä huomata, että rajoitussäännöksen tarkoitus on rajata pois ”nuorten keskinäiset sukupuoliyhteydet” (s 75 ja 93). Yksi mahdollisuus olisi rakentaa rajoitussäännös sen perusteella, onko nuorten kesken ollut ollut tasavertainen seurustelusuhde. Tiedossani on, että suhteesta 15-vuotiaan kanssa on jätetty syyttämättä, vaikka ikäero on ollut varsin selvä, jos kysymys on ollut ”vanhanaikaisesta” seurustelusta, jossa on ensin tutustuttu, sitten seurusteltu, halailtu, huolehdittu ehkäisystä ja jossain vaiheessa päädytty seksiin. On ymmärrettävää, että ei tällöin ole mitään syytä ryhtyä rikosoikeudellisiin toimiin.

Tällainen sääntely edellyttäisi kuitenkin huomattavaa uudelleen ajattelua, joten ehdotan seuraavassa vain muutosta ehdotukseen.

Ehdotus

14 § Sukupuoliyhteys lapsen kanssa

Joka on sukupuoliyhteydessä kaksitoista mutta ei kuusitoista vuotta täyttäneen lapsen kanssa, kun osapuolten iässä tai henkisessä kypsyydessä on olennainen ero, on tuomittava, jollei teosta muualla tässä luvussa säädetä ankarampaa rangaistusta, sukupuoliyhteydestä lapsen kanssa vankeuteen vähintään neljäksi kuukaudeksi ja enintään kuudeksi vuodeksi.

Iässä on katsottava olevan olennainen ero, jos se on enemmän kuin kaksi vuotta.

Yritys on rangaistava.

12 §

Lapsenraiskaus

Joka on sukupuoliyhteydessä

1) kahtatoista vuotta nuoremman lapsen kanssa taikka

2) kaksitoista mutta ei kuusitoista vuotta täyttäneen lapsen kanssa

  1. a) 1 §:n 1––2 momentissa tarkoitetulla tavalla,
  2. b) jos osapuolten iässä tai henkisessä kypsyydessä on olennainen ero ja lapsi on saatu suku-puoliyhteyteen kehottamalla, taivuttelemalla tai houkuttelemalla tai
  3. c) jos tekijä on lapsen vanhempi tai vanhempaan rinnastettavassa asemassa lapseen nähden

taikka saa kuusitoista vuotta nuoremman lapsen kolmannen kanssa sukupuoliyhteyteen 1 §:n 2 momentin 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla,

on tuomittava lapsenraiskauksesta vankeuteen vähintään kahdeksi ja enintään kymmeneksi vuodeksi.

Yritys on rangaistava.

Lapsen houkuttelu seksuaalisiin tarkoituksiin

Grooming eli lasten houkuttelu seksuaalisiin tarkoituksiin on merkittävä ongelma. Vuonna 2011 lakiin lisätty rangaistussäännös ei ole toiminut toivotulla tavalla. Säännöksen soveltamisala on suppea, sillä se koskee vain tapaamisen tai muun kanssakäymisen ehdottamista siten, että tarkoituksena on seksuaalirikoksen tekeminen. Grooming on prosessi, jossa lapsi askel askeleelta houkutellaan kanssakäymiseen, josta tämän on vaikeaa irrottautua. Tyypillisiä vaiheita on houkutella lapsi kertomaan intiimejä asioita ja lähettämään intiimejä kuvia, ja seuraavaksi uhataan paljastaa tämä vanhemmille tai levittää kuvia netissä.

Nykyinen säännös ei ole toiminut toivotulla tavalla. Houkuttelu on yleistä, eikä poliisi yleensä kykene puuttumaan siihen.

Toisaalta kaikki vakavat lapsiin kohdistuvat seksuaalirikokset ovat rangaistavia myös yrityksinä. Olisi tärkeää selventää, milloin on kysymys vakavan seksuaalirikoksen yrityksestä ja milloin houkuttelusta.

Uuden säännöksen mukaan rahan ja muun vastaavan etuuden tarjoaminen sukupuoliyhteydestä tai seksuaalisesta teosta alle 16-vuotiaalle lapselle on ilmeisesti lapsen raiskauksen yritys.

Houkuttelun rangaistusasteikko, yksi vuosi vankeutta, on liian alhainen. Se tulisi korottaa vähintään kahteen vuoteen, jotta se vastaisi tekojen paheksuttavuutta. Tällöin pakkokeinolain 10:7:n mukainen televalvonta olisi mahdollista.

Pykälässä olisi hyvä mainita seksin ostaminen nuorelta, paritus ja ihmiskauppa tavoiterikoksina.

Ehdotus

 18 § Lapsen houkutteleminen seksuaalisiin tarkoituksiin

Joka

  • ehdottaa tapaamista tai muuta kanssakäymistä lapsen kanssa
  • esiintyy ikäistään nuorempana henkilönä tai antaa itsestään muutoin totuuden vastaisia tietoja, tai
  • kehottaa lasta lähettämään seksuaalisia kuvia

siten, että olosuhteista ilmenee tekijän tarkoituksena olevan 19 §:n 1 momentissa tar-koitetulla tavalla valmistaa kuva tai kuvatallenne, jossa seksuaalisesti esitetään lasta, taikka kohdistaa lapseen 9–17 §:ssä tarkoitettu rikos, eikä teko ole muun lainkohdan mukaan ankarammin rangaistava, on tuomittava lapsen houkuttelemisesta seksuaalisiin tarkoituksiin sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.

Johanna Niemi toimii prosessioikeuden professorina Turun yliopstossa

Lausunto1. Aikuisiin kohdistuvat seksuaalirikokset: Työryhmän ehdotuksesta seksuaalirikosten uudistukseksi OM, Mietintöjä ja lausuntoja 2020:9

Johanna Niemi

Työryhmän mietintö on otsikoitu Seksuaalirikoslainsäädännön kokonaisuudistus. Mietintöä voitaisiin kuvata myös siten, että se sisältää lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten kokonaisuudistuksen ja aikuisiin kohdistuvien seksuaalirikosten osittaisuudistuksen. Huomattavaa osaa jälkimmäisistä, kuten raiskauksen kvalifiointi törkeäksi, seksuaalinen hyväksikäyttö, määritelmät, paritus ja seksin ostaminen, uudistetaan vain vähäisessä määrin. Sen sijaan lapsia koskevat rikokset uudistetaan radikaalisti uuteen uskoon.

Mietinnön keskeisin uudistus, vapaaehtoisen osallistumisen (puutteen) ottaminen raiskauksen keskeiseksi tunnusmerkistöksi on erittäin myönteinen kehityssuunta. Se kuvastaa voimassa olevaa väkivallan käyttöön ja pakottamiseen perustuvaa säännöstä paremmin nykyistä käsitystä seksuaalisuudesta, jonka mukaan osapuolten tulisi olla mukana seksuaalisessa kanssakäymisessä omasta tahdostaan ja vapaaehtoisesti.

Kuva: Pedro Figueras, Pixabay

Mietintö sisältää lisäksi korkeatasoista ja rohkeaa keskustelua seksuaalirikoksista. Ensimmäisen kerran niiden yli 20 vuoden aikana, jolloin olen keskustelua seurannut, asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä.

Seksuaalirikokset loukkaavat useita niiden kohteeksi joutuvan henkilön perus- ja ihmisoikeuksia. Vaikka itse rikoksen tekee yksityishenkilö, valtion katsotaan nykyisin kansainvälisten ihmisoikeussopimusten nojalla olevan velvollinen säätämään asianmukaiset lait, päättävän riittävistä toimintaohjelmista ja ryhtyvän yksittäistapauksessa toimenpiteisiin, kun sen viranomaisilla on riittävä syy epäillä loukkauksen tapahtumista. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on käsitellyt useita seksuaalirikoksia koskevia tapauksia, joissa on ollut kysymys artiklan 3 (julma ja epäinhimillinen kohtelu) tai artiklan 8 (yksityisyyden suoja) loukkauksesta (esim. X & Y v Alankomaat 1985; M.C. v Bulgaria 2003).

Raiskauksen tunnusmerkistö

Vapaaehtoisuuden puute raiskauksen tunnusmerkistötekijänä on hiljattain (2018) omaksuttu Ruotsin laissa raiskauksen keskeiseksi tunnusmerkistöksi. Siten meillä on mahdollista hyötyä naapurimaan kokemuksista. Ruotsalaisen arviointitutkimuksen mukaan lain soveltaminen on pääosin sujunut hyvin. Tulkinta- ja rajanvetotilanteita esiintyy jonkin verran, mutta niin oli aikaisemmankin lain kanssa (Brå 2020:6 Den nya samtyckeslagen).

Mietinnössä ei ehdoteta raiskauksen tuottamuksellista tekomuotoa, joka on olemassa Ruotsin uudessa (2018) laissa ja Norjassa jo ennestään.

 

Vapaaehtoisuuden puute ei tule poistamaan kaikkia lain tulkintaan ja raiskausten käsittelyyn liittyviä ongelmia. Sen suhde 1 §:n ehdotettuun 2 momenttiin saattaa olla semanttisesti ongelmallinen, sillä 2 momentissa kuvataan nykyisen lain mukaisia tilanteita, joissa on kysymys nimenomaan vapaaehtoisuuden puutteesta. Arvioisin, että tästä ei kuitenkaan aiheudu käytännössä merkittäviä ongelmia.

Ehdotettu RL 20:1:n 2 momentti sisältää nykyiseen lakiin verrattuna tärkeitä uudistuksia, joiden avulla voitaneen korjata eräitä käytännön soveltamisessa esiin tulleita ongelmia. Sen 1-kohta koskee väkivallan ja uhkauksen käyttöä. Lainkohdan perusteluissa käsitellään väkivallan vakavuutta ja todetaan, että ”Väkivallaksi voidaan katsoa lieväkin voimankäyttö.” (s. 153) ja luetellaan esimerkkejä, kuten kiinni- ja aloillaan pitäminen, kaataminen, työntäminen jne. Käytännössä tällaista väkivaltaa ei aina ole tunnistettu raiskauksen tunnusmerkistötekijänä, mistä syystä olisi erittäin tärkeä järjestää koulutusta oikeudellisille toimijoille ja kiinnittää tähän kysymykseen erityistä huomiota. (Alaattinoğlu, Kainulainen & Niemi, Raiskausrikosten eteneminen rikosprosessissa. Turun yliopisto 2020. https://www.utu.fi/sites/default/files/public%3A//media/file/raiskausrikosten-eteneminen-rikosprosessissa-2020.pdf.)

Käytännössä esiin tullut ongelma on se, että toisen avutonta tai pelkotilaa koskevan tunnusmerkistötekijän arviointi on ollut vaikeaa. Ehdotuksen 1 §:n 2 mom 2-kohdassa ehdotetaan, että arkaainen ilmaus ”kykenemätön puolustamaan itseään tai muodostamaan tai ilmaisemaan tahtoaan” korvataan ilmauksella ”ei ole mahdollisuutta muodostaa tai ilmaista tahtoaan.” Siten vanhakantaisesta puolustautumisen vaatimuksesta luovutaan, mikä on erittäin kannatettava ehdotus. Lisäksi kohtaan on lisätty ”heikentynyt tajunnantila, voimakas päihtymystila ja tilanteen äkillisyys”. Nämä muutokset ovat tarpeellisia ja ne tulevat ohjaamaan lain soveltamista tilanteissa, joissa uhrin tila ei nykyisen lain mukaan ole täyttänyt lainkohdan vaatimuksia, vaikka uhri selvästikään ei ole vapaaehtoisesti osallistunut seksuaaliseen kanssakäymiseen.

Ehdottaisin, että perusteluihin lisättäisiin, että pelkotila tai avuttomuus on useimmiten todettavissa, kun rikoksentekijöitä on useampia. Tällaisissa tilanteissa tekijöiden ei juuri tarvitse turvautua väkivaltaan.

Törkeä raiskaus ja seksuaalisen kajoamisen törkeä tekomuoto

Raiskauksen ja seksuaalisen kajoamisen törkeän tekomuodon kriteerit esitetään muotoiltaviksi samalla tavoin. Tekijöitä, jotka tekevät – kokonaisharkinta huomioon ottaen – raiskauksesta törkeän, on jonkin verran uudistettu. Mietinnön ongelma on kuitenkin se, että näitä tekijöitä ei systemaattisesti pohdita Istanbulin sopimuksen raskauttavia seikkoja koskevan 46 artiklan valossa. Olisi myös tärkeää pohtia avoimesti niitä valta-asetelmia, jotka tekevät uhreista erityisen haavoittuvia ja teoista erityisen vahingollisia, kuten lähisuhteet, riippuvainen asema, vammaisuus ja muut vastaavat seikat.  

Sekä nykyisessä laissa että ehdotuksessa törkeys-kriteerien painotus on väkivallan vakavuudessa. Ehdotuksessa ehdotetaan tekovälineen sijasta käytettävän termiä ”vakavaa väkivaltaa”, mikä on positiivista, sillä tekovälinekeskeisyys on sulkenut pois hyvinkin vakavia tekoja, kuten kuristamista.

Sen sijaan haavoittuvan uhrin näkökulmaa ei törkeys-perusteissa tuoda esiin (Istanbulin sopimus art 46.c). Uhrin haavoittuvan aseman voidaan ajatella sisältyvän nykyisen lain ja ehdotuksen kohtiin ”erityisen raaka, julma tai nöyryyttävä tekotapa” tai ”erityisen tuntuvaa henkistä tai ruumiillista kärsimystä”. Pitäisin kuitenkin aiheellisena todeta uhrin erityisen haavoittuvuuden nimenomaisesti, jotta näitä tilanteita ei sivuutettaisi törkeän raiskauksen tulkinnassa. Esimerkiksi vammaiset naiset ovat erityisessä vaarassa joutua seksuaalisen väkivallan uhreiksi, ja jotkut seksuaalirikostentekijät tietoisesti kohdistavat tekonsa heihin.

Uhrille aiheutetut vammat ja kärsimys ovat esillä kahdessa kohdassa (nykyinen laki 1 ja 2 kohta, ehdotus 1 ja 3 kohta). Systemaattisesti nämä kohdat liittyvät lähemmin toisiinsa kuin vammat ja väkivalta, jotka ehdotetaan yhdistettäväksi 1 kohdassa. Vaikka mietinnössä muuten rohkeasti nostetaan keskusteluun vaikeita aiheita, perusteluissa ei avata sitä, miten on ajateltu tulkittavan tilanteita, joissa raiskaus johtaa raskauteen tai sukupuolitautiin. Onko raskaus tuntuvaa henkistä ja ruumiillista kärsimystä? HIV lienee 1-kohdassa tarkoitettu vakava sairaus, mutta miten suhtaudutaan muihin tauteihin?

Istanbulin sopimuksesta on syytä vielä nostaa esiin 46 artiklan a-kohta, jonka mukaan raskauttavia seikkoja tulisi olla teon kohdistuminen partneriin tai perheen jäseneen sekä valta-aseman väärinkäyttöä sisältänyt teko. Samoin tekojen toistumisen tulisi sopimuksen mukaan olla raskauttava seikka (b-kohta). Toistuvuus on tyypillistä lähisuhdeväkivallalle.

Henkilökohtainen mielipiteeni on, että teon suunnitelmallisuus tulisi tunnistaa raskauttavana seikkana. Suunnitelmallisuuteen viittaavat piirteet ovat tavallisia kahden tekijän yhteistoimin toteuttamissa raiskauksissa. Nykyisin suunnitelmallisia piirteitä esiintyy nettituttavuuksien solmimisessa erityisesti nuorempien uhrien kanssa. Jotta suunnitelmallisuus otettaisiin tutkinnassa ja oikeuskäsittelyssä huomioon, se tulisi nimenomaisesti mainita, eikä riittävää ole, että se voi olla osa erityisen nöyryyttävää tekotapaa.

Törkeys-kriteereihin sisältyy sekä niitä, jotka jo sinällään tekevät teosta törkeän, että niitä, jotka edellyttävät lisäksi kokonaisharkintaa. Alla olevassa ehdotuksessa on tehty ero näiden välillä. Kohta 4 on kokonaisharkintaa edellyttävien joukossa sen vuoksi, että kärsimyksen arvottaminen on hyvin subjektiivista ja sen arviointi vaikeaa. Monen mielestä raiskaus aina aiheuttaa erityisen tuntuvaa kärsimystä, mutta pykälässä halutaan korostaa tilanteen aiheuttamaa poikkeuksellista kauheutta.

Ehdotus

2 § Törkeä raiskaus

Jos raiskaus

  • tehdään vakavaa henkilöön kohdistuvaa väkivaltaa käyttäen,
  • toteutetaan julmalla, raa’alla, nöyryyttävällä tai suunnitelmallisella tavalla,
  • aiheuttaa toiselle vaikean ruumiinvamman, vakavan sairauden tai hengenvaarallisen tilan,
  • aiheuttaa erityisen tuntuvaa henkistä tai ruumiillista kärsimystä,
  • tehdään kohteena 16 mutta ei 18 vuotta täyttänyt lapsi,
  • kohdistuu erityisen haavoittuvassa asemassa olevaan henkilöön tai
  • kohdistuu puolisoon, perheenjäseneen tai muutoin läheiseen henkilöön

rikoksentekijä on tuomittava vankeuteen vähintään kahdeksi ja enintään kymmeneksi vuodeksi. Edellä kohdissa 4, 5 ja 7 on otettava huomioon teko ja siihen liittyvät olosuhteet kokonaisuutena.  

Määritelmät

Seksuaalisen kajoamisen törkeän tekomuodon säätäminen

Raiskauksen tunnusmerkistö on sidottu sukupuoliyhteyden määritelmään, joka puolestaan on määritelty tunkeutumisena toisen kehoon. Määritelmää on vuoden 1998 uudistuksen jälkeen täydennetty erilaisilla tunkeutumisen muodoilla. Sukupuolielimet (joita ei määritellä) ovat määritelmän kannalta keskeisiä. Nyt ehdotettujen lisäysten jälkeen määritelmä on sekava, yksityiskohtainen ja turhan graafinen. Se on alun perin laadittu heteronormatiivisesta, yhdyntäkeskeisestä näkökulmasta. On mahdollista, että vakavia itsemääräämisoikeuden ja koskemattomuuden loukkauksia jää määritelmän ulkopuolelle. Ihmisten kekseliäisyys näissä teoissa on hämmästyttävä. Menemättä sen graafisempiin kuvauksiin voi kysyä, miksi sukuelimen koskettelu suulla on raiskaus, mutta laukeaminen esimerkiksi toisen henkilön kasvoille ei sitä ole. Tai pitkäaikainen väkivaltainen ja seksuaalinen kidutus, joka ei kuitenkaan johda sukupuoliyhteyteen rikoksentekijän kyvyttömyyden vuoksi.

Raiskaus tulisi määritellä siten, että elementti olisi sukupuoliyhteys tai vakavuudeltaan siihen rinnastettava seksuaalisen itsemääräämisoikeuden loukkaus.

Ehdotus

1 §

Joka suorittaa sukupuoliyhteyden tai siihen rinnastettavan seksuaalisen teon sellaisen henkilön kanssa, joka…

Raiskauksen suhde seksuaaliseen hyväksikäyttöön jää jossain määrin epäselväksi

Kun raiskauksen tunnusmerkistöksi tulee vapaaehtoisuuden puute, on mietittävä, miten suhtaudutaan tilanteisiin, joissa vapaaehtoisuus on vajavaista tai sen ja sen puuttumisen toteen näyttäminen hankalaa. Tällaisia ovat esimerkiksi tilanteet, joissa toinen osapuoli on valta-asemassa, kuten esimies tai johtaja työelämässä, opettajat oppilaitoksissa, urheiluvalmentajat ja muut vapaa-ajan ohjaajat, lääkärit, hoitajat ja psykologit asiakassuhteessa jne. Tilanteita on paljon, ja niistä kaivattaisiin avointa keskustelua. (Ks. Minni Leskisen lausunto lausuntopalvelussa, jossa on paljon kannatettavia näkökohtia.)

Monesti valta-asemassa oleva henkilö voi joko suoraan tai välillisesti vaikuttaa toisen henkilön merkittäviin etuihin, kuten työpaikan tai opiskelupaikan saamiseen tai jatkumiseen, opintosuoritusten arvosteluun, valmennukseen pääsemiseen tms. Lienee selvää, että silloin, kun tällaisen edun suoranaiseksi edellytykseksi asetetaan seksi, kysymys ei ole vapaaehtoisuudesta ja tilannetta arvioidaan raiskauksena tai seksuaalisena kajoamisena. Perustelujen sivulla 155 on tästä esimerkkejä.

Hankalampia ovat tilanteet, joissa valta-asema on abstraktimpi. Näitä tilanteita käsitellään ehdotuksessa (kuten nykyisessäkin laissa) seksuaalisena hyväksikäyttönä. Ehdotuksen 5 §:ssä kuvataan tilanteita, joissa vapaaehtoisuus on vähintäänkin kyseenalaista.

 

Nuorten seksuaalinen hyväksikäyttö

Kolme kohdista koskee 16- ja 17-vuotiaita. Ensimmäinen kohta koskee määräysvaltaa tai valvontasuhdetta työssä, oppilaitoksessa, muussa laitoksessa ja vapaa-ajan toiminnassa. Toinen kohta koskee nuorta, jonka kyky itsenäisesti päättää seksuaalisesta käyttäytymisestään on ikäeron ja kypsymättömyyden vuoksi alempi kuin tekijällä. Lisäksi seksuaaliseen hyväksikäyttöön syyllistyy 16- tai 17-vuotiaan vanhempi tai vanhempaan rinnastettavassa asemassa oleva henkilö (5 § 2 mom). Kahdessa ensimmäisessä tapauksessa edellytetään lisäksi, että tekijä ”asemaansa hyväksikäyttäen taivuttaa” nuoren tähän tekoon.

Useiden työpaikkojen ja kaikkien oppilaitosten ja nuoria hoitavien laitosten linjaukset pitävät tänä päivänä sisällään, että tällaiset suhteet ovat yksiselitteisesti kiellettyjä. Vastuu on lähtökohtaisesti hierarkkisesti ylemmässä asemassa olevalla, vaikka nuori olisi aloitteellinen asiassa eikä taivuttelua ylemmän taholta tapahtuisi. Valta-asemassa oleva riskeeraa työpaikkansa. Rikosoikeudellisen vastuun ei toki tarvitse olla yhtä ankaraa. Vaikuttaisi kuitenkin siltä, että tilanteiden arviointi voisi tapahtua yhtä hyvin yleisen vapaaehtoisuus-kriteerin perusteella kuin erikseen seksuaalisena hyväksikäyttönä. Tällöin vapaaehtoisuutta voitaisiin arvioida tilanteen piirteet huomioon ottaen ilman erityistä taivuttelu-kriteeriä. Taivuttelu-kriteeri ohjaa pohdinnan tarpeettomasti nuoren toimintaan, kun vastuun pitäisi olla aikuisella.

   Kolmas tilanne eli sukupuoliyhteys 16-17-vuotiaan oman lapsen tai vastaavan kanssa on usein jatkoa jo aikaisemmin alkaneelle seksuaaliselle hyväksikäytölle. Näissä tilanteissa ei voida puhua vapaaehtoisuudesta.  

Hyväksikäyttö hoitosuhteessa

Myös 5 §:n 1 mom 3 ja 4 kohdat, jotka koskevat sairaalassa tai laitoshoidossa olevaa, jonka kyky muodostaa tahtoaan on sairauden, vammaisuuden tai muun heikkoudentilan vuoksi olennaisesti heikentynyt, sekä hoitosuhteeseen tai muuhun henkiseen valta-asemaan perustuvaa riippuvuutta, voitaisiin käsitellä vapaaehtoisuus-kriteerin perusteella.

Jos seksuaalisen hyväksikäytön siirtäminen kokonaan raiskauksen vapaaehtoisuus-kriteerin alle olisi liian suuri muutos, pykälän suurin merkitys on kiinnittää huomiota näihin valtasuhteisiin ja edistää niiden tunnistamista. Jos tilanne on sellainen, että uhri ei ole voinut osallistua seksiin vapaaehtoisesti, kysymys on raiskauksesta tai seksuaalisesta kajoamisesta.

 

Seksuaalinen kajoaminen

Nykyisen lain mukainen seksuaaliseen tekoon pakottaminen on jäänyt vähäiselle käytölle. Sen sisältämää edellytystä pakottamisesta on tulkittu niin suppeasti, että yllättävä, nopeaa, mutta ei kovin vahvaa voimankäyttöä sisältäviä tekoja ei tunnisteta seksuaaliseen tekoon pakottamiseksi. Sen vuoksi on hyvä uudistaa tunnusmerkistö nimeä myöten.

Uusi termi, seksuaalinen kajoaminen, on innovatiivinen. On myös positiivista, että teolle tulee törkeä tekomuoto. Jotkut hyvin vakavaa seksuaaliseen itsemääräämisoikeuteen ja koskemattomuuteen puuttuvat teot jäävät sukupuoliyhteyden määritelmän ulkopuolelle, joten törkeälle tekomuodolle on tarpeellinen soveltamisala.  Asia voitaisiin korjata myös muuttamalla raiskauksen määritelmää. 

Seksuaalisen ahdistelun soveltamisalan laajennus

Laajennus on tarpeellinen. Usein fyysinen ja verbaalinen ahdistelu liittyvät toisiinsa. On keinotekoista erotella niitä. Tarkempia perusteluja löytyy artikkelistani:

Niemi, Johanna: Excluding Power from a Narrative: Sexual Harassment in a Criminal Law Reform. In Ulrika Andersson, Monika Edgren, Lena Karlsson, Gabriella Nilsson (eds), Rape Narratives in Motion. Palgrave McMillan 2019 s. 17-42.

 

Seksuaalisen kuvan ja lasta esittävän seksuaalisen kuvan levittäminen

Seksuaalisten kuvien levittämistä koskevat ehdotukset 7, 19 ja 20 § ovat nykyisessä some-maailmassa tarpeellisia. Ne sisältävät kuitenkin uuden käsitteen ”seksuaalinen kuva”, jota ei ole määritelty.

Aikuisia koskevassa ehdotuksen 7 §:ssä edellytetään, että seksuaalinen kuva on luonteeltaan sellainen, että sen levittäminen loukkaa seksuaalista itsemääräämisoikeutta.

Nykyisessä laissa lasta koskevista kuvista todetaan, että kysymys on kuvista, joissa ”henkilö on ollut sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan toiminnan kohteena” eli tarkoitetaan lapsipornoa. Ehdotuksessa puhutaan seksuaalisesta kuvasta ja perusteluissa sanotaan, että tarkoitus on pitää ennallaan nykyisen käsitteen ”sukupuolisiveellisyyttä loukkaava kuva” merkitys.  Vaikuttaa siltä, että sanamuodon muutos laventaa soveltamisalaa. Laventaminen onkin some-maailmassa tarpeen. Lasta esittävän seksuaalisen kuvan levittämistä koskevaa 19 §:ää on tältä osin selkiytettävä tai saatettava perustelut sopusointuun lakitekstin kanssa.

Aikuisia koskevan 7 §:n kohdalla perusteluissa olisi hyvä selkiyttää suhdetta yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämistä koskevaan rikokseen (RL 24:8-8a).  

Paritus

Nykyinen paritussäännös on kasuistinen. Parituksen oleellinen elementti eli taloudellinen hyötyminen toisen henkilön hyväksikäytöstä prostituutiossa löytyy pykälän 4 kohdassa. Kasuistisesta kirjoitustavasta on seurannut, että parituksen muotoja, kuten kaupallisten seksin välityssivustojen ylläpitoa ei aina ymmärretä paritukseksi. 

Kuten ehdotuksen perusteluissa todetaan, paritussäännöstä koskevan soveltamisalan laajennuksen kattamat teot ovat jo nykyisin pääosin rangaistavia ihmiskauppana. En pidä tarpeellisena niiden tuomista selvästi lievemmin rangaistaviksi parituksena. Sen sijaan koko paritussäännös pitäisi kirjoittaa siten, että pääsääntö tulee selvästi esiin.

Ehdotus

10 § Paritus

Joka hankkiakseen itselleen tai muulle henkilölle taloudellista hyötyä siitä, että toinen henkilö tarjoaa sukupuoliyhteyttä tai siihen rinnastettavia seksuaalisia tekoja korvausta vastaan on tuomittava parituksesta sakkoon tai vankeuteen enintään kolmeksi vuodeksi.

Parituksesta tuomitaan esimerkiksi se, joka

  • markkinoi tai välittää 1 momentissa tarkoitettua toimintaa koskevia tietoja,
  • järjestää huoneen tai tilan 1 momentissa tarkoitettua toimintaa varten,
  • vuokraa huonetta tai huoneistoa sellaista toimintaa varten tai
  • viettelee tai houkuttelee henkilön sellaiseen toimintaan.

Jos 1 tai 2 momentissa tarkoitetun toiminnan kohteena on alle 18 vuotias lapsi, tuomitaan tekijä ihmiskaupasta RL 25 luvun 3 tai 3a §:n mukaan

11 § Törkeä paritus

poistetaan kohta 3.

Abortti

Abortti myönnetään yleensä sosiaalisen indikaation perusteella eli sillä perusteella, että lapsen synnyttäminen ja kasvattaminen olisi naiselle huomattava rasitus (Aborttilain 1 § 2 kohta). Siten on selvää, että jokainen raiskattu nainen saa tässä maassa abortin. Näin ollen aborttilain 1 §:n 3 kohta ja 3 §, jotka koskevat abortin saamista seksuaalirikosten perusteella, ovat käytännössä turhia. Ne pelkästään viivyttävät abortin saamista, jos niitä sovelletaan kirjaimellisesti.

Pelkällä olemassa olollaan ne muistuttavat siitä, että nainen ei Suomessa saa päättää omasta ruumiistaan, vaan siitä päättävät lääkärit, poliisi ja syyttäjä. Nöyryyttäviä lainkohtia ei pidä muuttaa, vaan ne pitää poistaa.

 

Ehdotus

raskauden keskeyttämisestä annetun lain muuttamisesta

1 §

Raskaus voidaan tämän lain säännöksiä noudattaen naisen pyynnöstä keskeyttää:

– – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – –

3) jos hän kertoo tulleensa raskaaksi seksuaalirikoksen johdosta

– – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – –

3 § kumotaan

6 § Raskaus voidaan keskeyttää:

1) 1 §:n 1–2 ja 6 kohdassa tarkoitetuissa tapauksissa kahden lääkärin lupapäätöksellä tai asetuksella tarkemmin säädetyissä tapauksissa vaihtoehtoisesti terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen luvalla;

2) 1 §:n 3-4 kohdassa tarkoitetussa tapauksessa keskeyttämisen suorittavan lääkärin päätöksellä; sekä

3) 1 §:n 5 kohdassa ja 5 §:n 3 momentissa sekä 5 a §:ssä tarkoitetuissa tapauksissa terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen luvalla.

Johanna Niemi toimii prosessioikeuden professorina Turun yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa

 

 

The Istanbul Convention as a Response to Violence: Voices of a Young Generation

Johanna Niemi & Lourdes Peroni, guest contributors

On 20 July 2020, Monash University’s Gender Peace & Security Centre hosted a seminar on Niemi, Peroni & Stoyanova (eds), International Law and Violence against Women: Europe and the Istanbul Convention, Routledge (2020). This posting is a summary of this seminar. The audio recording of the seminar is available here.    

Introduction

The Council of Europe Convention on Preventing and Combating Violence against Women and Domestic Violence (Istanbul Convention), opened for signature on 17 May 2011, has promoted many legal reforms but also sparked heated emotions. The book International Law and Violence against Women: Europe and the Istanbul Convention, edited by Johanna Niemi, Lourdes Peroni and Vladislava Stoyanova, was published on 8 March 2020, International Women’s Day. In drafting the book project and thinking about possible authors, we intended to give voice to a young generation of researchers with expertise in the field and from a diversity of European countries.

Photo: #IWD2018 – Mexico – Ending Violence Against Women. Source: UN Women Flickr/Dzilam Mendez

 

 

Violence Related to Inequality

The Istanbul Convention is part of broader developments in international law on the elimination of violence against women, including the 1994 Inter-American Convention on the Prevention, Punishment and Eradication of Violence against Women (Belèm do Parà Convention), the 1993 United Nations General Assembly Declaration on the Elimination of Violence against Women (DEVAW), the Convention on the Elimination of all Forms of Discrimination against Women (CEDAW) General Recommendations, and the evolving case law of the European Court of Human Rights (ECtHR).

In their chapter, Lourdes Peroni and Lorena Sosa argue that the Istanbul Convention goes beyond previous international instruments in its demand for comprehensive and integrated policies and its emphasis on the relationship between inequality and violence. Drawing from feminist research on violence, the Istanbul Convention adopts a gendered understanding of violence in victim services and the judiciary. It encourages teaching about conflict resolution, mutual respect, non-violence and equality at all levels of education. Furthermore, the Convention requests that State Parties initiate a dialogue with the private sector to prevent violence against women.

The Istanbul Convention focuses on victims, protection and prevention, reflected in a dedicated chapter on criminal law and criminal procedure that requires States Parties to provide services to victims, including a 24/7 helpline, shelters and rape crisis centres. The Convention takes a similar approach to CEDAW in calling for changes in the social and cultural patterns that sustain the subordinate position of women in society. Stereotypical views are not present only in “other” cultures but require self-critical reflection on, for example, evidentiary requirements in all cultures.

Effects of the Convention

As of July 2020, thirty-four states have ratified the Istanbul Convention. An additional twelve states have signed, but not yet ratified. In 2017, the European Union also signed the Convention but has not ratified.

As Wojciech Burek explains in his chapter, the system of reservations in the Istanbul Convention is innovative. With the experience of countries having made an exceptional number of reservations to CEDAW, the Istanbul Convention allows reservations only to specific articles. However, some countries have made declarations that imply scepticism about the equality principle in the Convention. These declarations relate to attacks against the Convention by moral conservative and anti-LGBTI groups. The Turkish government, buoyed by these attacks, is considering leaving the Convention. Poland recently announced it would be making steps to withdraw from the Convention.

These objections, however, are not a reflection of the actual wording of the Convention, which does not define family in any specific way. It uses the term gender but mostly in reference to men and women. The limited definition of gender is a recognised limitation of the Convention. In their chapter, Johanna Niemi and Verdu Sanmartin criticise the Convention for this binary understanding of gender and call for a broader interpretation.

The Istanbul Convention as a Benchmarking Tool

The Istanbul Convention has led to profound discussions and several legal reforms in State Parties. We take up here three examples of the discussions inspired by the Convention: the role of feminist organisations, the definition of rape and sanctions.

The Convention underlines the importance of comprehensive and integrated policies and services. It also underlines the important role of civil society organisations (CSOs) in the work and policy-making against violence. As Ulrika Andersson and Sara Bengtson show in their chapter, Swedish feminist CSOs have been vital in developing women’s shelters. However, the professionalisation of violence work promoted by the Convention, paradoxically, has undermined the role of feminist CSOs as municipalities provide services or outsource them after public tenders. In the spirit of the Istanbul Convention, attention must be paid to the quality of services, including the requirement that services adhere to a gendered understanding of violence.

The Istanbul Convention is quite clear on sexual crimes. Intercourse and other sexual interaction without the other participant’s consent must be a crime. One might expect this to be the case in European countries, especially since the European Court of Human Rights in 2003 adopted a similar stance in M.C. v Bulgaria. However, the criminal laws of many European countries still define rape as requiring the use or threat of violence and force. Minni Leskinen, in her chapter, follows the discussions and reforms that have taken place in Sweden, Germany and Iceland.

According to the Convention, sanctions must be effective, proportionate and dissuasive. While the Convention does not elaborate on what this means, Article 46 lists factors that make a crime aggravated. One of such factors is that the perpetrator is a partner or a family member. This factor marks a historical turn in attitude towards family violence. Historically, violence inside a family was not recognised as a crime or minimised so that state intervention was unlikely. The Istanbul Conventions consolidates a trend to take violence inside the family seriously.

Critique of the Convention

The consensus among the authors is that the Istanbul Convention is not a radical document. Several of the authors propose that more concrete measures are needed. While all of the contributors to the volume see the Istanbul Convention as a useful and needed tool in work on violence against women, two critiques emerge. First, several of the authors point out that many of the obligations in the Convention are vague and allow for different interpretations. As an example, Article 2.3 recognises that the Convention is applicable in times of peace and situations of armed conflict. Thus, the Convention extends the obligations of states beyond those defined in the Rome Statute and international humanitarian law to all forms of violence against women. However, the Convention does not specify how, for example, the obligation to provide services would be implemented during an armed conflict. The Group of Experts on Action against Violence against Women and Domestic Violence (GREVIO) as the monitoring body, therefore, has a vital role in the interpretation and implementation of the Convention.

A second common failing of the Convention set out by the authors is its failure to pay adequate attention to intersectionality and interacting structures of inequality. Daniela Alaattinoğlu, in her chapter, notes how forced sterilisations cause harm to whole communities, in addition to the harm inflicted on individual women. In her chapter on the migrant women, Fulvia Staiano argues that immigration laws expose women to violence by requiring that women are dependent on their husband’s migration status when seeking temporary immigration permits. On the Istanbul Convention itself, Ruth Mestre I Mestre argues that specific criminalisation of female genital mutilation can have the effect of stigmatising whole communities.

The editors and contributors to the volume argue that the Istanbul Convention is a much-needed tool to progress towards the elimination of violence against women while emphasising that much work still needs to be done. Realising the Convention’s potential depends mainly on the monitoring work of GREVIO, the implementation of the Convention by State Parties, and the continued support by civil society organisations.

« Older posts

© 2022 ASLA

Theme by Anders NorenUp ↑