Actors, Structures and Law

Month: August 2020

Lausunto1. Aikuisiin kohdistuvat seksuaalirikokset: Työryhmän ehdotuksesta seksuaalirikosten uudistukseksi OM, Mietintöjä ja lausuntoja 2020:9

Johanna Niemi

Työryhmän mietintö on otsikoitu Seksuaalirikoslainsäädännön kokonaisuudistus. Mietintöä voitaisiin kuvata myös siten, että se sisältää lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten kokonaisuudistuksen ja aikuisiin kohdistuvien seksuaalirikosten osittaisuudistuksen. Huomattavaa osaa jälkimmäisistä, kuten raiskauksen kvalifiointi törkeäksi, seksuaalinen hyväksikäyttö, määritelmät, paritus ja seksin ostaminen, uudistetaan vain vähäisessä määrin. Sen sijaan lapsia koskevat rikokset uudistetaan radikaalisti uuteen uskoon.

Mietinnön keskeisin uudistus, vapaaehtoisen osallistumisen (puutteen) ottaminen raiskauksen keskeiseksi tunnusmerkistöksi on erittäin myönteinen kehityssuunta. Se kuvastaa voimassa olevaa väkivallan käyttöön ja pakottamiseen perustuvaa säännöstä paremmin nykyistä käsitystä seksuaalisuudesta, jonka mukaan osapuolten tulisi olla mukana seksuaalisessa kanssakäymisessä omasta tahdostaan ja vapaaehtoisesti.

Kuva: Pedro Figueras, Pixabay

Mietintö sisältää lisäksi korkeatasoista ja rohkeaa keskustelua seksuaalirikoksista. Ensimmäisen kerran niiden yli 20 vuoden aikana, jolloin olen keskustelua seurannut, asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä.

Seksuaalirikokset loukkaavat useita niiden kohteeksi joutuvan henkilön perus- ja ihmisoikeuksia. Vaikka itse rikoksen tekee yksityishenkilö, valtion katsotaan nykyisin kansainvälisten ihmisoikeussopimusten nojalla olevan velvollinen säätämään asianmukaiset lait, päättävän riittävistä toimintaohjelmista ja ryhtyvän yksittäistapauksessa toimenpiteisiin, kun sen viranomaisilla on riittävä syy epäillä loukkauksen tapahtumista. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on käsitellyt useita seksuaalirikoksia koskevia tapauksia, joissa on ollut kysymys artiklan 3 (julma ja epäinhimillinen kohtelu) tai artiklan 8 (yksityisyyden suoja) loukkauksesta (esim. X & Y v Alankomaat 1985; M.C. v Bulgaria 2003).

Raiskauksen tunnusmerkistö

Vapaaehtoisuuden puute raiskauksen tunnusmerkistötekijänä on hiljattain (2018) omaksuttu Ruotsin laissa raiskauksen keskeiseksi tunnusmerkistöksi. Siten meillä on mahdollista hyötyä naapurimaan kokemuksista. Ruotsalaisen arviointitutkimuksen mukaan lain soveltaminen on pääosin sujunut hyvin. Tulkinta- ja rajanvetotilanteita esiintyy jonkin verran, mutta niin oli aikaisemmankin lain kanssa (Brå 2020:6 Den nya samtyckeslagen).

Mietinnössä ei ehdoteta raiskauksen tuottamuksellista tekomuotoa, joka on olemassa Ruotsin uudessa (2018) laissa ja Norjassa jo ennestään.

 

Vapaaehtoisuuden puute ei tule poistamaan kaikkia lain tulkintaan ja raiskausten käsittelyyn liittyviä ongelmia. Sen suhde 1 §:n ehdotettuun 2 momenttiin saattaa olla semanttisesti ongelmallinen, sillä 2 momentissa kuvataan nykyisen lain mukaisia tilanteita, joissa on kysymys nimenomaan vapaaehtoisuuden puutteesta. Arvioisin, että tästä ei kuitenkaan aiheudu käytännössä merkittäviä ongelmia.

Ehdotettu RL 20:1:n 2 momentti sisältää nykyiseen lakiin verrattuna tärkeitä uudistuksia, joiden avulla voitaneen korjata eräitä käytännön soveltamisessa esiin tulleita ongelmia. Sen 1-kohta koskee väkivallan ja uhkauksen käyttöä. Lainkohdan perusteluissa käsitellään väkivallan vakavuutta ja todetaan, että ”Väkivallaksi voidaan katsoa lieväkin voimankäyttö.” (s. 153) ja luetellaan esimerkkejä, kuten kiinni- ja aloillaan pitäminen, kaataminen, työntäminen jne. Käytännössä tällaista väkivaltaa ei aina ole tunnistettu raiskauksen tunnusmerkistötekijänä, mistä syystä olisi erittäin tärkeä järjestää koulutusta oikeudellisille toimijoille ja kiinnittää tähän kysymykseen erityistä huomiota. (Alaattinoğlu, Kainulainen & Niemi, Raiskausrikosten eteneminen rikosprosessissa. Turun yliopisto 2020. https://www.utu.fi/sites/default/files/public%3A//media/file/raiskausrikosten-eteneminen-rikosprosessissa-2020.pdf.)

Käytännössä esiin tullut ongelma on se, että toisen avutonta tai pelkotilaa koskevan tunnusmerkistötekijän arviointi on ollut vaikeaa. Ehdotuksen 1 §:n 2 mom 2-kohdassa ehdotetaan, että arkaainen ilmaus ”kykenemätön puolustamaan itseään tai muodostamaan tai ilmaisemaan tahtoaan” korvataan ilmauksella ”ei ole mahdollisuutta muodostaa tai ilmaista tahtoaan.” Siten vanhakantaisesta puolustautumisen vaatimuksesta luovutaan, mikä on erittäin kannatettava ehdotus. Lisäksi kohtaan on lisätty ”heikentynyt tajunnantila, voimakas päihtymystila ja tilanteen äkillisyys”. Nämä muutokset ovat tarpeellisia ja ne tulevat ohjaamaan lain soveltamista tilanteissa, joissa uhrin tila ei nykyisen lain mukaan ole täyttänyt lainkohdan vaatimuksia, vaikka uhri selvästikään ei ole vapaaehtoisesti osallistunut seksuaaliseen kanssakäymiseen.

Ehdottaisin, että perusteluihin lisättäisiin, että pelkotila tai avuttomuus on useimmiten todettavissa, kun rikoksentekijöitä on useampia. Tällaisissa tilanteissa tekijöiden ei juuri tarvitse turvautua väkivaltaan.

Törkeä raiskaus ja seksuaalisen kajoamisen törkeä tekomuoto

Raiskauksen ja seksuaalisen kajoamisen törkeän tekomuodon kriteerit esitetään muotoiltaviksi samalla tavoin. Tekijöitä, jotka tekevät – kokonaisharkinta huomioon ottaen – raiskauksesta törkeän, on jonkin verran uudistettu. Mietinnön ongelma on kuitenkin se, että näitä tekijöitä ei systemaattisesti pohdita Istanbulin sopimuksen raskauttavia seikkoja koskevan 46 artiklan valossa. Olisi myös tärkeää pohtia avoimesti niitä valta-asetelmia, jotka tekevät uhreista erityisen haavoittuvia ja teoista erityisen vahingollisia, kuten lähisuhteet, riippuvainen asema, vammaisuus ja muut vastaavat seikat.  

Sekä nykyisessä laissa että ehdotuksessa törkeys-kriteerien painotus on väkivallan vakavuudessa. Ehdotuksessa ehdotetaan tekovälineen sijasta käytettävän termiä ”vakavaa väkivaltaa”, mikä on positiivista, sillä tekovälinekeskeisyys on sulkenut pois hyvinkin vakavia tekoja, kuten kuristamista.

Sen sijaan haavoittuvan uhrin näkökulmaa ei törkeys-perusteissa tuoda esiin (Istanbulin sopimus art 46.c). Uhrin haavoittuvan aseman voidaan ajatella sisältyvän nykyisen lain ja ehdotuksen kohtiin ”erityisen raaka, julma tai nöyryyttävä tekotapa” tai ”erityisen tuntuvaa henkistä tai ruumiillista kärsimystä”. Pitäisin kuitenkin aiheellisena todeta uhrin erityisen haavoittuvuuden nimenomaisesti, jotta näitä tilanteita ei sivuutettaisi törkeän raiskauksen tulkinnassa. Esimerkiksi vammaiset naiset ovat erityisessä vaarassa joutua seksuaalisen väkivallan uhreiksi, ja jotkut seksuaalirikostentekijät tietoisesti kohdistavat tekonsa heihin.

Uhrille aiheutetut vammat ja kärsimys ovat esillä kahdessa kohdassa (nykyinen laki 1 ja 2 kohta, ehdotus 1 ja 3 kohta). Systemaattisesti nämä kohdat liittyvät lähemmin toisiinsa kuin vammat ja väkivalta, jotka ehdotetaan yhdistettäväksi 1 kohdassa. Vaikka mietinnössä muuten rohkeasti nostetaan keskusteluun vaikeita aiheita, perusteluissa ei avata sitä, miten on ajateltu tulkittavan tilanteita, joissa raiskaus johtaa raskauteen tai sukupuolitautiin. Onko raskaus tuntuvaa henkistä ja ruumiillista kärsimystä? HIV lienee 1-kohdassa tarkoitettu vakava sairaus, mutta miten suhtaudutaan muihin tauteihin?

Istanbulin sopimuksesta on syytä vielä nostaa esiin 46 artiklan a-kohta, jonka mukaan raskauttavia seikkoja tulisi olla teon kohdistuminen partneriin tai perheen jäseneen sekä valta-aseman väärinkäyttöä sisältänyt teko. Samoin tekojen toistumisen tulisi sopimuksen mukaan olla raskauttava seikka (b-kohta). Toistuvuus on tyypillistä lähisuhdeväkivallalle.

Henkilökohtainen mielipiteeni on, että teon suunnitelmallisuus tulisi tunnistaa raskauttavana seikkana. Suunnitelmallisuuteen viittaavat piirteet ovat tavallisia kahden tekijän yhteistoimin toteuttamissa raiskauksissa. Nykyisin suunnitelmallisia piirteitä esiintyy nettituttavuuksien solmimisessa erityisesti nuorempien uhrien kanssa. Jotta suunnitelmallisuus otettaisiin tutkinnassa ja oikeuskäsittelyssä huomioon, se tulisi nimenomaisesti mainita, eikä riittävää ole, että se voi olla osa erityisen nöyryyttävää tekotapaa.

Törkeys-kriteereihin sisältyy sekä niitä, jotka jo sinällään tekevät teosta törkeän, että niitä, jotka edellyttävät lisäksi kokonaisharkintaa. Alla olevassa ehdotuksessa on tehty ero näiden välillä. Kohta 4 on kokonaisharkintaa edellyttävien joukossa sen vuoksi, että kärsimyksen arvottaminen on hyvin subjektiivista ja sen arviointi vaikeaa. Monen mielestä raiskaus aina aiheuttaa erityisen tuntuvaa kärsimystä, mutta pykälässä halutaan korostaa tilanteen aiheuttamaa poikkeuksellista kauheutta.

Ehdotus

2 § Törkeä raiskaus

Jos raiskaus

  • tehdään vakavaa henkilöön kohdistuvaa väkivaltaa käyttäen,
  • toteutetaan julmalla, raa’alla, nöyryyttävällä tai suunnitelmallisella tavalla,
  • aiheuttaa toiselle vaikean ruumiinvamman, vakavan sairauden tai hengenvaarallisen tilan,
  • aiheuttaa erityisen tuntuvaa henkistä tai ruumiillista kärsimystä,
  • tehdään kohteena 16 mutta ei 18 vuotta täyttänyt lapsi,
  • kohdistuu erityisen haavoittuvassa asemassa olevaan henkilöön tai
  • kohdistuu puolisoon, perheenjäseneen tai muutoin läheiseen henkilöön

rikoksentekijä on tuomittava vankeuteen vähintään kahdeksi ja enintään kymmeneksi vuodeksi. Edellä kohdissa 4, 5 ja 7 on otettava huomioon teko ja siihen liittyvät olosuhteet kokonaisuutena.  

Määritelmät

Seksuaalisen kajoamisen törkeän tekomuodon säätäminen

Raiskauksen tunnusmerkistö on sidottu sukupuoliyhteyden määritelmään, joka puolestaan on määritelty tunkeutumisena toisen kehoon. Määritelmää on vuoden 1998 uudistuksen jälkeen täydennetty erilaisilla tunkeutumisen muodoilla. Sukupuolielimet (joita ei määritellä) ovat määritelmän kannalta keskeisiä. Nyt ehdotettujen lisäysten jälkeen määritelmä on sekava, yksityiskohtainen ja turhan graafinen. Se on alun perin laadittu heteronormatiivisesta, yhdyntäkeskeisestä näkökulmasta. On mahdollista, että vakavia itsemääräämisoikeuden ja koskemattomuuden loukkauksia jää määritelmän ulkopuolelle. Ihmisten kekseliäisyys näissä teoissa on hämmästyttävä. Menemättä sen graafisempiin kuvauksiin voi kysyä, miksi sukuelimen koskettelu suulla on raiskaus, mutta laukeaminen esimerkiksi toisen henkilön kasvoille ei sitä ole. Tai pitkäaikainen väkivaltainen ja seksuaalinen kidutus, joka ei kuitenkaan johda sukupuoliyhteyteen rikoksentekijän kyvyttömyyden vuoksi.

Raiskaus tulisi määritellä siten, että elementti olisi sukupuoliyhteys tai vakavuudeltaan siihen rinnastettava seksuaalisen itsemääräämisoikeuden loukkaus.

Ehdotus

1 §

Joka suorittaa sukupuoliyhteyden tai siihen rinnastettavan seksuaalisen teon sellaisen henkilön kanssa, joka…

Raiskauksen suhde seksuaaliseen hyväksikäyttöön jää jossain määrin epäselväksi

Kun raiskauksen tunnusmerkistöksi tulee vapaaehtoisuuden puute, on mietittävä, miten suhtaudutaan tilanteisiin, joissa vapaaehtoisuus on vajavaista tai sen ja sen puuttumisen toteen näyttäminen hankalaa. Tällaisia ovat esimerkiksi tilanteet, joissa toinen osapuoli on valta-asemassa, kuten esimies tai johtaja työelämässä, opettajat oppilaitoksissa, urheiluvalmentajat ja muut vapaa-ajan ohjaajat, lääkärit, hoitajat ja psykologit asiakassuhteessa jne. Tilanteita on paljon, ja niistä kaivattaisiin avointa keskustelua. (Ks. Minni Leskisen lausunto lausuntopalvelussa, jossa on paljon kannatettavia näkökohtia.)

Monesti valta-asemassa oleva henkilö voi joko suoraan tai välillisesti vaikuttaa toisen henkilön merkittäviin etuihin, kuten työpaikan tai opiskelupaikan saamiseen tai jatkumiseen, opintosuoritusten arvosteluun, valmennukseen pääsemiseen tms. Lienee selvää, että silloin, kun tällaisen edun suoranaiseksi edellytykseksi asetetaan seksi, kysymys ei ole vapaaehtoisuudesta ja tilannetta arvioidaan raiskauksena tai seksuaalisena kajoamisena. Perustelujen sivulla 155 on tästä esimerkkejä.

Hankalampia ovat tilanteet, joissa valta-asema on abstraktimpi. Näitä tilanteita käsitellään ehdotuksessa (kuten nykyisessäkin laissa) seksuaalisena hyväksikäyttönä. Ehdotuksen 5 §:ssä kuvataan tilanteita, joissa vapaaehtoisuus on vähintäänkin kyseenalaista.

 

Nuorten seksuaalinen hyväksikäyttö

Kolme kohdista koskee 16- ja 17-vuotiaita. Ensimmäinen kohta koskee määräysvaltaa tai valvontasuhdetta työssä, oppilaitoksessa, muussa laitoksessa ja vapaa-ajan toiminnassa. Toinen kohta koskee nuorta, jonka kyky itsenäisesti päättää seksuaalisesta käyttäytymisestään on ikäeron ja kypsymättömyyden vuoksi alempi kuin tekijällä. Lisäksi seksuaaliseen hyväksikäyttöön syyllistyy 16- tai 17-vuotiaan vanhempi tai vanhempaan rinnastettavassa asemassa oleva henkilö (5 § 2 mom). Kahdessa ensimmäisessä tapauksessa edellytetään lisäksi, että tekijä ”asemaansa hyväksikäyttäen taivuttaa” nuoren tähän tekoon.

Useiden työpaikkojen ja kaikkien oppilaitosten ja nuoria hoitavien laitosten linjaukset pitävät tänä päivänä sisällään, että tällaiset suhteet ovat yksiselitteisesti kiellettyjä. Vastuu on lähtökohtaisesti hierarkkisesti ylemmässä asemassa olevalla, vaikka nuori olisi aloitteellinen asiassa eikä taivuttelua ylemmän taholta tapahtuisi. Valta-asemassa oleva riskeeraa työpaikkansa. Rikosoikeudellisen vastuun ei toki tarvitse olla yhtä ankaraa. Vaikuttaisi kuitenkin siltä, että tilanteiden arviointi voisi tapahtua yhtä hyvin yleisen vapaaehtoisuus-kriteerin perusteella kuin erikseen seksuaalisena hyväksikäyttönä. Tällöin vapaaehtoisuutta voitaisiin arvioida tilanteen piirteet huomioon ottaen ilman erityistä taivuttelu-kriteeriä. Taivuttelu-kriteeri ohjaa pohdinnan tarpeettomasti nuoren toimintaan, kun vastuun pitäisi olla aikuisella.

   Kolmas tilanne eli sukupuoliyhteys 16-17-vuotiaan oman lapsen tai vastaavan kanssa on usein jatkoa jo aikaisemmin alkaneelle seksuaaliselle hyväksikäytölle. Näissä tilanteissa ei voida puhua vapaaehtoisuudesta.  

Hyväksikäyttö hoitosuhteessa

Myös 5 §:n 1 mom 3 ja 4 kohdat, jotka koskevat sairaalassa tai laitoshoidossa olevaa, jonka kyky muodostaa tahtoaan on sairauden, vammaisuuden tai muun heikkoudentilan vuoksi olennaisesti heikentynyt, sekä hoitosuhteeseen tai muuhun henkiseen valta-asemaan perustuvaa riippuvuutta, voitaisiin käsitellä vapaaehtoisuus-kriteerin perusteella.

Jos seksuaalisen hyväksikäytön siirtäminen kokonaan raiskauksen vapaaehtoisuus-kriteerin alle olisi liian suuri muutos, pykälän suurin merkitys on kiinnittää huomiota näihin valtasuhteisiin ja edistää niiden tunnistamista. Jos tilanne on sellainen, että uhri ei ole voinut osallistua seksiin vapaaehtoisesti, kysymys on raiskauksesta tai seksuaalisesta kajoamisesta.

 

Seksuaalinen kajoaminen

Nykyisen lain mukainen seksuaaliseen tekoon pakottaminen on jäänyt vähäiselle käytölle. Sen sisältämää edellytystä pakottamisesta on tulkittu niin suppeasti, että yllättävä, nopeaa, mutta ei kovin vahvaa voimankäyttöä sisältäviä tekoja ei tunnisteta seksuaaliseen tekoon pakottamiseksi. Sen vuoksi on hyvä uudistaa tunnusmerkistö nimeä myöten.

Uusi termi, seksuaalinen kajoaminen, on innovatiivinen. On myös positiivista, että teolle tulee törkeä tekomuoto. Jotkut hyvin vakavaa seksuaaliseen itsemääräämisoikeuteen ja koskemattomuuteen puuttuvat teot jäävät sukupuoliyhteyden määritelmän ulkopuolelle, joten törkeälle tekomuodolle on tarpeellinen soveltamisala.  Asia voitaisiin korjata myös muuttamalla raiskauksen määritelmää. 

Seksuaalisen ahdistelun soveltamisalan laajennus

Laajennus on tarpeellinen. Usein fyysinen ja verbaalinen ahdistelu liittyvät toisiinsa. On keinotekoista erotella niitä. Tarkempia perusteluja löytyy artikkelistani:

Niemi, Johanna: Excluding Power from a Narrative: Sexual Harassment in a Criminal Law Reform. In Ulrika Andersson, Monika Edgren, Lena Karlsson, Gabriella Nilsson (eds), Rape Narratives in Motion. Palgrave McMillan 2019 s. 17-42.

 

Seksuaalisen kuvan ja lasta esittävän seksuaalisen kuvan levittäminen

Seksuaalisten kuvien levittämistä koskevat ehdotukset 7, 19 ja 20 § ovat nykyisessä some-maailmassa tarpeellisia. Ne sisältävät kuitenkin uuden käsitteen ”seksuaalinen kuva”, jota ei ole määritelty.

Aikuisia koskevassa ehdotuksen 7 §:ssä edellytetään, että seksuaalinen kuva on luonteeltaan sellainen, että sen levittäminen loukkaa seksuaalista itsemääräämisoikeutta.

Nykyisessä laissa lasta koskevista kuvista todetaan, että kysymys on kuvista, joissa ”henkilö on ollut sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan toiminnan kohteena” eli tarkoitetaan lapsipornoa. Ehdotuksessa puhutaan seksuaalisesta kuvasta ja perusteluissa sanotaan, että tarkoitus on pitää ennallaan nykyisen käsitteen ”sukupuolisiveellisyyttä loukkaava kuva” merkitys.  Vaikuttaa siltä, että sanamuodon muutos laventaa soveltamisalaa. Laventaminen onkin some-maailmassa tarpeen. Lasta esittävän seksuaalisen kuvan levittämistä koskevaa 19 §:ää on tältä osin selkiytettävä tai saatettava perustelut sopusointuun lakitekstin kanssa.

Aikuisia koskevan 7 §:n kohdalla perusteluissa olisi hyvä selkiyttää suhdetta yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämistä koskevaan rikokseen (RL 24:8-8a).  

Paritus

Nykyinen paritussäännös on kasuistinen. Parituksen oleellinen elementti eli taloudellinen hyötyminen toisen henkilön hyväksikäytöstä prostituutiossa löytyy pykälän 4 kohdassa. Kasuistisesta kirjoitustavasta on seurannut, että parituksen muotoja, kuten kaupallisten seksin välityssivustojen ylläpitoa ei aina ymmärretä paritukseksi. 

Kuten ehdotuksen perusteluissa todetaan, paritussäännöstä koskevan soveltamisalan laajennuksen kattamat teot ovat jo nykyisin pääosin rangaistavia ihmiskauppana. En pidä tarpeellisena niiden tuomista selvästi lievemmin rangaistaviksi parituksena. Sen sijaan koko paritussäännös pitäisi kirjoittaa siten, että pääsääntö tulee selvästi esiin.

Ehdotus

10 § Paritus

Joka hankkiakseen itselleen tai muulle henkilölle taloudellista hyötyä siitä, että toinen henkilö tarjoaa sukupuoliyhteyttä tai siihen rinnastettavia seksuaalisia tekoja korvausta vastaan on tuomittava parituksesta sakkoon tai vankeuteen enintään kolmeksi vuodeksi.

Parituksesta tuomitaan esimerkiksi se, joka

  • markkinoi tai välittää 1 momentissa tarkoitettua toimintaa koskevia tietoja,
  • järjestää huoneen tai tilan 1 momentissa tarkoitettua toimintaa varten,
  • vuokraa huonetta tai huoneistoa sellaista toimintaa varten tai
  • viettelee tai houkuttelee henkilön sellaiseen toimintaan.

Jos 1 tai 2 momentissa tarkoitetun toiminnan kohteena on alle 18 vuotias lapsi, tuomitaan tekijä ihmiskaupasta RL 25 luvun 3 tai 3a §:n mukaan

11 § Törkeä paritus

poistetaan kohta 3.

Abortti

Abortti myönnetään yleensä sosiaalisen indikaation perusteella eli sillä perusteella, että lapsen synnyttäminen ja kasvattaminen olisi naiselle huomattava rasitus (Aborttilain 1 § 2 kohta). Siten on selvää, että jokainen raiskattu nainen saa tässä maassa abortin. Näin ollen aborttilain 1 §:n 3 kohta ja 3 §, jotka koskevat abortin saamista seksuaalirikosten perusteella, ovat käytännössä turhia. Ne pelkästään viivyttävät abortin saamista, jos niitä sovelletaan kirjaimellisesti.

Pelkällä olemassa olollaan ne muistuttavat siitä, että nainen ei Suomessa saa päättää omasta ruumiistaan, vaan siitä päättävät lääkärit, poliisi ja syyttäjä. Nöyryyttäviä lainkohtia ei pidä muuttaa, vaan ne pitää poistaa.

 

Ehdotus

raskauden keskeyttämisestä annetun lain muuttamisesta

1 §

Raskaus voidaan tämän lain säännöksiä noudattaen naisen pyynnöstä keskeyttää:

– – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – –

3) jos hän kertoo tulleensa raskaaksi seksuaalirikoksen johdosta

– – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – –

3 § kumotaan

6 § Raskaus voidaan keskeyttää:

1) 1 §:n 1–2 ja 6 kohdassa tarkoitetuissa tapauksissa kahden lääkärin lupapäätöksellä tai asetuksella tarkemmin säädetyissä tapauksissa vaihtoehtoisesti terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen luvalla;

2) 1 §:n 3-4 kohdassa tarkoitetussa tapauksessa keskeyttämisen suorittavan lääkärin päätöksellä; sekä

3) 1 §:n 5 kohdassa ja 5 §:n 3 momentissa sekä 5 a §:ssä tarkoitetuissa tapauksissa terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen luvalla.

Johanna Niemi toimii prosessioikeuden professorina Turun yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa

 

 

The Istanbul Convention as a Response to Violence: Voices of a Young Generation

Johanna Niemi & Lourdes Peroni, guest contributors

On 20 July 2020, Monash University’s Gender Peace & Security Centre hosted a seminar on Niemi, Peroni & Stoyanova (eds), International Law and Violence against Women: Europe and the Istanbul Convention, Routledge (2020). This posting is a summary of this seminar. The audio recording of the seminar is available here.    

Introduction

The Council of Europe Convention on Preventing and Combating Violence against Women and Domestic Violence (Istanbul Convention), opened for signature on 17 May 2011, has promoted many legal reforms but also sparked heated emotions. The book International Law and Violence against Women: Europe and the Istanbul Convention, edited by Johanna Niemi, Lourdes Peroni and Vladislava Stoyanova, was published on 8 March 2020, International Women’s Day. In drafting the book project and thinking about possible authors, we intended to give voice to a young generation of researchers with expertise in the field and from a diversity of European countries.

Photo: #IWD2018 – Mexico – Ending Violence Against Women. Source: UN Women Flickr/Dzilam Mendez

 

 

Violence Related to Inequality

The Istanbul Convention is part of broader developments in international law on the elimination of violence against women, including the 1994 Inter-American Convention on the Prevention, Punishment and Eradication of Violence against Women (Belèm do Parà Convention), the 1993 United Nations General Assembly Declaration on the Elimination of Violence against Women (DEVAW), the Convention on the Elimination of all Forms of Discrimination against Women (CEDAW) General Recommendations, and the evolving case law of the European Court of Human Rights (ECtHR).

In their chapter, Lourdes Peroni and Lorena Sosa argue that the Istanbul Convention goes beyond previous international instruments in its demand for comprehensive and integrated policies and its emphasis on the relationship between inequality and violence. Drawing from feminist research on violence, the Istanbul Convention adopts a gendered understanding of violence in victim services and the judiciary. It encourages teaching about conflict resolution, mutual respect, non-violence and equality at all levels of education. Furthermore, the Convention requests that State Parties initiate a dialogue with the private sector to prevent violence against women.

The Istanbul Convention focuses on victims, protection and prevention, reflected in a dedicated chapter on criminal law and criminal procedure that requires States Parties to provide services to victims, including a 24/7 helpline, shelters and rape crisis centres. The Convention takes a similar approach to CEDAW in calling for changes in the social and cultural patterns that sustain the subordinate position of women in society. Stereotypical views are not present only in “other” cultures but require self-critical reflection on, for example, evidentiary requirements in all cultures.

Effects of the Convention

As of July 2020, thirty-four states have ratified the Istanbul Convention. An additional twelve states have signed, but not yet ratified. In 2017, the European Union also signed the Convention but has not ratified.

As Wojciech Burek explains in his chapter, the system of reservations in the Istanbul Convention is innovative. With the experience of countries having made an exceptional number of reservations to CEDAW, the Istanbul Convention allows reservations only to specific articles. However, some countries have made declarations that imply scepticism about the equality principle in the Convention. These declarations relate to attacks against the Convention by moral conservative and anti-LGBTI groups. The Turkish government, buoyed by these attacks, is considering leaving the Convention. Poland recently announced it would be making steps to withdraw from the Convention.

These objections, however, are not a reflection of the actual wording of the Convention, which does not define family in any specific way. It uses the term gender but mostly in reference to men and women. The limited definition of gender is a recognised limitation of the Convention. In their chapter, Johanna Niemi and Verdu Sanmartin criticise the Convention for this binary understanding of gender and call for a broader interpretation.

The Istanbul Convention as a Benchmarking Tool

The Istanbul Convention has led to profound discussions and several legal reforms in State Parties. We take up here three examples of the discussions inspired by the Convention: the role of feminist organisations, the definition of rape and sanctions.

The Convention underlines the importance of comprehensive and integrated policies and services. It also underlines the important role of civil society organisations (CSOs) in the work and policy-making against violence. As Ulrika Andersson and Sara Bengtson show in their chapter, Swedish feminist CSOs have been vital in developing women’s shelters. However, the professionalisation of violence work promoted by the Convention, paradoxically, has undermined the role of feminist CSOs as municipalities provide services or outsource them after public tenders. In the spirit of the Istanbul Convention, attention must be paid to the quality of services, including the requirement that services adhere to a gendered understanding of violence.

The Istanbul Convention is quite clear on sexual crimes. Intercourse and other sexual interaction without the other participant’s consent must be a crime. One might expect this to be the case in European countries, especially since the European Court of Human Rights in 2003 adopted a similar stance in M.C. v Bulgaria. However, the criminal laws of many European countries still define rape as requiring the use or threat of violence and force. Minni Leskinen, in her chapter, follows the discussions and reforms that have taken place in Sweden, Germany and Iceland.

According to the Convention, sanctions must be effective, proportionate and dissuasive. While the Convention does not elaborate on what this means, Article 46 lists factors that make a crime aggravated. One of such factors is that the perpetrator is a partner or a family member. This factor marks a historical turn in attitude towards family violence. Historically, violence inside a family was not recognised as a crime or minimised so that state intervention was unlikely. The Istanbul Conventions consolidates a trend to take violence inside the family seriously.

Critique of the Convention

The consensus among the authors is that the Istanbul Convention is not a radical document. Several of the authors propose that more concrete measures are needed. While all of the contributors to the volume see the Istanbul Convention as a useful and needed tool in work on violence against women, two critiques emerge. First, several of the authors point out that many of the obligations in the Convention are vague and allow for different interpretations. As an example, Article 2.3 recognises that the Convention is applicable in times of peace and situations of armed conflict. Thus, the Convention extends the obligations of states beyond those defined in the Rome Statute and international humanitarian law to all forms of violence against women. However, the Convention does not specify how, for example, the obligation to provide services would be implemented during an armed conflict. The Group of Experts on Action against Violence against Women and Domestic Violence (GREVIO) as the monitoring body, therefore, has a vital role in the interpretation and implementation of the Convention.

A second common failing of the Convention set out by the authors is its failure to pay adequate attention to intersectionality and interacting structures of inequality. Daniela Alaattinoğlu, in her chapter, notes how forced sterilisations cause harm to whole communities, in addition to the harm inflicted on individual women. In her chapter on the migrant women, Fulvia Staiano argues that immigration laws expose women to violence by requiring that women are dependent on their husband’s migration status when seeking temporary immigration permits. On the Istanbul Convention itself, Ruth Mestre I Mestre argues that specific criminalisation of female genital mutilation can have the effect of stigmatising whole communities.

The editors and contributors to the volume argue that the Istanbul Convention is a much-needed tool to progress towards the elimination of violence against women while emphasising that much work still needs to be done. Realising the Convention’s potential depends mainly on the monitoring work of GREVIO, the implementation of the Convention by State Parties, and the continued support by civil society organisations.

© 2020 ASLA

Theme by Anders NorenUp ↑