Actors, Structures and Law

Category: Blogi (Finnish) (Page 1 of 2)

Lapsiin kohdistuvat seksuaalirikokset 2020

Johanna Niemi, Turun yliopisto

Lausunto 2. Lapsiin kohdistuvat seksuaalirikokset

Re: Työryhmän ehdotuksesta seksuaalirikosten uudistukseksi OM, Mietintöjä ja lausuntoja 2020:9

Yleistä

Lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten uudistamiseen työryhmä on ottanut hyvin kunnianhimoisen otteen. Uudistusta on ohjannut Turun hovioikeuden ratkaisu, jossa sukupuoliyhteyttä 10-vuotiaan tytön kanssa ei tuomittu raiskauksena (vaan törkeänä lapsen seksuaalisena hyväksikäyttönä). Ratkaisu herätti laajaa yleistä paheksuntaa. Tähän tilanteeseen on jo aikaisemmin reagoitu säätämällä uusi rikos, törkeä lapsenraiskaus (nyk. RL 20:7b). Nyt ehdotettu vapaaehtoisuuteen perustuva raiskaustunnusmerkistö ratkaisisi mainitussa tapauksessa esiin tulleen ongelman, sillä 10-vuotiaan lapsen kohdalla selvästikään ei voi olla kysymys vapaaehtoisesta suhtautumisesta sukupuoliyhteyteen tai seksuaaliseen tekoon, vaan kysymys olisi raiskauksesta.

Lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten näin radikaali uudistaminen voi sisältää ongelmia, joita on vaikeaa huomata lyhyessä ajassa. Ehdotukseen sisältyy paljon positiivista. Sen keskeinen ongelma on sääntelyn monimutkaisuus. Myös ehdotettuun iän ja kypsyyden arviointiin sisältyy ongelmia.

Hieman lainsäädäntöhistoriaa

Nykyinen ikärajasääntely tuli lakiin vuonna 1999. Ennen vuotta 1999 laissa oli kaksi ikärajaa, nykyinen 16 vuoden ikäraja ja absoluuttinen 14 vuoden ikäraja. Nuorten keskinäinen seurustelu oli sallittua, ja se tarkoitti 14- ja 15-vuotiaita, jolloin toinen osapuoli saattoi olla hieman yli 16 vuotias. Silloin hallituksen esityksessä todettiin: 

Nykyisen lain tapa pyrkiä rajoittamaan lapsiin ja nuoriin kohdistuvaa seksuaalista hyväksikäyttöä asettamalla kaksi eri suojaikärajaa ei ole onnistunut. Laista on tullut sekava ja silti jäykkä. HE 6/1997 s. 165.

Kriteeri ”ei merkittävää eroa iässä tai kypsyydessä” tuli korvaamaan tuota 14-16 vyöhykettä, jossa nuorten keskinäiseen seurusteluun ei haluttu puuttua.

Ehdotuksessa tämä poikkeus ulotetaan 12 vuotta täyttäneisiin, 12-13-vuotiaisiin lapsiin.

Tilanteita on arvioitava osapuolten ikäeron ja henkisen kypsyyden valossa.

Rikosoikeuden näkökulmasta ei ole tarpeen keskustella suhteista, joissa molemmat osapuolet ovat alle 15-vuotiaita. Jos viranomaisten puuttumista tarvitaan, se kuuluu lastensuojelulle.

Suojaikärajan tarkoitus

Suojaikärajan tarkoitus on antaa lapselle rauha kehittyä, myös seksuaalisesti. Lapsi voi koetella rajoja ja käyttäytyä provokatorisesti. Kehitysvaiheisiin sisältyy usein esiintymistä vanhempana kuin mitä on. Moni nuori hakeutuu tilanteisiin, joita ei hallitse. Alkoholihakuinen kulttuuri suorastaan tuottaa näitä tilanteita. Tällaisia syitä on taustalla, kun ikärajan avulla on haluttu suojella lapsia liian varhaiselta seksuaaliselta kanssakäymiseltä. Siksi lapsen mielipiteellä ja mahdollisella aloitteellisuudella ei ole yleensä merkitystä ikärajasääntelyssä.

Ehdotuksessa käyttöön otetun uuden ikävyöhykkeen 12-15-vuotta neljän vuoden ikäjaksoon mahtuu kehitykseltään hyvin erilaisia lapsia. Suurin osa 12-vuotiaista on täysin lapsia, kun taas osa 15-vuotiaista elää ikäkautta, johon voi kuulua seksuaalista kanssakäymistä sisältävää seurustelua ja oman seksuaalisen itsemääräämisoikeuden rajojen koettelua.

Uutta ikäerosääntelyä perustellaan sivulla 54 mainituilla tutkimuksilla, joiden perusteella todetaan, että ”Joidenkin tutkimusten mukaan seksipartnereiden suuren ikäeron vaikutus riskikäyttäytymiseen näyttää kuitenkin häviävän osittain tai lähes kokonaan, kun analyyseissa huomioidaan parisuhteeseen liittyvä väkivalta, ja päihteidenkäyttö ja antisosiaalinen elämäntyyli.” Tutustumalla mainittuihin amerikkalaisiin tutkimuksiin voi todeta, että varhain aloitetut seksisuhteet vanhempien partnereiden (yleensä miesten) kanssa liittyivät muita nuorten seksisuhteita useammin teiniraskauksiin, vähäiseen kondomin käyttöön ja sukupuolitauteihin sekä ei-toivottuun, jopa pakotettuun seksiin. Näillä nuorilla (yleensä tytöillä) on taustallaan kaoottisia kotioloja, itsemurhayrityksiä, päihteiden käyttöä, aiempia teiniraskauksia sekä psyko-sosiaalisia rajoitteita. Tutkimusten johtopäätös on yleensä se, että rikosoikeuden ikärajasäännösten tiukka soveltaminen ei näitä ongelmia ratkaise, vaan tarvitaan sosiaalisen tuen toimenpiteitä. Näissä pääosin amerikkalaisissa tutkimuksissa ei ehdoteta ikärajojen poistamista. Sen sijaan ne korostavat muiden toimenpiteiden tarpeellisuutta. Mielestäni tutkimukset korostavat haavoittuvassa asemassa olevien lasten suojelemisen tarpeellisuutta.  

Ikärajojen asettaminen

Ennen kuin käsitellään ehdotettua sääntelyä tarkemmin, on todettava, mitä mietinnössä ja ehdotuksessa EI käsitellä. Keskustelua ei käydä suojaikärajasta, vaan nykyinen ikäraja 16 vuotta otetaan annettuna. Kun järjestelmään lisätään 12-vuoden uusi ikäraja ja säilytetään 18-vuoden ikäraja seksuaalisessa hyväksikäytössä, raiskauksen ja kajoamisen törkeysporrastuksessa sekä seksin ostamisessa, ikärajasääntelystä tulee melko monimutkainen, minkä vuoksi ikärajojen asettamista olisi ollut hyvä tarkastella kokonaisvaltaisesti.

Ehdotuksessa pääsääntönä olevaa 16-vuoden suojaikärajaa ei ole syytä kritisoida. Pääsääntöinen 16-vuoden ikäraja on käytössä esimerkiksi Yhdysvaltojen osavaltioissa, joissa on myös korkeampia ikärajoja, samoin Norjassa. Pohjoismaista 15-vuoden ikäraja on käytössä Ruotsissa, Islannissa ja Tanskassa. Euroopassa on myös alempia ja korkeimpia ikärajoja. Suomessa hallitus esitti 15-vuoden ikärajaa edellisessä seksuaalirikosten kokonaisuudistuksessa (HE 6/1997), mikä olisi linjassa rikosoikeudellisen vastuuikärajan kanssa. Eduskunnassa ikäraja nousi 16 vuoteen.

Tietoisuus lapsen iästä

Mietinnössä ei myöskään oteta kantaa siihen, miten tahallisuusoppia on tarkoitus soveltaa uusiin ikärajoihin. Ilman eri säännöstä lähtökohta on, että tekijällä, joka ei ole tietoinen toisen osapuolen iästä, ei ole tahallisuutta. Tästä seuraa, että uhrin käyttäytymistä joudutaan arvioimaan siinä valossa, näyttäytyykö hän yli vai alle ikärajan olevana. Tämä ei lasten suojelun näkökulmasta ole hyvä asia ja voi pahimmillaan johtaa uhria syyllistävään arviointiin. Ongelma on nykyisessäkin laissa, mutta sen merkitys kasvaa uuden 12-vuoden ikärajan myötä.

Sen vuoksi suosittelen harkittavaksi, että ikärajoihin sovellettaisiin ankaraa vastuuta eli henkilöiden edellytettäisiin selvittävän, minkä ikäinen hänen seksikumppaninsa on, ainakin jos kysymys on sukupuoliyhteydestä. Tämä ei ole mitenkään elämälle vierasta. Yleensä ihmiset tutustuvat toisiinsa ennen kuin ryhtyvät harrastamaan seksiä toistensa kanssa. Silloin kun on kyse satunnaisesta seksikumppanista, jonka kanssa on päästävä nopeasti asiaan, ei ole mitenkään kohtuutonta varmistaa, että toinen on ylittänyt suojaikärajan. Ihmisillä on myös yleensä mukanaan jopa henkilötodistus tai vastaava todistus, josta ikä käy selville.

Jos tämä on liian radikaalia, olisi syytä ottaa käyttöön huolimattomuus-kriteeri lapsen ikää koskevissa kysymyksissä. Kuitenkin 12 vuoden ikärajan pitäisi olla ehdoton.

Ehdotuksia

12 § uusi 2 momentti

Tässä pykälässä säädettyjä ikärajoja sovelletaan siitä riippumatta, tiesikö vastaaja lapsen ikää. 

Uusi 23a §

Tässä laissa säädettyjä ikärajoja sovelletaan, jos vastaaja on huolimattomuudesta jättänyt niissä tarkoitetun ikärajan huomiotta.

Sukupuoliyhteys lapsen kanssa

Ehdotuksen mukaan sukupuoliyhteys lapsen kanssa olisi rangaistava, jos lapsi on alle 16-vuotias ja jos osapuolten iässä ja henkisessä kypsyydessä on olennainen ero (14 §).

Viestinnällisesti olisi selkeää, jos sukupuoliyhteys lapsen kanssa (14 §) nostettaisiin ensimmäiseksi pykäläksi lapsiin kohdistuvissa seksuaalirikoksissa. Rikosnimeke ei myöskään vastaa rikoksen vakavuutta ja luonnetta. Kysymys on lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä, ehdotuksessa valittu rikosnimike viestii lapsen kanssa tehtävästä toiminnasta. (Ks. myös Minni Leskisen lausunto, lausuntopalvelu).

Lapsenraiskaus

Ehdotuksessa eriytetään lapsiin kohdistuvat teot sen mukaan, onko lapsi alle 12-vuotias vai alle 16-vuotias, ja 12-16-vuotiaiden kohdalla sen mukaan, onko ikäero ja kypsyysero tekijään olennainen sekä onko tekijä taivutellut lasta. Siten muutos tarkoittaa sitä, että nykyisestä, melko selkeästä ikärajasta siirrytään järjestelmään, jossa on arvioitava ikäeron olennaisuutta sekä osapuolten henkistä kypsyyttä.

Lopputulos on kohtuullisen monimutkainen, mikä on ongelma siitä näkökulmasta, että ikärajasääntelyn tulisi olla viestinnällisesti ja oikeusturvan kannalta hyvin selkeää.

Muutos nykyiseen lakiin olisi se, että nuorten keskinäisiä suhteita koskeva rajoitussäännös siirrettäisiin tunnusmerkistöön. Tätä ei ole syytä kritisoida. Ongelmallisempi sen sijaan on rajoitussäännöksen sisällöllinen muutos, jonka mukaan teko olisi rangaistava vain, jos osapuolten iässä ja henkisessä kypsyydessä on olennainen ero:

         
 

 

NYT

EHDOTUS

 
 

Ero iässä ja kypsyydessä

rangaistavaa

rangaistavaa

 
 

Ero iässä, ei kypsyydessä

rangaistavaa

ei rangaistavaa

 
 

Ero kypsyydessä, ei iässä

rangaistavaa

ei rangaistavaa

 
         

Ikäeron ja henkisen kypsyyden arviointi

Mietinnön s. 188 annetaan ohjeet ikäeron arviointiin: Olennainen ikäero on kuusi vuotta, jos lapsi on 15-vuotias, viisi vuotta, jos lapsi on 14-vuotta, neljä vuotta, jos lapsi on 13-vuotta ja kolme vuotta, jos lapsi on 12-vuotias.

Vaikuttaa siltä, että ikärajan sääntely lain esitöissä (s. 188) ei ole rikosoikeuden legaliteettiperiaatteen mukaista. Ehdotettua sääntelyä olisi myös syytä arvioida suhteessa Euroopan Neuvoston sopimukseen lasten suojelemisesta seksuaalista riistoa ja seksuaalista hyväksikäyttöä. Sopimuksen 18 artiklan mukaan:

  1. Kukin sopijapuoli ryhtyy tarvittaviin lainsäädäntö- tai muihin toimenpiteisiin sen varmistamiseksi, että alla mainittu käyttäytyminen on rangaistavaa tahallisesti tehtynä:
    • seksuaalinen kanssakäyminen sellaisen lapsen kanssa, joka asianmukaisten kansallisen lain säännösten mukaan ei ole saavuttanut seksuaalisen toiminnan laillista ikää;
    • ……
  1. Edellä olevan 1 kappaleen tarkoituksessa kukin sopijapuoli määrittelee ikärajan, jota nuoremman lapsen kanssa on kiellettyä ryhtyä seksuaaliseen kanssakäymiseen.
  2. Edellä olevan 1 (a) kappaleen tarkoituksena ei ole säädellä alaikäisten kesken tapahtuvaa vapaaehtoisuuteen perustuvaa seksuaalista kanssakäymistä.

Lasten ja nuorten henkisen kypsyyden arviointi ei ole helppoa. Lähtökohta lienee, että normaalisti kehittyneen lapsen tai nuoren kohdalla henkinen kypsyys pääsääntöisesti seuraa ikätasoa. Voidaan perustellusti esittää kysymys, ovatko 15-vuotias ja 20-vuotias tai 14-vuotias ja 19-vuotia todella sillä tavalla samalla tasolla, että ikäeroa ja eroa henkisessä kypsyydessä voidaan pitää epäolennaisena. Nykyisen kehityspsykologian mukaan nuoren kehitys jatkuu voimakkaana jopa 20-vuotiaaksi asti.

Kuten Amnestyn eriävä mielipide osoittaa, olennaisesta ikäerosta huolimatta vastaaja voi osoittaa, että henkisessä kypsyydessä ei ole olennaista eroa.

Mitenkään tavaton ei ole tapaus, jossa 14-vuotias nuori, jolla on erilaisia psyko-sosiaalisia ongelmia, ajautuu sinänsä vapaaehtoiseen seksisuhteeseen 19-vuotaan kanssa, joskus jopa useampaan suhteeseen peräkkäin. Onko järkevää, että näissä tapauksissa on esitettävä todistelua nuoren ongelmista, jotka osoittavat kypsymättömyyttä? Näillä ongelmilla on merkitystä vain siinä tapauksessa, että 19-vuotiaan olisi pitänyt pystyä huomaamaan ne (tahallisuus). 

Arviointia vaikeuttavat myös myytit tyttöjen nopeammasta kypsymisestä ja henkisen kypsyyden sitomisesta kuukautisten alkamiseen. Kuten Amnestyn eriävässä mielipiteessä tuodaan esiin, tällaisten uhria koskevien asioiden tuominen oikeudenkäyntiin ei ole asianmukaista. Ei liene myöskään tarkoituksenmukaista, että aikuinen mies (yli 18 vuotta) voi osoittaa olevansa henkisesti kypsymätön ja välttyä sillä tavoin rikosoikeudellisesta vastuusta. Tätä varten on rikosoikeudessa säännökset syyntakeettomuudesta ja alentuneesta syyntakeisuudesta.

On syytä huomata, että rajoitussäännöksen tarkoitus on rajata pois ”nuorten keskinäiset sukupuoliyhteydet” (s 75 ja 93). Yksi mahdollisuus olisi rakentaa rajoitussäännös sen perusteella, onko nuorten kesken ollut ollut tasavertainen seurustelusuhde. Tiedossani on, että suhteesta 15-vuotiaan kanssa on jätetty syyttämättä, vaikka ikäero on ollut varsin selvä, jos kysymys on ollut ”vanhanaikaisesta” seurustelusta, jossa on ensin tutustuttu, sitten seurusteltu, halailtu, huolehdittu ehkäisystä ja jossain vaiheessa päädytty seksiin. On ymmärrettävää, että ei tällöin ole mitään syytä ryhtyä rikosoikeudellisiin toimiin.

Tällainen sääntely edellyttäisi kuitenkin huomattavaa uudelleen ajattelua, joten ehdotan seuraavassa vain muutosta ehdotukseen.

Ehdotus

14 § Sukupuoliyhteys lapsen kanssa

Joka on sukupuoliyhteydessä kaksitoista mutta ei kuusitoista vuotta täyttäneen lapsen kanssa, kun osapuolten iässä tai henkisessä kypsyydessä on olennainen ero, on tuomittava, jollei teosta muualla tässä luvussa säädetä ankarampaa rangaistusta, sukupuoliyhteydestä lapsen kanssa vankeuteen vähintään neljäksi kuukaudeksi ja enintään kuudeksi vuodeksi.

Iässä on katsottava olevan olennainen ero, jos se on enemmän kuin kaksi vuotta.

Yritys on rangaistava.

12 §

Lapsenraiskaus

Joka on sukupuoliyhteydessä

1) kahtatoista vuotta nuoremman lapsen kanssa taikka

2) kaksitoista mutta ei kuusitoista vuotta täyttäneen lapsen kanssa

  1. a) 1 §:n 1––2 momentissa tarkoitetulla tavalla,
  2. b) jos osapuolten iässä tai henkisessä kypsyydessä on olennainen ero ja lapsi on saatu suku-puoliyhteyteen kehottamalla, taivuttelemalla tai houkuttelemalla tai
  3. c) jos tekijä on lapsen vanhempi tai vanhempaan rinnastettavassa asemassa lapseen nähden

taikka saa kuusitoista vuotta nuoremman lapsen kolmannen kanssa sukupuoliyhteyteen 1 §:n 2 momentin 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla,

on tuomittava lapsenraiskauksesta vankeuteen vähintään kahdeksi ja enintään kymmeneksi vuodeksi.

Yritys on rangaistava.

Lapsen houkuttelu seksuaalisiin tarkoituksiin

Grooming eli lasten houkuttelu seksuaalisiin tarkoituksiin on merkittävä ongelma. Vuonna 2011 lakiin lisätty rangaistussäännös ei ole toiminut toivotulla tavalla. Säännöksen soveltamisala on suppea, sillä se koskee vain tapaamisen tai muun kanssakäymisen ehdottamista siten, että tarkoituksena on seksuaalirikoksen tekeminen. Grooming on prosessi, jossa lapsi askel askeleelta houkutellaan kanssakäymiseen, josta tämän on vaikeaa irrottautua. Tyypillisiä vaiheita on houkutella lapsi kertomaan intiimejä asioita ja lähettämään intiimejä kuvia, ja seuraavaksi uhataan paljastaa tämä vanhemmille tai levittää kuvia netissä.

Nykyinen säännös ei ole toiminut toivotulla tavalla. Houkuttelu on yleistä, eikä poliisi yleensä kykene puuttumaan siihen.

Toisaalta kaikki vakavat lapsiin kohdistuvat seksuaalirikokset ovat rangaistavia myös yrityksinä. Olisi tärkeää selventää, milloin on kysymys vakavan seksuaalirikoksen yrityksestä ja milloin houkuttelusta.

Uuden säännöksen mukaan rahan ja muun vastaavan etuuden tarjoaminen sukupuoliyhteydestä tai seksuaalisesta teosta alle 16-vuotiaalle lapselle on ilmeisesti lapsen raiskauksen yritys.

Houkuttelun rangaistusasteikko, yksi vuosi vankeutta, on liian alhainen. Se tulisi korottaa vähintään kahteen vuoteen, jotta se vastaisi tekojen paheksuttavuutta. Tällöin pakkokeinolain 10:7:n mukainen televalvonta olisi mahdollista.

Pykälässä olisi hyvä mainita seksin ostaminen nuorelta, paritus ja ihmiskauppa tavoiterikoksina.

Ehdotus

 18 § Lapsen houkutteleminen seksuaalisiin tarkoituksiin

Joka

  • ehdottaa tapaamista tai muuta kanssakäymistä lapsen kanssa
  • esiintyy ikäistään nuorempana henkilönä tai antaa itsestään muutoin totuuden vastaisia tietoja, tai
  • kehottaa lasta lähettämään seksuaalisia kuvia

siten, että olosuhteista ilmenee tekijän tarkoituksena olevan 19 §:n 1 momentissa tar-koitetulla tavalla valmistaa kuva tai kuvatallenne, jossa seksuaalisesti esitetään lasta, taikka kohdistaa lapseen 9–17 §:ssä tarkoitettu rikos, eikä teko ole muun lainkohdan mukaan ankarammin rangaistava, on tuomittava lapsen houkuttelemisesta seksuaalisiin tarkoituksiin sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.

Johanna Niemi toimii prosessioikeuden professorina Turun yliopstossa

Lausunto1. Aikuisiin kohdistuvat seksuaalirikokset: Työryhmän ehdotuksesta seksuaalirikosten uudistukseksi OM, Mietintöjä ja lausuntoja 2020:9

Johanna Niemi

Työryhmän mietintö on otsikoitu Seksuaalirikoslainsäädännön kokonaisuudistus. Mietintöä voitaisiin kuvata myös siten, että se sisältää lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten kokonaisuudistuksen ja aikuisiin kohdistuvien seksuaalirikosten osittaisuudistuksen. Huomattavaa osaa jälkimmäisistä, kuten raiskauksen kvalifiointi törkeäksi, seksuaalinen hyväksikäyttö, määritelmät, paritus ja seksin ostaminen, uudistetaan vain vähäisessä määrin. Sen sijaan lapsia koskevat rikokset uudistetaan radikaalisti uuteen uskoon.

Mietinnön keskeisin uudistus, vapaaehtoisen osallistumisen (puutteen) ottaminen raiskauksen keskeiseksi tunnusmerkistöksi on erittäin myönteinen kehityssuunta. Se kuvastaa voimassa olevaa väkivallan käyttöön ja pakottamiseen perustuvaa säännöstä paremmin nykyistä käsitystä seksuaalisuudesta, jonka mukaan osapuolten tulisi olla mukana seksuaalisessa kanssakäymisessä omasta tahdostaan ja vapaaehtoisesti.

Kuva: Pedro Figueras, Pixabay

Mietintö sisältää lisäksi korkeatasoista ja rohkeaa keskustelua seksuaalirikoksista. Ensimmäisen kerran niiden yli 20 vuoden aikana, jolloin olen keskustelua seurannut, asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä.

Seksuaalirikokset loukkaavat useita niiden kohteeksi joutuvan henkilön perus- ja ihmisoikeuksia. Vaikka itse rikoksen tekee yksityishenkilö, valtion katsotaan nykyisin kansainvälisten ihmisoikeussopimusten nojalla olevan velvollinen säätämään asianmukaiset lait, päättävän riittävistä toimintaohjelmista ja ryhtyvän yksittäistapauksessa toimenpiteisiin, kun sen viranomaisilla on riittävä syy epäillä loukkauksen tapahtumista. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on käsitellyt useita seksuaalirikoksia koskevia tapauksia, joissa on ollut kysymys artiklan 3 (julma ja epäinhimillinen kohtelu) tai artiklan 8 (yksityisyyden suoja) loukkauksesta (esim. X & Y v Alankomaat 1985; M.C. v Bulgaria 2003).

Raiskauksen tunnusmerkistö

Vapaaehtoisuuden puute raiskauksen tunnusmerkistötekijänä on hiljattain (2018) omaksuttu Ruotsin laissa raiskauksen keskeiseksi tunnusmerkistöksi. Siten meillä on mahdollista hyötyä naapurimaan kokemuksista. Ruotsalaisen arviointitutkimuksen mukaan lain soveltaminen on pääosin sujunut hyvin. Tulkinta- ja rajanvetotilanteita esiintyy jonkin verran, mutta niin oli aikaisemmankin lain kanssa (Brå 2020:6 Den nya samtyckeslagen).

Mietinnössä ei ehdoteta raiskauksen tuottamuksellista tekomuotoa, joka on olemassa Ruotsin uudessa (2018) laissa ja Norjassa jo ennestään.

 

Vapaaehtoisuuden puute ei tule poistamaan kaikkia lain tulkintaan ja raiskausten käsittelyyn liittyviä ongelmia. Sen suhde 1 §:n ehdotettuun 2 momenttiin saattaa olla semanttisesti ongelmallinen, sillä 2 momentissa kuvataan nykyisen lain mukaisia tilanteita, joissa on kysymys nimenomaan vapaaehtoisuuden puutteesta. Arvioisin, että tästä ei kuitenkaan aiheudu käytännössä merkittäviä ongelmia.

Ehdotettu RL 20:1:n 2 momentti sisältää nykyiseen lakiin verrattuna tärkeitä uudistuksia, joiden avulla voitaneen korjata eräitä käytännön soveltamisessa esiin tulleita ongelmia. Sen 1-kohta koskee väkivallan ja uhkauksen käyttöä. Lainkohdan perusteluissa käsitellään väkivallan vakavuutta ja todetaan, että ”Väkivallaksi voidaan katsoa lieväkin voimankäyttö.” (s. 153) ja luetellaan esimerkkejä, kuten kiinni- ja aloillaan pitäminen, kaataminen, työntäminen jne. Käytännössä tällaista väkivaltaa ei aina ole tunnistettu raiskauksen tunnusmerkistötekijänä, mistä syystä olisi erittäin tärkeä järjestää koulutusta oikeudellisille toimijoille ja kiinnittää tähän kysymykseen erityistä huomiota. (Alaattinoğlu, Kainulainen & Niemi, Raiskausrikosten eteneminen rikosprosessissa. Turun yliopisto 2020. https://www.utu.fi/sites/default/files/public%3A//media/file/raiskausrikosten-eteneminen-rikosprosessissa-2020.pdf.)

Käytännössä esiin tullut ongelma on se, että toisen avutonta tai pelkotilaa koskevan tunnusmerkistötekijän arviointi on ollut vaikeaa. Ehdotuksen 1 §:n 2 mom 2-kohdassa ehdotetaan, että arkaainen ilmaus ”kykenemätön puolustamaan itseään tai muodostamaan tai ilmaisemaan tahtoaan” korvataan ilmauksella ”ei ole mahdollisuutta muodostaa tai ilmaista tahtoaan.” Siten vanhakantaisesta puolustautumisen vaatimuksesta luovutaan, mikä on erittäin kannatettava ehdotus. Lisäksi kohtaan on lisätty ”heikentynyt tajunnantila, voimakas päihtymystila ja tilanteen äkillisyys”. Nämä muutokset ovat tarpeellisia ja ne tulevat ohjaamaan lain soveltamista tilanteissa, joissa uhrin tila ei nykyisen lain mukaan ole täyttänyt lainkohdan vaatimuksia, vaikka uhri selvästikään ei ole vapaaehtoisesti osallistunut seksuaaliseen kanssakäymiseen.

Ehdottaisin, että perusteluihin lisättäisiin, että pelkotila tai avuttomuus on useimmiten todettavissa, kun rikoksentekijöitä on useampia. Tällaisissa tilanteissa tekijöiden ei juuri tarvitse turvautua väkivaltaan.

Törkeä raiskaus ja seksuaalisen kajoamisen törkeä tekomuoto

Raiskauksen ja seksuaalisen kajoamisen törkeän tekomuodon kriteerit esitetään muotoiltaviksi samalla tavoin. Tekijöitä, jotka tekevät – kokonaisharkinta huomioon ottaen – raiskauksesta törkeän, on jonkin verran uudistettu. Mietinnön ongelma on kuitenkin se, että näitä tekijöitä ei systemaattisesti pohdita Istanbulin sopimuksen raskauttavia seikkoja koskevan 46 artiklan valossa. Olisi myös tärkeää pohtia avoimesti niitä valta-asetelmia, jotka tekevät uhreista erityisen haavoittuvia ja teoista erityisen vahingollisia, kuten lähisuhteet, riippuvainen asema, vammaisuus ja muut vastaavat seikat.  

Sekä nykyisessä laissa että ehdotuksessa törkeys-kriteerien painotus on väkivallan vakavuudessa. Ehdotuksessa ehdotetaan tekovälineen sijasta käytettävän termiä ”vakavaa väkivaltaa”, mikä on positiivista, sillä tekovälinekeskeisyys on sulkenut pois hyvinkin vakavia tekoja, kuten kuristamista.

Sen sijaan haavoittuvan uhrin näkökulmaa ei törkeys-perusteissa tuoda esiin (Istanbulin sopimus art 46.c). Uhrin haavoittuvan aseman voidaan ajatella sisältyvän nykyisen lain ja ehdotuksen kohtiin ”erityisen raaka, julma tai nöyryyttävä tekotapa” tai ”erityisen tuntuvaa henkistä tai ruumiillista kärsimystä”. Pitäisin kuitenkin aiheellisena todeta uhrin erityisen haavoittuvuuden nimenomaisesti, jotta näitä tilanteita ei sivuutettaisi törkeän raiskauksen tulkinnassa. Esimerkiksi vammaiset naiset ovat erityisessä vaarassa joutua seksuaalisen väkivallan uhreiksi, ja jotkut seksuaalirikostentekijät tietoisesti kohdistavat tekonsa heihin.

Uhrille aiheutetut vammat ja kärsimys ovat esillä kahdessa kohdassa (nykyinen laki 1 ja 2 kohta, ehdotus 1 ja 3 kohta). Systemaattisesti nämä kohdat liittyvät lähemmin toisiinsa kuin vammat ja väkivalta, jotka ehdotetaan yhdistettäväksi 1 kohdassa. Vaikka mietinnössä muuten rohkeasti nostetaan keskusteluun vaikeita aiheita, perusteluissa ei avata sitä, miten on ajateltu tulkittavan tilanteita, joissa raiskaus johtaa raskauteen tai sukupuolitautiin. Onko raskaus tuntuvaa henkistä ja ruumiillista kärsimystä? HIV lienee 1-kohdassa tarkoitettu vakava sairaus, mutta miten suhtaudutaan muihin tauteihin?

Istanbulin sopimuksesta on syytä vielä nostaa esiin 46 artiklan a-kohta, jonka mukaan raskauttavia seikkoja tulisi olla teon kohdistuminen partneriin tai perheen jäseneen sekä valta-aseman väärinkäyttöä sisältänyt teko. Samoin tekojen toistumisen tulisi sopimuksen mukaan olla raskauttava seikka (b-kohta). Toistuvuus on tyypillistä lähisuhdeväkivallalle.

Henkilökohtainen mielipiteeni on, että teon suunnitelmallisuus tulisi tunnistaa raskauttavana seikkana. Suunnitelmallisuuteen viittaavat piirteet ovat tavallisia kahden tekijän yhteistoimin toteuttamissa raiskauksissa. Nykyisin suunnitelmallisia piirteitä esiintyy nettituttavuuksien solmimisessa erityisesti nuorempien uhrien kanssa. Jotta suunnitelmallisuus otettaisiin tutkinnassa ja oikeuskäsittelyssä huomioon, se tulisi nimenomaisesti mainita, eikä riittävää ole, että se voi olla osa erityisen nöyryyttävää tekotapaa.

Törkeys-kriteereihin sisältyy sekä niitä, jotka jo sinällään tekevät teosta törkeän, että niitä, jotka edellyttävät lisäksi kokonaisharkintaa. Alla olevassa ehdotuksessa on tehty ero näiden välillä. Kohta 4 on kokonaisharkintaa edellyttävien joukossa sen vuoksi, että kärsimyksen arvottaminen on hyvin subjektiivista ja sen arviointi vaikeaa. Monen mielestä raiskaus aina aiheuttaa erityisen tuntuvaa kärsimystä, mutta pykälässä halutaan korostaa tilanteen aiheuttamaa poikkeuksellista kauheutta.

Ehdotus

2 § Törkeä raiskaus

Jos raiskaus

  • tehdään vakavaa henkilöön kohdistuvaa väkivaltaa käyttäen,
  • toteutetaan julmalla, raa’alla, nöyryyttävällä tai suunnitelmallisella tavalla,
  • aiheuttaa toiselle vaikean ruumiinvamman, vakavan sairauden tai hengenvaarallisen tilan,
  • aiheuttaa erityisen tuntuvaa henkistä tai ruumiillista kärsimystä,
  • tehdään kohteena 16 mutta ei 18 vuotta täyttänyt lapsi,
  • kohdistuu erityisen haavoittuvassa asemassa olevaan henkilöön tai
  • kohdistuu puolisoon, perheenjäseneen tai muutoin läheiseen henkilöön

rikoksentekijä on tuomittava vankeuteen vähintään kahdeksi ja enintään kymmeneksi vuodeksi. Edellä kohdissa 4, 5 ja 7 on otettava huomioon teko ja siihen liittyvät olosuhteet kokonaisuutena.  

Määritelmät

Seksuaalisen kajoamisen törkeän tekomuodon säätäminen

Raiskauksen tunnusmerkistö on sidottu sukupuoliyhteyden määritelmään, joka puolestaan on määritelty tunkeutumisena toisen kehoon. Määritelmää on vuoden 1998 uudistuksen jälkeen täydennetty erilaisilla tunkeutumisen muodoilla. Sukupuolielimet (joita ei määritellä) ovat määritelmän kannalta keskeisiä. Nyt ehdotettujen lisäysten jälkeen määritelmä on sekava, yksityiskohtainen ja turhan graafinen. Se on alun perin laadittu heteronormatiivisesta, yhdyntäkeskeisestä näkökulmasta. On mahdollista, että vakavia itsemääräämisoikeuden ja koskemattomuuden loukkauksia jää määritelmän ulkopuolelle. Ihmisten kekseliäisyys näissä teoissa on hämmästyttävä. Menemättä sen graafisempiin kuvauksiin voi kysyä, miksi sukuelimen koskettelu suulla on raiskaus, mutta laukeaminen esimerkiksi toisen henkilön kasvoille ei sitä ole. Tai pitkäaikainen väkivaltainen ja seksuaalinen kidutus, joka ei kuitenkaan johda sukupuoliyhteyteen rikoksentekijän kyvyttömyyden vuoksi.

Raiskaus tulisi määritellä siten, että elementti olisi sukupuoliyhteys tai vakavuudeltaan siihen rinnastettava seksuaalisen itsemääräämisoikeuden loukkaus.

Ehdotus

1 §

Joka suorittaa sukupuoliyhteyden tai siihen rinnastettavan seksuaalisen teon sellaisen henkilön kanssa, joka…

Raiskauksen suhde seksuaaliseen hyväksikäyttöön jää jossain määrin epäselväksi

Kun raiskauksen tunnusmerkistöksi tulee vapaaehtoisuuden puute, on mietittävä, miten suhtaudutaan tilanteisiin, joissa vapaaehtoisuus on vajavaista tai sen ja sen puuttumisen toteen näyttäminen hankalaa. Tällaisia ovat esimerkiksi tilanteet, joissa toinen osapuoli on valta-asemassa, kuten esimies tai johtaja työelämässä, opettajat oppilaitoksissa, urheiluvalmentajat ja muut vapaa-ajan ohjaajat, lääkärit, hoitajat ja psykologit asiakassuhteessa jne. Tilanteita on paljon, ja niistä kaivattaisiin avointa keskustelua. (Ks. Minni Leskisen lausunto lausuntopalvelussa, jossa on paljon kannatettavia näkökohtia.)

Monesti valta-asemassa oleva henkilö voi joko suoraan tai välillisesti vaikuttaa toisen henkilön merkittäviin etuihin, kuten työpaikan tai opiskelupaikan saamiseen tai jatkumiseen, opintosuoritusten arvosteluun, valmennukseen pääsemiseen tms. Lienee selvää, että silloin, kun tällaisen edun suoranaiseksi edellytykseksi asetetaan seksi, kysymys ei ole vapaaehtoisuudesta ja tilannetta arvioidaan raiskauksena tai seksuaalisena kajoamisena. Perustelujen sivulla 155 on tästä esimerkkejä.

Hankalampia ovat tilanteet, joissa valta-asema on abstraktimpi. Näitä tilanteita käsitellään ehdotuksessa (kuten nykyisessäkin laissa) seksuaalisena hyväksikäyttönä. Ehdotuksen 5 §:ssä kuvataan tilanteita, joissa vapaaehtoisuus on vähintäänkin kyseenalaista.

 

Nuorten seksuaalinen hyväksikäyttö

Kolme kohdista koskee 16- ja 17-vuotiaita. Ensimmäinen kohta koskee määräysvaltaa tai valvontasuhdetta työssä, oppilaitoksessa, muussa laitoksessa ja vapaa-ajan toiminnassa. Toinen kohta koskee nuorta, jonka kyky itsenäisesti päättää seksuaalisesta käyttäytymisestään on ikäeron ja kypsymättömyyden vuoksi alempi kuin tekijällä. Lisäksi seksuaaliseen hyväksikäyttöön syyllistyy 16- tai 17-vuotiaan vanhempi tai vanhempaan rinnastettavassa asemassa oleva henkilö (5 § 2 mom). Kahdessa ensimmäisessä tapauksessa edellytetään lisäksi, että tekijä ”asemaansa hyväksikäyttäen taivuttaa” nuoren tähän tekoon.

Useiden työpaikkojen ja kaikkien oppilaitosten ja nuoria hoitavien laitosten linjaukset pitävät tänä päivänä sisällään, että tällaiset suhteet ovat yksiselitteisesti kiellettyjä. Vastuu on lähtökohtaisesti hierarkkisesti ylemmässä asemassa olevalla, vaikka nuori olisi aloitteellinen asiassa eikä taivuttelua ylemmän taholta tapahtuisi. Valta-asemassa oleva riskeeraa työpaikkansa. Rikosoikeudellisen vastuun ei toki tarvitse olla yhtä ankaraa. Vaikuttaisi kuitenkin siltä, että tilanteiden arviointi voisi tapahtua yhtä hyvin yleisen vapaaehtoisuus-kriteerin perusteella kuin erikseen seksuaalisena hyväksikäyttönä. Tällöin vapaaehtoisuutta voitaisiin arvioida tilanteen piirteet huomioon ottaen ilman erityistä taivuttelu-kriteeriä. Taivuttelu-kriteeri ohjaa pohdinnan tarpeettomasti nuoren toimintaan, kun vastuun pitäisi olla aikuisella.

   Kolmas tilanne eli sukupuoliyhteys 16-17-vuotiaan oman lapsen tai vastaavan kanssa on usein jatkoa jo aikaisemmin alkaneelle seksuaaliselle hyväksikäytölle. Näissä tilanteissa ei voida puhua vapaaehtoisuudesta.  

Hyväksikäyttö hoitosuhteessa

Myös 5 §:n 1 mom 3 ja 4 kohdat, jotka koskevat sairaalassa tai laitoshoidossa olevaa, jonka kyky muodostaa tahtoaan on sairauden, vammaisuuden tai muun heikkoudentilan vuoksi olennaisesti heikentynyt, sekä hoitosuhteeseen tai muuhun henkiseen valta-asemaan perustuvaa riippuvuutta, voitaisiin käsitellä vapaaehtoisuus-kriteerin perusteella.

Jos seksuaalisen hyväksikäytön siirtäminen kokonaan raiskauksen vapaaehtoisuus-kriteerin alle olisi liian suuri muutos, pykälän suurin merkitys on kiinnittää huomiota näihin valtasuhteisiin ja edistää niiden tunnistamista. Jos tilanne on sellainen, että uhri ei ole voinut osallistua seksiin vapaaehtoisesti, kysymys on raiskauksesta tai seksuaalisesta kajoamisesta.

 

Seksuaalinen kajoaminen

Nykyisen lain mukainen seksuaaliseen tekoon pakottaminen on jäänyt vähäiselle käytölle. Sen sisältämää edellytystä pakottamisesta on tulkittu niin suppeasti, että yllättävä, nopeaa, mutta ei kovin vahvaa voimankäyttöä sisältäviä tekoja ei tunnisteta seksuaaliseen tekoon pakottamiseksi. Sen vuoksi on hyvä uudistaa tunnusmerkistö nimeä myöten.

Uusi termi, seksuaalinen kajoaminen, on innovatiivinen. On myös positiivista, että teolle tulee törkeä tekomuoto. Jotkut hyvin vakavaa seksuaaliseen itsemääräämisoikeuteen ja koskemattomuuteen puuttuvat teot jäävät sukupuoliyhteyden määritelmän ulkopuolelle, joten törkeälle tekomuodolle on tarpeellinen soveltamisala.  Asia voitaisiin korjata myös muuttamalla raiskauksen määritelmää. 

Seksuaalisen ahdistelun soveltamisalan laajennus

Laajennus on tarpeellinen. Usein fyysinen ja verbaalinen ahdistelu liittyvät toisiinsa. On keinotekoista erotella niitä. Tarkempia perusteluja löytyy artikkelistani:

Niemi, Johanna: Excluding Power from a Narrative: Sexual Harassment in a Criminal Law Reform. In Ulrika Andersson, Monika Edgren, Lena Karlsson, Gabriella Nilsson (eds), Rape Narratives in Motion. Palgrave McMillan 2019 s. 17-42.

 

Seksuaalisen kuvan ja lasta esittävän seksuaalisen kuvan levittäminen

Seksuaalisten kuvien levittämistä koskevat ehdotukset 7, 19 ja 20 § ovat nykyisessä some-maailmassa tarpeellisia. Ne sisältävät kuitenkin uuden käsitteen ”seksuaalinen kuva”, jota ei ole määritelty.

Aikuisia koskevassa ehdotuksen 7 §:ssä edellytetään, että seksuaalinen kuva on luonteeltaan sellainen, että sen levittäminen loukkaa seksuaalista itsemääräämisoikeutta.

Nykyisessä laissa lasta koskevista kuvista todetaan, että kysymys on kuvista, joissa ”henkilö on ollut sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan toiminnan kohteena” eli tarkoitetaan lapsipornoa. Ehdotuksessa puhutaan seksuaalisesta kuvasta ja perusteluissa sanotaan, että tarkoitus on pitää ennallaan nykyisen käsitteen ”sukupuolisiveellisyyttä loukkaava kuva” merkitys.  Vaikuttaa siltä, että sanamuodon muutos laventaa soveltamisalaa. Laventaminen onkin some-maailmassa tarpeen. Lasta esittävän seksuaalisen kuvan levittämistä koskevaa 19 §:ää on tältä osin selkiytettävä tai saatettava perustelut sopusointuun lakitekstin kanssa.

Aikuisia koskevan 7 §:n kohdalla perusteluissa olisi hyvä selkiyttää suhdetta yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämistä koskevaan rikokseen (RL 24:8-8a).  

Paritus

Nykyinen paritussäännös on kasuistinen. Parituksen oleellinen elementti eli taloudellinen hyötyminen toisen henkilön hyväksikäytöstä prostituutiossa löytyy pykälän 4 kohdassa. Kasuistisesta kirjoitustavasta on seurannut, että parituksen muotoja, kuten kaupallisten seksin välityssivustojen ylläpitoa ei aina ymmärretä paritukseksi. 

Kuten ehdotuksen perusteluissa todetaan, paritussäännöstä koskevan soveltamisalan laajennuksen kattamat teot ovat jo nykyisin pääosin rangaistavia ihmiskauppana. En pidä tarpeellisena niiden tuomista selvästi lievemmin rangaistaviksi parituksena. Sen sijaan koko paritussäännös pitäisi kirjoittaa siten, että pääsääntö tulee selvästi esiin.

Ehdotus

10 § Paritus

Joka hankkiakseen itselleen tai muulle henkilölle taloudellista hyötyä siitä, että toinen henkilö tarjoaa sukupuoliyhteyttä tai siihen rinnastettavia seksuaalisia tekoja korvausta vastaan on tuomittava parituksesta sakkoon tai vankeuteen enintään kolmeksi vuodeksi.

Parituksesta tuomitaan esimerkiksi se, joka

  • markkinoi tai välittää 1 momentissa tarkoitettua toimintaa koskevia tietoja,
  • järjestää huoneen tai tilan 1 momentissa tarkoitettua toimintaa varten,
  • vuokraa huonetta tai huoneistoa sellaista toimintaa varten tai
  • viettelee tai houkuttelee henkilön sellaiseen toimintaan.

Jos 1 tai 2 momentissa tarkoitetun toiminnan kohteena on alle 18 vuotias lapsi, tuomitaan tekijä ihmiskaupasta RL 25 luvun 3 tai 3a §:n mukaan

11 § Törkeä paritus

poistetaan kohta 3.

Abortti

Abortti myönnetään yleensä sosiaalisen indikaation perusteella eli sillä perusteella, että lapsen synnyttäminen ja kasvattaminen olisi naiselle huomattava rasitus (Aborttilain 1 § 2 kohta). Siten on selvää, että jokainen raiskattu nainen saa tässä maassa abortin. Näin ollen aborttilain 1 §:n 3 kohta ja 3 §, jotka koskevat abortin saamista seksuaalirikosten perusteella, ovat käytännössä turhia. Ne pelkästään viivyttävät abortin saamista, jos niitä sovelletaan kirjaimellisesti.

Pelkällä olemassa olollaan ne muistuttavat siitä, että nainen ei Suomessa saa päättää omasta ruumiistaan, vaan siitä päättävät lääkärit, poliisi ja syyttäjä. Nöyryyttäviä lainkohtia ei pidä muuttaa, vaan ne pitää poistaa.

 

Ehdotus

raskauden keskeyttämisestä annetun lain muuttamisesta

1 §

Raskaus voidaan tämän lain säännöksiä noudattaen naisen pyynnöstä keskeyttää:

– – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – –

3) jos hän kertoo tulleensa raskaaksi seksuaalirikoksen johdosta

– – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – –

3 § kumotaan

6 § Raskaus voidaan keskeyttää:

1) 1 §:n 1–2 ja 6 kohdassa tarkoitetuissa tapauksissa kahden lääkärin lupapäätöksellä tai asetuksella tarkemmin säädetyissä tapauksissa vaihtoehtoisesti terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen luvalla;

2) 1 §:n 3-4 kohdassa tarkoitetussa tapauksessa keskeyttämisen suorittavan lääkärin päätöksellä; sekä

3) 1 §:n 5 kohdassa ja 5 §:n 3 momentissa sekä 5 a §:ssä tarkoitetuissa tapauksissa terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen luvalla.

Johanna Niemi toimii prosessioikeuden professorina Turun yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa

 

 

Rajanylitysmääräysten tulkinnasta

Johanna Niemi

Valmiuslaki otettiin käyttöön nopealla aikataululla. Sitä sovellettiin poliittisten paineiden alla kieltämällä liikkuminen Uudenmaan ja muun Suomen välillä 28.3.-15.4.2020. Tänä aikana poliisi valvoi Uudenmaan rajoja, ja virka-apuun kutsuttiin puolustusvoimista asevelvollisia. Kysymys oli mittavasta operaatiosta.

Valvonnassa poliisi pyrki ensisijaisesti kehotuksin ja sovinnollisesti saamaan kansalaiset noudattamaan määräystä. Jonkin verran jaettiin myös sakkoja. Näistä sakoista on kanneltu Eduskunnan oikeusasiamiehelle. Poliisin valmiuslain nojalla antamat sakot vahvistaa syyttäjä. Sakkoon tyytymätön voi ilmaista kantansa syyttäjälle, jonka päätöksestä voi myös valittaa käräjäoikeuteen. 

Eduskunnan oikeusasiamies otti nopeasti, odottamatta syyttäjien päätöksiä kantaa valmiuslakirikkomuksista Uudenmaan rajalla annettuihin sakkoihin. Kannanotossa oikeusasiamies otti kantaa siihen, miten lakia olisi pitänyt tulkita. Toki hän muistutti, että kannanotto kuuluu syyttäjälle, mutta OA:n kannanotto on painava argumentti eikä sen sivuuttaminen ole helppoa. Tämän kirjoituksen tarkoituksena on tuoda esiin, että OA:n esittämä tulkinta ja soveltamistapa ei ole ainoa mahdollinen, sillä kyseessä oleva lainsäädäntö on (osin) tulkinnanvarainen.  

Oikeusasiamiehen kannanoton mukaan oleellista on, että valmiuslakirikkomuksen yritystä ei ole säädetty rangaistavaksi, minkä johdosta osa sakoista oli aiheettomia. Siten rajan ylityksen tulisi olla täytetty teko, jotta siitä voitaisiin rangaista sakolla.

Yrityksen ja täytetyn teon välinen rajanveto on rikosoikeuden keskeisiä kysymyksiä, jonka arviointi riippuu kyseisen rikoksen tunnusmerkistöstä. Asiaa on käsitelty rikosoikeustieteessä ja oikeuskäytännössä yleensä hyvin toisen tyyppisten, huomattavasti vakavampien rikosten yhteydessä. Vakiintuneesti katsotaan, että ulkopuolisen tahon kuten poliisin puuttuminen tilanteeseen, jossa rikos muutoin olisi edennyt, ei poista rangaistavuutta. Tämä periaate ei kuitenkaan poista ongelmia, jotka liittyvät siihen, kuinka pitkälle rikoksen on täytynyt edetä, jotta siitä voidaan rangaista (kun yritys ei ole säädetty rangaistavaksi). 

Vähäisempiä rikoksia koskevaa oikeuskäytäntöä on vähän. Vertailua voisi tehdä liikenneturvallisuuden vaarantamiseen, joka ei ole yrityksenä rangaistava. Jos esimerkiksi jalankulkija on juuri laskemassa jalkansa ajoradalle ylittääkseen sen vastoin punaista valoa, hän syyllistynee liikenteen vaarantamiseen, vaikka poliisi viime hetkellä estäisi tämän. Tahallinen rajanylitys, jonka poliisi estää juuri ennen rajaa, on melko lailla vastaavanlainen tilanne. Missä kohdin valmiuslakirikkomus täyttyy, on varsin tulkinnanvarainen kysymys.

Oikeusasiamies otti kantaa myös siihen, että poliisi oli kirjannut sakkoon, että henkilö kieltäytyi palaamasta Uudellemaalle. Tämä ei oikeusasiamiehen mukaan ollut rikos. Vaikuttaa siltä, että tilanteessa perusteeton rajanylitys oli todettu, ehkä jopa myönnetty, mutta poliisi oli ensin pyrkinyt edistämään lain noudattamista sovinnollisesti kehotuksin palata. Tällöin sakko vaikuttaa perustellulta.

Nähdäkseni poliisin valitsema linja pyrkiä kehotuksin ohjaamaan kansalaisia lain noudattamiseen oli aivan oikea. Ei ole myöskään huono asia, että rikoksen yrityksen ja täytetyn rikoksen välistä rajanvetoa tarkastellaan kriittisesti. Syyttäjä joutuu nyt ottamaan tapauksiin kantaa. 

Johanna Niemi toimii prosessioikeuden professorina Turun yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa.

Osakeyhtiön tarkoitus

Johanna Niemi

Yhdysvaltojen merkittävimpien yritysten johtajat ottivat elokuussa 2019 kantaa yritysten rooliin taloudessa. Kannanoton keskeinen viesti on sitoutuminen yhteiskuntavastuullisuuteen. Yritysjohtajat eivät luovu vapaasta markkinataloudesta, jota he pitävät kestävän talouden, työllisyyden, innovaatioiden ja hyvinvoivan ympäristön edistäjänä. Kannanoton kärki kohdistui pikavoittoja tavoittelevaan yritystoimintaan.

Image by Gerd Altmann from Pixabay

Kannanoton merkitystä korostaa, että sen takana oli 181 yrityksen muodostama Business Roundtable ja allekirjoittajina tunnettujen konsulttiyhtiöiden, useiden rahoitusalan yritysten ja tuotantoyritysten, kuten Coca Colan, John Deeren ja General Motorsin johtajat.

Kannanotto sisältää viestin yritysten tarkoituksesta korostamalla yritysten tuottamia palveluita ja tuotteita. Kannanotto korostaa yritysten sitoutumista kaikkien sidosryhmien suuntaan, mainiten asiakkaat, työntekijät, alihankkijat, yritysten toimintaympäristöjen asukkaat, ympäristön sekä yrityksen osakkaat. Merkittävää ei ole pelkästään se, että osakkaat mainitaan samalla viivalla muiden sidosryhmien kanssa, vaan myös se, että ne mainitaan viimeisinä. Lisäksi kannanotto näkee osakkeenomistajien intressinä pitkän aikavälin sijoittamisen. 

Kannanotto merkitsee erilaista näkemystä yhtiöiden tarkoitukseen kuin suomalaisessa keskustelussa. Suomen osakeyhtiölakiin on kirjattu, että osakeyhtiön toiminnan tarkoitus on tuottaa voittoa osakkeenomistajille. Yhteiskuntavastuullisuutta ei laissa mainita, vaan sitä koskeva kannanotto on kirjattu hallituksen esitykseen, jonka mukaan yhteiskuntavastuullisuus toteutuu muun lainsäädännön ja mahdollisen yleisen mielipiteen kautta.

Osakeyhtiö on markkinatalouden keskeisimpiä instituutioita, joka on mahdollistanut sekä teollisen vallankumouksen että nykyisen jälkiteollisen talousjärjestelmän. Silti osakeyhtiöstä yhteiskunnallisena instituutiona käydään varsin vähän keskustelua. Keskustelua tulisi kuitenkin käydä sellaisista kysymyksistä kuin, miten osakeyhtiö on mahdollistanut viime vuosisatojen taloudellisen kasvun ja miten nykyinen käsitys osakeyhtiöstä pystyy vastaamaan markkinatalouden suuriin haasteisiin, kuten ilmastonmuutokseen. 

Historiallisessa tarkastelussa osakeyhtiömuodon kehityksen pontimena oli koota pääomaa taloudellisiin hankkeisiin, joita yksittäinen taloudellinen toimija ei pystynyt rahoittamaan ja joiden sisältämää riskiä kukaan ei pystynyt yksin kantamaan. Euroopan valtiot laajensivat 1600- ja 1700 lukujen taitteessa kaupankäyntiään siirtomaiden ja muiden kaukaisten maiden kanssa. Merikuljetusten rahoittaminen edellytti huomattavien pääomien kokoamista, ja kuljetukset olivat riskialttiita. Toisaalta myös voittopotentiaali oli huomattava. Historiallista taustaa vasten osakeyhtiö voitaisiin nähdä keinona yhteiskunnallisesti tarpeellisten ja merkittävien hankkeiden toteuttamiseen.

Osakeyhtiön tarkoitusta on edelleen aiheellista tarkastella yhteiskunnallisella tasolla, ei vain osakkeenomistajien näkökulmasta. Yhteiskunnallisena, lainsäätäjän mahdolliseksi tekemän instituution reunaehtoja ja vaikutuksia on voitava tarkastella myös kriittisesti eri tieteenalojen kriteereillä. Piia Aitta on Aalto-yliopistossa vuonna 2019 hyväksytyssä väitöskirjassaan osoittanut, että suomalaisessa keskustelussa on sivuutettu muut kuin osakkeenomistajan voitontavoittelua korostavat näkökulmat. 

Talouden kommentaattori Martin Wolf jatkoi keskustelua yritysjohtajien kannanotosta Financial Times lehdessä. Hän yhdisti kannanoton pääomamarkkinoiden tilanteeseen, joka on mahdollistanut rahoitussektorin ja suuryritysten huikean menestyksen verrattuna tuotannollisiin ja pieniin ja keskisuuriin yrityksiin. Tämä on osa kehitystä, joka on johtanut varallisuus- ja tuloerojen kasvuun erityisesti rikkaimman yhden prosentin eduksi sekä uusien yritysten toimintaedellytysten heikentymiseen.

Kuten Wolf toteaa, yritysjohtajien puheenvuoro on vain aloitus. He eivät sijoita itseään poliittisen keskustelun kentälle eivätkä ota kantaa siihen, millaisia toimia he odottavat lainsäätäjiltä, sääntelijöiltä ja poliitikoilta. Kuitenkin verokilpailun suitsiminen, infrastruktuurien ja ympäristön säilyttäminen, tuotannon muutoksista kärsivien aseman helpottaminen ja talouden vakauden turvaaminen vahvistavat myös yritysten toiminnan edellytyksiä.

Johanna Niemi toimii rikos-ja prosessioikeuden professorina Turun yliopistossa.

Väkivallan ehkäisemisestä ja nuorista lähisuhdeväkivallan näkijöinä

Johanna Niemi – Turun Turvallinen yhteiskunta – seminaarissa 27.11.2019 pidetty puheenvuoro.

Tänä syksynä on puhuttu paljon rikosten ehkäisemisestä. Sisäministeri Maria Ohisalo on useassa puheenvuorossaan korostanut, että poliisin tulee panostaa rikosten ehkäisyyn. Poliisissa toimii ennalta estävän toiminnon johtaja Jari Taponen, joka twiittailee ja korostaa poliisin ja vähemmistöryhmien välisen luottamuksen vahvistamista. Poliisi on jo pitkään toiminut netissä, tarkoituksena rikosten ehkäiseminen. 

Rikosten ehkäisemisen ja poliisin ja ihmisten välisen luottamuksen tärkeydestä on vaikeaa olla eri mieltä. Totta kai ne ovat tärkeitä. Mutta on syytä myös kysyä, mitä rikosten ehkäiseminen oikeastaan tarkoittaa ja miten luottamusta rakennetaan.

Erityisen tärkeää näiden kysymysten esittäminen on, kun tiedetään, että poliisin voimavarat eivät riitä läheskään kaikkien rikosten tutkimiseen. Jo pitkään on tiedetty, että ihmisten on tutkittava polkupyörävarkaudet itse esimerkiksi netin myyntipalstoja tutkailemalla. Elokuussa uutisoitiin, että poliisilla on avaamatta 2000 vihjeviestiä netissä tapahtuneista seksuaalirikoksista (HS 14.8.2019). Muutama vuosi sitten poliisiammattikorkeakoulussa valmistuneen tutkimuksen mukaan poliisi hoitaa osan kotihälytyksistä soittamalla puhelimella ja kysymällä, onko kaikki ok. Naisiin kohdistuvan ja perheväkivallan ehkäisemistä ja torjumista koskevan kansainvälisen sopimuksen (Istanbulin sopimuksen) täytäntöönpanoa valvova komitea totesi, että huomattavan moni poliisille ilmoitettu lähisuhdeväkivaltatapaus jää tutkimatta. 

Miten nämä tiedot vaikuttavat rikosten ehkäisemiseen ja poliisia kohtaan tunnettuun luottamukseen? Väitän, että ne vaikuttavat paljon ja että niiden vaikutus ulottuu yksittäistä rikoksen uhria laajemmalle.  Ihmisten, olipa etninen tausta mikä tahansa, luottamukseen poliisiin vaikuttaa se, miten poliisi suhtautuu heidän, heidän läheistensä tai heidän naapureidensa kohtaamaan väkivaltaan.

Erityinen merkitys on sillä, miten poliisi suhtautuu lasten vanhempaan, yleensä äitiin, kohdistuvaan lähisuhdeväkivaltaan. Jo pitkään on tiedetty, että äitiin (tai isään) kohdistuva väkivalta vaikuttaa negatiivisesti lapsiin. Lapset yleensä tietävät väkivallasta. Joskus he hakevat apua, soittavat poliisille, pyytävät apua läheisiltä tai ammattilaisilta, yrittävät suojella äitiä eri tavoin ja varsinkin nuoret miehet yrittävät mennä väliin. Vaikutus ulottuu aikuisuuteen. Jotkut uhriutuvat itse aikuissuhteissaan, jotkut käyttävät väkivaltaa ja jotkut toimivat aktiivisesti väkivaltaa vastaan. Mikään näistä kohtaloista ei ole tähtiin kirjoitettu. Uhriutuminen ja väkivallan käyttäminen on tavallisempaa niillä, jotka ovat lapsena todistaneet väkivaltaa, kuin niillä, jotka eivät ole. Silti useimmat kasvavat väkivallattomaan aikuisuuteen taustasta riippumatta. Puhe väkivallan periytyvyydestä on mielestäni väärin ja vahingollista.  

Lapsena lähisuhdeväkivaltaa kokeneet ja todistaneet kuitenkin kantavat henkisiä haavoja mukanaan. Yksi näistä haavoista voi olla epäluottamus yhteiskunnan instituutioita kohtaan, jos ne ovat laiminlyöneet väkivaltaan puuttumisen ja uhrien suojelun. Niiden kymmenien tuhansien lasten ja nuorten kohdalla, jotka kokevat ja todistavat väkivaltaa, väkivallan ehkäisy tarkoittaa sen toistumisen ehkäisyä. Sen takia ei voida asettaa vastakkain väkivaltaan puuttumista ja sen ehkäisyä.

Picture by Alexas Photos, Pixabay

GREVIO eli väkivallan vastaisen sopimuksen (Istanbulin sopimus) toimeenpanoa valvova komitea antoi 2.9.2019 ensimmäisen Suomea koskevan raporttinsa. Komitea oli huolellisesti perehtynyt Suomen tilanteeseen. Raportti sisältää jonkin verran kehuja, mutta melkoisen määrän erilaisia kehotuksia lisätä toimenpiteitä.

Sopimuksessa väkivallan ehkäisemisellä tarkoitetaan ensi sijaisesti väkivaltaa ja tasa-arvoa koskevan tiedon julkistamista, sen huomioon ottamista opetussuunnitelmissa ja ammattilaisten koulutuksessa sekä mediassa. Lisäksi väkivallan ehkäisemisen alla käsitellään väkivallan tekijöille suunnattuja väkivallan vähentämisen ohjelmia. Näissä kaikissa Suomella on parantamisen varaa. Esimerkiksi keskeisten ammattiryhmien, kuten tuomarien, syyttäjien ja poliisien, peruskoulutuksessa lähisuhdeväkivaltaan on kiinnitetty vähän, jos lainkaan huomiota. Onneksi vuosina 2010-2015 on tarjottu täydennyskoulutusta, johon osallistuminen on kuitenkin vapaaehtoista.

Väkivaltaa kokeneen ja nähneen lapsen ja nuoren näkökulmasta tällaiset ehkäisevät toimet tulevat liian myöhään ja vaikuttavat liian hitaasti. He tarvitsevat suojelua ja ehkäisyä silloin, kun väkivalta tapahtuu. Liian usein he saavat todistaa, että viranomaiset eivät tee juuri mitään.

Poliisiammattikorkeakoulun mukaan vuodessa tehdyistä 26.000 kotihälytyksestä kirjattiin 5.500 ilmoitusta lähisuhdeväkivallasta –  se tarkoittaa, että 80% tapauksista ei tehty käytännössä mitään. Näistä kirjatuista tapauksista puolet eteni syyttäjälle.  Vaikka samaan kotiin olisi tehty toistuvia kotihälytyksiä, se ei lisännyt tapausten kirjaamista ja etenemistä.  

GREVIO listaa joukon tekijöitä, jotka vaikuttavat tähän

  • poliiseilla ei ollut riittävää koulutusta lähisuhdeväkivaltaan
  • ei tiedostettu, että lieväkin väkivalta on kirjattava
  • etsittiin fyysisen väkivallan merkkejä, eikä hahmotettu vallankäyttöä ja kontrollia väkivaltaisessa suhteessa
  • väkivalta kirjattiin lähes automaattisesti molemminpuoliseksi selvittämättä, oliko toinen kenties toiminut puolustautuakseen
  • tapauksia ohjattiin sovitteluun
  • kotihälytyksellä ei käytetä väliaikaisen lähestymiskiellon määräämistä eikä pidätystä, vaikka se olisi mahdollista
  • turvakoteja oli liian vähän, eivätkä ne toimi salaisissa osoitteissa

Picture by Pixabay

Seksuaalirikosten tutkinnassa GREVIO havaitsi ongelmia, joiden vuoksi tutkinta kesti kauan, keskimäärin 200 päivää, ja vain 15,5 rikosilmoituksista johti tuomioon.  Vaikka laki suosittaa uhrin kuulustelijaksi samaa sukupuolta olevaa poliisia, naisten vähäinen määrä poliisissa (noin 15 %) ei anna tähän todellista mahdollisuutta. Poliisikoulutuksessa on nyt alkanut kaikkien aikojen naisvaltaisin kurssi (49% naisia). Tutkinta on organisoitu siten, ett kuulustelut tehdään joko heti, kun uhri on vielä sokissa, tai usean kuukauden kuluttua, kun muistikuvat ovat jo heikentyneet.  

Väkivallan ehkäisemisen näkökulmasta tämä tarkoittaa, että vuodessa menetetään 21.500 mahdollisuutta ehkäistä vakavaa rikollisuutta. Jokainen tapaus koskettaa useita ihmisiä väkivallan välittömän uhrin lähiympäristössä ja heikentää heidän luottamustaan poliisiin ja viranomaisiin yleisemminkin. Tuhannet nuoret, ja ehkä aivan erityisesti nuoret miehet kantavat mukanaan turhautumista, tuskaa ja ehkä jopa häpeää siitä, että eivät ole saaneet apua äitinsä kokemaan väkivaltaan, ja siihen liittyvää epäluottamusta Suomen viranomaisia kohtaan.

Sillioinkin kun interventio väkivaltaan onnistuu, tilanne ei välttämättä ole ohi lasten ja nuorten kohdalla. Lapsilla on oikeus tavata molempia vanhempiaan eron jälkeen. Tämä tapaamisoikeus on lain mukaan lapsen oikeus. Aikuisilla on kuitenkin suuri valta päättää siitä. Näyttää siltä, että jotkut viranomaiset ja järjestöt ovat käsittäneet, että kysymys olisi vanhemman ja myös väkivaltaa käyttäneen vanhemman oikeudesta tavata lasta. Lapsia on jopa painostettu tapaamaan väkivaltaista vanhempaa. Professori Suvi Ronkainen on pohtinut, halutaanko lapsen tapaamisen ehkäisevän väkivaltaa. Mutta ei lapsi ole väkivallan ehkäisemisen välikappale. Väkivallan lopettaminen on aikuisten velvollisuus.

GREVION raportissa noteerattiin myönteistä kehitystä. Kehuja Suomi sai muun muassa väkivallan uhrien riskin arvioinnin kehittämisestä, uhreille suunnatun tiedotuksen lisäämisestä, 24/7 uhripuhelimen toteuttamisesta ja turvakotien rahoituksen lisäämisestä – joskin niiden paikkamäärää pidettiin edelleen riittämättömänä. Myös perheväkivallan ja seksuaalirikosten uhrien tukitoimien kehittämistä komitea piti myönteisenä.

Keskeinen kritiikki raportissa on, että Suomesta puuttuu kattava naisiin kohdistuvan väkivallan vastainen ohjelma ja sukupuolinäkökulma asiaan. Tämä on mielestäni aivan oleellinen asia. Viranomaisten on vaikeaa kehittää toimintatapoja, ohjeistuksia tai käsikirjoja ja sisällyttää niihin sukupuoli- tai lapsinäkökulmaa, ellei poliittiselta taholta tulee selkeää viestiä.

Nykyisen hallituksen ohjelmassa väkivallan vastaista työtä on priorisoitu ja konkreettisia toimenpiteitä mainitaan, samoin sitoutuminen väkivallan vastaisen ohjelman laatimiseen. On tärkeää seurata, että ohjelma myös tehdään ja se resurssoidaan. Suomessa järjestöille on annettu paljon vastuuta väkivallan vastaisesta työstä, mutta niiden resurrointi on vaatimatonta ja ottaminen mukaan suunnitelmien ja strategioiden laadintaan voisi olla vahvempaa.

Ranskan presidentti Emmanuel Macron ymmärsi, että naisiin kohdistuvaan väkivaltaan puuttumisessa on yhä ongelmia kuunneltuaan naisten hätäpuheluita. Suomen Macron, korkean tason poliitikko, mieluummin mies, ei ole vielä astunut esiin. Paikka on vapaana – kuka on Suomen Macron?

 

 

 

Yhteistyötä Nicaraguan suurlähetystön kanssa

ASLA-projekti tapasi Nicaraguan suurlähettilään H.E. Dr Ricardo José Alvarado Nogueran ja ministerineuvos Ms Renee Patricia Gómez Blandonin Turussa.

Kuvassa vasemmalta oikealle: Suurlähettiläs Dr Ricardo José Alvarado Noguera, akatemiaprofessori Johanna Niemi, tutkijat Pia Eskelinen, Aleida Luján Pinelo, Amalia Verdu sekä ministerineuvos Renee Patricia Gómez Blandon. 

Tapaamisessa sovittiin, että ASLA -projekti järjestää syyskuussa 2019 yhdessä Nicaraguan suurlähetystön kanssa  työpajatyyppiseen seminaarin, jossa paneudutaan sukupuoleen ja oikeuteen. Tämän lisäksi sovittiin myös mahdollisista jatko-seminaareista.

Nuorten seurusteluväkivalta – katveesta keskusteluun

Anu Isotalo

Eurooppalaisten kyselytutkimusten mukaan alaikäisten nuorten seurusteluväkivalta on niin yleistä, että sen on todettu olevan merkittävä uhka nuorten hyvinvoinnille. Ulkomaisten tutkimusten mukaan nuorena koetulla parisuhdeväkivallalla voi olla kauaskantoisia kielteisiä vaikutuksia terveyteen ja elämänlaatuun. Suomessa nuorten parisuhdeväkivallan ilmiöitä on toistaiseksi tutkittu hämmästyttävän vähän.

Kuva: Pixabay

Tutkimuksen vähäisyydestä huolimatta monilla nuorten parissa työskentelevillä ammattilaisilla on käytännön tietoa seurustelusuhteisiin liittyvistä väkivallan ilmiöistä. Nuorten parisuhdeväkivallassa on aikuisten parisuhdeväkivallan tavoin kyse kontrolloivasta ja väkivaltaisesta käyttäytymisestä, hyväksikäytöstä, häirinnästä tai uhkailusta, jonka tekijänä on entinen tai nykyinen kumppani. Kännykän ja sosiaalisen median välityksellä tapahtuvat teot ovat osa väkivallan kirjoa. Nuorten on aikuisten tavoin helpompi tunnistaa suora fyysinen vahingoittaminen kuin erilaiset kontrolloinnin, lannistamisen, painostuksen ja hyväksikäytön muodot.

Kuten aikuisten parisuhdeväkivalta, myös nuorten uhrikokemukset jäävät usein piiloon ja kertomatta hämmennyksen, häpeän, pelon ja syyllisyyden tunteiden vuoksi. Vaikka nuorelle olisi selvää, että väkivaltaisen kumppanin käytöksessä on jotain pahasti vialla, syytä käytökselle voidaan silti etsiä omista reaktioista ja omasta oletetusta ”väärästä” tai ”riittämättömästä” tavasta olla seurustelukumppani. Salaamisen taustalla voi mahdollisesti olla myös se, että nuori ei tilanteessaan välttämättä kykene hahmottamaan, miten vakavasta ja kauaskantoisesti vahingollisesta asiasta häneen kohdistuneessa väkivallassa voi olla kyse. Asian piilotteluun voi liittyä ajatuksia siitä, että ongelma pitäisi pystyä ratkaisemaan itse.

 

Kuva: Pixabay

Viime aikoina Suomessa on toteutettu tärkeitä seurusteluväkivallan puheeksi ottamisen ja ehkäisemisen kampanjoita. Esimerkiksi Toisenlainen totuus -nettikampanjan tavoitteena oli madaltaa nuorten väkivallasta kertomisen ja aikuisten väkivallasta kysymisen kynnystä. My Space, Not Yours! -hankkeessa tehtiin muun väkivaltatyön lisäksi materiaalia yläkoulun ja toisen asteen opetukseen. Rikosuhripäivystys ja Nuorten Exit ovat julkaisseet opetusmateriaalia nuorten kanssa työskentelevien käyttöön. Rikoksentorjuntaneuvosto on koonnut linkki- ja materiaalipaketin rikosten ehkäisyyn. Opettajien ja muiden nuorten kanssa työskentelevien ammattilaisten on mahdollista ladata kaikki nämä valmiit materiaalit suoraan verkkosivuilta.

Näistä ja muista arvokkaista hankkeista huolimatta nuorten parisuhdeväkivallan käytännön ehkäisytyötä leimaa Suomessa edelleen projektiluonteisuus ja alueellinen vaihtelevuus. Kattavampi ehkäisytyö vaatisi aiheen näkyvämpää esiin nostamista nuorten elämänpiirissä ja yleisissä keskusteluissa. Helmikuu on esimerkiksi Yhdysvalloissa, Iso-Britanniassa ja Ruotsissa ollut vuosittainen seurusteluväkivallan ehkäisytyön kampanjakuukausi. Ruotsissa on myös vastikään helmikuun 2019 alussa käynnistynyt tieto- ja tukipalvelu, joka keskittyy nuorten parisuhdeväkivallan valtakunnalliseen ehkäisytyöhön ja laajaan asiakastyöhön. Tunnistammeko haasteen ja otammeko sen vastaan – onko helmikuu 2020 ensimmäinen seurusteluväkivallan ehkäisytyön kampanjakuukausi myös Suomessa?

 FT Anu Isotalo toimii Turun yliopistossa tutkijana.

Vertaisarviointi: Näkökulma sisältäpäin

Professori Johanna Niemen kirjoitus on julkaistu alunperin Turun yliopiston blogissa.

Olen keskustellut monen yliopistotutkijan puolison kanssa, ja tutkimustyöhön liittyvä jatkuva arviointi nousee usein esiin. He näkevät läheltä sen, miten tutkija ottaa vastaan palautteen, varsinkin negatiivisen. Lähes poikkeuksetta puolisoiden palaute on ihailun ja kritiikin yhdistelmä: Miten te jaksatte elää niin kovassa maailmassa?  Arviointikulttuuri on tullut akateemiseen maailmaan jäädäkseen, ja me, jotka olemme täällä pysyneet, olemme oppineet elämään sen kanssa.

Olen saanut monenlaista palautetta viranhauissa, rahoitushauissa ja tieteellisissä lehdissä. Kuten tämän ikäiset yliopistoihmiset, olen myös arvioinut muita. Mutta melko vähän olen käynyt keskusteluja siitä, millaiset ovat ammattimaisen arvioinnin kriteerit, millainen on hyvä arvioitsija ja miten arviointeja tulisi tehdä.

Kuva: Pixabay

Olen kuluneiden kolmen vuoden ajan ollut Suomen Akatemian yhteiskunnan ja kulttuurin tutkimuksen toimikunnan jäsen, ja sinä aikana paljonkin pohtinut arviointia. Kauden nyt lähestyessä loppuaan on aika aloittaa tilinpäätöksen tekeminen. Kuvaan tässä Akatemian päätöksentekoprosessia, sillä sitä ei edes tiedemaailmassa tunneta kovin hyvin. Toimikuntien arviointiprosessit ovat muuttumassa vuoden 2018 syyskuun haussa, ja avaan seuraavassa muutoksen päälinjoja ja pohdin hiukan sen vaikutuksia.

Michèle Lamont analysoi klassikkoteoksessaan How Professors Think: Inside the Curious World of Academic Judgement (2009) asiantuntija-arvioitsijoiden roolia Yhdysvaltojen keskeisillä tutkimusrahoittajilla.  Hänen tutkimuksensa perustui panelistien haastatteluihin ja havainnointiin.

Lamontin tutkimus tuo esiin hyvän panelistin ominaisuuksia, joista ensimmäiseksi kiinnitti huomiota valmius tehdä kovasti työtä usein tiiviissä ajanjaksossa. Lamontin mukaan panelistit olivat omistautuneita, mikä ahkeruuden lisäksi näkyi siinä, että he aidosti uskoivat arviointiprosessin johtavan parhaiden hakemusten valikoitumiseen rahoitettaviksi. Keskeiseksi hyvän panelistin ominaisuudeksi nousi kollegiaalisuus eli valmius antautua keskusteluun muiden panelistien kanssa hakemusten ansioista ja heikkouksista sekä kunnioitus toisten panelistien osaamista ja ammattitaitoa kohtaan. Tähän tarvitaan tiettyä laaja-alaisuutta ja vähintäänkin halukkuutta ymmärtää toisten tieteenalojen kriteereitä ja traditioita.

Ennen muuta vaaditaan kykyä vuoropuheluun ja vastakkaisten näkökohtien punnitsemiseen. Samalla kuitenkin tulisi pystyä pitämään kiinni oman tieteenalan laatuvaatimuksista ja ymmärtämään muiden tieteenalojen kriteerejä. Arviointi on kontekstuaalista ja suhteellista, eivätkä eri tieteenalojen arviointikriteerit voi olla yhdenmukaisia. Lamontin mukaan tieteidenvälisyys ja tutkimuksen monimuotoisuus olivat panelistien mielestä laatukriteerejä, eivätkä vaihtoehtoisia arviointikriteereitä.

Oma kokemukseni Akatemian toimikunnan jäsenenä vastaa pitkälti Lamontin havaintoja. Toimikunta käsittelee ja tekee rahoituspäätökset tutkimushankkeista sekä akatemiatutkijan ja tutkijatohtorin hakemuksista. Hakemuksia on vuosittain ollut lähes tuhat, ja hyväksymisprosentti on vaihdellut 9-14 välillä.

Toimikunta on siitä kiitollisessa asemassa, että kansainvälinen paneeli on arvioinut hakemukset, kun ne tulevat toimikunnan käsittelyyn. Silti toimikunnan työskentelyssä tuntuivat löytyvän kaikki Lamontin kuvaamat piirteet.

Kaudella 2016–2018 kansainväliset paneelit olivat vaihtelevan kokoisia. Ne olivat tieteenalapohjaisia, mutta siitä huolimatta kunkin paneelin arvioitavaksi tuli hakemuksia varsin laajalta skaalalta sekä tutkimuskohteen että käytettyjen menetelmien suhteen. Paneelit arvioivat hakemukset asteikolla 1-6. Toimikunta on tehnyt lopullisen päätöksen hakemusten keskinäisestä järjestyksestä eli siitä, kenelle rahoitus myönnetään.

Taso on kova. Edes arvosana kuusi ei ole taannut rahoitusta. Joskus jokin paneeli on voinut antaa useita kuutosia ja jokin toinen taas ei lainkaan. Toimikunnan tehtävä on ollut tasoittaa tilanne. Varsinainen karsinta on tehty arvosanan viisi kohdalla. Arvosanan viisi saaneet hakemukset ovat kaikki olleet erittäin korkeaa tasoa, ja niille olisi kernaasti suonut rahoituksen. Keskustelevassa prosessissa hakemusten ansiot ja heikkoudet tulivat perusteellisesti käsitellyiksi, ja myös paneelien lausuntoja arvioitiin huolellisesti. Rahoitettavat hakemukset löytyivät perusteellisten keskustelujen tuloksena siten, että toimikunnan jäsenet kokivat prosessin siivilöivän parhaat hakemukset rahoitukseen. Samoin kuin Lamontin haastattelemat panelistit, me toimikunnan jäseninä uskoimme prosessin oikeudenmukaisuuteen ja päädyimme pönkittämään järjestelmää.

Sen vuoksi on ehkä mielenkiintoista kiinnittää huomiota seikkoihin, joissa saattoi esiintyä systeemiin liittyviä eroavia näkemyksiä. Ei liene yllätys, että tieteenalakohtaiset erot nousivat välistä esiin. Toimikunnan kattamilla aloilla esiintyy varsin erilaista teoriapohjaa ja metodologiaa, joiden ymmärtäminen toisenlaisesta tutkimusperinteestä tulevalle saattoi olla haasteellista. Vuoropuhelun kautta tällaiset ongelmat ratkesivat. Toinen asenne-ero esiintyi suhtautumisessa kansainvälisten paneelien arviointiin. Osa toimikunnan jäsenistä halusi nojautua vahvasti paneelien arvioihin. Toiset taas korostivat toimikunnan omaan arviointia enemmän.

Tässä suhteessa tulevan toimikunnan työprosessit vuodesta 2019 eteenpäin tulevat olemaan erilaisia. Paneelien kokoonpanossa ei olla luopumassa tieteenalapohjaisuudesta, mutta paneelit pyritään saamaan saman kokoisiksi. Tästä seuraa, että pienet tieteenalat eivät välttämättä saa omaa paneelia. Lisäksi poikkitieteellisissä teemoissa voidaan kokeilla ilmiöpohjaista paneelia. Paneelit tulevat myös asettamaan hakemukset paremmuusjärjestykseen. Myös toimikunnan rooli muuttuu. Paneelien antamien arvioiden merkitys korostuu, ja niistä poikkeaminen tulee olemaan harvinaista tai ainakin vaatimaan erityisen hyviä perusteluita.

On vaikeaa ennakoida, mitä muutos tarkoittaa toimikunnan työn kannalta. Jos paneelien arviointeihin nojaudutaan entistä enemmän, toimikunnan työ voi helpottua. Tällöin toimikunnalle jäisi enemmän aikaa pohtia ja keskustella tiedepoliittisista linjauksista. Toimikunnat olivat kaudella 2016-2018 sivussa strategisen tutkimuksen, profilointien ja akatemiaprofessuurien hauista ja niiden rooli huippuyksikköhaussa oli vähäinen. Tämä ratkaisu on ollut toimikunnan jäsenten työmäärään nähden ymmärrettävä, mutta samalla toimikunta on ollut sivussa tärkeistä tiedepoliittisista linjauksista. Uusi menettely voi antaa lisää tilaa laajemmalle tiedepoliittiselle pohdinnalle.

Olen kuluneiden kolmen vuoden aikana nähnyt paljon erinomaisia hakemuksia, joita ei ole pystytty rahoittamaan. Mieleeni ovat monesti tulleet Uumajan yliopiston entisen rehtorin, Wallenbergin säätiöiden johtajan Göran Sandbergin sanat, että ”tärkeimmät tutkijalta vaadittavat ominaisuudet ovat kyky vuorovaikutukseen ja kyky kestää pettymyksiä”. Toivoisin, että tutkijanuralla ei tarvitsisi olla niin paljon pettymyksiä kuin nykyisin. Tarvitsemme enemmän tietoa ja keskustelua arviointiprosesseista ja siitä, miten tutkimusrahoitus kanavoidaan.

Johanna Niemi
Kirjoittaja on Suomen Akatemian Minna Canth -professori kaudella 2015–2019

Lainmuutosta potilastietojen luovuttamisen laajentamiseksi ei tarvita – väkivallan ehkäisyyn on muita keinoja

Julkaistu alun perin Helsingin Sanomissa 15.11.2018

Arveluttavan uudistuksen sijasta olisi tärkeää kehittää poliisin toimintatapoja siten, että perheväkivaltatilanteissa toimittaisiin tehokkaasti.

Helsingin Sanomat uutisoi (6.11.), että sisäministeriö valmistelee lainuudistusta, jolla laajennettaisiin poliisin pääsyä arkaluonteisiin terveystietoihin.

Uudistuksen tarpeellisuutta perusteltiin muun muassa herkemmällä puuttumisella perheväkivaltaan. Tarve parantaa perheväkivaltaan puuttumista on olemassa, mutta ehdotettu keino ei ole siinä suhteessa tarpeellinen. Sen sijaan on aiheellista kehittää niiden toimivaltuuksien käyttöä, jotka ovat jo olemassa.

Sisäministeri Kai Mykkänen (kok) esitteli kolme esimerkkiä, joissa laajennettua pääsyä terveystietoihin tarvittaisiin. Esimerkit koskivat tilanteita, joissa jo nyt terveydenhuollolla on velvollisuus antaa tietoja poliisille. Nämä esimerkit olivat raiskaus, törkeä pahoinpitely ja törkeä huumausainerikos, joista voi seurata kuuden vuoden vankeusrangaistus. Tällöin tietoja on annettava.

Jos terveydenhuolto kieltäytyy antamasta tietoja, poliisi voi viedä asian tuomioistuimeen. Lainmuutosta ei siis näiltä osin tarvita.

Kuva: Pixabay

Tietojen antamisen laajentaminen tilanteisiin, joissa mitään rikosta ei ole tapahtunut, vaan sellaista ennakoidaan, on hyvin arveluttavaa. Se vähentäisi erityisesti hakeutumista lääkäriin mielenterveysongelmien vuoksi ja voisi johtaa päinvastaiseen tulokseen kuin on ajateltu. Jo nyt terveydenhuolto voi tehdä ilmoituksen, jos konkreettinen väkivaltarikoksen vaara on olemassa.

Arveluttavan uudistuksen sijasta olisi tärkeää kehittää poliisin toimintatapoja siten, että perheväkivaltatilanteissa toimittaisiin tehokkaasti. Poliisi voi esimerkiksi määrätä väliaikaisen lähestymiskiellon, mitä voitaisiin käyttää nykyistä enemmän. Lähestymiskiellon tehostamiseksi olisi syytä kehittää elektronista valvontaa.

Perheväkivalta on usein toistuvaa, mihin tulisi tutkinnassa kiinnittää erityistä huomiota. Ruotsissa erityinen kriminalisointi on suunnannut tutkintaa perheväkivallan toistuvuuteen.

Suomi erottui Euroopan unionin tutkimuksessa maana, jossa naisiin kohdistuva väkivalta on yleistä. Tarvitsemme selkeän naisiin kohdistuvan väkivallan toimintaohjelman, johon sisältyy myös rikosoikeusjärjestelmää koskevia toimenpiteitä.

Saara Ilvessalo, oikeustieteen maisteri, tutkija

Johanna Niemi, prosessioikeuden professori, Turun yliopisto

 

Journalismi kertoo miesurheilusta

Johanna Niemi

Seuraan pakkomielteen omaisesti urheilusivuja. Joka aamu tarkistan, keitä siellä tänään on: Ari, Ari, Lari, Jan, Heikki, Jussi-Pekka, Ismo, Jukka, Tero. Onko jännittäviä uusia nimiä, kuten Maisa? Kaipaan Annaa. Listassani ei ole Valtteria eikä Jesseä, koska pakkomielteeni ei koske urheilijoita vaan urheilutoimittajia. Mietin, millainen tunnelma toimituksessa mahtaa olla. Miltähän Annasta tuntui? Oliko hän harjoittelija? Miten häneen suhtauduttiin?

Kuva: Pixabay

Seuraaminen alkoi, kun Hesari siirsi urheilusivut ennen kulttuurisivuja useita vuosia sitten. Siihen asti olin seurannut kulttuurisivujen toimittajien nimiä, mutta se ei ollut enää mielenkiintoista, kun Suvi Aholan rinnalle oli ilmestynyt runsaasti muita naiskirjoittajia.

Pakkomielteeksi urheilusivujen seuranta muuttui, kun Suomi sai ensimmäisen Wimbledon voittonsa kesällä 2016. Odotin viikkokaupalla profiiliartikkelia Heather Watsonista. Millainen hän on? Miten hänen ja Henry Kontisen tiimi syntyi? Miten hieno yhteispelin dynamiikka oli saatu aikaan? Juttua ei koskaan ilmestynyt. Olen huomannut, että Heather ja Henri eivät enää pelaa yhdessä. Pohdin, miten tällainen ratkaisu syntyi. Oliko vaikeaa? Miltä Heatheristä nyt tuntuu?  Sen sijaan päivästä toiseen saan lukea Laurista, Jessestä, Sebastianista ja monesta, monesta muusta.

Kiira Korven avautuminen huippu-urheilijan paineista ja ongelmista herätti (HS 30.9). Raportoiko urheilujournalismi miesten saavutuksista ja naisten ongelmista? Korven avautuminen ongelmistaan oli rohkeaa ja hienoa, mutta voisiko olla niin, että osa ongelmaa on urheilujournalismi, josta on vaikeaa löytää urheilijatytöille positiivisia roolimalleja, kun niitä miehille on tarjolla lukuisia joka ikinen päivä?

Käynnistin seurannan. Viikon ajan (30.9.-6.10) laskin Helsingin Sanomien ja Turun Sanomien urheilusivuilta, kuinka monta miestoimittajan ja naistoimittajan juttua niiltä löytyi. Laskin myös sen, kuinka moni juttu kertoi naisurheilijasta tai miesurheilijasta. Erikseen laskin miesten ja naisten urheilujoukkueista kertovat uutiset.

Laskenta oli epätieteellinen. Yksilö- ja joukkuejuttujen erottaminen ei aina ollut yksiselitteistä. Joku pikkujuttu saattoi jäädä huomaamatta. Luokittelin juttuja otsikkolähtöisesti, mutta luin myös sisältöä. Usein joukkueurheilusta kerrotaan yksittäisen urheilijan kautta. Pyrin luokittelemaan nämä yksilöuutisiin, mutta en välttämättä ollut johdonmukainen. En ollut odottanut valmentajista kertovia juttuja. Olin luultavasti epäjohdonmukainen niiden tilastoinnin kanssa.  Ne kertoivat kaikki miesvalmentajista. Metodin mahdollisista epäjohdonmukaisuuksista huolimatta syntynyt kokonaiskuva oli selkeä. Tulokset ovat järkyttäviä.

Urheilujournalistit ovat miehiä. Turun Sanomissa oli seurantaviikolla vain miesten kirjoittamia urheilu-uutisia, kaikkiaan 58. Hesarissa ilmestyi 40 toimittajan nimellä kirjoitettua juttua, joista kolme oli naistoimittajan kirjoittamia. Kaikki kolme käsittelivät urheilijoiden hyvinvointia, kaksi naisurheilijoiden kokemusta kovasta urheilumaailmasta ja kolmas urheilupsykologiaa, ja siinäkin jutussa tyttöurheilijoiden vointi oli keskeistä.

Helsingin Sanomissa ilmestyi 50 ja Turun Sanomissa 75 urheilu-uutista. Kummassakin lehdessä neljä uutista koski naisten urheilua (8 ja 5 prosenttia). Lisäksi TS:ssa oli uutisia, jossa kerrottiin sekä miesten että naisten mäkihypystä, leuanvedosta ja suunnistuksesta.

Helsingin Sanomissa ei ollut yhtään uutista naisten joukkueurheilusta, Turun Sanomissa kaksi. TS uutisoi ylipäätään enemmän joukkueista, kun taas Hesari keskittyi enemmän yksilöihin, myös joukkueurheilussa. Lukijoiden oletetaan tietävän, että uutiset koskevat miesten joukkueita, miessukupuolta ei nimittäin näissä jutuissa juuri mainita. Katsoin urheilusivuilla julkaistuja tulostaulukoita, joiden mukaan seurantaviikolla naiset olivat pelanneet jalkapallo-, koripallo- ja salibandyotteluita. Mutta urheilu-uutisia lukiessamme me siis ”miesoletamme”.

Juttujen sisällössä kiinnitti huomiota se, että huomattavan paljon kirjoitettiin urheilijoiden urista. Niitä pohdittiin monelta kannalta, ja usein miesurheilijoita haastateltiin uraan liittyvistä kysymyksistä. Esimerkiksi jutut siirtymisestä joukkueesta tai tallista toiseen olivat tavallisia. Juttujen sisältö oli voittopuolisesti hyvin myönteinen. Hieman huumoriakin löytyi. Otsikolla ”Oululaiset poromiehet Turussa” kerrottiin kahden TPS:n salibandyjoukkueeseen siirtyneen nuoren miehen tarinaa. Miesurheilijat esiintyivät positiivisina roolimalleina.

Aivan varmasti myös naisurheilijoitakin muuttaa kaupungista toiseen. Siitä vain ei kerrota. Naisista kertovissa jutuissa korostui ”voimistelukulttuurin kova puoli”, kuten Johanna Juupaluoman jutun ingressissä voimistelija Margarita Mamusta todettiin. Onneksi oli positiivinen juttu Ella Junnilasta ja äidistään Ringa Roposta (kirjoittajana Ari Pusa) ja uimari Ida Konkasta. Hämmentävin oli iso artikkeli valmentajasta, joka kritisoi urheilun tasapäistämisen kulttuuria. Isoissa kuvissa takana oli Mimosa Jallow uima-altaassa. Näin Mimosasta unta.

Kuva: Pixabay

Uutisten laskeminen on nyt päättynyt. Vapaudunkohan pakkomielteisestä urheilutoimittajien seuraamisesta? Mieltäni askarruttaviin kysymyksiin siitä, millaisia miesvoittoiset urheilutoimitukset ovat ja miksi niissä on niin vähän naisia, eivät saaneet valaistusta. Sen sijaan ymmärsin, että Heather Watsonia koskevat kysymykseni ovat juuri sellaisia, joista miesurheilijoiden kohdalla kirjoitetaan varsin paljon. Jos hän vain olisi mies, hänestä olisi varmaan kirjoitettu.

Kokonaisuutena syntyi kuva, että urheilusivut ovat joka päivä täynnä positiivisia roolimalleja pojille, kun taas tyttöjen on todella vaikeaa löytää niitä. Sen sijaan tarjolla on analyysiä siitä, kuinka vaikeaa ja rankkaa naisurheilijolla on.

Johanna Niemi , prosessioikeuden professori Turun yliopisto

« Older posts

© 2020 ASLA

Theme by Anders NorenUp ↑