Actors, Structures and Law

Category: Blogi (Finnish) (Page 1 of 3)

Väkivallalla uhkaamiseen pitää puuttua myös lähisuhteissa

Johanna Niemi, Tuuli Hong, 23.1.2021 HS

Työ- ja luottamustehtävissä oleviin kohdistuvan uhkailun kitkeminen on tärkeää, mutta parempaa lain suojaa tarvitaan myös perhepiirissä. Viimeaikaiset tapahtumat Yhdysvalloissa, Valko-Venäjällä ja jopa Suomessa ovat nostanee poliittisen väkivallan, siihen yllyttämisen ja poliitikkojen uhkaamisen julkisen keskustelun kohteeksi. Suomessa tuoreita esimerkkejä ovat entisen pääministeri Juha Sipilän (kesk) pahoinpitely ja ministeri Maria Ohisaloon (vihreät) netissä kohdistuneet uhkaukset, jotka etenivät käräjäoikeuteen asti. Muutkin poliitikot ovat kohdanneet vakavia uhkauksia, mutta harva haluaa tehdä niistä rikosilmoitusta. Siihen voi olla erilaisia syitä, kuten uhkausten ja väkivallan lisääntymisen pelko tai haluttomuus esiintyä väkivallan uhrin roolissa.

Ongelma on ollut jo pitkään tiedossa, ja siihen on puututtu uudistuksella, joka on parhaillaan eduskunnan käsiteltävänä. Ehdotus muuttaisi vakavan väkivallalla tai muulla rikoksella uhkaamisen virallisen syytteen alaiseksi rikokseksi, kun se kohdistuu henkilöön hänen työtehtävänsä tai julkisen luottamustehtävänsä vuoksi. Nykyisin laitonta uhkausta koskevan rikosepäilyn tutkinta ja syytteen nostaminen edellyttävät asianomistajan eli  rikoksen uhrin tekemää syyttämispyyntöä eli käytännössä hänen tekemäänsä rikosilmoitusta.

Ehdotukselle on hyvät perusteet, sillä tällaisten uhkausten vakavuudesta ja yleisyydestä on tutkimusnäyttöä. On tärkeää, että myös työväkivalta sisältyy ehdotukseen. Työväkivaltaa koetaan erityisesti asiakaspalvelutehtävissä esimerkiksi sosiaali- ja terveysalalla. Rikosilmoituksen tekeminen asiakkaan tekemistä uhkauksista voi olla korkean kynnyksen takana, sillä se vaikeuttaa asiakastyötä. Uhkauksien vakavuutta voi joskus olla vaikeaa arvioida.

Ehdotus ei kuitenkaan koske muuta kuin poliitikkoihin ja työntekijöihin kohdistuvaa väkivaltaa. Tutkimustiedon perusteella vakavia uhkauksia liittyy myös lähisuhdeväkivaltaan, kunniaan liittyvään väkivaltaan ja muuhun toistuvaan väkivaltaan. Usea lähisuhdeväkivallan uhri on kuvannut kokemustaan siten, että henkinen väkivalta oli pahempaa kuin fyysinen. Niin sanotussa kunniaan liittyvässä väkivallassa uhkaukset ovat yleensä oleellinen osa nuoreen naiseen tai tyttöön kohdistuvaa kontrollia. Myös heidän voi olla vaikeaa tehdä uhkauksista rikosilmoitusta. Merkittävä syy on väkivallan pelko. Mitä enemmän uhri pelkää, sitä harvemmin hän uskaltaa tehdä rikosilmoituksen.

Lähisuhdeväkivallan uhrin korkea kynnys tehdä rikosilmoitus on lainsäädännössä tunnistettu pahoinpitelyrikoksissa. Tavanomaiset pahoinpitelyt ovat virallisen syytteen alaisia, samoin lähisuhteessa tehty lieväkin pahoinpitely, jos epäillyllä on valta-asema uhriin nähden. Rikostutkinnan näkökulmasta uhkauksien selvittäminen voi onnistua jopa helpommin kuin fyysisen väkivallan, sillä sähköpostit, tekstiviestit, somepostaukset ja uhkaussoitot voidaan tallentaa.

Vakavaa väkivallan uhkaa kokevien tavallisten ihmisten asettaminen eri asemaan työtehtävää tai poliittista tehtävää hoitavan henkilön kanssa uhkauksien rikostutkinnan ja syytteen nostamisen suhteen ei ole perusteltua. Jos näin tehdään, rikosten uhrit eivät ole yhdenvertaisia lain edessä eivätkä väkivallan uhrien ihmisoikeudet toteudu. Kansainvälisissä ihmisoikeusasiakirjoissa naisiin kohdistuvaa väkivaltaa tarkastellaan nykyisin naisten ihmisoikeuksien toteutumisen näkökulmasta. Esimerkiksi niin sanottu Istanbulin sopimus eli Euroopan neuvoston yleissopimus naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta samoin kuin Euroopan ihmisoikeustuomioistuin edellyttävät jäsenvaltioilta tehokkaita toimia väkivaltaa vastaan. Vakava uhkaaminen väkivallalla on henkistä väkivaltaa ja johtaa usein fyysiseen, vakavaankin väkivaltaan. 

Suomen on Euroopan Unionin perusoikeusviraston tekemässä tutkimuksessa havaittu kuuluvan valtioihin, joissa naisiin kohdistuva väkivalta on yleistä. Istanbulin sopimus edellyttää laaja-alaista väkivallan torjuntaa. Uhkailu on syytä ottaa vakavasti, ei pelkästään kansainvälisten ihmisoikeusvelvoitteiden täyttämiseksi, vaan myös väkivallan uhrien suojelemiseksi.

Johanna Niemi, Prosessioikeuden professori, Turun yliopisto

Tuuli Hong, Oikeustieteen tohtori, lakimies

Seksuaalinen häirintä on perusteltua kriminalisoida nykyistä laajemmin

Saara Kokko

Seksiin painostamista, kaksimielisiä puheita, ulkonäön kommentointia ja seksielämään liittyvää utelua. #MeToo-kampanjan rohkaisemana ihmiset ovat jakaneet kokemuksiaan niin fyysisestä kuin myös sanallisesta ja sanattomasta seksuaalisesta häirinnästä, joka kytkeytyy usein valta-asetelmiin, kuten opettajan ja oppilaan tai urheiluvalmentajan ja valmennettavan väliseen suhteeseen. Häirinnän uhrien kertomusten perusteella seksuaalisen itsemääräämisoikeuden raja voi rikkoutua ilman, että henkilön fyysistä koskemattomuutta loukataan. Suomen rikoslaissa (RL) lähtökohta on kuitenkin toinen.

Nykyisin seksuaalisen häirinnän eri muodoista vain koskettelu on nimenomaisesti kriminalisoitu. Koskettelemalla tehtyihin seksuaalisiin häirintätekoihin sovelletaan seksuaalisen ahdistelun tunnusmerkistöä (RL 20:5 a §). Sanallinen ja sanaton seksuaalinen häirintä ovat jääneet rikoslain ulkopuolelle – toisin kuin muissa Pohjoismaissa. Meillä kriminalisointiratkaisua on perusteltu ennen kaikkea sillä, että seksuaalisen häirinnän moninaisia ilmenemismuotoja on vaikeaa muotoilla täsmälliseksi ja tarkkarajaiseksi rikoslain säännökseksi. Monet feminististä tutkimussuuntaa edustavat oikeustieteilijät ovat kuitenkin pitäneet Suomen linjaa kestämättömänä. Koskettelun eristämistä muusta, ikään kuin vähemmän vakavasta seksuaalisesta häirinnästä, on pidetty ongelmallisena muun muassa siksi, että seksuaalinen häirintä koostuu usein erilaisten tekojen muodostamasta kokonaisuudesta tai yhdistelmästä eikä yksittäisistä kosketteluteoista.

Ajankohtaisen yhteiskunnallisen ja oikeuspoliittisen keskustelun innoittamana tarkastelin oikeustieteen maisterintutkielmassani (linkki aukeaa uuteen välilehteen)seksuaalisen häirinnän sääntelyä rikoslaissa. Keskityin tutkielmassani sääntelyn muutostarpeiden arviointiin kysymällä, olisiko seksuaalisen ahdistelun tunnusmerkistön laajentaminen koskemaan myös sanallista ja sanatonta seksuaalista häirintää kriminalisointiperiaatteiden valossa perusteltua. Kun seksuaalinen ahdistelu kriminalisoitiin vuonna 2014, keskustelu kiteytyi seuraaviin kahteen näkökulmaan: 1) katsottiin, että seksuaalista itsemääräämisoikeutta ja ruumiillista koskemattomuutta oli sinänsä perusteltua suojata aiempaa kattavammin, ja että 2) kriminalisointi tuli silti rajata koskettelua sisältäviin tilanteisiin, koska tätä laajempi rangaistussäännös ei olisi ollut rikoslain täsmällisyysvaatimuksen näkökulmasta hyväksyttävä. Argumentaatio keskittyi toisin sanoen oikeushyvien suojelun periaatteen ja rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen asettamiin vaatimuksiin, joita käsittelen lyhyesti myös tässä kirjoituksessa.

Oikeushyvien suojelun periaate edellyttää, että rikoslakia käytetään vain yhteiskunnassa tärkeinä pidettyjen intressien suojeluun. Oikeushyvien suojelun periaate on 1990-luvulta alkaen sidottu yhä tiukemmin perusoikeusjärjestelmään, mikä tarkoittaa, että oikeushyvät on yhdistetty joko välittömästi tai välillisesti perusoikeuksiin. Seksuaalista ahdistelua koskevalla säännöksellä suojataan seksuaalista itsemääräämisoikeutta, joka palautuu muun muassa perustuslain 7 §:n turvaamaan henkilökohtaiseen koskemattomuuteen, johon kuuluu perustuslain esitöiden mukaan myös henkinen koskemattomuus. Rikoslaki ei kuitenkaan nykyisellään havaitse kaikkia henkisen seksuaalisen itsemääräämisoikeuden loukkauksia. Tämän vuoksi nykyistä laajemmalle seksuaalisen ahdistelun kriminalisoinnille voidaan nähdä perusoikeusjärjestelmästä kumpuava tarve. Myös korkein oikeus on tuoreessa ennakkopäätöksessään KKO 2020:38 katsonut, että henkilön seksuaalista itsemääräämisoikeutta voidaan loukata esimerkiksi vastenmielisillä seksuaalisilla puheilla.

Seksuaalista häirintää koskevan sääntelyratkaisun kritiikkiin ollaan vastaamassa seksuaalirikoslainsäädännön kokonaisuudistuksessa. Oikeusministeriön (OM) työryhmä ehdotti loppukesällä 2020 seksuaalisen ahdistelun tunnusmerkistön laajentamista. Uusi tunnusmerkistö kattaisi koskettelun lisäksi kosketteluun voimakkuutensa tai toistuvuutensa vuoksi vakavuudeltaan rinnastettavalla tavalla sanallisesti, lähettämällä tai esittämällä viestin tai kuvan, ottamalla kuvan tai itseään paljastamalla, taikka muulla vastaavalla tavalla tehdyt seksuaaliset teot.

OM:n ehdotuksesta on jo ehditty järjestää lausuntokierros. Muutamissa lausunnoissa katsotaan, että eritoten sanallisen seksuaalisen häirinnän kriminalisoiminen on ongelmallista, koska seksuaalisten puheiden seksuaalisesti olennaista luonnetta voi olla kosketteluun verrattuna hankalampaa arvioida, mikä tekisi säännöksen soveltamisesta ennakoimatonta. Rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen mukaan rikoslain säännöksen sanamuodosta on käytävä ilmi, millainen teko tai laiminlyönti on rangaistavaa. Katsoin tutkielmassani, että sanallisten seksuaalisten häirintätekojen arvioinnissa voidaan kuitenkin käyttää samoja tulkintasääntöjä kuin koskettelun kohdalla. Esimerkiksi seksin ehdottelu lienee matalalla kynnyksellä omiaan loukkaamaan toisen seksuaalista itsemääräämisoikeutta, kun tekijä on esimiesasemassa tai muulla tavalla auktoriteettiasemassa teon kohteeseen nähden, kuten tilanteessa, jossa tekijä on huomattavasti teon kohdetta vanhempi henkilö.

Suomen perusoikeusdoktriini ei ole tähänkään asti sallinut seksuaalisen itsemääräämisoikeuden käyttämistä niin, että sillä loukataan toisen seksuaalista itsemääräämisoikeutta. Seksuaalisen häirinnän nykyistä laajempi kriminalisointi ei edelleenkään rajoittaisi seksuaalisen itsemääräämisoikeuden ydinaluetta, jossa on professori Minna Kimpimäen mukaan kyse siitä, että ”kaksi aikuista ihmistä ilman kolmannen vaikutusta, yksityisesti ja yhteisymmärryksessä käyttäytyvät seksuaalisesti”. Tämä määritelmä soveltuu seksuaalisiin puheisiin, viesteihin tai vaikkapa kuvien lähettämiseen siinä missä fyysiseen koskemiseenkin. Sanallisen ja sanattoman seksuaalisen häirinnän kriminalisoinnin edellyttämää ajattelutavan muutosta ei siten voida pitää vallankumouksellisena. Häirintää kokeneiden ihmisten näkökulmasta kriminalisoinnin merkitys olisi kuitenkin suuri. #MeToo-kampanja on osoittanut rikoslain puutteellisuuden. Rikosoikeuden tulee tunnistaa nykyistä paremmin ne tilanteet, joissa ihmisen seksuaalista itsemääräämisoikeutta rikotaan ilman, että tilanne etenee fyysiseen koskemiseen.

Maisterintutkielmassani esitin, että seksuaalisen ahdistelun tunnusmerkistöä tulisi laajentaa oikeusministeriön työryhmän ehdottamalla tavalla. En ollut kuitenkaan täysin tyytyväinen työryhmän esittämän pykälän sisältöön. Sanallisille ja muille ehdotetun säännöksen 2) kohdan tekotavoille ei ole mielestäni perusteltua asettaa erityistä vakavuusedellytystä, joka on ehdotuksessa kirjoitettu muotoon ”kosketteluun voimakkuutensa tai toistuvuutensa vuoksi vakavuudeltaan rinnastettavalla tavalla”. Katson, että voimakkuus on tulkinnanvarainen käsite, minkä lisäksi koskettelua ei mielestäni tule asettaa ahdistelutunnusmerkistössä tekojen vakavuuden mittapuuksi, sillä fyysistä koskemista ei ole perusteltua pitää automaattisesti muita tekotapoja vakavampana. Ehdotan seksuaalista ahdistelua koskevan säännöksen muuttamista seuraavaan muotoon:

”Joka

1) koskettelemalla tai

2) sanallisesti, lähettämällä tai esittämällä viestin tai kuvan, ottamalla kuvan tai itseään paljastamalla, taikka muulla vastaavalla tavalla

tekee toiselle seksuaalisen teon, ja teko on omiaan loukkaamaan tämän seksuaalista itsemääräämisoikeutta, on tuomittava, jollei teosta muualla tässä luvussa säädetä rangaistusta, seksuaalisesta ahdistelusta sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi.”

Saara Kokko

Lakimies, OTM

 

 

 

 

 

 

 

Rikoslakia muutettava, mutta se ei yksin riitä takaamaan seksuaalirikosten uhrien oikeuksien toteutumista

Daniela Alaattinoğlu, Heini Kainulainen

Oli kotibileet, oli alkoholia, oli tuntematon, vieras ihminen. Yhtäkkiä löysin itseni pimeästä makuuhuoneesta, tämä vieras ihminen päälläni. Ovi avautui ja sisään huoneeseen tunkeutui joukko nuoria, osa heistä tuttujani. He kuvasivat kännykällä, kun menetin neitsyyteni, ja tämä video päätyi someen.

Näin Nea Lundström kertoo oman tarinansa seksuaalisesta väkivallasta kansallisessa some- ja media-kampanjassa #eimeidänhäpeä. Hänen tarinansa muistuttaa monien seksuaalista väkivaltaa kokeneiden tarinoita. Käynnistämässään kampanjassa Lundström kutsuu meitä kaikkia mukaan kyseenalaistamaan ja murtamaan häpeäkulttuuri seksuaalisen väkivallan ja häirinnän ympäriltä. Hän haluaa herättää keskustelua siitä, miksi niin moni seksuaalisen häirinnän ja väkivallan uhri vaikenee kokemastaan. Keskeinen viesti on, että seksuaalinen väkivalta ei ole koskaan sitä kokeneen vika, eikä siitä tarvitse kantaa häpeää.

Haluamme kampanjan tukemiseksi nostaa esille yhteiskunnan vastuun ehkäistä, puuttua ja suojella seksuaaliselta väkivallalta. Käsittelemme tätä kysymystä kahdesta näkökulmasta. Ensiksikin seksuaalirikoksia koskevaa lainsäädäntöä on muutettava siten, että rikoslain tunnusmerkistö rakennetaan nykyistä selvemmin suostumuksen puutteen varaan. Toiseksi on tärkeää muistaa, että seksuaalista väkivaltaa ympäröivä häpeän ja uhria syyllistävien raiskausmyyttien kulttuuri ei valitettavasti häviä vain muuttamalla rikoslain pykäliä.

Seksuaalirikosten uudistaminen on parhaillaan oikeusministeriön käsittelyssä. Suomessa nykyinen raiskauksen määritelmä perustuu fyysisen väkivaltaan, sen uhkaan tai puolustuskyvyttömän henkilön hyväksikäyttöön. Pääministeri Sanna Marinin hallitus on linjannut, että se pyrkii korostamaan suostumuksen puutteen merkitystä raiskauksen määritelmässä. Tällainen rikoslain muuttaminen on myös kansainvälisen oikeudellisen kehityksen mukainen. On todennäköistä, että hallitus antaa eduskunnalle esityksen seksuaalirikosten uudistamisesta vuoden 2021 aikana.

Seksuaalisen itsemääräämisoikeuden vahvistaminen perustelee uhrin suostumuksen ja sen selvittämisen merkitystä. On myös perusteltua vähentää nykyistä väkivallan käytön tai sen uhan merkitystä raiskauksen määritelmässä. Seksuaalista väkivaltaa tapahtuu usein läheisissä tai luottamuksellisissa uhrin ja tekijän välisissä suhteissa, joissa uhrin tahdon murtaminen ei vaadi voimakasta fyysisen väkivallan käyttöä. Uhrin suostumuksen puuttuminen antaa selvän viestin siitä, että suostumus täytyy aina selvittää. Enää ei voi vain olettaa, että toinen esimerkiksi ollessaan passiivinen olisi suostunut seksuaaliseen kanssakäymiseen. Tällainen kehitys on tervetullut paitsi oikeudellisesta myös yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Se osoittaa, että raiskauksen uhreilla ei ole vastuuta puolustautua tekijää vastaan fyysisesti osoittaakseen, että he eivät halua seksuaalista kanssakäymistä.  Painopiste on sen sijaan oltava tekijällä, ja siinä, mitä hän on tehnyt selvittääkseen uhrin suostumusta.

Raiskausmyytit, eli stereotyyppiset väärät oletukset siitä, kuinka ”oikea” seksuaalirikoksen uhri käyttäytyy tai miten tai missä ”todellinen” raiskaus tapahtuu, ovat kuitenkin valitettavan yleisiä, myös rikosprosessissa. Seksuaalista väkivaltaa ympäröivä hiljaisuus on syytä rikkoa ja ymmärtää, että useimmat seksuaalirikokset eivät ole “puskaraiskauksia”. Valtaosa seksuaalisesta väkivallasta tapahtuu parisuhteessa, ystävien ja tuttavien välillä sekä tutustumistilanteissa. Läheinen suhde tai aikaisempi seksuaalinen kanssakäyminen ei kuitenkaan vähennä seksuaalista itsemääräämisoikeutta, vaan jokainen suostumus on arvioitava aina erikseen. Uhrin haavoittuvuuteen, uhrin ja tekijän väliseen intiimiin, luottamukselliseen tai muuhun riippuvuussuhteeseen sekä tällaisten olosuhteiden hyväksikäyttöön tulisi kiinnittää raiskaussäännöksen muotoilussa ja rikosprosessissa erityistä huomiota.

Hiljattain tekemämme tutkimuksen perusteella voimme todeta, että seksuaalirikoslain uudistamisen lisäksi meidän on puututtava poliisi-, syyttäjä- ja tuomioistuinkäytäntöihin. Tärkeää on varmistaa, että seksuaalirikosten uhrit pääsevät rikosprosessin aikana oikeuksiinsa. Se edellyttää oikeusviranomaisilta aktiivista velvollisuutta huolehtia siitä, että uhrit pääsevät käyttämään oikeudellisia, psykologisia ja lääketieteellisiä palveluja. Raiskausrikosten esitutkinta on tehtävä ammattitaitoisesti, perusteellisesti ja viivytyksettä. Seksuaalirikoksen uhri joutuu rikosprosessin aikana kertomaan hyvin intiimeistä ja itselleen kipeistä tapahtumista. Uhri on kohdattava sensitiivisesti, mikä edistää rikosten tehokasta selvittämistä ja seksuaalirikoksiin syyllistyneiden henkilöiden saattamista rikosvastuuseen. Rikosprosessin toimijoille on järjestettävä koulutusta, jossa käsitellään seksuaalisen väkivallan aiheuttamia seurauksia, traumaperäisiä reaktioita ja uhrien haavoittuvuutta tuottavia tekijöitä.

Huolestuttavaa on, että suurin osa seksuaalisesta väkivallasta jää piiloon. Meidän pitäisi rohkaista seksuaalisen väkivallan kohteita hakemaan apua ja tukea. Tärkeää on myös huolehtia siitä, että rikosprosessi ei muodostu heille kuormittavaksi, vaan tukee heidän selviytymistään seksuaalisesta väkivallasta. Kenenkään seksuaalisen väkivallan kohteista ei pitäisi joutua jäämään yksin, eikä kantaa häpeää.

Voit lukea lisää ei meidän häpeä -kampanjasta tästä (linkki aukeaa uuteen välilehteen)

Daniela Alaattinoğlu

tutkijatohtori, OTT

Icelandic Research Fund, Islannin yliopisto

Heini Kainulainen

yliopistonlehtori, OTT, dosentti

Turun yliopisto

Lapsiin kohdistuvat seksuaalirikokset 2020

Johanna Niemi, Turun yliopisto

Lausunto 2. Lapsiin kohdistuvat seksuaalirikokset

Re: Työryhmän ehdotuksesta seksuaalirikosten uudistukseksi OM, Mietintöjä ja lausuntoja 2020:9

Yleistä

Lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten uudistamiseen työryhmä on ottanut hyvin kunnianhimoisen otteen. Uudistusta on ohjannut Turun hovioikeuden ratkaisu, jossa sukupuoliyhteyttä 10-vuotiaan tytön kanssa ei tuomittu raiskauksena (vaan törkeänä lapsen seksuaalisena hyväksikäyttönä). Ratkaisu herätti laajaa yleistä paheksuntaa. Tähän tilanteeseen on jo aikaisemmin reagoitu säätämällä uusi rikos, törkeä lapsenraiskaus (nyk. RL 20:7b). Nyt ehdotettu vapaaehtoisuuteen perustuva raiskaustunnusmerkistö ratkaisisi mainitussa tapauksessa esiin tulleen ongelman, sillä 10-vuotiaan lapsen kohdalla selvästikään ei voi olla kysymys vapaaehtoisesta suhtautumisesta sukupuoliyhteyteen tai seksuaaliseen tekoon, vaan kysymys olisi raiskauksesta.

Lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten näin radikaali uudistaminen voi sisältää ongelmia, joita on vaikeaa huomata lyhyessä ajassa. Ehdotukseen sisältyy paljon positiivista. Sen keskeinen ongelma on sääntelyn monimutkaisuus. Myös ehdotettuun iän ja kypsyyden arviointiin sisältyy ongelmia.

Hieman lainsäädäntöhistoriaa

Nykyinen ikärajasääntely tuli lakiin vuonna 1999. Ennen vuotta 1999 laissa oli kaksi ikärajaa, nykyinen 16 vuoden ikäraja ja absoluuttinen 14 vuoden ikäraja. Nuorten keskinäinen seurustelu oli sallittua, ja se tarkoitti 14- ja 15-vuotiaita, jolloin toinen osapuoli saattoi olla hieman yli 16 vuotias. Silloin hallituksen esityksessä todettiin: 

Nykyisen lain tapa pyrkiä rajoittamaan lapsiin ja nuoriin kohdistuvaa seksuaalista hyväksikäyttöä asettamalla kaksi eri suojaikärajaa ei ole onnistunut. Laista on tullut sekava ja silti jäykkä. HE 6/1997 s. 165.

Kriteeri ”ei merkittävää eroa iässä tai kypsyydessä” tuli korvaamaan tuota 14-16 vyöhykettä, jossa nuorten keskinäiseen seurusteluun ei haluttu puuttua.

Ehdotuksessa tämä poikkeus ulotetaan 12 vuotta täyttäneisiin, 12-13-vuotiaisiin lapsiin.

Tilanteita on arvioitava osapuolten ikäeron ja henkisen kypsyyden valossa.

Rikosoikeuden näkökulmasta ei ole tarpeen keskustella suhteista, joissa molemmat osapuolet ovat alle 15-vuotiaita. Jos viranomaisten puuttumista tarvitaan, se kuuluu lastensuojelulle.

Suojaikärajan tarkoitus

Suojaikärajan tarkoitus on antaa lapselle rauha kehittyä, myös seksuaalisesti. Lapsi voi koetella rajoja ja käyttäytyä provokatorisesti. Kehitysvaiheisiin sisältyy usein esiintymistä vanhempana kuin mitä on. Moni nuori hakeutuu tilanteisiin, joita ei hallitse. Alkoholihakuinen kulttuuri suorastaan tuottaa näitä tilanteita. Tällaisia syitä on taustalla, kun ikärajan avulla on haluttu suojella lapsia liian varhaiselta seksuaaliselta kanssakäymiseltä. Siksi lapsen mielipiteellä ja mahdollisella aloitteellisuudella ei ole yleensä merkitystä ikärajasääntelyssä.

Ehdotuksessa käyttöön otetun uuden ikävyöhykkeen 12-15-vuotta neljän vuoden ikäjaksoon mahtuu kehitykseltään hyvin erilaisia lapsia. Suurin osa 12-vuotiaista on täysin lapsia, kun taas osa 15-vuotiaista elää ikäkautta, johon voi kuulua seksuaalista kanssakäymistä sisältävää seurustelua ja oman seksuaalisen itsemääräämisoikeuden rajojen koettelua.

Uutta ikäerosääntelyä perustellaan sivulla 54 mainituilla tutkimuksilla, joiden perusteella todetaan, että ”Joidenkin tutkimusten mukaan seksipartnereiden suuren ikäeron vaikutus riskikäyttäytymiseen näyttää kuitenkin häviävän osittain tai lähes kokonaan, kun analyyseissa huomioidaan parisuhteeseen liittyvä väkivalta, ja päihteidenkäyttö ja antisosiaalinen elämäntyyli.” Tutustumalla mainittuihin amerikkalaisiin tutkimuksiin voi todeta, että varhain aloitetut seksisuhteet vanhempien partnereiden (yleensä miesten) kanssa liittyivät muita nuorten seksisuhteita useammin teiniraskauksiin, vähäiseen kondomin käyttöön ja sukupuolitauteihin sekä ei-toivottuun, jopa pakotettuun seksiin. Näillä nuorilla (yleensä tytöillä) on taustallaan kaoottisia kotioloja, itsemurhayrityksiä, päihteiden käyttöä, aiempia teiniraskauksia sekä psyko-sosiaalisia rajoitteita. Tutkimusten johtopäätös on yleensä se, että rikosoikeuden ikärajasäännösten tiukka soveltaminen ei näitä ongelmia ratkaise, vaan tarvitaan sosiaalisen tuen toimenpiteitä. Näissä pääosin amerikkalaisissa tutkimuksissa ei ehdoteta ikärajojen poistamista. Sen sijaan ne korostavat muiden toimenpiteiden tarpeellisuutta. Mielestäni tutkimukset korostavat haavoittuvassa asemassa olevien lasten suojelemisen tarpeellisuutta.  

Ikärajojen asettaminen

Ennen kuin käsitellään ehdotettua sääntelyä tarkemmin, on todettava, mitä mietinnössä ja ehdotuksessa EI käsitellä. Keskustelua ei käydä suojaikärajasta, vaan nykyinen ikäraja 16 vuotta otetaan annettuna. Kun järjestelmään lisätään 12-vuoden uusi ikäraja ja säilytetään 18-vuoden ikäraja seksuaalisessa hyväksikäytössä, raiskauksen ja kajoamisen törkeysporrastuksessa sekä seksin ostamisessa, ikärajasääntelystä tulee melko monimutkainen, minkä vuoksi ikärajojen asettamista olisi ollut hyvä tarkastella kokonaisvaltaisesti.

Ehdotuksessa pääsääntönä olevaa 16-vuoden suojaikärajaa ei ole syytä kritisoida. Pääsääntöinen 16-vuoden ikäraja on käytössä esimerkiksi Yhdysvaltojen osavaltioissa, joissa on myös korkeampia ikärajoja, samoin Norjassa. Pohjoismaista 15-vuoden ikäraja on käytössä Ruotsissa, Islannissa ja Tanskassa. Euroopassa on myös alempia ja korkeimpia ikärajoja. Suomessa hallitus esitti 15-vuoden ikärajaa edellisessä seksuaalirikosten kokonaisuudistuksessa (HE 6/1997), mikä olisi linjassa rikosoikeudellisen vastuuikärajan kanssa. Eduskunnassa ikäraja nousi 16 vuoteen.

Tietoisuus lapsen iästä

Mietinnössä ei myöskään oteta kantaa siihen, miten tahallisuusoppia on tarkoitus soveltaa uusiin ikärajoihin. Ilman eri säännöstä lähtökohta on, että tekijällä, joka ei ole tietoinen toisen osapuolen iästä, ei ole tahallisuutta. Tästä seuraa, että uhrin käyttäytymistä joudutaan arvioimaan siinä valossa, näyttäytyykö hän yli vai alle ikärajan olevana. Tämä ei lasten suojelun näkökulmasta ole hyvä asia ja voi pahimmillaan johtaa uhria syyllistävään arviointiin. Ongelma on nykyisessäkin laissa, mutta sen merkitys kasvaa uuden 12-vuoden ikärajan myötä.

Sen vuoksi suosittelen harkittavaksi, että ikärajoihin sovellettaisiin ankaraa vastuuta eli henkilöiden edellytettäisiin selvittävän, minkä ikäinen hänen seksikumppaninsa on, ainakin jos kysymys on sukupuoliyhteydestä. Tämä ei ole mitenkään elämälle vierasta. Yleensä ihmiset tutustuvat toisiinsa ennen kuin ryhtyvät harrastamaan seksiä toistensa kanssa. Silloin kun on kyse satunnaisesta seksikumppanista, jonka kanssa on päästävä nopeasti asiaan, ei ole mitenkään kohtuutonta varmistaa, että toinen on ylittänyt suojaikärajan. Ihmisillä on myös yleensä mukanaan jopa henkilötodistus tai vastaava todistus, josta ikä käy selville.

Jos tämä on liian radikaalia, olisi syytä ottaa käyttöön huolimattomuus-kriteeri lapsen ikää koskevissa kysymyksissä. Kuitenkin 12 vuoden ikärajan pitäisi olla ehdoton.

Ehdotuksia

12 § uusi 2 momentti

Tässä pykälässä säädettyjä ikärajoja sovelletaan siitä riippumatta, tiesikö vastaaja lapsen ikää. 

Uusi 23a §

Tässä laissa säädettyjä ikärajoja sovelletaan, jos vastaaja on huolimattomuudesta jättänyt niissä tarkoitetun ikärajan huomiotta.

Sukupuoliyhteys lapsen kanssa

Ehdotuksen mukaan sukupuoliyhteys lapsen kanssa olisi rangaistava, jos lapsi on alle 16-vuotias ja jos osapuolten iässä ja henkisessä kypsyydessä on olennainen ero (14 §).

Viestinnällisesti olisi selkeää, jos sukupuoliyhteys lapsen kanssa (14 §) nostettaisiin ensimmäiseksi pykäläksi lapsiin kohdistuvissa seksuaalirikoksissa. Rikosnimeke ei myöskään vastaa rikoksen vakavuutta ja luonnetta. Kysymys on lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä, ehdotuksessa valittu rikosnimike viestii lapsen kanssa tehtävästä toiminnasta. (Ks. myös Minni Leskisen lausunto, lausuntopalvelu).

Lapsenraiskaus

Ehdotuksessa eriytetään lapsiin kohdistuvat teot sen mukaan, onko lapsi alle 12-vuotias vai alle 16-vuotias, ja 12-16-vuotiaiden kohdalla sen mukaan, onko ikäero ja kypsyysero tekijään olennainen sekä onko tekijä taivutellut lasta. Siten muutos tarkoittaa sitä, että nykyisestä, melko selkeästä ikärajasta siirrytään järjestelmään, jossa on arvioitava ikäeron olennaisuutta sekä osapuolten henkistä kypsyyttä.

Lopputulos on kohtuullisen monimutkainen, mikä on ongelma siitä näkökulmasta, että ikärajasääntelyn tulisi olla viestinnällisesti ja oikeusturvan kannalta hyvin selkeää.

Muutos nykyiseen lakiin olisi se, että nuorten keskinäisiä suhteita koskeva rajoitussäännös siirrettäisiin tunnusmerkistöön. Tätä ei ole syytä kritisoida. Ongelmallisempi sen sijaan on rajoitussäännöksen sisällöllinen muutos, jonka mukaan teko olisi rangaistava vain, jos osapuolten iässä ja henkisessä kypsyydessä on olennainen ero:

         
 

 

NYT

EHDOTUS

 
 

Ero iässä ja kypsyydessä

rangaistavaa

rangaistavaa

 
 

Ero iässä, ei kypsyydessä

rangaistavaa

ei rangaistavaa

 
 

Ero kypsyydessä, ei iässä

rangaistavaa

ei rangaistavaa

 
         

Ikäeron ja henkisen kypsyyden arviointi

Mietinnön s. 188 annetaan ohjeet ikäeron arviointiin: Olennainen ikäero on kuusi vuotta, jos lapsi on 15-vuotias, viisi vuotta, jos lapsi on 14-vuotta, neljä vuotta, jos lapsi on 13-vuotta ja kolme vuotta, jos lapsi on 12-vuotias.

Vaikuttaa siltä, että ikärajan sääntely lain esitöissä (s. 188) ei ole rikosoikeuden legaliteettiperiaatteen mukaista. Ehdotettua sääntelyä olisi myös syytä arvioida suhteessa Euroopan Neuvoston sopimukseen lasten suojelemisesta seksuaalista riistoa ja seksuaalista hyväksikäyttöä. Sopimuksen 18 artiklan mukaan:

  1. Kukin sopijapuoli ryhtyy tarvittaviin lainsäädäntö- tai muihin toimenpiteisiin sen varmistamiseksi, että alla mainittu käyttäytyminen on rangaistavaa tahallisesti tehtynä:
    • seksuaalinen kanssakäyminen sellaisen lapsen kanssa, joka asianmukaisten kansallisen lain säännösten mukaan ei ole saavuttanut seksuaalisen toiminnan laillista ikää;
    • ……
  1. Edellä olevan 1 kappaleen tarkoituksessa kukin sopijapuoli määrittelee ikärajan, jota nuoremman lapsen kanssa on kiellettyä ryhtyä seksuaaliseen kanssakäymiseen.
  2. Edellä olevan 1 (a) kappaleen tarkoituksena ei ole säädellä alaikäisten kesken tapahtuvaa vapaaehtoisuuteen perustuvaa seksuaalista kanssakäymistä.

Lasten ja nuorten henkisen kypsyyden arviointi ei ole helppoa. Lähtökohta lienee, että normaalisti kehittyneen lapsen tai nuoren kohdalla henkinen kypsyys pääsääntöisesti seuraa ikätasoa. Voidaan perustellusti esittää kysymys, ovatko 15-vuotias ja 20-vuotias tai 14-vuotias ja 19-vuotia todella sillä tavalla samalla tasolla, että ikäeroa ja eroa henkisessä kypsyydessä voidaan pitää epäolennaisena. Nykyisen kehityspsykologian mukaan nuoren kehitys jatkuu voimakkaana jopa 20-vuotiaaksi asti.

Kuten Amnestyn eriävä mielipide osoittaa, olennaisesta ikäerosta huolimatta vastaaja voi osoittaa, että henkisessä kypsyydessä ei ole olennaista eroa.

Mitenkään tavaton ei ole tapaus, jossa 14-vuotias nuori, jolla on erilaisia psyko-sosiaalisia ongelmia, ajautuu sinänsä vapaaehtoiseen seksisuhteeseen 19-vuotaan kanssa, joskus jopa useampaan suhteeseen peräkkäin. Onko järkevää, että näissä tapauksissa on esitettävä todistelua nuoren ongelmista, jotka osoittavat kypsymättömyyttä? Näillä ongelmilla on merkitystä vain siinä tapauksessa, että 19-vuotiaan olisi pitänyt pystyä huomaamaan ne (tahallisuus). 

Arviointia vaikeuttavat myös myytit tyttöjen nopeammasta kypsymisestä ja henkisen kypsyyden sitomisesta kuukautisten alkamiseen. Kuten Amnestyn eriävässä mielipiteessä tuodaan esiin, tällaisten uhria koskevien asioiden tuominen oikeudenkäyntiin ei ole asianmukaista. Ei liene myöskään tarkoituksenmukaista, että aikuinen mies (yli 18 vuotta) voi osoittaa olevansa henkisesti kypsymätön ja välttyä sillä tavoin rikosoikeudellisesta vastuusta. Tätä varten on rikosoikeudessa säännökset syyntakeettomuudesta ja alentuneesta syyntakeisuudesta.

On syytä huomata, että rajoitussäännöksen tarkoitus on rajata pois ”nuorten keskinäiset sukupuoliyhteydet” (s 75 ja 93). Yksi mahdollisuus olisi rakentaa rajoitussäännös sen perusteella, onko nuorten kesken ollut ollut tasavertainen seurustelusuhde. Tiedossani on, että suhteesta 15-vuotiaan kanssa on jätetty syyttämättä, vaikka ikäero on ollut varsin selvä, jos kysymys on ollut ”vanhanaikaisesta” seurustelusta, jossa on ensin tutustuttu, sitten seurusteltu, halailtu, huolehdittu ehkäisystä ja jossain vaiheessa päädytty seksiin. On ymmärrettävää, että ei tällöin ole mitään syytä ryhtyä rikosoikeudellisiin toimiin.

Tällainen sääntely edellyttäisi kuitenkin huomattavaa uudelleen ajattelua, joten ehdotan seuraavassa vain muutosta ehdotukseen.

Ehdotus

14 § Sukupuoliyhteys lapsen kanssa

Joka on sukupuoliyhteydessä kaksitoista mutta ei kuusitoista vuotta täyttäneen lapsen kanssa, kun osapuolten iässä tai henkisessä kypsyydessä on olennainen ero, on tuomittava, jollei teosta muualla tässä luvussa säädetä ankarampaa rangaistusta, sukupuoliyhteydestä lapsen kanssa vankeuteen vähintään neljäksi kuukaudeksi ja enintään kuudeksi vuodeksi.

Iässä on katsottava olevan olennainen ero, jos se on enemmän kuin kaksi vuotta.

Yritys on rangaistava.

12 §

Lapsenraiskaus

Joka on sukupuoliyhteydessä

1) kahtatoista vuotta nuoremman lapsen kanssa taikka

2) kaksitoista mutta ei kuusitoista vuotta täyttäneen lapsen kanssa

  1. a) 1 §:n 1––2 momentissa tarkoitetulla tavalla,
  2. b) jos osapuolten iässä tai henkisessä kypsyydessä on olennainen ero ja lapsi on saatu suku-puoliyhteyteen kehottamalla, taivuttelemalla tai houkuttelemalla tai
  3. c) jos tekijä on lapsen vanhempi tai vanhempaan rinnastettavassa asemassa lapseen nähden

taikka saa kuusitoista vuotta nuoremman lapsen kolmannen kanssa sukupuoliyhteyteen 1 §:n 2 momentin 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla,

on tuomittava lapsenraiskauksesta vankeuteen vähintään kahdeksi ja enintään kymmeneksi vuodeksi.

Yritys on rangaistava.

Lapsen houkuttelu seksuaalisiin tarkoituksiin

Grooming eli lasten houkuttelu seksuaalisiin tarkoituksiin on merkittävä ongelma. Vuonna 2011 lakiin lisätty rangaistussäännös ei ole toiminut toivotulla tavalla. Säännöksen soveltamisala on suppea, sillä se koskee vain tapaamisen tai muun kanssakäymisen ehdottamista siten, että tarkoituksena on seksuaalirikoksen tekeminen. Grooming on prosessi, jossa lapsi askel askeleelta houkutellaan kanssakäymiseen, josta tämän on vaikeaa irrottautua. Tyypillisiä vaiheita on houkutella lapsi kertomaan intiimejä asioita ja lähettämään intiimejä kuvia, ja seuraavaksi uhataan paljastaa tämä vanhemmille tai levittää kuvia netissä.

Nykyinen säännös ei ole toiminut toivotulla tavalla. Houkuttelu on yleistä, eikä poliisi yleensä kykene puuttumaan siihen.

Toisaalta kaikki vakavat lapsiin kohdistuvat seksuaalirikokset ovat rangaistavia myös yrityksinä. Olisi tärkeää selventää, milloin on kysymys vakavan seksuaalirikoksen yrityksestä ja milloin houkuttelusta.

Uuden säännöksen mukaan rahan ja muun vastaavan etuuden tarjoaminen sukupuoliyhteydestä tai seksuaalisesta teosta alle 16-vuotiaalle lapselle on ilmeisesti lapsen raiskauksen yritys.

Houkuttelun rangaistusasteikko, yksi vuosi vankeutta, on liian alhainen. Se tulisi korottaa vähintään kahteen vuoteen, jotta se vastaisi tekojen paheksuttavuutta. Tällöin pakkokeinolain 10:7:n mukainen televalvonta olisi mahdollista.

Pykälässä olisi hyvä mainita seksin ostaminen nuorelta, paritus ja ihmiskauppa tavoiterikoksina.

Ehdotus

 18 § Lapsen houkutteleminen seksuaalisiin tarkoituksiin

Joka

  • ehdottaa tapaamista tai muuta kanssakäymistä lapsen kanssa
  • esiintyy ikäistään nuorempana henkilönä tai antaa itsestään muutoin totuuden vastaisia tietoja, tai
  • kehottaa lasta lähettämään seksuaalisia kuvia

siten, että olosuhteista ilmenee tekijän tarkoituksena olevan 19 §:n 1 momentissa tar-koitetulla tavalla valmistaa kuva tai kuvatallenne, jossa seksuaalisesti esitetään lasta, taikka kohdistaa lapseen 9–17 §:ssä tarkoitettu rikos, eikä teko ole muun lainkohdan mukaan ankarammin rangaistava, on tuomittava lapsen houkuttelemisesta seksuaalisiin tarkoituksiin sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.

Johanna Niemi toimii prosessioikeuden professorina Turun yliopstossa

Lausunto1. Aikuisiin kohdistuvat seksuaalirikokset: Työryhmän ehdotuksesta seksuaalirikosten uudistukseksi OM, Mietintöjä ja lausuntoja 2020:9

Johanna Niemi

Työryhmän mietintö on otsikoitu Seksuaalirikoslainsäädännön kokonaisuudistus. Mietintöä voitaisiin kuvata myös siten, että se sisältää lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten kokonaisuudistuksen ja aikuisiin kohdistuvien seksuaalirikosten osittaisuudistuksen. Huomattavaa osaa jälkimmäisistä, kuten raiskauksen kvalifiointi törkeäksi, seksuaalinen hyväksikäyttö, määritelmät, paritus ja seksin ostaminen, uudistetaan vain vähäisessä määrin. Sen sijaan lapsia koskevat rikokset uudistetaan radikaalisti uuteen uskoon.

Mietinnön keskeisin uudistus, vapaaehtoisen osallistumisen (puutteen) ottaminen raiskauksen keskeiseksi tunnusmerkistöksi on erittäin myönteinen kehityssuunta. Se kuvastaa voimassa olevaa väkivallan käyttöön ja pakottamiseen perustuvaa säännöstä paremmin nykyistä käsitystä seksuaalisuudesta, jonka mukaan osapuolten tulisi olla mukana seksuaalisessa kanssakäymisessä omasta tahdostaan ja vapaaehtoisesti.

Kuva: Pedro Figueras, Pixabay

Mietintö sisältää lisäksi korkeatasoista ja rohkeaa keskustelua seksuaalirikoksista. Ensimmäisen kerran niiden yli 20 vuoden aikana, jolloin olen keskustelua seurannut, asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä.

Seksuaalirikokset loukkaavat useita niiden kohteeksi joutuvan henkilön perus- ja ihmisoikeuksia. Vaikka itse rikoksen tekee yksityishenkilö, valtion katsotaan nykyisin kansainvälisten ihmisoikeussopimusten nojalla olevan velvollinen säätämään asianmukaiset lait, päättävän riittävistä toimintaohjelmista ja ryhtyvän yksittäistapauksessa toimenpiteisiin, kun sen viranomaisilla on riittävä syy epäillä loukkauksen tapahtumista. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on käsitellyt useita seksuaalirikoksia koskevia tapauksia, joissa on ollut kysymys artiklan 3 (julma ja epäinhimillinen kohtelu) tai artiklan 8 (yksityisyyden suoja) loukkauksesta (esim. X & Y v Alankomaat 1985; M.C. v Bulgaria 2003).

Raiskauksen tunnusmerkistö

Vapaaehtoisuuden puute raiskauksen tunnusmerkistötekijänä on hiljattain (2018) omaksuttu Ruotsin laissa raiskauksen keskeiseksi tunnusmerkistöksi. Siten meillä on mahdollista hyötyä naapurimaan kokemuksista. Ruotsalaisen arviointitutkimuksen mukaan lain soveltaminen on pääosin sujunut hyvin. Tulkinta- ja rajanvetotilanteita esiintyy jonkin verran, mutta niin oli aikaisemmankin lain kanssa (Brå 2020:6 Den nya samtyckeslagen).

Mietinnössä ei ehdoteta raiskauksen tuottamuksellista tekomuotoa, joka on olemassa Ruotsin uudessa (2018) laissa ja Norjassa jo ennestään.

 

Vapaaehtoisuuden puute ei tule poistamaan kaikkia lain tulkintaan ja raiskausten käsittelyyn liittyviä ongelmia. Sen suhde 1 §:n ehdotettuun 2 momenttiin saattaa olla semanttisesti ongelmallinen, sillä 2 momentissa kuvataan nykyisen lain mukaisia tilanteita, joissa on kysymys nimenomaan vapaaehtoisuuden puutteesta. Arvioisin, että tästä ei kuitenkaan aiheudu käytännössä merkittäviä ongelmia.

Ehdotettu RL 20:1:n 2 momentti sisältää nykyiseen lakiin verrattuna tärkeitä uudistuksia, joiden avulla voitaneen korjata eräitä käytännön soveltamisessa esiin tulleita ongelmia. Sen 1-kohta koskee väkivallan ja uhkauksen käyttöä. Lainkohdan perusteluissa käsitellään väkivallan vakavuutta ja todetaan, että ”Väkivallaksi voidaan katsoa lieväkin voimankäyttö.” (s. 153) ja luetellaan esimerkkejä, kuten kiinni- ja aloillaan pitäminen, kaataminen, työntäminen jne. Käytännössä tällaista väkivaltaa ei aina ole tunnistettu raiskauksen tunnusmerkistötekijänä, mistä syystä olisi erittäin tärkeä järjestää koulutusta oikeudellisille toimijoille ja kiinnittää tähän kysymykseen erityistä huomiota. (Alaattinoğlu, Kainulainen & Niemi, Raiskausrikosten eteneminen rikosprosessissa. Turun yliopisto 2020. https://www.utu.fi/sites/default/files/public%3A//media/file/raiskausrikosten-eteneminen-rikosprosessissa-2020.pdf.)

Käytännössä esiin tullut ongelma on se, että toisen avutonta tai pelkotilaa koskevan tunnusmerkistötekijän arviointi on ollut vaikeaa. Ehdotuksen 1 §:n 2 mom 2-kohdassa ehdotetaan, että arkaainen ilmaus ”kykenemätön puolustamaan itseään tai muodostamaan tai ilmaisemaan tahtoaan” korvataan ilmauksella ”ei ole mahdollisuutta muodostaa tai ilmaista tahtoaan.” Siten vanhakantaisesta puolustautumisen vaatimuksesta luovutaan, mikä on erittäin kannatettava ehdotus. Lisäksi kohtaan on lisätty ”heikentynyt tajunnantila, voimakas päihtymystila ja tilanteen äkillisyys”. Nämä muutokset ovat tarpeellisia ja ne tulevat ohjaamaan lain soveltamista tilanteissa, joissa uhrin tila ei nykyisen lain mukaan ole täyttänyt lainkohdan vaatimuksia, vaikka uhri selvästikään ei ole vapaaehtoisesti osallistunut seksuaaliseen kanssakäymiseen.

Ehdottaisin, että perusteluihin lisättäisiin, että pelkotila tai avuttomuus on useimmiten todettavissa, kun rikoksentekijöitä on useampia. Tällaisissa tilanteissa tekijöiden ei juuri tarvitse turvautua väkivaltaan.

Törkeä raiskaus ja seksuaalisen kajoamisen törkeä tekomuoto

Raiskauksen ja seksuaalisen kajoamisen törkeän tekomuodon kriteerit esitetään muotoiltaviksi samalla tavoin. Tekijöitä, jotka tekevät – kokonaisharkinta huomioon ottaen – raiskauksesta törkeän, on jonkin verran uudistettu. Mietinnön ongelma on kuitenkin se, että näitä tekijöitä ei systemaattisesti pohdita Istanbulin sopimuksen raskauttavia seikkoja koskevan 46 artiklan valossa. Olisi myös tärkeää pohtia avoimesti niitä valta-asetelmia, jotka tekevät uhreista erityisen haavoittuvia ja teoista erityisen vahingollisia, kuten lähisuhteet, riippuvainen asema, vammaisuus ja muut vastaavat seikat.  

Sekä nykyisessä laissa että ehdotuksessa törkeys-kriteerien painotus on väkivallan vakavuudessa. Ehdotuksessa ehdotetaan tekovälineen sijasta käytettävän termiä ”vakavaa väkivaltaa”, mikä on positiivista, sillä tekovälinekeskeisyys on sulkenut pois hyvinkin vakavia tekoja, kuten kuristamista.

Sen sijaan haavoittuvan uhrin näkökulmaa ei törkeys-perusteissa tuoda esiin (Istanbulin sopimus art 46.c). Uhrin haavoittuvan aseman voidaan ajatella sisältyvän nykyisen lain ja ehdotuksen kohtiin ”erityisen raaka, julma tai nöyryyttävä tekotapa” tai ”erityisen tuntuvaa henkistä tai ruumiillista kärsimystä”. Pitäisin kuitenkin aiheellisena todeta uhrin erityisen haavoittuvuuden nimenomaisesti, jotta näitä tilanteita ei sivuutettaisi törkeän raiskauksen tulkinnassa. Esimerkiksi vammaiset naiset ovat erityisessä vaarassa joutua seksuaalisen väkivallan uhreiksi, ja jotkut seksuaalirikostentekijät tietoisesti kohdistavat tekonsa heihin.

Uhrille aiheutetut vammat ja kärsimys ovat esillä kahdessa kohdassa (nykyinen laki 1 ja 2 kohta, ehdotus 1 ja 3 kohta). Systemaattisesti nämä kohdat liittyvät lähemmin toisiinsa kuin vammat ja väkivalta, jotka ehdotetaan yhdistettäväksi 1 kohdassa. Vaikka mietinnössä muuten rohkeasti nostetaan keskusteluun vaikeita aiheita, perusteluissa ei avata sitä, miten on ajateltu tulkittavan tilanteita, joissa raiskaus johtaa raskauteen tai sukupuolitautiin. Onko raskaus tuntuvaa henkistä ja ruumiillista kärsimystä? HIV lienee 1-kohdassa tarkoitettu vakava sairaus, mutta miten suhtaudutaan muihin tauteihin?

Istanbulin sopimuksesta on syytä vielä nostaa esiin 46 artiklan a-kohta, jonka mukaan raskauttavia seikkoja tulisi olla teon kohdistuminen partneriin tai perheen jäseneen sekä valta-aseman väärinkäyttöä sisältänyt teko. Samoin tekojen toistumisen tulisi sopimuksen mukaan olla raskauttava seikka (b-kohta). Toistuvuus on tyypillistä lähisuhdeväkivallalle.

Henkilökohtainen mielipiteeni on, että teon suunnitelmallisuus tulisi tunnistaa raskauttavana seikkana. Suunnitelmallisuuteen viittaavat piirteet ovat tavallisia kahden tekijän yhteistoimin toteuttamissa raiskauksissa. Nykyisin suunnitelmallisia piirteitä esiintyy nettituttavuuksien solmimisessa erityisesti nuorempien uhrien kanssa. Jotta suunnitelmallisuus otettaisiin tutkinnassa ja oikeuskäsittelyssä huomioon, se tulisi nimenomaisesti mainita, eikä riittävää ole, että se voi olla osa erityisen nöyryyttävää tekotapaa.

Törkeys-kriteereihin sisältyy sekä niitä, jotka jo sinällään tekevät teosta törkeän, että niitä, jotka edellyttävät lisäksi kokonaisharkintaa. Alla olevassa ehdotuksessa on tehty ero näiden välillä. Kohta 4 on kokonaisharkintaa edellyttävien joukossa sen vuoksi, että kärsimyksen arvottaminen on hyvin subjektiivista ja sen arviointi vaikeaa. Monen mielestä raiskaus aina aiheuttaa erityisen tuntuvaa kärsimystä, mutta pykälässä halutaan korostaa tilanteen aiheuttamaa poikkeuksellista kauheutta.

Ehdotus

2 § Törkeä raiskaus

Jos raiskaus

  • tehdään vakavaa henkilöön kohdistuvaa väkivaltaa käyttäen,
  • toteutetaan julmalla, raa’alla, nöyryyttävällä tai suunnitelmallisella tavalla,
  • aiheuttaa toiselle vaikean ruumiinvamman, vakavan sairauden tai hengenvaarallisen tilan,
  • aiheuttaa erityisen tuntuvaa henkistä tai ruumiillista kärsimystä,
  • tehdään kohteena 16 mutta ei 18 vuotta täyttänyt lapsi,
  • kohdistuu erityisen haavoittuvassa asemassa olevaan henkilöön tai
  • kohdistuu puolisoon, perheenjäseneen tai muutoin läheiseen henkilöön

rikoksentekijä on tuomittava vankeuteen vähintään kahdeksi ja enintään kymmeneksi vuodeksi. Edellä kohdissa 4, 5 ja 7 on otettava huomioon teko ja siihen liittyvät olosuhteet kokonaisuutena.  

Määritelmät

Seksuaalisen kajoamisen törkeän tekomuodon säätäminen

Raiskauksen tunnusmerkistö on sidottu sukupuoliyhteyden määritelmään, joka puolestaan on määritelty tunkeutumisena toisen kehoon. Määritelmää on vuoden 1998 uudistuksen jälkeen täydennetty erilaisilla tunkeutumisen muodoilla. Sukupuolielimet (joita ei määritellä) ovat määritelmän kannalta keskeisiä. Nyt ehdotettujen lisäysten jälkeen määritelmä on sekava, yksityiskohtainen ja turhan graafinen. Se on alun perin laadittu heteronormatiivisesta, yhdyntäkeskeisestä näkökulmasta. On mahdollista, että vakavia itsemääräämisoikeuden ja koskemattomuuden loukkauksia jää määritelmän ulkopuolelle. Ihmisten kekseliäisyys näissä teoissa on hämmästyttävä. Menemättä sen graafisempiin kuvauksiin voi kysyä, miksi sukuelimen koskettelu suulla on raiskaus, mutta laukeaminen esimerkiksi toisen henkilön kasvoille ei sitä ole. Tai pitkäaikainen väkivaltainen ja seksuaalinen kidutus, joka ei kuitenkaan johda sukupuoliyhteyteen rikoksentekijän kyvyttömyyden vuoksi.

Raiskaus tulisi määritellä siten, että elementti olisi sukupuoliyhteys tai vakavuudeltaan siihen rinnastettava seksuaalisen itsemääräämisoikeuden loukkaus.

Ehdotus

1 §

Joka suorittaa sukupuoliyhteyden tai siihen rinnastettavan seksuaalisen teon sellaisen henkilön kanssa, joka…

Raiskauksen suhde seksuaaliseen hyväksikäyttöön jää jossain määrin epäselväksi

Kun raiskauksen tunnusmerkistöksi tulee vapaaehtoisuuden puute, on mietittävä, miten suhtaudutaan tilanteisiin, joissa vapaaehtoisuus on vajavaista tai sen ja sen puuttumisen toteen näyttäminen hankalaa. Tällaisia ovat esimerkiksi tilanteet, joissa toinen osapuoli on valta-asemassa, kuten esimies tai johtaja työelämässä, opettajat oppilaitoksissa, urheiluvalmentajat ja muut vapaa-ajan ohjaajat, lääkärit, hoitajat ja psykologit asiakassuhteessa jne. Tilanteita on paljon, ja niistä kaivattaisiin avointa keskustelua. (Ks. Minni Leskisen lausunto lausuntopalvelussa, jossa on paljon kannatettavia näkökohtia.)

Monesti valta-asemassa oleva henkilö voi joko suoraan tai välillisesti vaikuttaa toisen henkilön merkittäviin etuihin, kuten työpaikan tai opiskelupaikan saamiseen tai jatkumiseen, opintosuoritusten arvosteluun, valmennukseen pääsemiseen tms. Lienee selvää, että silloin, kun tällaisen edun suoranaiseksi edellytykseksi asetetaan seksi, kysymys ei ole vapaaehtoisuudesta ja tilannetta arvioidaan raiskauksena tai seksuaalisena kajoamisena. Perustelujen sivulla 155 on tästä esimerkkejä.

Hankalampia ovat tilanteet, joissa valta-asema on abstraktimpi. Näitä tilanteita käsitellään ehdotuksessa (kuten nykyisessäkin laissa) seksuaalisena hyväksikäyttönä. Ehdotuksen 5 §:ssä kuvataan tilanteita, joissa vapaaehtoisuus on vähintäänkin kyseenalaista.

 

Nuorten seksuaalinen hyväksikäyttö

Kolme kohdista koskee 16- ja 17-vuotiaita. Ensimmäinen kohta koskee määräysvaltaa tai valvontasuhdetta työssä, oppilaitoksessa, muussa laitoksessa ja vapaa-ajan toiminnassa. Toinen kohta koskee nuorta, jonka kyky itsenäisesti päättää seksuaalisesta käyttäytymisestään on ikäeron ja kypsymättömyyden vuoksi alempi kuin tekijällä. Lisäksi seksuaaliseen hyväksikäyttöön syyllistyy 16- tai 17-vuotiaan vanhempi tai vanhempaan rinnastettavassa asemassa oleva henkilö (5 § 2 mom). Kahdessa ensimmäisessä tapauksessa edellytetään lisäksi, että tekijä ”asemaansa hyväksikäyttäen taivuttaa” nuoren tähän tekoon.

Useiden työpaikkojen ja kaikkien oppilaitosten ja nuoria hoitavien laitosten linjaukset pitävät tänä päivänä sisällään, että tällaiset suhteet ovat yksiselitteisesti kiellettyjä. Vastuu on lähtökohtaisesti hierarkkisesti ylemmässä asemassa olevalla, vaikka nuori olisi aloitteellinen asiassa eikä taivuttelua ylemmän taholta tapahtuisi. Valta-asemassa oleva riskeeraa työpaikkansa. Rikosoikeudellisen vastuun ei toki tarvitse olla yhtä ankaraa. Vaikuttaisi kuitenkin siltä, että tilanteiden arviointi voisi tapahtua yhtä hyvin yleisen vapaaehtoisuus-kriteerin perusteella kuin erikseen seksuaalisena hyväksikäyttönä. Tällöin vapaaehtoisuutta voitaisiin arvioida tilanteen piirteet huomioon ottaen ilman erityistä taivuttelu-kriteeriä. Taivuttelu-kriteeri ohjaa pohdinnan tarpeettomasti nuoren toimintaan, kun vastuun pitäisi olla aikuisella.

   Kolmas tilanne eli sukupuoliyhteys 16-17-vuotiaan oman lapsen tai vastaavan kanssa on usein jatkoa jo aikaisemmin alkaneelle seksuaaliselle hyväksikäytölle. Näissä tilanteissa ei voida puhua vapaaehtoisuudesta.  

Hyväksikäyttö hoitosuhteessa

Myös 5 §:n 1 mom 3 ja 4 kohdat, jotka koskevat sairaalassa tai laitoshoidossa olevaa, jonka kyky muodostaa tahtoaan on sairauden, vammaisuuden tai muun heikkoudentilan vuoksi olennaisesti heikentynyt, sekä hoitosuhteeseen tai muuhun henkiseen valta-asemaan perustuvaa riippuvuutta, voitaisiin käsitellä vapaaehtoisuus-kriteerin perusteella.

Jos seksuaalisen hyväksikäytön siirtäminen kokonaan raiskauksen vapaaehtoisuus-kriteerin alle olisi liian suuri muutos, pykälän suurin merkitys on kiinnittää huomiota näihin valtasuhteisiin ja edistää niiden tunnistamista. Jos tilanne on sellainen, että uhri ei ole voinut osallistua seksiin vapaaehtoisesti, kysymys on raiskauksesta tai seksuaalisesta kajoamisesta.

 

Seksuaalinen kajoaminen

Nykyisen lain mukainen seksuaaliseen tekoon pakottaminen on jäänyt vähäiselle käytölle. Sen sisältämää edellytystä pakottamisesta on tulkittu niin suppeasti, että yllättävä, nopeaa, mutta ei kovin vahvaa voimankäyttöä sisältäviä tekoja ei tunnisteta seksuaaliseen tekoon pakottamiseksi. Sen vuoksi on hyvä uudistaa tunnusmerkistö nimeä myöten.

Uusi termi, seksuaalinen kajoaminen, on innovatiivinen. On myös positiivista, että teolle tulee törkeä tekomuoto. Jotkut hyvin vakavaa seksuaaliseen itsemääräämisoikeuteen ja koskemattomuuteen puuttuvat teot jäävät sukupuoliyhteyden määritelmän ulkopuolelle, joten törkeälle tekomuodolle on tarpeellinen soveltamisala.  Asia voitaisiin korjata myös muuttamalla raiskauksen määritelmää. 

Seksuaalisen ahdistelun soveltamisalan laajennus

Laajennus on tarpeellinen. Usein fyysinen ja verbaalinen ahdistelu liittyvät toisiinsa. On keinotekoista erotella niitä. Tarkempia perusteluja löytyy artikkelistani:

Niemi, Johanna: Excluding Power from a Narrative: Sexual Harassment in a Criminal Law Reform. In Ulrika Andersson, Monika Edgren, Lena Karlsson, Gabriella Nilsson (eds), Rape Narratives in Motion. Palgrave McMillan 2019 s. 17-42.

 

Seksuaalisen kuvan ja lasta esittävän seksuaalisen kuvan levittäminen

Seksuaalisten kuvien levittämistä koskevat ehdotukset 7, 19 ja 20 § ovat nykyisessä some-maailmassa tarpeellisia. Ne sisältävät kuitenkin uuden käsitteen ”seksuaalinen kuva”, jota ei ole määritelty.

Aikuisia koskevassa ehdotuksen 7 §:ssä edellytetään, että seksuaalinen kuva on luonteeltaan sellainen, että sen levittäminen loukkaa seksuaalista itsemääräämisoikeutta.

Nykyisessä laissa lasta koskevista kuvista todetaan, että kysymys on kuvista, joissa ”henkilö on ollut sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan toiminnan kohteena” eli tarkoitetaan lapsipornoa. Ehdotuksessa puhutaan seksuaalisesta kuvasta ja perusteluissa sanotaan, että tarkoitus on pitää ennallaan nykyisen käsitteen ”sukupuolisiveellisyyttä loukkaava kuva” merkitys.  Vaikuttaa siltä, että sanamuodon muutos laventaa soveltamisalaa. Laventaminen onkin some-maailmassa tarpeen. Lasta esittävän seksuaalisen kuvan levittämistä koskevaa 19 §:ää on tältä osin selkiytettävä tai saatettava perustelut sopusointuun lakitekstin kanssa.

Aikuisia koskevan 7 §:n kohdalla perusteluissa olisi hyvä selkiyttää suhdetta yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämistä koskevaan rikokseen (RL 24:8-8a).  

Paritus

Nykyinen paritussäännös on kasuistinen. Parituksen oleellinen elementti eli taloudellinen hyötyminen toisen henkilön hyväksikäytöstä prostituutiossa löytyy pykälän 4 kohdassa. Kasuistisesta kirjoitustavasta on seurannut, että parituksen muotoja, kuten kaupallisten seksin välityssivustojen ylläpitoa ei aina ymmärretä paritukseksi. 

Kuten ehdotuksen perusteluissa todetaan, paritussäännöstä koskevan soveltamisalan laajennuksen kattamat teot ovat jo nykyisin pääosin rangaistavia ihmiskauppana. En pidä tarpeellisena niiden tuomista selvästi lievemmin rangaistaviksi parituksena. Sen sijaan koko paritussäännös pitäisi kirjoittaa siten, että pääsääntö tulee selvästi esiin.

Ehdotus

10 § Paritus

Joka hankkiakseen itselleen tai muulle henkilölle taloudellista hyötyä siitä, että toinen henkilö tarjoaa sukupuoliyhteyttä tai siihen rinnastettavia seksuaalisia tekoja korvausta vastaan on tuomittava parituksesta sakkoon tai vankeuteen enintään kolmeksi vuodeksi.

Parituksesta tuomitaan esimerkiksi se, joka

  • markkinoi tai välittää 1 momentissa tarkoitettua toimintaa koskevia tietoja,
  • järjestää huoneen tai tilan 1 momentissa tarkoitettua toimintaa varten,
  • vuokraa huonetta tai huoneistoa sellaista toimintaa varten tai
  • viettelee tai houkuttelee henkilön sellaiseen toimintaan.

Jos 1 tai 2 momentissa tarkoitetun toiminnan kohteena on alle 18 vuotias lapsi, tuomitaan tekijä ihmiskaupasta RL 25 luvun 3 tai 3a §:n mukaan

11 § Törkeä paritus

poistetaan kohta 3.

Abortti

Abortti myönnetään yleensä sosiaalisen indikaation perusteella eli sillä perusteella, että lapsen synnyttäminen ja kasvattaminen olisi naiselle huomattava rasitus (Aborttilain 1 § 2 kohta). Siten on selvää, että jokainen raiskattu nainen saa tässä maassa abortin. Näin ollen aborttilain 1 §:n 3 kohta ja 3 §, jotka koskevat abortin saamista seksuaalirikosten perusteella, ovat käytännössä turhia. Ne pelkästään viivyttävät abortin saamista, jos niitä sovelletaan kirjaimellisesti.

Pelkällä olemassa olollaan ne muistuttavat siitä, että nainen ei Suomessa saa päättää omasta ruumiistaan, vaan siitä päättävät lääkärit, poliisi ja syyttäjä. Nöyryyttäviä lainkohtia ei pidä muuttaa, vaan ne pitää poistaa.

 

Ehdotus

raskauden keskeyttämisestä annetun lain muuttamisesta

1 §

Raskaus voidaan tämän lain säännöksiä noudattaen naisen pyynnöstä keskeyttää:

– – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – –

3) jos hän kertoo tulleensa raskaaksi seksuaalirikoksen johdosta

– – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – –

3 § kumotaan

6 § Raskaus voidaan keskeyttää:

1) 1 §:n 1–2 ja 6 kohdassa tarkoitetuissa tapauksissa kahden lääkärin lupapäätöksellä tai asetuksella tarkemmin säädetyissä tapauksissa vaihtoehtoisesti terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen luvalla;

2) 1 §:n 3-4 kohdassa tarkoitetussa tapauksessa keskeyttämisen suorittavan lääkärin päätöksellä; sekä

3) 1 §:n 5 kohdassa ja 5 §:n 3 momentissa sekä 5 a §:ssä tarkoitetuissa tapauksissa terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen luvalla.

Johanna Niemi toimii prosessioikeuden professorina Turun yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa

 

 

Rajanylitysmääräysten tulkinnasta

Johanna Niemi

Valmiuslaki otettiin käyttöön nopealla aikataululla. Sitä sovellettiin poliittisten paineiden alla kieltämällä liikkuminen Uudenmaan ja muun Suomen välillä 28.3.-15.4.2020. Tänä aikana poliisi valvoi Uudenmaan rajoja, ja virka-apuun kutsuttiin puolustusvoimista asevelvollisia. Kysymys oli mittavasta operaatiosta.

Valvonnassa poliisi pyrki ensisijaisesti kehotuksin ja sovinnollisesti saamaan kansalaiset noudattamaan määräystä. Jonkin verran jaettiin myös sakkoja. Näistä sakoista on kanneltu Eduskunnan oikeusasiamiehelle. Poliisin valmiuslain nojalla antamat sakot vahvistaa syyttäjä. Sakkoon tyytymätön voi ilmaista kantansa syyttäjälle, jonka päätöksestä voi myös valittaa käräjäoikeuteen. 

Eduskunnan oikeusasiamies otti nopeasti, odottamatta syyttäjien päätöksiä kantaa valmiuslakirikkomuksista Uudenmaan rajalla annettuihin sakkoihin. Kannanotossa oikeusasiamies otti kantaa siihen, miten lakia olisi pitänyt tulkita. Toki hän muistutti, että kannanotto kuuluu syyttäjälle, mutta OA:n kannanotto on painava argumentti eikä sen sivuuttaminen ole helppoa. Tämän kirjoituksen tarkoituksena on tuoda esiin, että OA:n esittämä tulkinta ja soveltamistapa ei ole ainoa mahdollinen, sillä kyseessä oleva lainsäädäntö on (osin) tulkinnanvarainen.  

Oikeusasiamiehen kannanoton mukaan oleellista on, että valmiuslakirikkomuksen yritystä ei ole säädetty rangaistavaksi, minkä johdosta osa sakoista oli aiheettomia. Siten rajan ylityksen tulisi olla täytetty teko, jotta siitä voitaisiin rangaista sakolla.

Yrityksen ja täytetyn teon välinen rajanveto on rikosoikeuden keskeisiä kysymyksiä, jonka arviointi riippuu kyseisen rikoksen tunnusmerkistöstä. Asiaa on käsitelty rikosoikeustieteessä ja oikeuskäytännössä yleensä hyvin toisen tyyppisten, huomattavasti vakavampien rikosten yhteydessä. Vakiintuneesti katsotaan, että ulkopuolisen tahon kuten poliisin puuttuminen tilanteeseen, jossa rikos muutoin olisi edennyt, ei poista rangaistavuutta. Tämä periaate ei kuitenkaan poista ongelmia, jotka liittyvät siihen, kuinka pitkälle rikoksen on täytynyt edetä, jotta siitä voidaan rangaista (kun yritys ei ole säädetty rangaistavaksi). 

Vähäisempiä rikoksia koskevaa oikeuskäytäntöä on vähän. Vertailua voisi tehdä liikenneturvallisuuden vaarantamiseen, joka ei ole yrityksenä rangaistava. Jos esimerkiksi jalankulkija on juuri laskemassa jalkansa ajoradalle ylittääkseen sen vastoin punaista valoa, hän syyllistynee liikenteen vaarantamiseen, vaikka poliisi viime hetkellä estäisi tämän. Tahallinen rajanylitys, jonka poliisi estää juuri ennen rajaa, on melko lailla vastaavanlainen tilanne. Missä kohdin valmiuslakirikkomus täyttyy, on varsin tulkinnanvarainen kysymys.

Oikeusasiamies otti kantaa myös siihen, että poliisi oli kirjannut sakkoon, että henkilö kieltäytyi palaamasta Uudellemaalle. Tämä ei oikeusasiamiehen mukaan ollut rikos. Vaikuttaa siltä, että tilanteessa perusteeton rajanylitys oli todettu, ehkä jopa myönnetty, mutta poliisi oli ensin pyrkinyt edistämään lain noudattamista sovinnollisesti kehotuksin palata. Tällöin sakko vaikuttaa perustellulta.

Nähdäkseni poliisin valitsema linja pyrkiä kehotuksin ohjaamaan kansalaisia lain noudattamiseen oli aivan oikea. Ei ole myöskään huono asia, että rikoksen yrityksen ja täytetyn rikoksen välistä rajanvetoa tarkastellaan kriittisesti. Syyttäjä joutuu nyt ottamaan tapauksiin kantaa. 

Johanna Niemi toimii prosessioikeuden professorina Turun yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa.

Osakeyhtiön tarkoitus

Johanna Niemi

Yhdysvaltojen merkittävimpien yritysten johtajat ottivat elokuussa 2019 kantaa yritysten rooliin taloudessa. Kannanoton keskeinen viesti on sitoutuminen yhteiskuntavastuullisuuteen. Yritysjohtajat eivät luovu vapaasta markkinataloudesta, jota he pitävät kestävän talouden, työllisyyden, innovaatioiden ja hyvinvoivan ympäristön edistäjänä. Kannanoton kärki kohdistui pikavoittoja tavoittelevaan yritystoimintaan.

Image by Gerd Altmann from Pixabay

Kannanoton merkitystä korostaa, että sen takana oli 181 yrityksen muodostama Business Roundtable ja allekirjoittajina tunnettujen konsulttiyhtiöiden, useiden rahoitusalan yritysten ja tuotantoyritysten, kuten Coca Colan, John Deeren ja General Motorsin johtajat.

Kannanotto sisältää viestin yritysten tarkoituksesta korostamalla yritysten tuottamia palveluita ja tuotteita. Kannanotto korostaa yritysten sitoutumista kaikkien sidosryhmien suuntaan, mainiten asiakkaat, työntekijät, alihankkijat, yritysten toimintaympäristöjen asukkaat, ympäristön sekä yrityksen osakkaat. Merkittävää ei ole pelkästään se, että osakkaat mainitaan samalla viivalla muiden sidosryhmien kanssa, vaan myös se, että ne mainitaan viimeisinä. Lisäksi kannanotto näkee osakkeenomistajien intressinä pitkän aikavälin sijoittamisen. 

Kannanotto merkitsee erilaista näkemystä yhtiöiden tarkoitukseen kuin suomalaisessa keskustelussa. Suomen osakeyhtiölakiin on kirjattu, että osakeyhtiön toiminnan tarkoitus on tuottaa voittoa osakkeenomistajille. Yhteiskuntavastuullisuutta ei laissa mainita, vaan sitä koskeva kannanotto on kirjattu hallituksen esitykseen, jonka mukaan yhteiskuntavastuullisuus toteutuu muun lainsäädännön ja mahdollisen yleisen mielipiteen kautta.

Osakeyhtiö on markkinatalouden keskeisimpiä instituutioita, joka on mahdollistanut sekä teollisen vallankumouksen että nykyisen jälkiteollisen talousjärjestelmän. Silti osakeyhtiöstä yhteiskunnallisena instituutiona käydään varsin vähän keskustelua. Keskustelua tulisi kuitenkin käydä sellaisista kysymyksistä kuin, miten osakeyhtiö on mahdollistanut viime vuosisatojen taloudellisen kasvun ja miten nykyinen käsitys osakeyhtiöstä pystyy vastaamaan markkinatalouden suuriin haasteisiin, kuten ilmastonmuutokseen. 

Historiallisessa tarkastelussa osakeyhtiömuodon kehityksen pontimena oli koota pääomaa taloudellisiin hankkeisiin, joita yksittäinen taloudellinen toimija ei pystynyt rahoittamaan ja joiden sisältämää riskiä kukaan ei pystynyt yksin kantamaan. Euroopan valtiot laajensivat 1600- ja 1700 lukujen taitteessa kaupankäyntiään siirtomaiden ja muiden kaukaisten maiden kanssa. Merikuljetusten rahoittaminen edellytti huomattavien pääomien kokoamista, ja kuljetukset olivat riskialttiita. Toisaalta myös voittopotentiaali oli huomattava. Historiallista taustaa vasten osakeyhtiö voitaisiin nähdä keinona yhteiskunnallisesti tarpeellisten ja merkittävien hankkeiden toteuttamiseen.

Osakeyhtiön tarkoitusta on edelleen aiheellista tarkastella yhteiskunnallisella tasolla, ei vain osakkeenomistajien näkökulmasta. Yhteiskunnallisena, lainsäätäjän mahdolliseksi tekemän instituution reunaehtoja ja vaikutuksia on voitava tarkastella myös kriittisesti eri tieteenalojen kriteereillä. Piia Aitta on Aalto-yliopistossa vuonna 2019 hyväksytyssä väitöskirjassaan osoittanut, että suomalaisessa keskustelussa on sivuutettu muut kuin osakkeenomistajan voitontavoittelua korostavat näkökulmat. 

Talouden kommentaattori Martin Wolf jatkoi keskustelua yritysjohtajien kannanotosta Financial Times lehdessä. Hän yhdisti kannanoton pääomamarkkinoiden tilanteeseen, joka on mahdollistanut rahoitussektorin ja suuryritysten huikean menestyksen verrattuna tuotannollisiin ja pieniin ja keskisuuriin yrityksiin. Tämä on osa kehitystä, joka on johtanut varallisuus- ja tuloerojen kasvuun erityisesti rikkaimman yhden prosentin eduksi sekä uusien yritysten toimintaedellytysten heikentymiseen.

Kuten Wolf toteaa, yritysjohtajien puheenvuoro on vain aloitus. He eivät sijoita itseään poliittisen keskustelun kentälle eivätkä ota kantaa siihen, millaisia toimia he odottavat lainsäätäjiltä, sääntelijöiltä ja poliitikoilta. Kuitenkin verokilpailun suitsiminen, infrastruktuurien ja ympäristön säilyttäminen, tuotannon muutoksista kärsivien aseman helpottaminen ja talouden vakauden turvaaminen vahvistavat myös yritysten toiminnan edellytyksiä.

Johanna Niemi toimii rikos-ja prosessioikeuden professorina Turun yliopistossa.

Väkivallan ehkäisemisestä ja nuorista lähisuhdeväkivallan näkijöinä

Johanna Niemi – Turun Turvallinen yhteiskunta – seminaarissa 27.11.2019 pidetty puheenvuoro.

Tänä syksynä on puhuttu paljon rikosten ehkäisemisestä. Sisäministeri Maria Ohisalo on useassa puheenvuorossaan korostanut, että poliisin tulee panostaa rikosten ehkäisyyn. Poliisissa toimii ennalta estävän toiminnon johtaja Jari Taponen, joka twiittailee ja korostaa poliisin ja vähemmistöryhmien välisen luottamuksen vahvistamista. Poliisi on jo pitkään toiminut netissä, tarkoituksena rikosten ehkäiseminen. 

Rikosten ehkäisemisen ja poliisin ja ihmisten välisen luottamuksen tärkeydestä on vaikeaa olla eri mieltä. Totta kai ne ovat tärkeitä. Mutta on syytä myös kysyä, mitä rikosten ehkäiseminen oikeastaan tarkoittaa ja miten luottamusta rakennetaan.

Erityisen tärkeää näiden kysymysten esittäminen on, kun tiedetään, että poliisin voimavarat eivät riitä läheskään kaikkien rikosten tutkimiseen. Jo pitkään on tiedetty, että ihmisten on tutkittava polkupyörävarkaudet itse esimerkiksi netin myyntipalstoja tutkailemalla. Elokuussa uutisoitiin, että poliisilla on avaamatta 2000 vihjeviestiä netissä tapahtuneista seksuaalirikoksista (HS 14.8.2019). Muutama vuosi sitten poliisiammattikorkeakoulussa valmistuneen tutkimuksen mukaan poliisi hoitaa osan kotihälytyksistä soittamalla puhelimella ja kysymällä, onko kaikki ok. Naisiin kohdistuvan ja perheväkivallan ehkäisemistä ja torjumista koskevan kansainvälisen sopimuksen (Istanbulin sopimuksen) täytäntöönpanoa valvova komitea totesi, että huomattavan moni poliisille ilmoitettu lähisuhdeväkivaltatapaus jää tutkimatta. 

Miten nämä tiedot vaikuttavat rikosten ehkäisemiseen ja poliisia kohtaan tunnettuun luottamukseen? Väitän, että ne vaikuttavat paljon ja että niiden vaikutus ulottuu yksittäistä rikoksen uhria laajemmalle.  Ihmisten, olipa etninen tausta mikä tahansa, luottamukseen poliisiin vaikuttaa se, miten poliisi suhtautuu heidän, heidän läheistensä tai heidän naapureidensa kohtaamaan väkivaltaan.

Erityinen merkitys on sillä, miten poliisi suhtautuu lasten vanhempaan, yleensä äitiin, kohdistuvaan lähisuhdeväkivaltaan. Jo pitkään on tiedetty, että äitiin (tai isään) kohdistuva väkivalta vaikuttaa negatiivisesti lapsiin. Lapset yleensä tietävät väkivallasta. Joskus he hakevat apua, soittavat poliisille, pyytävät apua läheisiltä tai ammattilaisilta, yrittävät suojella äitiä eri tavoin ja varsinkin nuoret miehet yrittävät mennä väliin. Vaikutus ulottuu aikuisuuteen. Jotkut uhriutuvat itse aikuissuhteissaan, jotkut käyttävät väkivaltaa ja jotkut toimivat aktiivisesti väkivaltaa vastaan. Mikään näistä kohtaloista ei ole tähtiin kirjoitettu. Uhriutuminen ja väkivallan käyttäminen on tavallisempaa niillä, jotka ovat lapsena todistaneet väkivaltaa, kuin niillä, jotka eivät ole. Silti useimmat kasvavat väkivallattomaan aikuisuuteen taustasta riippumatta. Puhe väkivallan periytyvyydestä on mielestäni väärin ja vahingollista.  

Lapsena lähisuhdeväkivaltaa kokeneet ja todistaneet kuitenkin kantavat henkisiä haavoja mukanaan. Yksi näistä haavoista voi olla epäluottamus yhteiskunnan instituutioita kohtaan, jos ne ovat laiminlyöneet väkivaltaan puuttumisen ja uhrien suojelun. Niiden kymmenien tuhansien lasten ja nuorten kohdalla, jotka kokevat ja todistavat väkivaltaa, väkivallan ehkäisy tarkoittaa sen toistumisen ehkäisyä. Sen takia ei voida asettaa vastakkain väkivaltaan puuttumista ja sen ehkäisyä.

Picture by Alexas Photos, Pixabay

GREVIO eli väkivallan vastaisen sopimuksen (Istanbulin sopimus) toimeenpanoa valvova komitea antoi 2.9.2019 ensimmäisen Suomea koskevan raporttinsa. Komitea oli huolellisesti perehtynyt Suomen tilanteeseen. Raportti sisältää jonkin verran kehuja, mutta melkoisen määrän erilaisia kehotuksia lisätä toimenpiteitä.

Sopimuksessa väkivallan ehkäisemisellä tarkoitetaan ensi sijaisesti väkivaltaa ja tasa-arvoa koskevan tiedon julkistamista, sen huomioon ottamista opetussuunnitelmissa ja ammattilaisten koulutuksessa sekä mediassa. Lisäksi väkivallan ehkäisemisen alla käsitellään väkivallan tekijöille suunnattuja väkivallan vähentämisen ohjelmia. Näissä kaikissa Suomella on parantamisen varaa. Esimerkiksi keskeisten ammattiryhmien, kuten tuomarien, syyttäjien ja poliisien, peruskoulutuksessa lähisuhdeväkivaltaan on kiinnitetty vähän, jos lainkaan huomiota. Onneksi vuosina 2010-2015 on tarjottu täydennyskoulutusta, johon osallistuminen on kuitenkin vapaaehtoista.

Väkivaltaa kokeneen ja nähneen lapsen ja nuoren näkökulmasta tällaiset ehkäisevät toimet tulevat liian myöhään ja vaikuttavat liian hitaasti. He tarvitsevat suojelua ja ehkäisyä silloin, kun väkivalta tapahtuu. Liian usein he saavat todistaa, että viranomaiset eivät tee juuri mitään.

Poliisiammattikorkeakoulun mukaan vuodessa tehdyistä 26.000 kotihälytyksestä kirjattiin 5.500 ilmoitusta lähisuhdeväkivallasta –  se tarkoittaa, että 80% tapauksista ei tehty käytännössä mitään. Näistä kirjatuista tapauksista puolet eteni syyttäjälle.  Vaikka samaan kotiin olisi tehty toistuvia kotihälytyksiä, se ei lisännyt tapausten kirjaamista ja etenemistä.  

GREVIO listaa joukon tekijöitä, jotka vaikuttavat tähän

  • poliiseilla ei ollut riittävää koulutusta lähisuhdeväkivaltaan
  • ei tiedostettu, että lieväkin väkivalta on kirjattava
  • etsittiin fyysisen väkivallan merkkejä, eikä hahmotettu vallankäyttöä ja kontrollia väkivaltaisessa suhteessa
  • väkivalta kirjattiin lähes automaattisesti molemminpuoliseksi selvittämättä, oliko toinen kenties toiminut puolustautuakseen
  • tapauksia ohjattiin sovitteluun
  • kotihälytyksellä ei käytetä väliaikaisen lähestymiskiellon määräämistä eikä pidätystä, vaikka se olisi mahdollista
  • turvakoteja oli liian vähän, eivätkä ne toimi salaisissa osoitteissa

Picture by Pixabay

Seksuaalirikosten tutkinnassa GREVIO havaitsi ongelmia, joiden vuoksi tutkinta kesti kauan, keskimäärin 200 päivää, ja vain 15,5 rikosilmoituksista johti tuomioon.  Vaikka laki suosittaa uhrin kuulustelijaksi samaa sukupuolta olevaa poliisia, naisten vähäinen määrä poliisissa (noin 15 %) ei anna tähän todellista mahdollisuutta. Poliisikoulutuksessa on nyt alkanut kaikkien aikojen naisvaltaisin kurssi (49% naisia). Tutkinta on organisoitu siten, ett kuulustelut tehdään joko heti, kun uhri on vielä sokissa, tai usean kuukauden kuluttua, kun muistikuvat ovat jo heikentyneet.  

Väkivallan ehkäisemisen näkökulmasta tämä tarkoittaa, että vuodessa menetetään 21.500 mahdollisuutta ehkäistä vakavaa rikollisuutta. Jokainen tapaus koskettaa useita ihmisiä väkivallan välittömän uhrin lähiympäristössä ja heikentää heidän luottamustaan poliisiin ja viranomaisiin yleisemminkin. Tuhannet nuoret, ja ehkä aivan erityisesti nuoret miehet kantavat mukanaan turhautumista, tuskaa ja ehkä jopa häpeää siitä, että eivät ole saaneet apua äitinsä kokemaan väkivaltaan, ja siihen liittyvää epäluottamusta Suomen viranomaisia kohtaan.

Sillioinkin kun interventio väkivaltaan onnistuu, tilanne ei välttämättä ole ohi lasten ja nuorten kohdalla. Lapsilla on oikeus tavata molempia vanhempiaan eron jälkeen. Tämä tapaamisoikeus on lain mukaan lapsen oikeus. Aikuisilla on kuitenkin suuri valta päättää siitä. Näyttää siltä, että jotkut viranomaiset ja järjestöt ovat käsittäneet, että kysymys olisi vanhemman ja myös väkivaltaa käyttäneen vanhemman oikeudesta tavata lasta. Lapsia on jopa painostettu tapaamaan väkivaltaista vanhempaa. Professori Suvi Ronkainen on pohtinut, halutaanko lapsen tapaamisen ehkäisevän väkivaltaa. Mutta ei lapsi ole väkivallan ehkäisemisen välikappale. Väkivallan lopettaminen on aikuisten velvollisuus.

GREVION raportissa noteerattiin myönteistä kehitystä. Kehuja Suomi sai muun muassa väkivallan uhrien riskin arvioinnin kehittämisestä, uhreille suunnatun tiedotuksen lisäämisestä, 24/7 uhripuhelimen toteuttamisesta ja turvakotien rahoituksen lisäämisestä – joskin niiden paikkamäärää pidettiin edelleen riittämättömänä. Myös perheväkivallan ja seksuaalirikosten uhrien tukitoimien kehittämistä komitea piti myönteisenä.

Keskeinen kritiikki raportissa on, että Suomesta puuttuu kattava naisiin kohdistuvan väkivallan vastainen ohjelma ja sukupuolinäkökulma asiaan. Tämä on mielestäni aivan oleellinen asia. Viranomaisten on vaikeaa kehittää toimintatapoja, ohjeistuksia tai käsikirjoja ja sisällyttää niihin sukupuoli- tai lapsinäkökulmaa, ellei poliittiselta taholta tulee selkeää viestiä.

Nykyisen hallituksen ohjelmassa väkivallan vastaista työtä on priorisoitu ja konkreettisia toimenpiteitä mainitaan, samoin sitoutuminen väkivallan vastaisen ohjelman laatimiseen. On tärkeää seurata, että ohjelma myös tehdään ja se resurssoidaan. Suomessa järjestöille on annettu paljon vastuuta väkivallan vastaisesta työstä, mutta niiden resurrointi on vaatimatonta ja ottaminen mukaan suunnitelmien ja strategioiden laadintaan voisi olla vahvempaa.

Ranskan presidentti Emmanuel Macron ymmärsi, että naisiin kohdistuvaan väkivaltaan puuttumisessa on yhä ongelmia kuunneltuaan naisten hätäpuheluita. Suomen Macron, korkean tason poliitikko, mieluummin mies, ei ole vielä astunut esiin. Paikka on vapaana – kuka on Suomen Macron?

 

 

 

Yhteistyötä Nicaraguan suurlähetystön kanssa

ASLA-projekti tapasi Nicaraguan suurlähettilään H.E. Dr Ricardo José Alvarado Nogueran ja ministerineuvos Ms Renee Patricia Gómez Blandonin Turussa.

Kuvassa vasemmalta oikealle: Suurlähettiläs Dr Ricardo José Alvarado Noguera, akatemiaprofessori Johanna Niemi, tutkijat Pia Eskelinen, Aleida Luján Pinelo, Amalia Verdu sekä ministerineuvos Renee Patricia Gómez Blandon. 

Tapaamisessa sovittiin, että ASLA -projekti järjestää syyskuussa 2019 yhdessä Nicaraguan suurlähetystön kanssa  työpajatyyppiseen seminaarin, jossa paneudutaan sukupuoleen ja oikeuteen. Tämän lisäksi sovittiin myös mahdollisista jatko-seminaareista.

Nuorten seurusteluväkivalta – katveesta keskusteluun

Anu Isotalo

Eurooppalaisten kyselytutkimusten mukaan alaikäisten nuorten seurusteluväkivalta on niin yleistä, että sen on todettu olevan merkittävä uhka nuorten hyvinvoinnille. Ulkomaisten tutkimusten mukaan nuorena koetulla parisuhdeväkivallalla voi olla kauaskantoisia kielteisiä vaikutuksia terveyteen ja elämänlaatuun. Suomessa nuorten parisuhdeväkivallan ilmiöitä on toistaiseksi tutkittu hämmästyttävän vähän.

Kuva: Pixabay

Tutkimuksen vähäisyydestä huolimatta monilla nuorten parissa työskentelevillä ammattilaisilla on käytännön tietoa seurustelusuhteisiin liittyvistä väkivallan ilmiöistä. Nuorten parisuhdeväkivallassa on aikuisten parisuhdeväkivallan tavoin kyse kontrolloivasta ja väkivaltaisesta käyttäytymisestä, hyväksikäytöstä, häirinnästä tai uhkailusta, jonka tekijänä on entinen tai nykyinen kumppani. Kännykän ja sosiaalisen median välityksellä tapahtuvat teot ovat osa väkivallan kirjoa. Nuorten on aikuisten tavoin helpompi tunnistaa suora fyysinen vahingoittaminen kuin erilaiset kontrolloinnin, lannistamisen, painostuksen ja hyväksikäytön muodot.

Kuten aikuisten parisuhdeväkivalta, myös nuorten uhrikokemukset jäävät usein piiloon ja kertomatta hämmennyksen, häpeän, pelon ja syyllisyyden tunteiden vuoksi. Vaikka nuorelle olisi selvää, että väkivaltaisen kumppanin käytöksessä on jotain pahasti vialla, syytä käytökselle voidaan silti etsiä omista reaktioista ja omasta oletetusta ”väärästä” tai ”riittämättömästä” tavasta olla seurustelukumppani. Salaamisen taustalla voi mahdollisesti olla myös se, että nuori ei tilanteessaan välttämättä kykene hahmottamaan, miten vakavasta ja kauaskantoisesti vahingollisesta asiasta häneen kohdistuneessa väkivallassa voi olla kyse. Asian piilotteluun voi liittyä ajatuksia siitä, että ongelma pitäisi pystyä ratkaisemaan itse.

 

Kuva: Pixabay

Viime aikoina Suomessa on toteutettu tärkeitä seurusteluväkivallan puheeksi ottamisen ja ehkäisemisen kampanjoita. Esimerkiksi Toisenlainen totuus -nettikampanjan tavoitteena oli madaltaa nuorten väkivallasta kertomisen ja aikuisten väkivallasta kysymisen kynnystä. My Space, Not Yours! -hankkeessa tehtiin muun väkivaltatyön lisäksi materiaalia yläkoulun ja toisen asteen opetukseen. Rikosuhripäivystys ja Nuorten Exit ovat julkaisseet opetusmateriaalia nuorten kanssa työskentelevien käyttöön. Rikoksentorjuntaneuvosto on koonnut linkki- ja materiaalipaketin rikosten ehkäisyyn. Opettajien ja muiden nuorten kanssa työskentelevien ammattilaisten on mahdollista ladata kaikki nämä valmiit materiaalit suoraan verkkosivuilta.

Näistä ja muista arvokkaista hankkeista huolimatta nuorten parisuhdeväkivallan käytännön ehkäisytyötä leimaa Suomessa edelleen projektiluonteisuus ja alueellinen vaihtelevuus. Kattavampi ehkäisytyö vaatisi aiheen näkyvämpää esiin nostamista nuorten elämänpiirissä ja yleisissä keskusteluissa. Helmikuu on esimerkiksi Yhdysvalloissa, Iso-Britanniassa ja Ruotsissa ollut vuosittainen seurusteluväkivallan ehkäisytyön kampanjakuukausi. Ruotsissa on myös vastikään helmikuun 2019 alussa käynnistynyt tieto- ja tukipalvelu, joka keskittyy nuorten parisuhdeväkivallan valtakunnalliseen ehkäisytyöhön ja laajaan asiakastyöhön. Tunnistammeko haasteen ja otammeko sen vastaan – onko helmikuu 2020 ensimmäinen seurusteluväkivallan ehkäisytyön kampanjakuukausi myös Suomessa?

 FT Anu Isotalo toimii Turun yliopistossa tutkijana.

« Older posts

© 2021 ASLA

Theme by Anders NorenUp ↑