Johanna Niemi
Seuraan pakkomielteen omaisesti urheilusivuja. Joka aamu tarkistan, keitä siellä tänään on: Ari, Ari, Lari, Jan, Heikki, Jussi-Pekka, Ismo, Jukka, Tero. Onko jännittäviä uusia nimiä, kuten Maisa? Kaipaan Annaa. Listassani ei ole Valtteria eikä Jesseä, koska pakkomielteeni ei koske urheilijoita vaan urheilutoimittajia. Mietin, millainen tunnelma toimituksessa mahtaa olla. Miltähän Annasta tuntui? Oliko hän harjoittelija? Miten häneen suhtauduttiin?
Kuva: Pixabay
Seuraaminen alkoi, kun Hesari siirsi urheilusivut ennen kulttuurisivuja useita vuosia sitten. Siihen asti olin seurannut kulttuurisivujen toimittajien nimiä, mutta se ei ollut enää mielenkiintoista, kun Suvi Aholan rinnalle oli ilmestynyt runsaasti muita naiskirjoittajia.
Pakkomielteeksi urheilusivujen seuranta muuttui, kun Suomi sai ensimmäisen Wimbledon voittonsa kesällä 2016. Odotin viikkokaupalla profiiliartikkelia Heather Watsonista. Millainen hän on? Miten hänen ja Henry Kontisen tiimi syntyi? Miten hieno yhteispelin dynamiikka oli saatu aikaan? Juttua ei koskaan ilmestynyt. Olen huomannut, että Heather ja Henri eivät enää pelaa yhdessä. Pohdin, miten tällainen ratkaisu syntyi. Oliko vaikeaa? Miltä Heatheristä nyt tuntuu? Sen sijaan päivästä toiseen saan lukea Laurista, Jessestä, Sebastianista ja monesta, monesta muusta.
Kiira Korven avautuminen huippu-urheilijan paineista ja ongelmista herätti (HS 30.9). Raportoiko urheilujournalismi miesten saavutuksista ja naisten ongelmista? Korven avautuminen ongelmistaan oli rohkeaa ja hienoa, mutta voisiko olla niin, että osa ongelmaa on urheilujournalismi, josta on vaikeaa löytää urheilijatytöille positiivisia roolimalleja, kun niitä miehille on tarjolla lukuisia joka ikinen päivä?
Käynnistin seurannan. Viikon ajan (30.9.-6.10) laskin Helsingin Sanomien ja Turun Sanomien urheilusivuilta, kuinka monta miestoimittajan ja naistoimittajan juttua niiltä löytyi. Laskin myös sen, kuinka moni juttu kertoi naisurheilijasta tai miesurheilijasta. Erikseen laskin miesten ja naisten urheilujoukkueista kertovat uutiset.
Laskenta oli epätieteellinen. Yksilö- ja joukkuejuttujen erottaminen ei aina ollut yksiselitteistä. Joku pikkujuttu saattoi jäädä huomaamatta. Luokittelin juttuja otsikkolähtöisesti, mutta luin myös sisältöä. Usein joukkueurheilusta kerrotaan yksittäisen urheilijan kautta. Pyrin luokittelemaan nämä yksilöuutisiin, mutta en välttämättä ollut johdonmukainen. En ollut odottanut valmentajista kertovia juttuja. Olin luultavasti epäjohdonmukainen niiden tilastoinnin kanssa. Ne kertoivat kaikki miesvalmentajista. Metodin mahdollisista epäjohdonmukaisuuksista huolimatta syntynyt kokonaiskuva oli selkeä. Tulokset ovat järkyttäviä.
Urheilujournalistit ovat miehiä. Turun Sanomissa oli seurantaviikolla vain miesten kirjoittamia urheilu-uutisia, kaikkiaan 58. Hesarissa ilmestyi 40 toimittajan nimellä kirjoitettua juttua, joista kolme oli naistoimittajan kirjoittamia. Kaikki kolme käsittelivät urheilijoiden hyvinvointia, kaksi naisurheilijoiden kokemusta kovasta urheilumaailmasta ja kolmas urheilupsykologiaa, ja siinäkin jutussa tyttöurheilijoiden vointi oli keskeistä.
Helsingin Sanomissa ilmestyi 50 ja Turun Sanomissa 75 urheilu-uutista. Kummassakin lehdessä neljä uutista koski naisten urheilua (8 ja 5 prosenttia). Lisäksi TS:ssa oli uutisia, jossa kerrottiin sekä miesten että naisten mäkihypystä, leuanvedosta ja suunnistuksesta.
Helsingin Sanomissa ei ollut yhtään uutista naisten joukkueurheilusta, Turun Sanomissa kaksi. TS uutisoi ylipäätään enemmän joukkueista, kun taas Hesari keskittyi enemmän yksilöihin, myös joukkueurheilussa. Lukijoiden oletetaan tietävän, että uutiset koskevat miesten joukkueita, miessukupuolta ei nimittäin näissä jutuissa juuri mainita. Katsoin urheilusivuilla julkaistuja tulostaulukoita, joiden mukaan seurantaviikolla naiset olivat pelanneet jalkapallo-, koripallo- ja salibandyotteluita. Mutta urheilu-uutisia lukiessamme me siis ”miesoletamme”.
Juttujen sisällössä kiinnitti huomiota se, että huomattavan paljon kirjoitettiin urheilijoiden urista. Niitä pohdittiin monelta kannalta, ja usein miesurheilijoita haastateltiin uraan liittyvistä kysymyksistä. Esimerkiksi jutut siirtymisestä joukkueesta tai tallista toiseen olivat tavallisia. Juttujen sisältö oli voittopuolisesti hyvin myönteinen. Hieman huumoriakin löytyi. Otsikolla ”Oululaiset poromiehet Turussa” kerrottiin kahden TPS:n salibandyjoukkueeseen siirtyneen nuoren miehen tarinaa. Miesurheilijat esiintyivät positiivisina roolimalleina.
Aivan varmasti myös naisurheilijoitakin muuttaa kaupungista toiseen. Siitä vain ei kerrota. Naisista kertovissa jutuissa korostui ”voimistelukulttuurin kova puoli”, kuten Johanna Juupaluoman jutun ingressissä voimistelija Margarita Mamusta todettiin. Onneksi oli positiivinen juttu Ella Junnilasta ja äidistään Ringa Roposta (kirjoittajana Ari Pusa) ja uimari Ida Konkasta. Hämmentävin oli iso artikkeli valmentajasta, joka kritisoi urheilun tasapäistämisen kulttuuria. Isoissa kuvissa takana oli Mimosa Jallow uima-altaassa. Näin Mimosasta unta.
Kuva: Pixabay
Uutisten laskeminen on nyt päättynyt. Vapaudunkohan pakkomielteisestä urheilutoimittajien seuraamisesta? Mieltäni askarruttaviin kysymyksiin siitä, millaisia miesvoittoiset urheilutoimitukset ovat ja miksi niissä on niin vähän naisia, eivät saaneet valaistusta. Sen sijaan ymmärsin, että Heather Watsonia koskevat kysymykseni ovat juuri sellaisia, joista miesurheilijoiden kohdalla kirjoitetaan varsin paljon. Jos hän vain olisi mies, hänestä olisi varmaan kirjoitettu.
Kokonaisuutena syntyi kuva, että urheilusivut ovat joka päivä täynnä positiivisia roolimalleja pojille, kun taas tyttöjen on todella vaikeaa löytää niitä. Sen sijaan tarjolla on analyysiä siitä, kuinka vaikeaa ja rankkaa naisurheilijolla on.
Johanna Niemi , prosessioikeuden professori Turun yliopisto