Month: November 2019

Johanna Niemi – Turun Turvallinen yhteiskunta – seminaarissa 27.11.2019 pidetty puheenvuoro.

Tänä syksynä on puhuttu paljon rikosten ehkäisemisestä. Sisäministeri Maria Ohisalo on useassa puheenvuorossaan korostanut, että poliisin tulee panostaa rikosten ehkäisyyn. Poliisissa toimii ennalta estävän toiminnon johtaja Jari Taponen, joka twiittailee ja korostaa poliisin ja vähemmistöryhmien välisen luottamuksen vahvistamista. Poliisi on jo pitkään toiminut netissä, tarkoituksena rikosten ehkäiseminen. 

Rikosten ehkäisemisen ja poliisin ja ihmisten välisen luottamuksen tärkeydestä on vaikeaa olla eri mieltä. Totta kai ne ovat tärkeitä. Mutta on syytä myös kysyä, mitä rikosten ehkäiseminen oikeastaan tarkoittaa ja miten luottamusta rakennetaan.

Erityisen tärkeää näiden kysymysten esittäminen on, kun tiedetään, että poliisin voimavarat eivät riitä läheskään kaikkien rikosten tutkimiseen. Jo pitkään on tiedetty, että ihmisten on tutkittava polkupyörävarkaudet itse esimerkiksi netin myyntipalstoja tutkailemalla. Elokuussa uutisoitiin, että poliisilla on avaamatta 2000 vihjeviestiä netissä tapahtuneista seksuaalirikoksista (HS 14.8.2019). Muutama vuosi sitten poliisiammattikorkeakoulussa valmistuneen tutkimuksen mukaan poliisi hoitaa osan kotihälytyksistä soittamalla puhelimella ja kysymällä, onko kaikki ok. Naisiin kohdistuvan ja perheväkivallan ehkäisemistä ja torjumista koskevan kansainvälisen sopimuksen (Istanbulin sopimuksen) täytäntöönpanoa valvova komitea totesi, että huomattavan moni poliisille ilmoitettu lähisuhdeväkivaltatapaus jää tutkimatta. 

Miten nämä tiedot vaikuttavat rikosten ehkäisemiseen ja poliisia kohtaan tunnettuun luottamukseen? Väitän, että ne vaikuttavat paljon ja että niiden vaikutus ulottuu yksittäistä rikoksen uhria laajemmalle.  Ihmisten, olipa etninen tausta mikä tahansa, luottamukseen poliisiin vaikuttaa se, miten poliisi suhtautuu heidän, heidän läheistensä tai heidän naapureidensa kohtaamaan väkivaltaan.

Erityinen merkitys on sillä, miten poliisi suhtautuu lasten vanhempaan, yleensä äitiin, kohdistuvaan lähisuhdeväkivaltaan. Jo pitkään on tiedetty, että äitiin (tai isään) kohdistuva väkivalta vaikuttaa negatiivisesti lapsiin. Lapset yleensä tietävät väkivallasta. Joskus he hakevat apua, soittavat poliisille, pyytävät apua läheisiltä tai ammattilaisilta, yrittävät suojella äitiä eri tavoin ja varsinkin nuoret miehet yrittävät mennä väliin. Vaikutus ulottuu aikuisuuteen. Jotkut uhriutuvat itse aikuissuhteissaan, jotkut käyttävät väkivaltaa ja jotkut toimivat aktiivisesti väkivaltaa vastaan. Mikään näistä kohtaloista ei ole tähtiin kirjoitettu. Uhriutuminen ja väkivallan käyttäminen on tavallisempaa niillä, jotka ovat lapsena todistaneet väkivaltaa, kuin niillä, jotka eivät ole. Silti useimmat kasvavat väkivallattomaan aikuisuuteen taustasta riippumatta. Puhe väkivallan periytyvyydestä on mielestäni väärin ja vahingollista.  

Lapsena lähisuhdeväkivaltaa kokeneet ja todistaneet kuitenkin kantavat henkisiä haavoja mukanaan. Yksi näistä haavoista voi olla epäluottamus yhteiskunnan instituutioita kohtaan, jos ne ovat laiminlyöneet väkivaltaan puuttumisen ja uhrien suojelun. Niiden kymmenien tuhansien lasten ja nuorten kohdalla, jotka kokevat ja todistavat väkivaltaa, väkivallan ehkäisy tarkoittaa sen toistumisen ehkäisyä. Sen takia ei voida asettaa vastakkain väkivaltaan puuttumista ja sen ehkäisyä.

Picture by Alexas Photos, Pixabay

GREVIO eli väkivallan vastaisen sopimuksen (Istanbulin sopimus) toimeenpanoa valvova komitea antoi 2.9.2019 ensimmäisen Suomea koskevan raporttinsa. Komitea oli huolellisesti perehtynyt Suomen tilanteeseen. Raportti sisältää jonkin verran kehuja, mutta melkoisen määrän erilaisia kehotuksia lisätä toimenpiteitä.

Sopimuksessa väkivallan ehkäisemisellä tarkoitetaan ensi sijaisesti väkivaltaa ja tasa-arvoa koskevan tiedon julkistamista, sen huomioon ottamista opetussuunnitelmissa ja ammattilaisten koulutuksessa sekä mediassa. Lisäksi väkivallan ehkäisemisen alla käsitellään väkivallan tekijöille suunnattuja väkivallan vähentämisen ohjelmia. Näissä kaikissa Suomella on parantamisen varaa. Esimerkiksi keskeisten ammattiryhmien, kuten tuomarien, syyttäjien ja poliisien, peruskoulutuksessa lähisuhdeväkivaltaan on kiinnitetty vähän, jos lainkaan huomiota. Onneksi vuosina 2010-2015 on tarjottu täydennyskoulutusta, johon osallistuminen on kuitenkin vapaaehtoista.

Väkivaltaa kokeneen ja nähneen lapsen ja nuoren näkökulmasta tällaiset ehkäisevät toimet tulevat liian myöhään ja vaikuttavat liian hitaasti. He tarvitsevat suojelua ja ehkäisyä silloin, kun väkivalta tapahtuu. Liian usein he saavat todistaa, että viranomaiset eivät tee juuri mitään.

Poliisiammattikorkeakoulun mukaan vuodessa tehdyistä 26.000 kotihälytyksestä kirjattiin 5.500 ilmoitusta lähisuhdeväkivallasta –  se tarkoittaa, että 80% tapauksista ei tehty käytännössä mitään. Näistä kirjatuista tapauksista puolet eteni syyttäjälle.  Vaikka samaan kotiin olisi tehty toistuvia kotihälytyksiä, se ei lisännyt tapausten kirjaamista ja etenemistä.  

GREVIO listaa joukon tekijöitä, jotka vaikuttavat tähän

• poliiseilla ei ollut riittävää koulutusta lähisuhdeväkivaltaan
• ei tiedostettu, että lieväkin väkivalta on kirjattava
• etsittiin fyysisen väkivallan merkkejä, eikä hahmotettu vallankäyttöä ja kontrollia väkivaltaisessa suhteessa
• väkivalta kirjattiin lähes automaattisesti molemminpuoliseksi selvittämättä, oliko toinen kenties toiminut puolustautuakseen
• tapauksia ohjattiin sovitteluun
• kotihälytyksellä ei käytetä väliaikaisen lähestymiskiellon määräämistä eikä pidätystä, vaikka se olisi mahdollista
• turvakoteja oli liian vähän, eivätkä ne toimi salaisissa osoitteissa

Picture by Pixabay

Seksuaalirikosten tutkinnassa GREVIO havaitsi ongelmia, joiden vuoksi tutkinta kesti kauan, keskimäärin 200 päivää, ja vain 15,5 rikosilmoituksista johti tuomioon.  Vaikka laki suosittaa uhrin kuulustelijaksi samaa sukupuolta olevaa poliisia, naisten vähäinen määrä poliisissa (noin 15 %) ei anna tähän todellista mahdollisuutta. Poliisikoulutuksessa on nyt alkanut kaikkien aikojen naisvaltaisin kurssi (49% naisia). Tutkinta on organisoitu siten, ett kuulustelut tehdään joko heti, kun uhri on vielä sokissa, tai usean kuukauden kuluttua, kun muistikuvat ovat jo heikentyneet.  

Väkivallan ehkäisemisen näkökulmasta tämä tarkoittaa, että vuodessa menetetään 21.500 mahdollisuutta ehkäistä vakavaa rikollisuutta. Jokainen tapaus koskettaa useita ihmisiä väkivallan välittömän uhrin lähiympäristössä ja heikentää heidän luottamustaan poliisiin ja viranomaisiin yleisemminkin. Tuhannet nuoret, ja ehkä aivan erityisesti nuoret miehet kantavat mukanaan turhautumista, tuskaa ja ehkä jopa häpeää siitä, että eivät ole saaneet apua äitinsä kokemaan väkivaltaan, ja siihen liittyvää epäluottamusta Suomen viranomaisia kohtaan.

Sillioinkin kun interventio väkivaltaan onnistuu, tilanne ei välttämättä ole ohi lasten ja nuorten kohdalla. Lapsilla on oikeus tavata molempia vanhempiaan eron jälkeen. Tämä tapaamisoikeus on lain mukaan lapsen oikeus. Aikuisilla on kuitenkin suuri valta päättää siitä. Näyttää siltä, että jotkut viranomaiset ja järjestöt ovat käsittäneet, että kysymys olisi vanhemman ja myös väkivaltaa käyttäneen vanhemman oikeudesta tavata lasta. Lapsia on jopa painostettu tapaamaan väkivaltaista vanhempaa. Professori Suvi Ronkainen on pohtinut, halutaanko lapsen tapaamisen ehkäisevän väkivaltaa. Mutta ei lapsi ole väkivallan ehkäisemisen välikappale. Väkivallan lopettaminen on aikuisten velvollisuus.

GREVION raportissa noteerattiin myönteistä kehitystä. Kehuja Suomi sai muun muassa väkivallan uhrien riskin arvioinnin kehittämisestä, uhreille suunnatun tiedotuksen lisäämisestä, 24/7 uhripuhelimen toteuttamisesta ja turvakotien rahoituksen lisäämisestä – joskin niiden paikkamäärää pidettiin edelleen riittämättömänä. Myös perheväkivallan ja seksuaalirikosten uhrien tukitoimien kehittämistä komitea piti myönteisenä.

Keskeinen kritiikki raportissa on, että Suomesta puuttuu kattava naisiin kohdistuvan väkivallan vastainen ohjelma ja sukupuolinäkökulma asiaan. Tämä on mielestäni aivan oleellinen asia. Viranomaisten on vaikeaa kehittää toimintatapoja, ohjeistuksia tai käsikirjoja ja sisällyttää niihin sukupuoli- tai lapsinäkökulmaa, ellei poliittiselta taholta tulee selkeää viestiä.

Nykyisen hallituksen ohjelmassa väkivallan vastaista työtä on priorisoitu ja konkreettisia toimenpiteitä mainitaan, samoin sitoutuminen väkivallan vastaisen ohjelman laatimiseen. On tärkeää seurata, että ohjelma myös tehdään ja se resurssoidaan. Suomessa järjestöille on annettu paljon vastuuta väkivallan vastaisesta työstä, mutta niiden resurrointi on vaatimatonta ja ottaminen mukaan suunnitelmien ja strategioiden laadintaan voisi olla vahvempaa.

Ranskan presidentti Emmanuel Macron ymmärsi, että naisiin kohdistuvaan väkivaltaan puuttumisessa on yhä ongelmia kuunneltuaan naisten hätäpuheluita. Suomen Macron, korkean tason poliitikko, mieluummin mies, ei ole vielä astunut esiin. Paikka on vapaana – kuka on Suomen Macron?