Actors, Structures and Law

Category: Blogi (Finnish) (Page 2 of 3)

Väkivallan ehkäisemisestä ja nuorista lähisuhdeväkivallan näkijöinä

Johanna Niemi – Turun Turvallinen yhteiskunta – seminaarissa 27.11.2019 pidetty puheenvuoro.

Tänä syksynä on puhuttu paljon rikosten ehkäisemisestä. Sisäministeri Maria Ohisalo on useassa puheenvuorossaan korostanut, että poliisin tulee panostaa rikosten ehkäisyyn. Poliisissa toimii ennalta estävän toiminnon johtaja Jari Taponen, joka twiittailee ja korostaa poliisin ja vähemmistöryhmien välisen luottamuksen vahvistamista. Poliisi on jo pitkään toiminut netissä, tarkoituksena rikosten ehkäiseminen. 

Rikosten ehkäisemisen ja poliisin ja ihmisten välisen luottamuksen tärkeydestä on vaikeaa olla eri mieltä. Totta kai ne ovat tärkeitä. Mutta on syytä myös kysyä, mitä rikosten ehkäiseminen oikeastaan tarkoittaa ja miten luottamusta rakennetaan.

Erityisen tärkeää näiden kysymysten esittäminen on, kun tiedetään, että poliisin voimavarat eivät riitä läheskään kaikkien rikosten tutkimiseen. Jo pitkään on tiedetty, että ihmisten on tutkittava polkupyörävarkaudet itse esimerkiksi netin myyntipalstoja tutkailemalla. Elokuussa uutisoitiin, että poliisilla on avaamatta 2000 vihjeviestiä netissä tapahtuneista seksuaalirikoksista (HS 14.8.2019). Muutama vuosi sitten poliisiammattikorkeakoulussa valmistuneen tutkimuksen mukaan poliisi hoitaa osan kotihälytyksistä soittamalla puhelimella ja kysymällä, onko kaikki ok. Naisiin kohdistuvan ja perheväkivallan ehkäisemistä ja torjumista koskevan kansainvälisen sopimuksen (Istanbulin sopimuksen) täytäntöönpanoa valvova komitea totesi, että huomattavan moni poliisille ilmoitettu lähisuhdeväkivaltatapaus jää tutkimatta. 

Miten nämä tiedot vaikuttavat rikosten ehkäisemiseen ja poliisia kohtaan tunnettuun luottamukseen? Väitän, että ne vaikuttavat paljon ja että niiden vaikutus ulottuu yksittäistä rikoksen uhria laajemmalle.  Ihmisten, olipa etninen tausta mikä tahansa, luottamukseen poliisiin vaikuttaa se, miten poliisi suhtautuu heidän, heidän läheistensä tai heidän naapureidensa kohtaamaan väkivaltaan.

Erityinen merkitys on sillä, miten poliisi suhtautuu lasten vanhempaan, yleensä äitiin, kohdistuvaan lähisuhdeväkivaltaan. Jo pitkään on tiedetty, että äitiin (tai isään) kohdistuva väkivalta vaikuttaa negatiivisesti lapsiin. Lapset yleensä tietävät väkivallasta. Joskus he hakevat apua, soittavat poliisille, pyytävät apua läheisiltä tai ammattilaisilta, yrittävät suojella äitiä eri tavoin ja varsinkin nuoret miehet yrittävät mennä väliin. Vaikutus ulottuu aikuisuuteen. Jotkut uhriutuvat itse aikuissuhteissaan, jotkut käyttävät väkivaltaa ja jotkut toimivat aktiivisesti väkivaltaa vastaan. Mikään näistä kohtaloista ei ole tähtiin kirjoitettu. Uhriutuminen ja väkivallan käyttäminen on tavallisempaa niillä, jotka ovat lapsena todistaneet väkivaltaa, kuin niillä, jotka eivät ole. Silti useimmat kasvavat väkivallattomaan aikuisuuteen taustasta riippumatta. Puhe väkivallan periytyvyydestä on mielestäni väärin ja vahingollista.  

Lapsena lähisuhdeväkivaltaa kokeneet ja todistaneet kuitenkin kantavat henkisiä haavoja mukanaan. Yksi näistä haavoista voi olla epäluottamus yhteiskunnan instituutioita kohtaan, jos ne ovat laiminlyöneet väkivaltaan puuttumisen ja uhrien suojelun. Niiden kymmenien tuhansien lasten ja nuorten kohdalla, jotka kokevat ja todistavat väkivaltaa, väkivallan ehkäisy tarkoittaa sen toistumisen ehkäisyä. Sen takia ei voida asettaa vastakkain väkivaltaan puuttumista ja sen ehkäisyä.

Picture by Alexas Photos, Pixabay

GREVIO eli väkivallan vastaisen sopimuksen (Istanbulin sopimus) toimeenpanoa valvova komitea antoi 2.9.2019 ensimmäisen Suomea koskevan raporttinsa. Komitea oli huolellisesti perehtynyt Suomen tilanteeseen. Raportti sisältää jonkin verran kehuja, mutta melkoisen määrän erilaisia kehotuksia lisätä toimenpiteitä.

Sopimuksessa väkivallan ehkäisemisellä tarkoitetaan ensi sijaisesti väkivaltaa ja tasa-arvoa koskevan tiedon julkistamista, sen huomioon ottamista opetussuunnitelmissa ja ammattilaisten koulutuksessa sekä mediassa. Lisäksi väkivallan ehkäisemisen alla käsitellään väkivallan tekijöille suunnattuja väkivallan vähentämisen ohjelmia. Näissä kaikissa Suomella on parantamisen varaa. Esimerkiksi keskeisten ammattiryhmien, kuten tuomarien, syyttäjien ja poliisien, peruskoulutuksessa lähisuhdeväkivaltaan on kiinnitetty vähän, jos lainkaan huomiota. Onneksi vuosina 2010-2015 on tarjottu täydennyskoulutusta, johon osallistuminen on kuitenkin vapaaehtoista.

Väkivaltaa kokeneen ja nähneen lapsen ja nuoren näkökulmasta tällaiset ehkäisevät toimet tulevat liian myöhään ja vaikuttavat liian hitaasti. He tarvitsevat suojelua ja ehkäisyä silloin, kun väkivalta tapahtuu. Liian usein he saavat todistaa, että viranomaiset eivät tee juuri mitään.

Poliisiammattikorkeakoulun mukaan vuodessa tehdyistä 26.000 kotihälytyksestä kirjattiin 5.500 ilmoitusta lähisuhdeväkivallasta –  se tarkoittaa, että 80% tapauksista ei tehty käytännössä mitään. Näistä kirjatuista tapauksista puolet eteni syyttäjälle.  Vaikka samaan kotiin olisi tehty toistuvia kotihälytyksiä, se ei lisännyt tapausten kirjaamista ja etenemistä.  

GREVIO listaa joukon tekijöitä, jotka vaikuttavat tähän

  • poliiseilla ei ollut riittävää koulutusta lähisuhdeväkivaltaan
  • ei tiedostettu, että lieväkin väkivalta on kirjattava
  • etsittiin fyysisen väkivallan merkkejä, eikä hahmotettu vallankäyttöä ja kontrollia väkivaltaisessa suhteessa
  • väkivalta kirjattiin lähes automaattisesti molemminpuoliseksi selvittämättä, oliko toinen kenties toiminut puolustautuakseen
  • tapauksia ohjattiin sovitteluun
  • kotihälytyksellä ei käytetä väliaikaisen lähestymiskiellon määräämistä eikä pidätystä, vaikka se olisi mahdollista
  • turvakoteja oli liian vähän, eivätkä ne toimi salaisissa osoitteissa

Picture by Pixabay

Seksuaalirikosten tutkinnassa GREVIO havaitsi ongelmia, joiden vuoksi tutkinta kesti kauan, keskimäärin 200 päivää, ja vain 15,5 rikosilmoituksista johti tuomioon.  Vaikka laki suosittaa uhrin kuulustelijaksi samaa sukupuolta olevaa poliisia, naisten vähäinen määrä poliisissa (noin 15 %) ei anna tähän todellista mahdollisuutta. Poliisikoulutuksessa on nyt alkanut kaikkien aikojen naisvaltaisin kurssi (49% naisia). Tutkinta on organisoitu siten, ett kuulustelut tehdään joko heti, kun uhri on vielä sokissa, tai usean kuukauden kuluttua, kun muistikuvat ovat jo heikentyneet.  

Väkivallan ehkäisemisen näkökulmasta tämä tarkoittaa, että vuodessa menetetään 21.500 mahdollisuutta ehkäistä vakavaa rikollisuutta. Jokainen tapaus koskettaa useita ihmisiä väkivallan välittömän uhrin lähiympäristössä ja heikentää heidän luottamustaan poliisiin ja viranomaisiin yleisemminkin. Tuhannet nuoret, ja ehkä aivan erityisesti nuoret miehet kantavat mukanaan turhautumista, tuskaa ja ehkä jopa häpeää siitä, että eivät ole saaneet apua äitinsä kokemaan väkivaltaan, ja siihen liittyvää epäluottamusta Suomen viranomaisia kohtaan.

Sillioinkin kun interventio väkivaltaan onnistuu, tilanne ei välttämättä ole ohi lasten ja nuorten kohdalla. Lapsilla on oikeus tavata molempia vanhempiaan eron jälkeen. Tämä tapaamisoikeus on lain mukaan lapsen oikeus. Aikuisilla on kuitenkin suuri valta päättää siitä. Näyttää siltä, että jotkut viranomaiset ja järjestöt ovat käsittäneet, että kysymys olisi vanhemman ja myös väkivaltaa käyttäneen vanhemman oikeudesta tavata lasta. Lapsia on jopa painostettu tapaamaan väkivaltaista vanhempaa. Professori Suvi Ronkainen on pohtinut, halutaanko lapsen tapaamisen ehkäisevän väkivaltaa. Mutta ei lapsi ole väkivallan ehkäisemisen välikappale. Väkivallan lopettaminen on aikuisten velvollisuus.

GREVION raportissa noteerattiin myönteistä kehitystä. Kehuja Suomi sai muun muassa väkivallan uhrien riskin arvioinnin kehittämisestä, uhreille suunnatun tiedotuksen lisäämisestä, 24/7 uhripuhelimen toteuttamisesta ja turvakotien rahoituksen lisäämisestä – joskin niiden paikkamäärää pidettiin edelleen riittämättömänä. Myös perheväkivallan ja seksuaalirikosten uhrien tukitoimien kehittämistä komitea piti myönteisenä.

Keskeinen kritiikki raportissa on, että Suomesta puuttuu kattava naisiin kohdistuvan väkivallan vastainen ohjelma ja sukupuolinäkökulma asiaan. Tämä on mielestäni aivan oleellinen asia. Viranomaisten on vaikeaa kehittää toimintatapoja, ohjeistuksia tai käsikirjoja ja sisällyttää niihin sukupuoli- tai lapsinäkökulmaa, ellei poliittiselta taholta tulee selkeää viestiä.

Nykyisen hallituksen ohjelmassa väkivallan vastaista työtä on priorisoitu ja konkreettisia toimenpiteitä mainitaan, samoin sitoutuminen väkivallan vastaisen ohjelman laatimiseen. On tärkeää seurata, että ohjelma myös tehdään ja se resurssoidaan. Suomessa järjestöille on annettu paljon vastuuta väkivallan vastaisesta työstä, mutta niiden resurrointi on vaatimatonta ja ottaminen mukaan suunnitelmien ja strategioiden laadintaan voisi olla vahvempaa.

Ranskan presidentti Emmanuel Macron ymmärsi, että naisiin kohdistuvaan väkivaltaan puuttumisessa on yhä ongelmia kuunneltuaan naisten hätäpuheluita. Suomen Macron, korkean tason poliitikko, mieluummin mies, ei ole vielä astunut esiin. Paikka on vapaana – kuka on Suomen Macron?

 

 

 

Yhteistyötä Nicaraguan suurlähetystön kanssa

ASLA-projekti tapasi Nicaraguan suurlähettilään H.E. Dr Ricardo José Alvarado Nogueran ja ministerineuvos Ms Renee Patricia Gómez Blandonin Turussa.

Kuvassa vasemmalta oikealle: Suurlähettiläs Dr Ricardo José Alvarado Noguera, akatemiaprofessori Johanna Niemi, tutkijat Pia Eskelinen, Aleida Luján Pinelo, Amalia Verdu sekä ministerineuvos Renee Patricia Gómez Blandon. 

Tapaamisessa sovittiin, että ASLA -projekti järjestää syyskuussa 2019 yhdessä Nicaraguan suurlähetystön kanssa  työpajatyyppiseen seminaarin, jossa paneudutaan sukupuoleen ja oikeuteen. Tämän lisäksi sovittiin myös mahdollisista jatko-seminaareista.

Nuorten seurusteluväkivalta – katveesta keskusteluun

Anu Isotalo

Eurooppalaisten kyselytutkimusten mukaan alaikäisten nuorten seurusteluväkivalta on niin yleistä, että sen on todettu olevan merkittävä uhka nuorten hyvinvoinnille. Ulkomaisten tutkimusten mukaan nuorena koetulla parisuhdeväkivallalla voi olla kauaskantoisia kielteisiä vaikutuksia terveyteen ja elämänlaatuun. Suomessa nuorten parisuhdeväkivallan ilmiöitä on toistaiseksi tutkittu hämmästyttävän vähän.

Kuva: Pixabay

Tutkimuksen vähäisyydestä huolimatta monilla nuorten parissa työskentelevillä ammattilaisilla on käytännön tietoa seurustelusuhteisiin liittyvistä väkivallan ilmiöistä. Nuorten parisuhdeväkivallassa on aikuisten parisuhdeväkivallan tavoin kyse kontrolloivasta ja väkivaltaisesta käyttäytymisestä, hyväksikäytöstä, häirinnästä tai uhkailusta, jonka tekijänä on entinen tai nykyinen kumppani. Kännykän ja sosiaalisen median välityksellä tapahtuvat teot ovat osa väkivallan kirjoa. Nuorten on aikuisten tavoin helpompi tunnistaa suora fyysinen vahingoittaminen kuin erilaiset kontrolloinnin, lannistamisen, painostuksen ja hyväksikäytön muodot.

Kuten aikuisten parisuhdeväkivalta, myös nuorten uhrikokemukset jäävät usein piiloon ja kertomatta hämmennyksen, häpeän, pelon ja syyllisyyden tunteiden vuoksi. Vaikka nuorelle olisi selvää, että väkivaltaisen kumppanin käytöksessä on jotain pahasti vialla, syytä käytökselle voidaan silti etsiä omista reaktioista ja omasta oletetusta ”väärästä” tai ”riittämättömästä” tavasta olla seurustelukumppani. Salaamisen taustalla voi mahdollisesti olla myös se, että nuori ei tilanteessaan välttämättä kykene hahmottamaan, miten vakavasta ja kauaskantoisesti vahingollisesta asiasta häneen kohdistuneessa väkivallassa voi olla kyse. Asian piilotteluun voi liittyä ajatuksia siitä, että ongelma pitäisi pystyä ratkaisemaan itse.

 

Kuva: Pixabay

Viime aikoina Suomessa on toteutettu tärkeitä seurusteluväkivallan puheeksi ottamisen ja ehkäisemisen kampanjoita. Esimerkiksi Toisenlainen totuus -nettikampanjan tavoitteena oli madaltaa nuorten väkivallasta kertomisen ja aikuisten väkivallasta kysymisen kynnystä. My Space, Not Yours! -hankkeessa tehtiin muun väkivaltatyön lisäksi materiaalia yläkoulun ja toisen asteen opetukseen. Rikosuhripäivystys ja Nuorten Exit ovat julkaisseet opetusmateriaalia nuorten kanssa työskentelevien käyttöön. Rikoksentorjuntaneuvosto on koonnut linkki- ja materiaalipaketin rikosten ehkäisyyn. Opettajien ja muiden nuorten kanssa työskentelevien ammattilaisten on mahdollista ladata kaikki nämä valmiit materiaalit suoraan verkkosivuilta.

Näistä ja muista arvokkaista hankkeista huolimatta nuorten parisuhdeväkivallan käytännön ehkäisytyötä leimaa Suomessa edelleen projektiluonteisuus ja alueellinen vaihtelevuus. Kattavampi ehkäisytyö vaatisi aiheen näkyvämpää esiin nostamista nuorten elämänpiirissä ja yleisissä keskusteluissa. Helmikuu on esimerkiksi Yhdysvalloissa, Iso-Britanniassa ja Ruotsissa ollut vuosittainen seurusteluväkivallan ehkäisytyön kampanjakuukausi. Ruotsissa on myös vastikään helmikuun 2019 alussa käynnistynyt tieto- ja tukipalvelu, joka keskittyy nuorten parisuhdeväkivallan valtakunnalliseen ehkäisytyöhön ja laajaan asiakastyöhön. Tunnistammeko haasteen ja otammeko sen vastaan – onko helmikuu 2020 ensimmäinen seurusteluväkivallan ehkäisytyön kampanjakuukausi myös Suomessa?

 FT Anu Isotalo toimii Turun yliopistossa tutkijana.

Vertaisarviointi: Näkökulma sisältäpäin

Professori Johanna Niemen kirjoitus on julkaistu alunperin Turun yliopiston blogissa.

Olen keskustellut monen yliopistotutkijan puolison kanssa, ja tutkimustyöhön liittyvä jatkuva arviointi nousee usein esiin. He näkevät läheltä sen, miten tutkija ottaa vastaan palautteen, varsinkin negatiivisen. Lähes poikkeuksetta puolisoiden palaute on ihailun ja kritiikin yhdistelmä: Miten te jaksatte elää niin kovassa maailmassa?  Arviointikulttuuri on tullut akateemiseen maailmaan jäädäkseen, ja me, jotka olemme täällä pysyneet, olemme oppineet elämään sen kanssa.

Olen saanut monenlaista palautetta viranhauissa, rahoitushauissa ja tieteellisissä lehdissä. Kuten tämän ikäiset yliopistoihmiset, olen myös arvioinut muita. Mutta melko vähän olen käynyt keskusteluja siitä, millaiset ovat ammattimaisen arvioinnin kriteerit, millainen on hyvä arvioitsija ja miten arviointeja tulisi tehdä.

Kuva: Pixabay

Olen kuluneiden kolmen vuoden ajan ollut Suomen Akatemian yhteiskunnan ja kulttuurin tutkimuksen toimikunnan jäsen, ja sinä aikana paljonkin pohtinut arviointia. Kauden nyt lähestyessä loppuaan on aika aloittaa tilinpäätöksen tekeminen. Kuvaan tässä Akatemian päätöksentekoprosessia, sillä sitä ei edes tiedemaailmassa tunneta kovin hyvin. Toimikuntien arviointiprosessit ovat muuttumassa vuoden 2018 syyskuun haussa, ja avaan seuraavassa muutoksen päälinjoja ja pohdin hiukan sen vaikutuksia.

Michèle Lamont analysoi klassikkoteoksessaan How Professors Think: Inside the Curious World of Academic Judgement (2009) asiantuntija-arvioitsijoiden roolia Yhdysvaltojen keskeisillä tutkimusrahoittajilla.  Hänen tutkimuksensa perustui panelistien haastatteluihin ja havainnointiin.

Lamontin tutkimus tuo esiin hyvän panelistin ominaisuuksia, joista ensimmäiseksi kiinnitti huomiota valmius tehdä kovasti työtä usein tiiviissä ajanjaksossa. Lamontin mukaan panelistit olivat omistautuneita, mikä ahkeruuden lisäksi näkyi siinä, että he aidosti uskoivat arviointiprosessin johtavan parhaiden hakemusten valikoitumiseen rahoitettaviksi. Keskeiseksi hyvän panelistin ominaisuudeksi nousi kollegiaalisuus eli valmius antautua keskusteluun muiden panelistien kanssa hakemusten ansioista ja heikkouksista sekä kunnioitus toisten panelistien osaamista ja ammattitaitoa kohtaan. Tähän tarvitaan tiettyä laaja-alaisuutta ja vähintäänkin halukkuutta ymmärtää toisten tieteenalojen kriteereitä ja traditioita.

Ennen muuta vaaditaan kykyä vuoropuheluun ja vastakkaisten näkökohtien punnitsemiseen. Samalla kuitenkin tulisi pystyä pitämään kiinni oman tieteenalan laatuvaatimuksista ja ymmärtämään muiden tieteenalojen kriteerejä. Arviointi on kontekstuaalista ja suhteellista, eivätkä eri tieteenalojen arviointikriteerit voi olla yhdenmukaisia. Lamontin mukaan tieteidenvälisyys ja tutkimuksen monimuotoisuus olivat panelistien mielestä laatukriteerejä, eivätkä vaihtoehtoisia arviointikriteereitä.

Oma kokemukseni Akatemian toimikunnan jäsenenä vastaa pitkälti Lamontin havaintoja. Toimikunta käsittelee ja tekee rahoituspäätökset tutkimushankkeista sekä akatemiatutkijan ja tutkijatohtorin hakemuksista. Hakemuksia on vuosittain ollut lähes tuhat, ja hyväksymisprosentti on vaihdellut 9-14 välillä.

Toimikunta on siitä kiitollisessa asemassa, että kansainvälinen paneeli on arvioinut hakemukset, kun ne tulevat toimikunnan käsittelyyn. Silti toimikunnan työskentelyssä tuntuivat löytyvän kaikki Lamontin kuvaamat piirteet.

Kaudella 2016–2018 kansainväliset paneelit olivat vaihtelevan kokoisia. Ne olivat tieteenalapohjaisia, mutta siitä huolimatta kunkin paneelin arvioitavaksi tuli hakemuksia varsin laajalta skaalalta sekä tutkimuskohteen että käytettyjen menetelmien suhteen. Paneelit arvioivat hakemukset asteikolla 1-6. Toimikunta on tehnyt lopullisen päätöksen hakemusten keskinäisestä järjestyksestä eli siitä, kenelle rahoitus myönnetään.

Taso on kova. Edes arvosana kuusi ei ole taannut rahoitusta. Joskus jokin paneeli on voinut antaa useita kuutosia ja jokin toinen taas ei lainkaan. Toimikunnan tehtävä on ollut tasoittaa tilanne. Varsinainen karsinta on tehty arvosanan viisi kohdalla. Arvosanan viisi saaneet hakemukset ovat kaikki olleet erittäin korkeaa tasoa, ja niille olisi kernaasti suonut rahoituksen. Keskustelevassa prosessissa hakemusten ansiot ja heikkoudet tulivat perusteellisesti käsitellyiksi, ja myös paneelien lausuntoja arvioitiin huolellisesti. Rahoitettavat hakemukset löytyivät perusteellisten keskustelujen tuloksena siten, että toimikunnan jäsenet kokivat prosessin siivilöivän parhaat hakemukset rahoitukseen. Samoin kuin Lamontin haastattelemat panelistit, me toimikunnan jäseninä uskoimme prosessin oikeudenmukaisuuteen ja päädyimme pönkittämään järjestelmää.

Sen vuoksi on ehkä mielenkiintoista kiinnittää huomiota seikkoihin, joissa saattoi esiintyä systeemiin liittyviä eroavia näkemyksiä. Ei liene yllätys, että tieteenalakohtaiset erot nousivat välistä esiin. Toimikunnan kattamilla aloilla esiintyy varsin erilaista teoriapohjaa ja metodologiaa, joiden ymmärtäminen toisenlaisesta tutkimusperinteestä tulevalle saattoi olla haasteellista. Vuoropuhelun kautta tällaiset ongelmat ratkesivat. Toinen asenne-ero esiintyi suhtautumisessa kansainvälisten paneelien arviointiin. Osa toimikunnan jäsenistä halusi nojautua vahvasti paneelien arvioihin. Toiset taas korostivat toimikunnan omaan arviointia enemmän.

Tässä suhteessa tulevan toimikunnan työprosessit vuodesta 2019 eteenpäin tulevat olemaan erilaisia. Paneelien kokoonpanossa ei olla luopumassa tieteenalapohjaisuudesta, mutta paneelit pyritään saamaan saman kokoisiksi. Tästä seuraa, että pienet tieteenalat eivät välttämättä saa omaa paneelia. Lisäksi poikkitieteellisissä teemoissa voidaan kokeilla ilmiöpohjaista paneelia. Paneelit tulevat myös asettamaan hakemukset paremmuusjärjestykseen. Myös toimikunnan rooli muuttuu. Paneelien antamien arvioiden merkitys korostuu, ja niistä poikkeaminen tulee olemaan harvinaista tai ainakin vaatimaan erityisen hyviä perusteluita.

On vaikeaa ennakoida, mitä muutos tarkoittaa toimikunnan työn kannalta. Jos paneelien arviointeihin nojaudutaan entistä enemmän, toimikunnan työ voi helpottua. Tällöin toimikunnalle jäisi enemmän aikaa pohtia ja keskustella tiedepoliittisista linjauksista. Toimikunnat olivat kaudella 2016-2018 sivussa strategisen tutkimuksen, profilointien ja akatemiaprofessuurien hauista ja niiden rooli huippuyksikköhaussa oli vähäinen. Tämä ratkaisu on ollut toimikunnan jäsenten työmäärään nähden ymmärrettävä, mutta samalla toimikunta on ollut sivussa tärkeistä tiedepoliittisista linjauksista. Uusi menettely voi antaa lisää tilaa laajemmalle tiedepoliittiselle pohdinnalle.

Olen kuluneiden kolmen vuoden aikana nähnyt paljon erinomaisia hakemuksia, joita ei ole pystytty rahoittamaan. Mieleeni ovat monesti tulleet Uumajan yliopiston entisen rehtorin, Wallenbergin säätiöiden johtajan Göran Sandbergin sanat, että ”tärkeimmät tutkijalta vaadittavat ominaisuudet ovat kyky vuorovaikutukseen ja kyky kestää pettymyksiä”. Toivoisin, että tutkijanuralla ei tarvitsisi olla niin paljon pettymyksiä kuin nykyisin. Tarvitsemme enemmän tietoa ja keskustelua arviointiprosesseista ja siitä, miten tutkimusrahoitus kanavoidaan.

Johanna Niemi
Kirjoittaja on Suomen Akatemian Minna Canth -professori kaudella 2015–2019

Lainmuutosta potilastietojen luovuttamisen laajentamiseksi ei tarvita – väkivallan ehkäisyyn on muita keinoja

Julkaistu alun perin Helsingin Sanomissa 15.11.2018

Arveluttavan uudistuksen sijasta olisi tärkeää kehittää poliisin toimintatapoja siten, että perheväkivaltatilanteissa toimittaisiin tehokkaasti.

Helsingin Sanomat uutisoi (6.11.), että sisäministeriö valmistelee lainuudistusta, jolla laajennettaisiin poliisin pääsyä arkaluonteisiin terveystietoihin.

Uudistuksen tarpeellisuutta perusteltiin muun muassa herkemmällä puuttumisella perheväkivaltaan. Tarve parantaa perheväkivaltaan puuttumista on olemassa, mutta ehdotettu keino ei ole siinä suhteessa tarpeellinen. Sen sijaan on aiheellista kehittää niiden toimivaltuuksien käyttöä, jotka ovat jo olemassa.

Sisäministeri Kai Mykkänen (kok) esitteli kolme esimerkkiä, joissa laajennettua pääsyä terveystietoihin tarvittaisiin. Esimerkit koskivat tilanteita, joissa jo nyt terveydenhuollolla on velvollisuus antaa tietoja poliisille. Nämä esimerkit olivat raiskaus, törkeä pahoinpitely ja törkeä huumausainerikos, joista voi seurata kuuden vuoden vankeusrangaistus. Tällöin tietoja on annettava.

Jos terveydenhuolto kieltäytyy antamasta tietoja, poliisi voi viedä asian tuomioistuimeen. Lainmuutosta ei siis näiltä osin tarvita.

Kuva: Pixabay

Tietojen antamisen laajentaminen tilanteisiin, joissa mitään rikosta ei ole tapahtunut, vaan sellaista ennakoidaan, on hyvin arveluttavaa. Se vähentäisi erityisesti hakeutumista lääkäriin mielenterveysongelmien vuoksi ja voisi johtaa päinvastaiseen tulokseen kuin on ajateltu. Jo nyt terveydenhuolto voi tehdä ilmoituksen, jos konkreettinen väkivaltarikoksen vaara on olemassa.

Arveluttavan uudistuksen sijasta olisi tärkeää kehittää poliisin toimintatapoja siten, että perheväkivaltatilanteissa toimittaisiin tehokkaasti. Poliisi voi esimerkiksi määrätä väliaikaisen lähestymiskiellon, mitä voitaisiin käyttää nykyistä enemmän. Lähestymiskiellon tehostamiseksi olisi syytä kehittää elektronista valvontaa.

Perheväkivalta on usein toistuvaa, mihin tulisi tutkinnassa kiinnittää erityistä huomiota. Ruotsissa erityinen kriminalisointi on suunnannut tutkintaa perheväkivallan toistuvuuteen.

Suomi erottui Euroopan unionin tutkimuksessa maana, jossa naisiin kohdistuva väkivalta on yleistä. Tarvitsemme selkeän naisiin kohdistuvan väkivallan toimintaohjelman, johon sisältyy myös rikosoikeusjärjestelmää koskevia toimenpiteitä.

Saara Ilvessalo, oikeustieteen maisteri, tutkija

Johanna Niemi, prosessioikeuden professori, Turun yliopisto

 

Journalismi kertoo miesurheilusta

Johanna Niemi

Seuraan pakkomielteen omaisesti urheilusivuja. Joka aamu tarkistan, keitä siellä tänään on: Ari, Ari, Lari, Jan, Heikki, Jussi-Pekka, Ismo, Jukka, Tero. Onko jännittäviä uusia nimiä, kuten Maisa? Kaipaan Annaa. Listassani ei ole Valtteria eikä Jesseä, koska pakkomielteeni ei koske urheilijoita vaan urheilutoimittajia. Mietin, millainen tunnelma toimituksessa mahtaa olla. Miltähän Annasta tuntui? Oliko hän harjoittelija? Miten häneen suhtauduttiin?

Kuva: Pixabay

Seuraaminen alkoi, kun Hesari siirsi urheilusivut ennen kulttuurisivuja useita vuosia sitten. Siihen asti olin seurannut kulttuurisivujen toimittajien nimiä, mutta se ei ollut enää mielenkiintoista, kun Suvi Aholan rinnalle oli ilmestynyt runsaasti muita naiskirjoittajia.

Pakkomielteeksi urheilusivujen seuranta muuttui, kun Suomi sai ensimmäisen Wimbledon voittonsa kesällä 2016. Odotin viikkokaupalla profiiliartikkelia Heather Watsonista. Millainen hän on? Miten hänen ja Henry Kontisen tiimi syntyi? Miten hieno yhteispelin dynamiikka oli saatu aikaan? Juttua ei koskaan ilmestynyt. Olen huomannut, että Heather ja Henri eivät enää pelaa yhdessä. Pohdin, miten tällainen ratkaisu syntyi. Oliko vaikeaa? Miltä Heatheristä nyt tuntuu?  Sen sijaan päivästä toiseen saan lukea Laurista, Jessestä, Sebastianista ja monesta, monesta muusta.

Kiira Korven avautuminen huippu-urheilijan paineista ja ongelmista herätti (HS 30.9). Raportoiko urheilujournalismi miesten saavutuksista ja naisten ongelmista? Korven avautuminen ongelmistaan oli rohkeaa ja hienoa, mutta voisiko olla niin, että osa ongelmaa on urheilujournalismi, josta on vaikeaa löytää urheilijatytöille positiivisia roolimalleja, kun niitä miehille on tarjolla lukuisia joka ikinen päivä?

Käynnistin seurannan. Viikon ajan (30.9.-6.10) laskin Helsingin Sanomien ja Turun Sanomien urheilusivuilta, kuinka monta miestoimittajan ja naistoimittajan juttua niiltä löytyi. Laskin myös sen, kuinka moni juttu kertoi naisurheilijasta tai miesurheilijasta. Erikseen laskin miesten ja naisten urheilujoukkueista kertovat uutiset.

Laskenta oli epätieteellinen. Yksilö- ja joukkuejuttujen erottaminen ei aina ollut yksiselitteistä. Joku pikkujuttu saattoi jäädä huomaamatta. Luokittelin juttuja otsikkolähtöisesti, mutta luin myös sisältöä. Usein joukkueurheilusta kerrotaan yksittäisen urheilijan kautta. Pyrin luokittelemaan nämä yksilöuutisiin, mutta en välttämättä ollut johdonmukainen. En ollut odottanut valmentajista kertovia juttuja. Olin luultavasti epäjohdonmukainen niiden tilastoinnin kanssa.  Ne kertoivat kaikki miesvalmentajista. Metodin mahdollisista epäjohdonmukaisuuksista huolimatta syntynyt kokonaiskuva oli selkeä. Tulokset ovat järkyttäviä.

Urheilujournalistit ovat miehiä. Turun Sanomissa oli seurantaviikolla vain miesten kirjoittamia urheilu-uutisia, kaikkiaan 58. Hesarissa ilmestyi 40 toimittajan nimellä kirjoitettua juttua, joista kolme oli naistoimittajan kirjoittamia. Kaikki kolme käsittelivät urheilijoiden hyvinvointia, kaksi naisurheilijoiden kokemusta kovasta urheilumaailmasta ja kolmas urheilupsykologiaa, ja siinäkin jutussa tyttöurheilijoiden vointi oli keskeistä.

Helsingin Sanomissa ilmestyi 50 ja Turun Sanomissa 75 urheilu-uutista. Kummassakin lehdessä neljä uutista koski naisten urheilua (8 ja 5 prosenttia). Lisäksi TS:ssa oli uutisia, jossa kerrottiin sekä miesten että naisten mäkihypystä, leuanvedosta ja suunnistuksesta.

Helsingin Sanomissa ei ollut yhtään uutista naisten joukkueurheilusta, Turun Sanomissa kaksi. TS uutisoi ylipäätään enemmän joukkueista, kun taas Hesari keskittyi enemmän yksilöihin, myös joukkueurheilussa. Lukijoiden oletetaan tietävän, että uutiset koskevat miesten joukkueita, miessukupuolta ei nimittäin näissä jutuissa juuri mainita. Katsoin urheilusivuilla julkaistuja tulostaulukoita, joiden mukaan seurantaviikolla naiset olivat pelanneet jalkapallo-, koripallo- ja salibandyotteluita. Mutta urheilu-uutisia lukiessamme me siis ”miesoletamme”.

Juttujen sisällössä kiinnitti huomiota se, että huomattavan paljon kirjoitettiin urheilijoiden urista. Niitä pohdittiin monelta kannalta, ja usein miesurheilijoita haastateltiin uraan liittyvistä kysymyksistä. Esimerkiksi jutut siirtymisestä joukkueesta tai tallista toiseen olivat tavallisia. Juttujen sisältö oli voittopuolisesti hyvin myönteinen. Hieman huumoriakin löytyi. Otsikolla ”Oululaiset poromiehet Turussa” kerrottiin kahden TPS:n salibandyjoukkueeseen siirtyneen nuoren miehen tarinaa. Miesurheilijat esiintyivät positiivisina roolimalleina.

Aivan varmasti myös naisurheilijoitakin muuttaa kaupungista toiseen. Siitä vain ei kerrota. Naisista kertovissa jutuissa korostui ”voimistelukulttuurin kova puoli”, kuten Johanna Juupaluoman jutun ingressissä voimistelija Margarita Mamusta todettiin. Onneksi oli positiivinen juttu Ella Junnilasta ja äidistään Ringa Roposta (kirjoittajana Ari Pusa) ja uimari Ida Konkasta. Hämmentävin oli iso artikkeli valmentajasta, joka kritisoi urheilun tasapäistämisen kulttuuria. Isoissa kuvissa takana oli Mimosa Jallow uima-altaassa. Näin Mimosasta unta.

Kuva: Pixabay

Uutisten laskeminen on nyt päättynyt. Vapaudunkohan pakkomielteisestä urheilutoimittajien seuraamisesta? Mieltäni askarruttaviin kysymyksiin siitä, millaisia miesvoittoiset urheilutoimitukset ovat ja miksi niissä on niin vähän naisia, eivät saaneet valaistusta. Sen sijaan ymmärsin, että Heather Watsonia koskevat kysymykseni ovat juuri sellaisia, joista miesurheilijoiden kohdalla kirjoitetaan varsin paljon. Jos hän vain olisi mies, hänestä olisi varmaan kirjoitettu.

Kokonaisuutena syntyi kuva, että urheilusivut ovat joka päivä täynnä positiivisia roolimalleja pojille, kun taas tyttöjen on todella vaikeaa löytää niitä. Sen sijaan tarjolla on analyysiä siitä, kuinka vaikeaa ja rankkaa naisurheilijolla on.

Johanna Niemi , prosessioikeuden professori Turun yliopisto

Nordiska processrättsmötet i Tromssa 17-18.8.2018

Med den här dikten vill jag tacka professor Anna Nylund och hennes medhjälpare som hade ordnat Nordiska processrättmötet i Tromssa 17-18.2018. 

Nu är det dags att tacka Anna
som har varit vår värdinna
och bjudit oss in hit vid fjorden
i processrättsmöte i Norden.
Vi har gemensamma principer
ibland dock olika åsikter.
Grundläggande är fri bevisvärdering:
hotas den av digitalisering
och krav på effektivisering
i alla domstolarna
som ska skydda medborgarna,
även de sårbara medlemmarna
i samhället.
Principen om legalitet
är viktigare än teknologineutralitet
tycker vi som är professionella,
även om språkligt multikulturella.
Nu är det dags att tacka Anna
vår fina värdinna
här vid fjorden
i den höga Norden!

Johanna Niemi

Pohjoismainen tutkimusverkostotapaaminen lapsiin kohdistuvasta väkivallasta (Tukholma 23.-24.8.2018)

Anu Isotalo

Lapsiin kohdistuvan väkivallan tutkijat kokoontuivat elokuussa Tukholmaan pohjoismaiseen verkostotapaamiseen keskustelemaan lapsiin kohdistuvan väkivallan tutkimuksesta, ehkäisystä ja tukimuodoista sekä tutkimustulosten käytäntöön saattamisen haasteista.

Pohjoismainen tutkimustapaaminen järjestettiin Tukholman kauniissa kaupunkimaisemissa. Elokuinen iltanäkymä Erstasta kohti Gröna Lundin huvipuistoa. Kuva: Anu Isotalo

Kyseessä oli vuodesta 2001 toimineen Nordic Research on Interventions to Protect and support children exposed to violence in their family -verkoston 11. tutkimusseminaari, jonka järjestelyistä ja puheenjohtajuudesta vastasi professori Maria Eriksson (Ersta Sköndal Bräcke Högskola, Tukholma). Osallistujat olivat enimmäkseen sosiaalitieteiden alan tutkijoita ja opettajia, ja osa heistä työskenteli tai oli työskennellyt sosiaalityöntekijöinä, psykologeina tai psykoterapeutteina.

Lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa, väkivallan ehkäisyä sekä tukipalveluja tarkasteltiin yhteensä viidessä kaikille osallistujille yhteisessä tutkimusteemasessiossa. Sessiot koostuivat yhdestä tai kahdesta esitelmästä, jonka jälkeen käytiin keskustelua puheenjohtajan johdolla. Lapsiin perheessä kohdistuvan väkivallan lisäksi tämänkertaisessa seminaarissa tarkasteltiin lasten ja nuorten seurustelusuhteissa ja asuinympäristöissä kokemaa ja kohtaamaa väkivaltaa. Esitelmävetoisen ohjelman lisäksi myös ajatuksia herättävälle vapaalle keskustelulle oli varattu riittävästi aikaa.

Parisuhdeväkivallasta kysyminen lasten terveydenhuollossa

 Ensimmäisessä teemasessiossa Kjerstin Almqvist (Karlstadin yliopisto) kertoi tutkimushankkeesta, jossa lasten terveydenhuollon henkilökuntaa oli koulutettu parisuhdeväkivallan puheeksi ottamiseen. Tutkimukseen osallistuneet lasten äidit olivat poikkeuksetta sitä mieltä, että parisuhdeväkivallasta on syytä kysyä terveydenhuollossa myös lapsen syntymän jälkeen, ei vain raskausaikana, ja puheeksi ottamisen olisi syytä tapahtua erillisissä asiakastilanteissa sekä äidin että isän kanssa.

Esitelmä ja sen jälkeen käyty keskustelu korostivat, että uskallus ottaa väkivalta puheeksi on ensiarvoisen tärkeää, mutta se vaatii työntekijältä myös valmiuksia väkivaltakertomusten vastaanottamiseen. Lisäksi työntekijän on työpaikallaan tiedettävä, minkälaisten tukipalvelujen piiriin hän voi ohjata väkivaltaa kokeneen tai tehneen ihmisen väkivallan ilmitulon jälkeen.

 Parisuhdeväkivalta nuorten seurustelusuhteissa

Toisessa sessiossa väkivaltaa tarkasteltiin perhesuhteiden sijasta nuorten omissa parisuhteissa. Toisin kuin perheväkivaltaa, nuoriin kohdistuvaa parisuhdeväkivaltaa on toistaiseksi tutkittu Pohjoismaissa hyvin vähän, mikä puhutti osallistujia.

Esitelmässäni tarkastelin alaikäisiin tyttöihin kohdistuvan seurustelusuhdeväkivallan ilmituloa pahoinpitelyistä tehdyissä rikosilmoituksissa Suomessa. Sibel Korkmaz (Tukholman yliopisto) käsitteli puolestaan nuorten seurustelusuhdeväkivallan eurooppalaista tutkimusta ja esitteli lyhyesti Ruotsissa ensi kertaa käynnissä olevaa nuorten kysely- ja haastattelututkimusta. Esitelmät toivat esiin paitsi seurustelusuhdeväkivaltatutkimusten käsitteellistä, metodologista ja metodista variaatiota, myös nuoriin tyttöihin kohdistuvan väkivallan monimuotoisuutta ja vakavuutta.

Muiden seminaarisessioiden aiheena olivat lasten altistuminen väkivallalle yhteisöissään ja asuinalueellaan (Karin Röbäck de Souza, lapsiasiavaltuutetun toimisto, Tukholma) sekä väkivaltaa kokeneiden lasten psykologisen haastattelun menetelmät (Karin Fängström, Uppsalan yliopisto). Lisäksi yksi sessio perustui kokonaan osallistujien keskusteluun ja kommenttipuheenvuoroihin. Sessio käsitteli parisuhdeväkivaltaa nähneiden ja traumatisoituneiden lasten sijais- ja laitoshoitoa.

Katvealueita ja keskustelunavauksia: kolme nostoa

Kahden päivän seminaarityöskentelyn pohjalta voisi nimetä monia pohjoismaisittain tärkeitä aiheita. Seuraavassa kolme Suomeakin koskevaa huomiota seminaarikeskustelujen pohjalta:

  1. Lasten ja nuorten seurustelusuhteissaan kokema ja tekemä parisuhdeväkivalta on jäänyt paitsioon pohjoismaisessa väkivaltatutkimuksessa.
  2. Sijaishuollossa oleviin lapsiin kohdistuvasta väkivallasta tiedetään edelleen liian vähän.
  3. Lapset voivat altistua väkivallalle myös asuinalueillaan, ja tähän väkivaltaan pitää kiinnittää enemmän huomiota (mm. rasismi; sukupuolittunut väkivalta ja väkivallan uhka; väkivallan näkeminen).

Keskustelunaiheeksi nousi toistuvasti myös kysymys siitä, miten tutkimustieto kytketään aiempaa toimivammin pohjoismaiseen päätöksentekoon ja resurssien kohdentamiseen sekä lasten ja nuorten kanssa työskentelevien työkäytäntöihin. Tätä keskustelua jatketaan mitä todennäköisimmin myös seuraavassa verkostotapaamisessa, joka järjestetään Tukholmassa toukokuussa 2019.

FT Anu Isotalo toimii Turun yliopistossa tutkijana.

Lähestymiskieltoon liittyvät puutteet pitää korjata

Johanna Niemi

Sini Majlander

Julkaistu alun perin Helsingin Sanomissa 10.8.2018

Lähisuhdeväkivalta ja erityisesti naisiin kohdistuvan parisuhdeväkivallan yleisyys on herättänyt paljon keskustelua. Ongelman tunnistamisen lisäksi keskusteluun olisi tärkeä nostaa tehokkaiden puuttumiskeinojen kehittäminen. Tähän velvoittavat myös Suomea sitovat ihmisoikeussopimukset, kuten Suomessa elokuussa 2015 voimaan tullut naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemistä ja poistamista koskeva Istanbulin sopimus.

Kuva: Pixabay

Sopimus korostaa lähestymiskiellon merkitystä väkivallalta suojaamisessa. Suomen laki lähestymiskiellosta tuli voimaan vuonna 1999, ja sitä täydennettiin perheen sisäisellä kiellolla vuonna 2005. Lähestymiskielto voidaan käsitellä rikostutkinnasta tai rikosprosessista erillisenä. Sen voi määrätä käräjäoikeus tai väliaikaisesti poliisi. Kiellon voi hakea suojelua tarvitseva henkilö itse, poliisi, syyttäjä tai sosiaalityöntekijä. Kiireellisissä tapauksissa väliaikainen lähestymiskielto tulee voimaan heti.

Lähestymiskieltoja määrätään Suomessa vuosittain noin 2 000. Tapauksista noin 80 prosenttia koskee perheväkivaltaa. Lähestymiskieltojen taustalla on usein pitkän ja vakavaa väkivaltaa sisältäneen parisuhteen päättyminen. Lähestymiskielto auttaa usein katkaisemaan fyysisen väkivallan, mutta täydellistä suojaa se ei tuo. Puutteita suojaan aiheuttaa se, että väliaikaisten lähestymiskieltojen määrääminen on yhä poikkeuksellista.  Lähestymiskieltoja myös rikotaan toistuvasti.

Kuva: Pixabay

Lähestymiskieltojärjestelmän kehittämiseksi viranomaisia tulisi kouluttaa hyödyntämään väliaikaista lähestymiskieltoa. Lähestymiskielto voitaisiin kytkeä rikosprosessiin siten, että se tulisi viran puolesta voimaan heti rikostutkinnan alkaessa ja sen voimassaoloa tarkasteltaisiin osana rikosprosessia. Tältä osin tarpeellinen lainmuutos olisi yksinkertainen lisäys pakkokeinolain matkustuskieltoa koskeviin säännöksiin. Myös valvonnan tehostamiskeinoja tulee pohtia. Yksi vaihtoehto on elektronisen seurannan eli niin sanotun jalkapannan hyödyntäminen, mitä muutama Euroopan maa jo tekee.

Johanna Niemi , prosessioikeuden professori Turun yliopiston

Sini Majlander,  oikeustieteen maisteri, Legal Counsel, Helsinki

 

 

 

Kiina: Hukou, asumisrekisteri muutoksessa

Pia Eskelinen

Hukou on Kiinassa käytössä oleva asumisrekisteri, jonka avulla seurataan ihmisten liikkumista Kiinan sisällä. Lisäksi sillä hallitaan liian agressiivista kaupungistumista.

 

Picture: Pia Eskelinen

HUKOUN HISTORIA

Ensimmäinen laki hukousta säädettiin vuonna 1958, mutta järjestelmä itsessään ei kuitenkaan ollut uusi keksintö Kiinan kansantasavallassa, vaan sitä oli käytetty keisarillisessa Kiinassa jo tuhansien vuosien ajan. Nykyisen hukou järjestelmän sanasto on luotu Tang dynastian aikana vuosina 618 – 907, mutta jo Xia dynastian aikaan 2000 – 1500 eaa. suoritettiin ensimmäinen väestönlaskenta ja sen perusteella luotiin pohja Kiinan nykyiselle asumisrekisterijärjestelmälle.

 

Hukou järjestelmän juuret ovat siis syvällä Kiinan historiassa, ja ennen suurta harppausta hukou järjestelmä ja sen täytäntöönpano oli hyvinkin väljää. Kiinan ensimmäisessä perustuslaissa vuodelta 1954 annettiin kansalaisille mahdollisuus vapaaseen liikkumiseen ja muuttamiseen Kiinan sisällä. Ihmiset saivat itse valita asuinpaikkansa. Hukou järjestelmä toimi vain seurantajärjestelmänä.

 

Suuren harppauksen (1958 – 1960) aikaan ihmisten haluttiin siirtyvän maaseudulta kaupunkeihin, ja Kiinan kaupungistumisaste nousi nopeasti 16,2 prosentista 19,7 prosenttiin.  Kaupungistumisen myötä Kiinan teollisuus ja talous kasvoivatkin nopeasti. Kaupunkiin muuttaneille, usein tehdastyöntekijöille, taattiin paljon erilaisia etuisuuksia joita maaseudun asukkaille ei suotu. Kaupunkilais-statuksen saaneet asukkaat saivat ruoka-annoksia, vilja-avustuksia ja valtio takasi heille asunnon, ilmaisen koulutuksen, terveydenhuollon sekä vanhuusajan eläkkeen. Maaseutu-statuksella olevat kansalaiset puolestaan eivät olleet oikeutettuja samoihin etuuksiin ja julkisiin palveluihin, jotka oli varattu vain kaupunkilaisten käyttöön.

 

Kiinan hallitus huomasi suuren harppauksen jälkimainingeissa, ettei ruoan tuotanto riitä kattamaan kasvavan kaupunkilaisväestön ruoan tarvetta. Näin ollen hukou järjestelmää päätettiin alkaa käyttää jakavana, erottavana sekä syrjivänä systeeminä, joka ei enää sallinut ihmisten vapaata liikkumista. Kaupunkien asukkaita pakkosiirretiin maaseudulle ja heidät velvoitetiin toimimaan maanviljelijöinä ja karjanhoitajina. Maaseudun asukkaat enää voineet muuttaa vapaasti kaupunkiin. Suunnitelmallisen muuttokontrollin toivottiin takaavan riittävän ruoan tuotannon sekä myös hillitsevän ehkä jopa kaoottista kaupungistumista. Hukou järjestelmä oli muuttunut seurantajärjestelmästä pakottavaksi kontrollointijärjestelmäksi.

 

Nykyään Kiinan Hukou-järjestelmässä jokainen asukas rekisteröidään sekä tiettyyn paikkaan, että tämän lisäksi myös tiettyyn statukseen: kaupunkilainen tai maalainen. Hukou-merkinnän luonne periytyy vanhemmilta lapsille, ja näin esimerkiksi Shanghaissa syntynyt lapsi ei välttämättä ole oikeutettu kaupunkistatukseen, jos vanhempia ei ole merkitty rekisteriin kaupunkilaisiksi. Lapsen hukou-merkinnäksi voi siis tulla ”maalainen” vaikka hän asuisi pysyvästi Shanghaissa ja hänellä olisi Shanghain asumisoikeuden.

                                                         

EPÄTASA-ARVOINEN JÄRJESTELMÄ

Jokaisella maaseutu-hukou statuksella olevalla asukkaalla on oikeus hallita pientä maatilkkua useamman vuoden ajan. Kyläyhteisöt päättävät itse maanjaosta ja maan uudelleen jakoja pitäisi toimittaa aina, kun tilanne sitä vaatii. Maaseudulla naiset muuttavat useimmiten uuden aviomiehensä kylään ja näin ollen heidän omassa synnyin kylässään oleva maa joko jaetaan uudestaan tai se jää naisen syntymäperheen hallintaan. Usein käy kuitenkin niin, että vanhassa kylässä oleva oikeus maa-alueeseen perutaan, mutta uudesta kylästä ei osoiteta naiselle uutta maa-aluetta. Hukou-järjestelmää on vuosien varrella uudistettu, mutta perustavanlaatuiset ongelmat ovat säilyneet. Epätasa-arvo erilaisten sosiaali- tai muiden etuisuuksien saannissa ei ole vielä kokonaan poistunut.

 

Yksi suurimmista ongelmista on ollut koulutus ja sen turvaaminen niille lapsille, jotka asuvat asumisoikeuden turvin eri hukou-alueella, kuin mihin heidät on virallisesti kirjattu. Tämä on johtanut siihen, että kiinassa on kasvamassa niin sanottu jätettyjen lasten sukupolvi (left-behind children) joiden vanhemmat ovat töissä useiden tuhansien kilometrien päässä siirtotyöläisinä. Nämä ”jätetyt lapset” ovat joutuneet jäämään vanhempiensa kotipaikkakunnalle, koska eivät ole oikeutettuja käymään koulua muualla kuin omassa kotipaikassaan. Toisaalta kaupungeissa toimii siirtotyöläisten lapsille tarkoitettuja kouluja, mutta koulutuksen laatu on usein huono ja hinta korkea. Ongelmia on myös terveydenhuollossa. Jos henkilö sairastuu, hän joutuu matkustamaan omalle hukou-alueelleen saamaan hoitoa. Toinen vaihtoehto ovat yksityiset sairaalat, mutta näiden kustannukset ovat erittäin korkeat.

 

Kiinan hukou järjestelmä on kuitenkin onnistunut yllättävässä asiassa: Kiinaan ei ole rakentunut samanlaisia slummikaupunkeja kuten esimerkiksi Brasilian favelat. Tiukka kontrolli asumisessa on vaikeuttanut slummien muodostumista. Vaikka osa Kiinan asuinalueista on melko alkeellisia, ne eivät ole päässeet slummiutumaan ja muuttumaan kaaosmaisiksi, turvattomiksi ja alati laajentuviksi hökkelikyliksi.

 

                                                                                                                                                                                                                           Picture: Pia Eskelinen

TULEVAISUUS

Koulun käyntiin liittyviä ongelmia on jo vähennetty ja esimerkiksi lukion tai yläasteen pääsykokeita ei tarvitse enää mennä tekemään omaan, viralliseen hukou kotipaikkaan. Vuonna 2014 Kiinan hallitus esitteli lisäksi uuden niin sanotun kaksois-hukoun. Uudistuksessa helpotettiin maaseudun asukkaiden muuttoa kylistä kuntiin ja pieniin kaupunkeihin. Asukkaat, jotka jo asuvat kunnan ja pienen kaupungin alueella väliaikaisen asumisoikeuden turvin, saivat pysyvän asumisoikeuden. Näin ollen jopa 100 miljoonaa asumisoikeusasukasta ovat oikeutettuja saamaan samat sosiaali- ja muut etuudet kuin pysyvästi alueella asuvat asukkaat.

 

Voimassa olevaan viisivuotissuunnitelmaan (2016-2020) on kirjattu tavoitteet, joilla hukou-järjestelmää uudistetaan joustavammaksi. Samalla pyritään myös korkeampaan kaupungistumisasteeseen, mutta kaupungistumisen halutaan kuitenkin olevan hallittua. Tämän lisäksi maaseudun asukkaiden oikeuksia maahan halutaan parantaa. Tämän uudistuksen myötä kaupunkialueiden sisällä ja laitamilla olevien maaseutualueiden maankäyttöä pystytään tehostamaan.

 

Kiinan hallitus haluaa keskittyä koordinoituun kehitykseen, jotta alueellinen epätasa-arvoisuus vähenee. Näin pyritään turvaamaan saman tasoiset julkiset palvelut kaikille alueille. Uudistuksessa halutaan myös lisätä kansallisen ja alueellisten hallitusten sekä eri virastojen yhteistyötä. Tällä pystytään koordinoimaan ja yhtenäistämään käytäntöjä sekä menettelytapoja ja hyödyntämään resursseja tehokkaammin. Uudenlaisen kaupunkisuunnittelun tarkoituksen on nostaa talouskasvua, poistaa köyhyyttä ja varsinkin poistaa kaupungistumisen aiheuttamia ongelmia esimerkiksi kaavoituksessa. Uudistusten toivotaan myös viilentävän kuumana käyviä asuntomarkkinoita.

 

Pia Eskelinen toimii Turun yliopistossa tohtorikoulutettavana. 

 

 

 

 

 

 

 

« Older posts Newer posts »

© 2022 ASLA

Theme by Anders NorenUp ↑