ASLA

Actors, Structures and Law

Tag: Istanbul convention

HE 7/2021 Sukupuoli rangaistuksen koventamisperusteena

April 4, 2022 / / 0 Comments

Esityksen tavoite: puuttua maalittamiseen

Johanna Niemi

Maalittaminen on vakava ongelma, ja on tärkeää, että siihen pyritään puuttumaan myös lainsäädännön keinoin.

’Esityksen tavoitteena on hallitusohjelman mukaisesti puuttua nykyistä vahvemmin järjestelmälliseen häirintään, uhkailuun ja maalittamiseen, joka uhkaa sananvapautta, viranomaistoimintaa, tutkimusta ja tiedonvälitystä.’ s 11

Esityksen tavoitteisiin kuuluu parantaa osallistumista yhteiskunnalliseen keskusteluun ja muuttaa asenteita (s. 16). Siten esityksen tavoitteet ovat tärkeitä ja kannatettavia.

Tutkimusten ja arkipäivän kokemusten perusteella tiedetään, että maalittaminen ja vihapuhe verkossa kohdistuvat usein ankarammin naisiin kuin miehiin. Siten maalittaminen ja vihapuhe ovat omiaan rajoittamaan erityisesti naisten osallistumista yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Kuva Pixabay

Sukupuolen lisääminen rikoksen koventamisperusteisiin on yksi, mutta ei riittävä keino puuttua maalittamiseen. Erityisesti oikeushenkilön rangaistusvastuun lisääminen eräisiin sananvapausrikoksiin voi olla tehokas keino maalittamista vastaan. Tässä kohdin on syytä muistuttaa Istanbulin sopimuksen (2011) 17 artiklasta:

Ottaen asianmukaisesti huomioon sananvapauden sekä yksityisen sektorin, tieto- ja viestintätekniikan alan ja joukkoviestinten riippumattomuuden osapuolet kannustavat yksityistä sektoria, tieto- ja viestintätekniikan alaa ja joukkoviestimiä osallistumaan toimintaperiaatteiden kehittämiseen ja täytäntöönpanoon sekä asettamaan suuntaviivoja ja itsesääntelyvaatimuksia, joilla ehkäistään naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja lisätään kunnioitusta heidän arvoaan kohtaan.

Esityksestä ei käy ilmi, mihin toimenpiteisiin hallitus on ryhtynyt ko. artiklan toimeen panemiseksi.

Sukupuoli motiivina

Sukupuoli ja muut RL 6:5.1:n 4 kohdassa mainitut syrjivät motiivit ovat kuitenkin laajempi kysymys kuin sosiaalisessa mediassa tapahtuva häirintä ja maalittaminen. Kuten esityksessä tuodaan esiin, esimerkiksi rasistiset motiivit esiintyvät usein väkivaltarikosten yhteydessä.

Tästä näkökulmasta on syytä tarkastella kahta kysymystä: sukupuolen käsitettä ja säännöksen tarkoitettua soveltamista väkivallan yhteydessä.

Sukupuolen käsite

HE sitoutuu selkeästi kaksinapaiseen (binääriseen) sukupuolen käsitteeseen: ’Sukupuolella tarkoitetaan naisia ja miehiä.’ (esim. s. 21):

 ’Sukupuoleen liittyvän vihavaikuttimen soveltamisen kannalta olennaista olisi epäillyn/tekijän tekemä oletus kohteen sukupuolesta miehenä tai naisena ja rikoksen tekeminen sen perusteella.’ (s. 13)

Nykyisen lääketieteellisen, psykologisen ja sukupuolen tutkimuksen tuottaman tiedon perusteella tiukan binäärinen sukupuolen käsite on vanhanaikainen ja rajoittava. Tämä on huomioitu myös tasa-arvolain häirintää koskevissa säännöksissä, jotka koskevat myös sukupuolen ilmaisuun ja sukupuoli-identiteettiin perustuvaa häirintää. Muilta osin tasa-arvolaki edustaa melko perinteistä mies/nainen käsitemaailmaa, mutta se onkin vuodelta 1986.

Kysymys on tärkeä, sillä Euroopan Unionin perusoikeusviraston tutkimusten mukaan trans-henkilöillä on enemmän syrjintäkokemuksia kuin millään muulla ihmisryhmällä. Myös seksuaalinen suuntautuminen on tavallinen syrjintäperuste.

Tämä on toki HE:n perusteluissa pyritty ottamaan huomioon, sillä ’uhrin sukupuoli-identiteettiin, sukupuolen ilmaisuun tai niin sanottuun intersukupuolisuuteen liittyvä teon motiivi tulisi jatkossakin nykyiseen tapaan huomioon otettavaksi vihavaikutinta koskevassa koventamisperustesäännöksessä mainittuna muuna rinnasteisena vaikuttimena’ eikä soveltamisalasta perustelujen mukaan ole epäselvyyttä. (s. 14).

Tässä edetään hieman erikoisella tavalla eli keskeinen vihapuheen ja väkivaltaisenkin viharikollisuuden motiivi huomioidaan vain yleislausekkeessa, jollaisen soveltaminen vaatii suurempaa tarkkaavaisuutta kuin lainkohdassa erikseen mainitut perusteet. Kuten Sisäministeriö, Tuomioistuinvirasto, Seta ry, Tasa-arvovaltuutettu, Naisjärjestöjen keskusliitto ry, Amnesty, Trasek ry, Tasa-arvoasiain neuvottelukunta TANE, Demla ry ja Suomen Psykologiliitto ry ovat lausuntopalautteessa tuoneet esiin, sukupuoli-identiteetti ja sukupuolen ilmaisu olisi hyvä niemenomaisesti mainita lainkohdassa.

HE:n perusteluissa mainitaan muutamassa kohdin niin sanottu miesviha (s. 14 ja 16). Sellaista ei saa hyväksyä. Kun käsite mainitaan, olisi hyvä ottaa esiin myös, miten sellainen tulee esiin. Tyypillisesti kysymys on homottelusta – ilman että vakavissaan otetaan kantaa ko. henkilön seksuaaliseen suuntautumiseen – tai muusta mieskuntoisuutta väheksyvästä ilmaisusta. Kysymys on vaikea, eikä sen laajempaan käsittelyyn ole tässä tarvetta eikä mahdollisuutta.  

Suhde väkivaltarikoksiin

Kuten esityksessä tuodaan esiin, nykyisiä koventamisperusteita ja erityisesti etnisyyteen liittyviä perusteita sovelletaan – silloin kun niitä ylipäätään sovelletaan – nimenomaan väkivaltarikosten yhteydessä (esim. s. 21). Esityksessä kuitenkin argumentoidaan voimakkaasti sen puolesta, että sukupuolta koventamisperusteena ei tulisi soveltaa naisiin kohdistuvan väkivallan yhteydessä:

Nykyisiä vihavaikuttimia koskevat koventamisperusteet eivät sovellu, jos esimerkiksi teon kohdistuminen tietyn ryhmän edustajaan johtuu sattumasta. Vastaavasti esimerkiksi väkivaltaan syyllistyvän teon vaikutin ei useinkaan liity uhrin sukupuoleen tai uhrin alistamiseen sukupuolensa edustajana. Vaikutin voi olla esimerkiksi kosto, mustasukkaisuus, parisuhteen tila, raha-asiat, velkominen taikka lasten huoltoon liittyvät ongelmat. Samoin näkemyserot poliittista kysymyksistä voivat joskus saada ilmiasukseen seksuaalissävytteisiä loukkauksia, jolloin teon varsinaista vaikutinta voi olla vaikea erottaa tai motiiveja on useita. (s. 13).

Käytännössä sukupuoleen liittyvään nimittelyyn useinkin syyllistytään mielenkuohussa, jonka alkuperäinen syy ja vaikutin voi olla muu kuin yleinen sukupuoleen kohdistuva viha. Sukupuolta teon vaikuttimena koskevan koventamisperusteen soveltamisen kynnyksen on siten perusteltua olla näissä tapauksissa korkea.  (s. 13).

Toisin kuin esityksessä annetaan ymmärtää, naisiin kohdistuvassa väkivallassa ei ole kysymys sattumasta. Väkivalta kohdistuu henkilöihin nimenomaan sen vuoksi, että he ovat naisia. Kysymys on rakenteellisesta ongelmasta.

Tätä ei toki voida samaistaa yksittäisen henkilön motiiveihin. Sen vuoksi kysymys sukupuolesta koventamisperusteena väkivaltarikosten kohdalla on vaikea, kuten esityksessäkin tuodaan esiin. Nykyisessä alan tutkimuksessa kuten myös kansainvälisoikeudellisissa instrumenteissa (Istanbulin sopimus, YK:n naisten asemaa koskevan yleissopimuksen tulkinta, YK:n päätöslauselmat) naisiin kohdistuvaa väkivaltaa lähestytään sukupuolten välisen epätasa-arvon näkökulmasta. Vakavissa tapauksissa on tutkimusten mukaan kysymys jatkuvasta kontrollista, johon sisältyy verbaalista, fyysistä ja some-kontrollia. Sukupuolta teon motiivina tulisi tulkita tästä kontekstista käsin.

On ymmärrettävää, että sukupuolta koventamisperusteena ei haluta käyttää liian kevyesti – yleensäkin koventamisperusteiden käyttäminen on suhteellisen harvinaista. Olisi kuitenkin tärkeää kohdentaa koventamisperuste tilanteisiin, joissa kysymys on vakavasta kontrollista ja joissa kontrollitarkoitus ja sen perustelu liittyy sukupuoleen, sukupuolirooleihin ja näkemykseen naisen asemasta. Yleensä tällainen tarkoitus ilmenee sanoissa (’huora’, ’akka’, ulkonäön kommentointi, niin sanotusti kunniaperusteinen arvostelu jne.) tai hyvin perinteisiin sukupuolirooleihin liittyvässä arvostelussa ja kontrollissa, esimerkiksi korostuneena arvosteluna niin sanotusti naisille kuuluvien kotitöiden hoitamisesta.  

Eräät lausunnonantajat (Amnesty, Tasa-arvoasiain neuvottelukunta TANE ja Tasa-arvovaltuutettu) katsoivat, että sukupuoleen perustuvaa vaikutinta koventamisperusteena tulisi soveltaa lähisuhdeväkivaltaan yleisten mittaamisperusteiden sijasta tai että (Turun hovioikeus) sukupuoli säätää lähisuhdeväkivalta uudeksi koventamisperusteeksi.

Kuten lausunnonantajat, tässä kohdin on syytä viitata Istanbulin sopimukseen, jonka mukaan sekä sukupuolen että väkivaltarikoksen kohdistamisen läheiseen tulisi olla koventamisperuste.

Johanna Niemi toimii Helsingin yliopistossa oikeustieteellisen tiedekunnan dekaanina.

The Istanbul Convention as a Response to Violence: Voices of a Young Generation

August 17, 2020 / / 0 Comments
Johanna Niemi & Lourdes Peroni, guest contributors

On 20 July 2020, Monash University’s Gender Peace & Security Centre hosted a seminar on Niemi, Peroni & Stoyanova (eds), International Law and Violence against Women: Europe and the Istanbul Convention, Routledge (2020). This posting is a summary of this seminar. The audio recording of the seminar is available here.    

Introduction

The Council of Europe Convention on Preventing and Combating Violence against Women and Domestic Violence (Istanbul Convention), opened for signature on 17 May 2011, has promoted many legal reforms but also sparked heated emotions. The book International Law and Violence against Women: Europe and the Istanbul Convention, edited by Johanna Niemi, Lourdes Peroni and Vladislava Stoyanova, was published on 8 March 2020, International Women’s Day. In drafting the book project and thinking about possible authors, we intended to give voice to a young generation of researchers with expertise in the field and from a diversity of European countries.

Photo: #IWD2018 – Mexico – Ending Violence Against Women. Source: UN Women Flickr/Dzilam Mendez

 

 

Violence Related to Inequality

The Istanbul Convention is part of broader developments in international law on the elimination of violence against women, including the 1994 Inter-American Convention on the Prevention, Punishment and Eradication of Violence against Women (Belèm do Parà Convention), the 1993 United Nations General Assembly Declaration on the Elimination of Violence against Women (DEVAW), the Convention on the Elimination of all Forms of Discrimination against Women (CEDAW) General Recommendations, and the evolving case law of the European Court of Human Rights (ECtHR).

In their chapter, Lourdes Peroni and Lorena Sosa argue that the Istanbul Convention goes beyond previous international instruments in its demand for comprehensive and integrated policies and its emphasis on the relationship between inequality and violence. Drawing from feminist research on violence, the Istanbul Convention adopts a gendered understanding of violence in victim services and the judiciary. It encourages teaching about conflict resolution, mutual respect, non-violence and equality at all levels of education. Furthermore, the Convention requests that State Parties initiate a dialogue with the private sector to prevent violence against women.

The Istanbul Convention focuses on victims, protection and prevention, reflected in a dedicated chapter on criminal law and criminal procedure that requires States Parties to provide services to victims, including a 24/7 helpline, shelters and rape crisis centres. The Convention takes a similar approach to CEDAW in calling for changes in the social and cultural patterns that sustain the subordinate position of women in society. Stereotypical views are not present only in “other” cultures but require self-critical reflection on, for example, evidentiary requirements in all cultures.

Effects of the Convention

As of July 2020, thirty-four states have ratified the Istanbul Convention. An additional twelve states have signed, but not yet ratified. In 2017, the European Union also signed the Convention but has not ratified.

As Wojciech Burek explains in his chapter, the system of reservations in the Istanbul Convention is innovative. With the experience of countries having made an exceptional number of reservations to CEDAW, the Istanbul Convention allows reservations only to specific articles. However, some countries have made declarations that imply scepticism about the equality principle in the Convention. These declarations relate to attacks against the Convention by moral conservative and anti-LGBTI groups. The Turkish government, buoyed by these attacks, is considering leaving the Convention. Poland recently announced it would be making steps to withdraw from the Convention.

These objections, however, are not a reflection of the actual wording of the Convention, which does not define family in any specific way. It uses the term gender but mostly in reference to men and women. The limited definition of gender is a recognised limitation of the Convention. In their chapter, Johanna Niemi and Verdu Sanmartin criticise the Convention for this binary understanding of gender and call for a broader interpretation.

The Istanbul Convention as a Benchmarking Tool

The Istanbul Convention has led to profound discussions and several legal reforms in State Parties. We take up here three examples of the discussions inspired by the Convention: the role of feminist organisations, the definition of rape and sanctions.

The Convention underlines the importance of comprehensive and integrated policies and services. It also underlines the important role of civil society organisations (CSOs) in the work and policy-making against violence. As Ulrika Andersson and Sara Bengtson show in their chapter, Swedish feminist CSOs have been vital in developing women’s shelters. However, the professionalisation of violence work promoted by the Convention, paradoxically, has undermined the role of feminist CSOs as municipalities provide services or outsource them after public tenders. In the spirit of the Istanbul Convention, attention must be paid to the quality of services, including the requirement that services adhere to a gendered understanding of violence.

The Istanbul Convention is quite clear on sexual crimes. Intercourse and other sexual interaction without the other participant’s consent must be a crime. One might expect this to be the case in European countries, especially since the European Court of Human Rights in 2003 adopted a similar stance in M.C. v Bulgaria. However, the criminal laws of many European countries still define rape as requiring the use or threat of violence and force. Minni Leskinen, in her chapter, follows the discussions and reforms that have taken place in Sweden, Germany and Iceland.

According to the Convention, sanctions must be effective, proportionate and dissuasive. While the Convention does not elaborate on what this means, Article 46 lists factors that make a crime aggravated. One of such factors is that the perpetrator is a partner or a family member. This factor marks a historical turn in attitude towards family violence. Historically, violence inside a family was not recognised as a crime or minimised so that state intervention was unlikely. The Istanbul Conventions consolidates a trend to take violence inside the family seriously.

Critique of the Convention

The consensus among the authors is that the Istanbul Convention is not a radical document. Several of the authors propose that more concrete measures are needed. While all of the contributors to the volume see the Istanbul Convention as a useful and needed tool in work on violence against women, two critiques emerge. First, several of the authors point out that many of the obligations in the Convention are vague and allow for different interpretations. As an example, Article 2.3 recognises that the Convention is applicable in times of peace and situations of armed conflict. Thus, the Convention extends the obligations of states beyond those defined in the Rome Statute and international humanitarian law to all forms of violence against women. However, the Convention does not specify how, for example, the obligation to provide services would be implemented during an armed conflict. The Group of Experts on Action against Violence against Women and Domestic Violence (GREVIO) as the monitoring body, therefore, has a vital role in the interpretation and implementation of the Convention.

A second common failing of the Convention set out by the authors is its failure to pay adequate attention to intersectionality and interacting structures of inequality. Daniela Alaattinoğlu, in her chapter, notes how forced sterilisations cause harm to whole communities, in addition to the harm inflicted on individual women. In her chapter on the migrant women, Fulvia Staiano argues that immigration laws expose women to violence by requiring that women are dependent on their husband’s migration status when seeking temporary immigration permits. On the Istanbul Convention itself, Ruth Mestre I Mestre argues that specific criminalisation of female genital mutilation can have the effect of stigmatising whole communities.

The editors and contributors to the volume argue that the Istanbul Convention is a much-needed tool to progress towards the elimination of violence against women while emphasising that much work still needs to be done. Realising the Convention’s potential depends mainly on the monitoring work of GREVIO, the implementation of the Convention by State Parties, and the continued support by civil society organisations.

Gender Violence – A Hot Topic?

August 7, 2018 / / 0 Comments

Johanna Niemi

Recently hiking in the Croatian mountains I thought I was disconnected from everything job-related. I just happened to mention to our local guide, a young man, that I had attended a conference on violence against women in the Balkan area. He thought about it and when we after a while again walked side by side, he cautiously asked whether I know about the Istanbul Convention. An interesting discussion ensued.

                                                                                                                                                                                    Picture:  Pixabay

For those who do not know about the Istanbul Convention, and there is no particular reason to know, it is the Council of Europe Convention on Violence against women and domestic violence, agreed upon in 2011 in Istanbul and in force since 2015. Matters about these issues are regulated in national laws, so basic knowledge that beating your wife or forcing anyone to sex is criminal is enough for most of us. If you know where to call for help, you are well informed.

Well, our guide told us that the Istanbul Convention is a hot topic in the Croatian media and politics, like it is in some other Eastern European countries, such as Poland and Russia. Not that anyone wants to defend wife beaters or sex offenders but the concept of family is a cause for concern. “What?” was my reaction; the Convention is not about family (law). It is gender, explained our guide, there is an assumption that the Convention requires member states to recognize gay marriage.

The truth is that the Convention has no position on who are part of a family. Such a definition has deliberately left out of the Convention. Actually, my critique of the Convention would go the other way: it has been too tightly tied to a heterosexual organization of relations. It is about men and women; it does not pay attention persons with different sex and gender identities, nor to different women and men.

Picture: Pixabay

Even more generally, the Convention does not appear radical at all. The legislative and policy checks it has prompted in the member states have been relevant and good but in no way radical or excessive. Check whether your country has enough shelters, support to the victims, training of professionals, are the criminal definitions up-to-date. The Convention has led to evaluations of laws and practices in many countries and reforms have been implemented. For example, the Nordic countries have assessed their rape laws. Sweden and Iceland have changed theirs to include non-consent as an element of rape. Such assessments and adjustments should have been done notwithstanding the Convention and cannot be regarded as radical at all.

The opposition to Istanbul Convention has been part of the conservative protection of “family values”. Protection of women as victims of violence should not be contrary to such protection of families. Therefore, there is all the reason to ratify the Convention and continue work to improve responses to violence. The discussion in the Eastern European countries may have done a service to this work; it has heightened general knowledge of violence and the need to do something about it. If people know what the Istanbul Convention is, they should also know that there are a number of things we can do about it.

Johanna Niemi is Minna Canth Academy professor and professor of procedural law at University of Turku

 

© 2024 ASLA

Theme by Anders Noren — Up ↑