Tag: Seksuaalirikokset

Seksuaalinen häirintä on perusteltua kriminalisoida nykyistä laajemmin

December 3, 2020 / pijoes / 0 Comments

Saara Kokko

Seksiin painostamista, kaksimielisiä puheita, ulkonäön kommentointia ja seksielämään liittyvää utelua. #MeToo-kampanjan rohkaisemana ihmiset ovat jakaneet kokemuksiaan niin fyysisestä kuin myös sanallisesta ja sanattomasta seksuaalisesta häirinnästä, joka kytkeytyy usein valta-asetelmiin, kuten opettajan ja oppilaan tai urheiluvalmentajan ja valmennettavan väliseen suhteeseen. Häirinnän uhrien kertomusten perusteella seksuaalisen itsemääräämisoikeuden raja voi rikkoutua ilman, että henkilön fyysistä koskemattomuutta loukataan. Suomen rikoslaissa (RL) lähtökohta on kuitenkin toinen.

Nykyisin seksuaalisen häirinnän eri muodoista vain koskettelu on nimenomaisesti kriminalisoitu. Koskettelemalla tehtyihin seksuaalisiin häirintätekoihin sovelletaan seksuaalisen ahdistelun tunnusmerkistöä (RL 20:5 a §). Sanallinen ja sanaton seksuaalinen häirintä ovat jääneet rikoslain ulkopuolelle – toisin kuin muissa Pohjoismaissa. Meillä kriminalisointiratkaisua on perusteltu ennen kaikkea sillä, että seksuaalisen häirinnän moninaisia ilmenemismuotoja on vaikeaa muotoilla täsmälliseksi ja tarkkarajaiseksi rikoslain säännökseksi. Monet feminististä tutkimussuuntaa edustavat oikeustieteilijät ovat kuitenkin pitäneet Suomen linjaa kestämättömänä. Koskettelun eristämistä muusta, ikään kuin vähemmän vakavasta seksuaalisesta häirinnästä, on pidetty ongelmallisena muun muassa siksi, että seksuaalinen häirintä koostuu usein erilaisten tekojen muodostamasta kokonaisuudesta tai yhdistelmästä eikä yksittäisistä kosketteluteoista.

Ajankohtaisen yhteiskunnallisen ja oikeuspoliittisen keskustelun innoittamana tarkastelin oikeustieteen maisterintutkielmassani (linkki aukeaa uuteen välilehteen)seksuaalisen häirinnän sääntelyä rikoslaissa. Keskityin tutkielmassani sääntelyn muutostarpeiden arviointiin kysymällä, olisiko seksuaalisen ahdistelun tunnusmerkistön laajentaminen koskemaan myös sanallista ja sanatonta seksuaalista häirintää kriminalisointiperiaatteiden valossa perusteltua. Kun seksuaalinen ahdistelu kriminalisoitiin vuonna 2014, keskustelu kiteytyi seuraaviin kahteen näkökulmaan: 1) katsottiin, että seksuaalista itsemääräämisoikeutta ja ruumiillista koskemattomuutta oli sinänsä perusteltua suojata aiempaa kattavammin, ja että 2) kriminalisointi tuli silti rajata koskettelua sisältäviin tilanteisiin, koska tätä laajempi rangaistussäännös ei olisi ollut rikoslain täsmällisyysvaatimuksen näkökulmasta hyväksyttävä. Argumentaatio keskittyi toisin sanoen oikeushyvien suojelun periaatteen ja rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen asettamiin vaatimuksiin, joita käsittelen lyhyesti myös tässä kirjoituksessa.

Oikeushyvien suojelun periaate edellyttää, että rikoslakia käytetään vain yhteiskunnassa tärkeinä pidettyjen intressien suojeluun. Oikeushyvien suojelun periaate on 1990-luvulta alkaen sidottu yhä tiukemmin perusoikeusjärjestelmään, mikä tarkoittaa, että oikeushyvät on yhdistetty joko välittömästi tai välillisesti perusoikeuksiin. Seksuaalista ahdistelua koskevalla säännöksellä suojataan seksuaalista itsemääräämisoikeutta, joka palautuu muun muassa perustuslain 7 §:n turvaamaan henkilökohtaiseen koskemattomuuteen, johon kuuluu perustuslain esitöiden mukaan myös henkinen koskemattomuus. Rikoslaki ei kuitenkaan nykyisellään havaitse kaikkia henkisen seksuaalisen itsemääräämisoikeuden loukkauksia. Tämän vuoksi nykyistä laajemmalle seksuaalisen ahdistelun kriminalisoinnille voidaan nähdä perusoikeusjärjestelmästä kumpuava tarve. Myös korkein oikeus on tuoreessa ennakkopäätöksessään KKO 2020:38 katsonut, että henkilön seksuaalista itsemääräämisoikeutta voidaan loukata esimerkiksi vastenmielisillä seksuaalisilla puheilla.

Seksuaalista häirintää koskevan sääntelyratkaisun kritiikkiin ollaan vastaamassa seksuaalirikoslainsäädännön kokonaisuudistuksessa. Oikeusministeriön (OM) työryhmä ehdotti loppukesällä 2020 seksuaalisen ahdistelun tunnusmerkistön laajentamista. Uusi tunnusmerkistö kattaisi koskettelun lisäksi kosketteluun voimakkuutensa tai toistuvuutensa vuoksi vakavuudeltaan rinnastettavalla tavalla sanallisesti, lähettämällä tai esittämällä viestin tai kuvan, ottamalla kuvan tai itseään paljastamalla, taikka muulla vastaavalla tavalla tehdyt seksuaaliset teot.

OM:n ehdotuksesta on jo ehditty järjestää lausuntokierros. Muutamissa lausunnoissa katsotaan, että eritoten sanallisen seksuaalisen häirinnän kriminalisoiminen on ongelmallista, koska seksuaalisten puheiden seksuaalisesti olennaista luonnetta voi olla kosketteluun verrattuna hankalampaa arvioida, mikä tekisi säännöksen soveltamisesta ennakoimatonta. Rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen mukaan rikoslain säännöksen sanamuodosta on käytävä ilmi, millainen teko tai laiminlyönti on rangaistavaa. Katsoin tutkielmassani, että sanallisten seksuaalisten häirintätekojen arvioinnissa voidaan kuitenkin käyttää samoja tulkintasääntöjä kuin koskettelun kohdalla. Esimerkiksi seksin ehdottelu lienee matalalla kynnyksellä omiaan loukkaamaan toisen seksuaalista itsemääräämisoikeutta, kun tekijä on esimiesasemassa tai muulla tavalla auktoriteettiasemassa teon kohteeseen nähden, kuten tilanteessa, jossa tekijä on huomattavasti teon kohdetta vanhempi henkilö.

Suomen perusoikeusdoktriini ei ole tähänkään asti sallinut seksuaalisen itsemääräämisoikeuden käyttämistä niin, että sillä loukataan toisen seksuaalista itsemääräämisoikeutta. Seksuaalisen häirinnän nykyistä laajempi kriminalisointi ei edelleenkään rajoittaisi seksuaalisen itsemääräämisoikeuden ydinaluetta, jossa on professori Minna Kimpimäen mukaan kyse siitä, että ”kaksi aikuista ihmistä ilman kolmannen vaikutusta, yksityisesti ja yhteisymmärryksessä käyttäytyvät seksuaalisesti”. Tämä määritelmä soveltuu seksuaalisiin puheisiin, viesteihin tai vaikkapa kuvien lähettämiseen siinä missä fyysiseen koskemiseenkin. Sanallisen ja sanattoman seksuaalisen häirinnän kriminalisoinnin edellyttämää ajattelutavan muutosta ei siten voida pitää vallankumouksellisena. Häirintää kokeneiden ihmisten näkökulmasta kriminalisoinnin merkitys olisi kuitenkin suuri. #MeToo-kampanja on osoittanut rikoslain puutteellisuuden. Rikosoikeuden tulee tunnistaa nykyistä paremmin ne tilanteet, joissa ihmisen seksuaalista itsemääräämisoikeutta rikotaan ilman, että tilanne etenee fyysiseen koskemiseen.

Maisterintutkielmassani esitin, että seksuaalisen ahdistelun tunnusmerkistöä tulisi laajentaa oikeusministeriön työryhmän ehdottamalla tavalla. En ollut kuitenkaan täysin tyytyväinen työryhmän esittämän pykälän sisältöön. Sanallisille ja muille ehdotetun säännöksen 2) kohdan tekotavoille ei ole mielestäni perusteltua asettaa erityistä vakavuusedellytystä, joka on ehdotuksessa kirjoitettu muotoon ”kosketteluun voimakkuutensa tai toistuvuutensa vuoksi vakavuudeltaan rinnastettavalla tavalla”. Katson, että voimakkuus on tulkinnanvarainen käsite, minkä lisäksi koskettelua ei mielestäni tule asettaa ahdistelutunnusmerkistössä tekojen vakavuuden mittapuuksi, sillä fyysistä koskemista ei ole perusteltua pitää automaattisesti muita tekotapoja vakavampana. Ehdotan seksuaalista ahdistelua koskevan säännöksen muuttamista seuraavaan muotoon:

”Joka

1) koskettelemalla tai

2) sanallisesti, lähettämällä tai esittämällä viestin tai kuvan, ottamalla kuvan tai itseään paljastamalla, taikka muulla vastaavalla tavalla

tekee toiselle seksuaalisen teon, ja teko on omiaan loukkaamaan tämän seksuaalista itsemääräämisoikeutta, on tuomittava, jollei teosta muualla tässä luvussa säädetä rangaistusta, seksuaalisesta ahdistelusta sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi.”

Saara Kokko

Lakimies, OTM

Lapsiin kohdistuvat seksuaalirikokset 2020

September 9, 2020 / pijoes / 0 Comments

Johanna Niemi, Turun yliopisto

Lausunto 2. Lapsiin kohdistuvat seksuaalirikokset

Re: Työryhmän ehdotuksesta seksuaalirikosten uudistukseksi OM, Mietintöjä ja lausuntoja 2020:9

Yleistä

Lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten uudistamiseen työryhmä on ottanut hyvin kunnianhimoisen otteen. Uudistusta on ohjannut Turun hovioikeuden ratkaisu, jossa sukupuoliyhteyttä 10-vuotiaan tytön kanssa ei tuomittu raiskauksena (vaan törkeänä lapsen seksuaalisena hyväksikäyttönä). Ratkaisu herätti laajaa yleistä paheksuntaa. Tähän tilanteeseen on jo aikaisemmin reagoitu säätämällä uusi rikos, törkeä lapsenraiskaus (nyk. RL 20:7b). Nyt ehdotettu vapaaehtoisuuteen perustuva raiskaustunnusmerkistö ratkaisisi mainitussa tapauksessa esiin tulleen ongelman, sillä 10-vuotiaan lapsen kohdalla selvästikään ei voi olla kysymys vapaaehtoisesta suhtautumisesta sukupuoliyhteyteen tai seksuaaliseen tekoon, vaan kysymys olisi raiskauksesta.

Lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten näin radikaali uudistaminen voi sisältää ongelmia, joita on vaikeaa huomata lyhyessä ajassa. Ehdotukseen sisältyy paljon positiivista. Sen keskeinen ongelma on sääntelyn monimutkaisuus. Myös ehdotettuun iän ja kypsyyden arviointiin sisältyy ongelmia.

Hieman lainsäädäntöhistoriaa

Nykyinen ikärajasääntely tuli lakiin vuonna 1999. Ennen vuotta 1999 laissa oli kaksi ikärajaa, nykyinen 16 vuoden ikäraja ja absoluuttinen 14 vuoden ikäraja. Nuorten keskinäinen seurustelu oli sallittua, ja se tarkoitti 14- ja 15-vuotiaita, jolloin toinen osapuoli saattoi olla hieman yli 16 vuotias. Silloin hallituksen esityksessä todettiin:

Nykyisen lain tapa pyrkiä rajoittamaan lapsiin ja nuoriin kohdistuvaa seksuaalista hyväksikäyttöä asettamalla kaksi eri suojaikärajaa ei ole onnistunut. Laista on tullut sekava ja silti jäykkä. HE 6/1997 s. 165.

Kriteeri ”ei merkittävää eroa iässä tai kypsyydessä” tuli korvaamaan tuota 14-16 vyöhykettä, jossa nuorten keskinäiseen seurusteluun ei haluttu puuttua.

Ehdotuksessa tämä poikkeus ulotetaan 12 vuotta täyttäneisiin, 12-13-vuotiaisiin lapsiin.

Tilanteita on arvioitava osapuolten ikäeron ja henkisen kypsyyden valossa.

Rikosoikeuden näkökulmasta ei ole tarpeen keskustella suhteista, joissa molemmat osapuolet ovat alle 15-vuotiaita. Jos viranomaisten puuttumista tarvitaan, se kuuluu lastensuojelulle.

Suojaikärajan tarkoitus

Suojaikärajan tarkoitus on antaa lapselle rauha kehittyä, myös seksuaalisesti. Lapsi voi koetella rajoja ja käyttäytyä provokatorisesti. Kehitysvaiheisiin sisältyy usein esiintymistä vanhempana kuin mitä on. Moni nuori hakeutuu tilanteisiin, joita ei hallitse. Alkoholihakuinen kulttuuri suorastaan tuottaa näitä tilanteita. Tällaisia syitä on taustalla, kun ikärajan avulla on haluttu suojella lapsia liian varhaiselta seksuaaliselta kanssakäymiseltä. Siksi lapsen mielipiteellä ja mahdollisella aloitteellisuudella ei ole yleensä merkitystä ikärajasääntelyssä.

Ehdotuksessa käyttöön otetun uuden ikävyöhykkeen 12-15-vuotta neljän vuoden ikäjaksoon mahtuu kehitykseltään hyvin erilaisia lapsia. Suurin osa 12-vuotiaista on täysin lapsia, kun taas osa 15-vuotiaista elää ikäkautta, johon voi kuulua seksuaalista kanssakäymistä sisältävää seurustelua ja oman seksuaalisen itsemääräämisoikeuden rajojen koettelua.

Uutta ikäerosääntelyä perustellaan sivulla 54 mainituilla tutkimuksilla, joiden perusteella todetaan, että ”Joidenkin tutkimusten mukaan seksipartnereiden suuren ikäeron vaikutus riskikäyttäytymiseen näyttää kuitenkin häviävän osittain tai lähes kokonaan, kun analyyseissa huomioidaan parisuhteeseen liittyvä väkivalta, ja päihteidenkäyttö ja antisosiaalinen elämäntyyli.” Tutustumalla mainittuihin amerikkalaisiin tutkimuksiin voi todeta, että varhain aloitetut seksisuhteet vanhempien partnereiden (yleensä miesten) kanssa liittyivät muita nuorten seksisuhteita useammin teiniraskauksiin, vähäiseen kondomin käyttöön ja sukupuolitauteihin sekä ei-toivottuun, jopa pakotettuun seksiin. Näillä nuorilla (yleensä tytöillä) on taustallaan kaoottisia kotioloja, itsemurhayrityksiä, päihteiden käyttöä, aiempia teiniraskauksia sekä psyko-sosiaalisia rajoitteita. Tutkimusten johtopäätös on yleensä se, että rikosoikeuden ikärajasäännösten tiukka soveltaminen ei näitä ongelmia ratkaise, vaan tarvitaan sosiaalisen tuen toimenpiteitä. Näissä pääosin amerikkalaisissa tutkimuksissa ei ehdoteta ikärajojen poistamista. Sen sijaan ne korostavat muiden toimenpiteiden tarpeellisuutta. Mielestäni tutkimukset korostavat haavoittuvassa asemassa olevien lasten suojelemisen tarpeellisuutta.

Ikärajojen asettaminen

Ennen kuin käsitellään ehdotettua sääntelyä tarkemmin, on todettava, mitä mietinnössä ja ehdotuksessa EI käsitellä. Keskustelua ei käydä suojaikärajasta, vaan nykyinen ikäraja 16 vuotta otetaan annettuna. Kun järjestelmään lisätään 12-vuoden uusi ikäraja ja säilytetään 18-vuoden ikäraja seksuaalisessa hyväksikäytössä, raiskauksen ja kajoamisen törkeysporrastuksessa sekä seksin ostamisessa, ikärajasääntelystä tulee melko monimutkainen, minkä vuoksi ikärajojen asettamista olisi ollut hyvä tarkastella kokonaisvaltaisesti.

Ehdotuksessa pääsääntönä olevaa 16-vuoden suojaikärajaa ei ole syytä kritisoida. Pääsääntöinen 16-vuoden ikäraja on käytössä esimerkiksi Yhdysvaltojen osavaltioissa, joissa on myös korkeampia ikärajoja, samoin Norjassa. Pohjoismaista 15-vuoden ikäraja on käytössä Ruotsissa, Islannissa ja Tanskassa. Euroopassa on myös alempia ja korkeimpia ikärajoja. Suomessa hallitus esitti 15-vuoden ikärajaa edellisessä seksuaalirikosten kokonaisuudistuksessa (HE 6/1997), mikä olisi linjassa rikosoikeudellisen vastuuikärajan kanssa. Eduskunnassa ikäraja nousi 16 vuoteen.

Tietoisuus lapsen iästä

Mietinnössä ei myöskään oteta kantaa siihen, miten tahallisuusoppia on tarkoitus soveltaa uusiin ikärajoihin. Ilman eri säännöstä lähtökohta on, että tekijällä, joka ei ole tietoinen toisen osapuolen iästä, ei ole tahallisuutta. Tästä seuraa, että uhrin käyttäytymistä joudutaan arvioimaan siinä valossa, näyttäytyykö hän yli vai alle ikärajan olevana. Tämä ei lasten suojelun näkökulmasta ole hyvä asia ja voi pahimmillaan johtaa uhria syyllistävään arviointiin. Ongelma on nykyisessäkin laissa, mutta sen merkitys kasvaa uuden 12-vuoden ikärajan myötä.

Sen vuoksi suosittelen harkittavaksi, että ikärajoihin sovellettaisiin ankaraa vastuuta eli henkilöiden edellytettäisiin selvittävän, minkä ikäinen hänen seksikumppaninsa on, ainakin jos kysymys on sukupuoliyhteydestä. Tämä ei ole mitenkään elämälle vierasta. Yleensä ihmiset tutustuvat toisiinsa ennen kuin ryhtyvät harrastamaan seksiä toistensa kanssa. Silloin kun on kyse satunnaisesta seksikumppanista, jonka kanssa on päästävä nopeasti asiaan, ei ole mitenkään kohtuutonta varmistaa, että toinen on ylittänyt suojaikärajan. Ihmisillä on myös yleensä mukanaan jopa henkilötodistus tai vastaava todistus, josta ikä käy selville.

Jos tämä on liian radikaalia, olisi syytä ottaa käyttöön huolimattomuus-kriteeri lapsen ikää koskevissa kysymyksissä. Kuitenkin 12 vuoden ikärajan pitäisi olla ehdoton.

Ehdotuksia

12 § uusi 2 momentti

Tässä pykälässä säädettyjä ikärajoja sovelletaan siitä riippumatta, tiesikö vastaaja lapsen ikää.

Uusi 23a §

Tässä laissa säädettyjä ikärajoja sovelletaan, jos vastaaja on huolimattomuudesta jättänyt niissä tarkoitetun ikärajan huomiotta.

Sukupuoliyhteys lapsen kanssa

Ehdotuksen mukaan sukupuoliyhteys lapsen kanssa olisi rangaistava, jos lapsi on alle 16-vuotias ja jos osapuolten iässä ja henkisessä kypsyydessä on olennainen ero (14 §).

Viestinnällisesti olisi selkeää, jos sukupuoliyhteys lapsen kanssa (14 §) nostettaisiin ensimmäiseksi pykäläksi lapsiin kohdistuvissa seksuaalirikoksissa. Rikosnimeke ei myöskään vastaa rikoksen vakavuutta ja luonnetta. Kysymys on lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä, ehdotuksessa valittu rikosnimike viestii lapsen kanssa tehtävästä toiminnasta. (Ks. myös Minni Leskisen lausunto, lausuntopalvelu).

Lapsenraiskaus

Ehdotuksessa eriytetään lapsiin kohdistuvat teot sen mukaan, onko lapsi alle 12-vuotias vai alle 16-vuotias, ja 12-16-vuotiaiden kohdalla sen mukaan, onko ikäero ja kypsyysero tekijään olennainen sekä onko tekijä taivutellut lasta. Siten muutos tarkoittaa sitä, että nykyisestä, melko selkeästä ikärajasta siirrytään järjestelmään, jossa on arvioitava ikäeron olennaisuutta sekä osapuolten henkistä kypsyyttä.

Lopputulos on kohtuullisen monimutkainen, mikä on ongelma siitä näkökulmasta, että ikärajasääntelyn tulisi olla viestinnällisesti ja oikeusturvan kannalta hyvin selkeää.

Muutos nykyiseen lakiin olisi se, että nuorten keskinäisiä suhteita koskeva rajoitussäännös siirrettäisiin tunnusmerkistöön. Tätä ei ole syytä kritisoida. Ongelmallisempi sen sijaan on rajoitussäännöksen sisällöllinen muutos, jonka mukaan teko olisi rangaistava vain, jos osapuolten iässä ja henkisessä kypsyydessä on olennainen ero:


	NYT	EHDOTUS
Ero iässä ja kypsyydessä	rangaistavaa	rangaistavaa
Ero iässä, ei kypsyydessä	rangaistavaa	ei rangaistavaa
Ero kypsyydessä, ei iässä	rangaistavaa	ei rangaistavaa

Ikäeron ja henkisen kypsyyden arviointi

Mietinnön s. 188 annetaan ohjeet ikäeron arviointiin: Olennainen ikäero on kuusi vuotta, jos lapsi on 15-vuotias, viisi vuotta, jos lapsi on 14-vuotta, neljä vuotta, jos lapsi on 13-vuotta ja kolme vuotta, jos lapsi on 12-vuotias.

Vaikuttaa siltä, että ikärajan sääntely lain esitöissä (s. 188) ei ole rikosoikeuden legaliteettiperiaatteen mukaista. Ehdotettua sääntelyä olisi myös syytä arvioida suhteessa Euroopan Neuvoston sopimukseen lasten suojelemisesta seksuaalista riistoa ja seksuaalista hyväksikäyttöä. Sopimuksen 18 artiklan mukaan:

Kukin sopijapuoli ryhtyy tarvittaviin lainsäädäntö- tai muihin toimenpiteisiin sen varmistamiseksi, että alla mainittu käyttäytyminen on rangaistavaa tahallisesti tehtynä:
- seksuaalinen kanssakäyminen sellaisen lapsen kanssa, joka asianmukaisten kansallisen lain säännösten mukaan ei ole saavuttanut seksuaalisen toiminnan laillista ikää;
- ……

Edellä olevan 1 kappaleen tarkoituksessa kukin sopijapuoli määrittelee ikärajan, jota nuoremman lapsen kanssa on kiellettyä ryhtyä seksuaaliseen kanssakäymiseen.
Edellä olevan 1 (a) kappaleen tarkoituksena ei ole säädellä alaikäisten kesken tapahtuvaa vapaaehtoisuuteen perustuvaa seksuaalista kanssakäymistä.

Lasten ja nuorten henkisen kypsyyden arviointi ei ole helppoa. Lähtökohta lienee, että normaalisti kehittyneen lapsen tai nuoren kohdalla henkinen kypsyys pääsääntöisesti seuraa ikätasoa. Voidaan perustellusti esittää kysymys, ovatko 15-vuotias ja 20-vuotias tai 14-vuotias ja 19-vuotia todella sillä tavalla samalla tasolla, että ikäeroa ja eroa henkisessä kypsyydessä voidaan pitää epäolennaisena. Nykyisen kehityspsykologian mukaan nuoren kehitys jatkuu voimakkaana jopa 20-vuotiaaksi asti.

Kuten Amnestyn eriävä mielipide osoittaa, olennaisesta ikäerosta huolimatta vastaaja voi osoittaa, että henkisessä kypsyydessä ei ole olennaista eroa.

Mitenkään tavaton ei ole tapaus, jossa 14-vuotias nuori, jolla on erilaisia psyko-sosiaalisia ongelmia, ajautuu sinänsä vapaaehtoiseen seksisuhteeseen 19-vuotaan kanssa, joskus jopa useampaan suhteeseen peräkkäin. Onko järkevää, että näissä tapauksissa on esitettävä todistelua nuoren ongelmista, jotka osoittavat kypsymättömyyttä? Näillä ongelmilla on merkitystä vain siinä tapauksessa, että 19-vuotiaan olisi pitänyt pystyä huomaamaan ne (tahallisuus).

Arviointia vaikeuttavat myös myytit tyttöjen nopeammasta kypsymisestä ja henkisen kypsyyden sitomisesta kuukautisten alkamiseen. Kuten Amnestyn eriävässä mielipiteessä tuodaan esiin, tällaisten uhria koskevien asioiden tuominen oikeudenkäyntiin ei ole asianmukaista. Ei liene myöskään tarkoituksenmukaista, että aikuinen mies (yli 18 vuotta) voi osoittaa olevansa henkisesti kypsymätön ja välttyä sillä tavoin rikosoikeudellisesta vastuusta. Tätä varten on rikosoikeudessa säännökset syyntakeettomuudesta ja alentuneesta syyntakeisuudesta.

On syytä huomata, että rajoitussäännöksen tarkoitus on rajata pois ”nuorten keskinäiset sukupuoliyhteydet” (s 75 ja 93). Yksi mahdollisuus olisi rakentaa rajoitussäännös sen perusteella, onko nuorten kesken ollut ollut tasavertainen seurustelusuhde. Tiedossani on, että suhteesta 15-vuotiaan kanssa on jätetty syyttämättä, vaikka ikäero on ollut varsin selvä, jos kysymys on ollut ”vanhanaikaisesta” seurustelusta, jossa on ensin tutustuttu, sitten seurusteltu, halailtu, huolehdittu ehkäisystä ja jossain vaiheessa päädytty seksiin. On ymmärrettävää, että ei tällöin ole mitään syytä ryhtyä rikosoikeudellisiin toimiin.

Tällainen sääntely edellyttäisi kuitenkin huomattavaa uudelleen ajattelua, joten ehdotan seuraavassa vain muutosta ehdotukseen.

Ehdotus

14 § Sukupuoliyhteys lapsen kanssa

Joka on sukupuoliyhteydessä kaksitoista mutta ei kuusitoista vuotta täyttäneen lapsen kanssa, kun osapuolten iässä tai henkisessä kypsyydessä on olennainen ero, on tuomittava, jollei teosta muualla tässä luvussa säädetä ankarampaa rangaistusta, sukupuoliyhteydestä lapsen kanssa vankeuteen vähintään neljäksi kuukaudeksi ja enintään kuudeksi vuodeksi.

Iässä on katsottava olevan olennainen ero, jos se on enemmän kuin kaksi vuotta.

Yritys on rangaistava.

12 §

Lapsenraiskaus

Joka on sukupuoliyhteydessä

1) kahtatoista vuotta nuoremman lapsen kanssa taikka

2) kaksitoista mutta ei kuusitoista vuotta täyttäneen lapsen kanssa

a) 1 §:n 1––2 momentissa tarkoitetulla tavalla,
b) jos osapuolten iässä tai henkisessä kypsyydessä on olennainen ero ja lapsi on saatu suku-puoliyhteyteen kehottamalla, taivuttelemalla tai houkuttelemalla tai
c) jos tekijä on lapsen vanhempi tai vanhempaan rinnastettavassa asemassa lapseen nähden

taikka saa kuusitoista vuotta nuoremman lapsen kolmannen kanssa sukupuoliyhteyteen 1 §:n 2 momentin 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla,

on tuomittava lapsenraiskauksesta vankeuteen vähintään kahdeksi ja enintään kymmeneksi vuodeksi.

Yritys on rangaistava.

Lapsen houkuttelu seksuaalisiin tarkoituksiin

Grooming eli lasten houkuttelu seksuaalisiin tarkoituksiin on merkittävä ongelma. Vuonna 2011 lakiin lisätty rangaistussäännös ei ole toiminut toivotulla tavalla. Säännöksen soveltamisala on suppea, sillä se koskee vain tapaamisen tai muun kanssakäymisen ehdottamista siten, että tarkoituksena on seksuaalirikoksen tekeminen. Grooming on prosessi, jossa lapsi askel askeleelta houkutellaan kanssakäymiseen, josta tämän on vaikeaa irrottautua. Tyypillisiä vaiheita on houkutella lapsi kertomaan intiimejä asioita ja lähettämään intiimejä kuvia, ja seuraavaksi uhataan paljastaa tämä vanhemmille tai levittää kuvia netissä.

Nykyinen säännös ei ole toiminut toivotulla tavalla. Houkuttelu on yleistä, eikä poliisi yleensä kykene puuttumaan siihen.

Toisaalta kaikki vakavat lapsiin kohdistuvat seksuaalirikokset ovat rangaistavia myös yrityksinä. Olisi tärkeää selventää, milloin on kysymys vakavan seksuaalirikoksen yrityksestä ja milloin houkuttelusta.

Uuden säännöksen mukaan rahan ja muun vastaavan etuuden tarjoaminen sukupuoliyhteydestä tai seksuaalisesta teosta alle 16-vuotiaalle lapselle on ilmeisesti lapsen raiskauksen yritys.

Houkuttelun rangaistusasteikko, yksi vuosi vankeutta, on liian alhainen. Se tulisi korottaa vähintään kahteen vuoteen, jotta se vastaisi tekojen paheksuttavuutta. Tällöin pakkokeinolain 10:7:n mukainen televalvonta olisi mahdollista.

Pykälässä olisi hyvä mainita seksin ostaminen nuorelta, paritus ja ihmiskauppa tavoiterikoksina.

Ehdotus

18 § Lapsen houkutteleminen seksuaalisiin tarkoituksiin

Joka

ehdottaa tapaamista tai muuta kanssakäymistä lapsen kanssa
esiintyy ikäistään nuorempana henkilönä tai antaa itsestään muutoin totuuden vastaisia tietoja, tai
kehottaa lasta lähettämään seksuaalisia kuvia

siten, että olosuhteista ilmenee tekijän tarkoituksena olevan 19 §:n 1 momentissa tar-koitetulla tavalla valmistaa kuva tai kuvatallenne, jossa seksuaalisesti esitetään lasta, taikka kohdistaa lapseen 9–17 §:ssä tarkoitettu rikos, eikä teko ole muun lainkohdan mukaan ankarammin rangaistava, on tuomittava lapsen houkuttelemisesta seksuaalisiin tarkoituksiin sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.

Johanna Niemi toimii prosessioikeuden professorina Turun yliopstossa

Väkivallan ehkäisemisestä ja nuorista lähisuhdeväkivallan näkijöinä

November 28, 2019 / pijoes / 0 Comments

Johanna Niemi – Turun Turvallinen yhteiskunta – seminaarissa 27.11.2019 pidetty puheenvuoro.

Tänä syksynä on puhuttu paljon rikosten ehkäisemisestä. Sisäministeri Maria Ohisalo on useassa puheenvuorossaan korostanut, että poliisin tulee panostaa rikosten ehkäisyyn. Poliisissa toimii ennalta estävän toiminnon johtaja Jari Taponen, joka twiittailee ja korostaa poliisin ja vähemmistöryhmien välisen luottamuksen vahvistamista. Poliisi on jo pitkään toiminut netissä, tarkoituksena rikosten ehkäiseminen.

Rikosten ehkäisemisen ja poliisin ja ihmisten välisen luottamuksen tärkeydestä on vaikeaa olla eri mieltä. Totta kai ne ovat tärkeitä. Mutta on syytä myös kysyä, mitä rikosten ehkäiseminen oikeastaan tarkoittaa ja miten luottamusta rakennetaan.

Erityisen tärkeää näiden kysymysten esittäminen on, kun tiedetään, että poliisin voimavarat eivät riitä läheskään kaikkien rikosten tutkimiseen. Jo pitkään on tiedetty, että ihmisten on tutkittava polkupyörävarkaudet itse esimerkiksi netin myyntipalstoja tutkailemalla. Elokuussa uutisoitiin, että poliisilla on avaamatta 2000 vihjeviestiä netissä tapahtuneista seksuaalirikoksista (HS 14.8.2019). Muutama vuosi sitten poliisiammattikorkeakoulussa valmistuneen tutkimuksen mukaan poliisi hoitaa osan kotihälytyksistä soittamalla puhelimella ja kysymällä, onko kaikki ok. Naisiin kohdistuvan ja perheväkivallan ehkäisemistä ja torjumista koskevan kansainvälisen sopimuksen (Istanbulin sopimuksen) täytäntöönpanoa valvova komitea totesi, että huomattavan moni poliisille ilmoitettu lähisuhdeväkivaltatapaus jää tutkimatta.

Miten nämä tiedot vaikuttavat rikosten ehkäisemiseen ja poliisia kohtaan tunnettuun luottamukseen? Väitän, että ne vaikuttavat paljon ja että niiden vaikutus ulottuu yksittäistä rikoksen uhria laajemmalle. Ihmisten, olipa etninen tausta mikä tahansa, luottamukseen poliisiin vaikuttaa se, miten poliisi suhtautuu heidän, heidän läheistensä tai heidän naapureidensa kohtaamaan väkivaltaan.

Erityinen merkitys on sillä, miten poliisi suhtautuu lasten vanhempaan, yleensä äitiin, kohdistuvaan lähisuhdeväkivaltaan. Jo pitkään on tiedetty, että äitiin (tai isään) kohdistuva väkivalta vaikuttaa negatiivisesti lapsiin. Lapset yleensä tietävät väkivallasta. Joskus he hakevat apua, soittavat poliisille, pyytävät apua läheisiltä tai ammattilaisilta, yrittävät suojella äitiä eri tavoin ja varsinkin nuoret miehet yrittävät mennä väliin. Vaikutus ulottuu aikuisuuteen. Jotkut uhriutuvat itse aikuissuhteissaan, jotkut käyttävät väkivaltaa ja jotkut toimivat aktiivisesti väkivaltaa vastaan. Mikään näistä kohtaloista ei ole tähtiin kirjoitettu. Uhriutuminen ja väkivallan käyttäminen on tavallisempaa niillä, jotka ovat lapsena todistaneet väkivaltaa, kuin niillä, jotka eivät ole. Silti useimmat kasvavat väkivallattomaan aikuisuuteen taustasta riippumatta. Puhe väkivallan periytyvyydestä on mielestäni väärin ja vahingollista.

Lapsena lähisuhdeväkivaltaa kokeneet ja todistaneet kuitenkin kantavat henkisiä haavoja mukanaan. Yksi näistä haavoista voi olla epäluottamus yhteiskunnan instituutioita kohtaan, jos ne ovat laiminlyöneet väkivaltaan puuttumisen ja uhrien suojelun. Niiden kymmenien tuhansien lasten ja nuorten kohdalla, jotka kokevat ja todistavat väkivaltaa, väkivallan ehkäisy tarkoittaa sen toistumisen ehkäisyä. Sen takia ei voida asettaa vastakkain väkivaltaan puuttumista ja sen ehkäisyä.

Picture by Alexas Photos, Pixabay

GREVIO eli väkivallan vastaisen sopimuksen (Istanbulin sopimus) toimeenpanoa valvova komitea antoi 2.9.2019 ensimmäisen Suomea koskevan raporttinsa. Komitea oli huolellisesti perehtynyt Suomen tilanteeseen. Raportti sisältää jonkin verran kehuja, mutta melkoisen määrän erilaisia kehotuksia lisätä toimenpiteitä.

Sopimuksessa väkivallan ehkäisemisellä tarkoitetaan ensi sijaisesti väkivaltaa ja tasa-arvoa koskevan tiedon julkistamista, sen huomioon ottamista opetussuunnitelmissa ja ammattilaisten koulutuksessa sekä mediassa. Lisäksi väkivallan ehkäisemisen alla käsitellään väkivallan tekijöille suunnattuja väkivallan vähentämisen ohjelmia. Näissä kaikissa Suomella on parantamisen varaa. Esimerkiksi keskeisten ammattiryhmien, kuten tuomarien, syyttäjien ja poliisien, peruskoulutuksessa lähisuhdeväkivaltaan on kiinnitetty vähän, jos lainkaan huomiota. Onneksi vuosina 2010-2015 on tarjottu täydennyskoulutusta, johon osallistuminen on kuitenkin vapaaehtoista.

Väkivaltaa kokeneen ja nähneen lapsen ja nuoren näkökulmasta tällaiset ehkäisevät toimet tulevat liian myöhään ja vaikuttavat liian hitaasti. He tarvitsevat suojelua ja ehkäisyä silloin, kun väkivalta tapahtuu. Liian usein he saavat todistaa, että viranomaiset eivät tee juuri mitään.

Poliisiammattikorkeakoulun mukaan vuodessa tehdyistä 26.000 kotihälytyksestä kirjattiin 5.500 ilmoitusta lähisuhdeväkivallasta – se tarkoittaa, että 80% tapauksista ei tehty käytännössä mitään. Näistä kirjatuista tapauksista puolet eteni syyttäjälle. Vaikka samaan kotiin olisi tehty toistuvia kotihälytyksiä, se ei lisännyt tapausten kirjaamista ja etenemistä.

GREVIO listaa joukon tekijöitä, jotka vaikuttavat tähän

poliiseilla ei ollut riittävää koulutusta lähisuhdeväkivaltaan
ei tiedostettu, että lieväkin väkivalta on kirjattava
etsittiin fyysisen väkivallan merkkejä, eikä hahmotettu vallankäyttöä ja kontrollia väkivaltaisessa suhteessa
väkivalta kirjattiin lähes automaattisesti molemminpuoliseksi selvittämättä, oliko toinen kenties toiminut puolustautuakseen
tapauksia ohjattiin sovitteluun
kotihälytyksellä ei käytetä väliaikaisen lähestymiskiellon määräämistä eikä pidätystä, vaikka se olisi mahdollista
turvakoteja oli liian vähän, eivätkä ne toimi salaisissa osoitteissa

Picture by Pixabay

Seksuaalirikosten tutkinnassa GREVIO havaitsi ongelmia, joiden vuoksi tutkinta kesti kauan, keskimäärin 200 päivää, ja vain 15,5 rikosilmoituksista johti tuomioon. Vaikka laki suosittaa uhrin kuulustelijaksi samaa sukupuolta olevaa poliisia, naisten vähäinen määrä poliisissa (noin 15 %) ei anna tähän todellista mahdollisuutta. Poliisikoulutuksessa on nyt alkanut kaikkien aikojen naisvaltaisin kurssi (49% naisia). Tutkinta on organisoitu siten, ett kuulustelut tehdään joko heti, kun uhri on vielä sokissa, tai usean kuukauden kuluttua, kun muistikuvat ovat jo heikentyneet.

Väkivallan ehkäisemisen näkökulmasta tämä tarkoittaa, että vuodessa menetetään 21.500 mahdollisuutta ehkäistä vakavaa rikollisuutta. Jokainen tapaus koskettaa useita ihmisiä väkivallan välittömän uhrin lähiympäristössä ja heikentää heidän luottamustaan poliisiin ja viranomaisiin yleisemminkin. Tuhannet nuoret, ja ehkä aivan erityisesti nuoret miehet kantavat mukanaan turhautumista, tuskaa ja ehkä jopa häpeää siitä, että eivät ole saaneet apua äitinsä kokemaan väkivaltaan, ja siihen liittyvää epäluottamusta Suomen viranomaisia kohtaan.

Sillioinkin kun interventio väkivaltaan onnistuu, tilanne ei välttämättä ole ohi lasten ja nuorten kohdalla. Lapsilla on oikeus tavata molempia vanhempiaan eron jälkeen. Tämä tapaamisoikeus on lain mukaan lapsen oikeus. Aikuisilla on kuitenkin suuri valta päättää siitä. Näyttää siltä, että jotkut viranomaiset ja järjestöt ovat käsittäneet, että kysymys olisi vanhemman ja myös väkivaltaa käyttäneen vanhemman oikeudesta tavata lasta. Lapsia on jopa painostettu tapaamaan väkivaltaista vanhempaa. Professori Suvi Ronkainen on pohtinut, halutaanko lapsen tapaamisen ehkäisevän väkivaltaa. Mutta ei lapsi ole väkivallan ehkäisemisen välikappale. Väkivallan lopettaminen on aikuisten velvollisuus.

GREVION raportissa noteerattiin myönteistä kehitystä. Kehuja Suomi sai muun muassa väkivallan uhrien riskin arvioinnin kehittämisestä, uhreille suunnatun tiedotuksen lisäämisestä, 24/7 uhripuhelimen toteuttamisesta ja turvakotien rahoituksen lisäämisestä – joskin niiden paikkamäärää pidettiin edelleen riittämättömänä. Myös perheväkivallan ja seksuaalirikosten uhrien tukitoimien kehittämistä komitea piti myönteisenä.

Keskeinen kritiikki raportissa on, että Suomesta puuttuu kattava naisiin kohdistuvan väkivallan vastainen ohjelma ja sukupuolinäkökulma asiaan. Tämä on mielestäni aivan oleellinen asia. Viranomaisten on vaikeaa kehittää toimintatapoja, ohjeistuksia tai käsikirjoja ja sisällyttää niihin sukupuoli- tai lapsinäkökulmaa, ellei poliittiselta taholta tulee selkeää viestiä.

Nykyisen hallituksen ohjelmassa väkivallan vastaista työtä on priorisoitu ja konkreettisia toimenpiteitä mainitaan, samoin sitoutuminen väkivallan vastaisen ohjelman laatimiseen. On tärkeää seurata, että ohjelma myös tehdään ja se resurssoidaan. Suomessa järjestöille on annettu paljon vastuuta väkivallan vastaisesta työstä, mutta niiden resurrointi on vaatimatonta ja ottaminen mukaan suunnitelmien ja strategioiden laadintaan voisi olla vahvempaa.

Ranskan presidentti Emmanuel Macron ymmärsi, että naisiin kohdistuvaan väkivaltaan puuttumisessa on yhä ongelmia kuunneltuaan naisten hätäpuheluita. Suomen Macron, korkean tason poliitikko, mieluummin mies, ei ole vielä astunut esiin. Paikka on vapaana – kuka on Suomen Macron?