Kategoria: Tutkimus (Page 6 of 8)

Tunteet ympäristövastuutyössä – mitä ne ovat ja miten niitä voi hallita?

Vielä kymmenen vuotta sitten lähes kaikki tunteita organisaatiokontekstissa käsittelevä kirjallisuus alkoi toteamuksella siitä, miten rationaalisuudella on organisaatiotutkimuksessa ylikorostunut rooli, eikä tunteiden merkityksestä organisaatioiden toiminnassa ole riittävästi tutkimusta. Sittemmin tunteiden on ymmärretty olevan kiinteä osa ihmisyyttä ja siten myös organisaatioita, jotka muodostuvat ennen kaikkea ihmisistä. Tunteet ovatkin herättäneet 1990-luvulta lähtien enenevissä määrin kiinnostusta myös liiketalouden alalla.

Tunteiden rooli vastuullisuustyössä on kuitenkin vähemmän kartoitettu aihealue. Yrityksissä ja muissa organisaatioissa tapahtuva vastuullisuustyö voidaan kuitenkin tänä päivänä nähdä tärkeämpänä kuin koskaan. Ilmastonmuutoksen kiihtyessä organisaatiot voivat joko tyytyä olemaan osa sitä tai ottaa aktiivisen roolin sen ratkaisemisessa. Toisaalta yksikään organisaatio ei ole ilmastonmuutoksen vaikutusten ulottumattomissa.

Vastuullisuustyön on tunnistettu olevan tunnepitoista, ja usein siihen liittyy kokemus erilaisten päämäärien ristitulessa toimimisesta. Vastuullisuusammattilaisten tunteiden hallinnan keinot on myös nähty edellytyksenä vastuullisuuden johtamisen onnistumiselle. Tätä taustaa vasten lähdin pro gradu -tutkielmassani kartoittamaan, mitä tunteita aktiivisesti vastuullisuutta työssään edistävät ihmiset kokevat, ja millaisia keinoja heillä on johtaa itseään ja omia tunteitaan.

Haastattelemani ympäristövastuutyön asiantuntijat tunnistivat monia eritasoisia ristiriitoja, joita heidän työhönsä liittyy. Ensinnäkin vastuullisuustoimijat kertoivat yksilötason konflikteista, joita syntyy esimerkiksi silloin, kun organisaation sisällä koetaan vastuullisuusnäkökulmien esiintuominen turhien vaatimusten esittämisenä tai yhteistyökumppani kokee ympäristövastuuseen liittyvän työn ”pehmeänä” työnä, johon kuka vaan pystyy. Toisaalta organisaatiotasolla haastateltavat kuvailivat ympäristövastuutyötä haittaavia organisaatiorakenteita, organisaatioiden välisiä intressiristiriitoja ja kilpailijoiden vastuuttomaksi koettua toimintaa. Lisäksi haastateltavat tunnistivat yhteiskunnallisen tason ristiriitoja, jotka kumpusivat esimerkiksi median ja poliittisten vaikuttajien toimista. Niin yksilö-, organisaatio- kuin yhteiskunnallisella tasollakin päällimmäinen haastateltavien ilmaisema tunne oli turhautuminen. Ristiriidat nähtiin myös muiden työhön liittyvien negatiivisten tunteiden, kuten ärtymyksen taustalla. Lisäksi haastateltavat kertoivat kokeneensa työssään ahdistusta, surua, vihaa, pelkoa ja huolta sekä monia muita kielteisiä tunteita.

Leimaavatko ympäristövastuutyötä siis synkät tunteet ja rankat vastoinkäymiset? Totuus ei onneksi ole näin yksiselitteinen. Haastateltavat kertoivat kokevansa työssään myös esimerkiksi ilon, ylpeyden, toivon ja innostuksen tunteita. Tällaisia positiivisia tunteita sai aikaan esimerkiksi yhteistyö kollegoiden kanssa niin oman organisaation sisällä kuin sen rajojen ulkopuolellakin. Lisäksi haastateltavat kuvasivat onnistumisten tuntuvan vastuullisuustyössä vielä palkitsevammilta kuin muissa projekteissa. Haastateltavien kokemuksia leimasi myös vahva usko oman työn tärkeyteen ja tyytyväisyys siihen, että työssä on mahdollista toimia omien arvojen mukaisesti. Paradoksaalisesti ilmastonmuutoksen uhatessa yksilöiden fyysistä ja henkistä terveyttä ilmaston eteen työskentely koetaankin usein nimenomaan hyvin merkitykselliseksi, millä on puolestaan myönteisiä vaikutuksia yksilön koettuun hyvinvointiin.

Kaikki haastateltavat toivat poikkeuksetta esille, miten heidän työnsä hillitsee yleisen ilmastoahdistuneisuuden tunteita. Osa haastateltavista näki tulevaisuuden hyvinkin toiveikkaana. Haastateltavat kertoivat ilmastoahdistuksen tunteiden hälvenevän heidän toimiessaan ympäristövastuun eteen ja toisaalta siksi, että he tapaavat työssään muita ihmisiä, jotka tekevät myös aktiivisesti tekoja ilmaston tilan parantamiseksi. Tiedetään, että yksilön pystyvyysuskon vahvistaminen voi helpottaa ilmastoahdistusta. Pystyvyysuskolla viitataan yksilön omaan arvioon hänen kyvystään toimia siten, että hän saavuttaa toivotunlaisen lopputuloksen. Toisaalta on todettu, että ahdistusta on helpompi sietää ja todellisuuden kohtaaminen helpottuu, kun yksilö saa tunnetason tukea muilta ihmisiltä. Näitä tietoja vasten on helppo ymmärtää, miksi aktiivinen toimijuus todella voi auttaa ilmastoahdistuksen tunteisiin.

Haastateltavat identifioituivat vahvasti vastuullisuustoimijoiksi, mutta haastatteluissa ilmeni, että vastuullisuustoimijat myös liikkuvat eri identiteettien välillä kontekstista riippuen. Haastateltavat ilmaisivat sopeuttavansa omaa toimintaansa vastaamaan kyseisessä ympäristössä vallitsevia oletuksia. Tällaiseen identiteettien liikkuvuuteen sisältyi esimerkiksi tarve jättää joko työ- tai yksityiselämässä joitain oman toimijuuden puolia ilmaisematta. Yksi haastateltavista kertoi myös esittävänsä tietyillä aloilla ympäristöön ja ilmastoon liittyvät faktat taloudellisten lukujen avulla lisätäkseen puheenvuoronsa vaikuttavuutta kyseiseen yleisöön.

Haastateltavat kertoivat hallitsevansa tunteitaan myös rajaamalla ajatuksiaan ja oman työnsä sisältöjä tietoisesti sekä hallitsemalla työnteon määrää ylipäätään. Lisäksi he kuvailivat ”paksun nahan kehittämistä”, ja kertoivat opetelleensa tietoisesti jättämään osan työhönsä kohdistuvasta negatiivisesta palautteesta tai sitä ympäröivästä kielteisestä ilmapiiristä omaan arvoonsa.

Kaiken kaikkiaan haastattelujen pohjalta muodostamani kuva ympäristövastuutyössä koetuista tunteista on moniulotteinen, ja haastateltavien ilmaisemat tunteet vaihtelivat laidasta laitaan. Haastateltavien kuvaamat tunteiden hallinnan keinot sijoittuivat puolestaan suureksi osin tunnetta edeltävään aikaan, mikä onkin nähty tehokkaana tunteiden hallinnan strategiana. Erityisen mielenkiintoista on, miten paljon haastateltavien kokemuksista löytyi yhtymäkohtia, vaikka he työskentelivät eri aloilla hyvin erilaisissa organisaatioissa. Viitteitä vastaavista kokemuksista on myös aiemmassa kirjallisuudessa erilaisista ympäristöistä. Ehkä ympäristövastuutyöhön siis liittyy jonkinlaisia universaaleja kokemuksia? Seuraava askel olisi syventyä siihen, millainen linkki ympäristövastuutyössä koetuilla tunteilla ja tunteiden hallinnan keinoilla sekä yritysten yhteiskuntavastuullisuuden toteutumisella todella on.

Mirka Laaksonen

Kirjoittaja on pro gradu -tutkielmaansa viimeistelevä johtamisen ja organisoinnin maisteriopiskelija

PIDÄTKÖ RIITTÄVÄSTI HUOLTA TYÖSTRESSISTÄ JA -KUORMITUKSESTA PALAUTUMISESTASI?

Kuvitellaan (ehkä joku jopa näin joulun alla pystyy samaistumaan?) tilanne, jossa työkiireet painavat päälle. Puhelin soi, sähköposti laulaa, tapaamiset ja palaverit kasaantuvat, deadlinet uhkaavat ja normityöaika ei riitä kaikkien töiden tekemiseen. Mitä valtaosa meistä tekee tällaisessa tilanteessa? Otammeko aikaa hyvinvoinnillemme ja oman jaksamisemme vaalimiselle? Turvaammeko palautumisemme erityisesti kiireen ja kuormituksen keskellä?

Paradoksaalisesti teemme usein juuri päinvastoin: nipistämme yöunista (”jotta saamme tämän yhden jutun vielä tehtyä…”), skippaamme urheilusuoritteen tai muun itselle tärkeän harrastuksen (”koska nyt ei vaan yksinkertaisesti ehdi…”) ja jätämme mielekkäänkin sosiaalisen kanssakäymisen vähemmälle (”sitten kun…kiire helpottaa/…tämä on ohi…/…saan tämän proggiksen päätökseen…”). Palautumisen näkökulmasta nämä edellä mainitut eivät ole valintoja sieltä viisaimmasta päästä. Mitä meidän sitten tulisi tehdä ja miksi omasta palautumisestaan kannattaa pitää huolta?

Mitä palautumisella tarkoitetaan ja miksi se on niin tärkeää?

Työkuormituksesta palautumisella tarkoitetaan stressille ja kuormitukselle vastakkaista prosessia, jonka aikana yksilön psyykkiset ja fyysiset voimavarat elpyvät ja palautuvat stressiä edeltäneelle tasolle. Palautumisen perimmäisenä tarkoituksena on valmistella kehoa ja mieltä vastaanottamaan uusia stressiärsykkeitä. Kohtaamme väistämättä työelämässä  niin kuin elämässä yleensäkin erilaisia stressaavia tilanteita, jotka tavalla tai toisella kuormittavat meitä, ja palautumisprosessien tarkoituksena on purkaa tämä kertynyt rasitekuorma, jotta voisimme taas olla valmiita palaamaan tehtäviemme pariin tai valmiita vastaan ottamaan uusia tehtäviä.

Palautumiskirjallisuudessa palautuminen rinnastetaan usein sähkölaitteiden akkujen lataamiseen; niin sähkölaitteet kuin me ihmisetkin tarvitsemme säännöllistä ”lataamista” pysyäksemme toimintakykyisinä. Voidaksemme toimia tehokkaasti, me ihmiset tarvitsemme säännöllisesti: 1) palauttavia hetkiä (työ)päiviimme ja iltoihimme, 2) riittävän pitkät ja laadukkaat yöunet sekä 3) vapaahetkiä viikonloppujen ja vuosilomien muodossa.

Palautuminen on merkityksellistä, sillä onnistuneen palautumisen avulla voimme neutralisoida stressin negatiiviset vaikutukset. Jos taas kuormituksesta palautuminen ei pääse tapahtumaan optimaalisesti, pääsevät stressin haitalliset vaikutukset kumuloitumaan.

Miten omaa palautumistaan voi edistää?

Palataanpa takaisin alussa kuvailtuun tilanteeseen. Miten voisimme toimia viisaammin? Tämän hetkisen tutkimustiedon valossa näyttä siltä, että jopa merkityksellisempää kuin stressin määrä itsellään, on se, kuinka hyvin palaudumme; jos palaudumme riittävästi, kestämme stressiä suhteellisen hyvinkin. Avainasemassa on siis stressin ja palautumisen suhde.

Ongelma vaan on usein se, että todellisuudessa palautumisemme näyttäisi usein häiriintyvän, kun kohtaamme kiirettä, stressiä ja kuormitusta. Teemme usein myös, joko tietoisesti tai tiedostamatta, valintoja, jotka eivät ainakaan edesauta palautumistamme. Koska emme oikein voi palautua etukäteen ”varastoon”, omasta palautumisestaan olisi tärkeää huolehtia niin arkena kuin vapaalla. Erityisen tärkeää palautumisen turvaaminen on kuitenkin silloin, kun kohtaamme stressaavia ajanjaksoja. Jos pystymme stressaavissakin olosuhteissa varmistamaan palautumisemme, jaksamme ja voimme todennäköisesti paremmin.

Palautumisen edistämiseen ei valitettavasti ole olemassa kaikille sopivaa reseptiä, ja näyttäisi siltä, että työkuormituksesta palautumisen keinot ovat pitkälti yksilöllisiä. Tiedämme kuitenkin, että valtaosalle ihmisistä seuraavien seikkojen varmistaminen edesauttaa palautumista:

  1. Turvaa hyvä yöuni
  2. Liiku
  3. Vietä aikaa itsellesi mielekkäissä sosiaalisissa suhteissa
  4. Pyri irrottautumaan työasioista vapaalla
  5. Etsi itsellesi sopivat palautumisen keinot – mikä juuri sinua auttaa elvyttämään ehtyneitä voimavaroja?

Ja ennen kaikkea palautumiselle pitää varata aikaa. Siispä vaalitaan ja arvostetaan palauttavia hetkiä – myös (ja erityisesti!) kiireen keskellä!

Elina Honkasalo

Kirjoittaja on johtamisen ja organisoinnin tohtorikoulutettava ja väitöskirjatutkija, joka tutkii työkuormituksesta palautumisen edistämistä intervention keinoin.

Mitä tutkijat oikeastaan tekevät ja miten teoriat syntyvät ihmistieteissä?

Mitä me ihmistieteilijät eli ihmisten ja ihmisyhteisöjen toimintaa tutkivat oikeastaan teemme päivisin? Monen ihmisen käsitys tieteentekemisestä liittyy melko todennäköisesti jotenkin uusien havaintojen tekemiseen esimerkiksi pölyttymällä arkistoissa tai seuraamalla, mitä koehuoneessa istuvat koehenkilöt tekevät. Meidät on myös helppo mieltää “tosiasioiden” selvittäjiksi: tutkijoilta odotetaan vastauksia triviakysymyksiin kuten minä vuonna Pähkinäsaaren rauha solmittiin tai miten painava Maapallo on. Tutkimusalasta riippuen vähintään osa ja toisinaan suurin osa tutkijan työstä onkin empiiristä työtä eli maailman havainnointia. Mutta jotta havainnoista – vaikkapa koehenkilöiden reaktionopeudesta tai arkistosta löytyneestä kirjeestä – voidaan jalostaa tietoa ja ymmärrystä, meidän on järjestettävä havainnot jonkinlaisiksi käsitteiksi ja teorioiksi.

Yritän tässä kirjoituksessa avata lyhyesti sitä, miten ihmistieteiden tutkija tuottaa havainnoista tietoa ja ymmärrystä järjestämällä ne teorioiksi. Havaintojeni mukaan hyvin monella ihmisellä on ihmistieteiden käytännön tekemisestä hyvinkin hatara käsitys: siinä missä fyysikon saattaa vielä voida kuvitella laskemassa laskuja tai käyttelemässä valtavia hiukkaskiihdyttimiä, ihmistieteilijän työ saattaa näyttäytyä lähinnä lukemiselta ja erikoisen kuuloisista sanoista väittelyltä. Siksi yritän nyt kertoa, mitä oikeastaan teemme, miten me sen teemme, ja miksi sillä on merkitystä.

Aloitetaan kuitenkin siitä, miksi teoriat ja käsitteet ovat ylipäätään hyödyllisiä. Asian ymmärtämiseksi kannattaa ehkä kuulla tarina eräästä leivänpaahtimesta.

Vuonna 2008 brittiläinen muotoilun opiskelija Thomas Thwaites sai idean lopputyökseen: hän rakentaisi toimivan leivänpaahtimen (Thwaites, 2011)⁠. Mallien rakentaminen on osa muotoilijan koulutusta, ja opiskelujensa aikana useimmat muotoilijat rakentavat itse lukuisia malleja yksinkertaisista hahmomalleista pitkälle vietyihin toimiviin prototyyppeihin.

Thwaites oli kuitenkin tiettävästi ensimmäinen, joka halusi todella rakentaa mallinsa itse. Kokonaan. Materiaaleista alkaen.

Yleensä mallia rakentava muotoilija menee varastoon tai kauppaan ja ostaa tarvitsemansa osat ja materiaalit: tasaiseksi valssatun teräslevyn, valmiiksi taotut ruuvit ja mutterit, sähköjohdon ja niin edelleen. Thwaites halusi kuitenkin tutkia, miten kivistä ja muutamista muista lähinnä likaa muistuttavista aineista syntyy toimiva sähkölaite.

Kuten arvata saattaa, projekti oli varsin työläs. Thwaitesilta kului yhdeksän kuukautta ja 1187,54 puntaa laitteeseen, jota vastaavan olisi saanut tavaratalon tarjouksesta hintaan 3,94 puntaa. Joku voisi myös sanoa, että laitteen ulkonäössä ja kenties myös turvallisuudessa saattaisi olla parantamisen varaa.

Kaikille lienee ilmiselvää, miksi Thwaites tulee todennäköisesti jäämään ainoaksi ihmiseksi, joka todella rakentaa leivänpaahtimensa materiaaleista saakka aivan itse. Vaikka haluaisimme rakentaa leivänpaahtimen itse, on yksinkertaisesti valtavan paljon helpompaa mennä kauppaan ja ostaa tarvittavat, tehtaassa tehdyt osat ja raaka-aineet. Valmiista osista ja puolivalmisteista koottu vekotin valmistuu paljon nopeammin, näyttää paremmalta, ja todennäköisesti myös toimii paremmin.

Me tutkijat tuotamme osia ja puolivalmisteita, mutta emme (yleensä) konkreettisten esineiden vaan ajatusten rakentamiseen. Abstrakti ajattelu, se ajattelun laji jota yleensä pidetään nimenomaan ihmisten vahvuutena, perustuu mitä suurimmassa määrin käsitteisiin ja teorioihin. Esimerkiksi käsite ”organisaatio” on eräänlainen puolivalmiste: käyttämällä sanaa ”organisaatio” voimme viitata kätevästi useiden ihmisten tiettyä tarkoitusta varten muodostamaan kokonaisuuteen tarvitsematta joka kerta ajatella tai kirjoittaa koko lausetta. Vastaavalla tavalla teoriat eli maailmasta tehdyt yleistykset ovat tapa tiivistää ymmärrystämme valmiiksi pureksittuun muotoon, jota on paljon helpompi yhdistellä toisiin teorioihin ja käsitteisiin. Mitä enemmän meillä on käytössämme käsitteitä ja teorioita, sitä monimutkaisempia ajatuksia pystymme käytännössä ajattelemaan; ja näiden ajattelun osasten tuottaminen, tarkastelu ja opettaminen on työtämme.

Tutkijan työ eroaa kuitenkin esimerkiksi kirjailijan tai muun käsitteitä luovan ja käyttävän ihmisen työstä siinä, että tutkijan tulee kyetä perustelemaan työnsä sekä yleisölle että etenkin toisille tutkijoille. Kun esimerkiksi itse esitin väitöskirjassani Outokumpu Oy:n arkistoissa tekemieni havaintojeni pohjalta johtopäätöksen, että Outokummun toisen maailmansodan jälkeen väitetysti sähköpulan vuoksi pakon edessä kehittämälle kuparinsulatusuunille olisi ollut teknisesti, taloudellisesti ja poliittisesti toimivia vaihtoehtoja, jouduin perustelemaan johdonmukaisesti, miksi pidin aikaisempaa tulkintaa epätäydellisenä, ja mitkä havaintoni niin tukivat kuin olivat ristiriidassa johtopäätökseni kanssa. Koko prosessi muistuttaakin huomattavasti salapoliisintyötä, jossa johtopäätöstä varten on kyettävä tulkitsemaan ja yhdistelemään joskus miltei huomaamattomia johtolankoja. (Juuri siksi rakastankin tätä työtä.)

Jokainen tutkimustulos on kuitenkin tutkijoiden tekemä tulkinta aineistosta. Siksi tieteellinen tieto ei asu yksittäisissä tutkimuksissa, vaan tutkimusten ja ne oikeaan asiayhteyteensä asettamaan kykenevien tutkijoiden muodostamissa kokonaisuuksissa. Tulkinnanvaraisuus on ongelma, jos puhumme yksittäisistä tutkimuksista; mutta mitä useammat samaa aihepiiriä käsittelevät tutkimukset havaitsevat samanlaisia ilmiöitä, sitä suurempi on todennäköisyys sille, että ilmiö on todellinen. Ja kun puhumme ihmistieteiden keskeisistä teorioista, kuten omalla alallani teknologioiden sosiaalisesta muovautumisesta, teorian taustalta löytyy parhaimmillaan satoja enimmäkseen samaan suuntaan osoittavia tutkimuksia.

Lähde: Thwaites, T. (2011). The Toaster Project: Or a Heroic Attempt to Build a Simple Electric Appliance from Scratch. New York: Princeton Architectural Press.


Janne M. Korhonen
Tutkijatohtori
Johtaminen ja organisointi
Turun kauppakorkeakoulu

Kognitiiviset harhat organisoitumisessa

Mitä kognitiiviset harhat ovat?

Kognitiiviset harhat ovat niitä tilanteita, joissa intuitiomme tekee systemaattisia virheitä ja saa meidät toimimaan omien tavoitteidemme vastaisesti. Ajatteluun liittyvät kognitiiviset prosessit voi jaotella karkeasti kahtia. Yhtäältä on olemassa prosesseja, jotka ovat nopeita, automaattisia ja tiedostamattomia sekä toisaalta on olemassa prosesseja, jotka ovat hitaita, harkinnanvaraisia ja tiedostettuja. Termit Systeemi 1 ja Systeemi 2 ovat vakiintumassa näiden prosessien nimiksi. Jotkin Systeemin 1 kyvyistä ovat synnynnäisiä, esimerkiksi hahmontunnistus ja huomion suuntaaminen. Toiset taidot ovat tulleet automaattisiksi harjoittelun kautta. Olet oppinut lukemaan, minkä vuoksi et voi pelkästään katsoa suomenkielistä tekstiä. Luet sen automaattisesti. Et voi katsoa laskutoimitusta 1+1= ja olla ratkaisematta sitä. Joitain Systeemin 1 taitoja kehittyy ainoastaan alojen eksperteille pitkäaikaisen harjoittelun myötä, esimerkiksi hyvien siirtojen huomaaminen shakissa.

Systeemi 2 on se mitä pidämme omana itsenämme. Sillä on uskomuksia ja tavoitteita, ja sen avulla teemme tiedostettuja päätöksiä. Kun katsot laskutoimitusta 17×24= Systeemi 1 havaitsee, että kyseessä on kertolasku, jota se ei osaa automaattisesti ratkaista ja viestittää tilanteesta Systeemille 2. Systeemin 2 avulla voit tehdä tietoisen päätöksen haluatko ratkaista ongelman vai et. Mikäli alat ratkaista ongelmaa Systeemin 2 avulla, kehossasi tapahtuu pieniä muutoksia: lihakset kiristyvät, verenpaine ja sydämen lyöntitiheys nousevat ja pupillit laajenevat. Näin käy aina Systeemin 2 toimiessa, joten yleensä Systeemi 2 pysyttelee virransäästömoodissa ja hyväksyy Systeemin 1 ehdotukset sellaisinaan. Valtaosan kerroista tämä työnjako sujuu loistavasti, sillä Systeemi 1 on hyvä tehtävässään: sen mallit tutuista tilanteista ja lyhyen tähtäimen arviot ovat tarkkoja, ja niiden pohjalta pystymme reagoimaan tilanteisiin asianmukaisesti.

Kognitiiviset harhat ovat niitä tilanteita, joissa Systeemi 1 ei havaitse virhettä eikä tämän vuoksi osaa varoittaa Systeemiä 2. Jos yrität vastata kysymykseen ”kuinka monta eri eläinlajia Mooses otti mukaan arkkiin? sinun on vaikea huomata mitä vikaa kysymyksessä on, koska mielikuva arkkiin menevistä eläimistä ohjaa ajatukset raamatulliseen kontekstiin. Tähän kontekstiin kuuluu myös Mooses, mutta kaikille tutun tarinan mukaan Nooa lastasi eläimiä arkkiin, eikä Mooses. Kun yrität ratkaista ongelmaa ”Kirjekuori ja postimerkki maksavat 1.10€. Postimerkki maksaa euron enemmän kuin kirjekuori. Kuinka paljon kirjekuori maksaa?”, antaa Systeemi 1 vastaukseksi 10 senttiä. Mikäli et tyydy tähän vastaukseen ja tarkistat sen Systeemin 2 avulla, saat oikean vastauksen, joka on 5 senttiä. Edellä olevat esimerkit ovat suunniteltu havainnollistamaan paria kognitiivista harhaa, mutta näiden lisäksi erilaisia kognitiivisia harhoja on olemassa pitkä lista.

Kognitiiviset harhat ja organisoituminen

Kognitiivisia harhoja havainnollistavat esimerkit asettavat meille ansan, joka saattaa tuntua epäreilulta. Joku on käyttänyt paljon aikaa ja oman Systeeminsä 2 vaatimaa energiaa suunnitellakseen asetelman, jossa suunnittelija tietää vastaajan Systeemin 1 johtavan häntä harhaan. Tällainen suhde ympäristön suunnittelun ja yksilöiden psykologisten ominaisuuksien välillä on yksi organisaatiotutkimuksen keskeisimpiä ajatuksia. Tarkastelen tätä ajatusta kahdesta näkökulmasta: 1) Organisoituminen on työnjakoa Systeemin 1 ja 2 välillä. 2) Yksilöiden psykologiset ominaisuudet ovat nähtävissä myös pään ulkopuolella fyysisissä ja sosiaalisissa rakenteissa.

Ensimmäisen näkökulman mukaisesti organisoituminen on nähtävissä työnjakona Systeemien 1 ja 2 välillä. Tarkoitan tällä sitä, miten Systeemi 2 tietoisesti suunnittelee rutiinin, jota Systeemi 1 automaattisesti noudattaa. Nähdäkseni hyvässä organisoitumisessa on kyse juuri tästä. Tämän voi tehdä itse, tai sen voi tehdä joku toinen. Esimerkiksi laadit itsellesi kuntoilusuunnitelman, jota noudatat, tai valmentaja suunnittelee pelitavan, jota pelaajat mahdollisimman automaattisesti toteuttavat. Organisaatiossa tämä työnjako pyritään tekemään mahdollisimman hyvin organisaation tavoitteita silmälläpitäen. Myynti ja markkinointi ovat perinteisesti olleet äärimmäisen kiinnostuneita tutkimaan kuluttajien Systeemiin 1 liittyvää automaattista tiedonkäsittelyä ja käyttäytymistä: Miten hinnan saa näyttämään alhaisemmalta? Kuinka auton ostajalle saa myytyä lisävarusteita? Monissa tapauksissa myynti ja markkinointi tuntevat yksilön kognitiiviset harhat eli ne tilanteet, joissa Systeemi 1 ohjaa toimimaan omien tavoitteiden vastaisesti. Äärimmäisissä esimerkeissä yritysten ansaintalogiikka perustuu osittain kuluttajien kognitiivisten harhojen hyväksikäyttöön. Tätä kirjoittaessa kesällä 2019 Veikkaus on kohdannut laajaa kritiikkiä mainonnastaan ja enenevässä määriin myös koko nykymuotoisen olemassaolonsa perusteista. Veikkaus, kuten muutkin rahapeliteollisuuden yritykset, on esimerkki organisaatiosta, joka on valjastettu tutkimaan ja hyötymään tavallisten kuluttajien kognitiivisista harhoista.

Toisella näkökulmalla – yksilöiden psykologisten ominaisuuksien näkymisestä fyysisissä ja sosiaalisissa rakenteissa – on pitkä ja vaikuttava historia organisaatiotutkimuksen alalla, sillä se on niin kutsutun Carnegie-koulukunnan keskeisimpiä opinkappaleita. Koulukunnan tunnetuimmat tutkijat Cyert, March ja Simon julkaisivat 1940 -50 ja -60 luvuilla tutkimuksia, jotka esittävät yksilön tiedonkäsittelykyvyn rajoittuneesti rationaalisena ja kytkivät tämän organisaation hierarkkiseen rakenteeseen: järjestäytymällä yksilöt pystyvät vähentämään rationaalisuutensa rajoittuneisuutta. Ajatus on voimakkaasti arkijärjen mukainen, sillä kaikki me tiedostamme rajamme päätöksentekoon liittyvissä asioissa: huomiokykymme, muistimme ja tietomme ovat rajalliset, emmekä aina tiedä mitä haluamme tai mikä olisi todella tavoittelemisen arvoista. Perinteisesti on ajateltu, että organisaatiot muotoutuvat tukemaan niissä työskenteleviä rajoittuneesti rationaalisia yksilöitä tarjoamalla esimerkiksi käytänteitä, resursseja, rooleja ja rutiineja, jotka pienentävät yksilöiden informaatiotulvaa ja näin ollen helpottavat heidän päätöksentekoaan. Äärimmäisessä tapauksessa nämä organisoitumisen työkalut poistavat kokonaan yksilöiden tarpeen tehdä tietoisia päätöksiä. Tällaisissa tapauksissa organisaation suunnittelema ärsyke, kuten sireeni palokunnassa, saa automaattisesti aikaan käyttäytymismallin, jonka mukaisesti yksilö tai ryhmät toimivat. Tämän perinteisen tutkimussuunnan mukaan organisoituminen on mekanismi, joka jatkuvasti luo rationaalisempaa yhteiskuntaa.

Väitöskirjani keskeisimmät tulokset yhdistävät kaksi edellä mainittua näkökulmaa, mutta haastavat perinteisen näkemyksen siitä, että organisoituminen olisi mekanismi, joka kykenee aina parantamaan rationaalisuuttamme. Tietyissä tapauksissa on mahdollista, että kognitiiviset harhat – päätökset, joissa intuitiomme tekee systemaattisia virheitä – muodostuvat osaksi organisaation käytänteitä ja rutiineja. Ensimmäinen keskeinen tulos täsmentää rajoittuneen rationaalisuuden käsitettä ja tarjoaa työkaluja, joiden avulla muut tutkijat voivat pohtia ja kartoittaa omia käsityksiään rajoittuneesta rationaalisuudesta. Toinen keskeinen tulos havainnollistaa niitä mekanismeja, jotka liittävät kognitiiviset harhat organisaatiotason ilmiöihin. Kolmas keskeinen tulos tarjoaa yksityiskohtaisen analyysin niistä käsitteistä, jotka liittyvät organisaatioiden rutiinien tarkasteluun. Lopuksi, yhdistämällä edellä mainitut tulokset, väitöskirja havainnollistaa kuinka yksilön päätösten suhde organisaation rutiineihin voi joko vahvistaa tai heikentää kognitiivisten harhojen vaikutuksia.

Mikäli aihe kiinnostaa enemmän, voi väitöskirjaani perehtyä täällä.

Lauri-Matti Palmunen
Yliopisto-opettaja
Johtaminen ja organisointi
Turun kauppakorkeakoulu
Turun yliopisto

« Older posts Newer posts »

© 2024 Johtaminen

Theme by Anders NorenUp ↑