Oikeudellinen tieto ja taito Suomessa / Legal Literacy in Finland 1750-1920

Elsa Hietala

Työnsä tiimoilta 1800-luvun käräjätuomarit jättivät jälkeensä suuren määrän kirjallista aineistoa. Heidän toiminnastaan oikeussalien ulkopuolella ja henkilökohtaisesta elämästään tietoa on kuitenkin vähemmän. Lähteinä voidaan käyttää elämäkertoja, muistelmia tai muistitietoaineistoja, jotka monet ovat syntyneet henkilöiden varsinaisen vaikutusajan jälkeen.[1] Tutkimuksen lähteenä on myös mahdollista käyttää tuomareiden pitämiä päiväkirjoja tai heidän kirjoittamiaan kirjeitä.[2] Tämän tyyppisiä aineistoja on kuitenkin tutkimuksessa toistaiseksi hyödynnetty vähemmän.

Hattulassa sijaitsevan Pelkolan kartanon arkisto on talletettu Kansallisarkiston Hämeenlinnan yksikköön. Se pitää sisällään kartanon toimintaan 1700-luvun lopulta 1900-luvun alkupuolelle saakka liittyviä asiakirjoja sekä suuren, noin 5000 kirjettä sisältävän perhekirjeiden kokoelman. Kirjeet ovat pääosin kartanon kahden peräkkäisen emännän, Emma ja Helena Wegeliuksen keräämiä ja kirjoitettu noin sadan vuoden aikana 1830-luvulta 1920-luvulle.

Pelkolan kartanon kirjekokoelma kertoo ainutlaatuista tarinaa laajan perheverkoston elämästä ja toiminnasta usean sukupolven ajan. Keskiössä ovat pappistaustaisten Wegeliusten ja Wirzeniusten aatelittomat säätyläissuvut, joiden pojat kouluttautuivat 1800-luvun alussa tuomareiksi ja toimivat käräjätuomareina sekä muissa toimissa Maskun, Sääksmäen ja Jämsän kihlakuntien alueella 1800-luvun jälkipuoliskolle saakka. Sukujen välinen yhteistyö sinetöitiin niiden välisin avioliitoin.

Alun perin Virttaalta kotoisin oleva Wirzeniusten suku yhdistyi Rungiusten pappissukuun Loimaalla Ryngön rusthollissa 1700-luvun lopulla ja syntyi Aittamäen kartano.[3] Wegeliusten suku oli lähtöisin Seinäjoelta, Pohjanmaalta. Pelkolan kartano syntyi 1700-luvun lopulla assessori David Wegeliuksen ostettua ja yhdistettyä kolme Lehijärven rannalla sijaitsevan Pelkolan kylän tilaa.[4]

Aittamäessä ensimmäinen oikeustieteellisen koulutuksen saanut poika oli Carl Daniel Wirzenius 1779–1846, joka auskultoi Turun hovioikeudessa ja sai varatuomarin arvonimen vuonna 1808. Hän toimi maanjako-oikeuden puheenjohtajana 12 pitäjässä vuosina 1810–1821 sekä Mynämäen tuomiokunnan vt. tuomarina. Turun kunnallispormestarina Wirzenius toimi vuosina 1825–1830 sekä Maskun tuomiokunnan tuomarina vuodesta 1833 vuoteen 1846.[5]

Carl Daniel Wirzeniuksen pojista kaksi, Paul Enok Wirzenius 1813–1874 ja Knut Engelbrekt Wirzenius 1819–1862, opiskelivat oikeustiedettä. Paul Enok Wirzenius suoritti tuomarintutkinnon vuonna 1838, auskultoi Turun hovioikeudessa ja sai varatuomarin arvonimen vuonna 1841. Hän toimi Maskun tuomiokunnan vt. tuomarina isänsä virkavapauksien aikana vuosina 1840–1841 sekä useiden pitäjien maanjako-oikeuden puheenjohtajana 1848–1860.[6] Knut Engelbrekt suoritti tuomarintutkinnon vuonna 1843 ja sai varatuomarin arvonimen 1845. Hän toimi Turun ja Porin läänin varalääninsihteerinä vuodesta 1849 sekä Helsingin oikeusraatimiehenä s.y. maistraatinsihteerinä sekä julkisena notaarina vuodesta 1851.[7]

Pelkolan kartanon poika Gabriel Wegelius 1803–1861 auskultoi Turun hovioikeudessa vuonna 1824 ja sai varatuomarin arvon 1829. Hän hoiti Ylä-Satakunnan ylisen kihlakunnan tuomarinvirkaa useita kertoja vuosien 1828–1834 välillä sekä Ylä-Sääksmäen kihlakunnan tuomarinvirkaa vuosina 1834–1847. Kihlakunnantuomarin arvonimen hän sai vuonna 1842.[8]

Kihlakunnantuomari Gabriel Wegelius oli ensimmäisen kerran naimisissa serkkunsa Sofia Katarina Wegeliuksen kanssa. Avioliitosta syntyi kuusi lasta, joista nuorin oli äitinsä kuollessa vuonna 1843 vain kahden vuoden ikäinen. Vuonna 1845 Gabriel Wegelius meni naimisiin Carl Daniel Wirzeniuksen tyttären Emma Catharinan 1811–1876 kanssa.[9] Vuonna 1847 Gabriel Wegelius valittiin kihlakunnantuomariksi vastaperustettuun Jämsän tuomiokuntaan.[10] Valinnan edellytyksenä oli, että tuomari myös asuisi kihlakuntansa alueella. Niinpä Gabriel Wegelius osti Koukanniemen tilan Kuhmoisista jättäen vaimonsa Emman vastuuseen Hattulassa sijaitsevasta Pelkolan kartanosta.

Gabriel Wegelius istui käräjiä ahkerasti kolmeen käräjäkuntaan jaetun tuomiokuntansa alueella. Käräjiä istuttiin Jämsässä, Längelmäellä sekä Padasjoella ja Kuhmoisissa. Wegelius vietti suurimman osan vuotta tilallaan Kuhmoisissa sekä käräjätöissään ja yhteyttä kotiin pidettiin kirjeenvaihdon avulla. Gabriel Wegeliuksen vaimolleen Hattulaan vuosina 1847–1861 kirjoittamia kirjeitä on säilynyt noin 300 kappaletta ja ne sisältävät valtavasti paitsi kotiväelle annettuja ohjeita, myös tietoa tuomarin ja hänen kirjureidensa työskentelystä tuohon aikaan.[11]

Varsinaisten käräjien lisäksi tuomarit hoitivat myös tarvittaessa järjestettyjä ylimääräisiä käräjiä.[12] Tuomarin palkka muodostui suureksi osaksi tuomiopiirin alueelta tarkoitusta varten kerätyistä veroista, käräjäkapoista, joiden kokoamiseen hän myös itse osallistui. Veroja maksettiin omavaraistalouden vielä ollessa voimissaan suureksi osaksi erilaisina luontaistuotteina – viljana, voina ja talina. Viljalaaduista tai eri luontaistuotteiden keskinäisistä määristä ei kantajilla ollut etukäteen tietoa. Verohinnat määriteltiin lääneittäin ja julkaistiin vuosittain senaatin vahvistamassa verohintaluettelossa.[13] Maksujen keräämisen perusteena tuomari käytti käräjäkunnan alueelta vuosittain kerättyä savulukuluetteloa.[14]

Käräjillä päätöksiä ja muistiinpanoja kirjasivat ylös kirjurit, joita oli tuomarilla mukanaan yksi tai kaksi. Välillä hänen piti tehdä muistiinpanonsa itse. Tilallaan Kuhmoisissa Wegeliuksen kanssa työskenteli ennen käräjiä ja niiden jälkeen useampi kirjuri. Tilapäisenä työvoimana käytetyt, usein alaa opiskelevat nuoret miehet vaativat tehokkaasti työskennelläkseen jatkuvaa silmälläpitoa, sillä tuomarin poissa ollessa työnteko vaihtui usein juhlimiseen. Asiakirjojen puhtaaksikirjoittajia asui myös Hattulassa yhdestä kahteen ja lisäksi työtä tekivät emännän veli Knut Wirzenius sekä satunnaisesti myös Gabrielin nuoret pojat Vilhelm ja Verner. Vanhimman Adolf -poikansa hän olisi mielellään suonut oppivan työhön tarvittavan kauniin käsialan, mutta näin ei ilmeisesti koskaan käynyt.

Kirjeistä voi lukea tuomarin työn vaativuudesta ja ennakoimattomuudesta. Lähes poikkeuksetta kirjeissä kerrotaan kiireestä ja väsymyksestä, ikävästä ja tylsistymisestä. Satojen juttujen mittaisiksi venyneet käräjät kestivät helposti kaksikin viikkoa ja koko käräjäkierros syyskäräjien osalta syyskuulta marraskuun loppuun, talvikäräjät joulukuulta huhtikuulle ja välikäräjät jälleen vapusta jopa juhannukseen. Jouluksi kotiin ehtiessään Gabriel Wegelius otti mukaan jopa kaikki kolme kirjuriaan ja pyhien sosiaalinen kanssakäyminen oli tarkkaan ajoitettu työnteon lomaan. Kun kirjurit olivat mukana perheen joulunvietossa, ohjeistettiin Emma-vaimo hankkimaan heille myös lahjat.

Kiireinen työ esti Wegeliusta hoitamasta omia asioitaan eri oikeusasteissa muilla paikkakunnilla ja tätä varten palkattiin asianajajiksi vaikutusvaltaisia ja hyväksi tunnettuja lainoppineita. Arvovaltaisten advokaattien läsnäolo käräjillä oli kiinnitetty tiettyihin päiviin ja etukäteen nimismiehen kanssa ”keskustelemalla” oli mahdollista saada juttujärjestys muokattua heidän aikatauluihinsa sopivaksi.

Henkilökohtaisten kirjeiden avulla on mahdollisuus kurkistaa tuomariperheen arkeen ja elämään, mutta myös löytää uutta tietoa käräjäoikeuden käytännön toiminnasta. Pienien vihjausten ja kirjoittajien mielipiteiden perusteella päätelmien tekeminen vaatii kuitenkin erityistä lähdekriittisyyttä. Pelkolan kartanon arkistossa, samoin kuin Wirzenius -suvun arkistossa on kirjeiden lisäksi säilynyt lainoppineiden isäntien oikeudelliseen toimintaan liittyvää materiaalia. Tämä tarkemmin järjestämätön materiaali odottaa vielä arkistossa tarkempaa tutkimusta.

Arkistolähteet:

Kansallisarkisto

                          Hämeenlinna : Pelkolan kartanon arkisto

                          Turku : Wirzenius -suvun arkisto

Kirjallisuus:

Holmberg, Håkon 1959. Suomen tuomiokunnat ja kihlakunnantuomarit. Helsinki.

Jutikkala, Eino & Nikander, Gabriel 1941. Suomen kartanot ja suurtilat II.

Jutikkala, Eino & Nikander, Gabriel 1946. Suomen kartanot ja suurtilat III.

Laakso, Veikko 1994. Suur-Loimaan historia II. Loimaa.

Leskelä-Kärki & Sjö & Lalu 2020. Päiväkirjojen jäljillä: historiantutkimus ja omasta elämästä kirjoittaminen. Tallinna.

Leskelä-Kärki & Lahtinen & Vainio-Korhonen 2011. Kirjeet ja historiantutkimus.  Hist. Ark. 134. Saarijärvi.

Söderhjelm, Alma 1929. Min värld I. Stockholm.

Vuoden 1734 laki: Sveriges Rikes Lag, Gillad och Antagen på Riksdagen Åhr 1734. Rättshistoriskt bibliotek, 37. Lund, 1984 [1780].

---

[1] Esim. Söderhjelm 1929.

[2] Henkilökohtaisten dokumenttien käytöstä historiantutkimuksen lähteenä esim. Leskelä-Kärki & Sjö & Lalu 2020 ja Leskelä-Kärki & Lahtinen & Vainio-Korhonen 2011.

[3] Laakso 1994, 49; Jutikkala & Nikander 1941, 668.

[4] Jutikkala & Nikander 1946, 362; https://www.hamewiki.fi/wiki/Pelkolan_kartano .

[5] Helsingin yliopiston ylioppilasmatrikkeli https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=11024 (luettu 15.3.2021)

[6] Helsingin yliopiston ylioppilasmatrikkeli https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=15075 (luettu 15.3.2021)

[7] Helsingin yliopiston ylioppilasmatrikkeli https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=15675 (luettu 15.3.2021)

[8] Helsingin yliopiston ylioppilasmatrikkeli https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=13394 (luettu 15.3.2021)

[9] Paul Styrbörn Wirzeniuksen käsikirjoitus Min Släkt, Pelkolan kartanon arkisto, KA, Hämeenlinna.

[10] Holmberg 1959, 71.

[11] Gabriel Wegeliuksen kirjeet Emma Wegeliukselle. Pelkolan kartanon arkisto. KA, Hämeenlinna.

[12] Vuoden 1734 laki, Oikeudenkäymiskaari, 4 luku (Urtima ting).

[13] Esimerkiksi Sanomia Turusta No 48 /1856. Kansalliskirjasto.fi, digitaaliset aineistot.

[14] Gabriel Wegeliuksen kirjeet Emma Wegeliukselle. Pelkolan kartanon arkisto. KA, Hämeenlinna.

Marianne Vasara-Aaltonen

Tässä blogissa on nähty useita kirjoituksia 1800-luvun maallikkoasioitsijoista: kirjoitustaitoisista miehistä, jotka tarjosivat asianajopalveluita ja kirjoitustöitä – usein monien muiden palveluiden tai myyntityön ohella. Asianajoa ei ollut nimittäin rajoitettu vain juristeille. Aina ei asioitsijoiden työt kuitenkaan menneet putkeen, kuten blogissa käsitellyt Pekka Hakkaraisen ja Frans Hannilan esimerkit osoittivat. Maallikkoasioitsijoista käytettiinkin joskus vähemmän mairittelevia nimityksiä kuten nurkkasihteeri tai viina-advokaatti. Vuosisadan lopulla, koulutetun asianajajakunnan vakiintuessa, näitä ”viina-advokaatteja” kohtaan esitettiin yhä suurempaa kritiikkiä niin sanomalehdissä kuin juristien keskuudessa.

On kuitenkin toinenkin ryhmä maallikoita, joka hoiti asianajoa 1800-luvulla: kaupunkien virkamiehet. Itse asiassa kaupunkien raastuvanoikeuksissa virkamiehet näyttävät hoitaneen asianajoa paljon suuremmissa määrin kuin edellä mainitut asioitsijat. Kaupunkien virkamiehet olivat esiintyneet asianajajina jo 1600-luvulla ja sama perinne jatkui 1800-luvulle. Vielä 1800-luvun alkupuolen pääkaupunki Helsingissäkin monet kaupungin virkamiehistä esiintyivät raastuvanoikeudessa asianajajina. Vuosisadan kuluessa juristit kuitenkin valtasivat alaa Helsingissä. Tässä kirjoituksessa keskityn kuitenkin Kuopioon, pikkukaupunkiin, jossa kaupungin virkamiehet olivat keskeisiä asianajopalveluiden tarjoajia vielä vuonna 1900.

Olen selvittänyt asianajoa Kuopion raastuvanoikeudessa muutamien kuukausien jaksoilta neljänä otosvuotena: 1825, 1850, 1875 ja 1900. Vuoden 1825 otosjaksolla ahkerimmat asianajajat olivat kaupunginnotaari Samuel Henric Snellman, joka hoiti yhdeksän tapausta, ja kaupunginvouti Nils Schör, joka hoiti neljä tapausta. Vuonna 1850 kärkisijaa kymmenellä tapauksella piti kersantti Frans Adolf Björklund, mutta heti perässä tulivat kaupungin- ja lääninviskaali C. G. Järnefelt (9 tapausta), kaupunginpalvelija Petter Harald (6), notaari ja vararaatimies G. G. Winter (6) ja kaupunginvouti Carl Relander (5). Myös muita kaupungin tai läänin virkamiehiä toimi asiamiehinä yksittäisissä tapauksissa. Vain yksi juristi esiintyi vuoden 1850 otoksessa: hovioikeuden auskultantti Alexander Nordenstreng, joka esiintyi kolmessa tapauksessa.

Vuonna 1875 tilanne oli muuttunut sikäli, että taajimmin asianajajana esiintyi juristi. Tuomiokapitulin sihteeri, varatuomari Karl Petter Stenberg toimi otosjakson aikana raastuvanoikeudessa asianajotehtävissä peräti 21 tapauksessa. Stenbergin perässä tulivat kuitenkin jälleen totutusti kaupungin virkamiehet: kaupunginpalvelija J. Westerinen (6 tapausta) ja kaupunginvouti Emerik Zimmerman (4). Aineistossa esiintyy myös muita kaupungin ja läänin virkamiehiä, jotka hoitivat kukin 1–3 tapausta. Vuonna 1900 Kuopiossa vaikutti jo koulutettuja ammattiasianajajia – siis juristeja, jotka keskittyivät asianajopalveluiden tarjoamiseen. Silti vuoden 1900 aineistossa jaettua kärkisijaa pitivät maallikkovirkamiehet: kaupungin virkamies, notaari Edvard Bergholm ja käräjäkirjuri H. J. Harinen (molemmat 16 tapausta). Perässä tulivat juristiasianajajat Ukko Andersin (15 tapausta) ja Leodor Guseff (9), mutta heti heidän takanaan olivat kaupunginpalvelijat H. Hyvärinen (9) ja Gustaf Hyvärinen (7).

Siinä missä pääkaupungissa asianajo oli selvästi juristien heinää jo 1800-luvun jälkipuolella, piti Kuopion kaltaisessa pikkukaupungissa virkamiesasianajo pintansa vielä vuonna 1900. Vaikka Kuopiossakin toimi 1880- ja 1890-luvuilta lähtien muutama juristi, joka keskittyi nimenomaan asianajotehtäviin, oli maallikkovirkamiehillä silti vielä keskeinen asema asianajopalveluiden tarjoamisessa. Helsinkiin oli vuoteen 1900 mennessä muodostunut jo koulutettu asianajajakunta, mutta Kuopiossa juristiasianajajia oli vasta muutama. Siten kaupungin virkamiesten tarjoamille asianajopalveluille oli edelleen kysyntää.

Vuoden 1734 laki rajoitti sinänsä virkamiesten oikeutta harjoittaa asianajotoimintaa, mutta käytännössä tuomioistuimet ja virkamiesten esimiehet sallivat virkamiesten harjoittaa asianajoa, ja siksi virkamiesten oikeutta asianajoon laajennettiin vuonna 1873. Miksi siis kaupunkien virkamiehet toimivat niin aktiivisesti asianajajina? Virkamiehille se oli helppo tapa lisätä tienestejään. Kaupungin palkat eivät olleet huimat, joten laatimalla asiakirjoja ja esiintymällä oikeudessa saattoi saada leveämmän leivän. Kaupungin virkamiehillä, ainakaan Kuopiossa, ei ollut oikeudellista koulutusta. Virkatehtäviensä ansiosta notaareilla, sihteereillä, voudeilla ja muilla oli kuitenkin runsaasti oikeudellista tietotaitoa. Raatihuoneella tai kaupungintalolla työskennellessään heillä oli pääsy oikeudellisen kirjallisuuden, vähintään lakikirjan ja asetuskokoelmien, pariin. Sen lisäksi heillä oli käytännön kokemusta raastuvanoikeuden toiminnasta ja prosessin kiemuroista. Asiakirjojen muodotkin olivat heille tuttuja, joten kaikenlaisten hakemusten, kauppakirjojen tai testamenttien laatiminen on käynyt rutiinilla. Kaupunkilaisille asianajoa harjoittavat virkamiehet puolestaan näyttäytyivät luotettavana ja helposti saavutettavana apuna oikeudellisissa ongelmissa.

Kaupungin virkamiesten asianajo oli Kuopiossa niin vakiintunutta, ettei ensimmäisten juristiasianajajien ilmaantuminen kaupunkiin vielä horjuttanut sitä. Helsingissä juristit syrjäyttivät maallikkoasianajajat jo 1800-luvun puolella, mutta Kuopion kaltaisessa pikkukaupungissa ei oltu vuonna 1900 vielä niin pitkällä.

Lähteet:

Kuopion raastuvanoikeuden arkisto, Kansallisarkisto Joensuu:

Varsinaisasiain pöytäkirjat 1825, 1850, 1875. Ca:8, Ca:33, Ca:58.

I osaston varsinaisasiain pöytäkirjat 1900. Cba:31.

II osaston varsinaisasiain pöytäkirjat 1900. CIIa:33.

Heikki Pihlajamäki, Kansan ja esivallan välissä. Suomalaisen asianajajakunnan historia. Edita, Helsinki 2009.

Pia Letto-Vanamo, ”Miksi Suomessa ei ole asianajomonopolia”, Oikeus 1983:1.

Kirsi Vainio-Korhonen

Anton Runessonin historian alan väitöskirja Blod, kött och tårar: Kroppslig erfarenhet i Sverige, ca 1600−1750 tarkastettiin Tukholman yliopistossa tammikuussa 2021. Tutkielmassaan Runesson tarkastelee ruotsalaisia käräjiä paikallisyhteisön näkökulmasta. Hän toteaa että käräjät olivat tärkeä, sisäistetty osa varhaismodernin talonpoikaisrahvaan arkea. Käräjärahvaan tuki käräjillä tapahtuneelle oikeudenkäytölle ja oikeudenhoidolle oli niin ikään vahvaa.

Käräjiä myös saavuttiin seuraamaan runsaslukuisesti. Historiantutkija Maria Taussi Sjöberg on osoittanut, miten 1620 Njurundan käräjillä Ruotsin Medelpadissa oli läsnä joka kolmas alueen aikuinen. Samoihin aikoihin joka viides pitäjäläinen osallistui Upplannin Torstunan käräjäistuntoihin, eikä osallistumishalukkuus laantunut 1600-luvun kuluessa. Käräjät toimivat esivallan kontrollin näyttämönä, mutta niillä oli monia merkityksiä myös käräjätaloon kokoontuneelle rahvaalle. Käräjillä yhteisö haki sekä syyllisiä että etsi sovintoa ja siellä palautettiin kyseenalaistettu ja loukattu kunnia.

Käräjät toimivat niin ikään varhaismodernin rahvaan opinahjona. Käräjätuomaria avustaneet maallikkolautamiehet tutustuivat laajasti oikeudenkäyttöön, ja oikeuden toiminta tuli varmasti tutuksi myös vuodesta toiseen käräjiä seuranneelle yleisölle. Monet olivat myös vuorollaan osallisina tai todistajina omaisuusriitoihin, sopimusrikkomuksiin, vahingontekoihin, varkauksiin ja muihin rikoksiin liittyvissä oikeusprosesseissa. Näin käräjärahvaalle, sekä miehille että naisille, kertyi aikuiselämän aikana mittava määrä oikeudellista tietoa ja taitoa.

Maallisen oikeudenkäytön ohella käräjät tarjosivat käräjärahvaalle mahdollisuuksia osoittaa uskonnollisuuttaan hyvinä kristittyinä ja kanavan fyysisuskonnollisille tunteenpurkauksille. Anton Runesson on keskittynyt tutkimuksessaan rikoksiin, joita varhaismodernissa Ruotsissa pidettiin vakavina väärinkäytöksinä sekä maallisessa että uskonnollisessa mielessä: murhiin, tappoihin, itsemurhiin, lapsenmurhiin, eläimeen sekaantumisiin, salavuoteuteen, huoruuteen ja taikoihin.

Runessonin aineiston muodostavat 789 oikeustapausta kaikkialta nykyisen Ruotsin alueelta niin sanotun luterilaisen ortodoksian aikakaudelta noin vuodesta 1600 vuoteen 1750. Runesson kykenee osoittamaan, miten uskonnollisesti määritellyt rikokset kiinnittyivät uskonnonharjoituksen ja uskonnollisiin kokemuksiin myös tuomioistuimissa. Syytetyt ja todistajat kokivat, että myös maallisessa käräjätuvassa oltiin käsin kosketeltavasti ja viime kädessä Jumalan silmien ja kasvojen edessä. Käräjärahvas tiesi ja tunnisti ja kykeni siten oman elämänkokemuksensa perusteella pukemaan sanoiksi, miten totuus ja valhe ja syyllisyydentunto näkyivät ja paljastuivat syytettyjen ja todistajien fyysisinä reaktioina, kun nämä pelkäsivät maallisen oikeuden tuomion lisäksi Jumalan tuomiota ja viime kädessä kuoleman jälkeisen elämänsä puolesta.

Metodologisesti Runesson korostaa, etteivät tuomiokirjoihin kirjatut ruumiillisuuden kokemukset kumpua lääketieteellisistä havainnoista vaan kertojien ja kuulijoiden omista kokemuksista. Runesson toteaakin lukevansa syytettyjen ja todistajien lausumia fenomenologisesti tai ”pinnallisesti”. Hän ei pyri etsimään aineistostaan yhteisön jakamia normeja tai kantajien tai vastaajien motiiveja tai strategioita vaan ainoastaan sitä, mitä sanoja käyttäen ihmiset kuvasivat ruumiillisia asioita. Tässä yhteydessä Runesson korostaa, että kirjurin kirjaamat lausumat luettiin tiedon antaneelle ääneen, jotta tämä voisi ne sen jälkeen hyväksyä. Näin käytetyt sanamuodot eivät olleet ainoastaan kirjurin valitsemia tai suorastaan vääristeltyjä.

Varhaismoderni käräjäväki ymmärsi ihmisruumiin ja aistein havainnoitavan maailman paikaksi, jossa käytiin koko ajan kouriintuntuvasti Paholaisen ja Jumalan välistä kamppailua. Totuuden puhumisen ja tunnustamisen oletettiin näkyvän tiettyinä fyysisinä merkkeinä syytetyn mielentilassa ja ruumiissa. Tuomioistuimissakin ”tunnustamisen fysiologia” kiertyi koko yhteisön kokeman ja tunnistaman uskonnollisuuden ympärille. Syytetyn ”kovettunut sydän” saatiin käräjätalossakin pehmenemään uskonnollispohjaisilla puhutteluilla. Syytetyn tietoisuuden syyllisyydestään odotettiin tunnustuksen ohella näkyvän myös fyysisinä reaktioina kuten katuvaisena itkuna ja kyynelinä.

Miehet ja naiset saattoivat hakeutua käräjille myös omaehtoisesti helpottaakseen uskonnollispohjaisia omantunnonvaivojaan. Käräjäväen tietoisuuteen tuotu tunnustus saattoi viedä hengen mutta samalla se tarjosi Jumalan armahduksen ja synninpäästön. Oikeudessa tunnustaneet kuvasivat omatuntonsa kalvamista tavalla, jonka koko käräjärahvas tunsi, ymmärsi ja johon se voi yhtyä. Omantunnon kolkutus aiheutti ruumiillista kipua, jota sekä syytettyjen että todistajien odotettiin kuvaavan puheenvuoroissaan käräjille kokoontuneille ihmisille.

Omantunnon muistutukset olivat saattaneet aiheuttaa jopa syyllisen kurkun kuristumisen ja siten fyysisesti estää ehtoollisleivän nielemisen. Ehtoollisyhteys puolestaan oli tärkeimpiä varhaismodernin yhteisön jäseniä toisiinsa sitovia rituaaleja. Papille tunnustaminen ei kuitenkaan riittänyt ehtoollisyhteyden palauttamiseen vaan rikkomukset piti tuoda ilmi koko yhteisön läsnä ollessa käräjillä, jotta ruumiillinen yhteys ehtoollisaterialla paikalla olevaan Jeesukseen korjautuisi ja kurkku jälleen avautuisi ottamaan vastaan ehtoollisleivän.

Anton Runesson korostaa, miten oikeushistoriallisessa tutkimuksessa vain harvoin on empiirisesti tutkittu uskonnollisperäisten tulkintamallien fyysistä olemassaoloa osana varhaismodernin käräjäyhteisön kokemusmaailmaa. Tämän kaltaisten asioiden tuntemus kuitenkin yhdisti sekä käräjiä seuraavia, syytettyjä, todistajia, maallikkolautamiehiä kuin tuomareitakin. Oikeudellisen tietotaidon lisäksi varhaismoderneilla käräjillä toimiminen vaati siten uskonnollista tietotaitoa.

Koska ruumiillista kärsimystä ja tuskaa ja sairauksia tarkasteltiin usein käräjillä, tarjoavat käräjäpöytäkirjoihin kirjatut puheenvuorot myös mahdollisuuden tutkia yhteisen kansan käsityksiä fysiologisista prosesseista. Runesson tutkii, miten ihmiset kuvasivat ja selittivät ruumiillisia ilmiöitä ja kokemuksia niin omissa kuin muidenkin ruumiissa ja miten ihmiset ymmärsivät ruumiin toimivan. Ihmiset kuvasivat fysiologisia syy- ja seuraussuhteita oikeudessa ennen kaikkea oman ruumiillisesti eletyn kokemuksensa kautta.

Useimmiten varhaismoderni ruumis elettiin ja koettiin myös tuomioistuimissa ennen kaikkea uskonnon kautta. Koettu kansanruumis ei taipunut aikakauden tieteellisiin, humoraalipatologisiin tai mekanistisiin selitysmalleihin vaan kytkeytyi käräjäväen uskonnolliseen kokemusmaailmaan. Aistein havaittava arkitodellisuus lepäsi uskonnollisella pohjalla. Sairas ruumis saattoi olla sekä arkiseen työhön kykenemätön että Paholaisen vallassa ja siten inhimillisen kontrollin ulkopuolella.

Inhimillinen olemassaolo kiteytyi siten, että terveen ihmisen tuli pystyä käyttämään ruumistaan sekä työnteossa että uskonnonharjoituksessa – hänen oli kyettävä kyntämään peltonsa ja nielemään ehtoollisleipänsä. Arjessa koettu ruumis oikeushistoriallisena tutkimuskohteena paljastaa sen, että oikeudellisen tietotaidon lisäksi käräjäväen, lautamiesten ja tuomarien tuli tuntea ja jakaa sama uskonnollinen tietoisuus. Maallisen lain ohella oli tunnettava Jumalan laki ja Paholaisen metkut, jotta oikeudenhoito ja lainkäyttö tyydyttivät kaikkia osapuolia. Varhaismodernia oikeutta tutkivan on siksi tunnettava oikeushistorian ohella kirkkohistoriaa ja luterilaisen ortodoksian ajan teologiaa.

Kirjallisuus: Anton Runesson, Blod, kött och tårar: Kroppslig erfarenhet i Sverige, ca 1600−1750. Stockholms universitet. Stockholm 2021. http://su.diva-portal.org/smash/get/diva2:1501586/FULLTEXT01.pdf.                 

Mia Korpiola

Tässä blogissa on usein kirjoitettu maaseudulla toimineista maallikkoasioitsijoista ja oikeudellista tietotaitoa omaavista henkilöistä. Kun vastaani tuli Turun hovioikeuden 400-vuotishankkeen yhteydessä persoonallinen turkulainen lahjoittaja ja hyväntekijä Johan Fredrik Heldt (1780–1854), en malttanut olla perehtymättä hänen henkilöhistoriaansa.

Heldt osoittautui kiinnostavaksi maallikkoasioitsijaksi, joka oli luonut Turkuun omalaatuisen, kaupungin eliittiin linkittyneihin (nais)verkostoihinsa nojaavan ”toimintamallin”. Siksi häntä alettiin kuolemansa jälkeen tituleeraamaan nimikkeellä sterbhuskamrerare eli kuolinpesäkamreeri.[1]

Kirjoitan tässä erityisesti Johan Fredrik Heldtin oikeudellisesta toiminnasta lehtiartikkeleissa julkaistun muistitiedon pohjalta. Olen ymmärtänyt, että tutkija Janne Tunturi on kirjoittamassa Heldtistä pienoiselämäkertaa, joka tullaan julkaisemaan loppuvuonna 2021 (ks. Janne Tunturin lyhyt esittely Heldtistä). Se tekee varmastikin tälle värikkäälle persoonalle oikeutta.

Kauppiaseliitin lehtolapsesta persoonalliseksi perijäksi

Johan Fredrik Heldtistä 1800-luvun jälkipuoliskolla kirjoittanut nimimerkki ”Nisse” kaunistelee totuutta tämän syntyperästä esittämällä, että tämä oli menettänyt molemmat vanhempansa pienenä ja oli siksi kahden vanhan tädin (moster) kasvattama.[2] Itse asiassa Heldt syntyi Turussa avioliiton ulkopuolisena lapsena tässä blogissa aiemmin esitellyn kamarineuvos Herman Rosenbergin lailla (ks. Tuomas Jussilan blogiteksti). Myöhemmät sanomalehdet ilmoittavat hänen syntymäpäiväkseen 26. elokuuta 1780, eikä hänen isästään vaikuta olevan tietoa. Hänen äidikseen nimetään kauppiaan tytär Margareta Sofia Mainell.[3]

Toden totta. Johan Fredrik on kuin onkin löydettävissä Turun ruotsinkielisen seurakunnan syntyneiden rekisteristä tuona päivänä syntyneenä ”nainen Margaretha Mainellin” poikana. Hän kastettiin kaksi päivää myöhemmin. Useiden mies- ja naispuolisten kummien joukossa olivat mm. porvari Karl Ikolin ja Anna Katharina Ikolin sekä ilmeisesti Margareta Mainellin serkku neitsyt (jungfru) Gustava Seipell (Zeipell).[4]

Tarina ei kerro, miksi Margareta Sofia Mainell synnytti aviottoman lapsen eikä päätynyt vihille ennen sitä kuten vanhempansa. Lapsen isää ei ollenkaan identifioitu kirkonkirjoissa. Oliko hän tuntematon? Tai jo naimisissa? Oliko kyseessä rikottu avioliittolupaus? Tähän ehkä kaupungin kirkolliset ja maalliset tuomiokirjat antaisivat vastauksen. Joka tapauksessa Margareta Mainell ei koskaan avioitunut. Jos vauva oli täysaikainen, oli se todennäköisesti saanut alkunsa joulun 1779 välipäivinä, joka oli sosiaalisesti aktiivista aikaa.

Pikku ”Figgellä” – kuten Johan Fredrikiä alettiin kutsua – oli kuitenkin onni syntyä kaupungin kauppiaseliittiin. Hänen äitinsä vanhemmat on lehdessä oikein identifioitu kauppias Johan Mainelliksi ja tämän vaimoksi Sofia Katarina Heldtiksi, jolla oli sukujuuria vanhassa turkulaisessa Wittfoothin porvarissuvussa.[5]

Kirkonkirjoista selviää, että Johan Fredrikin äidin vanhemmat olivat 20.6.1751 avioituneet kauppias ja porvari Johan Mainell (Maijnel; Maineld) ja Sofia (Sophia) Heldt.[6] Pariskunta oli selvästikin syyllistynyt ennenaikaiseen vuodeyhteyteen, koska kastettujen luettelo rekisteröi pariskunnan ensimmäisen lapsen, Fredric-nimisen pojan syntymän jo 1.9.1751.[7] Tytär Margareta Sofia näki päivänvalon tammikuussa 1753, kun taas kolmas lapsi, 13-kuukautisena tuhkarokkoon kuollut Johanna Lovisa syntyi maaliskuussa 1755.[8]

Sofia Katarina Heldtin juuret juonsivat osin Saksaan. Isä Johan Reinhard (Reinhold) Heldt (1677–1741), josta Zachris Topelius (1818–1898) kertoo Suomen herttua –teoksessaan, oli ilmeisesti tullut Saksasta Turkuun Suuren Pohjan sodan (1700–1721) jälkeen. Siellä hän oli avioitunut Margareta Katarina Wittfoothin (1697–1744), Turun hovioikeuden entisen asessori Anders Björkegrenin lesken kanssa. Kauppiaat Hans Wittfooth ja Heldt kävivät kauppaa mm. Baltiaan ja Alankomaihin. Heldt perusti Turkuun myös ensimmäisen tupakkatehtaan vuonna 1731. Poika Adolf Reinhold Heldt puolestaan rekisteröityi suolakauppiaaksi.[9]

Mutta palatkaamme pikku Johan Fredrikiin. Hänet kasvatti lopulta luonaan isotäti Hedvig Charlotta Heldt, joka oli vuosikymmeniä aikaisemmin ollut sisarensa Margareta-vauvan kummi.[10] Muodollisen koulutuksen sijaan Johan Fredrik Heldt oppi lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan kotonaan. Hän oli tunnettu erinomaisesta, korkeasta ja metallisesta lauluäänestään, joka kajahteli tuomiokirkon jumalanpalveluksissa. Sen lisäksi hän oppi käsityötaitoja, ompelua, koruompelua, kutomista, neulomista ja nypläämistä. Ompelu- ja vaatturitöitä hän teki kuolemaansa asti.[11]

”Mademoiselle” Heldt teki kasvattipojastaan ainoan perijänsä vuonna 1805 laaditun testamentin nojalla, ja tämä sai kaiken kiinteän ja irtaimen omaisuuden haltuunsa isotädin kuoltua 1813. Johan Fredrik valvoi testamentin ja antoi sen tiedoksi Åbo Allmänna Tidning –lehdessä, jossa hän pyysi mahdollisia tuntemattomia sukulaisia ilmoittautumaan.[12] 27. päivänä toukokuuta 1815 kuoli myös Johan Fredrikin äiti Margareta Sofia Mainell 62-vuotiaana. Hänet haudattiin säädynmukaisesti muutamaa päivää myöhemmin.[13] 

Johan Fredrik Heldt monialatoimijana Turun seurapiireissä

Muistitieto antaa ymmärtää, että vaikka Johan Fredrik Heldt peri isotätinsä pienen kaupunkitalon Koulukadulla irtaimistoineen, hänen oli silti hankittava toimeentulonsa, koska irtainta omaisuutta ei arvioitu kovin arvokkaaksi. Tässä vaiheessa kolmekymppinen Heldt valmisti erilaisia irtokauluksia ja kaularöyhelöitä.[14] Hänestä tuli taitava verhosommitelmien ja -drapeerausten tekijä. Hänen tyyli- ja kädentaitoaan käytettiin morsiamen pukijan luottotehtävässä – nykyisin häntä kutsuttaisiin ehkä häästylistiksikin.[15]

Heldt muistettiin erityisesti hautajaisjuhlien asiantuntijana. Hän verhoili ja koristeli mm. ruumisarkkuja.[16] Hänellä oli myös perintönä saadut neljä pyhimyshahmoista hopeoitua kynttiläpöytää, guéridonia, joita hänen Turun eliittiin kuuluvat ystävänsä vuokrasivat häneltä ruumiinvalvojaisiin valaisemaan paraativuoteella makaavaa rakasta vainajaansa.[17]

Näitä töitä Johan Fredrik Heldt kuitenkin toimitti tuttaviensa apuna ja tukena. Herrasmiehenä hän oli avuksi ja seuraksi tutuille leskille, mamselleille ja vanhoille piioille. Hän vieraili näiden luona päivittäin, saattoi näitä kirkkoon ja kirkosta pois sunnuntaisin. Hän tanssi mielellään, johti tanssiaisia ja osallistui konsertteihin, soirée- sekä assemblée-illanviettoihin. Kaikki tämä sosiaalinen kanssakäyminen tuotti vähitellen myös rahanarvoista etua. Esimerkiksi nimimerkki ”Nisse” kuvasi värikkäästi, kuinka kahvipannu laitettiin porisemaan ja tippaleivät sekä klenetit kaivettiin esiin Heldtin tullessa käsitöineen visiitille. Vähitellen nimipäivä- ja joululahjat sekä testamenttilahjoitukset alkoivat kartuttaa Heldtin irtainta omaisuutta.[18]

Kaikki tämä saattaa vaikuttaa laskelmoivalta, ja jotkut pahat kielet pitivät Heldtiä mielistelevänä ja pokkuroivana omaneduntavoittelijana. Heldt vaikuttaa kuitenkin aidosti rakastaneen kaikkea kaunista – koruja, esineitä, tekstiilejä ja maalauksia. Tätä rakasta, avuliasta esteetikkoa ja keräilijää ystävät ilahduttivat ja muistivat eri tavoin.[19] Niinpä kuollessaan Heldtillä oli 82 jalokiveä, 37 sormusta, 70 kultaesinettä joista 11 rannerengasta, valtavat määrät hopeaesineitä ja -astioita, tekstiilejä, posliinia jne. Omaisuuden arvo kuolinhetkellä arvioitiin pitkälti yli 28 000 hopearuplan arvoiseksi.[20]

Heldt teki sankaritekoja Turun palon aikaan. Hän mursi auki Tuomiokirkon vaunuvajan ja otti käyttöönsä kevyimmät köyhäin ruumisvaunut. Siihen hän pakkasi oman kallisarvoisimman irtaimistonsa sekä luonaan hoidettavan vanhan rouvan. Jättäen mummelin vahtimaan omaisuutta vaanivilta ryöstelijöiltä Heldt käänsi vankkurit ympäri ja palasi kaupunkiin, jossa palo eteni uhkaavasti, ”matroonojen” avuksi pelastamaan kärryihinsä näiden omaisuutta. Kaikkialla hänet otettiin taivaan lahjana vastaan.[21]

Turun muuttuessa tuhkaksi paloi myös Heldtin talo. Asuntopulan vaivaamassa tuhoutuneessa kaupungissa hän asui ensin ilmaiseksi pienessä porttikamarissa, ”Heldtin koirankopissa”, Linnankadulla ennen kuin hän sai myöhemmin elinikäisen asumisoikeuden kivitaloon, jonka hienosti sisustetuissa huoneessa pidettiin rouville tupaantuliaiskalaasit.[22] Johan Fredrik Heldt ei koskaan avioitunut, eikä hänellä kuollessaan ollut elossa olevia lähisukulaisia.

Heldtin oikeudellinen tietotaito: (nais)verkostot, oikeudellinen kirjoittaminen ja asioiden hoito

”Nisse” kuvasi, kuinka Heldtin saadessa kokemusta ”liike-elämästä” ompelutyöt saivat jäädä syrjemmälle, koska hän toimitti enenevässä määrin tehtäviä huutokauppa-apulaisena tai valtuutettuna. Hän tarjosi hautauspalveluja, toimi seremoniamestarina hautajaisissa ja toimitti perunkirjoituksia.[23]

Tällä kaikella oli myös rahallista arvoa. Mainitsin jo lahjat ja legaatit. Anekdootti kertoo myös, että kun vuonna 1822 toimitettiin varakkaan leskirouva Maria Christina Roosin perunkirjoitus, vainajan sukulaismies, kauppaneuvos Maexmontan, ilmaisi kantanaan, että Heldtin vaivannäkö ja työ vainajan sekä kuolinpesän hyväksi ylitti arvoltaan merkittävästi sen 150 ruplan, joka tälle oli testamentissa määrätty. Hän ehdottikin, että kukin osakas suorittaisi tälle kyseisen summan. Näin tapahtuikin.[24]

Myöhempi perimätieto[25] kertoo:

”Moni turkulainen olisi ilman Heldtiä ollut huutavassa hädässä, varsinkin naiset. Hän kirjoitti vastustelematta heidän laveammat ja suppeammat asiakirjansa, selvitteli ja suoritteli kuolinpesäin asiat aina perintöriitoihin asti, laati testamentteja ohjaillen samalla oppimattomia, mihin ja miten mikin rahaerä olisi käytettävä, jotta ei niitä turhuuteen uhrattaisi.”

Millaisia asiakirjoja rouvasväki sitten mahtoi tarvita? Siitä antaa lisäviitettä toinenkin kirjoitus[26]:

”[J]os tarvittiin testamentin tekijää, palvelijattaren päästökirjan kirjoittajaa, pientä laskua tai muuta näihin verrattavaa asiakirjaa, silloin oli ’kamreeri’ Heldt elementissään ja mies paikallaan. Testamentit olivat suorastaan hänen erikoisalaansa. Paljon hän niitä teki, ohjasi ja selvitteli.”

Testamentteja tehdessään Johan Fredrik Heldtillä oli valta vaikuttaa, mihin tuleva vainaja jäämistönsä käytti. Heldt alkoikin saada mainetta hyväntekijänä, ja häntä vaikuttaa olleen kiittäminen useiden testamenttien hyväntekeväisyyslegaateista.  Esimerkiksi Turun palossa tuhoutuneet tuomiokirkon urut rakennettiin uudestaan, kun Heldt oli saanut lisätä sydäntään lähellä olevan legaatin Carl ja Maria Wahlgrenin testamenttiin. Urkujen vihdoin valmistuessa vuonna 1842 hinnaksi laskettiin 22 996 riikintaaleria.[27] Vuonna 1851 Heldt itsekin teki 170 hopearuplan ja 50 kopeekan suuruisen lahjoituksen urkujen korjauksia ja kunnossapitoa varten.[28]  

Oli luonnollista, että testamenttiekspertti Heldt laati oman testamenttinsa muutamaa viikkoa ennen kuolemaansa. Se olikin yksityiskohtainen, 66 kohtaa sisältävä dokumentti, ja kun se painettiin Heldtin ohjeiden mukaan kuoleman jälkeen, mittaa asiakirjalle tuli 39 sivua.[29]

Heldt myös toimitteli pieniä oikeudellisia asioita tuomioistuimissa. Vanhuutensa päivinä hän muutti vanhan bonjour-takkinsa frakiksi, joka kelpaisi Heldtin mukaan käytettäväksi esimerkiksi raastuvanoikeudessa.[30] Raastuvanoikeuden ja maistraatin henkilökuntaa Heldt tuli muistamaan anteliaasti testamentissaankin, mikä kertonee jotain hänen oikeudellisesta aktiviteetistaan.[31]

Rahavarojaan Heldt sijoitti luotonantoon, erityisesti opintolainoihin. Muistitieto kertookin, että Heldt lainasi opiskelijoille ”plootuja ja riikintaalereita” pientä viikoittaista korkoa vastaan.[32] Koska nykyisen kaltaista pankkijärjestelmää ei vielä ollut, oli yksityinen suora rahanlainaus yksityishenkilöltä toiselle yleistä. Kuten aikaisemmassa blogitekstissäni olen todennut, Turun kaltaisessa opiskelijakaupungissa oli rahan pyytäjiä riesaksikin asti. Opiskelija Pehr Stenberg sai suorastaan yrittää hätistellä pikavippien pyytäjiä pois, mutta hänen vanhemmat ystävänsä välittivät hänelle luotonhakijoita ja opettivat Stenbergiä vaatimaan korkoa ja pantteja. Stenberg opetteli velkajuridiikkaa kantapään kautta. Samoin teki luultavasti Johan Fredrik Heldt.

Ennen kuolemaansa ja kuoltuaan Heldtiä tituleerattiin ”sihteeriksi” (sekreterare)[33] ja ”kirjanpitäjäksi” (bokhållare).[34] Tämä johtui varmaankin siitä, että hänelle uskottiin useita tärkeitä luottamustoimia. Hän toimi aktiivisesti esimerkiksi kansanopetuksen hyväksi eri tavoin aina kuolemaansa asti. Hän istui tyttö-, sunnuntai- ja Bell-Lancaster-koulujen johtokunnissa perustaen niihin stipendirahastoja sekä toimi koulujen tilintarkastajana. Hän toimi lisäksi kaupungin vaivaishoidon tilintarkastajana. Vuonna 1826 hänet valittiin Turun neljä vuotta aikaisemmin perustetun säästöpankin isännistöön ja pian johtokuntaankin.[35] Pankin idealistisena ajatuksena oli köyhien säästämisen ja luotonannon helpottaminen.[36]

Johan Fredrik Heldtin sosiaalinen ja filantrooppinen luonteenlaatu näkyivät hänen toiminnassaan hänen elinaikanaan, ja hänen mittavat testamenttilahjoituksensa tulivat olemaan luonnollinen jatke tälle yhteiskuntavastuulle.

Lopuksi

Johan Fredrik Heldt nukkui pois rakkaassa kotikaupungissaan 30. elokuuta 1854.[37] Åbo Tidningar totesi vainajan olleen Suomessa laajalti tunnettu osin ”luonteensa omalaatuisuuden vuoksi ja osin arvokkaan jalokivi-, koru-, koriste-esine- ja vanhan taiteen kokoelmansa vuoksi”. Tätä enemmän kuitenkin ylistettiin miehen avuliaisuutta köyhiä kohtaan sekä sitä apua, jota hän teoin ja neuvoin oli antanut leskille ja orvoille.[38] Kaikkea tätä täydensi hänen testamentaarinen anteliaisuutensa. Kymmenien nimettyjen edunsaajien ja jo mainittujen virkamiesten lisäksi hänen testamentissaan myönnettiin summia tuomiokirkon henkilökunnalle, kaupungin kouluille ja opettajille, koululaisille, sairaalalle, köyhille, leskille ja orpolapsille.[39]

Turku oli vuosisatoja Suomen oikeudellinen keskus, ja se muodosti maan tiheimmän juristikeskittymän ennen kuin Helsingistä tuli Suomen suuriruhtinaskunnan hallinto- ja yliopistokaupunki. Turussa toimi suuri joukko maan professionaalien juristien kermaa. Tästä huolimatta Johan Fredrik Heldt todistaa taas oikeaksi erään tämän tutkimushankkeen hypoteeseista, että Turun kaupungissakin toimi moninainen joukko henkilöitä, jolla oli eri tasoista oikeudellista tietotaitoa. Blogissa on jo mainittu vangit, mutta kaupungissa oli toki tarjolla monen muunkinlaista oikeudellista osaamista jokaiselle kukkarolle sopivasti.

Juhla-, muoti- ja sisustusasiantuntija Johan Fredrik Heldt oli enemmän kuin eksentrinen ja hieman naismaisena pidetty Turun kulttuurielämän hahmo, johon nykyisin olisi helppo iskeä useita erilaisia leimoja. Heldt harjoitti laajaa yksityistä ja julkista hyväntekeväisyystoimintaa. Hän tarjosi oikeudellista tietotaitoa ja asioitsijapalvelua suurelta osin naisista koostuvalle ystävä- ja asiakaskunnalle, joka arvosti sitä suuresti.

On kiistatonta, että hänen oikeudellinen työnsä oli hänelle tärkeä tulonlähde. Tästä huolimatta ”kuolinpesäkamreerin” toimintaa on vaikea erottaa hänen sosiaalisista verkostoistaan. Hänen oikeudellinen työnsä oli osa hänen verkostojensa ylläpitoa ja verkostot puolestaan osa hänen työtään tavalla, jota aikalaislähteistä saattaa olla työlästä tai mahdotonta hahmottaa. Tämä blogiteksti tavoittaa siitä toivottavasti kuitenkin pienen häivähdyksen.

---

[1] Nimim. “Nisse”, “Sterbhuskamreraren”, Illustrerad Nisse-kalender 56 (1893), 56–66; [Nimetön], “Kuolinpesäkamreeri – Turun merkkihenkilöitä 19:nnen wuosisadan alkupuolella”, Turun Sanomat, 7.11.1915, 1.

[2] Nisse”, “Sterbhuskamreraren”, 58.

[3] [Nimetön], “Kuolinpesäkamreeri”, 1; J. Haavisto, ”Lahjoittaja Johan Fredrik Heldt”, Iltalehti, 15.6.1929, 5;

[4] ”Föddes Qwinnan Margaretha Mainells Son Johan Fridric”, Turun ruotsinkielinen seurakunta, syntyneiden ja kastettujen luettelo, 1756–1803 (vierailtu 4.2.2021), http://www.digiarkisto.org/sshy/kirjat/Kirkonkirjat/turun_ruotsalainen/syntyneet_1756-1803_jk1184-1185/189.htm .

[5] Nimim. “Setä”, “Menneiltä päiviltä – Johan Fredrik Heldt”, Viikko-Sanomat, 18.4.1925, 4.

[6] Turun ruotsinkielinen seurakunta, syntyneiden, vihittyjen ja kuolleiden, 1736–1755 (vierailtu 4.2.2021), http://www.digiarkisto.org/sshy/kirjat/Kirkonkirjat/turun_ruotsalainen/syntyneet-vihityt-kuolleet_1736-1755_jk1184/235.htm .

[7] Turun ruotsinkielinen seurakunta, syntyneiden, vihittyjen ja kuolleiden, 1736–1755 (vierailtu 5.2.2021), http://www.digiarkisto.org/sshy/kirjat/Kirkonkirjat/turun_ruotsalainen/syntyneet-vihityt-kuolleet_1736-1755_jk1184/144.htm .

[8] Turun ruotsinkielinen seurakunta, syntyneiden, vihittyjen ja kuolleiden, 1736–1755 (vierailtu 5.2.2021), http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/HisKi-digiarkisto.php?bid=7082&pnum=245 ; http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/HisKi-digiarkisto.php?bid=7082&pnum=267 ; Turun ruotsalainen vihityt-kuolleet 1756–1803 JK1185; http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/HisKi-digiarkisto.php?bid=7086&pnum=8 .

[9] Oscar Nikula, Turun kaupungin historia 1721–1809, 1-2. Turun kaupunki, Turku, 1970, 279, 448–449, 469–471, 627–628.

[10] Turun ruotsinkielinen seurakunta, syntyneiden, vihittyjen ja kuolleiden, 1736–1755 (vierailtu 5.2.2021), http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/HisKi-digiarkisto.php?bid=7082&pnum=245 ;

[11] Nimim. “Nisse”, “Sterbhuskamreraren”, 58–59, 64.

[12] Åbo Allmänna Tidning, 26.6.1813, 5.

[13] ”Handl. Joh. Mainells D:r Margareta Sophia”, Turun ruotsinkielinen seurakunta, vihittyjen ja kuolleiden, 1804-1832 (vierailtu 4.2.2021), http://www.digiarkisto.org/sshy/kirjat/Kirkonkirjat/turun_ruotsalainen/vihityt-kuolleet_1804-1832_jk1185/45.htm .

[14] Nimim. “Nisse”, “Sterbhuskamreraren”, 58–59.

[15] Nimim. “Nisse”, “Sterbhuskamreraren”, 60; Haavisto, ”Lahjoittaja”, 5.

[16] [Nimetön], “Kuolinpesäkamreeri”, 1; Nimim. “Nisse”, “Sterbhuskamreraren”, 60.

[17] Nimim. “Nisse”, “Sterbhuskamreraren”, 58, 60.

[18] Nimim. “Nisse”, “Sterbhuskamreraren”, 60. Ks. myös Haavisto, ”Lahjoittaja”, 5; Nimim. “Setä”: ”Menneiltä päiviltä”, 4.

[19] Nimim. “Nisse”, “Sterbhuskamreraren”, 60–61.

[20] Sanomia Turusta, 7.11.1854, 1; [Nimetön], “Kuolinpesäkamreeri”, 1.

[21] Nimim. “Nisse”, “Sterbhuskamreraren”, 60; Haavisto, ”Lahjoittaja”, 5; Nimim. “Setä”: ”Menneiltä päiviltä”, 4.

[22] Nimim. “Nisse”, “Sterbhuskamreraren”, 61–63; [Nimetön], “Kuolinpesäkamreeri”, 1.

[23] Nimim. “Nisse”, “Sterbhuskamreraren”, 60.

[24] [Nimetön], “Kuolinpesäkamreeri”, 1.

[25] Haavisto, ”Lahjoittaja”, 5.

[26] Nimim. “Setä”: ”Menneiltä päiviltä”, 4.

[27] [Nimetön], “Kuolinpesäkamreeri”, 1–2; Nimim. “Setä”: ”Menneiltä päiviltä”, 4.

[28] Esim. Åbo Underrättelser, 21.11.1851, 1.

[29] Sanomia Turusta, 7.11.1854, 1.

[30] Nimim. “Nisse”, “Sterbhuskamreraren”, 60, 65.

[31] Sanomia Turusta, 7.11.1854, 1.

[32] Nimim. “Nisse”, “Sterbhuskamreraren”, 60.

[33] Finlands Allmänna Tidning, 27.9.1854, 3. Nimim. “Setä”: ”Menneiltä päiviltä”, 4.

[34] Åbo Underrättelser, 31.3.1857, 4.

[35] [Nimetön], “Kuolinpesäkamreeri”, 1.

[36] https://fi.wikipedia.org/wiki/Turun_S%C3%A4%C3%A4st%C3%B6pankki (vierailtu 5.2.2021).

[37] Åbo Tidningar, 5.9.1854, 1; Finlands Allmänna Tidning, 27.9.1854, 3.

[38] Åbo Tidningar, 5.9.1854, 2;

[39] Sanomia Turusta, 7.11.1854, 1-2.

Mia Korpiola

Graduohjaukseen liittyen törmäsin sattumalta vähän tunnettuun suomalaiseen lyhyeen, vain 31 minuutin mittaiseen mykkäelokuvaan ”Neiti Nimismies”–”Fröken Länsman”. Tämä kesken jäänyt elokuva kuvattiin kevättalvella 1929 Tampereen ympäristössä, mutta se sai julkisen ensiesityksensä vasta lähes 80-vuotta myöhemmin Tampereen elokuvajuhlilla vuonna 2008.[1]

Elokuvan nimihenkilö on pitäjän nimismiehen tytär Liisa. Hänen nimismiesisänsä ei jaksa oikein panostaa viranhoitoonsa, vaan ottaa avustavan poliisiystävänsä kanssa rauhallisesti sikareita poltellen. Isän iän – ja voisi lisätä asenteen – vuoksi Liisa on ottanut tehtäväkseen auttaa tätä viranhoidossa. Siksi häntä on alettu kutsua neiti nimismieheksi.

Nimismiehen virka alkoi keskiajalla talonpoikaisena luottamistehtävänä, mutta nimismies muuttui kruunun paikallistason virkamieheksi ja säätyläistyi 1600-luvun mittaan. Nimismiehet toimivat maaseuduilla syyttäjinä, ulosottoviranomaisina ja poliisipäälliköinä vuoteen 1996 asti, jolloin virat lakkautettiin.[2]  

Kuten useissa tutkimuksissa on todettu, varhaisen uuden ajan viranhoito perustui pitkälle sille, että miehellä oli virka ja perheenjäsenet – myös naiset – tekivät avustavaa työtä ja jopa hoitivat tiettyjä virkatehtäviä.[3] Mieleeni tuli heti Kälviän nimismies Nils Johan Erik Hagman,[4] jota hänen omien lastensa Tykon ja Lucinan mukaan kiinnosti enemmän metsästys kuin viranhoito. Hän ei edes osannut kunnolla paikkakunnan kieltä, suomea. Siksi vaimo ja lapset saivat auttaa häntä virkatehtävien hoidossa.[5] Samaten Helmi Tengén (1875–1971) auttoi useiden vuosien ajan isäänsä, kruununvouti Berndt Fridolf Tengéniä toimistotöissä Impilahdella.[6] Aikaisemmassa blogitekstissäni tässä blogissa on myös viitattu siihen, kuinka tuomarin tyttäret saattoivat toimia näkyvästi isiensä kirjureina käräjillä ja näkymättömästi puhtaaksikirjoittajina.

Se, mikä tekee nimismiehen tytär Liisasta tässä mykkäfilmistä erityisen, on hänen toiminnallisuutensa. Hän ei tyydy vain avustamaan isäänsä paperiasioita, vaan elokuva näyttää hänet tositoimissa jahtaamassa vankikarkuri Liukas-Jussia. Koska “Korkea Esivalta”, paikkakunnan nimismies ja poliisi, eivät pidä kiirettä virkatoimiin ryhtymisessä vaan pistävät kaikessa rauhassa sikariksi, on ”neiti nimismies” reippaana toiminnan naisena lähtenyt Jussin perään. Isänsä käsiraudat ja ”brovninki” eli Browning-merkkinen pistooli turvanaan Liisa oli ottanut poliisin teinipoika Pekan mukaansa väijymään karannutta rikollista. Sankaritar ilmestyy siis kuvaan kirjaimellisesti vasta, kun filmiä on kulunut yli neljäsosa (ajassa 8:37).

Kun nimismies- ja poliisi-isät köröttelevät hevosreessä verkkaisesti järven jäällä sikarit herraskaisesti suussa, Pekka ja pistooliaan heiluttava Liisa pistävät epäillyn rikollisen rautoihin. (Genreen kuuluu, että epäilty ja raudoitettu rikollinen onkin paikkakunnalta väärän varkaussyytteen vuoksi nuorena karannut Liisan lapsuudenystävä Lauri, poliisin poika ja Pekan isoveli.) Myöhemmin Liisa törmäsi oikeaan vankikarkuri Liukas-Jussiin ja paini hänen kanssaan. Vaikka Jussi sai lopulta Liisan taltutettua otettuaan tältä pistoolin ja sitoi tämän puuhun kaulaliinallaan, rimpuili Liisa itsensä vapauteen. Kun ”Korkea esivalta” vihdoin kuultuaan Liisan avunhuudot suuntaa paikalle, Jussi kaappaa reen ja pakenee. Liisa hyppää kuitenkin rekeen ja kamppailee karkuri-Jussin kanssa niin, että lopulta molemmat putoavat jäälle. Perässä juoksevat Lauri ja Pekka saavuttavat kaksikon ja kamppailu jatkuu silloinkin, kun esivallan edustajat lopulta juoksevat paikalle. Liukas-Jussi saadaan lopulta taltutettua ja sidottua, salatut henkilöllisyydet paljastuvat, jälleennäkemisen ilo on suuri ja elokuvan lopussa Lauri suutelee neiti nimismiestä valentinomaisesti suuren rakastajan elkein.       

Komedian käsikirjoittaja ja ohjaaja oli Tampereen Teatterin johtaja Eino Salmelainen (1893-1975), entinen lehtimies, joka käsittelemällä sukupuolirooleja otti kantaa ajankohtaisiin teemoihin. Naiset katsottiin kelpoisiksi moniin valtion virkoihin kuten tuomarintoimeen vasta 1920-luvun jälkipuoliskolla, kun laki naisen kelpoisuudesta valtion virkaan (112/1926) hyväksyttiin. Nimismiehen virka kuitenkin katsottiin naisille sopimattomaksi tässä vaiheessa eikä naispuolisia nimismiehiä nähty vielä pitkiin aikoihin Suomessa. Nainen poliisinakin oli harvinaisuus 1930-luvulla.[7]

Miten ”Neiti nimismies” kuvaa sukupuoliroolit ja naisten kyvyn selviytyä miesten töistä? Suhtautuminen on hieman ambivalentti. Lähtöoletusta, että nimismiehen tytär auttaisi vanhaa isäänsä työssä, ei kyseenalaisteta. Ehkä katsojien oletetaan tietävän tämän olevan tavallista. Liukas-Jussi kertoo Laurille, että ”nimismiehen neitiä” on ruvettu kutsumaan ”neiti nimismieheksi”, kun hän ”isänsä vanhoilla päivillä” on alkanut auttaa tätä viranhoidossa. Lauri hymyilee, että ”railakka tyttöhän” Liisa oli jo lapsena. Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu kovan työnteon arvostaminen, ja Liisa ei emmi toimeen tarttumista. Tämä vaikuttaa sinänsä olevan positiivinen piirre.

Isiänsä virkatoimissa auttavilla Liisalla ja Pekalla on itsetunto kohdallaan, mutta vaikka he onnistuvat saamaan Laurin käsirautoihin ja kuljetettua eteenpäin Laurin omalla haulikolla uhaten, mies vaikuttaa ottavan asian lähinnä vitsinä. Hän sanoo kohteliaisuutena Liisan kasvot nähdessään, ettei sen näköisen naisen tarvitse aseella uhaten hommata itselleen sulhasta. Häntä ei vaikuta myöskään ase pelottavan, kun hän karkaa Pekalta kuullessaan Liisan avunhuudot.

Samoin Liukas-Jussi pilkkaa niin Liisaa kuin tämän isääkin. Kuultuaan Liisalta, kuka tämä on, hän tokaisee: ”Vai neiti nimismies – ja pappa jossakin hännillä, kuten tavallisesti!” Myöhemmin, kun Jussi kamppailun päätteeksi saa tytöltä aseen kädestä, hän sanoo, ettei lasten pitäisi leikkiä aseilla. Samoin sidottuaan Liisan puuhun Jussi tokaisee, että ”lailla ja esivallalla täytyy olla miehen kourat eikä vaan miehen housut päästäkseen minun kynsistäni!”    

Vaikka Liisa on elokuvan sankari ja onnistuu pysäyttämään paenneen vankikarkurin, tämän taltuttamiseen tarvitaan koko joukko henkilöitä. Siihen ei pysty edes pari vankkaa miestä yhdessä. Eli sinänsä Liisa ei pystynyt yksin tekemään nimismiehen työtä, vankikarkurin kiinniottoa, mutta siihen ei olisi pystynyt yksin raavas uroskaan.

Vaikka filmissä on naisemansipatorinen asenne, elokuvan loppu antaa silti ymmärtää – kuten muutkin ovat todenneet[8], että naisen ylin toive on kuitenkin saada vajota sankarimiehen vahvoille käsivarsille. Vaikka naiset ja lapset toki saattoivat avustaa miespuolisia sukulaisiaan näiden virkatoimissa, tällä oli rajansa. Ehkä komedian ydinviesti on se, että miesten töissä tulisi olla raavaita nuoria miehiä, eikä ”maleksivia” vanhuksia ja näitä auttelevia naisia ja lapsia. Näin naisen ei ilman ”miesten kouria” mutta ”miehen housut jalassa” – kuten elokuvassa sanotaan – tarvitse yrittää paikkailla näiden laiminlyöntejä. Jos vien ajatuksen vielä astetta pitemmälle, naisen suurin onni vaikuttaakin olevan, kun hänellä on tosi mies huolehtimassa hänestä ja omista virkatöistään. Tällöin hän voi keskittyä olemaan oma naisellinen itsensä ja huolehtia hänelle sopivista toimista omassa elämänpiirissään.

Lakimiesammateista nimismiehen virka oli vuosikymmeniä täysin miesten monopolisoima. Toisen maailmansodan jälkeen askel modernisaation suuntaan oli se, että vuonna 1921 perustetun ”Suomen kruununnimismiesten yhdistyksen” rinnalle perustettiin vuonna 1954 Nimismiesten Rouvat r.y..[9] Naislakimiehille nimismiehen tointa pidettiin kuitenkin täysin epäsopivana vielä useita vuosikymmeniä ennen kuin katsottiin, että nimismies voisi olla myös nimisnainen.

---

[1] Elokuva on nähtävissä Elonetissa, osoitteessa https://elonet.finna.fi/Record/kavi.elonet_elokuva_684481 (vierailtu 24.10.2010). Sen taustoista ja kuvauksista esimerkiksi Niko Jutila, ”1920-luvun mykkäelokuva Neiti Nimismies on yhä mysteeri – onko kyseessä Eino Salmelaisen ainoa elokuvaohjaus?”, https://www.elokuvauutiset.fi/site/artikkelit/8029-1920-luvun-mykkaelokuva-neiti-nimismies-on-yha-mysteeri-onko-kyseessa-eino-salmelaisen-ainoa-elokuvaohjaus (vierailtu 24.10.2010).

[2] Heikki Ylikangas, Wallesmanni. Kuusi vuosisataa kansan ja esivallan välissä. Suomen Nimismiesyhdistys, Helsinki, 1996, 16-279; Asetus poliisin hallinnosta 15.3.1996/158, https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1996/19960158 .

[3] Esim. Maritta Pohls, Suvusta virkoihin: postilaitoksen virkakunta 1864-1899. Hallintohistoriakomitea, 1994; Irma Sulkunen, Mandi Granfelt ja kutsumusten ristiriita. Hanki ja jää, Helsinki, 1995, 48, 152;

[4] Hagmanista esimerkiksi: https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=14629 (viitattu 24.11.2020).

[5] Tyko Hagman, Elämäni lapsuus. Muistelmia Kälviältä ja Kokkolan koulusta. Porvoo, WSOY, 1911, 19-21, 118-122; Lucina Hagman, Lucina Hagman kertoo lapsuudestaan Kälviällä 1853-1865. Kustannusosakeyhtiö Otava, 1936, 49, 75-76.

[6] Lea Saarela, “Veistonopettaja Helmi Tengén,” Naisopettaja 1966:2, saatavilla netissä osoitteessa: http://www.tenkanen.net/kirjoitukset/naisope66.htm (viitattu 22.10.2020).

[7] Naisten mahdollisuuksista tulla poliisiksi esimerkiksi https://yle.fi/aihe/artikkeli/2017/11/09/vaatekriiseja-ja-tasa-arvokysymyksia-naisen-tie-poliisiksi-oli-pitka-ja-kivinen (viitattu 24.10.2020).

[8] Ks. http://www.mykkaelokuvat.com/nimismies.html (viitattu 24.10.2020).

[9] Hannu Rautkallio, ”Suomen nimismiesyhdistys 1921–1971”, Suomen nimismiesyhdistys 1921–1971, toim. Hannu Rautkallio, s. 9-86. Lakimiesliiton Kustannus Oy. Helsinki, 1971, s. 12, 64.

Tuomas Jussila

Kamarineuvos Herman Rosenberg (1798–1874) kulki elämässään kirjaimellisesti ryysyistä rikkauksiin. Samalla Rosenbergin elämäntarina on myös erinomainen esimerkki siitä, että tieto todellakin on valtaa. Vaikka tiedon ja vallan kontekstit ovat sidoksissa aikaansa, on väite itsessään yliajallinen ja pätee myös tämän päivän rosenbergeihin. Kamarineuvoksen tapauksessa hänen valtansa oli kiinteästi sidoksissa oikeudelliseen tietoon ja taitoon. Toisaalta Rosenbergin erittäin kahtiajakoinen jälkimaine on myös hyvä muistutus historiankirjoituksen perustaidon eli lähdekritiikin tarpeellisuudesta.

Herman Rosenberg oli syntynyt avioliiton ulkopuolella. Hänen isänsä oli ollut everstiluutnantti Per Herman Rósen von Rosenstein (1763–1799), joka vaiherikkaan elämänsä aikana toimi muun muassa monilahjakkuus Carl August Ehrensvärdin (1745–1800) adjutanttina ja Ruotsin siirtomaan Saint-Barthélemyn saaren kuvernöörinä.[1] Perimätiedon mukaan Rosenberg vastasi isäänsä koskeviin kysymyksiin ”Saatana sen tietää, […] äpäriä me olemme niin pitkälle kuin muistetaan.”[2] Isäänsä verrattuna Herman Rosenberg eli maantieteellisesti hyvin pienen piirin sisällä, sillä hän asui käytännössä koko ikänsä Vaasassa ja liikkui pääasiassa kihlakuntansa alueella.

Rosenbergin äiti oli nimeltään Anna Beata Spångberg, jonka isä toimi Vaasan hovioikeuden seppänä (Hofrättssmed). Aspelin-Haapkylän mukaan sepän tyttäriä yhdisti kaksi asiaa – he olivat kauniita ja joutuivat huonoille teille. Hermanin syntymän jälkeen Anna Beata solmi avioliiton Oravaisista kotoisin olevan työmiehen kanssa.[3] Avioliiton myötä isätön poika sai isäpuolen, joten lähtökohdat elämälle eivät olleet täysin toivottomat, mutta eivät ne myöskään antaneet mitään viitteitä siitä, että pikku-Herman kuolisi kamarineuvoksena.

Koulunkäynnin suhteen Rosenbergiä voi hyvällä syyllä pitää itseoppineena. Aspelin-Haapkylän mukaan hän itse kertoi ”[…] erään vanhan akan opettaneen häntä lukemaan ja koko koulusivistyksensä maksaneen neljä plootua […].”[4] Koulusivistyksen puutteista huolimatta Rosenberg toimi kihlakunnan kirjurin sijaisena jo 17-vuotiaana. Vuonna 1818 Rosenbergistä tehtiin Korsholman eteläisen kihlakunnan kruununvouti. Rosenberg oli tuolloin vain 20 vuoden ikäinen. Tehtävän vakinainen viranhaltija Rosenbergistä tuli vuonna 1824 ja hän hoiti virkaa käytännössä koko uransa ajan eli vuoteen 1858 saakka.[5]

Myöhemmin kruununvoudin tasoisten virkojen haltijoilla oli takanaan yliopisto-opinnot, mutta vielä 1800-luvun alussa pelkällä hyvällä onnella ja kyvykkyydellä uralla eteneminen oli mahdollista myös ilman tutkintoja. Tosin Rosenbergin lähtökohdat ja urakehitys huomioiden hänen tapauksensa oli täysin poikkeuksellinen.

Eri lähteiden perusteella Rosenbergistä muodostuu hyvin ristiriitainen kuva. Professori Aulis J. Alasen kirjoittama Ilmajoki vuoden 1809 jälkeen – Tiennäyttäjänä maakunnalle maamiesseura-aikana (1953) on suomalaisten paikallishistorioiden parhaimmistoa. Tosin Alanen ei edes pyrkinyt välttämään aikansa historiankirjoituksen tendenssejä, sillä teoksessa aihetta tarkastellaan pääosin isojen talojen isäntien ja säätyläisten näkökulmasta. Rosenbergin henkilöhistorian kannalta teos on erityisen mielenkiintoinen, sillä Alasen kamarineuvoksesta antama kuva on lähes ylevä:

Hän toimi harvinaisella innolla ja antaumuksella, saadenkin paljon tunnustusta: kollegiasessorin arvon v. 1834, useita ritarimerkkejä, jopa vihdoin kamarineuvoksen arvonimen 1858. […] Kansa tunsi voutiaan kohtaan suurta luottamusta. Tämä olikin todellinen kansanmies, kookas ja leveäharteinen, kansanomaisesti pukeutunut ja murretta käyttävä.[6]

Alanen käytti usein muulloinkin Rosenbergistä kirjoittaessaan erilaisia mainesanoja, kuten ”suurta luottamusta nauttiva” tai ”harvinaisen esikuvallinen”.[7] Alanen painotti, että Rosenbergiä kohtaan tunnettiin erityistä luottamusta sen tähden, että hän osasi puhua suomen kieltä.

Rosenbergin vaikutus ulottui myös hänen oman kihlakuntansa ulkopuolelle, sillä häntä käytettiin asiantuntijana hengillepanon eli väestökirjanpidon uudistamista käsittelevässä komiteassa (1844) sekä kyydityskysymyksen käsittelyssä valtiopäivillä (1864).[8] Mikäli Rosenbergin virkauraan perehtyy hänen ansioluettelonsa perusteella, näyttää se menestystarinalta, jossa kunniamerkit ja arvonimet seurasivat nopealla tahdilla toisiaan. Rosenbergin uran huipentumana oli nimitys kamarineuvokseksi vuonna 1858.[9]

Kruununvouti kuului 1800-luvun yhteiskunnassa jo lähtökohtaisesti yhteiskunnan parhaiten toimeentulevaan osaan. Virkansa ohella Rosenberg kuitenkin onnistui hankkimaan lähes satumaisen omaisuuden. Rosenbergin rahojen alkuperä oli vuoden 1840 rahanvaihdoksessa. Vaikka Suomi oli jo vuodesta 1809 saakka kuulunut osaksi Venäjän keisarikuntaa oli maassa yhä käytössä paljon vanhaa Ruotsin aikaista rahaa, joka ei kuitenkaan kelvannut viranomaisille. Esimerkiksi Ilmajoen rahakannasta vuonna 1835 Venäjän hopearahaa oli vain noin 0,1 prosenttia, eikä Venäjän kuparirahankaan osuus noussut suureksi. Rosenberg osti tavalliselta rahvaalta suuret määrät vanhaa Ruotsin rahaa, jotka hän sitten lunasti Venäjän rahaksi itselleen edullisella kurssilla. Näin kertynyt pääoma mahdollisti tuottavan lainananto- ja kaupankäyntitoiminnan, joka yhä edelleen kasvatti Rosenbergin omaisuutta. Alanen antaa Rosenbergille täyden tunnustuksen, jonka mukaan Rosenberg onnistui toiminnallaan ratkaisemaan Ilmajoen valuuttaongelman: ”Kruununvouti Rosenbergin hyväntahtoisuutta saivat ilmajokelaiset omien sanojensa mukaan kiittää siitä, että selvisivät joten kuten veroasioissaan.”[10]

Täysin päinvastainen kuva Rosenbergistä syntyy kaunokirjallisuuden ja sitä käsittelevän tutkimuksen kautta. Kirjailija Jac. Ahrenbergin (1847–1914) postuumisti julkaistu fragmentti Kronofogdens pengar (1917) kertoo kuvitteellisesta kruununvouti Carl Rupert Tollstadiuksesta, joka on saanut vahvoja vaikutteita Rosenbergin hahmosta.[11] Ahrenbergiä tutkineen Erik Ekelundin mukaan romaanin Tollstadius ei ollut missään muodossa miellyttävä mies. Nuoruuden vaikeudet olivat kasvattaneet hänestä kovan ja sydämettömän miehen, jolle raha oli kaikki kaikessa. Ekelundin mukaan romaanin todellisuustausta on Rosenbergin harjoittamassa taloudellisessa keinottelussa, jolla kamarineuvos onnistui kokoamaan valtavan omaisuutensa.[12]

Molemmat kuvaukset Rosenbergin persoonallisuuden piirteistä jäävät lähteiden puutteiden vuoksi ainoastaan kirjoittajiensa mielipiteiksi. Ilmeistä kuitenkin on, että Rosenbergin mittava omaisuus oli alkanut kasvaa tilanteessa, jossa hän oli asemansa turvin voinut käyttää hyväkseen kihlakuntalaistensa vaikeuksia. Rosenbergin toiminta ei ollut rikollista, mutta ainakin nykynäkökulmasta katsottuna moraalisesti tuomittavaa.

Myöhemmin Rosenbergin keinottelu jatkui kruununmakasiinin avulla. Perimätiedon mukaan hän oli vuoden 1850-luvun jälkipuoliskolla myynyt kruununmakasiinin viljat omaan laskuunsa. Kun viljoja yhtäkkiä tarvittiin, niin Rosenberg onnistui pelastamaan itsensä täpärästi tilaamalla uutta viljaa Tanskasta. Tieto Rosenbergin kavalluksesta on peräisin Aspelin-Haapkylältä ja se toistuu myös Ekelundin tutkimuksessa.[13] Samaan ajankohtaan Rosenbergin elämässä mahtui paljon. Hän luopui virastaan ja sai nimityksen kamarineuvokseksi. Lisäksi hänen vaimonsa kuoli. Lähteiden puutteiden vuoksi on mahdotonta sanoa enempää, mutta joka tapauksessa näiden kaikkien tapahtumien välillä oli selkeä ajallinen yhteys.

Rosenberg onnistui jo nuorena hankkimaan viran ja aseman, josta useimmat hänen lähtökohdillaan varustetut nuoret miehet tuskin edes uneksivat. Sosiaalisen nousunsa vuoksi Rosenberg eli koko elämänsä ikään kuin kahdessa maailmassa. Toisaalta hän eli ”vertaistensa” parissa, vaasalaisena ruotsia puhuvana korkeahkona hallintovirkamiehenä. Toisaalta syntyperänsä vuoksi hänellä oli sellaista kulttuurista ja sosiaalista pääomaa, joka mahdollisti suoran ja mutkattoman yhteyden tavalliseen rahvaaseen.

Rosenbergin sosiaalisen nousun takana oli kirjoitustaito, joka nopeasti kasvoi sellaiseksi oikeudelliseksi tietotaidoksi, että hänet katsottiin kaksikymmenvuotiaana päteväksi hoitamaan vaativaa kruununvoudin virkaa. Oikeudellinen tietotaito myös mahdollisti Rosenbergille sellaisen sosiaalisen nousun, joka ei muuten olisi ollut mahdollista. Toisaalta sama kulttuurinen pääoma yhdessä kruununvoudin viran kanssa mahdollisti myös taloudellisen keinottelun.

Rosenbergin rahojen kohtalo on jo täysin toinen tarina, joka tosin liittyy Rosenbergin oletettuun kruununmakasiinien viljojen kavallukseen. Pelko rikoksen sairastumisesta oli sairastuttanut Rosenbergin vakavasti. Kuolemanpelko sai hänet kiinnostumaan avioliiton ulkopuolella syntyneen poikansa Herman Frithiof Antellin (1847–1893) elämästä. Kun Rosenberg oli vuonna 1859 jäänyt leskeksi, ei mikään estänyt häntä ottamasta Antellia kasvattilapsekseen, jolle kamarineuvos myös myöhemmin myös testamenttasi pääosan valtavasta omaisuudestaan. Perinnönsaannin ehtona oli ollut, että Antell olisi ottanut kasvatti-isänsä nimen, mutta poika oli pitänyt päänsä ja saanut pitää sekä äidiltään peräisin olevan sukunimen että perinnön.[14]

Herman Frithiof Antell oli aloittanut opinnot jo ennen miljoonaperintöään. Kasvatti-isänsä kuolinvuotena hän valmistui lääketieteen lisensiaatiksi ja erikoistui silmäsairauksiin. Vaikka Antellia kaavailtiinkin hoitamaan Helsingin yliopiston silmätautien professuuria, vei elämä hänet toisaalle. Antell eli elämänsä pääosin ulkomailla, ja hänen pysyvin asemapaikkansa oli Pariisi. Lääketiedettä enemmän Antell keskittyi perintönsä suomin mahdollisuuksin taiteeseen. Hän oli sekä keräilijä että mesenaatti. Hänen ystäviinsä kuului aikakauden taide-elämän tunnetuimpia henkilöitä, kuten Albert Edelfelt (1854–1905) ja Ville Vallgren (1855–1940). Myös kuvanveistäjä Auguste Rodinin (1840–1917) mainitaan olleen hänen tuttavansa.[15]

Jos Antellin isä kamarineuvos Rosenberg oli suhtautunut pakkomielteisesti rahaan, oli hänen pojallaan kaksi addiktiota. Taiteen ohella Antell oli myös viinin suurkuluttaja ja hän kuoli verrattain nuorella iällä vuonna 1893. Tuntuu käsittämättömältä, että kuluttavasta elämäntyylistään ja keräilijän ja mesenaatin roolistaan huolimatta Antellin onnistui ilmeisesti entisestään kasvattaa haltuunsa saamaa perintöä. Sanomalehtitietojen mukaan Antellin jälkeensä jättämä omaisuus oli noin 2,5 miljoonaa markkaa. Nykyrahaksi muutettuna summa olisi todennäköisesti monikymmenkertainen. Testamentissaan vainaja lahjoitti omaisuutensa eri tahoille. Merkittävämmän osan eli taidekokoelma ja miljoona Suomen markkaa oli testamentissa määrätty ”Suomen kansalle”. Lahjoituksesta perustettiin vainajan toivomuksen mukaisesti ”Kamarineuvos Herman Rosenbergin rahasto”. Antellin lahjoituksen korkovarat mahdollistivat sen, että Kansallismuseo, nykyinen Valtion taidemuseo ja Taideteollisuusmuseo saattoivat 1900-luvun alussa tehdä useat merkittävimmät hankintansa.[16] Lopulta Rosenbergin miljoonat päätyivät siis yleiseksi hyödyksi – kruununvouti itse tuskin olisi arvostanut rahojensa käyttökohteita kovin korkealle.

LÄHTEET

Adelsvapen-Wiki, Rosén von Rosenstein nr 2055, https://www.adelsvapen.com/genealogi/Rosén_von_Rosenstein_nr_2055, luettu 27.9.2020.

Ahrenberg, Jac. 1917. Kronofogdens pengar. Helsingfors: Söderström & Co.

Alanen, Aulis J. 1953. Ilmajoki vuoden 1809 jälkeen – Tiennäyttäjänä maakunnalle maamiesseura-aikana. Vaasa: Ilmajoen kunta.

Anrep, Gabriel 1862. Svenska Adelns Ättar-Taflor. Tredje afdelningen. Stockholm: P. A. Norstedt & Söner. [Projekt Runeberg, http://runeberg.org/anrep/3/0460.html, luettu 25.9.2020.]

Aspelin-Haapkylä, Eliel 1911. Muoto- ja muistikuvia 1. Helsinki: Otava.

Autio, Veli-Matti. Ylioppilasmatrikkeli 1853 – 1899, Antell Herman Frithiof, https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/1853-1899/henkilo.php?id=18499, luettu 27.9.2020.

Ekelund, Erik 1943. Jac. Ahrenberg och Östra Finland. En litteraturhistorisk studie med politisk bakgrund. Helsingfors: Svenska Litteratursällskapets.

Ekelund, Erik 1943. Jac. Ahrenberg och Östra Finland. Svenska Litteratursällskapet i Finland CCXCV. Helsingfors: Svenska Litteratursällskapet i Finland.

Kyläkoski, Kaisa 2014. Huonoille teille joutuneet tyttäret [21.5.2014], Sukututkijan loppuvuosi -blogi, http://sukututkijanloppuvuosi.blogspot.com/2014/05/huonoille-teille-joutuneet-tyttaret.html, luettu 25.9.2020.

Talvio, Tuukka 1997. Antell, Herman Frithiof. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-005843, luettu 25.9.2020.

Tynilä, Eeva Maija Viljo & Tyynilä, Markku 2002. Ahrenberg, Johan Jacob. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-003106, luettu 25.9.2020.

---

[1] Anrep 1862, 456; Adelsvapen-Wiki, Rosén von Rosenstein nr 2055, https://www.adelsvapen.com/genealogi/Rosén_von_Rosenstein_nr_2055, luettu 27.9.2020.

[2] Aspelin-Haapkylä 1911, 233.

[3] Aspelin-Haapkylä 1911, 182 – 219. Hovioikeuden sepän muiden kauniiden tyttärien kohtaloa on pohtinut Kaisa Kyläkoski verkosta löytyvässä blogipostauksessaan: http://sukututkijanloppuvuosi.blogspot.com/2014/05/huonoille-teille-joutuneet-tyttaret.html [Sukututkijan loppuvuosi: Huoneille teille joutuneet tyttäret, 21.5.2014.].

[4] Aspelin-Haapkylä 1911, 220.

[5] Aspelin-Haapkylä 1911, 220; KA, Ansioluettelokokoelma, Luettelot R, Rosenberg, Herman (133), http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=2465376, luettu 25.9.2020

[6] Alanen 1953, 605.

[7] Alanen 1953, 488, 605.

[8] Alanen 1953, 605 – 606.

[9] Rosenbergin ansioluettelo: KA, Ansioluettelokokoelma, Luettelot R, Rosenberg, Herman (133), http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=2465376, luettu 25.9.2020; Finlands Allmänna Tidning, 07.05.1858, nro 104, s. 2

https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/405153?page=2, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot, luettu 26.9.2020.

[10] Alanen 1953, 463, 488, 605.

[11] Ks. Tynilä & Tyynilä 2002; Talvio 1997.

[12] Ekelund 1943, 321. Ekelund kirjoittaa lisäksi: ”Detta sakläge begagnade sig Rosenberg av och tillämpade vid skatteuppbörderna en växelkurs, som han godtyckligt bestämde.” Ibid.

[13] Aspelin-Haapkylä 1911, 228; Ekelund 1943, 321.

[14] Aspelin-Haapkylä 1911, 228, 232. Rosenbergin testamentti on luettavissa esimerkiksi tässä: Suomalainen Wirallinen Lehti, 21.02.1874, nro 22, s. 6, https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/420654?page=6, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot, luettu 25.9.2020.

[15] Autio; Talvio 1997.

[16] Talvio 1997; Aspelin-Haapkylä 1911, Waasan Lehti, 08.04.1893, nro 28, s. 2, https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/591688?page=2, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot, luettu 25.9.2020.

Mia Korpiola

Ruotsin Länsipohjasta kotoisin oleva Pehr Stenberg (1758-1824) on jäänyt aikakirjoihin ahkerana päiväkirjanpitäjänä. Hän kirjasi mietteitään paperille usean vuosikymmenen ajan, ja nämä päiväkirjat on muutamia vuosia sitten julkaistu useana niteenä.[1]

Tässä blogitekstissä käsittelen sitä, kuinka Stenberg oppi ja opetteli kantapään kautta velaksi antamisen juridiikkaa ja käytäntöjä ensimmäisinä kuukausinaan Turun yliopistossa.

Pehr Stenberg – köyhä talonpoika opin tiellä

Stöckessä, Uumajan lähellä asuvan 14-lapsisen talonpoikaisperheen toiseksi vanhimpana syntynyt Pehr Eriksson Stenberg oli lahjakas, mutta varaton.[2] Vaikka eläminen Turussa oli halvempaa kuin Uppsalassa, pojan lähettäminen yliopistoon merkitsi suurta investointia Stenbergin vähävaraisille vanhemmille.

Pojan mahdollisuus koulutuksen kautta tehtävään luokkaretkeen edellytti vanhempien ottamaa lainaa. Nuorukaisen vaatteet, varusteet, liinavaatteet, vuode, majoitus ja ylläpito maksoivat sievoisen pennin, vaikka Turussa asuva varakas sukulainen ylitullimestari Johan Ernst Callmeijer (1726-1789) olikin luvannut tarjota opiskelijalle päivittäin ilmaisen aterian. Callmeijer auttoi lisäksi Stenbergiä lahjoin. (157, 183, 186, 190, 226)

Stenberg myös suoritti Uumajassa pitäjänkäyntiä (viaticera) eli kiersi pitäjää saadakseen lahjoja ja avustuksia taloista sekä sukulaisiltaan opintojensa maksamiseksi (140-157, 186-187). Turussa hän sai vielä Callmeijerin ystävältä rahalahjan opintojensa tueksi (228).

Vaikka Stenbergillä oli Uumajassa tehtävänään viime hetken hankintoja kuten vaatteita ja passi, ja laivamatkatkin maksoivat, hän oli kerännyt huomattavan käteiskassan lahjoja ja avustuksia. Koko summa oli 891 taaleria ja 23 äyriä, minkä suureen maailmaan lähtevä studiosus Stenberg kirjasi. (190)

Ensimmäinen laina ja kopioitu velkakirjakaava

Vaikka Pehr Stenberg oli varovainen luonne, oli hänen lompakolleen kuitenkin monia tulijoita. Jo Tukholmassa matkalla Turkuun kärtti hänen serkkunsa korpraali Petter Ström häneltä lainaa. Komea, mutta Stenbergin mielestä epäluotettava Ström, entinen Oulun kaupunginviskaali, oli jättänyt kotikaupunkinsa liittyäkseen kuninkaallisen henkivartiokaartiin. Ström lainasi häneltä yhdeksän taaleria luvaten maksaa ne parin päivän kuluttua. (152, 216)

Luvattu takaisinmaksu ei onnistunut, koska serkulla ei ollutkaan rahaa, mutta serkku kirjoitti hänelle velkakirjan (revers). Hieman tottumattomalla kielellä laaditun, mutta allekirjoitetun sekä todistetun velkasitoumuksen Stenberg kopioi päiväkirjaansa ikään kuin kaavaksi itselleen vastaisuuden varalta (217): 

Till min Kjäre Cussin Studiosen Petter Stenberg til står jag mig wara syldig[!] En summa af En Ri:D:l: in specie: som jag skall betalla d: 19. i denna månnad och det afskjecka här ifrån Stockholm och till Åboo med Påsten som härmed försäkras af stockholm d: 5 Novemberg[!] 1779. P: Ström.

Coporal[!] wid

Kongl: Lif Gardet.

Säg 1. Ri: D:l: spec:

Såsom witen

Anders Wesling.

Miten ihmiset oppivat kirjoittamaan oikeudellisia asiakirjoja kuten velkakirjoja 1700-luvulla? Yksi tapa oli kopioida kaava kirjasta. Esimerkiksi Johan Biurmanin (1698–1746) kaavakirja En kårt dock tydelig bref–ställare at med godt sammanhang concipera och författa allahanda slags bref, skrifter, suppliquer och contracter osoittautui suosituksi. Ensimmäinen painos (1729) oli suppeampi, mutta myöhemmät painokset sisälsivät muiden mallien ohessa myös oikeudellisia asiakirjakaavoja.

Ihmiset saattoivat myös Stenbergin lailla kopioida muistiin näkemiään oikeudellisia asiakirjoja myöhempää käyttöä varten. Yhtenä tällaisena esimerkkinä tästä oli suomalainen koulumestari Jakob Ahlsman (1798-1872),[3] jolla oli useita suomenkielisiä asiakirjakaavoja kirjoitettuna muistikirjaansa. Näin vaikuttaa myös Stenberg toimineen.

Tukholmassa Stenbergin laivan perämies Eric Häggström pyysi tätä vaihtamaan 7 riikintaalerin suuruisen pankin maksuosoituksen (Banco assignation) käteiseksi. Stenbergilla ei ollut kokemusta tällaisesta, käytännössä paperirahaa vastaavasta setelistä ja oli haluton suostumaan pyyntöön. Hän myöntyi kuitenkin lopulta, kun Häggström vakuutti hänen saavan rahat joko pankissa tai jossain kauppapuodissa. Stenberg sai lopulta vaihdettua kaupassa pankin maksuosoituksen käteiseksi (218-219). 

Joka tapauksessa luotonanto ja siihen liittyvät oikeudelliset menettelyt ja asiakirjat olivat asioita, jota Stenberg tuli oppimaan kokemuksen, yrityksen ja erehdyksen kautta jatkossakin.

Stenberg vastentahtoisena pikavippien antajana

Kuukauden sisällä Turkuun saapumisensa jälkeen hän lainasi iloisen opiskelijaillanvieton päätteeksi pohjanmaalaiselle opiskelija Appelgrenille[4] 20 plootua, eli isoa ja painavaa neliskanttista kuparilevyä, jonka arvo laskettiin hopeataalereina. (Itse asiassa kupariplootujen käyttö maksuvälineenä oli virallisesti päättynyt vuoden 1777 rahauudistuksen yhteydessä, mutta tämä ei näemmä vaikuttanut Turussa vuonna 1779.)

Olutkalaasiin osallistuneet Stenbergin opiskelijatoverit Aeimaleus (Aejmelaeus)  ja Anders Krank (Kranck),[5] joihin hän oli tutustunut Tukholman–Turun laivalla, toimivat takuumiehinä. Velka sovittiin maksettavaksi kuukauden kuluttua, mutta mitään velkakirjaa Stenberg ei vaatinut Appelgrenilta vaan antoi rahat vain luottaen tähän (på god tro). (232) Kuukauden kuluttua rahojaan takaisin perinyt Stenberg sai loppujen lopuksi koko summan. Ystävälleen Anders Krankille lainatut kolme riikintaaleria ja serkkunsa Erik Choren tuttavalle, opiskelija Fattenborgille lainatut kuusi riikintaaleria Stenberg sai ongelmitta takaisin määräpäivänä, vaikka velkakirjaa ei taaskaan ollut laadittu. (234-235)    

Eipä aikaakaan, kun serkku Erik Chore[6] ja opiskelija Björkman[7] olivat välittämässä Stenbergille uutta lainanottajaa, Winqvist-nimistä kauppa-apulaista. Opiskelijat lupasivat taata lainan ja hankkia Stenbergille jopa vähän korkoa. Ongelmaksi muodostui se, että Stenberg ei ollut varma, kuka oikeastaan oli lainansaaja, Winqvist vai opiskelijat. Viikon kuluttua hän meni puotiin kysymään asiaa Winqvistiltä itseltään. Tämä myönsi kaiken oikeaksi mutta sanoi, ettei tällä ollut rahaa nyt. Sen sijaan Winqvist sai tältä puodissa mustaa silkkiä 40 shillingin arvosta. Erityisesti serkku Chore loukkaantui kovasti Stenbergille tästä epäluottamuksen osoituksesta, ja lopuksi Stenberg pyysi anteeksi. Winqvist kyllä maksoi loppuvelan (242-243).

Uusi lainaa pyytävä ylioppilas, pohjanmaalainen Thelin[8] ilmestyi helmikuussa Stenbergin riesaksi. Stenberg oli selvästi jo saanut mainetta luotottajana, mistä hän ei iloinnut. Hän oli tavannut Thelinin vain kerran ja siksi hän kieltäytyi useasti. Thelin oli kuitenkin sitkeä, ja Stenbergiin tehosi taas väsytystaktiikka – hän ei selvästi kehdannut kieltäytyä, kun tarpeeksi kauan pyydettiin. Hän kuitenkin edellytti normaalia kovempia luottoehtoja: lainasummaksi sovittiin 32 shillinkiä, laina-ajaksi muutama viikko ja tällä kertaa Stenberg vaati kahdeksan shillingin korkoa velalleen. Velkakirja laadittiin myös, ja vasta usean yrityksen jälkeen Thelin onnistui kirjoittamaan sellaisen, johon tuleva velkojakin oli tyytyväinen. (243-244) 

Luotottamassa vuokraemäntää – oppia erehdyksen kautta

Pehr Stenberg oli asunut vasta pari viikkoa Turussa, kun hänen vuokraemäntänsä Jakolan leski alkoi ruinata häneltä rahalainaa. Leski oli sitkeä ja vetosi Stenbergin hyvään sydämeen ja omaan korkeaan ikäänsä ja köyhyyteensä. Päiväkirjaansa Stenberg kirjoitti, ettei hän halunnut lainata naiselle rahaa koska näki, ettei tämä pystyisi niitä maksamaan takaisin. Hän lisäsi myös, ettei hän vielä ”silloin tiennyt, että nainen oli juopporatti” (hon war en fyll bytta) (236-237).

Tilanne oli hankala, ja Stenberg kysyi sukulaiseltaan Callmeijerilta neuvoa. Kokenut virkamies kehotti Stenbergia lainaamaan hieman mutta niin, että lainatut rahat vähentäisivät vuokraa. Stenberg teki työtä käskettyä ja vuokraemäntä suostui kuittaamaan yhden plootun sovitusta kymmenen plootun vuosivuokrasta. Tällä kertaa Stenberg kirjoitti itse neljän plootun lainasta velkakirjan, johon hän laittoi ehdon ”samaten lupaan, että kymmenen plooturahan vuokrasta vähennän yhden plootun”. (225, 236-237).

Ongelmaksi muodostui se, ettei Jakolan leski osannut kirjoittaa, eikä näin ollen kehotuksesta huolimatta voinut allekirjoittaa velkakirjaa. Lesken pyynnöstä Stenberg kirjoitti tämän nimen velkasitoumuksen alle. Tässä hän kuitenkin itse teki virheen, kuten hän myöhemmin ymmärsi ja tunnusti päiväkirjansa sivuilla. Asiakirjassa olisi pitänyt todeta, että Stenberg kirjoitti naisen suostumuksella tämän nimen velkakirjaan. Tähän olisi myös pitänyt olla ulkopuolisia todistajia. Stenberg raportoikin päiväkirjaansa, että hän oli luullut kirjoittaneensa pätevän velkakirjan. (237) Oppia ikä kaikki.

Pantti pieni pyörii…: pantinoton tärkeys luotottamisessa

Vasta jo annettuaan lainan ylioppilas Thelinille Stenberg sai kuulla ystävältään Elias Krankilta (Kranck),[9] että Thelin oli melko epäluotettava hutilus eikä ollut todennäköistä, että rahoja saisi tältä takaisin. Krank neuvoi ystäväänsä vaatimaan tältä panttia lainasta. Kun Theliniltä ei perintäyrityksestä huolimatta irronnut ropoakaan (omöijeligt, at få en stywer), Stenberg otti lopulta tältä pantiksi ranskan kielioppikirjan. Krank piti pantin arvoa liian alhaisena ja suositti ottamaan lisäpantin. Tämä osoittautui mahdottomaksi, mutta loppujen lopuksi Stenberg sai puserrettua haluttoman velallisen maksamaan osan lainasta, 16 shillinkiä. Tähän hän oli tyytyväinen, koska pantti kattoi loput. (244). Loppujen lopuksi Stenberg selvisi tästäkin luototuksesta melko hyvin.

Vaikka loppulasku vuokraemäntä Jakolan kanssa olikin Stenbergille tappiollinen, hän sai lopuksi kaksi valkoista nenäliinaa tältä velkarästin pantiksi. Hän myös osti leskeltä mm. teologisen kirjan, joka tällä oli ollut aikaisempien opiskelijavuokralaisen velkojen panttina. (246) Sen sijaan Thelinin velan perintäyritykset osoittautuvat turhiksi (246), mutta tämä ei ollut niin vakavaa, koska Stenbergilla oli pantti loppuvelan katteeksi. Näin ollen hän pääsi suunnileen omilleen.

Päiväkirjassa kuvatut panttausmenettelyt olivat arkipäiväisiä, eivätkä noudattaneet vuoden 1734 lain muotovaatimuksia pantin ottamisesta ja realisoimisesta. Irtaimen pantin antaminen näet edellytti joko kirjallista muotoa tai kahden todistajan läsnäoloa.[10] Samaten pantin realisoinnin tuli tapahtua vasta, kun sitä oli kolmesti kaupungin tuomioistuimessa tarjottu lunastettavaksi. Omistajalla oli sitten 14 päivän määräaika lunastaa pantti.[11] Pantinsaajan tuli huolehtia pantiksi annetusta omaisuudesta hyvin, eikä sitä saanut käyttää tai lainata ilman omistajan lupaa – saatikka sitten vain ottaa ja myydä, kuten Jakolan leski teki.[12]

Kuten Stenbergin päiväkirja kuvaa, velananto ja panttaus olivat niin arkisia oikeustoimia, etteivät tavalliset ihmiset aina tienneet tai tulleet ajatelleeksi, olivatko heidän menettelynsä lain kirjaimen mukaisia. Jos niistä olisi kehkeytynyt oikeuskiistoja, joissa tuomioistuimen olisi tullut tuomita vuoden 1734 lain mukaan, olisivat Stenberg ja Jakolan leskivaimo saaneet tarkemman oppitunnin laillisten panttikäytäntöjen noudattamisesta.     

Lopuksi

Vaikka Pehr Stenberg oli köyhä ylioppilas, hänen keräämänsä opintokassa houkutteli pikavipin tarvitsijoita kuin hunaja-astia pörriäisiä. Sosiaalisesti alemmuudentuntoisena maalaispoikana Stenberg ei kehdannut kieltäytyä lainaamasta rahaa sitkeille pyyntömiehille ja -naisille, vaikka hänen oikeudellinen tietotaitonsa oli tältä osin puutteellista. Niinpä luotonanto ja velkoihin liittyvät oikeudelliset käytännöt tulivat hänelle kantapään kautta tutuiksi.

Teologian ylioppilas Stenbergillä oli kokeneempia sukulaisia ja ystäviä, joita hän saattoi konsultoida, ja joilta hän sai neuvoja. Toisia asioita hän oppi käytännössä yrityksen ja erehdyksen kautta. Panttien vaatiminen pelasti vastahakoisen luotonantajan sellaisissakin tilanteissa, joissa luottotappion vaara osoittautui suureksi. Silti Stenbergin saama oikeudellinen tietotaito oli rajallista, koska hän ei osannut noudattaa lain muotovaatimuksia. Velanperintäkokemus Turun tuomioistuimista jäi myös onneksi saamatta. Se olisi ollut uusi oppitunti oikeudellista osaamista maalaispojalle.

---

[1] Kaikki päiväkirjaviitteet ovat sarjan ensimmäiseen osaan: Pehr Stenbergs levernebeskrifning. Av honom själv författad på dess lediga stunder, 1: 1758–1784, toim. Fredrik Elgh, Göran Stenberg ja Ola Wennstedt. Umeå: Forskningsarkivet vid Umeå universitet, 2014.

[2] Ks. esim. Göran Stenberg, ”Pehr Stenberg”, Svenskt biografiskt lexikon 33 (2007-2011), saatavilla netissä (vierailtu 27.3.2020): https://sok.riksarkivet.se/sbl/artikel/20061; Fredrik Elgh ja Göran Stenberg, ”Den långa bildningsresan”, Västerbotten, 2011:4, s. 3-14, saatavilla netissä (vierailtu 27.3.2020).

[3] https://fi.wikipedia.org/wiki/Jakob_Ahlsman, vierailtu 27.3.2020. Tästä Anna Kuismin on ystävällisesti antanut minulle tiedon, mistä sydämellinen kiitos.

[4] Ehkä Johan Appelgren, Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Johan Appelgren. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=9161>. Luettu 27.3.2020.

[5] Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Anders Kranck. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=9462>. Luettu 27.3.2020.

[6] Erik Choresta ks. Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Erik Chore. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=9740>. Luettu 27.3.2020.

[7] Ehkä tämä: Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Karl Johan Björkman. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=9742>. Luettu 27.3.2020.

[8] Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Karl Fredrik Thelin. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=9545>. Luettu 27.3.2020.

[9] Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Elias Kranck. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=9715>. Luettu 27.3.2020.

[10] Vuoden 1734 laki, Kauppakaari 10:1.

[11] Vuoden 1734 laki, Kauppakaari 10:2.

[12] Vuoden 1734 laki, Kauppakaari 10:3.

Anna Kuismin

”Ennen halasin paimen likkaa
Kontti oli hartioilla,
Nyt minä halaan krenuliinihäntää
Tampereen markkinoilla.”

Tämän laulun kuulin kerran erään kuihtuneen, repaleisen miehen suusta (–). Laulaja oli täällä aikoinaan hywinkin tunnettu henkilö ”runoilija” Juha Kustaa Dahlman. Warsinkin oli hän mestari pilkka- ja iwarunojen teossa. Näissä ruoski hän sattuwalla, mutta usein hywinkin sarwipäisellä iwallaan oloja, henkilöitä ja tapauksia, jotka oliwat kylläkin tunnettuja kaupungissa. Painettawaksi eiwät nämät hänen runonsa sowellu, mutta on niistä ainakin yksi joutunut säilytettäwäksi wirallisissa asiakirjoissa – Tampereen raastuwanoikeuden pöytäkirjoissa. Se on tuo tunnettu laulu karwarista, jokka oli ”kaksi taloo ja toinen niistä aiwan jalo”, ja tämän sepustamisen sai runoilija sowittaa Hämeenlinnan tyrmässä wesikopissa.

Kuvaus Dahlmanista sisältyy Simon Pyryn muistelmaan, joka julkaistiin Tampereen Sanomissa 28.2.1894. Dahlmanilta on Arvid Hultinin arkkiveisuluettelossa muutama, lähinnä rikoksista kertova painate 1870-luvun alusta. Pilkkalaulu, josta sepittäjä joutui käräjille, levisi luultavasti vain suullisesti tai käsin kirjoitettuina kopioina.

Arkkiveisuksi kutsutaan koko-, puoli- tai neljännespainoarkin kokoiseen pieneen lehtiseen painettua laulua, joka oli tarkoitettu myytäväksi. Painoarkista (noin 420 x 610 mm) saatiin 16-sivuinen lehtinen taittamalla arkki kahdeksalla taitoksella ns. oktavo-kokoon. Jyrki Hakapään mukaan arkkiveisuista tuli 1800-luvun loppupuolella ensimmäinen painatelaji, jonka tuotanto ja levittäminen olivat lähes yksin rahvaan käsissä. Arkkiveisujen kulta-aikaa olivat 1800-luvun viimeiset vuosikymmenet, mutta esimerkiksi suuronnettomuuksista kertovia lauluja julkaistiin vielä pitkälle 1900-lukua.

Toisin kuin sanomalehtien sensuroinnista, arkkiveisujen ennakkotarkastuksesta on vähän tietoa. Vuonna 1865 perustettu Painoasiain ylihallitus, jota edelsi 1828–1865 toiminut Sensuuriylihallitus, huolehti painotuotteiden valvonnasta painoasiamiestensä kautta. Tavoitteena oli ehkäistä kielletyn tai sopimattoman materiaalin julkaiseminen. Frans August Kaseliuksen arkkiveisua Sotilas Otto Luodin nuoruus sekä lankeemus ja kauhia kuolema (1888) jäi tamperelaisen painoasiamiehen haaviin. Tapauksesta kerrottiin tamperelaisissa lehdissä seuraavalla tavalla:

Arkkiweisuntekijä F. A. Kaselius on haastattanut täkäläisen painoasiamiehen oikeuteen, kun painoasiamies ei hywäksynyt erästä surulaulua, jonka runoilija oli hyräillyt äskettäin tapahtuneen wäkiwaltaisen kuoleman johdosta. Haasteesta huolimatta joutui laulupainos painoylihallituksen käskystä liekkien uhriksi. Rohkea runoilija. (Aamulehti 10.12.1889)

Paikkakunnallamme on eräs tunnettu henkilö, F. Kaselius nimeltään, joka elättelee henkeänsä parhaastansa arkkiweisujen painattamisella ja myymisellä kaikellaisista murha- tapaturma- ja skandaali tapahtumista. Niinpä oli hän myös äskettäin painattanut joukon arkkeja nykyään täällä tapahtuneen ”Luodin mamman” miehen tapaturmaisesta kuolemasta. Herra Kaselius koetti tehdä runonsa, waikka muotonsa puolesta owatkin mitä wiheliäisimpiä, kuten kaikki muutkin tällaiset rekiwiisut, kuitenkin sisällöltään mehuisaksi. Mutta täkäläinen wirkaa toimittawa painoasiamies oli toista mieltä asiasta, eikä antanutkaan myöntymystänsä näiden ”wiisujen” julkaisemiseen, waan alisti asian painoylihallituksen ratkaistawaksi. Painoylihallitus käski ottaa painoksen takawarikkoon ja häwittää sen, ja niin tapahtuikin. Wiime perjantaina nämä hra Kaseliuksen nerontuotteet täällä poltettiin. Kuten olemme kuulleet, on hra Kaselius tästä teosta haastattanut w. t. painoasiamiehen oikeuteen. (Tampereen Sanomat 11.12.1889)

”Wiisuseppä Kaseliuksen” kanne painoasiamies H. Niemeä vastaan kuitenkin raukesi, kerrotaan Tampereen Sanomissa 24.1.1890, koska kantaja ei ”suwainnut tulla asiaa ajamaan”.

Arkkiveisujen tarkastuksesta ilmeisesti keskusteltiin, koska mm. Wiipurin Sanomissa kerrottiin 12.11.1893, että Painoasiain ylihallitus oli lähettänyt painoasiamiehille kiertokirjeen tästä asiasta:

Koska wiime aikoina on lewitetty arkkikirjoja eli n. k. arkkiwiisuja, jotka sisältäwät säädyllisyyttä loukkaawia esityksiä, on ylihallitus täten tahtonut muistuttaa painoasiamiehiä että tarkastaessanne semmoisia kansan kesken lewitettäwäksi aiottua kirjoituksia panette erityistä huomiota siihen, ettei näissä esiinny wiittauksia ja lauseparsia, jotka, muuten olematta pahentawia, siweellisessä suhteessa woisiwat turmiollisesti waikuttaa alempaan kansaluokkaan.

Arkkiviisujen tekijät – useimmiten vähän kouluja käyneitä, kaupustelemisella elantonsa hankkivia miehiä – eivät useinkaan tienneet tai välittäneet tekijänoikeuksista, vaan saattoivat julkaista omissa nimissään muiden sepittämiä tekstejä. On kuitenkin ilmeistä, että arkkiveisunikkarit olivat tietoisia painokannesyytteen mahdollisuudesta. Nimimerkki ”Mooseksen” alias Vilho Itkosen kupletissa Arkkiveisu Pirkkalan kirkkoherrasta Ebelingistä sekä muista papeista yleensä on tästä todiste:

Tottapa nyt laulustani

käräjille mennään,

vaikka kerran muutenkin

tuomiolle tullaan.

Vuonna 1914 ”Mooseksen” vei käräjille hänen julkaisemansa arkkiveisu, jonka pitkä otsikko alkaa seuraavalla tavalla: Korkea Veisu Ylöjärven ihmeistä, joissa on pääosassa näytellyt haudantakainen henki ja Ylöjärven nykyinen kirkkoherra Frans Edvard Salokas. Nimiösivulla kerrotaan myös Mooseksen käyttämistä lähteistä: Nämä ihmeet on tulkittu ihmisille suullisten kertomusten, käräjäin ja sanomalehtien kautta.

Painoasiamies Sjöströmin mielestä teksti loukkasi kirkkoherra Salokkaan kunniaa ja sisälsi ”siweyttä loukkaawia lauseita”. Sjöström takavarikoi kirjapainosta 551 ja sitomosta 430 kappaletta tätä arkkiveisua, kerrotaan Aamulehdessä 6.6.1914. ”Mooses” eli arkkiveisun sepittäjä Vilho Itkonen – jonka henkilöllisyyden oli raastuvanoikeudelle paljastanut kirjapainon faktori – puolustautui selittämällä, että laulu oli ”jonkinlainen kertomus tunnetusta Salokkaan jutusta.” Se sai ilmeisesti alkunsa sanomalehtikirjoituksesta ”Onko sielunhoito Ylöjärvellä oikeissa käsissä?” (Tampereen Sanomat 24.9.1910), jonka kirkkoherra koki loukkaavan kunniaansa. Kun oikeudenkäyntiä selostettiin sanomalehdissä, esiin tuli herkullisia yksityiskohtia: Salokkaan kerrottiin naukkailleen ehtoollisviinejä ja ahdistelleen rippikoulutyttöjä. En ole kuitenkaan voinut tarkistaa, käsitelläänkö arkkiveisussa näitä syytteitä. Itkosen oikeudenkäynti päättyi elokuussa 1914. Arkkiseppo sai 75 markan sakot, ja takavarikoidut viisut määrättiin hävitettäviksi. Vielä saman vuonna Itkonen julkaisi aiheesta uuden laulu nimeltä Uusi Korkea Veisu.

Kuten mainittu, Itkonen viittasi oikeusjutun mahdollisuuteen kirkkoherra Ebelingiä käsittelevässä veisussaan (”Tottapa nyt laulustani / käräjille mennään”). Julkaisussa ei ole painovuotta, mutta Hultinin luettelossa sen kerrotaan ilmestyneen 1912. Pappien lisäksi Itkosen maalitauluna olivat poliisit, josta kertovat viisut Tuulimyllärit eli Aliluutnantti Blåfieldt’in ja Vilho Pekosen poliisimestaritoiminta [1912] ja Hyvästijättölaulu Omistettu mestaripoliisi R. Blåfieldille ja sihteeri H. Gahmbergille (1913).

Tiina Huuskosen mukaan toisen sortokauden aikaisissa arkkiveisuissa on nähtävissä jopa pilkkaa sensuuriviranomaisia kohtaan. Painoylihallitusta syytettiin laittomuuksista, sananvapauden rikkomisesta ja turhista takavarikoista. Näissä lauluissa otettiin kantaa poliittisesti. ”Hapankaalilaulussa” kiistetään sensuuriviranomaisten valta:” Suomeksi minä vaan laulelen, / En osaa ryssän kieltä, / Enkä mä kysy lauluihini / Suomisyöjäin mieltä.” Tekijä, joka Sami Suodenjoen antaman tiedon mukaan oli ilmeisesti Juho Kujala eikä Frans Lepistö kuten Hultinin luettelossa oletetaan, ei luultavasti joutunut vastaamaan sanoistaan. Helsingin Sanomissa kerrottiin 20.9.1914 työmies Arvid Nisusen saaneen sakon myytyään ”Hapankaalilaulua”, koska painolupa puuttui eikä veisu sisältänyt tietoa kustantajasta. Todellinen syy sakkoihin oli luonnollisesti poliittinen.

Rikokset olivat arkkiveisujen suosittuja aiheita. Rikosta seurasi rangaistus, ja rangaistusta edelsi oikeudenkäynti, jonka kuvauksella oli teksteissä osansa. Voi siis sanoa, että arkkiveisut levittivät tietoa rikosasioista ja oikeudenkäynneistä myös niille, jotka eivät lukeneet sanomalehtiä. Myös sensuuri- tai kunnianloukkausprosessien kohteeksi joutuneet saivat tätä kautta lakiasioista tietoa ja omakohtaista kokemusta.

Lähteitä

Hakapää, Jyrki, Arkkiveisut. Lauletun ja kirjallisen kohtaaminen. Teoksessa Lea Laitinen & Kati Mikkola (toim.) Kynällä kyntäjät. Kansan kirjallistuminen 1800-luvun Suomessa. SKS, Helsinki 2013.

Hultin, Arvid: Luettelo Helsingin yliopiston kirjaston arkkikirjallisuudesta. II. Maalliset arkkiveisut. Helsingin yliopiston kirjasto, Helsinki 1931.

Huuskonen, Tiina: Murhelauluja ja vallankumousrunoja. Suomen historian pro gradu -tutkielma. Turun yliopisto, 2016. http://www.doria.fi/handle/10024/125410.

https://www.tampere.fi/kirjasto/digiaineisto/arkkiveisut/maalliset/mooses

Hukkaan menewät neron tuotteet. Tampereen Sanomat 11.12.1889.

Arkkiveisua wastaan. Wiipurin Sanomat 12.11.1893.

Pyry, Simo, Eräs runoilija. Kuwia ja kertomuksia wapaakaupungista II. Tampereen Sanomat 28.2.1894.

Kanne epäsiveellisen arkkiveisun painattamisesta. Aamulehti 10.5.1914.

Kanne epäsiveellisen arkkiveisun julkaisemisesta. Aamulehti 6.6.1914.

Juttu epäsiveellisen arkkiveisun painattamisesta. Aamulehti 3.7.1914.

Päättynyt painojuttu. Aamulehti 7.8.1914.

Sakotettu wiisujen kaupustelija. Helsingin Sanomat 20.9.1914.

http://etno.net/sivu/arkkiveisu

Mia Korpiola

I recently saw the Italian award-winning film Ieri, oggi, domani (1963, Engl. Yesterday, Today and Tomorrow), directed by Vittorio De Sica (1901–1974), consisting of three unrelated episodes. Each of these deals with the life of one woman, each set in a different Italian town.

I was inspired to write my blog text by the first of the three, “Adelina”, written by Neapolitan-born Eduardo de Filippo (1900–1984). The story is set in the populated central quarters of Naples in the 1950s where Adelina Sbaratti, a poor married woman, portrayed by Sophia Loren, is struggling to sustain her unemployed husband and child by illegally selling smuggled foreign cigarettes.

For me, “Adelina” provides us with a textbook example of how a morsel of legal literacy, defined here simply as legal knowledge and know-how,[1] spread orally to a large number of common Neapolitan workers. This group portrayed as picking up a useful piece of legal knowledge includes hundreds of men, women and children living in the Forcella in the historical centre of Naples and barely existing above subsistence level. 

The episode starts by a lorry driving to the flat of Adelina Sbaratti and her husband Carmine, played by Marcello Mastroianni, in order to confiscate Adelina’s immobile property. She had failed to pay her fine of 28,000 lire for smuggling tobacco, and the sum has nearly doubled because of accrued expenses and interest. A crowd of curious neighbours has gathered to see Carmine waiting for the enforcement official and his assistants and letting them into the couple’s apartment that has been stripped of all the furniture they earlier possessed. The official leaves empty-handed announcing that the matter is now out of his hands and instead belongs to the court. The lorry having turned the corner, the neighbours immediately start bringing back the hidden furniture from all directions.

Carmine and the neighbours rejoice priding themselves for having tricked the official, but the passing advocate Domenico Verace mocks them for being such ignorant analphabets and not realizing that they have jumped from the frying pan into the fire. Pressed to explain himself, Verace observes that the authorities will have the last laugh, as the carabinieri will arrive to arrest them for their crime and take them to gaol for breaking section 384 of the penal code. Alarmed, Carmine and his friends ask the advocate to elucidate the section to them, as they are ignorant of the law. As the flat and the immobiles are in Adelina’s name, she will be going to prison for fraudulently avoiding distraint, the advocate explains.

Carmine and his friends persist in following Verace to his home, while Adelina is being sent for – she is selling foreign cigarettes on the street together with many other women. The advocate expounds to Carmine and his friends, who have had invaded his home, that nothing can be done at this point. Adelina arrives and loudly exclaims that she is the sole breadwinner of the family as her husband has been unemployed since his discharge from military service. She needs to sell cigarettes outdoors all day long come rain or shine in order to provide for him and their child. Now some swine would arrest her. Advocate Verace’s face lights up when he sees Adelina’s big belly – she is obviously in an advanced stage of pregnancy: “But wait! She cannot be arrested.” Carmine, surprised, queries: “How come, advocate?” “Not with that belly!” 

The fact that Adelina cannot be arrested “with the belly” starts travelling from mouth to mouth in the Forcella district. From women to woman, from the beer vendor on the street to his customers and from neighbour to neighbour this news spreads like wildfire. Soon even the urchins march in increasing numbers on the streets chanting “with the belly, cha-cha-cha”.

Thus, the film described how the knowledge that pregnant women will evade a prison sentence during pregnancy by pleading their belly became rapidly known among those dozens or even hundreds of Neapolitans of all ages who heard it.

Legal literacy could and can be acquired in many different ways, and one such means – as the film demonstrates – is consulting an expert. As Carmine and the people did not know the law, their seemingly cunning strategy of hiding the confiscated property backfired completely without their even realizing it. It required a lawyer to point out this. The same advocate also suggested the legal means of temporarily avoiding prison, i.e. pleading pregnancy. Several persons then learned this expert advice.     

In the film, having left advocate Verace’s home, Adelina explains at dinner with their friends what she learned from the advocate. According to Italian law, pregnant women have immunity from arrest during their pregnancy until six months after delivery because they nurse their babies. The couple plan successfully to have another child on the way before the end of the legal six-month respite.

When policemen arrive to arrest Adelina, she hands them a doctor’s certificate of her pregnancy. Later, when the officials raid the street and all the other tobacco vendors scatter in panic, Adelina puts calmly away her contraband and demonstratively shows the uniformed men a certificate and the baby and starts nursing it. The soldiers drive away in their jeep. Consequently, Adelina and Carmine use this defence successfully several times, and whenever the carabinieri come to arrest her, she produces again a certificate of pregnancy.

Through Adelina, the whole community of the Forcella came to acquire certain legal literacy. Namely, another means of acquiring some legal literacy was learning about the contents of the law by word of mouth. People talked about their legal problems and lawsuits with their family members and friends and discussed various means of handling them. What the law said in the case, what legal stratagems to use, whether to hire a lawyer and if so, whom, were debated by ordinary people. Peer learning was a way of acquiring some legal skills and knowledge as has also been discussed in previous texts in this blog. (Mia Korpiola: Entisajan käräjätunnelmia moraliteettien ja kielikiistojen maustamana – Eino Nyyssölän Laamanni Strömberg ja hänen apulaisensa (1924) and Käräjät ja niiden oikeudelliset toimijat Eino Nyyssölän romaanissa Laamanni Strömberg ja hänen apulaisensa (1924))

Although the illiterate kids chanting “with the belly, cha-cha-cha” hardly learned all the intricacies of Italian criminal law enforcement through such oral communications, they did acquire a modicum of legal literacy through exposure to other people’s legal experiences and litigation. Thus, “Adelina” visualizes neatly some mechanisms of learning about the law.

But the reader may want to know what becomes of Adelina, i.e. Sophia Loren, in the film and the uses she makes of her newly acquired knowledge of the criminal law. SPOILER ALERT: Adelina and Carmine use the legal defence successfully for several years. By that time, the couple has seven children, and Carmine starts cracking under the strain. The doctor diagnoses exhaustion and undernourishment. Dealing with Carmine’s impotence, Adelina considers being impregnated by another man but prefers going to gaol with her two youngest children.

The inhabitants of the Forcella start to collect money to shorten Adelina’s gaol spell, and Carmine again receives advice from the advocate Verace that the going rate is 5000 lire per day. The whole sum, corresponding to 64 days in gaol is collected, and Verace has put together a petition to the President of the Republic for mercy. Verace gives an interview to the press in an attempt to shorten the pardoning procedure by influencing public opinion.

Adelina receives her pardon. Journalists, Carmine and her five children meet her at the gaol door when Verace accompanies her and her two children from prison.

The episode ends with the people of the Forcella rejoicing on the streets and welcoming Adelina, and finally, with the family leisurely enjoying each other’s company during her first morning of liberty. Advocate Verace will help her again should she again have trouble with the law. The End.             

---

[1] For a more comprehensive discussion and definitions of legal literacy, see e.g. Mia Korpiola, “Introduction,” Legal Literacy in Premodern European Societies, ed. Mia Korpiola. Palgrave, London, pp. 1-16, esp. pp. 5-6.

Tuomas Jussila

Yksi suomalaisen yhteiskunnan syvällisimmistä muutoksista on ollut autonomian ajan jälkimmäisellä puoliskolla toteutettu hallinto- ja oikeusjärjestelmän kielenvaihdos ruotsista suomeksi. Tämä prosessi kuvataan usein lineaarisena ja vääjäämättömästi etenevänä tapahtumaketjuna.

Asiat kuitenkin muuttuvat moniulotteisemmiksi, kun niitä tarkastellaan lähempää ruohonjuuritasolta. Ilmajoen tuomiokunnan tuomari Paul Ludvig Roschier (1824–1874) oli yksi suomen kielen asiaa ajaneista edelläkävijöistä, jonka esimerkki osoittaa, kuinka suuretkin yhteiskunnalliset muutokset ovat lähtöisin yksilöistä.

Paul Ludvig Roschier syntyi eri lähteistä riippuen joko Laukaassa tai Saarijärvellä 29.10.1824 Daniel ja Johanna Roschierin perheeseen. Roschierin perhepiirissä oli tapana etsiä ammatti joko kirkolliselta tai oikeudelliselta alalta. Isä Daniel toimi Uuraisten rukoushuoneen saarnaajana ja molemmat perheen pojista suorittivat tuomarintutkinnon, samoin kuin yksi vävyistä. Perheen kaksi muuta vävyä tekivät elämäntyönsä kirkon palveluksessa. Myös Paulin äidinisä Jakob Herman Gadd oli toiminut kihlakunnantuomarina. Roschierin puolison Matilda Hammarströmin isä oli hovioikeudenneuvos Martin Hammarström (1786-1832), joka niin ikään oli toiminut Vaasan hovioikeudessa. Roschierin suvun ja perhepiirin verkosto antaa hyvän kuvan siitä, kuinka ohut ja keskenään verkottunut suomalaisen yhteiskunnan koulutettu yläkerros oli vielä 1800-luvun puolivälissä.

Paul Roschier suoritti ylioppilastutkinnon Helsingissä vuonna 1841 arvosanalla approbatur ja kirjautui Helsingin yliopiston Hämäläisen osakunnan jäseneksi. Oikeustieteellisen tiedekunnan nimikirjaan Roschier kirjattiin 26.2.1843. Runsas kaksi vuotta myöhemmin hän suoritti tuomarintutkinnon ja aloitti Vaasan hovioikeuden auskultanttina. Roschier sai varatuomarin arvon vuonna 1849 ja tämän jälkeen hän toimi Korsholman tuomiokunnan vt. tuomarina vuosina 1850–1853. Seuraavaksi Roschier siirtyi Vaasan hovioikeuden palvelukseen toimien kanslistina, aktuaarina, notaarina ja varakanneviskaalina, sekä Vaasan laamannikunnan vt. laamannina.

Vuonna 1864 Roschier sai nimityksen vastaperustetun Ilmajoen tuomiokunnan tuomariksi. Ilmajoen tuomiokunnan perustaminen oli osa 1860-luvun alussa toteutettua tuomiokuntien uudelleenjärjestelyä. Roschierin tuomiokunta koostui Ilmajoen ja Isonkyrön tuomiokunnista. Ilmajoen käräjäkunta oli muodostettu Ilmajoen, Jalasjärven ja Kauhajoen pitäjistä, Kurikan ja Peräseinäjoen kappeleista sekä Seinäjoen kylästä. Isonkyrön käräjäkunta oli muodostettu Isonkyrön ja Ylistaron pitäjistä. Roschier toimi Ilmajoen tuomiokunnan tuomarina kuolemaansa saakka.

Samoihin aikoihin kuin Roschierista tuli Ilmajoen tuomiokunnan tuomari oli Suomessa annettu niin sanottu kielireskripti (1863). Asetuksen myötä tuomioistuimet ja virastot velvoitettiin ottamaan vastaan suomen kielisiä asiakirjoja ja suomen kieli tuli saattaa tasavertaiseen asemaan ruotsin kielen kanssa 20 vuoden määräajan kuluessa. Jo aiemmin vuonna 1858 oli annettu kieliasetus, joka koski kirkon- ja pitäjänkokousten pöytäkirjoja. Asetus velvoitti suomenkielisiä pitäjiä toimittamaan pitäjänkokousten pöytäkirjat suomen kielellä. Tosin Ilmajoen pitäjässä ruotsin kieli piti pintansa suomen kielen ohella aina kunnan perustamiseen saakka.

Keski-Suomessa syntynyt Roschier eteläpohjalaistui nopeasti. Hän asettui asumaan Ilmajoen Peuralan kylästä ostamalleen Yli-Korven tilalle, josta muodostui paikkakunnan taloudellinen keskus. Ala-Korven tila samassa Peuralan kylässä toimi tuomiokunnan käräjäpaikkana koko Roschierin tuomarikauden ajan. Ilmajoella Roschierin vaikutusvalta ulottui huomattavasti käräjäsalin piiriä laajemmalle, sillä hän kuului pitäjän herrasviljelijöiden eturiviin, sekä oli ahkerasti mukana yhdistystoiminnassa.

Pysyvimmän jäljen ympäristöönsä Roschier jätti kuitenkin tuomarin virkansa kautta. Yhdessä Korsholman tuomiokunnan tuomarin Peter Björkelundin (1812-1883) kanssa Roschier oli ensimmäisten joukossa ottamassa suomen kielen käyttöön tuomioistuimien virastokielenä. Ensimmäisistä suomennetuista käräjäpöytäkirjoista oli vastannut silloinen Ala-Karjalan tuomiokunnan tuomari Karl Ferdinand Forström (1817-1903), jonka suomennostyö julkaistiin vuonna 1857 nimellä Wiina ja Murha eli Ensimmäiset kihlakunnan oikeuden protokollat suomeksi.

Roschierin toiminta suomen kielen hyväksi pistettiin merkille myös tuomiokunnan rajojen ulkopuolella. Esimerkiksi sanomalehti Uusi Suometar kirjoitti huhtikuussa 1865 seuraavasti:

Meille tulleiden tietojen mukaan on tuomari Paul Roschier Ilmajoen kihlakunnassa jo wiime syksystä alkaen, jolloin hän tuli tämän kihlakunnan tuomariksi, ruwennut antamaan pyötäkirjansa suomeksi. Muutoinkin lienee mainittawaa, että hra Roschier tarkasti pitää waari siitä, ettei asialliset oikeuden edessä saa puhua muuta kuin suomenkieltä. Tämä on ymmärrettäwästi ihan tarpeellinen asia tämmöisessä kihlakunnassa, jossa lautakunta ja wäestö owat umpi-suomalaiset. […] Me tahdomme nyt ainoastaan lausua wakuutuksemme, että Suomen kansa aina on kiitollisuudella muistawa ne miehet, jotka omasta tahdostaan ja lain pakotta owat ryhtyneet tähän tärkeään toimeen Suomen kielen saattamiseksi oikeus- ja wirkakieleksi maassamme. (Uusi Suometar 3.4.1865)

Roschier ei tyytynyt edistämään suomen kielen asemaa ainoastaan käräjäsalissa. Tuomarin ja maanviljelijän työnsä ohessa hän laati sekä opetti muita laatimaan asiakirjoja suomeksi. Roschier itse totesi, että hänellä oli tavoitteena poistaa ”virkamiehellinen itsevalta ja pappisvalta, mikä valistumattomilta ajoilta vielä on täällä säilynyt.” (Sit. Alanen 1953, 625)

Roschier menehtyi yllättäen keväällä 1874. Kuolema huomioitiin sanomalehdissä laajalti ja viimein Ilmajoen kunta muisti tuomariaan kirkonkylän hautausmaahan pystytetyllä patsaalla. Ilmajokisten puheenparressa Roschierista vakiintui käyttöön nimitys ”tuomarivainaa”. Roschierin kuoleman jälkeen Ilmajoen tuomiokunnan käräjäpaikka siirtyi tuomarivainaan kotiympäristöstä Ilmajoen Peuralan kylästä naapurikunnan puolelle Kurikkaan Jyrän taloon.

Roschierin jälkeen Ilmajoen tuomiokunnan tuomariksi määrättiin Karl Henrik Skog (1835-1915). Uuden tuomarin aikana Ilmajoen tuomiokunta palasi ainakin jossain määrin käyttämään virkakielenä jälleen ruotsia. Skog oli paikkakunnalla arvostettu ja asiansa osaavaksi tuomariksi tunnustettu mies. Paluu ruotsinkieleen herätti paikkakunnalla kuitenkin siinä määrin pahennusta, että ilmajokinen valtiopäivämies Iisakki Hannuksela huomautti valtiopäivillä, että tuomarit olisi velvoitettava ilman erillistä pyyntöä antamaan suomenkielisiä asiakirjoja.

Skog hoiti Ilmajoen tuomiokunnan tuomarinvirkaa vuoteen 1895 saakka. Ajan kuluessa hän hankki tarvittavan kielitaidon ja tuomiokunta palasi käyttämään suomea virkakielenä kielireskriptin edellyttämällä tavalla. Siirtyessään käyttämään suomen kieltä Skog saattoi kuitenkin turvata edeltäjiensä tekemään työhön.

Kielireskriptin toteuttaminen oli valtava urakka ja sen toimeenpano oli usein harvojen yksittäisten henkilöiden varassa. Forströmin, Björkelundin, Roschierin ja muiden pioneerien työn myötä suomalainen oikeusjärjestelmä demokratisoitui, sillä kansalaisten oli mahdollista saada oikeutta omalla kielellään. Lisäksi heidän työnsä myötä oikeudellisen tiedon ja taidon hankkiminen tuli mahdolliseksi myös väestön enemmistölle, jonka kielitaito rajoittui suomen kieleen.

Roschierin ja muiden edellä mainittujen esimerkki havainnollistaa myös sitä, että merkittävimmät toimijat suomen kielen puolesta olivat usein omalta taustaltaan ruotsinkielisiä, vaikka tätä seikkaa ei aina olekaan tahdottu mahduttaa suomalaisuuden suureen kertomukseen.

Lähteet

Kirjallisuus

Alanen, Aulis J. 1953. Ilmajoki vuoden 1809 jälkeen. Tiennäyttäjänä maakunnalle maamiesseura aikana. Vaasa: Ilmanjoen kunta.

Holmberg, Håkon. 1959. Suomen tuomiokunnat ja kihlakunnantuomarit. Helsinki: Suomen kihlakunnantuomareiden yhdistys.

Pajula, Paavo. 1960. Suomen lakikielen historia pääpiirteittäin. Porvoo: WSOY.

Muut

Ylioppilasmatrikkeli 1853-1899.

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Paul Ludvig Karl Roschier. Verkkojulkaisu 2005. Luettu 22.2.2019.

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Daniel Fredrik Roschier. Verkkojulkaisu 2005. Luettu 22.2.2019.

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Martin Hammarström. Verkkojulkaisu 2005. Luettu 22.2.2019.

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Karl Henrik Skog. Verkkojulkaisu 2005. Luettu 10.1.2019.

Suometar, 03.04.1865, nro 77, s. 2. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Luettu 22.2.2019.