Anna Kuismin

1800-luvulla suomalaisissa sanomalehdissä julkaistiin ns. maaseutukirjeitä. Laura Starkin mukaan paikallisten uutisten lisäksi kirjeenvaihtajat kattoivat laajan valikoiman erilaisia aiheita: ”useimmiten raportoitiin säästä, sadonkorjuusta ja katovuosista, markkinoista, sairauksista ja epidemioista, rikoksista, väkivallasta, tulipaloista ja onnettomuuksista, rahan puutteesta, almujen lahjoitta­misesta köyhille, yrityksistä hävittää susia, nuorten koulutuksen tilasta, paikallisten kirkkojen rakentamisesta, juoppouden kiroista sekä viinan kotipolton eduista (ja useimmiten) haitoista. Maalaismiehet myös valittivat maaseudun naisten ja nuorison pröystäilystä ja kalliista muoti­vaatteista.”

Starkin mukaan kirjoittajien yhtenä motiivina oli halu kuvailla, miten kirjoittajan kotipitäjässä otettiin askeleita kohti modernia kehitystä ja sivistystä. Usein oma pitäjä esitettiin parempana kuin naapuripaikkakunta. Toisaalta kansanihmiset tarttuivat sanomalehti­julkisuuden tarjoamaan tilaisuuteen tuoda paikalliset valtakamppailunsa pitäjän sisältä kansalliselle areenalle.

Tarkastelen seuraavassa paria polemiikkia, joissa sivutaan nurkkasihteereitä ja heidän mainettaan. Molemmissa puhutaan sekä aidasta että aidan seipäästä, esitetään kärjekkäitä kannanottoja ja takerrutaan toisen osapuolen sanoihin – aivan kuten nykyisissä nettikeskusteluissa.

Lakikirjat, turhat riidat ja nurkkasihteerit

Nimimerkki A. K. kirjoittaa Suomettaressa 13.5.1853, että Juvan käräjille on tuotu noin 600 juttua. Käräjille mennään usein vääristä tai vähäpätöisistä asioista, väittää A.K. ja valittaa lakiasioiden huonoa tuntemusta:

Lain taito on täälläpäin aiwan huono, eikä saatakkaan olla suuri, koska harwassa talossa löytyy lakikirjaa; moni ei myöskään uskalla hankkia eikä lukea lakikirjoja. Aiwan kummia kokemuksia olen tämän suhteen tehnyt, joista woipi päättää, miten typeröitä luuloja kansan seassa wielä on wallalla. Kuka tuota uskoisi, että esim. lain tutkiminen ja tunteminen talonpojilta, paremmin kuin muiltakaan säädyiltä Suomenmaassa, olisi kielletty, olleteki kuin meillä löytyy suomenkielisiä lakikirjoja, usiamman laatuisiaki kirjakaupoissa ostettawina?

Suometar 13.5.1853

Harva uskaltaa lainata lakikirjaa, muka sakkojen pelosta – näin outoja luuloja A.K. oli Juvalla kohdannut. Hänen mielestään tämän kaltaisten epäluulojen herättäjiä ovat renttuherrat ja nurkkaherrat, jotka elävät kansan tyhmyydestä ja taitamattomuudesta. ”Näiden riiwattu suku se on, joka kansaan kokee penata milloin mitäkin, että elatuskeino heiltä ei loppuisi; sillä kuta raakaisempi kansa on, sitä onnellisemmat mainitun laiset walistuksen ylläpitäjät owat.”

A.K. korostaa, että talonpoikien kannattaisi hankkia lakikirjoja ja monenlaisia muitakin kirjoja, jonka seurauksena katoaisivat ”kaikki nurkkariiwalit, kaikki tyhjät käräjän käynnit, raakaiset tanssin pidot, kortinlyönnit j. m. s.” Kirjoittaja arvioi, että paitsi menetettyä työaikaa – käräjiin menee vuodessa kymmenen viikkoa – turhiin riitoihin Juvalla kuluu noin 17000 ruplaa. Tämä raha voitaisiin käyttää kouluihin ja kirjoihin.

Nimimerkki J. L–n vastasi kirjoitukseen Suomettaressa 17.6.1853. Hän ei ollut tavannut Juvalla ihmisiä, jotka pitäisivät lakikirjoja kiellettyinä. J. L–n:n mielestä renttuherra on käynyt koulua mutta sortunut juoppouteen ja elää erotettuna siistimmästä herrasväestä. Tällaisia herroja Juvalla ei ole. Nurkkaherroja hän ei tunne, mutta Juvalla on kyllä ”suottaherroja”, jotka herrastelevat kuka milläkin asialla. Monella heistä on juttuja käräjillä. Suottaherrat juurruttavat ihmisiin intoa käräjänkäyntiin, kirjoittaa J. L–n. Tässä hän tulee yhtyneeksi A.K.:n väitteeseen. Lakikirjojen suhteen hän on eri mieltä. Hän kysyy, tahtooko A. K. määrätä lakikirjoja kansalle lukutaidon opetuskirjoiksi – mitä siitä tulisi, jos yksinkertaisella kansalla olisi vain ”ihmisten kirjoittamat lakikirjat jokapaiwäisenä ojennusnuorana?” Jos A. K:ta vaadittaisiin selostamaan lainopillisten kirjain sisältöä, hänen yrityksensä varmaankin jäisi kesken. Talonpoika voi toki lukea lakikirjoja ja asetuksia, kunhan se ei johda siihen että hänestä tulee suottaherra tai itseviisas, mutta huonomman lukijan on parasta ottaa avukseen lainoppinut. Sitä paitsi riidanhalu poistuu lukemalla Raamattua, opastaa J. L–n.

A.K.:n ”Nöyrä wastaus J. L–n:lle” julkaistiin Suomettaressa 12.8.1853. A.K. ihmettelee, miksi hänen kirjoituksensa on saanut J. L – n:n parkaisemaan niin kovaa ja tekemään sekä asiaan kuuluvia että asiasta poikkeaviakin muistutuksia. A.K. halusi tuoda esiin, että renttuherrat kaikkialla maassa hyötyvät talonpoikien pitämisestä pimennossa:

(–) sanon ainoastansa lyhykäisesti renttuherroiksi kaikkia niitä, jotka kieltäwät meiltä walistusta, jotka oman woiton pyynnöstä wihaawat meidän siwistyttämistä, jotka ikänkuin luulewat Jumalan luoneen meidät heikommillahengen lahjoilla, ettemme walistusta woisi kantaa, niinkuin muut eli he itset, ja että tämmöisiä ystäwiä löytyy kyllin seassamme, joiden puheen partena tawallisesti on: tee talonpojalle oikein, mutta ei milloinkaan hywää, sitä ei kiellä kukaan, joka wähänkin on kuullustellut asian haaraa maassamme, ja nämä owat, jotka ylläpitäwät ja mielellänsä näkewät, että me talonpojat riitelemme, waikka wanhoista saappaan warisista, niin kuin tiedän muutamassa Juwan rajapitäjässä ei kauwan sitten tapahtuneen.

Lakikirjoista A.K. kirjoitti siksi, että niitä lukemalla talonpoika voisi ajaa itse asioitaan turvautumatta renttuherrojen apuun.

J. L–n jatkoi polemiikkia Suomettaressa 26.8.1853. Vaikka A.K. oli korostanut kirjoittavansa nurkkakirjurikysymyksestä yleensä, J. L–n pysyttelee Juvan tilanteessa. Hänen mukaansa ”ne wähät herrasmiehet, jotka pitäjässämme nykyään asuwat, owat niin hywäntahtoisia, että he kyllä neuwowat talonpoikaa oikeassa asiassa (–).”. Hän piikittelee A.K.:ta, joka oli siteerannut herrojen puheenpartta ja osoittaa näin olevansa oppineempi kuin polemiikin toinen osapuoli:

Ihmeteltäwä on kuitenkin, kuin A. K., niinkuin umpi suomalainen, taisi suomentaa sen herrasmiehiltä ennen wanhaan yleisesti käytetyn ruotsalaisen puheen parren: gör åt Bonden rätt, men aldrig godt, (Tee talonpojalle oikein, mutta ei milloinkaan hywää,) sillä muka näyttääksensä herrasmiesten wielä olewan siinä luulossa, että talonpojat eiwät ansaitse herrasmiehiltä mitään hywätekoa; luultawasti oli hänellä tämän wastauksen kokoonpanossa joku ruotsinkielen taitawa apuna.

J. L–n palaa vielä kysymykseen lakikirjojen lukemisesta. Hän halua estää ketään lukemasta lakikirjoja, mutta omantunnon laki Jumalan kymmenen käskyä ovat olennaisia ohjenuoria seurattaviksi. ”Ahneus, haureus ja kiukku synnyttävät riitoja, siinä kolme renttuherraa!” Kansakoulujen perustamisen tärkeydestä hän on samaa mieltä.

Nurkkasihteeri Nummen pitäjässä

Sanomia Turusta -lehdessä julkaistiin 7.2.1873 kirje ”Nummen pitäjästä”. Kirjoittaja paheksuu sitä, että kuntakokoukseen oli tullut äänioikeutta vailla olevaa väkeä. Tähän syypäänä ovat paikkakunnalla oleskelevat nurkka-sihteerit, jotka ”suurella lain-taitawuudellansa, matkaansaattawat naurettawaa oikeuden käyntiäkin kunnassa.”

Vastine julkaistiin 21.2.1873. Siinä edellistä kirjoittajaa nimitetään ”Nummen kukoksi”, joka on herännyt oltuaan vaiti monta vuotta, mutta korottanut nyt äänensä ”wuodattaaksensa sitä sappea, jota hän pitkän ajan on pitänyt siinä kuoressa, joka peittää tuon taitawan laulajan muutoin heikkoja luonnonlahjoja.” Kirjoittaja selittää osallistumistaan kokouksiin seuraavalla tavalla:

Wiime wuoden alussa kuulutettiin ylimääräinen kuntakokous N. pitäjässä, jossa oli määrä walita wierasmies waarinpitäjälle eli kontrollörille n. k. Kairisten wiinapolttimosta. Kokous ei ollut lailliseen aikaan kuulutettu, waalitoimitus tapahtui muutoin niin ja näin sekä päättyi, muutamain henkilöiden harrastuksesta, sillä tawoin, että se mies, joka siihen asti oli pitänyt wirkaa, tuli, mutta ääniluku oli yhtä iso (158), pois tungetuksi ja eräs suutari hänen sijaansa wirkaan asetetuksi. Tuo pois tungettu ja wääryydellä kohdeltu henkilö tietysti ilmoitti tyytymättömyyttä ja pyysi minua kirjoittamaan walituskirjaa herra Kuwernöörille, jonka myöskin tein.

Kuvernööri oli kumonnut kunnallishallituksen päätöksen ja määrännyt uuden vaalin pidettäväksi, selittää vastineen kirjoittaja. Hän kokee kirjoituksen loukkaavana ja harkitsee asiassa oikeustoimia. Vastineen lopussa hän selittää kirjoitustöidensä laatua:

Sitä paitsi saan tiedoksi antaa, että minä oleskellessani N. pitäjässä elätin itseni ansiolla, jonka sain kirjoitustöillä wirastoille, joihin ”Nummen kukko” tuskin saapi pistää nokkaansa, kun ”Nummen kukko” sitä wastoin samaan aikaan kulki nurkasta nurkkaan tekemässä testamentteja, kalunkirjoituksia ja welkakirjoja sekä toimittamassa huutokauppoja ynnä muuta ja siis lienee enemmän kuin minä ansainnut häwäistysnimen

”Nurkkasihteeri”

Sanomia Turusta 21.2.1873.

Polemiikista käy siis ilmi, että kumpikin kirjurina toiminut haukkui toista nurkkasihteeriksi. Olisiko kiistan yhtenä syynä kilpailu kirjurin töistä?

1800-luvun polemiikkeja seuratessa syntyy samanlainen vaikutelma kuin nykyisestä nettikeskustelusta: molemmissa on tahallisia tai tahattomia väärinymmärryksiä, asian vierestä puhumista, kärjistystä ja puhetta loukkauksista. Nummella toimineiden kirjureiden kiistaan liittyy toimittajan huomautus, joka tuo mieleen nykyisten keskustelupalstojen moderaattorien tehtävän:

Edellä olewalta wastauskirjeeltä emme ole saattaneet kieltää tilaa lehdessämme. Mutta sen ohessa toiwomme kuitenkin, ett’ei lehden ahtaita palstoja enää ahdisteta sellaisilla ikäwillä rettelöillä, joissa riitaweljet molemmin puolin sopimattomasti solwaawat toisiansa, ja jotka eiwät millään tawalla huwita eikä hyödytä sanomain muita lukijoita. – Erään lähettäjän mainitseman asian olemme jättäneet julkaisematta, koska se wielä on riidanalainen.

(Sanomia Turusta 21.2.1873)

Lähteitä:

Laura Stark, Sanomalehtien maaseutukirjeet. Itseilmaisun into ja lehdistön portinvartijat. Teoksessa Kynällä kyntäjät. Kansan kirjallistuminen 1800-luvun Suomessa. Toim. Lea Laitinen & Kati Mikkola. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 2013, 145–177.

Sanomia Turusta 21.2.1873

Marianne Vasara-Aaltonen

Projektin aiemmissa blogikirjoituksissa on käsitelty muun muassa maallikkoasioitsijoita, jotka usein hoitivat monenlaisen muun työn ohella oikeudellisia asioita – milloin rehdisti, milloin vähemmän rehdisti (ks. esim. Anna Kuisminin kirjoitus nurkkasihteereistä ja Mia Korpiolan kirjoitus asioitsija Frans Hannilasta). Aivan 1800-luvun lopulla oppineiden asianajajien määrä etenkin Helsingissä nousi merkittävästi, mutta heikommassa asemassa olevilla ihmisillä ei ollut kuitenkaan varaa turvautua ammattiapuun, ja niinpä köyhän henkilön ainoa apu oli usein ns. nurkkasihteeri tai viina-advokaatti, joka ei aina toiminut moitteettomasti (ks. myös Kirsi Vainio-Korhosen kirjoitus vankien tarjoamasta oikeudellisesta avusta). Tilanne korostui 1800-luvun lopulla, kun lisääntyvä kaupunkiväestö ja työväestö kohtasi uudenlaisia oikeudellisia ongelmia. Tämä ongelma oli havaittu monissa muissa maissa jo edeltävinä vuosikymmeninä, mutta 1880-luvulla Suomessakin heräsi kysymys julkisen oikeusavun järjestämisestä.

Östra Nylandin artikkelista “Rättvisa åt den fattige” 3.11.1883, s. 2.

Ensimmäinen sanomalehtimaininta köyhäinasianajokysymyksestä löytyy Helsingfors Dagbladista 6.10.1883 (s. 3) lyhyessä jutussa suunnitelmista perustaa köyhäinasianajajan virka Tukholmaan. Kahta viikkoa myöhemmin 20.10.1883 (s. 2) myös Åbo Tidning tarttui samaan aiheeseen. Pidemmin asiaa käsiteltiin liberaalissa Helsingfors Dagbladissa[1] 30.10.1883 (s. 2) artikkelissa, jossa mainittiin Tukholman suunnitelmat sekä kokemuksia Göteborgista, jonne köyhäinasianajajan (fattigsakförare) virka oli perustettu jo vuonna 1873. Lopuksi lehti huomautti, että Suomessakin suurimmissa kaupungeissa olisi syytä pohtia köyhäinasianajajan viran perustamista. Muutamaa päivää myöhemmin, 3.11.1883, Östra Nyland oli samalla asialla artikkelissa ”Rättvisa åt den fattige” (s. 1-2), jossa kuvailtiin Ruotsin tilannetta, muistutettiin viina-advokaattien haitoista nimenomaan köyhille ihmisille ja kehotettiin suomalaiskaupunkejakin köyhäinasianajon järjestämiseen. Joulukuussa Morgonbladet (8.12.1883, s. 3), Hufvudstadsbladet (11.12.1883, s. 6) ja Nya Pressen (23.12.1883, s. 3) kertoivat köyhäinasianajon järjestämisestä Tukholmassa.

Seuraavan kerran asia nousi lehdistössä suuremmin esille toukokuussa 1884, kun Helsingfors Dagblad julkaisi 1.5. (s. 2) kirjoituksen köyhäinasianajon tarpeesta. Esille nostettiin nimenomaisesti kysymys tasa-arvoisuudesta lain edessä:

”Jemlikhet inför lagen har allt ifrån hedenhös varit en vigtig princip i den svensk-finska rätten, liksom ock fordran att lagens skydd skall vara tillgängligt lika väl för den fattige som för den rike, för daglönaren liksom för ministern. För att denna grundsats skall i någon mån kunna praktiskt förverkligas, fordras dock framför allt, att icke okunnigheten om lagens bud och omöjligheten att får nödigt biträde vid uppfyllandet af dess föreskrifter skola för någon hindra ernåendet af hans rätt.”

Viitaten lehden edellisen syksyn juttuun todettiin, ettei huoli vähävaraisten oikeudellisen avun saannista vielä kuitenkaan ollut kantanut hedelmää. Lopuksi lehti vielä huomautti, että nimenomaan pääkaupungin kaupunginvaltuutettujen odottaisi tarttuvan tähän kysymykseen.

Kesä ja alkusyksy 1884 olivat lehdissä hiljaiseloa oikeusapukysymyksen suhteen. Seuraavan kerran asia nousi esille saman vuoden marraskuussa, kun useat lehdet uutisoivat lukuisien helsinkiläisten kaupunginvaltuustolle tekemästä aloitteesta (petition), jossa ehdotettiin kahden köyhäinasianajajan palkkaamista kunnan varoista Helsinkiin (mm. Folkwännen 5.11.1884, s. 2). Tämän jälkeen sanomalehdissä seurattiin vuonna 1885, kuinka tehtävään asetettu komitea esitti kaupunginvaltuustolle yhden köyhäinasianajajan palkkaamista Helsinkiin, ja kuinka tammikuussa 1886 tehtävässä aloittaa juris kandidat Gustaf Sucksdorff. Tammikuussa köyhäinasianajajan palveluita mainostettiinkin jo lehdissä (mm. Finland 23.1.1886, s.1).

Helsingin köyhäinasianajajan mainos, Finland 23.1.1886, s. 1.

Lehdissä ei kuitenkaan raportoitu sitä, mitä oikeusapukysymyksen ympärillä tapahtui vuoden 1884 aikana. Miten lehdissä esitetystä huolesta päädyttiin siihen, että 42 kaupunkilaista oli allekirjoittanut kaupunginvaltuustolle tehdyn aloitteen? Helsingfors Dagblad heitti kirjoituksessaan pallon Helsingin kaupunginvaltuustolle vappuna 1884. Mutta itse asiassa aihetta oli ehditty käsitellä ja valmistella jo aiemmin keväällä toisaalla: vastaperustetussa Suomen Naisyhdistyksessä.

Suomen Naisyhdistys (Finsk Kvinnoförening) perustettiin Helsingissä 20.2.1884 – tosin aluksi nimellä Yhdistys naisen aseman parantamiseksi. Hankalaksi koettu nimi muutettiin kuitenkin Suomen Naisyhdistykseksi jo saman kevään aikana. Naisyhdistyksen taustalla oli vuotta aiemmin perustettu naisten keskusteluyhdistys. Kansainvälisen naisliikkeen ajatukset olivat kantautuneet Suomeen ja ne saivat vastakaikua myös täällä. Naisyhdistyksen toiminta tähtäsi naisen aseman parantamiseen yhteiskunnassa kiinnittämällä huomiota mm. naisten koulutukseen, työskentelymahdollisuuksiin ja oikeuteen tehdä itseään ja omaisuuttaan koskevia päätöksiä. Tavoitteena siinsi myös naisten valtiollinen äänioikeus. Näitä ja muita teemoja yhdistys nosti keskustelukysymyksiksi ja esitelmäaiheiksi. (Korppi-Tommola, Aura (toim.), Tavoitteena tasa-arvo: Suomen Naisyhdistys 125 vuotta, SKS, Helsinki 2009, s. 12-15).

Yksi keskustelukohdista yhdistyksen kokouksessa 2.4.1884 koski köyhäinasianajajan palkkaamista Helsinkiin. Yhdistyksen puheenjohtaja Elisabeth Löfgren (1851–1931) alusti seuraavasti:

”Förslag har gjorts att på föreningens initiativ fråga skulle väckas om anskaffandet af en sakförare för obemedlade i Hfors stad. För min del finner jag förslaget beaktansvärdt o. väl kunna falla inom föreningens verksamhet. Sålänge de bestående lagarna fordra både många omgångar o. kostnader af den qvinna, som med stöd af dessa vill förskaffa sig t. ex. boskillnad, äktenskapsskilnad m. m. måste det ovilkorligt anses såsom en förbättring af den obemedlade qvinnans ställning om lagens skydd, sådant denna är, göres för henne tillgängligt. Jag har förskaffat mig upplysningar om fattigsakförare institutionen i Göteborg,[2] men förr än jag kan meddela Föreningen de upplysningar jag erhållit får jag fråga huruvida Föreningen besluter att upptaga denna fråga under diskussion.” (Suomen Naisyhdistyksen pöytäkirjat 1884–1895, Ca:1-Ca:12, Helsingin Kaupunginarkisto; kaikki tulevat viittaukset Naisyhdistyksen pöytäkirjoihin löytyvät tästä samasta kansiosta; alleviivaukset alkuperäisessä pöytäkirjassa.)

Elisabeth Löfgren Charles Riisin viimeistään 1878 ottamassa valokuvassa. Museoviraston kuvakokoelmat, Historian kuvakokoelma.

Oliko ajatus noussut yhdistyksen piiristä vai puheenjohtaja Löfgrenin keskusteluissa muiden henkilöiden kanssa, jää pöytäkirjasta epäselväksi. Kokous joka tapauksessa päätti jatkaa aiheesta keskustelua. Puheenjohtaja luki tietoja Göteborgin sovintolautakunnan (förlikningsnämnd) ja köyhäinasianajajan toiminnasta vuodelta 1883, minkä jälkeen ryhdyttiin keskusteluun. Rouva Kurtén katsoi kysymyksen puhtaasti filantrooppisena[3] jäävän yhdistyksen toiminnan ulkopuolelle. Rouvat Löfgren, Heikel ja muut sen sijaan katsoivat kysymyksen kuuluvan ehdottomasti yhdistyksen toiminnan piiriin, sillä oikeudellinen apu parantaisi nimenomaan köyhän naisen asemaa, ja jos se joitain miehiä samalla auttaisi, niin se ei vähentäisi aiheen merkitystä naisille. Niinpä yhdistys päätti lähestyä Helsingin kaupunginvaltuuston puheenjohtajaa aiheen tiimoilta ja yrittää taivuttaa häntä esittelemään asiaa valtuustolle. Keskusteluja käymään päätettiin lähettää puheenjohtaja Löfgren sekä neiti Ehrnroth.

Paroni Max af Schultén Albert Edelfeltin maalauksessa. Wikimedia Commons.

Seuraavassa kokouksessa 15.4.1884 Löfgren raportoi käynnistä kaupunginvaltuuston puheenjohtajan paroni af Schulténin pakeilla. Tämä oli vaikuttanut kiinnostuneelta ja pitänyt paperit itsellään tutustuakseen aiheeseen tarkemmin. Rouva Heikel tiedusteli, miten asia etenisi – hoitaisiko af Schultén sitä eteenpäin vai pitäisikö asiasta tehdä aloite (petition). Löfgren vastasi yhdistyksen päättäneen edellisessä kokouksessa jättää asian af Schulténin hoidettavaksi, ja tämä oli luvannut neuvotella asiasta juristien kanssa. Heikelin mielestä tähän ei pitänyt tyytyä, vaan olisi syytä tiedustella myös muiden kaupunginvaltuutettujen näkemyksiä. Löfgrenin toistettua kantansa Heikel kuitenkin huomautti, että af Schulténia pitäisi pyytää olla käsittelemättä aihetta kaupunginvaltuutettujen kanssa, ennen kuin lehdissä olisi pohjustettu aihetta suotuisasti. Liian aikaisin esitettynä aloite saatettaisiin jättää huomioimatta. Neiti Hjelt katsoi, että kun asia kerran oli jätetty af Schulténin hoidettavaksi, tulisi tämän myös päättää, mikä olisi otollinen aika lehtikirjoittelulle. Rouva Almberg jatkoi, että yhdistys oli luopunut oikeudestaan valmistella asiaa lehdistön kautta. Rouva Kurtén puolestaan luotti af Schulténin arvostelukykyyn, ettei tämä esittelisi asiaa kaupunginvaltuutetuille, jollei uskoisi asian läpimenoon. Lopulta yhdistys päätti kuitenkin olla yhteydessä uudestaan sekä af Schulténiin että lehdistöön:

”Dervid beslöts: att ånyo meddela sig med Baron Schultén och Föreningen ej anser sig bunden af hans önskningar utan vid första tillfälle taga denne fråga till tals i pressen.”

Naisyhdistyksen pöytäkirjan valossa näyttääkin siltä, että edellä mainittu Helsingfors Dagbladissa kahta viikkoa myöhemmin ilmestynyt pitkä juttu köyhäinasianajon tärkeydestä oli varsin todennäköisesti Naisyhdistyksen naisten aloitteesta – tai ainakin myötävaikutuksella – kirjoitettu. Varsinkin lehtijutun lopussa ollut selvä vinkki kaupunginvaltuutettujen suuntaan viittaa tähän. Naisyhdistys antoikin myöhemmin tunnustusta pääkaupungin lehdille siitä, että ne nostivat yleisempään keskusteluun yhdistyksen herättämiä keskustelunaiheita. (Uranuurtajanaisia: Suomen Naisyhdistyksen 40-vuotisjuhlajulkaisu 1884 – 1924, Helsinki 1924, s. 92)

Seuraavan kerran yhdistys käsitteli aihetta kokouksessaan 14.5.1884. Tuolloin puheenjohtaja luki luonnoksen (koncept) kaupunginvaltuustolle tehtävästä aloitteesta (petition), jonka yhdistyksen jäsenet useiden kaupunkilaisten tuella (med understöd med flere af Hfors kommun) olivat laatineet. Yhdistyksen naiset olivat tyytyväisiä aloitteeseen ja päättivät, että se jätetään kaupunginvaltuustolle sitten kun aika on kaupungin budjetin osalta otollinen – joko vielä keväällä tai tulevana syksynä.  Seuraavassa Naisyhdistyksen kokouksessa 20.5. aloite hyväksyttiin yksimielisesti jätettäväksi ja päätettiin sen toimittamisesta kaupunginvaltuustolle syksyllä. Yksityiskohdista sovittaisiin mahdollisimman nopeasti alkusyksyllä. Lokakuun 6. päivän kokouksessa puheenjohtaja Löfgren luki ääneen luettelon kaupunginvaltuutetuista ja päätettiin keskustella yksittäisten valtuutettujen kanssa, jotta heidät saataisiin kiinnostuneiksi asiasta. Samalla naiset keräisivät allekirjoituksia aloitteeseen. Seuraavassa kokouksessa 29.10.1884 puheenjohtaja kertoi, että hovineuvos Brummer oli ottanut tehtäväkseen jättää anomuksen kaupunginvaltuutetuille. Brummerin mukaan rahatoimikamaria ei tarvinnut konsultoida etukäteen, sillä asiaa valmistelemaan määrättäisiin joka tapauksessa erityinen komitea. Lopuksi kokouksessa luettiin ääneen aloitteen allekirjoittaneiden nimet – näitä ei kuitenkaan merkattu pöytäkirjaan. Kaupunginvaltuusto asetti 11.11.1884 asiaa valmistelemaan komitean, johon kuuluivat varatuomarit Henr. Borenius ja R. Elving sekä senaatinkanslisti J. A. Nordman (Kertomus Helsingin kunnallishallinnosta 1884–1887, s. 42). Elving tosin vaihtui sittemmin varatuomari Karl Bergbomiin.  Komitean mietinnössä vuodelta 1885 on painettuna myös kyseinen aloite sen allekirjoittajineen (Helsingin kaupunginvaltuuston painetut asiakirjat 1885, Utskottsbetänkande i frågan om anställande af fattigsakförare, s. 1-2).

Suomen Naisyhdistyksen pöytäkirja 6.10.1884, Helsingin Kaupunginarkisto. Kuvaaja Marianne Vasara-Aaltonen

Jostain syystä Naisyhdistyksen pöytäkirjoihin ei ole merkattu aloitteen jättämistä kaupunginvaltuustolle, eikä liioin sitä, että valtuusto asetti marraskuussa 1884 komitean valmistelemaan köyhäinasianajajakysymystä. Seuraava maininta köyhäinasianajosta löytyy vasta vuoden 1885 joulukuulta, kun 8.12. pöytäkirjassa kerrataan köyhäinasianajajakysymyksen heränneen yhdistyksessä huhtikuun 1884 kokouksessa ja yhdistyksen aloitteesta jätetyn anomuksen valtuustolle. Yhdistys oli tyytyväinen päätökseen köyhäinasianajajan palkkaamisesta, mutta harmitteli sitä, että asiaa selvittämään asetettu komitea päätti rajata täysin maksuttoman oikeusavun vain tiettyihin olosuhteisiin (”erittäin hellyttäviin tapauksiin” kuten Kertomus Helsingin kaupungin kunnallishallinnosta 1885, s. 107 kertoo), muissa tapauksissa asiakkaan pitäisi maksaa pieni korvaus palveluista. Naisyhdistyksen puheenjohtajan mielestä tämä rajoitti merkittävästi köyhäinasianajosta saatavaa hyötyä, ja oli riski, että valtuusto ei välttämättä jatkossa myöntäisi määrärahaa, jos hyöty jäisi pieneksi. Seuraavana vuonna Naisyhdistys ei enää käsitellyt kysymystä oikeusavusta.

Suomen Naisyhdistyksen lähteiden valossa on selvää, että naisliikkeellä oli merkittävä rooli köyhäinasianajajan viran perustamisessa Helsinkiin 1880-luvun puolivälissä.[4] Siitä huolimatta Naisyhdistyksen aloitteellisuudesta ei löydä tietoa esimerkiksi Helsingin kaupunginvaltuuston lähteistä. Kaupunginvaltuuston pöytäkirja 11.11.1884 mainitsee maistraatille saapuneen köyhäinasianajaja-aloitteen ja nimeää komitean (utskott) selvittämään asiaa, mutta mitään tietoa aloitteen alkuperästä ei mainita (Helsingin kaupunginvaltuuston pöytäkirjat Ca:10, 11.11.1884 §2, Helsingin Kaupunginarkisto). Seuraavana vuonna, 24.11.1885, kaupunginvaltuusto päätti komitean mietinnön pohjalta nimetä lautakunnan (nämnd), jonka tehtävä oli palkata vuodelle 1886 oikeudellisesti koulutettu köyhäinasianajaja. Tässäkään yhteydessä ei palata alkuperäisen anomuksen taustaan (Helsingin kaupunginvaltuuston pöytäkirjat Ca:11, 24.11.1885 §12, HKA). Myöskään kaupungin painetuissa kertomuksissa naisyhdistykseen ei viitata millään tavoin; ainoa maininta hankkeen alkuperästä on 42 kaupunkilaisen allekirjoittama aloite.

Folkwännen 5.11.1884, s. 2.

Myöskään lehdistössä ei vuosina 1884 ja 1885 noteerattu Naisyhdistyksen vaikutusta köyhäinasianajon järjestämisessä. Kun kaupunginvaltuusto otti asian käsittelyyn marraskuussa 1884, useat lehdet uutisoivat ison määrän helsinkiläisiä allekirjoittaneen ehdotuksen (mm. Hufvudstadsbladet 6.11.1884, s. 2; Åbo Tidning 6.11.1884, s. 2; Ekenäs Notisblad 11.11.1884, s. 2). Ainoa painettu tieto Naisyhdistyksen vaikutuksesta löytyy 26.2.1885 Nya Pressen -lehdestä (s. 3), jossa oli painettuna Suomen Naisyhdistyksen vuosikertomus vuodelta 1884. Tätä ei kuitenkaan voi rinnastaa siihen, että lehdissä olisi nimenomaan köyhäinasianajokysymyksen yhteydessä mainittu Naisyhdistyksen aktiivisuudesta. Vuosikertomuksen lomassa tämä oli vain yksi asia monista, eikä liittynyt sanomalehdissä käytyyn keskusteluun oikeuden saatavuudesta. Vasta vuonna 1887 Vasabladet tiesi kertoa (26.3.1887, s. 1), että Helsinkiin oli perustettu köyhäinasianajajan virka Suomen Naisyhdistyksen aloitteesta. Suomen Naisyhdistyksen historiikeissäkin asia jää lähes mitättömän pienelle huomiolle. Yhdistyksen 90-vuotisjulkaisussa mainitaan lyhyesti aloite oikeusavun järjestämiseksi (Tuulio, Tyyni – Halila, Anja: Suomen Naisyhdistys 1884–1974, Helsinki 1975, s. 7-8) ja 125-vuotiskirjassa vielä tätäkin lyhyemmin yhdistyksen toimintaa vuosina 1884–1893 pähkinänkuoressa kuvaavassa jaksossa: ”Helsinkiin saadaan köyhien asianajaja ja perustetaan työnvälitystoimisto […]” (Korppi-Tommola (toim.) 2009, s. 235). Yhdistyksen 25-, 40- ja 100-vuotistaipaleita muistavissa kirjoissa aiheesta ei löydy mitään mainintaa.

Näyttääkin siltä, että vähäinen kiinnostus suomalaisen oikeusavun historiaan ylipäätään on painanut unholaan myös naisliikkeen roolin oikeusavun syntyhistoriassa.[5] Naisliikkeen historiikeissä puolestaan tärkeämmät kysymykset, esim. naisten äänioikeus ovat olleet korostuneemmassa asemassa. Naisten osoittamassa kiinnostuksessa oikeusavun järjestämiseen ei ole kyse kuitenkaan vähäpätöisestä asiasta. Yhdistyksen naiset lobbasivat aktiivisesti kysymystä köyhäinasianajajasta, pohtivat strategiaa, miten asiaa saisi parhaiten edistettyä, ja järjestivät nimienkeruun anomusta varten. Oikeusavun teema oli toki tapetilla muutenkin 1880-luvulla, ja myös ilman Naisyhdistyksen panosta köyhäinasianajajan saamista Helsinkiin tuskin olisi jouduttu odottamaan kovin montaa vuotta. Silti on merkittävä havainto, että oikeusapukysymys oli tärkeä naisliikkeen agendalla ja naiset rupesivat ajamaan sitä tarmokkaasti heti järjestäydyttyään. Tausta-ajatuksena oli nimenomaan köyhän naisen oikeudellisen aseman parantaminen auttamalla tätä mm. perheoikeudellisissa asioissa. Siten se kytkeytyy laajemminkin Naisyhdistyksen yhteiskuntapoliittisiin tavoitteisiin 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä.

[1] Helsingfors Dagbladista lisää ks. Landgren, Lars: ”Kieli ja aate – politisoituva sanomalehdistö 1860–1889”, teoksessa Suomen lehdistön historia 1, Sanomalehdistön vaiheet vuoteen 1905 (toim. Päiviö Tommila), Kuopio 1988, s. 294-300.

[2] Myöhemmästä pöytäkirjasta 20.9.1884 käy toisen asian yhteydessä ilmi, että yhdistyksellä oli kontaktit Göteborgin naisyhdistykseen.

[3] Filantropian noususta 1880-luvun Helsingissä, ks. Åström, Sven-Erik: “Kaupunkiyhteiskunta murrosvaiheessa”, teoksessa Helsingin kaupungin historia, IV osa, ajanjakso 1875–1918, jälkimmäinen nide, Helsinki 1956, s. 267.

[4] Yhdysvalloissa ensimmäiset oikeusaputoimistot perustettiin nimenomaan naisjärjestöjen piirissä 1860-luvulta lähtien. Batlan, Felice, Women and Justice for the Poor: A History of Legal Aid, 1863 – 1945, Cambridge University Press, New York 2015, s. 17-84.

[5] Vertailun vuoksi voidaan mainita, että Yhdysvalloissa puolestaan myöhempi historiankirjoitus tarkoituksellisesti halusi vähätellä naisten roolia varhaisen oikeusavun järjestämisessä. Ks. Batlan 2015, s. 127, 140-144.

Mia Korpiola

Anna Kuismin on aikaisemmin tässä blogissa 21.2.2018 julkaistussa artikkelissaan ”Nurkkasihteerien kadonnut ammattikunta” kirjoittanut maallikkoasianajajista tai asioitsijoista. Hän on toisessa kirjoituksessaan (6.8.2018) käsitellyt sanomalehtitietojen pohjalta joensuulaista asioitsija Pekka Hakkaraista ja tämän vaiheita. Tässä blogitekstissäni esittelen lehtitietojen kautta toisen maallikkoasianajajan uraa. Se polveili monelle asioitsijalle tyypilliseen tapaan pienimuotoisesta kaupallisesta toiminnasta (esimerkiksi työpaikka- ja kiinteistövälityksen, eri tuotteiden, lehtien ja vakuutusten myynnistä ja välittämisestä sekä huutokauppojen pidosta) kirjoitus- sekä asianajopalveluihin.

Uran alku: kaupallista työtä ja luottamustoimia Vihannissa

Frans Hannila toimi 1900- ja 1910-luvuilla asioitsijana Raahessa, mutta hän aloitti uransa naapurissa sijaitsevassa Vihannissa. Hiski-tietokannan mukaan ”nuorukainen” Frans Oskar Hannila toimi esimerkiksi kummina Vihannissa 1895. Hän saattoi olla sukua samasta tietokannasta löytyvälle vihantilaiselle kauppias/kaupanhoitaja/kauppakirjuri Juho Hannilalle tai salolaiselle tilallinen ja kestikievarin pitäjä Juho Hannilalle (Suomalainen Wirallinen Lehti, 17.9.1896, 1–2).

Sanomalehdissä törmäämme Frans Hannilaan ensimmäistä kerran välittämässä oululais–pohjoispohjanmaalaisia Louhi– ja Kaiku-lehtiä sekä Raahen Lehteä vihantilaisille 1890-luvun loppupuolella (Louhi, 30.12.1896, 1; Kaiku, 15.12.1897, 1; Raahen Lehti, 21.12.1898, 4). Hän toimi myös oululaisen Osakeyhtiö Otto Lindgrénin villankehruu- ja kutomatehtaan sekä värjäys- ja pesutehtaan asiamiehenä Vihannissa. Hän välitti värjättäviä ja kehrättäviä villa- ja puuvillalankoja, -kankaita ja -vaatteita tehtaille (Kaleva, 11.4.1900, 4).

Oman ilmoituksensa mukaan Frans Hannila välitti menestyksekkäästi voita useiden vuosien ajan suoraan Englantiin, ja hän mainosti toimintaansa meijerinomistajille kehuen voista maksettavaa hintaa ja tilityksen nopeutta. Hannila myös ilmoitti lehdessä ostamansa priima- ja sekundalaatuisen voin hinnat. Voirahti lähti ulkomaille Raahen ja Hangon kautta. Hankoniemen satamassa hänen yhteistyötahonsa oli Karl Boström, joka vastaanotti voin, joka oli lähetetty sinne Hannilan nimellä. Raahessa puolestaan Hannilan liikekumppani oli kauppias ja raatimies Ernst Lackström (1862–1906), joka oli aloittanut 1880-luvun alussa myöhemmin keskenjääneet oikeustieteen opinnot. Vientikauppa ja tavaran rahtaaminen ensin halki Suomen todennäköisesti osin junalla ja sitten Englantiin laivalla edellytti valmiuksia kauppa- ja kuljetusoikeuden alalta. Tällaisia Lackströmillä varmasti oli. (Esim. Raahen Lehti, 22.2.1899, 4; Raahen Lehti, 9.9.1899, 1 ja 3; Raahen Lehti, 24.6.1899, 4). Hannila harjoitti muidenkin kauppatuotteiden välittämistä Vihannissa – hän osti esimerkiksi puolukkaa (Raahen Lehti, 9.9.1899, 4).

Taloudellisen toimintansa lisäksi Frans Hannila oli aktiivinen Vihannin kunnallisasioissa monen muun itseoppineen asioitsijan lailla. Hän oli yksi kolmesta miehestä, jolle uskottiin uuden kunnallisen rahaston ohjesääntöjen kirjoittaminen perustettaessa Korvenkylään uutta koulua (Louhi, 15.12.1899, 3). Hannila valittiin Vihannin nuorisoseuran lainakirjaston kirjaston- ja rahastonhoitajaksi samaten kuin Vihannin kylän vaivaiskassan toiseksi tarkastajaksi (Raahen Lehti, 20.1.1900, 3; Louhi, 30.3.1900, 2). Hän sai myös tarkastaa Vihannin kirkonkokouksen pöytäkirjan (Kaleva, 19.12.1899, 3).

Muutto Raaheen: uusia avauksia ja vanhoja tulolähteitä suuremmissa ympyröissä

Frans Hannila muutti Vihannista Raaheen vuonna 1901. Vaikka Raahen huippuvuodet laivanvarustajakaupunkina olivatkin takanapäin, tarjosi vireä kaupunkimiljöö yritteliäälle Hannilalle enemmän toimeentulo- ja verkostoitumismahdollisuuksia. Hän ilmoitti meijerinomistajille lehdessä jatkavansa muutostaan huolimatta voinvälitystä Raahesta käsin (Raahen Lehti, 29.6.1901, 4). Hänen tittelinsä ”kaupanhoitaja” (ruotsiksi handelsföreståndare) merkitsee kuitenkin, että hän oli luultavasti toisen palveluksessa – ehkä Lackströmin – eli hänellä oli vastuu toisen omistamasta kauppaliikkeestä (Suomalainen Wirallinen Lehti, 17.8.1904, 2).

Hannila jatkoi muutakin kaupallista välitystoimintaansa. Hän välitti esimerkiksi Louhi-lehteä ja Kyläkirjastoa, Kyläkirjaston Kuwalehteä sekä Lasten Kuwalehteä (Louhi, 12.12.1901, 4; Raahen Sanomat, 26.1.1909, 1). Samaten hänen kauttaan saattoi hankkia uskonnollista kirjallisuutta, esimerkiksi Suomen Herännäisyyden Historiaa suomeksi ja ruotsiksi, virsikirjoja sekä Siionin virsiä (Raahen Lehti, 5.9.1905, 4; Raahen Lehti, 14.12.1905, 3; Raahe, 14.4.1909, 4). Lisäksi hän toimi vuosia eri vakuutusyhtiöiden (Pohjola, Kullervo ja Suomi) paikallisasiamiehenä (esim. Raahen Sanomat, 5.1.1909, 1 ja 26.1.1909, 1). Hannila myös ilmoitti vähän käytetyn Singer-ompelukoneen myynnistä (Raahe, 8.6.1907, 4).

Taloudelliseen toimeliaisuuteen oli Frans Hannilaa motivoimassa kasvava perhe. Hän oli avioitunut, ja hänen ja hänen vaimonsa Fanny Katarina (Katri) Hannilan kanssa haetun lainhuudon perusteella perhe asettui asumaan taloon ja tontinosuuteen Raahen kaupungin 4. kaupunginosassa (Suomalainen Wirallinen Lehti, 17.8.1904, 2). Tytär Fanny Johanna syntyi 29.6.1904, ja on mahdollista, että pariskunnalle syntyi hänen lisäkseen useita muitakin lapsia. Kunnallisverotaksoituksessa konttoristi Frans Hannila arvioitiin vuosina 1905 ja 1906 1500 markan arvoiseksi, kun 1907 hän oli noussut jo 1800 markkaan (Uusi Suomi, 22.2.1929, 3; Raahen Lehti, 16.2.1905, 3; Raahen Sanomat, 7.2.1906, 3 sekä 9.2.1907, 3).

Ura asioitsijana ja huutokaupanpitäjänä Raahessa

Vuonna 1909 Frans Hannila oli valmis elämänmuutokseen. Toukokuussa hän teki elinkeinoilmoituksen maistraatissa aikomuksenaan aloittaa asioimis- ja huutokauppaliike. Edellisen osalta asia oli selvä, mutta jälkimmäisen osalta asia lykättiin. Kaupungilla oli jo näet Arvid Asplund -niminen virallinen huutokaupanpitäjä (huutokauppain toimitusmies), joka samalla toimitti vakaajan tehtävää. Nämä huutokaupat toimitettiin Raahen Huutokauppakamarin rakennuksessa (esim. Raahen Sanomat, 13.7.1909, 4 ja 2.9.1909, 4).

Raahe, 12.5.1909, 2

Frans Hannila tulikin markkinoimaan ”tavaravarasto, kiinteimistö, ja irtaimisto huutokauppoja huolellisesti toimitettuna ja pikaisella tilityksellä” (esim. Raahen Sanomat, 13.2.1913, 1). Ilmeisesti Frans Hannilan harjoittama perunkirjoitus- ja huutokauppatoiminta tulivat kulkemaan käsi kädessä, sillä useat Hannilan huutokauppaamat talot kuuluivat kuolinpesiin. Niiden irtainta omaisuutta, kuten huonekaluja, ammatinharjoittamisessa tarvittavia työkaluja, tekstiilejä ja vaatteita, saatettiin huutokaupata samalla, ja tällöin kauppa toimitettiin esimerkiksi vainajan kotitalossa tai sen pihalla (esim. Raahen Sanomat, 2.9.1909, 4, 17.2.1910, 4 ja 17.6.1913, 4; Raahe, 19.3.1910, 4, 31.8.1910, 4 ja 29.5.1912, 2). Ylivelkaantuneissa tai konkurssiin menneissä yrityksissä huutokauppalikvidointi saattoi puolestaan tapahtua yrityksen toimitiloissa kuten esimerkiksi Wiinanvähittäismyyntiyhtiön ”puodissa” tapahtuva huutokauppa, jossa vasaran alle tuli kaupan kalusto mittoineen, tynnyreineen ja astioineen. Sama koski myös konkurssiin menneitä tai paikkakunnalta pois muuttavia yksityishenkilöitä (Raahen Sanomat, 7.9.1909, 4, 1.4.1911, 4, 5.1.1915, 4; Raahe, 15.9.1905, 4 ja 13.3.1915, 4). 800 ruisjauhosäkin huutokaupan Hannila toimitti tullikamarin edustalla (Raahe, 28.5.1910, 1).

Muusta Hannilan asioimistoiminnasta ei sanomalehdistössä ole juuri tietoa. Hän mainosti lehdissä erityisesti huuto- ja kiinteistönkauppa- sekä ”pesänkirjoituspalveluaan” (esim. Raahe, 28.10.1914, 1). Hän laati myös testamentteja ja toimi niiden toimeenpanijana ja kuolinpesien pesänhoitajana (Suomalainen Wirallinen Lehti, 12.5.1910, 7).

Raahessa – kuten muissakin suomalaisissa kaupungeissa – oli oikeudellisia palveluja saatavilla jokaiselle kukkarolle. Maakuntakeskuksissa oli 1900-luvun alussa jo ammattimaisia lakiasiain- ja asiointitoimistoja, joille asianajo oli päätoimi. Raahe oli kuitenkin pienempi kaupunki. Silti Raahen kaupunginhallintoon kuului viimeistään 1800-luvun loppupuolella yliopistokoulutettuja ammattijuristeja, joiden oikeudellista osaamista saattoivat yksityishenkilötkin käyttää. (Tästä myös Marianne Vasara-Aaltosen blogiteksti ”Oikeudellista kirjallisuutta 1800-luvun perukirjoissa” 9.4.2018.) Raahessa heihin kuului esimerkiksi pormestari ja julkisen notaarin tehtäviä toimittava (yleinen notaario) varatuomari Albert Luoma (1856–1913), joka päivysti arkipäivisin virkansa puolesta raatihuoneella (Raahen Lehti, 9.9.1899, 4).

Raahen Sanomat, 27.4.1915, 1

Kaupungin oikeushallinnossa toimivat ammattijuristit myös toisinaan mainostivat asianajopalveluksiaan paikallislehdissä, kuten useampi Raahen pormestari. Esimerkkeinä tästä mainittakoon Raahen v.t. pormestarit Einar Löwenmark (1883–1940) ja Axel E. Lindblom, jotka ”toimittivat lakiasioita” kaupungissa ja ilmoittivat lehdessä olevansa tavattavissa asunnollaan. Samoin toimi uusi pormestari Algot Kariniva (1884–1936), joka perusti kaupunkiin oman asianajotoimiston ja ilmoitti myös hoitavansa toimeksiantoja maaseudulla (Raahe, 21.12.1912, 1, 28.10.1914, 1 ja 26.6.1915, 1). Samaten aikaisemmalla v.t. pormestari Antti Karikoskella oli asianajotoimisto Oulussa, ja hän mainosti toimistoaan paikallislehdessä ollessaan hoitamassa virkaa Raahessa (Raahen Sanomat, 6.7.1911, 1).

Raahelaislehtien julkaisemista mainoksista voi lisäksi päätellä yhtäältä, että isot ulkopaikkakuntalaiset toimistot tarjosivat palveluitaan kaupungin asukkaille, ja toisaalta, että siellä toimi Frans Hannilan lisäksi muitakin itseoppineita asioitsijoita. Jos urbaanit asianajotoimistot halusivat harjoittaa menestyksekästä toimintaa maaseudulla, tämä edellytti siellä tarvittavien palvelujen tarjoamista asiakkaille. Jopa perinteiset helsinkiläiset toimistot toimivat maalla, mutta esimerkiksi Jonas Castrénin asianajotoimisto oli räätälöinyt Louhi-lehden mainoksensa Oulun seudun lukijoille sopivaksi. Ilmoitus korosti, että normaalin asianajotoiminnan lisäksi erityisesti ”maariita-asioissa [oli] taitavia ammattimiehiä käytettävänä”. Mutta pohjoispohjanmaalaisille myös tarjottiin apua ”meijeri- ynnä muiden lainojen” sekä valtion kansakouluapurahojen hankkimisessa (Louhi, 30.12.1896, 1).

Myöhemmin oululaiset V. O. Juveliuksen Asianajotoimisto, Asianajotoimisto Helsingius & Poropudas sekäa S. Haapalan vuonna 1886 perustama asioimistoimisto mainostivat raahelaisissa lehdissä – jotkut korostaen matkustavansa maaseudulle. Näin tekivät samoin vaasalaiset varatuomarit Otto A. Seppänen (1872–1932) ja Sulo Voipa Luutonen (1879–1973) sekä Toivo Anjalan Asianajotoimisto. Helsinkiläisistä asianajajista varatuomari Berndt Johan Lindelöf (1873–1929), joka oli erikoistunut kunnallisiin, kirkollisiin ja taloudellisiin juttuihin, sekä Asianajotoimisto Koski & Suomalainen ilmoittelivat Raahessa (Raahen Sanomat, 6.7.1911, 1 ja 13.2.1913, 1; Raahe, 28.10.1914, 1 ja 26.6.1915, 1). Jos lehti-ilmoituksista voi päätellä jotain, oikeudellisia palvelujaan Raahessa mainostavien ammatinharjoittajien joukko vaihteli jossain määrin niin määrältään, laadultaan kuin koostumukseltaan 1900-luvun alussa. Suomen kauppa- ja teollisuuskalenterin asianajajaluettelossa vuodelta ei mainittu yhtään raahelaista asianajajaa, mutta kylläkin kuusi henkilöä agentuuri- ja välitysliikkeiden alla, mukaan lukien Frans Hannila (Suomen kauppa- ja teollisuuskalenteri, 1914, 1 O–1 T).

Esimerkiksi muita raahelaisia lakipalveluita tarjoavia löytyi eri aikoina. Vuonna 1899 Arthur Lagerlöf (1860–1930) – myöhempi Raahen puutavara Oy:n perustaja, vuorineuvos ja kansanedustaja – ilmoitti Raahen Lehdessä vuonna 1899 päivystysajoistaan ”niille, jotka halusivat tavata häntä lakiasioissa”. Vuonna 1911 O. Perttula, Paavolan v.t. nimismies, ilmoitteli raahelaislehdessä ajavansa asioita niin oikeuksissa kuin virastoissakin, ja vuonna 1912 Raahen raatimies F. Nygren puolestaan ilmoitti toimittavansa ”pesänkirjoituksia” ja perinnönjakoja (Raahen Lehti, 9.9.1899, 4; Raahe, 20.12.1911, 1 ja 21.12.1912, 1). Sekä Perttula että Nygren olivat mahdollisesti maallikkoasianajajia.

Mutta kuten tiedämme, Frans Hannila ei ainoastaan hoitanut asiointia, vaan häntä voisi nykytermein kuvata monialayrittäjäksi. Vuonna 1910 Hannila ryhtyi Topin tiilitehdas Oy:n toimitusjohtajaksi ja vähittäismyynnin hoitajaksi samalla kun hänet valittiin yrityksen johtokuntaan. Hän mainostikin sitten tehtaan tiiliä myytäväksi sanomalehti-ilmoituksilla esimerkiksi oululaisissa lehdissä (Raahen Sanomat, 4.6.1910, 2; Kaiku, 22.6.1910, 4). Asioitsijana ja toimitusjohtajana ollessaankin Hannila jatkoi perinteisiä sivutoimiaan kuten vakuutusten välittämistä, uutena esimerkiksi Mars-yhtiön sotavaaravakuutus (Raahe, 5.5.1915, 3). Hän välitti Pesu-Noita-nimistä pesuainetta, toimi palosammutinyhtiön asiamiehenä, ja häneltä sai ostaa Kallion ja Kouvolan yhteiskoulujen arpajaistoimikunnan arpoja. Hänen kauttaan sai tilata hautaristejä, -portteja ja -koristeita (esim. Raahe, 1.12.1909, 3, 19.3.1910, 4, 24.8.1910, 4 ja 26.6.1915, 2). Hän välitti myytäväksi torpan tiluksia sekä osti ja myi puretuista rakennuksista kierrätettäviä rakennusaineksia eteenpäin (Raahen Sanomat, 14.5.1912, 3 ja 27.4.1915, 2).

Frans Hannilan laajenevia sosiaalisia verkostoja kuvaa hänen toimintansa kunnan ja seurakunnan luottamustoimissa. Hänet valittiin esimerkiksi vuonna 1909 Raahen kaupungin tilintarkastajaksi ja seuraavana vuonna kunnanvaltuutetuksi nuorsuomalaisen puolueen listalta (Raahe, 15.12.1909, 2; ja 3.12.1910, 2; Raahen Sanomat, 21.5.1910, 3). Kunnallisneuvosmiehen vaalissa Hannila jäi kolmanneksi saaden vain yhdeltä äänestäjältä 13 ääntä (Raahe, 12.10.1912, 2). Kirkko ja seurakunta tarjosivat Hannilalle lisää verkostoitumisareenoja. Hänet valittiin Raahessa seurakunnallisiin luottamustehtäviin: esimerkiksi paikallisen kirkollisen vanhaiskodin rahaston varatilintarkastajaksi ja seurakunnan kirkonkokouksen pöytäkirjan tarkastajaksi (Raahen Sanomat, 31.12.1912, 2; Kaiku, 22.11.1911, 2; Raahen Sanomat, 31.01.1911, 2). Hän toimi lisäksi Raahen Säästöpankin sekä rukoushuoneyhdistyksen tilintarkastajina (Raahe, 15.12.1909, 2; Raahen Sanomat, 16.3.1915, 2). Näissä luottamustehtävissään Hannila toimi Raahen eliittiin kuuluvien herrojen, rouvien ja neitien kanssa, mikä lisäsi hänen paikallisia kontaktiverkostojaan ja sosiaalista pääomaansa.

Raahe, 26.5.1915, 1

Frans Hannila oli viidentoista vuoden ajan luonut itsestään Raahessa yritteliään, tarkan ja luotettavan talousmiehen kuvaa. Hänen toimenkuvaansa kuului osin oikeudellisten, mutta ennen kaikkea talous- ja tiliasioiden hoitamista. Asioitsijana ja liikemiehenä Hannilan tähti oli nousussa Raahessa. Tätä kuvaa ainakin kaksi seikkaa. Hän kuului siihen pienehköön joukkoon kaupunkilaisia, joilla oli puhelin. Hänellä oli myös ylöspäin johtava käyrä kaupungin kunnallisverotuksessa: hänen tulonsa olivat nousseet esimerkiksi 2700 markkaan vuonna 1909 ja 3000 markkaan vuonna 1910 (esim. Raahe, 12.2.1910, 3; Raahen Sanomat, 21.2.1911, 2).

Voikin kuvitella, että Frans Hannilan elämän yksi tähtihetkiä oli, kun hän vuonna 1915 pääsi paikallislehteen kaupungin eliitin kanssa Raahen eniten tienaavien listalle vuoden 1914 tulojen (6000 markkaa) perusteella (Raahen Sanomat, 18.2.1915, 2). Tämä jäikin sitten Hannilan asioitsija- ja liikemiesuran lakipisteeksi, koska hänen maineensa romahti samana vuonna alkaneen rikosoikeudenkäynnin vuoksi. Kun Hannila toimi kaupungin pitkäaikaiseen eliittiin kuuluneen kauppias Georg Soveliuksen (1857–1932) konkurssihuutokaupan vasaramiehenä (Raahen Sanomat, 22.5.1915, 4), hänen oma lähtölaskentansa Raahessa oli jo alkanut. Tämä tuli kaikkien kaupunkilaisten tietoon viimeistään muutamaa viikkoa myöhemmin.

Rikostuomio ja uusi ura

Lehtitiedoista ei selviä, milloin tarkalleen Frans Hannilaa oli alettu epäillä epäselvyyksistä luottamustoimiensa hoidossa. Raahen raastuvanoikeuteen Hannilan rikosjuttu tuli ensimmäistä kertaa esiin 14.6.1915. Hän oli hoitanut neiti Maria Jutströmin kuolinpesää, ja sen hoidossa tapahtuneisiin laiminlyönteihin Hannila itsekin tunnusti syyllistyneensä. Testamentin väärennyssyytöstä vastaan hän puolustautui sillä, ettei kuolinpesään olisi muuten jäänyt tarpeeksi varoja pesänhoitokustannuksien kattamiseksi. Syyttäjänä toiminut kaupunginviskaali Rosberg katsoi kuulustelun perusteella, että Hannila oli syyllistynyt talon kauppakirjan ja testamentin lisäysten väärentämiseen sekä petollisesti ja anastamistarkoituksessa jättänyt pesäluettelosta pois velkakirjan ja pankkitalletuksen. Vaikka kaupunginviskaali Rosberg vaati Hannilan vangitsemista seuraavaan istuntoon asti, tuomioistuin määräsi hänet ainoastaan ilmoittautumaan viranomaisille joka päivä vankeuden ja sakon uhalla (Raahen Sanomat, 29.6.1915, 2).

Oulun Sanomat, 17.8.1915, 2

Loppujen lopuksi juttua käsiteltiin kolmesti Raahen raastuvanoikeudessa ennen kuin tuomio annettiin 16.8.1915. Viskaali Rosberg korosti, että Frans Hannilan vastinekirjelmä, jossa tämä kiisti syyllistyneensä rikokseen, ja muut raskauttavat asianhaarat osoittivat tämän olevan ”yhteiskunnalle vaarallisen henkilön”.  Oikeus harkitsi tuomiotaan puolitoista tuntia hyläten osan syytteistä. Frans Hannila tuomittiin kuitenkin testamenttiväärennöksestä, pesänkavalluksesta ja petoksesta yhteensä kahdeksi ja puoleksi vuodeksi kuritushuoneeseen ja menettämään kansalaisluottamuksensa neljäksi vuodeksi. Lisäksi hänen piti palauttaa kavalletut 300 markkaa ja petoksella pidätetyt 58 markkaa 5 prosentin korkoineen sekä maksaa todistajanpalkkiot. Hannila vangittiin välittömästi ja vietiin vankikyydillä Oulun lääninvankilaan. Rikosjuttu uutisoitiin erityisesti Raahessa ja Oulussa, mutta valtakunnallisiin lehtiinkin tuomio päätyi pienemmäksi artikkeliksi (esim. Raahen Sanomat, 17.8.1915, 2; Oulun Sanomat, 17.8.1915, 2; Raahe, 18.08.1915, 2; Hufvudstadsbladet, 19.8.1915, 6; Sosialisti, 19.8.1915, 3).

Miksi kokenut asioitsija päätyi laiminlyömään kuolinpesän huolellisen hoidon, kajoamaan sen omaisuuteen ja muuttamaan testamenttimääräyksiä? Oliko hän läpipetollinen ja epärehellinen vai huolimaton ja epäpätevä? Tekikö tilaisuus varkaan? Tähän sanomalehdet eivät tarjoa vastausta. Saattaa kuitenkin olla, että Frans Hannila oli kurottanut liiketoimillaan korkeammalle kuin mihin hänen rahkeensa riittivät. Heinäkuussa 1912 Hannila osti huutokaupassa Raahen 3. kaupunginosassa sijaitsevan Salon (nyk. Saloinen) pappilan maksaen siitä 14950 markkaa (Raahe, 20.7.1912, 2). Suistiko kauppa asioitsijan talouden raiteiltaan? Sitäkään eivät sanomalehdet kerro.

Tämä olisi voinut olla viimeinen kerta, kun törmäämme Frans Hannilaan sanomalehdissä, mutta kokenut ja aktiivinen mies muunsi kuitenkin vankilakokemuksensa urakäänteeksi. Hän saattoi osallistua sisällissotaan valkoisten joukoissa. Vuonna 1918 hän ainakin toimi punavankien säilytyspaikkana toimineen Raahen sotilasvankilan kirjanpitäjänä. Heinäkuun puolivälissä loput vangit lähetettiin Oulun ja Tammisaaren vankileireille (Saarijärven Paavo, 30.7.1918, 3; Raahe, 15.7.1918, 2).

Vankilalaitoksesta vaikuttaakin muodostuneen Hannilalle uusi ura, ja hän sai työpaikan Tammisaaren pakkotyölaitoksen kansliasta. 1918–1919 hän yritti muuttaa rahaksi talon ja irtainta omaisuuttaan Raahessa poismuuton vuoksi sekä myi huvilarakennuksen purettavaksi. Hannila vaimoineen ja perheineen juurtui Tammisaareen ja sinne haudattiin myös vuonna 1929 tytär Fanny Johanna (Raahen Sanomat, 19.11.1918, 4; Kaiku, 23.2.1919, 4; Raahen Seutu, 30.8.1919, 4; Länsi-Uusimaa, 4.8.1925, 4; Uusi Suomi, 22.2.1929, 3). Tällöin Frans Hannila vaimoineen olivat vielä elossa.

Lopuksi

Mitä asioitsija Frans Hannilan ura kertoo oikeudellisesta tietotaidosta Suomessa? Frans Hannila loi itselleen nousujohtoisen uran omassa ekologisessa raahelaisessa lokerossaan, joka perustui laaja-alaisuuteen ja moniyrittäjyyteen sekä monipuolisiin sosiaalisiin verkostoihin paikallisyhteisön eri toimintakentillä. Karttuva taloudellis–hallinnollinen sekä oikeudellinen tietotaito tarjosivat Frans Hannilalle mahdollisuuden yhteiskunnalliseen nousuun paikallisyhteisössään. Hän nautti yhteisönsä luottamusta, kunnes hän sen omalla toiminnallaan menetti.

Luonnollisesti Hannilan taloudellinen väärinkäytös työssään ja sitä seurannut rikostuomio olivat omiaan heikentämään ”nurkkasihteerien” mainetta yleisemminkin. Lisäksi tapauksen on täytynyt olla järkytys Raahessa, jossa oli totuttu luottamaan Hannilaan perunkirjoitus-, pesänselvitys- ja tilintarkastustaitoihin monien vuosien ajan.

Frans Hannilan hallinnollis–taloudellinen osaaminen olivat kuitenkin sellaista aineetonta pääomaa, jota hän saattoi hyödyntää kaikissa olosuhteissa – jopa vankilassa. Luottovangit saattoivat päästä töihin vankilan kansliaan, kuten esimerkiksi kuuluisa Ruben Oskar Auervaara (1906–1964). Vangit, varsinkin valkokaulusrikolliset, saattoivat myös toimia toisten vankien kirjoitusapuna maksua vastaan, kuten Kirsi Vainio-Korhosenkin blogiteksti (30.5.2018) turkulaisista irtolaisnaisista ja heidän oikeudellisista avustajistaan 1838–1848 osoittaa. Hannilallekin se antoi uuden mahdollisuuden avaten oven kaltereiden toiselle puolelle vankilavirkamieheksi.

Hannilan tapaus havainnollistaa oikeudellisen työn ja toimijoiden moninaisuutta. Se osoittaa, kuinka asianajosektorin maallikkotoimijat yhdistivät oikeudellista työtä monipuolisesti ja vaihtelevaan kaupalliseen toimintaan, jossa painopiste ehkä kuitenkin monilla heistä Hannilan lailla sijaitsi. Huutokauppojen pito, perunkirjoitukset, konkurssien hallinnointi ja kiinteistökauppojen välitys olivat tyypillisiä taloutta ja oikeutta yhdistäviä toimia, joita maallikkoasioitsijat hoitivat. Raahessa oli joka kukkarolle sopivia oikeudellisia palveluja saatavilla, ja Frans Hannila oli monen vuoden ajan yksi alan palveluntarjoajista paikkakunnalla.

Tuomas Jussila

Toistaiseksi vielä lyhyt matkani oikeushistorian parissa on jo tehnyt selväksi, että aikaisemmin luettu ja opittu näyttää taas tuoreelta, kunhan sitä vain katsotaan uudesta näkökulmasta. Uusia näkökulmia oli luvassa roppakaupalla myös Oikeudellinen tieto ja taito Suomessa 1750-1920 projektin ensimmäisessä vuosikonferenssissa Lay Advocacy in the Pre-modern World.

Kaksipäiväinen konferenssi järjestettiin Turun yliopistolla 28.-29.5.2018. Sää oli suomalaiselle toukokuulle poikkeuksellisen lämmin ja herätti ulkomaisissa vieraissa ihmetystä, sillä kylmäksi ja pimeäksi odotettu pohjoinen ei ollut sen enempää kylmä kuin pimeäkään.

Konferenssissa sai äänensä kuuluviin kymmenen tutkijaa, joiden esitelmien kirjo oli laaja niin ajallisesti kuin maantieteellisestikin. Konferenssin keynote-puheenvuoroista vastasivat Sir John Baker (University of Cambridge), Kjell Åke Modéer (Lunds Universitet) ja Jane Burbank (New York University). Baker keskittyi puheenvuorossaan asianajotoiminnan yhdenmukaistumiseen keskiajan ja uuden ajan alun Englannissa. Modéerin puheenvuoro sijoittui huomattavasti myöhäisempään ajankohtaan eli ruotsalaisen asianajotoiminnan kehitykseen vuosina 1850-1950. Modéerin luennossa piirtyi laaja kaari amatöörien 1800-luvulla harjoittamasta asianajosta myöhempään puoliammattimaiseen asianajotyöhön. Burbank keskittyi puheenvuorossaan Venäjän maaseudun oikeushistoriaan. Burbankin esitelmän perustana oli hänen teoksensa Russian peasants go to court. Legal culture in the countryside, 1905-1917.[1]

Historiantutkimusta on usein kutsuttu kansalliseksi tieteeksi. Oikeushistoria – ja erityisesti eurooppalainen oikeushistoria – tekee tässä ilahduttuvan poikkeuksen. Roomalaista oikeutta pidetään yhtenä merkittävimpänä yhdistävänä tekijänä Euroopan historiassa. Totta varmastikin, mutta myös aika ympäripyöreää. Konferenssin esitelmissä eurooppalainen oikeushistoria näyttäytyi kokonaan uudessa valossa, joka toi nähtäville eurooppalaisen oikeudellisen tietotaidon historiaa ruohonjuuritasolta. Tätä lähestymistapaa voisi ehkä parhaiten kuvata englanninkielisellä termillä ”legal history from below”.

Konferenssin lomassa professori Kirsi Vainio-Korhonen toi esiin myös toisen eri puheenvuoroja yhdistävän teeman eli ajatuksen lainopillisten tehtävien professionalisoitumisesta. Tämä tematiikka tuli selkeästi esiin esimerkiksi Petteri Impolan esitelmässä Lay Advocacy in the Court Records of Seventeenth-Century Sweden: Methodological Approach.

Ammattien professionalisoitumisesta on hankala puhua ilman ranskalaissosiologi Émile Durkheimia. Kotimatkalla ehdinkin ihmetellä, ettei kukaan – itseni mukaan lukien – tullut konferenssin aikana edes sivunneeksi durkheimilaisia ajatuskulkuja työnjaon eriytymisestä. Ajatuksen voi jäljittää Durkheimin klassiseen tutkimukseen De la division du travail social (1893, suomeksi Sosiaalisesta työnjaosta 1990). Durkheimin perusajatuksena oli, että yhteiskuntien koheesio eli koossapysyminen rakentui joko mekaanisen tai orgaanisen solidaarisuuden varaan. Käsitepari mekaanisesta ja orgaanisesta solidaarisuudesta kuulostaa helposti sanahirviöltä ja pahimman luokan jargonilta. Näin ei kuitenkaan ole, vaan käsitteitä voi hyvällä syyllä pitää klassisen sosiologian klassisimpana jäämistönä, josta on hyötyä myös oikeudellisen tietotaidon näkökulmasta.

Durkheimin mukaan mekaaninen solidaarisuus viittasi vanhakantaisiin yhteiskuntiin, joita piti koossa esimerkiksi yhteinen normisto. Orgaaninen solidaarisuus oli Durkheimille modernien yhteiskuntien ominaispiirre, joissa solidaarisuus rakentui esimerkiksi eriytyneen työnjaon perusteella. Tässä mielessä Durkheimin ajatukset sopivat hyvin yhteen oikeudellisen tietotaidon kanssa, sillä useassa esitelmässä käsiteltiin nimenomaisesti oikeudellisten tehtävien työnjaon eriytymistä ja professionalistoitumista.

Omassa väitöskirjassani vertailen kahden supisuomalaisen paikkakunnan eli Ilmajoen ja Urjalan lainopillista osaamista ja lainoppineiden verkostoja 1800-luvun lopulla. Myös tämän tematiikan kannalta konferenssin esitelmät olivat mielenkiintoista kuultavaa. Analogioiden löytyminen 1800-luvun suomalaisten maalaiskuntien ja esimerkiksi keskiaikaisen Katalonian välillä tuntui suorastaan hykerryttävältä ja myös hyvältä muistutukselta siitä, miksi historiantutkimus on sekä mielekästä, että myöskin tärkeää. Ei ollenkaan huono saldo yhdelle konferenssille!

Mikäli joku haluaa vielä kertailla menneitä, tai joku konferenssin kokonaan missannut haluaa tietää mistä jäi paitsi, niin konferenssin ohjelma löytyy osoitteesta:

https://blogit.utu.fi/oikeudellinentietotaito/menneet-tapahtumat/

[1] Kyseinen mainio teos löytyy esimerkiksi Turun yliopiston kirjastosta e-kirjana.

Anna Kuismin

1800-luvulla sanomalehdissä kirjoitettiin nurkkasihteereistä, jotka elättivät itsensä kirjoitustöillä tai toimimalla oikeudessa asianajajina. Heidän väitettiin pettävän asiakkaitaan ja pitkittävän oikeusjuttuja saadakseen lisää ansioita, usein viinanhimon villitseminä. Epäpätevistä maallikko-asianajajista varoittivat erityisesti kansanvalistajat, jotka suomivat myös ihmisten ylenpalttista käräjöintihalua.

Asioitsijoiden omaa ääntä tai näkökulmaa on useimmiten vaikea tavoittaa. Yksi – tosin karikkoinen – väylä avautuu sanomalehtien ilmoituksista ja käräjäuutisista. Tarkkailen seuraavassa yhden maallikkoasianajajan kuvaa 1800-luvun loppupuolella joensuulaisen Karjalatar-lehden kautta. Ensimmäisen kerran kauppias Pekka Hakkarainen julkaisi 2.9.1887 ilmoituksen, jossa hän kertoi ajavansa oikeudenkäyntiasioita ”huolellisesti ja huokeasta maksusta.” Muutama vuosi myöhemmin hän ilmoitti ottavansa vastaan myös ”tili- ja välikirjain tekoa, perukirjoituksia ynnä muita toimituksia” (Karjalatar 9.6.1891).

Monet varhaiset kirjoittajat aloittivat uransa toimimalla kirjureina huutokaupoissa. Näin oli luultavasti Hakkaraisenkin kohdalla, sillä hän ilmoitti myyvänsä huutokauppatavaroita:

Huutokaupasta ostetuita

huokeihin hintoihin myytäwänä:

Leninkiwaatteita, Willalankoja ja Tuulen huiskuttajia, Wärillisiä wirkkuu keriä, Lasten kauluksia, Kirweitä, Wiikatteita, Käsisahan teriä, Kammarin lukkoja, Wesi-tiinuksi käypä Tamminen rautawanteinen Tiinu ja Tamminen Wesitynnyri aisoihin raudotettu, Waatekenkiä, Seinäkelloja, Lintuhäkki y. m. y. m.

Pekka Hakkaraisella,

Kirkkoherra Pöyhösen talossa. (Karjalatar 22.7.1887)

Samassa lehdessä Hakkarainen ilmoitti välittävänsä ”Nimi- ja Wirka-Leimasimia” sekä kihlauskortteja. Heinäkuussa 1887 hän myi mm. ulkomaisia sikareita, erilaisia kankaita ja ompelutarvikkeita, poikien huopahattuja ja seinälamppuja. Toukokuussa 1888 tarjolla oli Singerin ompelukone, kuvatauluja, vaatekaappi, palvelustytöille sopivia kauluksia sekä ”rouwaswäen sadenutun koriste hetuletta”, ja tammikuussa 1889 Hakkaraiselta sai ostaa ”kohta lypsyn alkavia lehmiä huokealla”.

Asianajon ja kaupanteon lisäksi Hakkarainen yritti hankkia rahaa asuntojen vuokraamisella. Heinäkuussa 1889 hän ilmoitti antavansa vuokralle kyökin ja kaksi kamaria kirkkoherra Pöyhösen talosta. Joulukuussa 1889 hän tarjosi siistiä asuntoa markkinoiden ajaksi ja elokuussa 1891 etsi vuokralaisiksi kolmea tai neljää lyseolaista.

Hakkarainen asui vuoteen 1890 saakka kirkkoherra Pöyhösen talossa, jonka jälkeen ilmoituksissa osoitteena oli Haatajan talo. Vuonna 1891 osoitteita on kaksi: ensin kirjansitoja Iivanaisen talo ja sitten Leskisen talo. Karjalattaressa 2.9.1892 julkaistu ilmoitus sisältää aluevaltauksen. Hakkarainen oli valmis hoitamaan oikeusasioita myös muilla paikkakunnilla:

Asianajoa yli- ja alioikeuksissa,

toimituksia virastoisa [sic] sekä matkustuksia käräjillä ottaa toimittaakseen Joensuussa

Pekka Hakkarainen.

Asunto: Nahkuri O. Kuivalaisen talo.

Muutot siis jatkuivat: edellisessä ilmoituksessa osoitteena on Kuivalaisen talo, mutta 5.5.1894 Raatikaisen talo. Jälkimmäisessä ilmoituksessa Hakkarainen käyttää itsestään asianajajan titteliä. Samaan vuoteen ajoittuu uutinen asioitsija Pekka Hakkaraisen konkurssista (Karjalatar 28.7.1894).

Kaupanteko, huoneenvuokraus ja asianajo eivät siis elättäneet, vaikka yritteliäisyyden puutteesta Hakkaraista tuskin voi syyttää. Sanomalehdestä paljastuu, että asioitsija kirjelmöi kaupungille yleisten asioiden hoidosta. Karjalattaressa kerrotaan 2.6.1893, että Hakkarainen oli huomauttanut kirjallisesti ”kauppakojujen takana löytämästään siiwottomuudesta”, mutta kaupungin waltuusmiehet olivat päättäneet heittää huomautuksen roskakoriin. 13.10.1894 lehdessä mainitaan, että Hakkarainen oli valittanut viinavoittovarojen käyttämisestä rautatiejuhlaan. Oliko hän jokapaikanhöylä, joka ei osannut suunnata voimavarojaan järkevästi?

Keiden asianajajana Hakkarainen toimi ja millaisia asioita hän ajoi oikeudessa? Sanomalehden perusteella näihin kysymyksiin ei voi tyydyttävästi vastata, mutta pari tiedonmurusta Karjalatar sisältää. Vuonna 1889 Hakkarainen puolusti kruununvouti Carl Julius Collania, jota ravintoloitsija Tujulin syytti kunnianloukkauksesta. Collan oli nimittäin sanonut työväenyhdistyksen kokouksessa, että Tujulinin ravintola on työkansalle turmiollinen. Tujulin syytti myös kaupunginsaarnaaja Laamasta, joka oli raportoinut kokouksesta Karjalattaressa. Juttu päättyi Tujulinin eduksi. Toimittajan asenne on ironinen sekä Tujulinia että Hakkaraista kohtaan:

Sitte kun asialliset, warsinkin kantaja ja asianajaja Hakkarainen, jonkun aikaa oliwat keskenään kinailleet, julisti Raastuwan oikeus päätöksen, jonka mukaan hra Laamanen wapautettiin asiasta, mutta sai kuitenkin itse kärsiä kulutuksensa. Herra Collan’ia sitä wastoin sakoitettiin 50 k. kunnianloukkauksesta sekä welwoitettiin hra C. 60 m:kalla korwaamaan kantajan kulut asiassa. (Karjalatar 19.3.1889)

Kruununvouti Collan, joka oli toiminut työväenyhdistyksen puheenjohtajana, jätti Joensuun taakseen. Oliko syynä oikeusjuttu, ei ole tiedossa. Nimimerkki ”Myöskin syrjästä tullut” kirjoitti Karjalattaressa 5.4.1889 Hakkaraisesta ivalliseen sävyyn:

Työväenyhdistyksen johtohahmo on poistunut paikkakunnalta. Ehkä hänen tilalleen olisi nimitettävä ”henkilö, joka on esiintynyt hera C:n asianajajana siinä jutussa, jonka ensinmainitun ’siweellinen innostus’ on aikaan saanut, ja missä hän näppinsä on polttanut, koskapa mainittua asianajajaa ei suinkaan mikään wakinainen wirka rasita ja muutenkin on mainittuun toimeen sanomattoman sowelias.

Toinen Karjalatteressa raportoitu tapaus liittyy Hakkaraisen toimintaan Ilomantsin kihlakunnanoikeudessa 1894. Talollinen Juho Sivonen, jota Hakkarainen edusti, hävisi jutun rovasti Landströmiä vastaan. Lisäksi Hakkarainen julistettiin kelvottomaksi ajamaan muiden asioita oikeudessa:

Karjalatar 2.10.1894

Wiime keskiwiikkona käsiteltiin Ilomantsin pitäjän kihlakunnan oikeudessa erästä talollisen Juho Siwosen rowasti Frans Landströmia wastaan jo wiime käräjissä nostamaa syytöstä siitä, että muka rowasti Landström wastoin parempaa tietoaan olisi Siwoselta kantanut enemmän papinsaatawia kuin mitä häneltä oli tulewa. Simosen asiamies, kauppias Pekka Hakkarainen Joensuusta, oli sitä paitsi omasta puolestaan lisännyt muutamia rovasti Lackströmia loukkaavia lausuntoja. Asia sai kumminkin huononlaisen lopun, sillä oikeus lausui antamassaan päätöksessä Siwosen ei woineen näyttää wähintäkään erehdystä häntä wastaan tapahtuneen, jonka wuoksi Siwonen wäärästä ilmi-annosta tuomittiin pidettäwäksi yksi kuukausi yksinkertaisessa wankeudessa. Asiamies Pekka Hakkarainen, joka asiaa lopullisesti päätettäessä esitti rowasti Landströmiltä kunnianloukkauksen suhteen saamansa kirjallisen anteeksi-annon, langetettiin wetämään sakko 40 mk, koska wastoin parempaa tietoaan oli ajanut wäärää asiaa, jota paitsi oikeus julisti Hakkaraisen kelpaamattomaksi toisten asioita missään oikeudessa ajamaan. (Karjalatar 2.10.1894)

 

Oikeuden päätös ja konkurssi eivät lopettaneet lehti-ilmoitusten julkaisemista. Toimenkuva oli nyt entistä laajempi, mutta asianajajan titteliä Hakkarainen ei enää käyttänyt:

Asioitsija

Pekka Hakkarainen, Joensuussa

välittää asianajoa Keisarilliseen Suomen Senaattiin, Hovioikeuksiin, Kuvernööriin, virastoihin, toimittaa perunkirjoituksia, perinnönjakoja, antaa neuvoja oikeuden käymisessä.

 Asunto Paavo Raatikaisen talossa vastapäätä Nahkuri Hindikkaa.

 Huom.! 12 vuoden kokemus. (Karjalatar 2.2.1895)

Hakkaraisen ilmoitus Karjalatar-lehdessä vuonna 1895.

Senaatti kumosi Ilomantsin kihlakunnanoikeuden päätöksen Hakkaraisen kelpaamattomuudesta asianajoon (Karjalatar 23.4.1896). Tämän jälkeen Hakkaraisen nimi ei enää esiinny lehden palstoilla.

Lehti-ilmoitukset ja edelliset käräjäuutiset eivät tietenkään anna kovin luotettavaa kuvaa Hakkaraisen vaiheista ja hänen toimintansa laadusta. Selvää kuitenkin on, että hän ei onnistunut hankkimaan riittävää toimeentuloa oikeusasioiden ajamisella – toistuvat muutot ja konkurssi ovat tästä todisteena. Juopon nurkkasihteerin imagoon asioitsija Hakkarainen ei sovi, koska raittiusmies Collan oli pestannut hänet asianajakseen. Kielteisestä suhtautumisesta alkoholiin kertoo myös Hakkaraisen Joensuun kaupungin valtuusmiehille osoittama valitus ”rouva Rosa Blouvin väkijuomien anniskeluoikeuden myöntämisestä” (Karjalatar 1.8.1893). Lisäksi Hakkarainen oli tehnyt ilmiannon ravintoloissa harrastetusta uhkapelistä, mikä johti sakkoihin väärästä ilmiannosta:

Hra Pekka Hakkaraisen ilmi-annosta oli kaupungin-wiskaali Joensuussa A. Hellstén wetänyt maakauppias Pekka Haarasen Pielisjärweltä oikeuteen siitä, että tämä muka muutamassa kaupungin rawintolassa olisi harjoittanut uhkapeliä (hasardia). Kanne kumottiin kuitenkin todistajain puutteessa, mutta Hakkarainen sitä wastoin tuomittiin wäärästä ilmi-annosta wetämään sakkoa 100 markkaa. Nämä sakot on senaatti nyt alentanut 50 markkaan. (Karjalatar 2.11.1895)

Kirsi Vainio-Korhonen

”Vavisten ja murtunein sydämin koen itseni kaikkien vainoamaksi, hylkäämäksi ja hyljeksimäksi, kun tämän kaupungin ruokatavarakauppias Carl Österman kiistää lupauksensa ja tekemänsä sitoumuksen ottaa minut palvelukseensa; Oi mikä kurjuus! Olen tullut sen miehen hylkäämäksi, jonka sanaan ja vakuutukseen asetin kaiken luottamukseni ja toivoni onnellisemmasta tulevaisuudesta. Rohkenen tässä kurjassa tilanteessani mutta kuitenkin synnittömänä leskenä katuvaisin sydämin kaikkein syvimmässä alamaisuudessa lähestyä Teidän Keisarillisen Majesteettiinne Valtaistuinta tietäen, että Teidän Keisarillisen Majesteettinne yleisesti [ja] korkeasti ylistetty Lempeys ja Armo ulottuu jopa rääkättyyn ja vankilan muurien sisällä huokaavaan alamaiseen.”[1]

Irtolaisuudesta epäilty ja Turun linnan tyrmässä tutkintavankeudessa istuva leskivaimo Gustava Blomberg lähestyi elokuussa 1842 nöyränä alamaisena Venäjän valtakunnan kaikkivaltiasta keisaria, jolta hän saattoi viimeisimpänä oljenkortenaan anoa armoa. Hän oli käynyt läpi kaikki valitusmahdollisuudet, sillä epäilty saattoi ilmoittaa tyytymättömyytensä itseään koskevaan hallintomenettelyyn kolmessa vaiheessa. Hän oli anonut muutosta irtolaistuomioonsa ensimmäisen kerran silloin, kun hänen asiansa siirtyi Turun poliisikamarilta Turun ja Porin läänin kuvernöörin käsiteltäväksi. Toisessa vaiheessa hän oli valittanut kuvernöörin päätöksestä maan korkeimpaan tuomioistuimeen eli senaatin oikeusosastoon. Lopulta hän jätti vielä armonanomuksen keisarille, mikä oli mahdollista tehdä samassa asiassa vain kerran. Käytännössä myös anomus käsiteltiin senaatin oikeusosastossa, joka toimi asiassa keisarin nimessä ja tämän valtuuttamana.[2]

Gustava Blomberg oli leskenä täysivaltainen ja oikeustoimikelpoinen, mutta valtaosa irtolaisuustutkinnassa olleista oli naimattomia ja siten isänsä tai muun miespuolisen sukulaisensa holhouksen alaisia. Naisina heillä ei ollut myöskään mahdollisuutta toimia yhteiskunnassa kuin miehet. Tästä huolimatta irtolaisina oikeusjärjestelmän rattaisiin päätyneet naiset eivät yleensä tyytyneet missään vaiheessa passiivisina kohtaloonsa. Lähes poikkeuksetta he käyttivät kaikki mahdolliset keinot asiansa ajamiseen ja valitusten tekoon. Alhainen tai suorastaan haavoittuvan oloinen yhteiskunnallinen asema ei mitenkään näytä estäneen heidän juridista aktiivisuuttaan. Päätökset olivat harvoin valittajille tai anojille myönteisiä, mutta etenkin Gustava Blombergin kaltaiset usein tuomiolla olleet naiset valittivat sitkeästi jokaisessa oikeusasteessa ja käyttivät vielä lopuksi mahdollisuuden anoa keisarilta armoa.

Kuvassa on Senaatin oikeusosaston Sofia Hartman -nimisen turkulaisnaisen valitusasiassa vuonna 1840 Hänen Keisarillisen Majesteettinsa korkeassa nimessä tekemän päätöksen allekirjoitussivu. Päätöksen ovat allekirjoittaneet senaattorit von Kothen, Hising, de la Chapelle, Winter, Brander, Forsman ja Lohman. Päätöksessä on myös keisarillinen sinetti kaksoiskotkineen. Kuva: Mikael Korhonen.

Asioitaan ajaessaan kirjoitustaidottomat naiset joutuivat turvautumaan ruotsin kieltä osaavien, kirjoitustaitoisten miesten apuun. Käytännössä nämä kirjurit olivat samaan aikaan tyrmässä istuvia kanssavankeja, joita epäiltiin väärennetyn rahan levittämisestä, varkauksista, ryöstöistä tai petoksista. Maksuna käytettiin ehkä tutkintavangin päivärahasta säästettyjä varoja tai niiden puutteessa muita palveluksia. Taloudellisesti prosessia helpotti se, että irtolaissyyte ei ollut oikeusjuttu vaan hallinnollinen viranomaisasia, jota saattoi ajaa viranomaisteitse ilman tuomioistuinmaksuja. Blombergin kirjureina toimivat eri vaiheissa varkaudesta epäilty turkulainen 22-vuotias kauppakirjanpitäjä Alexander Jaatinen sekä opintonsa keskeyttänyt ja Hämeenlinnassa vangittu 35-vuotias Emanuel Plathan.

Emanuel Plathan oli Saarijärven lukkarin poika ja opiskellut nuorena pari vuotta lukio-opintoihin valmistavassa Vaasan triviaalikoulussa, josta hänet oli erotettu pahantapaisuuden tähden. Kouluja käyneenä Plathan osasi sekä lukea että kirjoittaa ruotsiksi, joten hän kykeni toimimaan kanssavankiensa kirjurina. Selvästi hän myös tunnisti kaikki ne lainkohdat, joihin valituksissa oli syytä reagoida. Vankiluettelon mukaan hän oli syytteessä ”useista rikoksista”.[3] Alexander Jaatinen oli Plathanin tavoin sekä kirjallisilta kyvyiltään että käsialaltaan taidokas kirjoittaja. Mahdollisesti Viipurin seudulta kotoisin ollut Jaatinen odotti Turun linnan tyrmässä oman valitusprosessinsa valmistumista. Turun kämnerinoikeuden hänelle langettama tuomio oli kovin lain sallima ruumiinrangaistus 120 ruoskaniskua.[4]

Emanuel Plathanin juridinen osaaminen ja kirjoitustaito käyvät ilmi Gustava Blombergin vastineen taidokkaasti muotoilluista lauseista:

” […] nojaten leskien oikeuteen [nauttia laillista suojelua], ja koska Kunnioitettavan Poliisikamarin, loukaten tähän asti tahratonta hyvää nimeäni ja mainettani, esille ottamat asianhaarat ovat kaikki perusteettomia, eikä minua koskaan ole epäilty ja vielä vähemmän laillisesti puhuteltu mistään rikoksesta, muusta kuin siitä, etten antanut merkitä itseäni henkikirjaan, mistä syystä pyydän Teidän Korkea-arvoisuutenne kiinnittämään suosiollisesti katseensa syyttömään kärsimykseeni ja vapauttamaan minut kyseisestä yleisestä työstä.”[5]

Blombergin asiaa ajaessaan Plathan vetosi siihen, miten Blombergilla oli turkulaisten käsityöläiskisällin leskenä oikeus nauttia siviilisäätynsä kautta kaupungin suojelua. Plathan alleviivaa myös Blombergin tahratonta ja hyvää mainettaan vastineena poliisikamarin arviolle ”haureellisesta elämästä”.

Tutkin professori Mia Korpiolan johtamassa Suomen Akatemian hankkeessa Oikeudellinen tieto ja taito Suomessa n. 1750−1920: Tapaustutkimus kansan oikeudellisesta osaamisesta esimodernissa Euroopassa irtolaisuudesta ja suojeluksettomuudesta tutkittujen turkulaisten tarkastusnaisten ja heidän oikeudellisten avustajiensa toimintaa 1838−1848. Gustava Blomberg ja häntä avustaneet Emanuel Plathan ja Alexander Jaatinen kuuluvat tähän joukkoon. Osahankkeessani pohdin erityisesti sitä, millaista tutkintavankeudessa olleiden naisten ja heitä valistus- ja anomusasiakirjojen laadinnassa avustaneiden miespuolisten kanssavankien yhteistoiminta oli ja miten nämä kirjurit olivat hankkineet kirjoitus- ja ruotsinkielentaidon ja ylipäätään lainopillisen osaamisensa. Näitä kysymyksiä lähestyn valitus- ja anomusasiakirjojen tarkalla lähiluvulla: onko kirjureilla ollut käytössään asiakirjamalleja ja miten valitus- ja anomusperusteet on kunkin tapauksessa yhteydessä muotoiltu. Tutkimusaineiston muodostavat 19 senaatin oikeusosastossa säilynyttä valitus- ja anomusaktia yhteensä 13 naiselta. Naisia avustaneita miespuolisia kirjureita on asiakirjoista identifioitu yhdeksän.

[1] Gustava Blombergin anomus, saapunut senaatin oikeusosastoon 12.8.1842, Gustafva Blombergin valitusakti 1842/ pag 399 n:o 152, Oikeusosaston arkisto Anomus- ja valitusaktit Ea:819a, Kansallisarkisto (KA) Helsinki.

[2] Virtanen, Veikko, Suomen vankeinhoito I 1808−1831. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1944, 397.

[3] Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Emanuel Plathan; Vankiluettelot 1838/75 Emanuel Plathan, Turun lääninvankilan arkisto, KA Turku.

[4] Vankiluettelot 1842/199 Alexander Jaatinen, Turun lääninvankilan arkisto, KA Turku.

[5] Gustava Blombergin valitus. Gustafva Blombergin valitusakti 1841/ pag 323 n:o 1140, Oikeusosaston arkisto Anomus- ja valitusaktit Ea:781, KA Helsinki.

Marianne Vasara-Aaltonen

Perukirjat ovat jo pitkään olleet tutkijoiden mielenkiinnon kohteena – tarjoavathan ne kurkistusaukon entisaikojen elämään omistetun esineistön kautta (Erkki Markkanen: Perukirja tutkimuslähteenä, Jyväskylä 1988, s. 9-11). Ruotsin vuoden 1734 laissa, joka Suomessakin oli edelleen voimassa 1800-luvulla, määrättiin perintökaaressa perunkirjoitus toimitettavaksi jokaisen vainajan jäämistöstä kolmen kuukauden sisällä kuolemasta. Omaisuus, velat ja saatavat oli luetteloitava yksityiskohtaisesti perukirjassa, joka toimitettiin tuomioistuimelle. Käytännössä pykälää ei kuitenkaan aina noudatettu: kaikkien jäämistöstä ei perunkirjoitusta suoritettu, eikä kolmen kuukauden määräaikaa suinkaan aina noudatettu. Puutteistaan huolimatta perukirjat tarjoavat ainutlaatuisen mahdollisuuden saada tietoa ihmisten omaisuudesta, sillä perukirjat laadittiin tarkkaan ja esineluettelot ovat hyvin yksityiskohtaisia (Markkanen, s. 22-25, 33, 40-46, 52-54). Perukirjat noudattavat ympäri Suomen hyvin vakiintunutta kaavaa jaossa eri omaisuuslajeihin (Markkanen, s. 40, 46-51) ja vainajan omistamat kirjat löytyvät joko erikseen otsikon ”böcker” alta tai listattuna sekalaisessa ”diverse”-osiossa. Koska perukirjoja ei laadittu kaikista vainajista, ja esimerkiksi kirjaomistuksen merkitsemistapa muuttui vuosisadan kuluessa, on tietenkin muistettava, että perukirjojen tarjoama informaatio ei ole täysin kattavaa.

Esimerkki perukirjan aukeamasta vuodelta 1822, Eb:1, Kuopion raastuvanoikeuden arkisto, Kansallisarkisto Joensuu,

Oikeudellisen kirjallisuuden omistus on erityisen kiinnostavaa tämän projektin teeman kannalta. On selvää, että yliopisto-oppineet juristit olivat kosketuksissa lainsäädännön ja oikeudellisen kirjallisuuden kanssa. Mutta sen selvittäminen, miten oikeudellisia tehtäviä tai toimeksiantoja hoitaneet maallikot olivat kerryttäneet osaamistaan, on huomattavasti hankalampi kysymys. Siksi perukirjoista löytyvä oikeudellinen kirjallisuus tarjoaa erinomaisen mahdollisuuden selvittää sitä, oliko esimerkiksi kaupunkien maallikkoraatimiehillä lainopillisia kirjoja – ottaen toki huomioon lähdemateriaalin mukanaan tuomat rajoitteet. Tutkimassani Kuopiossa – kuten muissakin pienemmissä kaupungeissa – kaupungin maistraatti ja raastuvanoikeus olivat pitkälle 1800-luvulla sama toimielin, jossa oikeutta jakoivat lainoppinut pormestari sekä maallikkoraatimiehet. Myöhemmin vuosisadan kuluessa joukkoon saatiin myös oppinut oikeusraatimies, mutta maallikot, kaupungin porvarit, pysyivät edelleen mukana kokoonpanossa. Tässä kirjoituksessa käyn lyhyesti läpi, millaisia tiedonjyviä Kuopion kaupungin perukirjat vuosilta 1818–1883 tarjosivat.

Yllättävää ei tietenkään ole, että lainoppineet pormestarit olivat omistaneet oikeudellista kirjallisuutta. Komein kokoelma löytyi pormestari Johan Fredric Sundbergiltä, joka omisti kolmisenkymmentä oikeudellista teosta: muun muassa lakikirjoja, kuninkaallisia kirjeitä, R. G. Modéen säädöskokoelman, David Nehrmanin johdatukset siviili- ja rikosprosesseihin sekä O. Langensteinin kokoelman Vaasan hovioikeuden kiertokirjeitä (Eb:2, 11.6.1830, Eb:3, 9.3.1831, Kuopion raastuvanoikeuden arkisto, Kansallisarkisto Joensuu). Myös muilta juristeilta löytyi odotetusti oikeudellisia teoksia. Purjehdusreissulla menehtyneen oikeustieteen opiskelija Lars Raninin kokoelma oli kunnioitettava parikymppiselle nuorukaiselle: lakikirjoja, roomalaista oikeutta, saksalaista rikosoikeutta, Adam Smithiä ranskaksi ”De la richesse des nations”, valtiosääntöhistoriaa, oikeuslääketieteen käsikirja ynnä muuta (Eb:12, 13.1.1883).

Oikeudellista kirjallisuutta löytyi kuitenkin myös henkilöiltä, jotka eivät mitä ilmeisimmin olleet opiskelleet oikeustiedettä. Puuseppä ja raatimies Johan Kidronin laaja kirjakokoelma piti sisällään muun muassa Ruotsin vuoden 1734 lain sekä Tukholman kaupungin säädökset (Eb:1, 5.3.1818). Nahkuri ja raatimies Olof Öqvist oli puolestaan onnistunut hankkimaan kokoelman kuninkaallisia kirjeitä (Eb:4, 14.8.1840). Kaupunginnotaarina ja raatimiehenä toimineen Carl August Malmbergin omistukseen kuului Johan Gabriel von Bonsdorffin kirja kameraalilainopista sekä lakikirja ja lakikokoelma (Eb:6, 28.8.1849). Kaupunginpalvelija Gustaf Igonius puolestaan jätti jälkeensä suomenkielisen lakikirjan (Eb:5, 27.2.1844). Tämä voisi viitata siihen, että hän virkatehtäviensä ohella saattoi esimerkiksi hoitaa asianajotehtäviä, mikä oli tyypillistä kaupunkien alemmille virkamiehille.

Raatimies Johan Kidronin kirjakokoelmaa.

Vuosisadan puolivälissä perukirjoissa alkaa näkyä Robert Trappin oikeudellista käsikirjaa ”Den unge juristen” (Den unge juristen, eller juridisk handbok för medborgare af alla klasser i Finland: ett alfabetiskt ordnadt sammandrag af alla wigtiga lagrum, stadgar och författningar, som den finske medborgaren behöfwer känna), joka oli ilmestynyt ensimmäisen kerran vuonna 1833 ja josta sittemmin otettiin useita painoksia. Suomennoksena teos ilmestyi vuonna 1847. Tämä käytännön opas löytyi kirjuri Carl Nybergiltä (Eb:6, 28.8.1850), kauppias Johan Blomstedtilta (Eb:7 1.-9.7.1851), värjäri ja vararaatimies Johan Fileniukselta (Eb:7, 11.3.1853), lääninkanslisti David Resanderilta (Eb:7, 26.9.1853), lääninmaanmittari Johan Jockilta (Eb:8, 27.4.1857) sekä entiseltä kruununnimismies Carl Andersinilta (Eb:9:1, 18.5.1863).

Proviisori Fredrik Wilhelm Mellénin perukirjan sivu.

Perukirjoista löytyi myös henkilön omaan ammattiin liittyvää spesifiä oikeudellista aineistoa. Proviisori Fredrik Wilhelm Mellén jätti jälkeensä ”Utkast till medicinal Lagfarenhet” (Eb:3, 26.7.1832) ja Kuopion tuomiokapitulin notaarilta, pappi Abel Viktor Favorinilta löytyi uskonnollisten kirjojen lisäksi yksi kappale kirkkolakia (Eb:8, 1.-15.3.1856). Maanmittari Petter Alexander Mikander oli puolestaan omistanut “Landtmäteri författningar” (Eb:9:1, 28.5.1863).

Myös muutama nainen vilahtaa oikeudellisen kirjallisuuden omistajina. Lautamiehenlesken Susanna Juutilaisen perukirjasta löytyy suomenkielinen lakikirja (Eb:9:1, 30.4.1861) ja edellä mainitun Carl August Malmbergin vaimo Kristina jätti jälkeensä paitsi uskonnollisia kirjoja ja erinäisiä muita kirjoja (”diverse andra böcker”) myös Bonsdorffin kameraalilainopin (Eb:12, 19.5.1881). Puolitoista vuotta maanmittarimiehensä jälkeen kuolleelta Julia Thiléniltä löytyi edelleen kaksi oikeudellista kirjaa, Bonsdorffin kameraalilainoppi sekä kokoelma maanmittaussäädöksiä, vaikka ilmeisesti edesmenneen miehen muu laaja oikeudellinen kirjallisuus oli myyty tai annettu eteenpäin (Eb:8, 27.-28.5.1856). Lääninkamreeri Gustaf Fredric Keppleruksen perukirjasta puolestaan käy ilmi, että hän jätti leskelleen yhden lakikirjan ja yhdelle pojistaan lakikokoelman (Eb:1, 25.1.1826). Luonnollisesti naisille periytyi oikeudellista kirjallisuutta heidän miehiltänsä, mutta on myös mahdollista, että joku heistä on tavalla tai toisella ollut tekemisissä oikeudellisen työn kanssa esimerkiksi miehensä apuna. Naisten epävirallinen osallistuminen oikeudelliseen työhön onkin yksi niistä teemoista, joita Mia Korpiola tutkii tässä projektissa.

Kirjojen yleistyttyä ja kirjaomistuksen lisäännyttyä 1800-luvun kuluessa niitä ei enää vuosisadan lopulla merkitty perukirjoihin yhtä yksityiskohtaisesti, kuin vielä vuosisadan alussa (Markkanen, s. 55). Kuopiolaisperukirjoissakin yleistyvät ilmaisut kuten ”diverse sorts böcker” ja ”andra böcker i strödda ämnen”. Uskonnollinen ja oikeudellinen kirjallisuus tuntuu kuitenkin muodostavan jossain määrin poikkeuksen. Usein perukirjasta saattaa löytyä nimenomainen maininta esimerkiksi Raamatun, virsikirjan ja lakikirjan omistuksesta ja sen lisäksi erittelemättä maininta muista kirjoista. Toisaalta esimerkiksi paljon oikeudellista kirjallisuutta omistaneen varatuomari Gustaf Thilénin perukirjassa vuodelta 1855 on yksilöity osa oikeudellisista kirjoista ja lopuksi on mainittu yleisesti ”och 12 band smärre juridiska böcker” (Eb:7, 12.1.1855). Tuulaakikirjanpitäjä H.J. Lindborgin kirjaomistus mainitaan lyhyesti: ”1 st Postilla, 1 Juridisk bok” tarkentamatta tuota teosta sen enempää (Eb:10, 18.3.1869). Varovaisen optimistisesti voisi kuitenkin lähteä siitä, että oikeudellisesta kirjallisuudesta on mahdollista löytää tietoja myös vuosisadan jälkipuolelta. Kenties se kertoo myös siitä arvosta, jonka perunkirjoituksen toimittaneet henkilöt – kaupungeissa maistraatin jäsenet – antoivat uskonnolliselle ja oikeudelliselle kirjallisuudelle.

Löydetyn oikeudellisen kirjallisuuden lisäksi huomio kiinnittyy myös siihen, keiltä sitä ei löytynyt. Vaikka osa Kuopion raatimiehistä oli omistanut lakikirjoja, kaikkien kohdalla näin ei ollut. Esimerkiksi raatimiesten Gabriel Sjöblomin ja Christopher Bonsdorffin perukirjoista ei löydy lainkaan kirjoja (Eb:3, 24.11.1835 ja 10.3.1836). Raatimies ja satulaseppä Carl Fredrik Moberg omisti kuollessaan vain kolme uskonnollista kirjaa (Eb:4, 17.8.1837). Raatimies, kauppias Otto Wilhelm Roering oli puolestaan kartuttanut valtavan omaisuuden, mutta joukosta löytyi vain seitsemän kirjaa, joita ei yksilöity tarkemmin (Eb:8, 22.-24.11.1858). Luultavasti näiden joukossa ei siis ollut oikeudellista kirjallisuutta. Edellä mainitut herrat olivat kaikki maallikoita, kaupungin porvareita, jotka toimivat samalla raastuvanoikeuden jäseninä. Ehkä hieman yllättäen myöskään juristikoulutuksen saaneelta oikeusraatimies Alexander Ingmaniltakaan ei löytynyt yhtään oikeudellista kirjallisuutta. Perukirjan mukaan Ingmanin ainoa kirjallinen omaisuus oli ”37 delar Fryhséns hist. arbeten” sekä Ruotsin ja Suomen kartat (Eb:12, 9.10.1879). On toki muistettava, että nämä henkilöt ovat voineet jo ennen kuolemaansa myydä kirjojaan tai vaikkapa lahjoittaa niitä pojilleen, jolloin niitä ei luonnollisestikaan mainittaisi perukirjassa.

Perukirjojen ohella myös huutokauppapöytäkirjat voivat tarjota lisätietoa kirjaomistuksesta. Esimerkiksi raatimies Samuel Henrik Snellmanin kuoleman jälkeen hänen jäämistönsä huutokaupattiin ja sorvari ja raatimies Fredrik Reinhold Ehnberg huusi siitä itselleen lakikirjan (Cb:1, 20.4.1841, Huutokauppapöytäkirjat, Kuopion raastuvanoikeuden arkisto, KA Joensuu). Näin oikeudellista kirjallisuutta siirtyi seuraavalle raatimiespolvelle.

Samuel Henrik Snellmanin jäämistön huutokauppa.

Vaikka kaikki maallikkoraatimiehet eivät välttämättä omistaneet lakikirjoja tai muuta oikeudellista kirjallisuutta, voidaan kuitenkin näiden lähteiden valossa huomata, että sitä oli kuitenkin varsin hyvin saatavilla Kuopiossa. Lisäksi oikeudellista kirjallisuutta löytyi kirjastosta. Kuopion lyseon kirjastoluettelosta löytyy niin 1600-luvun teoksia Hugo Grotiukselta ja Samuel Pufendorfilta kuin tuoretta käytännöllisempää oikeudellista kirjallisuutta. Osa saatiin lahjoituksina, mutta myös uusia hankintoja tehtiin. Esimerkiksi vuonna 1853 kirjastoon hankittiin Fredrik Schreveliuksen “Civilrätt, 3. vol.”, Johan Gabriel von Bonsdorffin “Kamerallagfarenhet, 3 vol.” sekä Frans Ludvig Schaumanin ”Kyrkorätt, 1, 1 vol.” (Bc:9, Kirjastoluettelot 1814–1859, Kuopion lyseon I arkisto, KA Joensuu). Näyttää siis siltä, että myös maallikoilla oli Kuopiossa vähintään kohtuulliset mahdollisuudet päästä käsiksi oikeudelliseen tietoon, eivätkä porvarismiehet olleet aivan tyhjän päällä toimiessaan tuomareina tai hoitaessaan oikeudellisia toimeksiantoja.

Anna Kuismin

Hänellä [herra Nurkkelinilla] oli jo auringon paisteessa välkkyvät verkavaatteet ja keppi, keikkapäinen käynti sekä harjasvenäläiseltä ostetut lasisilmät, suuret kuin lautaset. Mutta hänpä taisikin kirjoittaa – siinä syy kiiltäviin verkavaatteihin; kuului osaavan lukuja multipliseerata – siksi nokka tähtiä tähysti; ja mikä painavinta oli, taisi hän puhua ja kirjoittaa protokollat ja velkakirjat ruotsiksi, – tätä vanhan-aikuista Suomen herraskieltä pitivät vielä niihin aikoihin Kehnosuon talonpojatkin kaiken herruuden satoisana tähkänä — jonka tähden häntä kyläkunta pelvolla ja vapistuksella kunnioitti. Kätkipä ja tallensi hän koko kylän tarpeeksi lakiviisautta, jota, kuten sukkela puotimies, voittohinnoista kaupitsi. (J. H. Erkko, Nuori Aatami”, 1881)

Pitkin 1800-lukua ja vielä 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä lehdissä toistuu sana nurkkasihteeri, jolla on liuta synonyymejä: nurkkakirjuri, nurkka-asianajaja, viina-advokaatti, sikunasihteeri. Suomenruotsalaisissa lehdissä esiintyy suora käännös (knutskrifare), riikinruotsissa bränvinsadvokat. Suomalainen termi on peräisin saksasta (Winkeladvokat) samoin kuin norjan vinkelskriver. Nykysuomen sanakirja sisältää seuraavan määritelmän: ”(halv.) tav. itseoppinut, epäpätevä asioitsija, nurkkakirjuri’.

Hämeen Sanomat 25.11.1890. (Kuvan voi avata suurempana toiseen välilehteen).

Useimmiten nurkkasihteereiksi kutsuttiin miehiä, jotka hankkivat kirjoitustöillä lisätuloja tai koko elantonsa. Heitä tarvittiin aikana, jolloin suomella ei vielä ollut tasa-arvoista asemaa oikeuslaitoksessa. Oikeudenkäynnin epäkohtia käsittelevässä lehtikirjoituksessa mainitaan, että nurkkakirjurilla on yleensä on takanaan ”siweellinen haaksirikko” – opinnot ovat keskeytyneet viinan vuoksi (Aamulehti 5.3.1889). Artikkelissa ”Nurkkasihteerit” mainitaan taipumus väkijuomiin: heidän ylin onnensa on ”rypeä juoppoudessa, mutta yhtä kaikki köyhä wäki ja useinpa talonpojat, itarimmat tietysti, kääntywät heidän puoleensa” – ja niin tekee kolmen markan räätäli kuuden markan vahingon (Hämeen Sanomat 25.11.1890). Nurkkakirjurit toimivat myös oikeudessa asianajajina. Sanomalehdissä valitettiin, että he yllyttivät ihmisiä riitoihin saadakseen asiakkaita ja pitkittävät oikeusjuttuja kerryttääkseen palkkiotaan.

Nurkkasihteeriksi kutsuttiin joskus myös talonpoikia, jotka laativat itse asiakirjoja.  Myös heihin kohdistui arvostelua:

Sellaiset sihteerit owat monta wahingollisemmat kuin ne niinkutsutut ”nurkkasihteerit”, waikka heitäkin kowin, – useen syystä, waikka useen syyttäkin – morkataan. He, ”nurkka-sihteerit” nimittäin, toki tekevät sanat selwiksi, waikka lauseet toisinansa eiwät ole tehdyt ajatus-opin ja kirjat ei lain-kaawan jälkeen. Mutta suurin osa talonpoikaisia ”sihteeriä” kirjoja tehdessänsä eiwät saa sanojaan edes täysinäisesti tehdyksi, muista wajawaisuuksista puhumatta. Että ne niinmuodoin pilaawat kirjat, turmelewat ja sotkewat asiat, on arwattawa ja, kuin jo sanoimme, kylliksi nähtykin. (Suomen Julkisia Sanomia -lehdessä 18.10.1860)

Toisaalta talonpoikia kannustettiin kirjoitustöihin. Tietoa vaikkapa testamenttien ja kontrahtien laatimisesta tarjosi esimerkiksi Uusi lainopillinen käsikirja. Kiinnostavaa on, että mainoksessa mainitaan nurkkakirjurit: ”Ei sen tarkoitus myöskään ole kaswattaa nurkkasihteerejä; maan tahdotaan parhaasta päästä koettaa estää hämmennyksiä ja riitoja kansalaisten wälillä sekä, miten mahdollista on, poistaa turhia oikeudenkäyntejä” (Sanomia Turusta 15.11.1872).

Nurkkasihteeri-sanaa käytettiin myös käräjäkirjurin synonyymina. Suomusjärveläinen maaseutukirjeenvaihtaja kuvasi prosessia, joka johti päätymiseen vaatimattomaan virkaan. Varakkaan talollisen tai rusthollarin poika oli lähetetty kaupunkiin kouluun, mutta koulu oli keskeytynyt ja poika palannut haluttomana maalla. ”Usein on hänellä tosin joku nurkkakirjurin wirka, jonka sisääntulo usein on wähäinen herrasmiehelle. Ia niin on tuosta koulua käyneestä tullut renttuherra” (Turun Lehti 14.10.1884). Haaksirikkoon oli johtanut viinankäyttö.

Nurkkasihteeri on läsnä myös monissa runoissa, kertomuksissa ja romaaneissa. Epäluotettavan kirjurin hahmo esiintyy esimerkiksi Antti Puhakan laajalti tunnetussa runossa ”Jussin juttureissu” (Suometar 17.8.1847), jossa talonpoika lähtee kaupunkiin löytääkseen ruotsintaitoisen kirjurin. Hän tapaa ”vanhan virkaheiton”, joka tekee hänelle vaadittavan asiakirjan. Mutta kun Jussi palaa kansliaan, kuvernööri tyrmää kirjurin tekeleen. Jussi saa palata rahattomana ja eväslaukkunsakin menettäneenä kotiinsa. Nurkkasihteerejä ovat myös ”ylimaan lakimies Nällhuuti” (Väinö Kataja), ”Valvoherra” (Pietari Päivärinta) ja Nurkkasihteeri Hansnerus (Larin-Kyösti). Ammattikunnasta on myös kaskuja ja anekdootteja. Kerrotaan, että vuonna 1880 herännäispappi Josef Grönberg oli Tampereen hautausmaata vihittäessä julistanut, että nyt tamperelaisilla oli paikka, ”jossa ei auta advokaattien temput eikä sikunasihteerin koukut. Täällä kaikki teidän riitanne päättyvät, ei täällä ylimyksiin vedota. Täällä vallitsee Jumalan totuus.”

Oikeuslaitoksen kehittyessä ja koulutustason noustessa nurkkakirjurien ammattikunta menetti entisen asemansa. Mitä pitemmälle 1900-luku etenee, sitä harvemmin nurkkasihteereistä kirjoitetaan lehdissä. Negatiivinen sävy ei kuitenkaan katoa. Suomen teollisuuslehdessä ilmestyneessä artikkelissa ”Uudempaa arkkitehtuuria” korostetaan arkkitehdin korkeaa moraalia verrattuna vähemmän koulutettuihin: ”niin onkohan sanottu etteivätkö nuo ’nurkkasihteerit’ rakennustaiteen alalla monesti nylje sydämettömämminkin ’kundejaan’ kuin arkkitehdit ehkä tekisivät” (Kotitaide 9/1913). Koulutusta tarvitsee myös kauppias, jottei hän muistuttaisi nurkkasihteeriä, asianajajan vastakohtaa (Maakauppias 18–19/1913).