Poliittisen historian blogi julkaisee oppiaineen opiskelijoiden opinnäytteisiin perustuvia kirjoituksia monipuolisesti poliittisen historian tutkimuskirjon eri aiheista. Mukaan otetaan seminaarinvetäjien erinomaisiksi arvioimia töitä. Sarjan ensimmäisessä osassa Ville Vesa tarkastelee Perussuomalaisten puheenjohtajavaihdosta, Timo Soinin perintöä ja mielikuvaa kansasta populistisen puolueen retoriikan keskiössä.
”Minä luotan Perussuomalaisten kenttäväkeen valita puolueellemme uusi puheenjohtaja”. Näillä sanoilla Timo Soini kuvaili Perussuomalaisten puheenjohtajavaalia, ilmoittaessaan blogissaan ettei hae kesäkuun puoluekokouksessa puheenjohtajaksi. Ilmoituksen jälkeen on tapahtunut paljon: Jussi Halla-aho voitti puheenjohtajavaalissa selvin numeroin Sampo Terhon, Sipilän hallitus on ollut puheenjohtajavalinnan takia hajoamisen partaalla ja Perussuomalaisten eduskuntaryhmästä on irronnut 20 edustajan ryhmä, mukanaan myös puolueen isähahmo Timo Soini.
Kevään edetessä on näyttänyt selvältä, että Soinin jälkeinen aika toisi mukanaan myös muutoksen puolueen linjassa, mutta tämän kaltaista myllerrystä harva osasi odottaa. Halla-ahon johtama Perussuomalaiset onkin ottanut erittäin selkeän pesäeron Soinin perintöön. Mutta millaisen perinnön Soini Perussuomalaisille jättää?
Yksi tapa lähestyä asiaa on tarkastella, millaisena avoimen populistinen poliitikko näkee paljon puhumansa kansan. Koska populistinen retoriikka keskittyy luomaan vastakkainasetteluja kansan ja eliitin välille, on mielenkiintoista pohtia sitä, millainen populistien puolustama kansa todellisuudessa on. Paul Taggart on määritellyt populismin sydänmaa-käsitteen (heartland) kautta. Hänen mukaansa sydänmaa on kuviteltu ja abstrakti maailma, jossa vallitsevat populistisen liikkeen arvot, ja sitä asuttaa sisäisesti eheä kansa. Se on utopian kaltainen, mutta sijaitsee menneisyydessä. Se saattaa olla historiallisesti todellinen tai sitten ei. Taggart näkeekin, että populistien puhuessa kansasta he itse asiassa rakentavat sydänmaataan, ja sitä tapahtuu etenkin silloin, kun jokin uhkaa perinteistä kansaa.
Timo Soini on rakentanut oman sydänmaansa SMP:n perinnölle. Soini aloitti poliittisen uransa 1980-luvun alussa Suomen Maaseudun Puolueessa (SMP), joka rakentui puolueen perustajan Veikko Vennamon henkilöhahmon ympärille. SMP profiloitui 1960- ja 1970-luvuilla yhteiskunnallisesta rakennemuutoksesta kärsivien pienviljelijöiden puolueeksi. Vennamon retoriikassa pienviljelijä kantoi kansallisen identiteetin puhtaimpia puolia: ahkeruutta, riippumattomuutta ja omatoimisuutta. Vennamon sydänmaata asutti tuolloin siis ainoastaan pientalonpoika. 1980-luvulle tultaessa yhteiskunnan rakennemuutos oli kuitenkin ajanut vääjäämättä SMP:sta ohi. Puolue muuttuikin Pekka Vennamon puheenjohtaja-aikana lähiöiden puolueeksi.
SMP:n raunioille vuonna 1995 perustetun Perussuomalaisten profiloituminen oli myös tämän muutoksen sanelema. Soini luo retoriikassaan sydänmaata, jota asuttavat sekä talonpoika että duunari. Pienviljelijään Soini liittää samoja ominaisuuksia kuin Vennamo. Soini toteaa jäähyväispuheessaan, että ”henkinen tunnemaisemani on kuva pienviljelijän sielusta […] pienviljelijä on syntyään ja luonteeltaan riippumaton”. Merkittävin ero Soinin ja Vennamon talonpoikadiskurssissa on se, että Vennamolle maaseutu on aktiivinen osa yhteiskuntaa, kun Soinille se on taas ennen kaikkea kulttuurisen perinnön kantaja.
Sen sijaan asutuskeskusten duunarit jakavat Soinin oman elinympäristön. Lähiöt ja torit ovat Soinin kotikenttää, jota kansoittaa yläluokkaisten kaupunkilaisten ”hörhöilystä” vapaa, tavallinen kansa. Tavallinen duunari näyttäytyy Soinin retoriikassa henkilönä, joka voi käydä hampurilaisravintolassa ilman tunnontuskia ympäristönsuojelusta tai eläinoikeuksista, samoin tavoin kuin hän uskaltaa nauttia täysin rinnoin jääkiekon maailmanmestaruuskisoista pelkäämättä tulevansa leimatuksi juntiksi.
Kun Halla-aho valittiin Soinin seuraajaksi, alkoi näyttää siltä, että käsitys kansasta vaihtuu puheenjohtajan myötä. Halla-ahon politiikan kärki on ennen kaikkea EU- ja maahanmuuttokritiikissä. Tuntuu vaikealta kuvitella Halla-ahon puhuvan kovinkaan uskottavasti duunareista, puhumattakaan talonpojista. SMP:n perinnöstä kumpuava talonpoikais- ja duunaridiskurssi, jolla on keskeinen osa Soinin retoriikassa, näyttää Halla-aholle saavuttamattomalta. Siinä missä Soini voi liittää nämä diskurssit SMP-taustaansa, Halla-aholla tällaista vaihtoehtoa ei ole.
Eduskuntaryhmän hajoaminen entisestään vahvistaa Halla-ahon ja Soinin linjan eriytymistä. Itse asiassa Halla-aho on tilanteessa, jossa hänen on välttämätöntä tehdä selkeä ero sekä Soiniin että Uusi vaihtoehto -ryhmään. Vain irrottautumalla selkeästi Soinin ajasta Halla-aho kykenee säilyttämään kannatuksensa puolueen sisällä. Tämä eronteko koskee populistisen puolueen tapauksessa myös käsitystä kansasta.
Toistaiseksi Halla-ahon tavassa määritellä kansaa keskeisintä ovat olleet kansallisvaltion rajat. Hänen maahanmuuttokritiikkiin perustuva kansa-määrittelynsä on tehnyt eroa ennen kaikkea suomalaisten ja muualta tulevien välillä. Näin ollen Halla-ahon maine yhden asian miehenä on koskenut myös kansan määrittelyä. Toisaalta hänen maahanmuuttokritiikkinsä avaa sydänmaa-käsitteen kannalta mielenkiintoisia tutkimuskohteita. Halla-ahon maalaama näkemys yhtenäiskulttuurin ajasta, jonka rippeet monikulttuurisuus tuhoaa, täyttää lähes täydellisesti sydänmaan määritelmän.
Jääkin nähtäväksi, mikä puolueen uuden puheenjohtajan tapa luoda kuvaa ideaalista kansasta on. Selvää on kuitenkin se, että niin kauan kuin puolueen agenda määritellään vastakkainasettelulla kansan ja eliitin välillä, ideaalin kansan määrittely tulee olemaan keskeinen osa puolueen identiteettipolitiikkaa.
Teksti: Ville Vesa
Kirjoittaja on poliittisen historian opiskelija, jonka kandidaatin tutkielmaan ”Nyt kaikkea on paljon. Hyvää ja vähemmän hyvää” – Veikko Vennamon ja Timo Soinin retoriikassa tuotettujen historiakuvien vertailu kirjoitus perustuu.
