Oikeistopopulistiset ja vihreät puolueet on 2000-luvulla opittu näkemään toistensa vastakohtina. Politiikkaa seuraaville on tullut tutuksi nelikenttä, jossa on esitetty puolueiden talouspoliittinen orientaatio vaakajanalla (vasemmisto–oikeisto) ja arvo-orientaatio pystyjanalla (liberaali–konservatiivi). Arvojanalla oikeistopopulistit ja vihreät ovat olleet toistensa ääripäät: populistit arvokonservatiivisin puolue ja vihreät arvoliberaalein. Suomessa arvoerot nykypuolueista Perussuomalaisten ja Vihreän liiton välillä ovat tulleet esiin etenkin ympäristö‑ ja maahanmuuttopoliittisten kysymysten yhteydessä.
Vaikka vihreiden ja populistien vastakohtaisuus tuntuu tässä päivässä jo liki itsestäänselvyydeltä, tilanne ei ole aina ollut näin mustavalkoinen. Ympäristöliikkeiden noustessa Suomen poliittiselle kartalle 1970-luvun lopulla silloisen populistisen puolueen, Suomen Maaseudun Puolueen (SMP), asenne liikkeitä kohtaan oli aluksi jopa myönteinen.
”Tervetuloa yhden asian liikkeet yhteistyöhön kanssamme” (Pekka Vennamo, 15.11.1979)
Ympäristöliikkeiden nousu Suomessa ajoittuu 1970-luvun jälkipuoliskolle. Kansakunnan muistiin ovat jääneet etenkin vuonna 1979 syntyneen Koijärvi-liikkeen aktivistit, jotka köyttivät itsensä kettingillä kaivinkoneisiin estääkseen Koijärven kuivatushankkeen. Koijärvi-liikkeen ja vuonna 1976 perustetun Helsinki-liikkeen aktiivit muodostivat 1980-luvun alussa vihreän liikkeen ytimen. Puolueeksi liike järjestäytyi kuitenkin vasta vuosikymmenen loppupuolella, koska liikkeen sisällä oli erimielisyyksiä siitä, tuleeko heidän ylipäänsä järjestäytyä puolueeksi vai ei.
Ihmeellistä kyllä, 1980-luvun alussa yhteistyön kätensä ympäristöliikkeille ojensi populistipuolue SMP. Vuoden 1980 kunnallisvaalien alla SMP:n uusi puheenjohtaja Pekka Vennamo kirjoitti puolueensa lehteen, Suomen Uutisiin, pitkän kirjoituksen otsikolla ”Yhden asian liikkeet ja SMP”. Kirjoituksessaan Vennamo kuvailee, miten ympäristöajattelu on kansan piirissä kasvussa, josta ympäristöliikkeiden nousu on osoitus. Hänen mielestään yhden asian liikkeiden ongelmana on se, ettei niillä ole suoraa poliittista vaikutuskanavaa. Hän toteaakin kirjoituksensa lopussa, että kaikkein tehokkain tapa liikkeiden edustamien asioiden edistämiseen kunnallisvaaleissa 1980 on se, että ne tukevat puoluetta, joka jakaa heidän arvonsa: vastustaa ydinvoimaa ja tekee työtä puhtaan luonnon ja elinympäristön puolesta. Vennamo viittaa ilmiselvästi SMP:hen.
Miksi SMP ojensi yhteistyön käden ympäristöliikkeille?
Tästä päivästä tarkasteltuna SMP:n ”käden ojennus” ympäristöliikkeille voi tuntua kummalliselta – pidetäänhän vihreiden arkkivihollista, Perussuomalaisia, SMP:n seuraajana. SMP:n toiminnan selittämiseksi pitääkin tarkastella SMP:n menneisyyttä.
SMP syntyi vuonna 1959 lohkeamisena maalaisliitosta, kun Veikko Vennamo riitaantui puolueen johdon kanssa ja perusti oman puolueensa. SMP profiloitui syntyessään pienviljelijöiden puolueeksi. Puolue sai 1960-luvun lopulla katkeransuloisen nosteen yhteiskunnan rakennemuutoksesta. Pientilat olivat ongelmissa, kun maaltamuutto kiihtyi ja pientila-Suomi alkoi siirtyä menneisyyteen. Veikko Vennamon johdolla SMP puhui ”talonpojan tappolinjasta” ja paketoiduista pelloista sekä suurimman agraaripuolueen, keskustan, ”suurtilalinjasta”. Viesti vetosi ja vuoden 1970 eduskuntavaaleissa puolue nousi yhden kansanedustajan puolueesta 18 edustajan puolueeksi.
Lähestyttäessä 1980-lukua pienviljelijäargumentti oli kuitenkin menettänyt merkitystään, kun pienviljelmistä oli tullut maatalouden marginaalia. SMP pyrki uudistumaan vaihtamalla puheenjohtajansa vuonna 1979 Veikko Vennamon poikaan, Pekka Vennamoon. Nuorempi Vennamo johdattikin SMP:n vuoden 1983 ns. ”rötösherravaaleissa” voittoon ja aina hallitukseen asti. Uudella vuosikymmenellä puolueen kannatus tuli jo vahvemmin asutuskeskuksista.
Vaikka SMP selkeästi urbanisoitui tultaessa 1980-luvulle, maatalouspolitiikan painoarvo säilyi silti suurena. Ilmeistä kuitenkin oli, että maatalouspolitiikan sisältöä piti päivittää uudella vuosikymmenellä. SMP pyrkikin tarttumaan ajan uuteen virtaukseen, ympäristöajatteluun, ja liitti sen osaksi pien‑ ja perheviljelmäkeskeistä maatalouspolitiikkaansa. SMP julkaisi vuonna 1978 ekologisen erityisohjelmansa, jossa mm. vastustettiin ydinvoimaa, mutta myös vaadittiin siirtymistä luonnonmukaiseen viljelyyn. Vuonna 1981 julkaistussa maatalouden erityisohjelmassa luonnon‑ ja ympäristönsuojelulliset teemat olivat näkyvästi esillä: ohjelmassa korostettiin, että maatalouden tulisi perustua pien‑ ja perhetiloilla tapahtuvalle biodynaamiselle viljelylle, jossa viljely on pikemmin elämäntapa kuin elinkeino.
SMP:n valovoimaisimmat poliitikot, isä ja poika Vennamo, pitivät 1980-luvulla aktiivisesti esillä luonnonmukaisen viljelyn vaatimusta. Vennamot kuitenkin lähestyivät ympäristöasioita ensisijaisesti elintarviketuotannon kautta. He korostivat luonnonmukaisen viljelyn saasteettomia elintarvikkeita ja vertailivat niitä ”tehotuotettuihin” elintarvikkeisiin, jotka olivat ”myrkkyjä mustanaan”. Kyseessä oli ilmiselvästi sovellutus SMP:n vuosikymmenen takaisesta vastakkainasettelusta pien‑ ja suurviljelmien välillä – tällä kertaa vastakkain olivat luonnonmukaiset viljelmät ja tehomaatalous.
Ei lienekään sattumaa, että niin kauan kuin ympäristöliikkeet pysyivät puoluepolitiikan ulkopuolella, SMP saattoi suhtautua niihin jopa varovaisen positiivisesti. Pekka Vennamon esittämä yhteistyökutsu 1980 kunnallisvaalien alla osaltaan kumpusikin pyrkimyksestä kääntää ajan virtaus, ekologisuus, SMP:n kasvavaksi kannatukseksi.
”SMP on maamme todellinen vihreä puolue” (Pekka Vennamo, 6.2.1986)
SMP:n asenne ympäristöliikkeitä kohtaan alkoi kuitenkin muuttua 1980-luvun edetessä. Helmikuussa 1986 Pekka Vennamo toi Suomen Uutisissa esiin, että vihreiden ajamat ympäristöarvot ovat kannatettavia, mutta korosti samalla, että SMP on ajanut samoja arvoja jo vuosikymmeniä. Hän tuo esiin, miten hyvistä periaatteista huolimatta vihreiden käytännön politiikka on osoittautunut hyvin ”punaiseksi”. Myös Veikko Vennamo alkaa kirjoittaa 1980-luvun edetessä yhä useammin vihreiden ”vouhotuksesta”, ”sinisilmäisistä idealisteista” sekä esittää vihreän liikkeen median ja suurten puolueiden lemmikkinä. Alkaa kuulostaa tutulta.
SMP:n ja Vennamoiden kiristyvä asenne vihreitä kohtaan vaikuttaa korreloivan vihreän liikkeen kannatuksen ja vakiintumisen kanssa. Eduskuntavaaleissa 1983 vihreän liikkeen listoilta nousi eduskuntaan kaksi edustajaa, Kalle Könkkölä ja Ville Komsi. Seuraavana vuonna liikkeen valitsijayhdistykset onnistuivat keräämään kunnallisvaaleissa melkein kolme prosenttia äänistä. SMP:ssä vihreiden menestyksen nähtiin tulevan SMP:n kustannuksella. SMP:n vuoden 1987 eduskuntavaalien valtakunnallisessa vaalisuunnitelmassa todetaan, että SMP on menettänyt edellisten eduskuntavaalien jälkeen 20 000 kannattajaa vihreisiin. Suunnitelmassa todetaan myös, että vihreä liike on hyötynyt asemastaan puoluepolitiikan ulkopuolella. Analyysi päättyykin toteamukseen ”Siksi JATKUVASTI ON VAKAVASTI SUHTAUDUTTAVA VIHREIDEN UHKAAN”.
Lopulta SMP:n suhde vihreään liikkeeseen viileni yhtä nopeasti kuin se oli lämmennytkin. SMP:n ympäristöpolitiikka nivoutui tiiviiksi osaksi puolueen maatalouspolitiikkaa, jolloin globaalit ongelmat eivät olleet niin akuutteja kuin lokaalit. SMP:n ympäristöpolitiikassa oli aimo annos pientila‑Suomeen liittyvää nostalgiaa, jota vihreästä liikkeestä ei löytynyt. Toisaalta voidaan ajatella, että puheet vihreiden ”vouhottamisesta” tai ”idealismista” kumpusivat myös arvopohjan erilaisuudesta: SMP oli arvokonservatiivinen puolue, kun taas vihreä liike rakentui selkeästi arvoliberaalimman eetoksen pohjalle.
Ilmiselvää kuitenkin on, että Suomessa on tänä päivänä tultu kauas tilanteesta, jossa populistit ja vihreät kamppailevat samoista äänestäjistä. Toki Perussuomalaisten suhde maatalouteenkin – puhumattakaan pienviljelyksestä – on muuttunut entistäkin etäisemmäksi Jussi Halla-ahon valtakautena. SMP:n suhde ympäristöliikkeisiin kuitenkin osoittaa jälleen sen, että historia on harvoin kovin lineaarista: tämän päivän itsestäänselvyydet eivät ole sitä välttämättä aina olleet.
Ville Vesa
Kirjoittaja on poliittisen historian oppiaineen harjoittelija, jonka pro gradu -tutkimukseen Kansa isältä pojalle – Veikko ja Pekka Vennamon käsitys kansasta Suomen Uutisten kirjoituksissa 1979–1986 kirjoitus perustuu.
