Suomi oli valitettavasti uutisotsikoissa (yle.fi ja Helsingin Sanomat 18.12.) negatiivisessa merkityksessä, kun vanhemmuuden uupumusta vertailtiin kansainvälisesti. Joku ehkä nyökkäilee, joku toinen ehkä turhautuu siitä, että päivänselvä asia ylittää uutiskynnyksen: ”vanhemmathan ovat kautta aikojen olleet vähän väsyneitä”. Vanhemmuuden uupumus on kuitenkin muuta kuin vanhemmuuteen ajoittain kuuluvaa väsymystä. Se on väsymystä joka ei lähde huilaamalla, mutta ennen kaikkea se on jotain, joka ei koske vain vanhempaa itseään vaan on – työuupumuksesta poiketen – nimenomaan vanhemmuuteen liittyvää, ja sitä kautta myös lapsia koskettavaa.
On tärkeä huomata, että kyse ei ole rakkauden puutteesta: vanhempi voi olla sekä uupunut että rakastaa lapsiaan. Lapsilla on kuitenkin oikeus tuntea olevansa rakastettu ja vanhemmilla on oikeus jaksaa rakastaa.
Uupumus on syytä ottaa vakavasti, koska sen seurauksena laiminlyönnin ja kaltoinkohtelun riski kasvaa merkittävästi. Kauan ennen sitä vanhemmuudesta tulee ”suoritus” – vanhempi tekee sen mikä täytyy, ja pinnalla kaikki näyttää ehkä olevan hyvin, mutta emotionaalinen etäisyys lapsen ja vanhemman välillä kasvaa. Tämä myös aiheuttaa sen, että vanhempi ei enää koe iloa vanhemmuudesta (eli ne pienet kultaiset hetket, jotka ovat niin palkitsevia ja merkityksellisiä katoavat tiskirättiarkeen). Tämä on tietysti haavoittavaa, ei vain vanhemmalle, vaan ennen kaikkea lapselle.
Uutiset ovat siis yhtä aikaa sekä toivottomia että toiveikkaita: vanhemmat ovat uupuneita. On tärkeää, että tiedostamme ja tunnistamme tämän ilmiönä (mikäli tunnistat itsesi uupuneeksi, et ole yksin), mutta myös tunnustamme tämän: voimme puuttua vain siihen, minkä olemassaolosta tiedämme. Entä toiveikkuus? Uutisoinnista ei käynyt ilmi, että vanhemmuuden uupumusta voi tuloksekkaasti myös hoitaa – uupumuksen ohimenemistä ei tarvitse odottaa. Emme aina voi muuttaa elämän kuormittavia tekijöitä, mutta kannattelevia tekijöitä voimme vahvistaa tai jopa lisätä. Tärkeintä on, että ilmiöstä ollaan tietoisia, koska seuraukset voivat olla pitkäaikaiset.
Ennakoinnilla voidaan nostaa aallonpohjaa
Koronaviruksen pitkäaikaisvaikutuksista ehkä ennakoitavimmissa olevia ovat sen vaikutukset psyykkiseen hyvinvointiin (Carbone 2020). Myös Mirjam Kalland (2020) on tuonut esiin tilastojen tulkinnassa helposti tapahtuvan inhimillisen erehdyksen: keskimäärin kaikki näyttäisivät voivan hyvin. On ihmisiä ja perheitä, joille koronakevät ja -syksykin toivat kaivatun hengähdystauon ja jotka nauttivat oravanpyörän hidastumisesta ja yhdessäolosta. Nyt tilanne on pitkittynyt, ja poikkeustilasta on tullut ”uusi normaali”. On myös ihmisiä ja perheitä, joiden psyykkinen hyvinvointi, talous ja terveys on romahtanut tai ainakin uhka on todellinen. Tilastollisesti tarkasteltuna keskiarvo saattaa siis olla hyvinkin tavanomainen. On kuitenkin ilmeistä, että kuilu hyvin ja huonosti voivien ja pärjäävien välillä on kasvanut entisestään.
Koronan keskellä tulevaisuutta on vaikea ennakoida. Tätä epävarmuutta täytyy vain sietää. Virus on uusi, emmekä ymmärrä sitä tarpeeksi hyvin voidaksemme ennakoida, mitä tapahtuu seuraavaksi. Kuitenkin me ymmärrämme ihmisen mieltä ja vointia tarpeeksi, jotta osaamme ennakoida tulevaa psyykkisen ja sosiaalisen huonovointisuuden aaltoa. Tämä aalto on saatava matalaksi, ja tässä ennakointi auttaa paljon.
Meidän on panostettava niin yksilöiden, kuin yhteisöjen hyvinvointiin, resilienssiin ja omahoitoon. Me kaikki olemme nyt tiukoilla. Käsillä oleva epävarmuus ja uhan ilmapiiri nostaa valitettavasti pinnalle myös vanhoja traumoja, ja toivottomuuden ilmapiiri lisää laiminlyönnin ja kaltoinkohtelun riskiä. Samanaikaisesti meillä kaikilla on myös suojaavia tekijöitä, joiden tunnistaminen ja vahvistaminen auttavat selviytymään korona-ajan yli.
On ensiarvoisen tärkeää, että osaamme tunnistaa ne ihmiset, joiden tulevaisuuteen korona-ajan ”psyykkinen ja sosiaalinen aalto” on vaarassa jättää pahimmat jäljet.
ACEt apuna aallokon kartoittamisessa
Lapsuuden haitalliset kokemukset (Adverse Childhood Experiences eli ACEt) ovat taustatekijöitä, jotka saattavat lisätä riskikäyttäytymistä.
Viime aikoina keskustelua on ollut paljon siitä, onko haitallisia lapsuusajan kokemuksia mielekästä seuloa yksilötasolla, ennustaako ACE-määrä yksilön kohdalla mitään? Sekä fyysisestä että psyykkisestä hyvinvoinnista huolehtiminen on taloudellisesti ja eettisesti kannattavampaa ennaltaehkäisevästi, siksi on tärkeää tiedostaa kohonneen riskin vähentämisen tapahtuvan yksilötasolla.
On ensiarvoisen tärkeää, että osaamme tunnistaa ne ihmiset, joiden tulevaisuuteen korona-ajan ”psyykkinen ja sosiaalinen aalto” on vaarassa jättää pahimmat jäljet.
On selvää, että kollektiivisella tasolla ACEjen voidaan näyttää lisäävän paitsi riskikäyttäytymistä (tupakointi, alkoholin käyttö, epäterveelliset ruokatavat) myös yleistä sairastavuutta. Etenkin fyysisten pitkäaikaisvaikutusten ajatellaan johtuvan stressikuormasta, niin sanotusta toksisesta stressistä, ja palautumisen puutteesta. Koronan keskellä on tärkeä huomata, että lapsuusajan haitallisiin kokemuksiin liittyvä riskikäyttäytyminen on osaltaan myös pyrkimystä stressin hallintaan, joskin epäterveellisin keinoin. Vaikka haittavaikutuksia ei välttämättä yksilötasolla voida ennustaa, yksilö itse voi omilla valinnoillaan ja käyttäytymisellään kuitenkin vähentää riskiä sille, että COVIDin aikainen stressinhallinta kostautuu myöhemmin elämässä fyysisten elintapasairauksien muodossa. Samoin voi pohtia myös muiden riskitekijöiden tiedostamista yleisellä tasolla ja kartoittamista yksilötasolla: Jos tiedämme että yksilöllä on esimerkiksi sukurasitteena korkea verenpaine, on varsin perusteltua seurata verenpainetta säännöllisesti, jotta tarvittaessa voidaan reagoida nopeasti verenpaineen nousuun. Selviytymistä ja toiveikkuutta edistää myös ystäviltä ja yhteisöltä saatu tuki. Ammattilaisten tarjoama asiatieto, myötätuntoinen kohtaaminen ja tsemppaus tukevat tarvittavaa muutosta.
Näkisimme, että psyykkisten ja sosiaalisten haittavaikutusten suhteen pätee sama: emme voi ennalta tietää kuka kuuluu juuri siihen ryhmään, jolla ACEjen myötä ilmenee esimerkiksi psyykkisiä oireita, emmekä tietenkään myös, johtuvatko mahdolliset oireet juuri ACEista. Tiedetään kuitenkin myös, että stressi on yksi merkittävä väkivallan riskitekijä. Tämän vuoksi meidän on tärkeä tunnistaa riski.
On silti perusteltua panostaa ”ennaltaehkäisevään hoitoon” – tämän voisi ajatella olevan ihmisoikeus. Suojaavien tekijöiden tunnistamisessa ja vahvistamisessa riittää työsarkaa. Voimme muuttaa ainoastaan asioita joiden olemassaolon tiedostamme ja tunnustamme.
ACEjen seulomisen ei ole tarkoitus toimia ”viite-arvoina” kliinisesti, eikä ACEja ole tarkoituksenmukaista käyttää palvelunohjaamisessa tai ohjautumisessa ratkaisevana tekijänä siten, että jokin palvelu evättäisiin matalan ACE-pistemäärän takia tai että johonkin palveluun ohjattaisiin automaattisesti tietyn ACE-pistemäärän täyttyessä.
ACEt ovat kuitenkin osa kokonaiskuvaa ja tapa jäsennellä sekä lähestyä jotain, joka monesti on tapahtuessaan ollut yksin kannettavana, ja usein salaisuus ja siihen mahdollisesti liittyvä häpeä on lisännyt taakkaa entisestään.
Voimme tarjota korjaavia kokemuksia toinen toisillemme joka kohtaamisessa. ACEjen ja stressivasteen kumulatiivinen vaikutus on se, mikä aiheuttaa haitallisia vaikutuksia – kumulatiivinen korjaavien kokemusten tarjoaminen on siis elintärkeää. Tarvitaan monialaista yhteistyötä, ja kansalaisrohkeuttakin: tarvitsemme riittävän monta, jotka uskaltavat kysyä, puuttua ja kannatella. Tämä pätee myös yksilötasolla. Tämän vuoksi on erittäin tärkeää järjestää ne palvelut, joissa esimerkiksi lapset, nuoret ja perheet normaalisti asioivat, korona-aikana normaaliin tapaan tai pikemminkin vahvistaa palveluja.
Tarvitaan monialaista yhteistyötä, ja kansalaisrohkeuttakin: tarvitsemme riittävän monta, jotka uskaltavat kysyä, puuttua ja kannatella.
Stephen Carbone (2020) kehottaa panostamaan sekä yksilön että kollektiivisen resilienssin kohottamiseen. Tähän sopisi uudenlainen laumasuojan käsite: ”sosiaalinen ja emotionaalinen aalto” taltutetaan kollektiivisesti kannatellen niitä, joiden voimat ovat olleet jo ennalta vähissä, tai joiden kohdalla aallokko on käynyt liian haastavaksi pärjätä yksin. On tärkeä pitää huolta siitä, että emme luota siihen, että kaikki uimakoulun käyneet osaavat ja jaksavat uida, vaikka keskimäärin tämä onkin totta. Yhtä tärkeä on muistaa, että emme syytä mahdollisesta uupumisesta yksilön uimataitoja, vaan pidämme huolta siitä, että vaikka uimataitoja opetetaan kaikille, pelastusrenkaita on myös tarjolla niitä tarvitseville. Pelastusrenkaat toivottavasti olemassaolollaan myös lisäävät kollektiivista turvallisuuden kokemusta, vaikka juuri omasta uimataidosta ei olisikaan huolta.
Saija Westerlund-Cook
Väitöskirjatutkija (Alli Paasikiven säätiön apurahalla), Turun yliopisto
Tuovi Hakulinen
Tutkimuspäällikkö, TtT, Dosentti,
Tiedolla johtaminen ja vertaiskehittäminen -yksikkö, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL)
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Folkhälsanin blogissa 18.12.2020
Lähteet:
Carbone SR. ”Flattening the curve of mental ill-health: the importance of primary prevention in managing the mental health impacts of COVID-19” Mental Health & Prevention vol 19, 2020
Hakulinen T & Westerlund-Cook S. Lapsuusajan haitallisista kokemuksista kohti toiveikasta tulevaisuutta. THL-blogi 9.7.2020. https://blogi.thl.fi/lapsuusajan-haitallisista-kokemuksista-kohti-toiveikasta-tulevaisuutta/
Kalland M. Krisens verkningar på barn inom skola och småbarnspedagogik. Puheenvuoro Kuntaliiton webinaarissa Barn och familjers sociala problem i koronakrisens kölvatten – hur förbereder vi oss. 17.09.2020, Helsinki.
Seuraa meitä:
Jaa julkaisu:
