Yhteinen ääni: Surevan kohtaaminen – Ammattilaisen näkökulma

Yhteinen ääni: Surevan kohtaaminen – Ammattilaisen näkökulma

Aiheesta keskustelemassa dosentti, lastentautien erikoislääkäri, neonatologi Hanna Soukka ja erikoistutkija Jenni Huhtasalo.

Jakso on julkaistu osana opintojaksoa Surevan kohtaaminen (2 op), jonka aineistoihin voivat vapaasti tutustua kaikki Turun yliopiston tutkinto- ja jatko-opiskelijat.

Ammattilainen ja surevan kohtaaminen -podcast, tekstivastine

Yhteinen ääni on Turun yliopiston podcast, jossa keskustellaan ajankohtaisista aiheista monialaisesti. Tämän jakson tuotti Sote-akatemia.

Jenni: Tänään me ollaan täällä keskustelemassa lapsensa menettäneen vanhempien kohtaamisesta. Mä olen Jenni Huhtasalo Turun yliopiston Sote-akatemiasta, ja täällä mun seurassani tänään on keskustelemassa tästä aiheesta lastentautien erikoislääkäri Hanna Soukka. Tervetuloa Hanna.

Hanna: Kiitos.

Jenni: Puhutaan tänään tosiaan tämmösestä vähän ehkä hankalasta tai raskaastakin aiheesta, kun keskustellaan aiheesta, jossa vanhemmat on syystä tai toisesta menettäneet lapsensa, ja sinun työ on näiden pienten lasten parissa työskentely. Voisitko sä kertoa vähän Hanna meille tästä sun työstä, yleisesti semmosia asioita, mitä haluaisit tässä tuoda esiin?

Hanna: Joo, mä olen lastentautien erikoislääkäri, ja mä olen sen lisäksi neonatologi eli vauvojen lääkäri. Ja mä hoidan vauvoja, jotka tarvii heti syntymän jälkeen apua, tai muutaman päivän sisällä syntymästä. Et suurimmaks osaks ne lapset on täysiaikaisia vauvoja, joilla on joku ohimenevä hankaluus tai adaptaatio-ongelma. Ja sitten noin päivällisesti, päivämääräisesti mä osallistun eniten keskosten hoitamiseen, et heillä on pitkät hoitoajat meidän osastolla. Ja meidän osastolla sitten, jos mennään tähän tän päivän aiheeseen, niin menehtyy vauvoja, onneksi hyvin vähän, et yleensä alle 10 vauvaa menehtyy vuodessa, ja se syy, miksi vauvat menehtyy, on suurimmaks osaks se, että he syntyy aivan elämän äärirajoilla, raskausviikoilla 22 tai 23, 24, tai sitten näillä vastasyntyneillä on joku poikkeavuus, kromosomipoikkeavuus tai rakennepoikkeavuus, joka johtaa menehtymiseen. Ja hyvin harvoin on sitten vauva, joka syntyy vaikeasti hapenpuutteisena ja menehtyy sen takia.

Jenni: Kerroit, että oot näitten vauvojen kanssa paljon tekemisissä. Paljonko sun työstä on sitä vanhempien kohtaamista ja vanhempien kanssa keskustelua siitä lapsen tilanteesta?

Hanna: No me ollaan täällä Turun Tyksin keskolassa siitä hyvin onnekkaassa asemassa, et me toimitaan perhehuoneissa, mikä tarkoittaa sitä, että me toivotetaan koko perhe, tällä hetkellä valitettavasti vaan vanhemmat, hyvinkin tervetulleiksi meidän osastolla, ja osastolla on mahdollisuus asua niin, et siellä on perheille tai vanhemmille sängyt ja keittiötilat ja wc- ja suihkutilat ja pyykinpesutilat, niin että halutessaan vanhemmat voi asua vauvansa kanssa meidän osastolla, ja se tarkoittaa sitä, et kohtaamisia perheen kanssa on koko ajan. Et osa meidän työstä on, tai sanoisinko niin päin, että me työskennellään yhdessä vanhempien kanssa, eikä hoideta pelkkää vauvaa, vaan koko sitä perhettä.

Jenni: Paljon tietysti puhutaan, kun puhutaan lääkärin ja potilaiden tai asiakkaiden kanssa tästä vuorovaikutuksesta ja yhteistyöstä, niin puhutaan tämmöisestä hyvästä kohtaamisesta, ja erityisesti silloin, kun on vaikeita asioita, ja lapsella on jotain hankaluutta, niin vanhemmat on tietysti huolissaan ja hädissään, ja usein korostetaan tämmöstä hyvää kohtaamista, niin mitä Hanna ajattelet, että mikä on sun mielestäs tämmönen hyvä kohtaaminen, et millaisia asioita tai elementtejä tälläseen hyvään kohtaamiseen vanhempien kanssa kuuluu?

Hanna: Toi onki haastava kysymys sen takia, et ehkä meillä kaikilla on oma oletus siitä, et mikä on hyvä kohtaaminen. Et ei oo varmastikaan yhtä oikeaa hyvää kohtaamista. Mut ehkä semmosia peruselementtejä on kuitenkin, et pystyisi asettumaan vanhemman kanssa samalle tasolle. Se tarkoittaa sekä ehkä fyysisesti, näin kun me täs istutaan, ni me istutaan samalla tasolla ja meillä on hyvä katsekontakti. Mutta myös sitten psyykkisesti niin, että se tilanne olis semmonen, että vanhemmat pystyy mahdollisimman hyvin rentoutumaan ja esittämään niitä kysymyksiä tai argumentteja, mitä he haluavat. Ja sitten vielä niin, et me lääkäreinä pystyttäis kertomaan semmosin sanoin, että vanhemmat ymmärtää, eli asettamaan meidän sanat oikein sen tasoisesti, mimmonen taso vanhemmilla sillä hetkellä on ottaa vastaan informaatiota. Et se on varmasti aika haastava. Ja meidän työssä on aina tietty aikajänne, et jokaiseen kohtaamiseen ei ehkä pysty antamaan niin paljon aikaa, kuin mitä haluaisi. Tälläkin hetkellä osastolla on 20 lasta ja 40 vanhempaa. Mutta tietysti sit taas, jos mennään päivän aiheeseen, mikä on kuoleva lapsi, niin silloin me järjestetään aina niille hoitajille ja sille lääkärille, joka sitä päivää hoitaa, niin sitten se mahdollisuus keskittyä pelkästään siihen vauvaan ja siihen perheeseen.

Jenni: Tätä haastattelupodcastin miettimistä ja tätä alustusta varten kuuntelin erilaisten vanhempien kertomuksia siitä lapsensa menettämisestä, tai kun se tilanne niinkun lähestyy, ja joku äiti kuvasi sitä hänen omaa tilannettaan tavallaan niin, että hän ei ehkä kokenut, että heitä olisi kohdattu sillä tavalla, kuin he olisivat tarvinneet, tai he eivät saaneet sellaista apua, kuin he olisivat tarvinneet, koska he ehkä näyttivät ulospäin siltä, että he pärjäävät ja he kyllä selviytyvät, niin miten sä ajattelet, miten vaikeaa on oikeasti kyllä arvioida sitä vanhempien avuntarvetta, jos he ei sitä itse tietenkään suullisesti välttämättä aina osaa jotenkin pyytää, ja jotenkin näyttää, että asiat jotenkin sujuis tai järjestyis, mutta kuitenkaan heillä ei ole resursseja jatkaa siitä eteenpäin, miten vaikeaa se tosiaan on arvioida, että minkä tyyppistä apua tai tukea nää vanhemmat sit kaipaa?

Hanna: Kyllä se on vaikeaa, varsinkin tuo tilanne, minkä sä kuvasit, et vanhemmat näyttää siltä, et he pystyy ottamaan vastaan informaatiota, ja näyttää siltä, et he pärjää tässä tilanteessa. Mut sitä arviota ei onneksi tarvitse jättää siihen yhteen kertaan, että meidänkin osastolla näitä vanhempia varten on sitten mietitty jo etukäteen, mimmosen moniammatillisen tiimin he tarvii heidän ympärilleen, ja näitä ihmisiä he tulee tapaamaan sitten tulevina päivinä, ja vielä jatkossa, ja kyllä me aina pyritään kertomaan näistä tukimahdollisuuksista, ja antamaan puhelinnumerot, mihin soittaa, mutta osa ihmisistä täytyy kyllä jo tavata kasvokkain, jotta se kynnys ottaa yhteyttä myöhemmin olis pienempi. Ja meillä Tyksin keskolassa on semmonen tapa, että me tämän akuuttivaiheen ympärillä tavataan vanhempia paljon sinä päivänä, kun vauva menehtyy, ja seuraavana päivänä, jos äiti on vielä sairaalassa, ja sitäkin seuraavana päivänä todennäköisesti. Monta kertaa niitä asioita on niin valtavasti juuri sinä päivänä ja seuraavina päivinä, et mulla on semmonen tuntuma, että ehkä vähän liikaakin ihmisiä liittyy siihen päivään, ja niinpä me tapaamme tämmösen perheen selvästi myöhemmin, ehkä kuukauden tai kahden kuluttua siitä lapsen menehtymisestä niin, että perhe on kerinnyt miettiä omia kysymyksiään, ja me sitten pystytään ehkä paremmin arvioimaan, et pelaako ne tukitoimet juuri tän perheen kohdalla, ja tähän jälkitapaamiseen osallistuu aina sen lapsen omahoitaja tai se sairaanhoitaja, joka on hoitanut vauvaa ja perhettä menehtymisen päivänä, ja sitten yleensä perheen omalääkäri, tai jos tämmöistä omalääkäriyttä osastolla ei oo kerinnyt muodostumaan, niin sitten se lääkäri joka on hoitanut vauvaa ja perhettä menehtymispäivänä, ja tämän tapaamisen yhteydessä ehkä se yksi tärkein asia on arvioida ja kysyä sitten vanhemmilta, että miten heillä menee, ja millaisia tukimahdollisuuksia on tarjolla, kertoo siitä, ja sitten tehdä lähetteitä eteenpäin, jos perhe niin toivoo.

Jenni: Sulla on varmaan käsitys, että miten ehkä meillä Suomessa valtakunnallisesti tätä on järjestetty, että tää kuulostaa todella hienolta ja hyvin organisoidulta, ja tuntuu, että on tosi paljon tietysti mietitty just sitä kyseistä päivää, ja sen jälkeisiä aikoja, ja tosiaan et silloin vanhemmat on siinä järkytyksessä, et voi olla, et nimenomaan nämä kaikki asiat ja puhelinnumerot ja esitteet, mitä siinä tarjotaan, niin menee ohi, et se on hyvä, et nähdään silloin myöhemmin. Mut kuitenkin sit on tämmösiä kertomuksia, missä vanhemmat kokee, et he ei oo saanut sitä tukee, tai esimerkiks et äidit on ehkä voineet saada sitä sit enemmän, et jotenkin mies jää siinä sivuun, tai sit ne muut, sisarukset, niin osaaks sanoo, että onko tää, mikä teillä täällä Turussa teidän osastolla on, niin et onko tämmösii käytäntöjä tosi paljon muuallakin, vai mistä mahtaa johtua sitten, et joillekin jää tälläsiä kokemuksia, että heitä ei kuitenkaan sit oo ehkä kohdattu, tai on kokemus, että joku siitä perheestä on jäänyt sen avun ulkopuolelle?

Hanna: Kyllä mä uskon, että lapsen menettäminen on niin iso asia, ettei varmaankaan, vaikka me kuinka rakennettais näitä turvaverkkoja, niin me ei pystytä jokaista ihmistä kohtaamaan niin, et se tuntuis, et se avun tarve olisi ehkä kaikille riittävä. Mä en osaa vastata siihen, et miten tämä järjestelmä on muissa sairaaloissa järjestetty, mutta mä uskoisin, et aika tavalla samanlainen prosessi. Nää isät on ehkä yksi semmonen ryhmä, joka voi olla väliinputoajia, ja aika usein mä kuulen sitä, kun mä tapaan perheen, että isä on jo mennyt takaisin töihin, ja isä kuvaa sitä, et se on helpottavaa päästä sinne työhön, jolloin ajatukset ainakin hetkeksi on muualla, kun siinä mustassa lapsen menettämiseen liittyvässä kuopassa. Ja sillä tavalla nää isät ehkä jää sitten enempi tämmösen ammattimaisen avun ulkopuolelle, kun äidit siinä vielä jatkaa. Toisaalta se tilanne voi johtaa siihen, että äiti jää vähän yksin sinne kotiin, et isäkin lähtee töihin ja saa jotakin muuta ajateltavaa, ja työtoverit tulee siihen mukaan, ja se äiti jää yksin, et se on ehkä vähän semmonen kakspiippuinen asia.

Jenni: Mitä ajattelet tästä, jos on muita sisaruksia, niin millaisia resursseja teillä on kohdata näitä muita sisaruksia, et tietysti vanhempien tuki on varmaan siinä semmosta ensisijaista teille, mitä te pystytte antamaan, et mitä näille muille jälkeen jääville sisaruksille sit voidaan tarjota siinä tuessa, vai meneeks se enemmän, et tuetaan vanhempia, jotta he voivat tukea lapsia, vai ohjaatteko myös, et näille sisaruksille on joku semmonen avun ja tuen paikka?

Hanna: Joo, mulla ei kyllä ammattitaito sitten enää riitä näihin sisaruksiin, vaan nimenomaan siten, että perhe ohjataan semmosten ammattilaisten piiriin, jotka on koulutettu myös sitten auttamaan sitä perhettä kokonaisuudessaan, ja meillä täällä Turussa toimii meidän osastolla pikkulapsityöryhmä, joka on moniammatillinen työryhmä lastenpsykiatrian puolelta, ja paitsi että he toimii meidän kanssa osastolla niiden perheiden kanssa, joilla on sairas vastasyntynyt, niin me ohjataan heidän ryhmää myös, ne perheet, jotka on menettäneet lapsensa. Ja tällä pikkulapsityöryhmällä on se ammattitaito sitten vastata näihin kysymyksiin, mitkä koskettaa sisaruksia, miten sisaruksille selitetään ja miten reagoidaan sisarusten oireisiin, ja myös neuvolan kautta sitten pystytään ohjaamaan esimerkiksi neuvolan perheryhmille tai neuvolan psykologille, jos semmonen on saatavilla, eli sitten myöskin otetaan se neuvolan henkilökunta ja apu käyttöön, että siihen ei sitten enää niinkun meidän ammattitaito ja resurssit riitä. Yksi ihminen, joka meidän tiimissä on aina vahvasti mukana on sairaalapappi, ja mä tiedän, et sairaalapapilla sitten ensiapuna on antaa tämmönen kirja perheen lapsille luettavaksi, jossa sitten puhutaan sisaruksesta, joka on menetetty. Näihin meidän loppukeskusteluihin ei yleensä tule sisarukset mukaan sen takia, et niissä myös keskustellaan sitten ruumiinavauslöydöksistä, ja se on semmonen aihe, mihin varmastikaan sisaruksia ei kannata altistaa. Ja sitten yhdessä muistellaan vanhempien kanssa sitä lasta.

Jenni: Nää muisteluhetket tuntuu tietysti olevan vanhemmille semmosii tärkeitä, et näissä kertomuksissa, mitä surevan podcast, siellä opintojaksolla on, ja löytyy Surevan kohtaamisen hankkeen nettisivuilta, et on vanhemmille ollut tärkeätä, että tommoset pienet asiat, et muisteluhetkiä, ja et jos lapselle on ehditty tosiaan antaa nimi siinä hätäkasteessa, et puhutaan hänestä nimellä, ja on voinu ottaa jotain hiuksia ja tämmösiä muistoksi, mitä vanhemmille ei itselle olis siinä tilanteessa sitten tullut mieleen, et hoitohenkilökunta on osannut ohjeistaa tämmöisiin, niin ne on ollut merkittäviä asioita sit vanhemmille.

Hanna: Joo, me pyritään kuuntelemaan sitä, mitä vanhemmat sitten kertoo meille, et mitkä on niitä tärkeitä asioita, ja sit tietysti pyritään noudattamaan niit seuraavan, tai ei ehkä noudattamaan, vaan tarjoamaan niitä samoja asioita sitten seuraaville perheille, et kaikki ei halua, että edetään jonkun tietyn kaavan mukaan, mutta myös on niin, että vanhemmat ei pysty siinä hetkessä miettimään asioita, mitkä me sit taas tiedetään, et voi auttaa heitä eteenpäin, kuten esimerkiksi lapsen syliin nostaminen, et siin ihan tuntee, että kuin paljon se oma lapsi painaa ja miltä hän tuntuu. Et se on niitä tärkeitä asioita.

Jenni: Mä olisin kysynyt sinulta, mut nyt kerroitkin, et sinulla ei ole semmosia lapsia siinä hoidettavana, ketkä jo osaisi puhua, et hoidat niin pieniä lapsia, kun mä mietin tällaista tilannetta, missä äiti kertoi, että heidän lapsi oli vakavasti sairas, ja he oli vanhempina kuitenkin päättäneet, että tätä asiaa eivät sille lapselleen kerro, ja sitten tää äiti kuvasi, et miten he koki kuitenkin aika suurta painostusta sieltä hoitohenkilökunnan suunnalta, et he jotenkin näin tehdessään niin toimii väärin, niin mä oisin vaan tällaista jotenkin niinkun ajatellut kysyä siinä, et miten helppoa tai vaikeeta se olis jotenkin hyväksyä tai ajatella sitä tilannetta, et vaik näkee, että ehkä toivoisi, et vanhemmat tekee eri tavoin, et miten heitä sit ohjeistaa, kun se on kuitenkin vanhempien oma päätös, et kuinka vaikeeta siinä sit ammattilaisen on katsoa vierestä, kun ajattelee, et tekee väärin?

Hanna: Tää on varmaan vaikea kysymys ja mennään varmaan selvästi yli 10-vuotiaisiin lapsiin, tai esimurrosikäisiin lapsiin, ja heidän kuoleman hoitamisesta mulla ei todellakaan ole mitään kokemusta, mut jollain tavalla mä ajattelisin, et se vanhempien ääni on kaikkein tärkein. Et he tuntee kuitenkin sen lapsen parhaiten ja pystyy arvioimaan sen lapsen kyvyn sitten ottaa tämmönen tieto vastaan. Mutta taas toisinpäin kääntäen, niin me kuunnellaan niitä perheitä sitten hyvin tarkasti, mitä he olisivat toivoneet sen päivän aikana tai kuoleman lähestyessä, et mitä me oltaisiin voitu tehdä toisin, tai mikä olis ehkä tuntunut hyvältä, ja tietenkin me yritetään niitä asioita sitten tarjota sille seuraavalle perheelle. Mut nimenomaan tarjota, yritetään ettei saatettaisi tämmöstä tilannetta kenellekään, et joku tuntisi, että nyt painostetaan.

-Yhteinen ääni.-

Jenni: Tässä alussa keskusteltiinkin vähän siitä hyvästä kohtaamisesta, ja usein tosiaan vanhemmat toivoo, että siinä kohtaamisessa se ammattilainen olisi niinkun läsnä ja avoin ja kuuntelisi, ja jos aattelee tällaista tilannetta, et kun ammattilaisena oot tämmönen läsnä ja oot avoinna sille tilanteelle, niin miten helposti ne menee sit sinulle myös esimerkiksi omiin tunteisiin tällaiset tilanteet, ja mitä ajattelet, et miten ammattilainen näis tilanteissa voi sit käyttäytyä, et jos hän liikuttuu siinä, niin miten ammattilainen voi käyttäytyä, koska on varmasti niinkin, et vaikka tekee pitkään tätä työtä, niin on tilanteita, jotka jotenkin tulee lähemmäs sitä itseä?

Hanna: Joo, se on kyl ihan totta. Silloin, kun lapsi on ollut meidän osastolla esimerkiksi pidempään, ja me opitaan tuntemaan paremmin perhe, ja kuullaan perheestä enempi, ja kuullaan sisaruksista, ja sisarusten kuvia ja piirustuksia on osastolla, niin onhan se hetki tietysti, joka tuntuu menetyksenä myös sille osastolle, ja kyl tunteiden näyttäminen on ihan hyvä, näin ajattelisin, et vanhemmilla on helpompi, kun he näkee, että me välitetään. Mut ammattimaisuus pitää mun mielestä aina säilyttää, että se että siinä tilanteessa täytyy pystyä toimimaan niin, et se tukee perhettä, et jos sitten tunteet tulee liian pintaan, niin sitten voi kyllä vaikka astua syrjään tai pyytää toisen hoitajan tai lääkärin. Tämmöses tilanteessa mä en oo kyllä ikinä ollut, mut olen kuullut, että toisille on hyvin haastavaa olla siinä tilanteessa, ja silloin varmaan on parempi sitten siirtyy taka-alalle. Et kyl kaiken toiminnan pitää tukea sitä perhettä, mutta kyllä meidän työhön kuuluu tunteet.

Jenni: Jos puhutaan vähän toivon merkityksestä vanhemmille tämmöisissä tilanteissa, niin yleensä toivo nähdään, et se toivo on semmonen, et se ylläpitää ja jatkaa sitä elämää sit tämän lapsen menetyksen jälkeenkin, et elämä jatkuu, ja tähän pitää vanhempia tukea. Mikä on toivon merkitys vanhemmille tällaisessa tilanteessa, kun nähdään, et siinä sen lapsen tilanne on huono, ja hän ei välttämättä enää sieltä sairaalasta sit pääse koskaan kotiin, niin millaista roolia sun mielestä toivosta puhuminen tai toivo näyttäytyy tällaisissa tilanteissa?

Hanna: Se on oikein tärkeä. Niin kauan, kun me ajatellaan, että me pystytään vielä auttamaan lasta, ja hän kuuluu tehohoidon piiriin, niin niin kauan pitää pitää yllä se toivonkipinä. Se on erittäin tärkeä vanhemmille, ja usein he kysyykin, et onks tässä vielä toivoa, että tämän vauvan vointi kääntyisi parempaan suuntaan, ja kyllä se on ihan tärkeä sanottaa, et niin kauan kun on toivoa, niin me hoidetaan teidän vauvaa, ja sitten kun me nähdään, et vauva menehtyy, niin silloin on sitten tarve myös sanottaa se, et nyt ei ole enää toivoa, et nyt meidän täytyy keskittyä tähän vauvan kuoleman kauniiseen hetkeen.

Jenni: Varmasti sit auttaa niitä vanhempia, et se sanotaan ääneen, et he ei jää roikkumaan, koska se niinkun sanoit, niin nää viimeiset hetket sit, se mahdollisuus, mikä heillä olisi tarttuu siihen, se voi mennä ohi, jos he edelleen elättelee toivoa, että tää ei ookkaan viimeinen hetki, et huomenna on vielä mahdollisuus tai näin.

Hanna: Mut toivoa ei todellakaan saa viedä, et sit kun se on joskus viety, ja vauva selviääkin, tai ehkä sikiö selviää, et se tilanne, mikä oli raskausaikana, niin olikin ohitettavissa, niin siitä toivon menettämisen tunteesta on vanhempien hyvin vaikea päästä yli.

Jenni: Minkälaisena koet tämmöset, kun vanhemmat saattaa tuoda sit tietysti kaikenlaisia tunteita siihen mukaan, et he saattaa olla ahdistuneita ja ehkä epätoivoisia, en mä tiedä, onks he vihaisia, mutta et semmosia, onko sinuun kohdistunut jotakin tämmösiä vanhempien negatiivisia tunteita, et he siellä näyttää, tietysti moni kokee varmaan oman tilanteensa semmosena epäreiluna tai muuna, että tuleeko vanhemmilta tämmöstä negatiivista tunnekuormaa ammattilaisia päin?

Hanna: Joo, kyllähän vanhemmilla on hyvin haastavia hetkiä meidän osastolla, ja välillä tuntuu, että se purkautuu myöskin henkilökuntaan, mikä ehkä on aika luonnollista. Se, mikä ehkä tässä auttaa meitä kaikkia on, et meillä jokaisella pitkäaikaisella perheellä on omahoitaja, tai itse asiassa omia hoitajia, koska hoitajat tekee kolmivuorotyötä, ja myöskin omalääkäri, ja tällä porukalla pyritään sitten antamaan joka ikiselle perheelle kerran viikossa aika, puolesta tunnista tuntiin, jolloin istutaan alas ja mietitään sille lapselle tapahtuneita asioita, tai mikä on suunnitelma ensi viikolle, tai mikä on juuri se aihe, mikä tällä viikolla puhututtaa. Ja tää on hyvin tärkeää niille perheille, jotka on meidän kanssa pitkään, ja mä uskon, et siinä kun me taas istutaan alas ja annetaan se aika, niin me saadaan niinkun tämmösiä haastaviakin tilanteita helpommin purettua, ja vanhemmat vähän aina odottaakin sitä viikkokeskustelua, ja heillä voi olla sille mietitty jo selkeä aihekin, ja se auttaa kyllä siinä, että semmonen hyvä kommunikaatio säilyy, vaikka on tosi hankalia tilanteita. Ja ehkä jollain pikkukeskosellakin se elämä on sellaista vuoristorataa, et niitä haastavia tilanteita tulee aina vaan uudelleen, ja se kyllä kuormittaa, ja sen kuormituksen purkamiseen nää viikkokeskustelut on tosi hyviä. Ja sitten pitkäaikaispotilaiden kohdalla tosiaankin työnohjaus, mis käydään sitten läpi niitä haasteita, mitä perheen kanssa on.

Jenni: Sellasta mä olisin sinulta vielä kysynyt, et jos sä ajattelet sinun tämmöstä ammatillista kehittymistä tässä vuosien aikana, niin osaatko sanoa, et millaisia erityisiä taitoja sinulle tämä kokemus on tuonut tämmösiin vaikeisiin tilanteisiin just näiden lapsensa menettäneiden vanhempien kohtaamisessa, et mitä oot oppinut, mitä vois, jos ajattelee, et nuori lääkäri tai hoitaja aloittelee ja kokee varmaan tämmöiset tilanteet aika raskaina ehkä siihen alkuun, niin osaatko sanoa, että helpottaako se tilanne, kun tulee sitä lisää tietoa ja kokemusta siinä vuosien saatossa, et mitä sanoisit tämmöisille, ketkä aloittelee tällaista työuraa, että ei lähde heti pakoon sitä sieltä, et se tuntuu raskaalta ja uuvuttavalta?

Hanna: Joo, kyllä se helpottaa, joskin hyvin pitkään muistaa nää perheet. Ja me ollaan yliopistosairaala, ja meidän kuuluu kouluttaa hyvin erilaisiin tilanteisiin sekä hoitajia että lääkäreitä, ja niin me kyllä aina joudutaan pysähtymään tämmöseen tilanteeseen ja miettimään, et jos me voitais ottaa joku hieman uudempi sairaanhoitaja toiseksi sairaanhoitajaksi, vaan niinkun auttamaan ja kuuntelemaan sitä tilannetta, ja myös sitten meidän erikoistuva lääkäri mukaan ihan näkemään tämä prosessi, miten se hoidetaan, paitsi perheen kanssa, niin sitten ihan nää käytännön paperityöt ja pyyntö ruumiinavaukseen, niin kyllä se on semmonen iso prosessi, mikä on hyvä yksi tai kaksi kertaa kokea ja kuunnella vierestä ennen, kuin siihen ehkä joskus joutuu sitten keskussairaalassa ihan yksin sen prosessin tekemään. Et kyllä tämmönen kuolevan lapsen hoitaminen on sitten vielä yksi hoitoprosessikin ja tämmönen oppimiskohde.

Jenni: Kyllä. Se on hyvä, että jos on tämmösiä mahdollisuuksia, et saa tavallaan niinkun ehkä tuetummin ne ensimmäiset kohtaamiset siitä, et varmaan joskus joku joutuu tietysti ihan ensimmäistä kertaa ja yksin kohtaan näitä tilanteita, mut et se on hienoa, jos pystyisi tämmösen mahdollisuuden antaa, niin silloin näillä nuoremmilla on mahdollisuus siinä tilanteessa sit kysyä semmosii neuvoja, ja voi tulla semmosia tunteitakin pintaan heille ehkä, et he ehkä itsekin hämmästyy sit niitä.

Hanna: Joo, se on ihan totta, ja tämmösen kuolevan lapsen hoidon meillä siitä vastaa aina erikoislääkäri, tai päivystystilanteessa sitten takapäivystäjä, et erikoistuvaa lääkäriä ei siihen yksin laitetakaan, ja siinä tosiaankin täytyy antaa sitä aikaa, et sillä tavalla siihen täytyy sitten irrottaa yks lääkäri, ja vähintään yks hoitaja hoitamaan sitä päivää, ja silloin lapsi luokitellaan raskaaseen tehohoitoon nimenomaan sen takia, et siihen täytyy olla riittävästi henkilökuntaa.

-Yhteinen ääni.-

Jenni: Mä aattelin, et lopuksi voitais vähän keskustella vielä tämmösestä ammattilaisen työssäjaksamisesta tämän tyyppisessä työssä, mitä sinäkin Hanna teet, ja minkälaiseksi sä itse koet nää kohtaamiset niitten vanhempien kanssa, et onko se, minkälaiset tilanteet on sellaisia, et koet sen oman työssäjaksamisen kannalta ehkä haastavina, tai mitkä on sellaisia asioita, seuraako ne sinua sinne kotiin ja vapaa-ajalle? Kerroitkin, et oot todella pitkään jo tehnyt tätä työtä, mut et onko semmosia tilanteita, mitkä tulisi vielä kotiin, ja sitten et varmaan sinulla on kehittynyt semmosia hyviä työssäjaksamisen taitoja itsellesi, et onko jotain, et haluatko kertoa niistä, et miten näin haastavaa työtä jaksaa aina sit uudestaan joka päivä tehdä?

Hanna: Joo, meil on tänään tämmönen vähän murheellisempi aihe tässä keskusteltavana, mut tietysti suurin osa mun työstä on hyvin iloista, et joka päivä melkein joku lapsi kotiutuu, ja se on tietysti ihan tän työn suola. Ja sitten se perheiden kanssa työskenteleminen on hyvin miellyttävää ja mukavaa, ja suurin osa työstä on hyvin positiivista. Ja se on varmastikin se, mikä sitten jaksaa niitten haastavimpien päivien yli. Sitten tähän työhön kuuluu työnohjaus, sitä meillä saa aina tarvittaessa, ja meillä on ihan valtavan hyvä työporukka, moniammatillinen työyhteisö, jossa sitten puidaan sekä haastavia että iloisia asioita päivittäin. Ja se on varmasti se, mikä niinkun auttaa meitä kaikkia jaksamaan, et meidän on hyvä tehdä työtä yhdessä.

Jenni: Onko sulla Hanna itsellä jotain, mitä sä haluaisit vielä sun työstä tai tällaisista tilanteista vanhempien kanssa kertoo, jäikö jotain semmosta, mitä haluaisit tuoda vielä tähän keskusteluun, mitä mä en oo ehkä itse huomannut tässä keskustelussa nostaa esiin?

Hanna: No mä voisin ehkä lopuksi vielä kertoa semmosesta koulutuksesta, mikä meidän osastolla on, sen nimi on Vanhemmat vahvasti mukaan -koulutus, kaksi vuotta kestävä koulutus, jonka tarkoituksena on nimenomaan kouluttaa meidät kuuntelemaan vanhempia. Ja se aloitetaan niin, että ihan vaan observoidaan vauvaa, ja sitten observoidaan vauvaa vanhempien kanssa, ja mietitään kotiutumista, ja tosiaankin sen päätarkoitus on siinä, et me huomioidaan vanhemmat ja vanhempien erityistarpeet, ja jotta me osattais sitten meidän hoito ja ohjeet kohdentaa oikein vanhemman tasoisesti. Ja se varmasti auttaa sitten näihin hankaliinkin päiviin, et on saanut tämmösen koulutuksen.

Jenni: Kyllä varmasti. Et on voinut jollakin tavoin ajatuksellisesti ehkä käydä sitä läpi tollasessa koulutuksessa, niin on tosi hieno mahdollisuus, kyllä. Hyvä, kiitos oikein paljon Hanna, et sinulla oli aikaa tulla keskustelemaan tästä aiheesta, et oli mielenkiintoinen keskustelu.

Hanna: Kiitos, toivottavasti tämä auttaa jotakin, kun pohtii samanlaisia kysymyksiä.

Jenni: Toivottavasti, kiitos.

-Yhteinen ääni.-

Seuraa meitä: Facebooktwitterrssyoutubeinstagram
Jaa julkaisu: Facebooktwitterredditpinterestlinkedintumblrmail

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *