Yhteinen ääni: Päätöksenteko, harkintavalta ja lapsikohtainen valvonta lastensuojelun avohuollossa

Lastensuojelun avohuollon sosiaalityö on vaativaa asiantuntijatyötä, jossa sosiaalityöntekijät tekevät lasten ja perheiden elämään perustavanlaatuisesti vaikuttavia päätöksiä. Sosiaalityön arjessa tehdään monenlaisia ja monen mittaluokan päätöksiä. Sosiaalityön päätöksenteko muodostuu konkreettista hallinnollisista päätöksistä sekä arvioinnista, harkinnasta, päättelystä, ennakoinnista ja tiedonkäsittelystä muotonsa saavista tiedollisista prosesseista. Osa päätöksistä on arjen ohikiitäviä hetkiä, jotka ajan kuluessa asettuvat suurempaan päätöksenteon jatkumoon.

Mutta oletko koskaan miettinyt, miten sosiaalityöntekijöiden päätökset syntyvät? Miten sosiaalityöntekijät esimerkiksi valitsevat asiakasperheille myönnettäviä palveluja lastensuojelun avohuollossa? Entä miten sosiaalityöntekijät arvioivat ja valvovat näiden palveluiden toimivuutta? Tai mitkä tekijät vaikuttavat sosiaalityöntekijöihin päätöksentekijöinä, harkinnan käyttäjinä ja valvojina lastensuojelun avohuollossa? Näitä kysymyksiä olemme tutkineet kaksivuotisessa VALITSIJA-tutkimushankkeessa (”Sosiaalityöntekijä palveluiden valitsijana, päätöksentekijänä ja valvojana lastensuojelun avohuollossa”), joka on pian tulossa päätökseensä. Hanketta ovat olleet toteuttamassa Turun yliopiston, Itä-Suomen yliopiston ja Helsingin yliopiston tutkijat sosiaali- ja terveysministeriön rahoituksella vuosina 2023–2025. Tässä kirjoituksessa ja podcastissa esittelemme hankkeemme osatuloksia ja muita avauksia. Tulokset pohjautuvat keräämiimme tutkimusaineistoihin (kysely- ja fokusryhmähaastatteluaineistot, syksy 2023-kevät 2024) ja rekisteriaineistoon. 

Avohuollon päätöksenteko – enemmän kuin sääntöjen soveltamista 

Tutkimuksessamme selvisi, että päätöksenteko lastensuojelun avohuollossa edellyttää sosiaalityöntekijöiltä korkeakoulutuksen lisäksi moniulotteista harkintaa, jossa yhdistyvät muun muassa ammatillinen intuitio, tiimeissä jaettu kokemustieto ja asiakaskohtainen arviointi. Tutkimuksemme osoitti, että päätöksentekoon ei ole juurikaan saatavilla perehdytystä eikä siihen ole riittävästi aikaa. Avohuollon tukitoimista ja palveluista päätettäessä asiakkaan mielipide on tärkeä, mutta sen painoarvo vähenee riskitekijöiden kasvaessa. Avohuollossa liikutaan siis suostumuksen ja pakon rajamailla, mikä asettaa työlle monia haasteita. Päätöksenteon tueksi tarvittaisiinkin lisää aikaa, vaikuttavuustietoa, perehdytystä ja selkeitä rakenteita.

Harkintavalta ja autonomia – rajattua vapautta 

Tutkimuksemme mukaan suurin osa avohuollon sosiaalityöntekijöistä kokee voivansa käyttää harkintavaltaa päätöksenteossa, mutta harkintaan kohdistuu rajoitteita. Esimerkiksi sosiaalityöntekijöiden päätösten alistaminen asiakasohjausryhmien käsittelylle saattaa viivästyttää asiakkaiden avun saamista. Toisaalta asiakasohjausryhmät voivat toimia sosiaalityöntekijöiden päätöksenteon ja ammatillisen arvioinnin tukena. Kokeneemmat ja kohtuullista asiakasmäärää hoitavat sosiaalityöntekijät kokevat harkintavaltansa laajemmaksi kuin ne, joilla on vähemmän työkokemusta ja joiden asiakasmäärä ei ole lain sallimissa rajoissa. Myös työyhteisön tuki, selkeät ohjeistukset sekä laadukas ja riittävä palveluvalikko vahvistavat sosiaalityöntekijöiden päätöksenteon edellytyksiä. Jos sosiaalityöntekijöiden vaihtuvuuteen halutaan puuttua, organisaatioissa kannattaa panostaa päätöksenteon tukeen ja riittäviin aikaresursseihin.

Lapsikohtainen valvonta – tärkeää mutta hajanaista 

Tutkimuksemme perusteella lapsikohtainen valvonta on keskeinen osa lastensuojelun avohuollon sosiaalityötä ja lapsen edun varmistamista. Tukitoimien toimivuutta seurataan hyvinvointialueilla säännöllisesti, mutta valvonnan toteutus on usein reaktiivista ja toimenpidekeskeistä. Haasteena on, että yhteinen viitekehys palveluiden vaikutusten arviointiin ja valvontaan puuttuu, ja erityisesti pienten lasten näkökulma jää helposti taka-alalle. Sosiaalityöntekijät kaipaavat lisää aikaa, tietoa ja välineitä valvonnan toteuttamiseen – lapsen edun valvominen ei saisi jäädä kiireen jalkoihin.

Tukitoimien vaikuttavuus ja riittävyys – kohtaako tarjonta tarpeen?

Tutkimushankkeessa selvitimme myös sitä, millaiseksi sosiaalityöntekijät arvioivat asiakkaille tarjottavien tukitoimien ja palveluiden laadun, vaikuttavuuden ja riittävyyden. Tulostemme perusteella suurin osa lastensuojelun avohuollon tukitoimista nähdään vaikuttavina ja laadukkaina. Vaikuttavimmiksi arvioitiin palvelut, jotka perustuvat suoraan asiakastyöhön perheen kanssa, kuten tukiperhetyö, perhekuntoutus ja perhetyö. Sosiaalityöntekijät kuitenkin kokevat, ettei palveluita ole aina saatavilla riittävästi ja oikea-aikaisesti. Keskeinen ongelma on myös se, että asiakkailla ei ole samanlaisia mahdollisuuksia palveluihin asuinpaikasta riippumatta. Sosiaalityöntekijöiden mukaan lastensuojelun palveluilla joudutaan paikkaamaan muiden palveluiden puutteita ja saatavuusongelmia, mikä ei voi olla heijastumatta lastensuojelun tavoitteiden saavuttamiseen ja vaikuttavuuteen. Havaitsimmekin tutkimuksessa, että lapsiperheet hyötyisivät ennaltaehkäisevien palveluiden, etenkin lapsiperheiden kotipalvelun, saatavuuden lisäämisestä.

Tutkimustulostemme pohjalta katse tulisi kääntää sekä hyvinvointialueisiin että poliittisiin päättäjiin. Lapsiperheiden palveluihin panostaminen on sijoitus tulevaisuuteen. Hankkeemme tulokset antavat suuntaviivoja siihen, mihin palveluiden kehittämisessä tulisi jatkossa kiinnittää huomiota.

Hankkeen julkaisuja voi seurata nettisivuiltamme: www.utu.fi/valitsija  

Hankkeen loppuwebinaariin pääset osallistumaan 6.11.2025 klo 9–11 poimimalla Teams-linkin talteen täältä: https://sites.utu.fi/valitsija/tapahtumat/  

Kirjoittajat:
Johanna Holappa, väitöskirjatutkija, Turun yliopisto
Tuuli Kotisaari, väitöskirjatutkija, Itä-Suomen yliopisto
Piia Seppälä, tutkijatohtori, Itä-Suomen yliopisto

Podcast-jakson esittely

Miten sosiaalityöntekijät tekevät päätöksiä lastensuojelun avohuollossa? Mitkä tekijät vaikuttavat palveluiden valintaan, ja miten harkintavalta toteutuu käytännössä? Entä miltä näyttää lapsiperheiden palveluiden vaikuttavuus tai lapsikohtaisen valvonnan toteutuminen avohuollon näkökulmasta tarkasteltuina?

Aiheesta keskustelemassa sosiaalityön tohtori ja yliopiston lehtori Teija Karttunen, väitöskirjatutkija Tuuli Kotisaari ja tutkijatohtori Piia Seppälä, joilla kaikilla on vahva tutkimustausta ja käytännön kokemus sosiaalityöstä. Podcast on osa VALITSIJA-hanketta, joka tutkii sosiaalityöntekijän roolia palveluiden valitsijana, päätöksentekijänä ja valvojana lastensuojelun avohuollossa. Jakson juontaa tutkimusavustaja Sara Valli.

Tekstivastine:

Sara: Moikka ja tervetuloa kuuntelemaan jaksoa sosiaalityön päätöksenteosta. Tänään tarkastellaan erityisesti päätöksentekoa lastensuojelun avohuollon kontekstissa. Tämänpäiväinen jakso perustuu “Sosiaalityöntekijä palveluiden valitsijana, päätöksentekijänä ja valvojana lastensuojelun avohuollossa” eli VALITSIJA-hankkeen osatuloksiin. Tästä hankkeesta vastaa Turun yliopiston sosiaalitieteiden laitoksen sosiaalityön oppiaine, ja hanke on toteutettu yhteistyössä Itä-Suomen yliopiston ja Helsingin yliopiston kanssa. Hanketta rahoittaa Sosiaali- ja terveysministeriö, ja johtaa sosiaalityön professori Johanna Kallio Turun yliopistosta. Ja minun nimeni on Sara Valli, ja olen tutkimusavustajana tässä VALITSIJA-projektissa ja juontajananne tänään.

Ja kanssani täällä meidän studiossa on tänään kolme upeaa osallistujaa tästä hankkeesta, ja kaikille heille yhteistä on, että heillä yhdistyy käytännön sosiaalityön kokemus ja vahva tutkimuspuolen tuntemus.

Ja esittelen heidät tässä aakkosjärjestyksessä; eli ensimmäisenä meillä on Teija Karttunen Helsingin yliopistosta. Hän on sosiaalityön tohtori ja yliopiston lehtori – erityisesti sosiaalityön erikoistumiskoulutuksesta ja hyvinvointipalveluiden erikoistumisalalta. Hänellä on taustalla johtavan sosiaalityöntekijän kokemusta, ja hän on toiminut myös yksikön esihenkilönä. Ja seuraavaksi meillä on Tuuli Kotisaari Itä-Suomen yliopistosta. Hän toimii projekti- ja väitöskirjatutkijana ja taustalla hänellä on myös pitkä johtavan sosiaalityöntekijän kokemus. Ja kolmantena – viimeisenä muttei vähäisimpänä – meillä on Piia Seppälä, tutkijatohtori Itä-Suomen yliopistossa ja hän toimii myös asiantuntija-sosiaalityöntekijänä hyvinvointialueella. Tervetuloa kaikki vieraat!

Vieraat: Kiitos!

Sara: Joo, no ihan ensimmäiseksi käsitellään hankkeen taustaa ja tutkimuskysymyksiä. Kysynkin Teija sinulta ensin, että miksi tätä teemaa päädyttiin tutkimaan?

Teija: No ajattelen, että me voisimme ensinnäkin aloittaa sillä, että me avaamme vähän sitä, mitä tarkoitetaan ylipäätään päätöksenteolla sosiaalityössä. Tavallisestihan päätöksenteosta tulee ensimmäisenä mieleen ihan ne konkreettiset päätökset esimerkiksi erilaisista avohuollon tukitoimista tai vaikka huostaanottopäätöksistä, että mitä ne sisältävät tai mitä niihin kirjoitetaan. Ja tietysti kun ajatellaan Suomea, niin meillä on tämä lainsäädäntö aika merkittävässä kehystävässä ja ohjaavassa roolissa tässä. Mutta riippumatta siitä, että minkälainen lainsäädäntö meillä kulloinkin on tai miten meillä ohjeistetaan – niin kun erilaisissa päätöksenteon hallinnollisista prosesseista – niin itse asiassa se päätöksenteko on aika paljon monimutkaisempi asia. Eli me lähestymme tässä hankkeessa päätöksentekoa myös tämmöisenä sosiaalityön tiedollisena prosessina, joka sisältää siis silloin niin arviointia, erimuotoista päättelyä syistä ja seurauksista, tiedon keräämistä, valikointia, suodattamista kuin yhdistämistäkin. Ja päätöksenteossa me pyrimme aina tekemään ja ennakoimaan jotakin sellaista, joka johtaisi johonkin tiettyyn lopputulokseen: esimerkiksi vaikka siihen, että se lapsen olosuhteiden turvallisuus parantuisi. Tämä meidän päätöksenteko on aina myös tietyllä tapaa altista virheille – erilaisille erehdyksille ja vääristymille – ja me myös jatkuvasti tehdään siinä meidän päivittäisessä työssä eri mittaluokan päätöksiä siten, että niistä itse asiassa muodostuu semmoisia jatkumoja pidemmällä aikavälillä. Ja ajattelen niin että sen sosiaalityön ammatillisuuden näkökulmasta aika tärkeä ja olennainen kysymys onkin se, että miten tietoisia me olemme tämän päätöksenteon prosessimaisuudesta, että mitä kaikkia erilaisia kognitiivisia ja emotionaalisia ulottuvuuksia siihen sisältyy, ja mitä meihin itse asiassa siinä herää, ja mitä siihen kaikkeen on kerrostuneena. Ja tämä kysymys päätöksenteosta lastensuojelun avohuollossa ja miksi tätä on tärkeä tutkia, niin liittyy oikeasti myös siihen, että lastensuojelun avohuollon sosiaalityöntekijällä on aika huomattavaakin valtaa tehdä merkittäviä ja asiakkaiden elämään perustavanlaatuisesti vaikuttavia päätöksiä. Sosiaalityöntekijöillä on merkittävä rooli niin kuin lapsen olosuhteiden arvioinnissa ja tukitoimista päättämisessä, ja sosiaalityöntekijät ovat vastuussa siitä, että ne heidän päätöksensä on oikeudenmukaisia, perusteltuja ja luotettavia. Ja lastensuojelun päätöksenteko ei koskaan tapahdu tyhjiössä, vaan sitä voi haastaa erilaiset tekijät kuten kiire, taloudellinen niukkuus, organisaatioiden rakenteet, erilaiset standardoidut käytännöt tai se, että minkälaisia palveluita on esimerkiksi käytössä.  

Sitten jos ajatellaan sitä ihan tutkimusta – että mihin tämä aikaisempi tutkimus on sitten kohdistunut – niin jos me katsomme kansainvälistä tutkimusta, niin ehkä semmoinen hyvin pelkistetty tai karkea jaottelu voidaan tehdä. Ensinnäkin meillä on sellaiset tutkimukset, joissa jäsennetään erilaisia päätöksenteon teorioita ja malleja. Toiseksi meillä on sellaista tutkimusta, joka keskittyy päätöksenteon ja siihen tiiviisti liittyvän arvioinnin välineisiin, esimerkiksi erilaisiin arviointimalleihin, mittareihin ja työkaluihin ja niiden toimivuuteen. Kolmantena on tämmöinen metodologinen tutkimus, jossa tarkastellaan sitten sitä, että miten sitä päätöksentekoa voidaan ylipäätään tutkia. Ja neljänneksi päästään itse siihen päätöksenteon konkreettisiin käytäntöihin ja siihen arkeen eri näkökulmista. Ja ehkä lopuksi vielä sitten voisi ajatella, että on tämmöinenkin tutkimuksen, joka keskittyy nimenomaan päätöksenteon laatukysymyksiin ja virheisiin. Tämä virhekysymys on myös yksi niistä osa-alueista, joihin me ollaan myös tässä meidän omassa tutkimushankkeessamme kiinnitetty huomiota.

Ja jos me palataan nyt taas sitten tähän suomalaiseen kontekstiin, niin lastensuojelun sijaishuollon päätöksentekoa on tutkittu Suomessa melko paljonkin, mutta sitten avohuollon päätöksenteko ja sitä kehystävät tekijät on jäänyt hyvinkin katveeseen vielä. Tämä tällainen tutkimuksellinen aukko on yksi lähtökohta ollut myös tälle meidän tutkimushankkeellemme. Tässä hankkeessa on siis tutkittu avohuollon päätöksentekoa: sitä, miten sosiaalityöntekijät käyttävät harkintaa ja päättää lastensuojelun avohuollon palveluista ja tukitoimista. Ja nämä meidän kohdennetut tutkimuskysymyksemme on olleet seuraavat: Ensinnäkin on haluttu selvittää ja tietää, että miten sosiaalityöntekijät valitsevat palveluita ja tukitoimia asiakasperheille, ja mihin tietoon nämä päätökset silloin perustuvat. Toiseksi on se, että miten sosiaalityöntekijät seuraavat ja arvioivat erilaisten toimenpiteiden toimivuutta ja toteuttavat lapsikohtaista valvontaa. Ja kolmantena vielä sitten se, että mitkä erilaiset makro-, meso- ja mikrotason tekijät vaikuttavat sosiaalityöntekijöiden toimintaedellytyksiin päätöksentekijöinä, valvojina ja harkinnan käyttäjinä. Aineistona meillä on tässä ollut kysely – joka on tehty 8 hyvinvointialueella sosiaalityöntekijöille – ja haastatteluja, joita on toteutettu 7 hyvinvointialueella. Lisäksi tässä on hyödynnetty rekisteriaineistoja ja jo olemassa olevaa tutkimusta.

Sara: Joo okei, eli siis kyseessä on tosi monialainen, ajankohtainen ja tärkeä aihe, että selkeästi lähes jokapäiväistä tekemistä mitä sosiaalityöntekijätkin avohuollossa tekee. Selkeästi on myös tarvetta tälle tutkimukselle niin kuin sanoitkin, että suomalaisessa kontekstissa vähän vähemmälle jäänyt. Ja kyllä varmasti tästä hankkeesta saadaan paljon uutta – sekä konkreettista että sitten laajempaakin ymmärrystä tähän tietopuutteeseen.

Joo okei! No, seuraavaksi sitten voidaan mennä tuohon nostoihin hankkeen tutkimustuloksista. Ja tästä hankkeestahan valmistuu monia artikkeleita – niin laadullisia kuin määrällisiäkin – ja seuraavaksi olisi tarkoituksena keskustella erityisesti niistä osatutkimuksista, joissa te vieraat olette ollut mukana. Ja yksi näistä osatutkimuksessa, joka otetaan ensimmäisenä käsittelyyn, on tutkinut ja paneutunut juurikin tähän tukitoimien valintaan ja miten niitä valittuja tukitoimia sitten siellä avohuollossa valvotaan. Ja seuraavaksi kysynkin Tuulilta, että mitkä tekijät vaikuttavat sosiaalityöntekijöiden päätöksiin myöntää tukitoimia ja palveluita.

Tuuli: Jees, tosiaan teen tässä samalla väitöskirjaa tässä hankkeessa ja kun Teijaa kuuntelin, niin mietin, että voisikohan Teija kirjoittaa sen väitöskirjani johdanto-osuuden, kun tuli niin tyhjentävä päätöksenteon esittely. Siinä siis viitattiinkin jo näihin vaikuttaviin tekijöihin, eli päätöksenteko on varsin moninainen ja kompleksinen paketti myös avohuollossa. Tiedetään, että tosi monet eri yksilö- ja yhteisötason tekijät vaikuttavat sosiaalityöntekijöiden päätöksentekoon ja siihen, millä perusteella avohuollon tukitoimia tai palveluita valitaan. Aiemmasta tutkimustiedosta tiedetään erilaisia esimerkkejä, joita nyt voi nostaa: esimerkiksi työkokemuksella ja sen määrällä on vaikutusta, työntekijän omilla arvoilla, mielipiteillä, aiemmilla kokemuksilla. Voidaan ajatella, että jopa sieltä vauva-ajasta saakka on merkitystä – millaisia lapsuuden kokemuksia itsellään on ollut ja minkälaisessa kasvuympäristössä on nuoruutta viettänyt – ja niin edelleen. Ja sitten sen tyyppiset kokemukset myös vaikuttavat, että millaisia kokemuksia työntekijöillä on esimerkiksi niistä interventioista. Eli jos on tehnyt vaikka kiireellisiä sijoituksia useamman jo uransa aikana, niin se, että onko niistä yleisesti tullut semmoinen ajatus, että kiireellinen sijoitus on yleensä perheitä ja lapsia ja nuoria auttava toimenpide, niin silloin on mahdollista, että ne niitä kiireellisiä sijoituksia ehkä tekee sitten niin sanotusti helpommin. Eli se kynnys on matalampi kuin sitten taas siinä hetkessä, jos ne kokemukset ovat huonoja. Ja organisaatioiden ohjeet korostuivat hankkeen tuloksissakin, asiakasohjaus käytänteet ovat varsin yleisiä eli on myös tämmöisiä työntekijästä riippumattomia tekijöitä, jotka vaikuttavat. Ja sekin, että millä alueella ihminen asuu eli asiakkaat asuu, että onko se pieni paikkakunta iso paikkakunta eli ihan hyvinvointialueen sisälläkin voi olla isoja eroja siitä, että millaisia palveluita voi hyödyntää. Ja osa näistä tekijöistä mitkä vaikuttavat, niin on tiedostamattomia ja osa sitten enemmän selkeästi sanotettaviakin. Mutta se, mikä oli huolestuttavinta oli se, että kävi ilmi, että päätöksentekoon ei oikeastaan perehdytetä – eli käytännön tieto ja semmoinen hiljainen työyhteisössä jaettu tieto on se, joka korostuu siinä että mitkä vaikuttaa, ja ehkä se kysymys kuuluukin, että kenen tehtävä on sitten varmistaa, että se jaettu tieto ensinnäkin kulkee kaikille esimerkiksi uusille työntekijöille ja että se on semmoista niin sanottua oikeaa tietoa. Eli kun meillähän ei ole vaikuttavuustutkimusta oikeastaan juuri mistään käytössä olevasta tukitoimesta. Mutta joo, näitä on paljon näitä tekijöitä ja emootiot on yksi kiinnostava näkökulma ja siitä on tulossa sitten myöhemmin lisää.

Sara: Joo, eli selkeästi tosi moniulotteisesta ilmiöstä puhutaan. Sanoitkin että moni monitasoiset tekijät vaikuttavat siihen yhteen päätökseen ja se on tosi tärkeää, että se tullaankin tässä huomioimaan ja että saadaan lisää tietoa. No mites sitten asiakastekijät? Vaikuttavatko ne päätöksentekoon? Esimerkiksi asiakasperheiden motivaatio tai mielipiteet. Miten näitä huomioidaan?

Tuuli: No meidän tutkimuksessamme ja aineistossa tuli esiin se, että asiakkaiden mielipide on todellakin keskiössä ja ei se nyt ehkä ihme ole, kun on kysymys avohuollosta eli vapaaehtoisista palveluista, ja sosiaalityöntekijöillä oli tosi selvä näkemys siitä, että tukitoimet ei oikein ole vaikuttavia, jos asiakas ei ole niihin motivoitunut. Mutta se, mikä sitten taas oli yllättävää, niin että tietyissä tilanteissa se asiakkaan mielipide alkaakin jäädä pienempään rooliin, ja sosiaalityöntekijän tekemä tämmöinen riskiarvio siitä tilanteesta alkaa enemmän sanella niitä ehtoja, että miten toimitaan – eli monet sosiaalityöntekijät avohuollossa liikkuu aika paljon tämmöisen suostumuksen ja pakon rajamailla ja siihen tulisi meidän mielestämme kiinnittää enemmän huomiota siellä käytännössä. Ja siinä aineistossa mikä meillä on, niin siinä puhutaan neuvottelusta, että paljon neuvotellaan ja suostutellaan ja motivoidaan, mutta ihan myös tämmöisiä sanoja kun “kiristäminen” tulee esille. Eli tavallaan sosiaalityöntekijät ja asiakkaat voi olla siis tosi tiukoilla avohuollossa, koska siellä on valtavan suuret paineet onnistua siinä lapsen turvaamisessa.

Sara: Mmm, kyllä. No puhuit aiemmin tuosta palvelujen vaikuttavuudesta ja tässä osatutkimuksessa sitä tukitoimien valintaa ja valvontaakin käsiteltiin, niin kysyisin vielä, että miten sosiaalityöntekijät sitten arvioivat niitä palveluiden laatua ja vaikutuksia. Ja liittyykö siihen jotain haasteita kenties?

Tuuli: No joo, me havaitsimme sellaisen hauskan huomion, että tukitoimien palveluja seurataan siis säännöllisesti ja jostain syystä meillä on vakiintunut tämmöinen kolmen kuukauden sykli – eli päätöksiä tehdään 3 kuukauden pätkiin ja se pitää sisällään sitten aloitusneuvotteluja, välipalaveria, ja puheluita ja raportteja ja niin edelleen, eli se on varsin säännöllistä ympäri Suomen. Mutta se, mikä on ongelmallista niin on se, että meillä ei ole semmoista yhteistä viitekehystä tai mallia siihen vaikuttavuuden arviointiin tai valvontaan. Se on siis paljon keskusteluja eri ihmisten kanssa, ja haasteena on myös se, että tehdään paljon kirjauksia – päivittäisraportteja ja kuukausiraportteja näiden tukitoimien työskentelystä – mutta läheskään aina sosiaalityöntekijät ei ehdi lukemaan niitä. Lisäksi sitten organisaatioissa on edelleen puutteelliset resurssit ja rakenteet riittävän lapsikohtaisen valvonnan toteuttamiseen eli siihen, että seurattaisiin niitä palveluiden toimivuutta. Sitten myös sitä lapsen edun seuraamista, että se olisi keskiössä. Edelleen etenkin pienet lapset jäävät meillä paitsion. Ja se mitä on myös huomattu niin lastensuojelun organisaatiot ei ole vielä riittävän virhetietoisia; eli tavallaan se aikaisemminkin Teijan mainitsema virheiden ja erehdyksien mahdollisuus, niin sitä ei ehkä ihan vielä tunnisteta riittävästi ja niistä oppiminen ei ole rakenteissa, eikä niitä pyritä systemaattisesti estämään. Ja tämä virhetietoisuushan on tämmöinen uudehko käsite, ja me tutkimme sitten hankkeessa myös sitä, että millaiset käytänteet päätöksenteossa voisi edistää tällaista virhetietoisuutta. Ja tämmöinen protokollakin siitä on jo julkaistu.

Sara: Okei. Tämä on hyvä, että tästä päätöksentekoprosessista ja siihen liittyvistä haasteista saa enemmän tietoa, niin pystytään sitten paremmin vastaamaan näihin havaittuihin haasteisiin ja kehittämään edelleen päätöksentekoa pidemmälle – just vaikka tuolla virhetietoisuuden edistämisellä mitä tuohon loppuun mainitsitkin.

Ennen kuin siirrytään tuohon seuraavaan osatutkimukseen, niin tärkeätähän ennen palvelujen valintaa on tosiaan pohtia sitä palvelun sopivuutta asiakkaille, ja se vaatii sosiaalityöntekijöiltä autonomista päätöksentekoa ja tulkintaa perheen kokonaisvaltaisesta tilanteesta ja mikä siihen parhaiten mahdollisesti voisi vastata, millainen palvelu auttaisi parhaiten. Ja seuraava osatutkimus keskittyykin siihen, että millaisia kokemuksia sosiaalityöntekijöillä on harkintavallasta ja autonomiasta, kun tekevät päätöksiä, ja mitkä tekijät vaikuttavat tähän kokemukseen. Tiedetään, että suomalaisilla sosiaalityöntekijöillä harkintavallan määrähän on suhteellisen suuri ja heillä on henkilökohtainen virkavastuu näistä tekemistään päätöksistä. Mutta siinä, missä määrin korostuvat näiden eri tekijöiden vaikutukset, ei tiedetäkään niin paljoa. Ja tämä seuraava osatutkimus pyrkii vastaamaan tähän. Aihehan on siinä mielessä tärkeää, että kun on siirrytty hyvinvointialueille, niin tätä päätöksentekoahan on pyritty myös standardisoimaan, mikä aiheuttaa haasteita sosiaalityöntekijöiden autonomialle. Samaan aikaan on myös viitteitä siitä, että sosiaalityöntekijän autonomian kokemus ennakoi, työssä pysymistä, ja samaan aikaan työkokemuksen pituus tuottaa itsevarmempia päätöksentekijöitä, niin tämä aihe tästä harkintavallasta ja autonomiasta yhdessä näiden standardisointikäytäntöjen kanssa on kyllä mielenkiintoinen.

Ja seuraavaksi annankin Piialle puheenvuoron. Käsitellään tätä harkintavaltaa ja autonomiaa tarkemmin. Ja ensimmäinen kysymys kuuluisi, että miten sosiaalityöntekijät kokivat harkintavaltansa ja autonomiansa teidän tutkimuksessanne?

Piia: Joo, eli tulostemme mukaan lastensuojelun avohuollon sosiaalityöntekijät pystyi käyttämään harkintaansa ja autonomiaansa päätöksenteossa verrattain hyvin. Suurin osa sosiaalityöntekijöistä ilmaisi, että he pystyvät tekemään lainmukaisia ja lapsen edun mukaisia päätöksiä ja tämähän on varsin positiivinen asia osoittaen lastensuojelun työlle asetettujen tavoitteiden toteutumista.

Sara: Joo, no se on hyvä tulos. Entä mitkä tekijät sitten vahvistavat tätä kokemusta? Tai mitkä rajoittavat?

Piia: Joo eli kokeneemmat työntekijät ja lainmukaisen asiakasmäärän omaavat sosiaalityöntekijät koki harkintavaltansa laajemmaksi kuin muut. Sosiaalityöntekijät raportoivat, että päätöksenteolle ei kuitenkaan ole tarpeeksi aikaa. Ja sosiaalityöntekijöiden alttius vaihtaa työpaikkaa lastensuojelun ulkopuolelle oli yhteydessä heikkoon minäpystyvyyden kokemukseen. Asiakasohjausryhmien todettiin lisäävän työntekijän ammatillisuutta ja tämä onkin positiivinen tulos, sillä näiden – osaltaan työtä määrittävien – rakenteiden tarkoituksena onkin tukea työntekijää vaativaa harkintaa edellyttävissä tilanteissa tuoden mahdollisesti sellaisten näkökulmaa ja osaamista tapaukseen, jota työntekijä ei yksin ole tullut ajatelleeksi. Asiakasohjausryhmillä kun saattaa olla myös se kääntöpuoli, jolloin ne kaventavat sosiaalityöntekijöiden harkintavaltaa. Mutta todella hyvä, että tällaista ei tutkimuksessa havaittu.

Ja asiakassuunnitelmassa sovittujen palveluiden epäämisen myöhemmin kustannusten perusteella todettiin heikentävän työntekijän minäpystyvyyden kokemusta. Mutta kun tarkasteltiin ammatillisuutta, ei tilanne ollut samankaltainen, sillä sovittujen palveluiden epääminen kustannusten perusteella osoittautui ammatillisuutta lisääväksi tekijäksi. Tämä on sinällään kiusallinen ja huolestuttava tulos, mutta voi selittyä sillä, että työntekijät ikään kuin kokevat, että heidän ammatillisuuteensa kuuluu kustannustietoisuus, sillä käytännön työssä täytyy oikeasti ottaa kustannukset huomioon. Tiukan budjettikurin alla joutuu jatkuvasti pohtimaan, mitä palveluja voidaan myöntää kellekin. Kalliimpia palveluja voidaan myöntää vain harkitusti tapauskohtaisesti, ei aina siten, miten sosiaalityöntekijä ajattelee olevan lapsen edun mukaista. Ja esihenkilö päättää usein myönnetäänkö kalliimpia palveluja, kuten perhekuntoutusta.

Sara: Niinpä, eli tässäkin toistuu taas tuo monitasoisuus päätöksenteossa eli esimerkiksi juuri taloudelliset resurssit ja taloustilanne missä ollaan ylipäätään. Kyllä. Mitenkäs sitten työyhteisön tuki tai esihenkilöiden rooli näkyy tässä harkintavallassa tai autonomiassa? Miten esimerkiksi yhteisötason tekijät vaikuttavat sosiaalityöntekijöiden harkintavaltaan ja autonomiaan tehdessään päätöksiä?

Piia: Joo. Eli tutkimuksessa todettiin, että osa sosiaalityöntekijöistä oli aikeissa vaihtaa työpaikkaa lastensuojelun ulkopuolelle päätöksenteon aikapaineiden vuoksi, ja jos eivät kokeneet saavansa riittävästi tukea työyhteisöltä. Vaikkakin tämä on luonnollinen ilmiö ja tulos, niin toki huolestuttavaa kertoen edelleen lastensuojelun suuresta työmäärästä ja mahdollisesti työyhteisön tuen vähyydestä.

Sara: Joo, eli selkeästi enemmän tukea siis tarvitaan. Tai että tämä näyttäytyy viestinä sieltä kentältä.

No sitten kolmantena osatutkimuksessa, jota tänään vielä tässä käsitellään, niin liittyy näihin avohuollon palveluiden riittävyyteen ja sosiaalihuollon ja lastensuojelun yhteyteen. Viime aikoinahan lastensuojeluilmoituksia on tehty enemmän, ja esimerkiksi kodin ulkopuolelle sijoitettujen nuorten määrä on jopa kolminkertaistunut viimeisen 30 vuoden aikana. Taustalla on myös vuonna 2015 voimaan tullut sosiaalihuoltolain uudistus, jossa palveluiden saanti ei enää riippunut lastensuojelun asiakkuudesta. Eli tarkoituksena on ollut siis tässä kolmannessa osatutkimuksessa pohtia sitä, että ovatko nämä muutokset olleet vaikuttavia – ja seuraavaksi puhutaankin siitä. Eli tarkoituksena oli tarkastella, että miten nämä sosiaalihuoltolain mukaiset lapsiperheille suunnatut peruspalvelut ovat yhteydessä lastensuojelun erityispalveluiden käyttöön. Onko niillä esimerkiksi ennaltaehkäisevää vaikutusta? Onko esimerkiksi perhetyö tai kotipalvelu ennaltaehkäisevä miettien näitä lastensuojelun raskaampia interventioita kohtaan? Ja Piia voit tästä jatkaa, että mitä tässä tutkimuksessa havaittiin liittyen tähän.

Piia: Joo kiitos. Elikkä tutkimuksessa todettiin lapsiköyhyyden lisäävän sosiaalihuoltolain mukaisen kotipalvelujen asiakkaiden osuutta kuntatasolla, mikä puolestaan johti lastensuojelun avohuollon asiakasmäärän vähenemiseen. Eli käytännössä niissä kunnissa, joissa kotipalveluja saavia asiakkaita oli suhteellisesti enemmän, oli vähemmän lastensuojelun avohuollon asiakkaita. Tulostemme valossa näyttää siltä, että lapsiperheiden kotipalvelua käytetään tosiasiallisesti ehkäisevänä palveluna, jolloin järjestelmä toimii kuten sen on tarkoituskin, eli siten, että ennaltaehkäisevämpi palvelu ehkäisee korjaavien interventioiden tarvetta. Ja täten hyvinvointialueiden tulisikin kohdistaa riittävästi resursseja perustason kotipalveluun.

Mutta sitten puolestaan kunnan panostaminen köyhien lapsiperheiden kohdalla sosiaalihuoltolain mukaiseen perhetyöhön, niin sen havaittiin olevan yhteydessä suurempaan kodin ulkopuolisten sijoitusten osuuteen kunnan koosta riippumatta. Tulos kertoo siitä, että järjestelmä ei toimi tässä suhteessa siten, kun sen on tarkoituskin toimia, eli että ennaltaehkäisevät palvelut vähentäisivät raskaampien palvelujen tarvetta. Ja tämä tulos saakin pohtimaan, että onko perhetyöhön ohjautuvien asiakkaiden tilanne jo lähtökohtaisesti liian vaikea myönteisen muutoksen saavuttamiseksi perustason perhetyön keinoilla. Tämä herättää kieltämättä huolen myös siitä, että sosiaalihuoltolain mukaisessa perhetyössä tehdään korjaavia toimia, vaikka kyse on perustason palvelusta. Sosiaalihuoltolain uudistuksen myötä lastensuojelun perhetyön toimintatavat ovat saattaneet siirtyä sosiaalihuoltolain mukaiseen perhetyöhön, jolloin perustasolla saatetaan käytännössä hoitaa lastensuojelun tarpeessa olevia perheitä. Kuitenkin palvelujärjestelmän logiikan mukaisesti tulisi siirtyä asteittain intensiivisempää tukeen, jos palvelu arvioidaan riittämättömäksi. Ja sosiaalihuoltolain uudistaminen on jälleen tavoitteena tämän hallituskauden aikana, ja hyvinvointialueita tulisikin velvoittaa tarjoamaan perustason perhetyöstä myös varhaisessa vaiheessa ilman erityisen tuen statusta, jotta se ehkäisisi siirtymistä raskaampiin lastensuojelun erityistason palveluihin. Tärkeää olisi, että hyvinvointialueita ohjattaisiin lainsäädännön tasolla riittävän selkeästi, mikä vähentäisi tulkinnanvaraisuutta eikä palveluiden tarjoaminen jäisi hyvinvointialueiden omaan harkintaan.

Sara: Kiitos. Tämäkin on tosi tärkeä havainto. Tosiaan hyvä kuulla, että palvelu toimii ennaltaehkäisevästi, mutta tärkeä tulos on myös se, että tiedetään minkä pitäisi muuttua. Erityisesti hyvinvointialueiden välisen oikeudenmukaisuuden kannalta, että jokaiselle asiakkaalle tulisi sitten samanlaista palvelua eikä olisi alueellisesti erilaista.

Kiitos. Ja tässä on nyt käsitelty osa näistä tutkimustuloksista mitä on tähän mennessä tullut tehtyä. Käännytään sitten vähän tulevaisuutta kohti ja palaan Teija sinuun, ja kysynkin, että onko jotain tulevaisuudennäkymiä tälle hankkeelle ja onko mahdollisia jatkotutkimusaiheita.

Teija: No joo, no jos nyt ylipäätään miettii tätä tulevaisuutta tämän lastensuojelun päätöksentekoa koskevan   tutkimuksen näkökulmasta, niin ehkä nostaisin taas tähän muutaman huomion ja ajatuksen. Yksi varmaan semmoinen jatkossa ajankohtainen ja myös tulevaisuuden kysymyskin on se, että miten erilaiset teknologiat ja tekoäly asettautuu osaksi tätä päätöksentekoa, että minkälaisia mahdollisuuksia ja riskejä niihin sisältyy. Ajattelen, että niissä on myös monta semmoista aika kimuranttia eettistä kysymystä mukana.

Toisaalta meidän täytyy varmaan myös sitten hyväksyä jollain tasolla se, että tietty epävarmuus on aina läsnä tässä sosiaalityön päätöksenteossa ja lastensuojelussa, että en tiedä, päästäänkö me siitä koskaan eroon millään. Ajattelinkin, että siihen liittyen olisi itse asiassa tosi tärkeätä, että alettaisiin myös tarkemmin tutkimaan sitä, että miten me käsitellään tätä epävarmuutta ja siihen liittyvää ahdistusta. Ja mikä merkitys tässä on esimerkiksi organisaatioilla ja johtamisella. Samoin tarvittaisiin lisää tutkimusta siitä –  kun Tuuli tuossa puhui noista vauva-aikaisista kokemuksista – niin miten sitten taas siinä työssä kertyvä erilainen niin kun kasautuva stressi, eettinen kuormitus ja semmoinen ihan työssä tapahtuva trauma-altistus heijastuu siihen päätöksentekoon, ja minkälaisia käytännöllisiä ratkaisuja tähän voidaan sitten löytää.

Ja ehkä palaan lopuksi vielä taas tuohon mistä aiemmin oli puhe, eli tämä virhetietoisuus ja siihen liittyvä tutkimus ja sitä edistävät käytännöt. Ja mitä tähän meidän hankkeeseemme tulee, niin tällä hetkellähän me tosiaan työstämme sitä systemaattista kirjallisuuskatsausta niistä päätöksenteon virheistä – eli minkälaiset käytännöt voisi auttaa estämään tai vähentämään niitä. Se on siis tulossa sitten jossakin vaiheessa englanninkielisenä. Samoin meillä on työn alla emotionaalisia ulottuvuuksia koskeva tutkimusartikkeli, että tämä on myös semmoinen, mikä on ainakin suomalaisessa tutkimuksessa jäänyt vähäisemmälle, mutta kansainvälistä löytyy aika paljonkin.

Sitten näiden erilaisten julkaisujen, mitä tässä nyt on ollut puhe, ja näiden tutkimustulosten pohjalta, niin olemme myös lähteneet kehittämään erilaisia käytännön työvälineitä sosiaalityöntekijöiden työn tueksi perustuen tähän tutkimushankkeeseen. Eli pyritään myös osaltaan sitten edistämään tätä tutkimustiedon soveltamista käytäntöön.

Sara: Joo. Jäädään odottelemaan näitä sitten kun tulevat. Ja ilmeisesti oli jonkunlainen käytäntöpakettikin tulossa.

Teija: Juurikin nämä työvälineet.

Sara: Joo nimenomaan, eli työvälineet sosiaalityöntekijöiden avuksi sitten tästä tutkimuksesta.

Kiitos kaikille osallistujille. Kiitos vieraille ja kuulijoille. Toivottavasti kaikki saivat tästä vähän käsitystä tästä päätöksenteon laajuudesta, ja mihin kaikkeen se oikein kytkeytyy, sekä mitä kaikkea kehittämistä sen parissa voidaan tehdä, jotta sitten lastensuojelun avohuollossa nämä päätökset olisivat parhaita mahdollisia, joissa sitten huomioidaan mahdolliset virheet ja niiden vaikutukset ja pyritään tekemään niitä parhaita päätöksiä.

Joo ei kummempaa. Kiitos paljon osallistujille ja kuulijoille.

Vieraat: Kiitos.

Seuraa meitä:
Jaa julkaisu: