Erityistä rakkautta vailla

Elokuisena aamuna ensimmäinen asiakkaani on tullut koulun pihalle jo kahta tuntia ennen koulun alkamista. Kun kaarran pihaan pyörälläni hän huutaa jo kaukaa nimeäni ja vilkuttaa iloisesti. Sama lapsi on edellisenä vuonna suojannut itseään teräaseella. Nyt turvallisuuden tunne on saavutettu ja oma paikka luokka- ja kouluyhteisössä on löytynyt ̶ koronasta huolimatta.

Koen työssäni erityisopettajana päivittäin suurta merkityksellisyyden tunnetta, iloa siitä, että saan kulkea lasten mukana heidän elämissään. Elämissä, joissa lapsilla on niin kovin erilaiset eväät repussaan. Olen kuullut ja nähnyt niin monenlaisia tapoja elää ja olla, ja katsella maailmaa. Omakin maisemakuplani on suurentunut, töllini akkuna avartunut. Kiitos omat pienet asiakkaani ja heidän viisautensa!

Kiireen vankilasta yhteiseen vapauteen

E durace (education) on latinaa ja tarkoittaa piilossa olevan saattamista näkyväksi. Ajassamme on paljon ihmisiä, joilla oireet ovat yhtä näkyvissä kuin kyvyt piilossa. Keskustelua ja etenkin toimintaa tulisi kääntää oireista siihen suuntaan, mitä voimme tehdä toisin, jotta kaikille löytyisi paikka loistaa ja kuulua joukkoon. Kasvunrauha ja elämänilo. Aikuiset ovat jääneet kiinni kiireen vankilaan, jossa edelleen kuvitellaan yhtäaikaiseen aikatauluun oppimisen olevan oleellista. Näin tavoitteet ja aika karkaavat. Meidän tulisi ymmärtää mittasuhteita ja pohtia sitä, millä asioilla on oikeasti merkitystä. Koulujen tulisi luottaa inhimillisyyteen. Jokainen kasvaa ja oppii ajallaan. Oppimisesta tulisi kiireen ohella riisua aikuisen liiallinen vallankäyttö. Aikuisella on valta rajoihin, turvallisuuteen ja riittäviin rutiineihin, mutta ei toisen kasvun tahtiin.

Ajassamme on paljon ihmisiä, joilla oireet ovat yhtä näkyvissä kuin kyvyt piilossa. Keskustelua ja etenkin toimintaa tulisi kääntää oireista siihen suuntaan, mitä voimme tehdä toisin, jotta kaikille löytyisi paikka loistaa ja kuulua joukkoon.

Lasten kaltaisten on taivasten valtakunta

Muistan omasta lapsuudestani lapsirakkaita ja lapsia ymmärtäviä aikuisia, jotka olivat turvallisia meille pienille ja itselleen. Olen joskus leikillisesti pohtinut, kuinka montaa meitä taivaspaikka odottaa; kuinka moni meistä aikuisista tavoittaa lapsen mielen ja katselee maailmaa lapsen silmin?

Hankalinta opetus- ja kasvatustyössä on varmaankin se, että lapset eivät opi sitä mitä opetamme, vaan sitä, miten ja millaisia olemme. ”Minun oppilaani menevät kyllä ihan sekaisin erikoispäivistä” sanoo aikuinen, jolle itselle pienikin poikkeama kalenterimerkinnöistä on hankalaa.

Olen huomannut, että mitä enemmän luovun vallastani, sitä paremmin me kaikki koulussa voimme. Osallisuuden tunne kasvaa. Aikuiset: annetaan toisillemme apua, kun sitä tarvitaan ja ollaan ihmisiksi ̶ lapset kyllä seuraavat perässä. Ja jos me aikuiset todella haluamme jalostaa tapaamme elää, ottakaamme mallia lapsilta. Antaudutaan leikkiin ja mielikuvitukseen ja unohdetaan ajan kuluminen!

Koronavuonna olen puhunut satoja ääniviestejä ystävieni kanssa ja olemme jakaneet omaa maailmankatsomustamme ja ajatuksiamme. Olemme puhuneet omista asiakkaistamme ja ennen kaikkea siitä, miksi jotkin asiakkaat ovat palvelematta vuoronumero kourassa vielä yhdeksän vuoden jälkeenkin. Viimeisimpänä keskustelun alla on ollut suhtautuminen rangaistuksiin. Ahdistun sekä taloyhtiön kokouksessa, että yhteissuunnittelutyöajalla, kun näkökulmamme on usein valitettavan rankaiseva. Oman kokemukseni mukaan koulussa on kuitenkin kahdenlaisia lapsia: Lapsia, jotka eivät hyödy rangaistuksista sekä niitä, jotka eivät niitä tarvitse. Kamalinta oli lukea Koskelan henkirikoksen uutisoinnin kommenttikenttää, jossa aikuiset kilvan huusivat rankaisua lapsille. Ääniviestittely on ollut terapeuttista, kun on saanut puhua rehellisesti hankalistakin asioista.

Oman kokemukseni mukaan koulussa on kahdenlaisia lapsia: lapsia, jotka eivät hyödy rangaistuksista sekä niitä, jotka eivät niitä tarvitse.

Asiakaslähtöisyys koulun arjessa

Yle julkaisi 20.3.2021 uutisen Lassi Kilposesta, Lahden kaupungin opetus- ja kasvatusjohtajasta, joka on asettanut omassa työssään lasten hyvinvoinnin kaiken keskiöön. ”Lasten hyvinvointi on tärkeämpää kuin opetussuunnitelman osaamistavoitteet.” Ilahduin huomatessani, että moni tuttavani on jakanut kirjoitusta ja ilmoittanut olevansa samassa ”taistossa mukana”. Olen jo pitkään kaivannut opetusalalle rohkeita ihmisiä, jotka uskaltavat puhua asioista ja etenkin niitä, jotka ovat valmiita käärimään hihat ja rakentamaan hyvinvointia tukevaa koulua yhä enemmän yhteiskunnan tarpeita vastaavaksi, ja lapsia ja nuoria kunnioittavaksi ja kuulevaksi. Kiitos Lassille esiintulosta ̶ toivottavasti hän saa innostettua kaikki Suomen kasvatusjohtajat samaan rintamaan! Koulumaailma tarvitsee rohkeita suunnannäyttäjiä, rehtorit ja opettajat tarvitsevat esikuvia.

Aikuisten on varmistettava että koulun arvot tulevat näkyväksi siinä, miten me toinen toisemme kohtaamme. On myös tärkeää vaalia arvoja tavassamme puhua. Silloin voimme puhua koulusta, jossa sivistys on läsnä. Asiakas on aina oikeassa, se on harvinaisen totta koulussakin. Lapsia kuulemalla löydetään sopivat ratkaisut ja tavat toimia. Koulua tulisi pitää lasten ehdoilla ja puhetavan tulisi olla aina sen mukaista. Resurssit ovat myös asenteissa ja ammattitaidossa. Mistä minut muistetaan juuri tänään?

Odotan päivää, jolloin koulussa on vain lapsia, ei erityisiä lapsia ja niitä toisia. Jutustelin viime viikolla yhden asiakkaani kanssa ja kyselin, josko hänkin haluaisin mennä isomman luokan tunneille pienryhmästämme. Jutellessa kävi ilmi, ettei lapsi itse tiennyt miksi hänet oli aikoinaan siirretty pienryhmään. Lapsi sanoi minulle ”siksi minusta on tullut tämmöinen, kun minut laitettiin tänne”. Valitettavan usein koulussa puhutaan lasten ja nuorten yli ja ohi. He eivät kokemukseni mukaan ole mukana omaa koulunkäyntiä koskevassa päätöksenteossa. Ysiluokan pienryhmässä tuli ilmi, ettei valtaosa lapsista tiennyt miksi ovat pienemmässä ryhmässä ”no kai mulla oli joskus se ADHD”. Pienryhmiin koteloidutaan eikä siipien kantokykyä muisteta tutkailla. Samalla rakennetaan erityisyyden identiteettiä. Itse haluaisin kaikille yhteisen koulun.

Lapsi sanoi minulle: ”siksi minusta on tullut tämmöinen, kun minut laitettiin tänne”.

Tuen portailta rakkauden rappusille!

Koulu ei ole hoitolaitos. On kuitenkin kiistaton asia, että koululla on ennaltaehkäisevä, korjaava ja hoitava vaikutus. Annostellaan siis dosettiin leikkiä, ystävällisyyttä, henkilökohtaisuutta, kiittämistä, kuuntelemista, mielekkyyttä, yhteyttä ja ennen muuta rakkautta. Voimme siirtyä yleisestä rakastamisesta tehostettuun rakastamiseen. Erityistä rakkautta vailla ̶ diagnoosi meille kaikille. Erityisen ajankohtaista juuri nyt.