Tässä jaksossa väitöskirjatutkija ja Folkhälsanin asiantuntija Saija Westerlund-Cook, hyvinvointipedagogi Mikko Vauhkonen sekä SiunSoten Palliatiivisen keskuksen asiantuntijahoitaja, perhe- ja paripsykoterapeutti Mikko Raudaskoski keskustelevat systeemisyydestä nuorten hoivaajien kontekstissa. Haastattelijana Kirsi Hokkila.
Jakso julkaistaan myös opintojaksolla Nuoret hoivaajat 3: Lapsen ja perheen tukeminen – MOOC.
Jakso on myös osa systeemisyys-sarjaa, jonka ensimmäisen jakson voit kuunnella täällä: Turun-yliopisto – Systeemisyys
Jaksossa mainitut työotteet:
Lapset puheeksi: mieli.fi/materiaalit-ja-koulu…-puheeksi-menetelma/
Handle with care: www.acf.hhs.gov/blog/2020/07/handle-care
Tekstivastine
Yhteinen ääni on Turun yliopiston podcast, jossa keskustellaan ajankohtaisista aiheista monialaisesti. Tämän jakson tuotti Sote-akatemia.
Kirsi: Tervetuloa kuuntelemaan tätä Turun yliopiston Sote-akatemian Systeemisyys-podcast-sarjan jaksoa. Nimeni on Kirsi Hokkila ja toimin projektipäällikkönä Joensuun seudun omaishoitajien Alisa-projektissa, jossa tuetaan perheitä, joissa vanhempi on vakavasti sairastunut, ja nimenomaan näiden perheiden lapsia. Olen myös Turun yliopiston väitöskirjatutkija, ja mun tutkimukseni liittyy niin sanottujen sisote-ammattilaisten moniammatilliseen yhteistyöhön näiden vakavasti sairastuneiden vanhempien lasten ehkäisemiseksi ja tukemiseksi. Ja liippaa siis hyvin läheltä meidän tämän päivän keskustelun aihetta. Ja mä olen siis tänään keskustelemassa kolmen asiantuntijan kanssa systeemisestä ja suhdeperustaisesta ajattelutavasta ja systeemisestä työotteesta nimenomaan näiden perheiden kanssa työskentelyn kontekstissa. Meitä kaikkia neljää keskustelijaa yhdistää ymmärrys ja ehkä omakohtaiset kokemuksetkin siitä, että usein kun vanhempi sairastuu vakavasti, joko fyysisesti tai psyykkisesti, niin lapset jäävät hyvin usein näissä tilanteissa näkymättömäksi ja ilman tukea, tai että useimmiten apu näille perheille ja lapsille tulee aivan liian myöhään. Niinpä me ollaankin tänään pohtimassa sitä, että kuinka näitä lapsia voitaisiin paremmin ja varhaisemmin tukea näissä tilanteissa, ja erityisesti sitä, että millaisia keinoja ja hyötyjä systeeminen ja suhdeperustainen viitekehys voisi näihin tilanteisiin tarjota. Mutta käydään ensin esittäytymiskierros. Kerrotteko te, keitä te olette ja miten teidän työnne linkittyy tähän meidän keskustelun aiheeseen ja näihin kyseessä oleviin perheisiin ja lapsiin? Haluaako Saija vaikka aloittaa?
Saija: Joo, eli mä olen Saija Westerlund-Cook ja työskentelen Folkhälsanilla Perheet ja suhteet -osastolla asiantuntijana, jossa muun muassa toimin systeemisen työotteen kouluttajana, ja olen myös väitöskirjatutkijana Turun yliopistolla, ja mä tutkin vanhemmuuden uupumusta, lapsuuden haitallisia kokemuksia ja toivoa. Eli aika lailla tämän saman aiheen äärellä ollaan.
Kirsi: Kiitos. Entäs sitten Mikot. Haluaako Mikko R aloittaa?
Mikko R: No tervehdys täältä Pohjois-Karjalasta Siun sotesta palliatiivisesta keskuksesta, jossa olen nyt ollut puolitoista vuotta tämmöisessä uudessa tehtävässä psykososiaalisen tuen asiantuntijahoitajana. Olen työskennellyt parantumattomasti sairaiden ihmisten ja heidän läheistensä kanssa. Aiempi työkokemus mulla on tuolta lastenpsykiatrialta vähän reilut 30 vuotta. Siellä kaikenlaisten perheiden kanssa on tullut kaikenlaista puuhailtua.
Kirsi: Kiitos. Sitten toinen Mikko.
Mikko V: Joo, tervehdys vaan minunkin puolestani. Olen Vauhkosen Mikko Joensuun kaupungin hyvinvointipalveluista. Työskentelen täällä hyvinvointipedagogin nimikkeellä. Mulla on erityisluokanopettajan tausta, ja mietin, että osaltani systeemisyys linkittyy tällä hetkellä täällä Joensuun seudulla tehtävään perhekeskustyöhön, jota tehdään yhdessä Siun soten, kaupungin järjestöjen ja seurakunnan kanssa.
Kirsi: No aloitetaanko sillä, että kertokaa, mitä tämä systeeminen viitekehys tai ajattelutapa teille, nimenomaan sinulle, tarkoittaa? Haluaako Saija taas vaikka aloittaa?
Saija: Joo, mä ajattelen, että systeemisyys on tosi monimuotoista, että siitä tavallaan löytää aina uusia ulottuvuuksia eri konteksteissa. Ja tässäkin kun yhdessä on mietitty, että mitä se systeemisyys tässä tarkoittaisi, on löytynyt paljon uusia ajatuksia ja ahaa-elämyksiä. Mutta mä ajattelisin, että ehkä se jotenkin kumpuaa siitä ajatuksesta tai semmoisesta suhtautumistavasta, lähestymistavasta, tai ehkä jopa elämänkatsomuksesta, että me nähdään ihminen osana jotakin suurempaa systeemiä. Kukaan ihminen ei ole saari, niin kuin se viisas sanonta menee, vaan me ollaan tavallaan sen oman historiamme ja kaikkien niiden meidän ympärillä olevien ihmisten ja sen verkoston tulos. Ja se, että me aina tarkastellaan ihmistä niissä suhteissa, ja niiden suhteiden laatua, ja etsitään semmoista yhteistä ymmärrystä tilanteesta.
Kirsi: No miltä näyttää systeemisyys perheterapeutin näkökulmasta?
Mikko R: Ehkä noihin ajatuksiin liittyen jotenkin se, että siinä systeemisyydessä tai perheenkin systeemissä kaikki vaikuttaa kaikkeen, niin minua on aina kyllä kiinnostunut sitä kautta asettuminen sen perheen kanssa tarkastelemaan niitä vuorovaikutussuhteita ja kaikkea sitä, mitä niissä tapahtuu. Ja sitten tietenkin tässä työssä ne tapahtumat on monesti aika yllätyksellisiä ja usein myös ikäviä. Ja ajatus siitä, että kun täällä sairaalamaailmassa puhutaan ihmisistä, puhutaan myös potilasta, niin ne vaikutukset eivät rajoitu vain potilaaseen, vaan siihen perheeseen ja myös laajempaan lähipiiriin. Ja sellaisten joukkojen kanssa työskentely on kyllä minua aina kiinnostanut.
Kirsi: No entäs koulun näkökulma, lasten palveluissa työskentelevän ihmisen ajatukset asiasta?
Mikko V: Joo, kyllä viehättää jo tuossa edellä mainitut ajatukset, ja voin allekirjoittaa ajatuksen siitä, että kaikki vaikuttaa kaikkeen. En tässä yhteydessä malta olla lainaamatta Olli-Pekka Heinosen ajatusta, joka minun mielestäni aika hyvin kuvaa tätä systeemisyyttä myös koulun viitekehyksessä. Hän jossakin muistaakseni totesi näin, että vaikka meillä olisi lapsen asioissa siinä ympärillä maan parhaat asiantuntijat, maan ykköserityisopettaja, aivan huippu perheterapeutti, kuraattorit, psykologit, koko tämä palveluorganisaation terävin kärki, niin siitä huolimatta tämä ei välttämättä lapsen näkökulmasta muodosta toimivaa kokonaisuutta. Ja hän vielä jatkoi, että kysymys on pikemminkin siitä, että miten nämä erinomaiset oman alansa asiantuntijat hyödyntävät keskinäistä vuorovaikutustaan ja luottamustaan yhdessä tämän lapsen ja perheen parhaaksi. Jotenkin näen sen toimijoiden keskinäisen vuorovaikutuksen hyvin tärkeänä osana systeemisyyttä, ja sitä kautta myös perheen luottamuksen saamisen. Ja tietysti se, että perheen asiantuntijuus nostetaan tässä hyvin keskeiseen rooliin.
Kirsi: Kyllä vain. No minkä takia teidän mielestä olisi tärkeää, että me opittaisiin ajattelemaan ja työskentelemään tällä tavalla systeemisesti juuri näiden perheiden kanssa, joissa vanhempaa on kohdannut joku vakava sairaus tai esimerkiksi päihdeongelma, tai muita tällaisia terveyteen ja toimintakykyyn liittyviä haasteita?
Saija: Eli mä ajattelisin niin, että jos me nähdään se ihminen kokonaisuutena ja kokonaisuudessa, niin me nähdään, että jotenkin jos meillä on vaikka päihdehuollon asiakas, niin hän on paljon muutakin, kuin päihdehuollon asiakas. Ja se, jota esimerkiksi ongelmaksi kutsutaan, niin se ei rajoitu sen ihmisen ja sen päihteen väliin, vaan jos ihminen on vanhempi, niin se vaikuttaa myös vanhemmuuteen ja se vaikuttaa lapsiin. Ja jos me nähdään tämä kokonaisuus, niin silloin me pystyttäisiin mahdollisesti ammentamaan siitä vähän jopa muutosmotivaatiota, koska on ihan inhimillistä, ja usein vanhempi sekä uskoo tai haluaa uskoa, että se haaste ei vaikuta lapsiin tai ei vaikuta vanhemmuuteen, että hän tavallaan pystyy pitämään lapset tai lapsen turvassa siltä haasteelta, kun se haaste ei ole vain hänen ja haasteen välinen. Ja jos me saadaan ne lapset tai lapseen kohdistuva vaikutus vanhemmalle näkyväksi, jos me uskalletaan ottaa se puheeksi, niin silloin siitä tavallaan voidaan löytää semmoinen muutokseen päin tuppaava tai siinä kiinni pysyvä voima. Ja silloin mä toisin vielä sitä Mikon ajatusta siitä ammattilaisten keskeisestä luottamuksestakin, että silloin meille tavallaan ammattilaisenakin on hyötyä siitä, että me kurkotellaan sen oman siilon ulkopuolelle, koska me saadaan apua siihen omaan ydintehtävään. Eli jos ajatellaan, että päihdehuollon ammattilaisen ydintehtävä on nimenomaan sen päihdehaasteen hoito, niin siitä siilon ulkopuolelta löytyy myös siihen apuja.
Kirsi: No entäs muissa sairauksissa?
Mikko R: Kyllä kai siis tuossa jos ajattelee tuota siiloa tai sitten täällä terveydenhuollon puolella tätä sairaus- tai ihmiskeskeisyyttä, perhekeskeisyyttä, kyllähän tämä systeeminen työote sitten työntekijältä vaatii sitä, että on se pyrkimys pois, onpa sitten kysymys päihteiden kanssa puntaroivasta ihmisestä tai täällä palliatiivisessa parantumattomasti sairaasta ihmistä, että jos hoito ja kaikki tuki keskittyy siihen sairauden tai oireiden hoitoon, niin ajattelen, että ollaan vähän vikatiellä. Ne vaikutuksethan on paljon laajempia ja monenlaisia. Jos ajatellaan vaikka parantumattomasti sairaiden elämän ihan viimeisiä vaiheita, että ollaan niin sanotusti siinä kuolinvuoteella, niin siinähän on ehkä vähän semmoista, että sen tahtoo jähmeyttää tai jämäyttää paikalleen. Monesti ajatellaan, että lopullisilla asioilla on sitten pisteensä, mutta että ne lauseet jatkuu joka tapauksessa sitten tänne elämään jääneiden läheisten kanssa. Ja se työkenttä on vähintään yhtä tärkeätä, kun se on ollut sen potilaan sairauden ja oireiden hoidossa. Ja ehkä se työ tässä palliatiivisessa keskuksessa, että tämä on uusi tehtävä, täällä Pohjois-Karjalassa palliatiivinen keskus on kuitenkin toiminut jo useamman vuoden ajan. Työntekijä, jolla sitten on ollut aikaa, niin potilaalle kuin perheenjäsenille, ja ehkä potilaan määrittämälle hiukan laajemmallekin lähiverkostolle, niin on tuonut vähän uudenlaista näkökulmaa näiden ihmisten elämänpiiriin. Aikaa toki täällä on muillakin, mutta että minun aikani on käytettävissä tavallaan siihen keskusteluun ja asioiden pohdiskeluun.
Kirsi: Saanko mä palata tähän lasten tuen oikea-aikaisuuteen? Me ollaan Mikko tehty yhteistyötä paljon aiemminkin, ja mä tiedän, että palliatiivisessa keskuksessa on ollut nimenomaan se kokemus ja ajatus siitä, että liian usein se tuki tälle perheelle ja lapselle tulee vasta siinä vanhemman kuolinvuoteella. Niin haluatko sä tätä vähän avata? Tätä varhaisemmankin tuen painotusta, ja mitä ehkä sitten tämmöinen systeeminen ajattelu tai viitekehys voisi sille antaa?
Mikko R: Tuosta voisi sillä tavalla sanoa, että tämä tehtävä, jota nyt sitten ensimmäisenä työntekijänä täällä olen päässyt jotenkin latuja aukomaan, niin sen tausta liittyy näihin tilanteisiin, että täällä on ollut vuosien aikana perheitä, joissa siihen lähipiiriin ja sitten alaikäisiin lapsiin tavallaan havahdutaan siinä vaiheessa, kun vanhempi elää jo elämänsä ihan viimeisiä vaiheita. Ja se, että kuinka sitten sitä keskustelua onkaan ollut vaikea avata siitä, että mitä se vanhempi olisi toivonut lapsilleen tai kenties siitä, mitä lapset olisivat vielä vanhemmalta halunneet kysyä. Ja nyt sitten ehkä tässä tämän meidän onkologian eli syöpäkeskuksen kanssa nyt vähän laajemminkin jo sitten Siun sotessa on lähdetty miettimään, että miten ne lapset huomioitaisiin mahdollisimman varhaisessa vaiheessa silloin, kun vanhempi sairastuu. Ja ajatus on se, että sairaudet voivat olla oikeastaan mitä tahansa, kaikenlaisilla sairauksilla. Vakavilla erilaiset, lievemmillä sairauksilla ne vaikutukset ovat erilaisia. Että rohjettaisiin ja kysyttäisiin potilaalta jossakin vastaanottotilanteessa myös niistä lapsista. Ja tarjottaisiin mahdollisesti, täällä on ollut käytössä tämä Lapset puheeksi -keskustelu. Mutta mitä varhaisemmin päästäisiin, ja itsellekin se kokemus tässä on syntynyt, että kun esimerkiksi syöpäkeskus on ohjannut jo vielä aktiivisissa syöpähoidoissa olevia lapsiperheitä, ja on päässyt heidän kanssaan työskentelemään jo siinä vaiheessa, ja se tieto kuitenkin ehkä jo hoitavalla lääkärillä on ollut, että tämä sairaus ei loppupeleissä ole kuitenkaan parannettavissa. Se on ollut hyvin erilainen sitten se palliatiivisen ja saattohoidon työskentely.
Mikko V: Mä voisin tarttua kanssa kiinni tuohon Mikon ajatukseen, että jos kaikki tuki kohdistuu vaikka hoitotoimenpiteisiin, niin mitä se voisi tarkoittaa koulukontekstissa, että jos kaikki tuki kohdistuu pelkästään oppimiseen. Mä ajattelen, että silloin menetetään hyvin paljon jotakin arvokasta. Ja ihan samoin on positiivisia ja paljon hyviä kokemuksia meillä koulupuolella myös Lapset puheeksi -työmenetelmästä, niin Lapset puheeksi -keskustelusta kuin Lapset puheeksi -neuvonpidosta. Ja neuvonpito nimenomaan tämmöisen systeemisen työotteen yhtenä toteuttamisvälineenä. Mutta jotenkin toi homma, että kun nämä ilmiöt ja asiat on nykyaikana niin kompleksisia, että en usko, että kukaan toimija enää yksin pystyy parhaalla mahdollisella teholla niihin välttämättä vaikuttamaan. Eli näiden monimutkaisten ilmiöiden takia me väistämättä tarvitaan tämmöistä systeemistä työotetta. Ja jotenkin siinä, vaikka kuinka sitä yrittäisi ajatella jotenkin hienosti ja muuten, mutta omissa ajatuksissa kaikki palautuu siihen kuulluksi tulemiseen ja siihen arjen pärjäävyyslähtöiseen toimintaan ja siihen, että me saataisiin ensinnäkin oikea tuki oikeaan aikaan ja oikeiden ihmisten taholta, että monesti meidän ammattilaisten toimintatapa on ollut sitä, että meillä on hyvin paljon eri alojen asiantuntemusta, todella hyvää osaamista, ja kaikilla näillä ammattilaisilla, jotka osaavat sen oman asiansa, on pyyteetön halu auttaa. En usko, että siitä ei ole kysymys. Kaikki haluaa auttaa sillä omalla panoksellaan. Mutta hyvin monesti se saattaa sitten, tämä on minun tulkintani, niin kuvautua perheelle, lapselle tai nuorelle tämmöisenä ongelmalähtöisenä puheena, että meillä on tässä nyt joku ongelma, joka saattaa kenties aiheuttaa tulkinnan vaikka omasta epäonnistumisesta, että nyt minä en ole onnistunut vaikka äitinä tai isänä tai huoltajana tässä tilanteessa. Jotenkin kun palattaisiin siihen tämmöiseen tasavertaisuuteen ja luontevaan asiantuntijuuden antamiseen sille perheelle hänen omassa asiassaan. ajattelen, että se ei silti tarkoita siitä omasta ammattiroolista luopumista, vaan ennen kaikkea tuumin, että kyseessä on suhtautumistapa. Ja se, että miten ihmisiä kohdataan. Kohtaamisen merkitys ja se vuorovaikutus ja kuulumisten kyseleminen ja ikään kuin sitä kautta sen tilan antaminen ja kuunteleminen on itsellä jotenkin semmoisia tärkeitä teemoja tässä systeemisyydessä.
Mikko R: Minusta tähän nousee se ajatus jotenkin, että kun tässä nyt puhutaan systeemisyydestä, ja että perhe on systeemi, niin tuo, mitä Mikko sanoit, niin mä ajattelin, että niitä isoja esteitä ja haittoja tämän tapaisen työskentelyn suhteen on se, että ei olekaan kyse enää yhdestä perhesysteemistä, vaan siellä on ne asiantuntijasysteemit, ja jotenkin että ne saumattomasti vähän niin kuin kädet ristiin liittäen tukisivat toinen toisiaan. Meillä on ehkä paljon sitä halua pitää kiinni siitä asiantuntijatiedosta ja asiantuntijavallasta ja tallata vähän ehkä sitä perhettä. Ja niitä systeemejä voi olla saman neuvottelupöydän ympärillä hyvinkin paljon. Ja silloin kyllä kysymys on tuosta pitkälle, mitä Mikko sanoi siitä luottamuksesta, että jokainen omalta pieneltä osaltaan sitä perhettä kuunnellen, sen perheen asia on se pointti. Me onnistuttaisiin kytkemään nämä systeemit sen perheen hyväksi. Ja tietenkin myös sen potilaan, että eihän tämä nyt tarkoita sitä, että sairaudet ja opettaminen unohdetaan, ja hoidellaan kaikkia niitä muita sivuseikka-asioita. Tuosta tulee tämä ajatus, että tämä on myös semmoinen systeemien yhteenliittymä, niin se joko onnistuu tai epäonnistuu.
Mikko V: Kyllä, ja tuo, että myös se oikea tieto välittyy oikealla tavalla, että kyllähän minulla opettajana on hyvin erilainen suhtautuminen siihen lapseen tai nuoreen, jos mulle välittyy vaikka tieto jonkun tämmöisen keskustelun kautta siitä, että hänelle on täysi työ ja saavutus ollut saapua kouluun, että hän on vaikka laittanut välipalat tai aamupalat koko perheelle ja sen takia ollut vaikka myöhässä koulusta. Jos minun suhtautumiseni on sitten siinä tilanteessa, että no miksi sä olet myöhässä, versus se, että onpa kiva, kun tulit. Ei sillä niin väliä ole, että onko sulla reppua mukana, pääasia että tulit. Sillähän on huikea ero, ajattelisin, että sen kokonaisvaltaisen tukemisen näkökulmasta sille lapselle. Sitten tuohon vielä mä haluaisin sanoa siitä opettajan roolista, että itselläni mulla oli kokemus siitä, että näiden kompleksisten ilmiöiden taustalla, kun minä toimin opettajan professiosta käsin, niin minä olen hoitanut sen työn silloin hyvin, kun olen saanut nämä ongelmat ratkaistua, että se on minun tehtäväni. Huomaan selkeästi jonkun probleeman, kenties juurisyynkin. Niitä ei aina tiedä, mutta jos vaikka olettaisi, että se juurisyy olisi tämä, huom. olettaisi, ja yrittää ratkaista sitä, niin se aiheuttaa monesti ihan suunnatonta tuskaa ja kenties kokemuksen siitä, että olen epäonnistunut työssäni, kun en saanutkaan tätä kompleksista ilmiötä nyt ratkaistua. Ja se on täysin vinoutunut ajatusmalli, kun sitä tälleen näin pohtii. Mutta se oli hyvin voimakkaana ainakin minulla siinä omassa työssäni, että silloin olet onnistunut, kun ratkot ongelmia. Ja vaikka järki sanoisikin, että kukaan ihminen ei yksin niitä ratko, niin silti musta on hyvin oleellista tunnistaa, että myös siellä saattaa taustalla velloa se tunne silti siitä, että ikään kuin se järki ei välttämättä selitä sitä tunnetta pois. Että nämä on hyvin monisyisiä ilmiöitä.
Kirsi: Ajatteletko sä, että tämä systeemisyys tai sen ymmärtäminen tai omaksuminen on jotenkin muuttanut sinun ajatuksiasi tuohon liittyen, mitä sanoit?
Mikko V: Kyllä hyvinkin paljon joo. Paljon on kysymys myös siitä, että miten me saadaan määriteltyä eri toimijoiden kanssa yhteinen tavoite, yhteiset toimintamallit, ja siinä olen kokenut nimenomaan tämän Lapset puheeksi -neuvonpitotoimintamallin hyvin sellaisena vapauttavana ja ajatuksena, että ei meillä tarvitse ollakaan ratkaisuja, vaan ajatellaan, että ne ratkaisut löytyy siitä systeemistä, kun sitä yhdessä systeeminä pohditaan. Kyllä se on tuonut siihen sellaista, sanotaanko että toivon näkökulmaa, ja sitä, että yhdessä me tästä asiasta selvitään.
Saija: Mä mietin Mikko tuosta, nostit tosi paljon tosi tärkeitä asioita, mutta jotenkin mä haluaisin vielä tarttua tuohon kohtaamisen valtavaan merkitykseen ja tärkeyteen, että meidän ei aina edes tarvitse tietää, mitä siellä taustalla on, ja silti se kannatteleva kohtaaminen on ihan avain-asemassa. Ja silloin me tavallaan, paitsi että me päästään siitä ongelmakeskeisyydestä, niin kenenkään ei tarvitse pelastaa sitä koko maailmaa, ja silti siinä tapahtuu jotain hyvin oleellista. Mä mietin, että Karen Treisman sanoo, että jokainen kohtaaminen on interventio, ja mielestäni siinä piilee jotenkin sen asian ydin. Ja en malta olla mainitsematta, mä luin, että Kaliforniassa on kokeiltu semmoista Handle with care -systeemiä, miksi se ei toimisi esimerkiksi Wilmassa, että jos tiedetään, että lapsen kotona, lapsen elämässä on joku haaste, niin siellä koulussa on semmoinen pieni täppä, joka tulee näkyviin, jossa lukee: Handle with care. Ei tarvitse tietää, että onko kotona käynyt illalla poliisit, koska siellä on ollut väkivaltatilanne, tai onko vanhempi sairaalassa, tai mitä siellä oikeasti on takana. Mutta jo se, että me tiedetään, että nyt tämä pieni ihminen olisi hyvä kohdata, totta kai kaikkihan me halutaan kohdata kaikki ihmiset hellästi ja lempeästi, mutta joinain aamuina tai joinakin päivinä se on ehkä erityisen tärkeätä muistaa, että se pieni reputta tuleva ihminen on nyt helposti särkyvä. Ja se on niin pienistä asioista kuitenkin kiinni.
Kirsi: Mun mielestäni toi on ihana ajatus, ja todellakin semmoinen, mitä meidänkin kannattaisi ehkä harkita otettavaksi käyttöön. Oliko teillä muita ajatuksia vielä?
Mikko V: Tähän voisin taas sanoa tämmöisen lainauksen, työelämäprofessori Mika Niemelä on sanonut, että mitä paineisempi lapsen tai perheen tilanne on, sitä tärkeämpää tavallisuudesta tulee. Tuohon Saijan mainitsemaan kohtaamiseen, että jotenkin se on myös hyvin jotenkin helpottavaa tai vapauttavaa ajatella, että ei nämä rakettitiedettä loppujen lopuksi ole, vaan hyvin yksinkertaisia, pieniä asioita, joissa syntyy kokemus, että tämä juttu on yhteinen. Ja eräs äiti totesi minulle, että häntä on eniten auttanut semmoinen toimija, joka hänelle loi nimenomaan juuri tämmöistä toivon ilmapiiriä. Että kyllä teillä on varmaan todella hankala toi tilanne, mutta te ette ole yksin tässä, että kyllä me tästä yhdessä selvitään. Mutta ajattelen, että sillä ei ole niin väliä tässä systeemisyyden viitekehyksessä, että kuka sen luottamuksen tai kuka sen yhteyden sinne perheeseen saa. Oli se sitten ammattilainen tai vaikka hyvä ystävä, naapuri, oleellista on jotenkin se, että miten se toimija, jolla on tämä luottamuksellinen suhde, niin hyödyntää sitä luottamussuhdetta koko ajan yhdessä tämän perheen kanssa keskustellen. Siitä, että mitä sitten saataisiin muuta toimijajoukkoa siihen ympärille. Ja taas viittaan tähän LP (Lapset puheeksi) -neuvonpitoon, että siinä jotenkin sen erottaa tämmöisistä koulun näkökulmassa tai koulussa pidetyistä monialaisista asiantuntijaryhmistä se, että siinä korostuu hyvin paljon tämä tilanteen tai tämmöisen monialaisen, moniammatillisen palaverin tai kokoontumisen valmistelutyö. Yhdessä sen perheen kanssa sovitaan, mistä puhutaan, mistä ei puhuta, kuka puhuu, mitkä on ne täsmäasiat, joihin tässä nyt halutaan perheen näkökulmasta ratkaisua. Ketkä teidän mielestä voisi tässä tilanteessa teitä auttaa? Eikä automaattisesti kasata sellaista sinällään asiantuntevaa joukkoa, delekaatiota, sitten monesti hämärtyy se itse asia. Mutta toki ajattelen, että systeemisesti myös toimitaan hyvin paljon jo nytkin, mutta hyvä tästä on pitää keskustelua yllä ja kehittää tätä systeemiä edelleen, ja napata tästä järjestelmästä sellaiset toimivat osaset laajempaankin käyttöön.
Saija: Sulla vilahti Mikko tossa ne tavallaan suojaavat tekijät, ja mä mietin, että sekin on tosi tärkeää, että me nähdään, ei vain kaikki se, mikä kuormittaa, vaan myös kaikki se, mikä suojaa. Ja nimenomaan niin päin, että kysytään ja kuunnellaan se niiltä ihmisiltä itseltään, koska niitä ei useinkaan ulkoapäin tunnista. Ei kuormittavia, mutta ei välttämättä niitä suojaaviakaan tekijöitä, kun ne on usein meille jokaiselle aika erilaisia. Ja siellä voi olla sekä ihmisiä että asioita, joita ei muuten tulisi huomattua.
Mikko R: Tuossa jotenkin, mitä Mikko sanoi, että paljon tällä tavalla varmasti työskennellään, niin toki onkin, mutta että kyllä ajattelen sitten, että liian usein vielä jotenkin mennään vähän se asiantuntijuus edellä ja kysellään niitä itselle turvallisia kysymyksiä, kun mä ajattelen, että kuitenkin sen kaiken kiireen, ollaanpa sitten sosiaali-, terveydenhuollon tai opetustoimen puolella, niin me kaikki tiedetään, että miten kiire olisi ennättää tehdä kaikki se, mikä pitää tehdä. Mä ajattelen, että se vaatii myös kuitenkin työntekijältä melkoista rohkeutta, että hän vähän lähtee poikkeavalle polulle ja kysyy vaikka niistä lapsista tietämättä, että mitä sen Pandoran lippaan avaaminen sitten tarkoittaa. Tämä on yksi asia, jota on täällä Pohjois-Karjalassa sitten ALISA-projektin Kirsinkin kanssa pohdittu, että myös nämä työntekijät sitten rohkaistuisivat ja tietäisivät, että mistä he ja se perhe ennen kaikkea saa sitä tukea ehkä niihin rohkeiden kysymysten vastausten takaisiin asioihin.
Saija: Ja jotenkin se ajatus siitä, että se työ pitäisi saada tehtyä, tai varsinainen työ, ydintehtävä saada hoidettua, että me oikeasti sitkeästi tuotaisiin ja uskallettaisiin tuoda sitä suhdeperustaisuutta siihen ydintehtäväksi. Että nähtäisiin, että se suhteiden luominen vie totta kai aikaa ja resursseja, mutta oikeastaan mitään muuta ei tapahdu ilman, että niitä suhteita on huomioitu ja niitä on työstetty. Ja sitten en malta olla sanomatta, oli niin ihana toi Pandoran lipas -vertaus, jo jotenkin se rohkeus avata se kansi, koska mä kuulin hiljattain Pandoran lippaasta, että kun kaikki ne maailman kauheudet lensi ulos, niin pohjimmaisena siellä oli toivo.
Mikko R: Niin, että se jää jäljelle.
Kirsi: Niin, uskalletaan jotenkin kuoria ja keriä ne hankalat ja negatiiviset ja pelottavat asiat siitä päältä ensin, sitten jäljelle jää toivo ja hyvät asiat.
Mikko R: Joo ja sitä myöten varmaan nähdään myös se kaikki hyvä, mitä näissä perheissä ja ihmisten elämässä ja arjessa on. Kyllähän se ongelmapuhe, mistä Saija tuossa puhui ja ehkä Mikkokin, niin se on kuitenkin sitä keskeistä jutun juurta ja keskustelua, jota me täällä päivästä toiseen väännetään. Osa ihmisistäkin ajattelee, että jos siltä polulta, tai siis tarkoitan nyt potilaita, että jos siltä polulta poiketaan, niin kohta multa sitten tämä hoito-ovi sulkeutuu. Että eihän ne mua tänne hoitoon ota, jos minä täällä käyn vain kertomassa, kuinka ihanaa se mun elämäni on. Sitä ymmärrystä vaaditaan vähän pöydän kummallakin puolella. Ja tietenkin on aina ihmisiä, jotka sanoo, että minä en halua kurkistusta minun elämääni. Silloin sekin on jotenkin hyväksyttävä ja ajateltava, että ei se ovi lopullisesti kiinni ole. Se voi aueta jonkun toisen kohdalla jossakin toisessa tilanteessa.
Kirsi: Mä haluaisin tähän loppuun kuulla teiltä ajatuksia siihen liittyen, että kuitenkin tästä systeemisestä työotteesta käytävä keskustelu on toistaiseksi ollut vielä hyvin tämmöistä lastensuojelukeskeistä ja tosiaan keskittynyt enemmän näihin niin sanottuihin korjaaviin palveluihin, niin miksi näin on, miksi me ei vielä osata ajatella näin tai hyödyntää tätä viitekehystä tämmöisessä ennaltaehkäisevässä toiminnassa, jonka alueella me nyt ehkä enemmän tässä teemassakin ollaan liikuttu. Että miksi sitä ei osata soveltaa tällaiseen varhaiseen tukemiseen?
Saija: Mä ajattelisin itse, että jostain on aloitettava, ja koko systeeminen työotehan tuotiin Suomeen nimenomaan lastensuojeluun. Ja hyvä niin, se on tosi tärkeä ja toimiva, ja nyt on ehkä se aika, että se saa sieltä pikkuhiljaa lähteä laajenemaan.
Mikko R: Mä ajattelen, että onhan se sosiaalityöltä vaatinut myös tietynlaista rohkeutta tunnustaa se, että näillä aiemmilla tai tässä hetkessä käytössä olevilla työtavoilla ne perheet eivät parhaalla tavalla tule kohdatuiksi. Sehän tarkoittaa myös sosiaalityöntekijän kohdalla sitä omalta tontilta ulos astumista, sitä rohkeutta. Ja että kyllä ne kokemukset, mitä sieltä sitten täällä meidänkin alueella on, niin nehän on pääsääntöisesti myönteisiä. Yhteistyösuhde, se mitä Saija sanoi, se kohtaaminen ja luottamuksen syntyminen, että me ollaan samalla puolella viivaa, eikä jotenkin vastakkainasettelutilanteessa. Ja ajattelen sitten terveydenhuoltoa, joka erikoissairaanhoidossa erityisesti on niin asiantuntijakeskeistä, sellaista kovaa ja teräksen kovaa hoitotyötä ja monenlaisia toimenpiteitä. Minä ajattelen ja toivon, että se joku päivä myös valtaa alaansa täällä. Ja toki täytyy sanoa, että on ihan huipputyyppejä, jotka jo nyt työskentelee sillä tavalla. Mutta jostain on aloitettava, ja hyvä, että se on ollut lastensuojelu. Ja ajattelen myös sitä, että kuinka iso merkitys sitten, että tämmöiset uudet työtavat, onpa se systeemisyys tai mikä tahansa, niin voi saada sitä jalansijaa ja juurtua, on se, että tavallaan nämä meidän organisaatiot sieltä ylhäältä käsin, ylhäältä alaspäin, alhaalta ylöspäin, sitoutuu johonkin uudenlaiseen malliin. Ja tällä hetkellä täällä Pohjois-Karjalassa se on ollut tämä Lapset puheeksi -työtapa, mutta myös lastensuojelun puolella sitten tämä Hackneyn malli, tämä tämmöinen systeeminen lähestymistapa. Ja se, mikä on ilahduttanut, niin on jotenkin se, että siinä on myös johto mukana. Niitä asioita on kirjattu ja joissakin kokouksissa käsitelty. Se ei ole enää yksittäisen työntekijän varassa.
Saija: Toi ajatus on kyllä tosi tärkeä, että vaikka systeemisyys on nimenomaan sitä läsnäoloa ja ajan ja tilan ottamista ja kohtaamista ja niitä suhteita, niin se vaatii myös niitä rakenteellisia muutoksia, rakenteellista mahdollistamista, strategiaa ja sitä johdon linjausta ja tukea sille, että tämä on ylipäätään siellä arjessa mahdollista.
Mikko R: Kyllä, ja kyllä se vaatii tilaa myös siellä yksittäisten työntekijöiden työskennellessä näiden ihmisten ja perheiden kanssa, että se, että sinne vaan jätetään aina jotakin lisää, niin ei onnistu. Ja täällä esimerkiksi Lapset puheeksi -keskustelun ympärillä on ihan tämmöinen, että esimiestaso on tehnyt aika paljonkin töitä esimerkiksi kouluterveydenhoitajien suhteen, joille on kaikenlaisia mittareita ja niitä tulee koko ajan lisää. Sinne on myös löydettävä se aikansa, muuten se unohtuu. Ja osittain on harmillista, että joissakin yksiköissä on vähän niin ehkä käynytkin, että se aikaresurssi tulee sitten vastaan.
Saija: Ja siinähän onkin sitten myös arvokysymys, että mittarit voi olla ihan hyvästä, niitä on hyvä käyttää ja niillä saadaan paljon näkyväksi, mutta mitä me oikeasti niillä mittareilla mitataan? Miten me määritellään se tavoite tai miksi me sitä työtä tehdään? Milloin me ollaan tyytyväisiä?
Mikko V: Niin, tuosta vielä ehkä koulun näkökulmasta nostaisin sellaisen näkökulman, tämä voi nyt olla vähän mustavalkoinen tai kärjistetty esimerkki, mutta joidenkin ilmiöiden äärellä, oli ne nyt sitten mitä vaan, mutta koulun keinot ovat olleet ainakin tähän asti minun kokemukseni mukaan suhteellisen rajalliset. Ja paljon on laitettu toiveita ja paukkuja sitten esimerkiksi sote-palveluiden tai lastensuojelun suuntaan, yleisemminkin. Ja sitten ehkä se pettymys siitä koululle, että me ollaan nyt näitä ilmoituksia tehty, mutta me ei edes tiedetä, että onko nämä menneet perille, tai tehdäänkö asian eteen mitään, että se tieto ei välity tai tiedonsiirto. Sitten herkästi tehdään myös koululla tulkintaa, että no lastensuojeluhan ei nyt hoida hommiansa. Kysymyshän ei ole siitä, vaan hehän toimivat ja tekevät monin paikoin paljon enemmänkin, kuin voi kohtuudella yhdeltä ihmiseltä tai tiimiltä vaatia. Mutta tulee tämmöinen väärinymmärrys tai tulkinta asiasta, jos me ei asioista tiedetä. Ja sitten monesti eri toimijat vetoavat tiedonsiirtoon, että ei me saada kertoa, että lastensuojelun asiakkuus on itsessään salassa pidettävä tieto. Okei, joo, mutta mikä siihen olisi ratkaisu? No kysytään siltä perheeltä, saako teidän asioista kertoa. Ja silloin, kun se perhe itse on siinä osallisena ja määrittelemässä tätä tukipakettiansa niin sanotusti, niin poistuu esteet myös tiedonsiirron haasteille. Että en näe nykymaailmassa enää mitään muuta keinoa välittää tietoa, kuin se, että se perhe on siinä itse hyvin keskeisessä roolissa. Taas tullaan jotenkin tähän luottamukseen, että pelätään jotakin tai on uhkakuvia, tai ei tiedetä, että mitä tämä tiedonsiirtolupa vaikka jonnekin koululle minulle tarkoittaa, tai mitä se minun arjessani aiheuttaa. Niin kai se sitten turvallisinta on sanoa, että ei saa siirtää tietoa.
Mikko R: Joo, se on hurjan tärkeätä toi, että yksilö ja se tieto mitä siirretään, että se ei tarkoita suinkaan sitä kaikkea tietoa, mitä ihmisestä tai perheestä jollakin toimijalla on olemassa, vaan että siihen hetkeen liittyvä olennainen tieto siitä. Enkä muista kyllä sieltä lastenpsykiatrian vuosikymmeniltä kovinkaan montaa perhettä, jotka sitä sellaisen tiedon siirtämistä jollekin toiselle taholle olisivat kieltäneet. He ovat yleensä olleet riemuissaan, että jos siihen saadaan mukaan vielä tämäkin. Ja sitten toisaalta se, että kun ajattelen, että siinä on kysymys tämmöisten systeemien yhteenliittymästä, niin pidetään myös huoli siitä, että siinä on mukana ne tahot ja toimijat, jotka ovat sillä hetkellä tarpeellisia.
Saija: Ja tuosta ehkä taas saisi nostettua sen lapsen siihen kaiken keskelle. Usein, ei tietenkään aina, mutta usein nämä asiat on semmoisia, mihin liittyy hyvin vahvasti häpeä. Ja jos mä vaikka olen siellä koulussa, niin se opettaja tai koulun henkilökunta on niitä arjessa läsnä olevia aikuisia ihmisiä. Mikä helpotus, jos mun ei tarvitse miettiä, että pitäisikö tästä puhua, saako tästä puhua, kenelle mä puhun, koska mä sanon, kerkeekö se, jaksaako se, ottaako se ihminen sen vastaan… Vaan jos mä tiedän, että sä tiedät nämä mun arjen haasteet, tai sä tiedät, että mä olen nyt vähän helposti särkyvä, niin silloin se lapsi pääsee niin kuin vähän lepoon siinä. Ja sen ei pitäisi olla lapsen harteilla se, että hän miettii, saako puhua tai pitäisikö puhua, uskaltaako puhua, vaan se on aikuisten taakka.
Mikko R: Ja tämähän meidän pitäisi muistaa joka päivä. Se ei auta, että me puhutaan siitä nyt. Niin minun, sinun kuin kaikkien muidenkin, meidän pitäisi muistaa tämä joka päivä, että kenen asialla me ollaan. Sille pitää antaa tosiaan mahdollisuus. Harva rohkenee lääkärin tai sairaanhoitajan tai fysioterapeutin vastaanotolla itse avata suuta ja ruveta kertomaan, että mulla olisi nämä lapsetkin. Se on meidän tehtävä se. Ja se on valinta. Joka kerta kun tapaa potilaan, ihmisen, niin se on meidän valinta, että kysytäänkö me lapsista tai kysytäänkö me ylipäätään mistään asioista. Joskushan potilaat antavat palautetta tästä, että tuntuu, ettei siellä mistään kysytty, lääkäri vaikka tuijotteli sitä tietokoneruutua ja katseli sieltä niitä minun asioitani. Sehän voi olla jäätävimmillään tätä, mutta että me valitaan se, kysytäänkö me vai ei. Ja sitten, mikä tässä on hauskinta, että me tavallaan ehkä nyt puhutaan tässä lapsista, jotka ovat alaikäisiä ja ehkä vanhemmat kohtuullisen nuoria tässä työssä, tapaan hyvinkin iäkkäitä ihmisiä ja jo heidän aika iäkkäitä lapsiaankin, niin se on jotenkin ollut sitten sillä tavalla merkityksellinen havainto, että nämä tämmöiset elämän kriisikohdat vähän regressoi näitä ihmissuhteita. Siitä iäkkäästä 90-vuotiaasta äidistä ja ehkä 60-vuotiaasta lapsesta, niin he niin kuin palaavat ajassa taaksepäin. Heistä tulee se äiti ja tytär, jossakin siellä kaukaisuudessa.
Mikko V: Onko loppujen lopuksi kysymys mistään muusta kuin kohtaamisesta?
Kirsi: Mun mielestäni tähän ajatukseen on hyvä lopettaa tämä keskustelu. Nostit todella tärkeän pointin ja ajatuksen tähän loppuun meille kaikille mietittäväksi, ja jalostettavaksi ja sovellettavaksi käytännön elämään ja arkeen ja siihen työhön. Minä kiitän lämpimästi teitä kaikkia keskustelijoita tästä keskustelusta. Kiitos.
Saija, Mikko R ja Mikko V: Kiitos!
-Yhteinen ääni-
Seuraa meitä:
Jaa julkaisu:
