Miten palvelujärjestelmä toimii neuropsykiatrisestri oireilevien lasten läheisen näkökulmasta? Mikä merkitys on esimerkiksi verkostotyöllä ja sosiaalityöntekijän ensikohtaamisella? Kokemuskumppani Saija kertoo kokemuksistaan palveluista neuropsykiatrisesti oireilevien lasten äitinä. Haastattelijana väitöskirjatutkija Saila Willberg (Turun yliopisto), joka toteutti podcastin osana jatko-opintojaan. Podcast linkittyy NEPSOS-tutkimushankkeen teemoihin. Tutustu NEPSOS-tutkimushankkeeseen: https://sites.utu.fi/sote/yhteistyo-ja-hankkeet/hankkeet/nepsos-neuropsykiatrisesti-oireilevat-nuoret-palvelujen-pyorteissa/
Tekstivastine
Puhujien merkinnät: Saila Willberg
Saija
Muut merkinnät: (-) Pois jäänyt sana tai sanan osa
(–) Pois jäänyt jakso
(sana) Epäselvä sana tai jakso
[hakasulkeet] Litteroijan kommentti
Huomautukset: —
[rauhallisia elektronisia ääniä, jäävät soimaan taustalle]
Miesääni: Yhteinen ääni on Turun yliopiston podcast, jossa keskustellaan ajankohtaisista aiheista monialaisesti. Tämän jakson tuotti Sote-akatemia.
[elektroniset äänet vaimenevat]
Saila Willberg: Tässä podcast-jaksossa aiheena on läheisen kokemukset palvelusta tilanteissa, joissa nuorella on neuropsykiatrisia oireita. Mä olen Saila Willberg. Teen väitöskirjaa Turun yliopistossa sosiaalityönoppiaineessa. Ja mulla on täällä keskustelemassa mun kanssa kokemuskumppani Saija, tervetuloa.
Saija: Kiitos paljon.
Saila: Jos sä tässä alussa vaikka esittelisit itsesi, että kuka olet. Voit esitellä itsesi ihan sillä tavalla kuin itse haluat.
Saija: Joo. No aiheeseen liittyvästi varmaan sillain lyhyesti, että olen kahden nepsylapsen äiti, joista toinen on just täysi-ikäistynyt ja toinen on alakoulun loppuja käyvä, kohta murrosiässä myös hän.
Saila: Joo, okei. Jos sitten jatkettaisiin siitä, että mistä palveluista sulla on kokemusta neuropsykiatrisesti oireilevan nuoren läheisenä?
Saija: No terveyspuolella on lastenpsykiatrinen ja sitten nuorisopsykiatrinen poliklinikka. Ja sitten on sosiaalipuolella tukihenkilötyötä ollut perhepalveluista ja terapialähtöistä nepsyosaavaa perhetyötä. Ja toimintaterapiaa, erilaisia kuntoutuksia, kuntoutusjaksoja, Kelan kuntoutuksia. Ja osa palveluista on tullut sieltä terveydenhuollon ja Kelan kautta, B-lausunnolla saatavia. Ja osa on sitten perhepalveluiden piiristä tulleita kunnalta.
Saila: Eli aika laajasti erilaista.
Saija: Joo. Ja sitten siellä oli vielä ammatillista tukihenkilöä ja muuta tukihenkilötyötä.
Saila: Joo. Kuinka pitkältä ajalta kaiken kaikkiaan on kokemusta?
Saija: Oliskos sitä nyt viisi, kuusi vuotta…
Saila: Joo.
Saija: …oltu siellä perhepalveluissa. Ja sitä ennen on toki sitten ollut itse asiassa jo perheneuvola. Mutta mun lapsilla nepsyoireet tuli paremmin esiin, toisella yläasteen alkaessa ja toisella alakoulun alkaessa. Että me ei olla sieltä ihan lapsuudesta asti kummankaan kanssa niihin…
Saila: Joo.
Saija: …tavallaan ei tullut, noussut esiin mitään sellaista, että olisi tullut tarvetta selvitellä tai näin.
Saila: Että teini-ikäisesti asti sitten.
Saija: Joo, esikoisella teini-iästä asti. Ja sitten kuopuksella sieltä eskarista asti oikeastaan, kun siirtyi isompiin ryhmiin, niin hänellä silloin selkeästi oirekuvasto muuttui. Mutta tällä esikoisella, niin alakoulun loppupuolella, yläkoulun alkaessa, voisi sanoa.
Saila: Joo. Päädyittekö tai saitteko näitä tukitoimia sitten heti, kun tämä oireilu alkoi? Vai oliko siinä sitten minkälainen viive?
Saija: Siinä oli hieman viivettä. Ja tukea haettiin tavallaan eri syystä lähtökohtaisesti, kun lapsi oli vielä alakoulussa. Ja sitten käytiin perheneuvolassa ja siellä hän kävi juttelemassa psykologin kanssa. Niin siinä loppupalaverissa psykologi toi esiin, että lapsella saattaisi olla tällaisia nepsypiirteitä.
Saila: Aivan, joo.
Saija: Niin siitä. Mutta sitten lapsi oli sen ikäinen, ettei enää menty lastenpsykiatriselle. Nämähän selvitellään täällä meillä päin joko tuolla lasten- tai nuorisopsykiatrian psykiatrisella tai sitten tuolla Tyksin neuropuolella. Että en tiedä, miten valikoituu missäkin selvitettävät nepsydiagnoosit tai nämä tutkimukset. Mutta me oltiin siellä psykiatrisella kummankin kohdalla…
Saila: Joo.
Saija: …tekemässä nämä selvitykset. Ja niitä tehtiin toki sitten koululla ja oli lomakkeita kotiin täytettäväksi ja näin.
Saila: Joo. Koitko, että saitte tukea siinä kohdassa, kun tarvitsitte sitä? Vai oliko se viive turhan pitkä?
Saija: Kyllä viive oli aika pitkä. Toki se on ihan ymmärrettävää, että diagnosoimisessa menee oma aikansa ja ne rajaukset pitää tehdä tarkasti, että mistä on kyse ja minkälaista oireistoa on. Ja varsinkin tytöillä oirekuvasto on valtavan laaja ja diagnosointi on aiemmin ollut valtavan vaikeaa tyttöjen kohdalla. Että oireisto esittäytyy aika tavalla erilaisena ehkä kuin pojilla…
Saila: Niin.
Saija: …nuorena. Ja sitten, kun ei ole mitään diagnoosia vielä, niin on vaikea perustella vaikka koulussa tai muualla, tai edes nähdä sen editse elämää tavallaan. Että siinä ollaan aika luupissa siinä kohtaa. Ja se ottaa aikansa. Ja toki nuorilla tuommoinen puoli vuotta, vuosikin voi olla sitten tosi pitkä aika saada tukea. Mutta sitten sen jälkeen, kun saatiin diagnoosi, niin kyllä aika nopeasti saatiin myös perhepalveluista tukihenkilötyöskentelyä.
Saila: Niin, että se diagnoosi oli vähän niin kuin avaintekijä siinä sitten tuen saamisessa.
Saija: No, kyllä se tavallaan. Ja se oli myös itselle sellainen, että tiesi minkälaista tukea sitten hakee. Musta se oli sillä tavalla tärkeä, että se oli selvitetty se oirekuvasto, että onko kyse vaan vaikka masentuneisuudesta tai ahdistuneisuudesta vai onko siinä kyse nepsyjutuista. Niin sehän määrittelee sitten pitkältikin… Tai minun mielestäni on tärkeää miettiä, että minkälaista tukimuotoa haetaan. Niin tietää siinä, se diagnoosi on siinä kohtaa tärkeä, että se ei mene metsään se tuki. Tai ole kuormittava tekijä, vaan pureutuu just niihin haasteisiin, mitkä sitten mistäkin diagnoosista käsin on tarkasteltavana.
Saila: Niinpä, joo. Sitten jos syvennytään vähän noihin palvelukokemuksiin vielä, niin osaatko sä sanoa, että mikä teidän kohdalla toimi hyvin ja mikä sitten ehkä ei?
Saija: Meidän kohdalla toimi moni asia todella hyvin.
Saila: Joo.
Saija: Mulle on osunut äärimmäisen ammattitaitoisia ihmisiä siellä terveydenhuollon puolella että tuolla sosiaalipuolella. Ja on muodostunut hyvin äkkiä hyvä luottamussuhde. Ja olen toki tiennyt itsekin sitten silloin pyytää sieltä perhepalveluista esimerkiksi sitä nepsyosaavuutta. Ja tähdentänyt vahvasti, että se on oleellista, että sitä nepsypuolta siinä huomioidaan, kun haetaan tukihenkilöä. Ja silloin ei perhepalveluissa tällaista nepsyosaamista muistaakseni ollut ollenkaan heillä itsellä, niin se tuli sitten tällaisena, onkohan se nyt palveluseteli tai muu, niin kolmannen sektorin yrityksestä sitten saatiin. Niin mielestäni se kyllä otettiin, koin tulleeni kuulluksi ja nähdyksi siinä.
Saila: Joo. Että sun oma yhteistyö ammattilaisten kanssa on sujunut hyvin ilmeisesti, pääsääntöisesti?
Saija: Joo, kyllä.
Saila: Okei. Onko sulla joku näistä, kun sanoit, että on toiminut mielestäsi hyvin nämä palvelut teidän kohdalla, niin joku erityisesti sellainen mieleen jäänyt tukimuoto tai palvelu, joka on ollut teille erityisen avuksi tai toiminut hyvin yhteistyö heidän kanssaan vaikka?
Saija: No sitten myöhemmin meille tuli tästä samasta kolmannen sektorin firmasta, tätä tukihenkilötyötä jatkettiin terapialähtöisenä perhetyönä. Mulla oli valtavan paljon tämmöisiä vuorovaikutuksellisia haasteita mun esikoisen kanssa. Osittain johtuu siitä, että mulla on itselläkin nepsydiagnoosi, mikä on ADHD, ja nuorella oli Asperger. Ja ADHD on sentyyppinen diagnoosi, että impulsiivisuus ja semmoinen tietty kuplivuus, tai voisi sanoa jopa räjähtelevyys, kuuluu vähän siihen asiaan. Ja sitten taas, kun puhutaan Aspergerista, niin on tarve, että on tilanteet ennakoituja ja siirtymätilanteet semmoisia strukturoituja. Ja muutenkin, että on strukturoitu arki, ennakoitavissa oleva, ja [pieni naurahdus] vailla suurempia sähläyksiä. Niin meillä ei varsinaisesti sen takia ollut parhaimmat mahdolliset välit. Että siihen sitten ne teinihormonit ja oma burnout lisämausteina, niin tilanne meni aika solmuun. Ja vaati aika pitkällistäkin työtä. Mutta se terapialähtöinen perhetyö oli siinä mielessä ihan valtavaksi avuksi, että siinä käsiteltiin niitä kaikkia lapsia ja itseäkin traumatisoineita asioita, ja se toi paljon perspektiiviä ja vuorovaikutus parani valtavasti.
Saila: Joo.
Saija: Ja mielestäni loi pohjan nuoren kuntoutumiselle ja muulle tulevalle kuntoutukselle, tämä perhetyö ja tukihenkilötyö. Ja se, että se jatkui siinä samassa firmassa, että henkilöt pysyy osittain koko matkan samoina. Että jotakin vaihtuvuutta oli, mutta siinä oli sitä ennustettavuutta ja jatkumoa.
Saila: Joo, kuulostaa kyllä tosi hyvältä kokemukselta.
Saija: Juu.
Saila: Joo. No sitten kiinnostaisi myös, että onko sulla kokemusta eri alojen ammattilaisten välisestä yhteistyöstä tai tämmöisestä moniammatillisuudesta teidän kohdalla?
Saija: On kyllä, joo. Täytyy sanoa, että ne moniammatilliset verkostot ja palaverit ei kehkeydy itsekseen ikävä kyllä. Tai että ne ei ole semmoinen lähtökohta, että se vaatii oma-aloitteellisuutta ja ulkopuolelta itselle tullutta ehdotusta.
Saila: Joo.
Saija: Tai ylipäätään ymmärrystä, että sellaisia voi olla. Että sitä ehkä toivoisi, että ne voisi olla sellaisia lähtökohtia tuolla perhepalveluissa. Ja miksei muuallakin sosiaalipuolella tai lastensuojelussa. Ajattelisin, että ne verkostot luo luottamuksen ilmapiirin, että se muodostaa tietyntyyppisen yhteisön. Ja resursoi sitten sitä perhettä tai yksilöä siltä, että ei tarvitse olla yksin vastuussa siitä kaikesta tiedonkulusta. Että mäkin olen laskenut, että meillä niitä verkoston osasia oli, kun mulla on kaksi erityislasta ja itsellä sitten ollut myös omat nepsyoireet ja muuta, niin 15-20 tällaista verkoston osasta [pieni naurahdus]…
Saila: Joo.
Saija: …joissa on itse ollut vastuussa tiedonkulusta. Ja aina kertoa se perheen lähtötilanne erikseen kaikkialla.
Saila: Joo, niinpä. Onko teillä siis ollut jotain tällaisia verkostotapaamisia joskus, missä vaikka sä olisit itse ollut mukana ja sitten ammattilaisia?
Saija: On ollut joo, paljonkin. On ollut näitä kouluverkostoja kummankin koululla tuen saamiseksi. Ja sitten on ollut sosiaali- ja perhepuolella verkostoja. Mutta mikä oli kaikista jotenkin, oman kokemuksen mukaan semmoinen resursoivin ja paras verkosto, oli tämä systeeminen siellä perhepalveluissa.
Saila: Joo.
Saija: Se tuli aika paljon viiveellä siitä, kun meidän asiakkuus alkoi. Mutta se oli tavallaan se hetki, kun tuntui itsestä, että se systeemi koppaa jotenkin. Tai että se, niin kuin sanoin, niin resursoi enemmän. Tuntui, että se oli semmoinen eka käännekohta, että oma jaksaminen alkoi olla parempaa.
Saila: Niin, aivan. Joo. Muistatko sä tai tiedätkö sä, että mikä taho on ollut se aloitteentekijä näissä tapaamisissa, että semmoisia on järjestetty ylipäätään?
Saija: No se aloite tuli minulta. Mutta se varsinainen idea minulle tuli sieltä meidän kolmannen sektorin perhetyöntekijöiltä.
Saila: Joo, aivan.
Saija: Ja eritoten varmaankin perheterapeutilta.
Saila: Joo.
Saija: Ja häneltä tuli myös tieto esimerkiksi vammaisetuuksista, mihin oltiin oikeutettuja.
Saila: Joo.
Saija: Että sinänsä se on, nyt jälkeenpäin, kun ajattelee, niin tuntuu hassulta, että poliklinikat, joissa lapsia tutkittiin, niin sieltä ei tullut sitten sitä tietoa, että minkälaisiin etuisuuksiin on vaikka oikeutettu. Tai minkälaisia tukimuotoja on koululla. Että kyllä se kaikki tavallaan täytyi sitten sen diagnoosin saamisen jälkeen selvittää itse ja koota nämä verkostot sitten.
Saila: Niin, joo.
Saija: Ja siellä oli mukana, kouluverkostoissa oli koulukuraattori, meidän perhetyötä, sitten oli sosiaalityöntekijä, lasten- tai nuorisopsykiatrian hoitaja. Ja sitten koululta oli, toisessa koulussa oli rehtori, toisessa oli erityisopettaja mukana ja oma luokanopettaja. Ja sitten systeemisessä palaverissa oli meiltä perhetyöstä kaksi ihmistä ja sitten oli sieltä perhepalveluista mun mielestä yksikön johtaja, sitten oli sosiaaliohjaaja, sosiaalityöntekijä ja hänen pari. Ja sitten oli vielä joku… Tai että aika paljon niissä [pieni naurahdus] oli porukkaa. Mutta oli sillain tärkeimmiltä tahoilta, että se kokonaiskuva siinä sitten muodostui niihin tärkeisiin paikkoihin, perheen senhetkisiin tärkeisiin verkostopaikkoihin.
Saila: Niin, joo. Eli aika laajasti ollut mukana sitten eri alojen ammattilaisia.
Saija: Juu.
Saila: Joo.
Saija: Kyllä. Ja tuntuu ja kuulostaa varmasti raskaalta, mutta kyllä mä sanoisin, että se kaikkien työtä perheen kanssa helpotti. Ja nopeutti kaiken edistymistä, kun kaikki on siinä samassa kirjassa samalla aukeamalla [pieni naurahdus], samassa luvussa. Niin että voin kuvitella, että nämä tämmöiset verkostot ja muut palaverit eri toimijoiden ja ammattilaisten kesken voi olla haastavia saada varmaan sinne kalenteriin. Mutta mä sanoisin, että sen työn vaikuttavuuden kannalta ne on ihan ehdottoman tärkeitä. Ja ne pitäisi olla siellä mielellään jo ihan ensiaskelista lähtien.
Saila: Joo.
Saija: Että se perheen resursoiminen haastavassa elämäntilanteessa, tavallaan pitäisi ensin katsoa perustarpeita ja sen luottamuksen muodostumista, niin se on hyvä pohja työn vaikuttavuutta ajatellen.
Saila: Joo. Että sulla on ilmeisesti ollut positiiviset kokemukset näistä verkosto-
Saija: Mun mielestä ihan todella hirmuisen positiiviset.
Saila: Joo, okei.
Saija: Että se on parhaimmillaan, kyllä toimii näin. Ja sielläkin on sellaisia, että ne verkostot olisi voinut tulla muusta kuin omasta aloitteesta, että oma sairasloma mahdollisti sen ajankäytön niihin kaikkiin. Että vuoden aikana meni 25-90 tuntia per kuukausi, eli keskimäärin kuukaudessa semmoinen 40-45 tuntia tällaisia diagnostisia tutkimus-, kuntoutus- tai verkostopalaverikäyntejä. Että se on 12 kuukauden ajalta ihan hirveä määrä tunteja. Että positiiviset oli kokemukset, mutta se, että jos olisin ollut työssäkäyvä, ja se olisi pitänyt ehtiä siinä ohella, niin sanoisin, että lapsilla kuntoutus olisi jäänyt kyllä puolitiehen tai toteutumatta. Mutta tässä tilanteessa, missä me ollaan, niin voin sanoa, että mun nuori on nyt täysi-ikäistynyt, asuu omillaan, ja on itsenäistynyt hienosti. Että näiden palveluiden vaikuttavuus näkyy hänessä, että hän on toimintakykyinen ja -kuntoinen haasteisiinsa nähden.
Saila: Joo.
Saija: Että siinä on semmoiset, että satuin olemaan sillä sairaslomalla, niin tavallaan se kaikki mahdollisti sitten sen ajankäytön lapsille.
Saila: Niin, että elämäntilanne sitten mahdollisti sen yhteistyön palvelunjärjestäjien kanssa.
Saija: Juu, paremmin. Mutta tavallaan ajattelen siinä muitakin, että jos järjestelmässä olisi sellainen vakio, että se olisi moniammatillista se työ, niin se mahdollistuisi myös muille helpommin.
Saila: Niinpä. Joo. No jos pohditaan läheisen näkökulmaa, kun palvelussa asiakkaana on lapsi tai nuori, jolla on neuropsykiatrisia oireita, niin minkälaisia palvelutarpeita läheisillä itsellään on tai voi olla sun omien kokemusten näkökulmasta?
Saija: No kyllä niitä varmasti tulee ja on. Että auttava, siis semmoinen konkreettinen käsipari on ollut, mä olen itse ajatellut, että semmoinen arkinen auttaminen on ollut parasta. Me ollaan saatu kotipalvelua. Ja kyllä tämä perhetyö palveli myös omaa sellaista psyykkistä asioiden käsittelyä. Ja lasten, niin, sehän on vaikea pala tietenkin, että lapsilla molemmilla tulee… Että kyllä siinä on sulateltavaa. Ja vaatii paljon selvittämistyötä ja sellaista opiskelua, että mistä on kyse, miten olla vuorovaikutuksessa ja yhteydessä omiin lapsiin. Kyllä siinä tarvitsee sellaista toisen aikuisenkin tuomaa tukea ja keskusteluapua. Ja toinen oli sitten se, että jos olisi ollut työelämässä, niin olisi varmasti kaivannut työnantajalta joustoa tai jonkunnäköistä toimeentulollista tukea sellaisiksi ajoiksi, kun oli paljon tällaista kuntoutusta, tutkimusta, tuen tarvetta lapsilla. Molemmilla varmaan tämä kymmenestä ikävuodesta tuonne kuuteentoista on kuitenkin, että he tarvitsee paljon enemmän ohjausta ja tukea, ja murrosiässä ja muuta. Että kyllä siinä, varsinkin kun on yksinhuoltaja, niin ei ole toisen vanhemman tukea siinä arjessa. Niin kyllä mä sanoisin, että jotain palvelutarvetta jokaisella on. Että mikä se sitten kenelläkin on, niin ei ole välttämättä sama kuin itsellä on ollut.
Saila: Näin on.
Saija: Mutta itsestä on tuntunut, että oma aika ja kädet ei riitä kaikkeen.
Saila: Joo. Koetko sä, että sä olet itse saanut sellaista tukea sitten läheisen roolissa, mitä sä olisit kaivannut?
Saija: Kyllä mä koen, joo. Ainoa, mikä tuki on ehkä jäänyt saamatta, niin se taloudellinen ahdinko on ollut todellinen. Ja sitten sairaslomaa on pitänyt jatkaa, kun se on ollut uuvuttavaa se arki. Mutta kaikki muu tuki, tämmöinen kotipalvelu ja tämä perhetyö ja muu, niin on kyllä, että sieltä puolelta sitä on tullut kyllä hyvin, sieltä perhepalveluista.
Saila: Joo, aivan.
Saija: Mutta sanoisin, että kun on perustarpeet, kuten toimeentulo, niin jos ne on jatkuvasti huolenaiheena, niin se ei muodosta muun avun vastaanottamiselle tai vaikuttavuudelle hirveän hyvää perustaa. Että mä olen aina ajatellut, että se Kela pitäisi jotenkin sinne verkostoihin saada mukaan. Tai vammaispalvelut tai joku. Mä en tiedä, että paljonko nepsyperheillä on toinen vanhempi pois töistä. Tästä on tehty tutkimustakin, sieltä on ihan prosenttiluku, joka on aika huima. Mutta en muista tutkimusta, mihin vedota, niin sen enempää [pieni naurahdus] siihen sitten menemättä. Mutta se on nepsyperheessä sellainen aika kriittinen haaste, että vanhemmat ei pysty välttämättä käymään töissä. Ja sitä ei tunnisteta tuolla eläkejärjestelmässä tai Kelassa. Tai toimeentulotuessa ei huomioida erityislapsiperheiden tarpeita tai näin.
Saila: Niin, että tukea siihen taloudelliseen tilanteeseen olisi kaivannut?
Saija: Joo. Se vei aika ison osan sitä energiaa kyllä pitkinä ajanpätkinä. Juu. Ja siihen ei meidän järjestelmässä, nepsyperheet on varmaan sellaisia väliinputoajia, että siellä systeemissä ei ole kategoriaa tai lokeroa, mihin tällaisessa tilanteessa, että lapset vaatii vanhemmalta enemmän aikaa tai resurssia, niin siellä ei sellaista tukimuotoa varsinaisesti ole. Että aika harva saa jotain omaishoidon tukea, kun ei olla tarpeeksi vammaisia sinne vammaispalveluihin periaatteessa. Niin nämä menee aika usein sitten, että vanhempi jää uupumuksesta sairaslomalle.
Saila: Joo. No tässä on nyt keskustelu sun palvelukokemuksista melko laajasti läheisen roolissa. Niin tähän lopuksi olisi vielä mielenkiintoista kuulla läheisen toiveita ammattilaisille, jotka kohtaa työssään lapsia tai nuoria, joilla on neuropsykiatrisia oireita. Että voi mainita yhden tai useamman toiveen ihan sen mukaan, mitä tulee mieleen, mutta olisi kiinnostavaa kuulla.
Saija: Musta se olisi hyvä, että perheelle ohjattaisiin ensinnäkin nepsyosaavaa apua. Ja nämä verkostot kuntoon heti alussa. Että verkoston osasia on paljon ja haasteet on moninaisia. Ja olisi tärkeää, että sinne muodostuu se nähdyksi tulemisen ja kuulluksi tulemisen kokemus, kuten itsellä on ollut. Ja että siinä olisi ammattilaisia ympärillä, jotka ymmärtää näitä neuropsykiatrisia haasteita. Se on mun mielestä lähtökohta sitten semmoiselle itse työskentelylle.
Saila: Joo. Näihin toiveisiin on varmaan hyvä lopetella tämä podcast-jakso. Kiitos erittäin paljon sulle, kun tulit keskustelemaan kokemuksistasi.
Saija: Kiitoksia paljon.
Saila: Kiitos.
[rauhallisia elektronisia ääniä]
Miesääni: Yhteinen ääni.
Seuraa meitä:
Jaa julkaisu:
