Miltä kodin ulkopuolinen sijoitus vanhemmasta tuntuu? Miten biologinen vanhempi on mahdollista ottaa vahvemmin mukaan sijaishuollon prosesseihin? Perhekeskus Lausteen koordinoiman Asiakkaasta kumppaniksi -hankkeen kokemusasiantuntijat eli kokemuskumppanit Ansku ja Piia keskustelevat kokemuksistaan kodin ulkopuolisesta sijoituksesta. Haastattelijana Anniina Eklöf.
Tekstivastine
Yhteinen ääni on Turun yliopiston podcast, jossa keskustellaan ajankohtaisista aiheista monialaisesti. Tämän jakson tuotti Sote-akatemia.
Anniina: Tervetuloa kuuntelemaan podcastia, jonka aiheena on tänään sijaishuolto vanhemman elämässä. Meillä on täällä tänään paikalla Perhekuntoutuskeskus Lausteen koordinoiman Asiakkaasta kumppaniksi -hankkeen kaksi koulutettua kokemusasiantuntijaa, eli kokemuskumppania, jotka kertovat tässä podcastissa kokemuksiaan kodin ulkopuolisesta sijoituksesta ja sijaishuollon aikaisesta tuesta. Ja meillä on siis tänään täällä keskustelijoina Ansku ja Piia, tervetuloa.
Ansku ja Piia: Kiitos.
Anniina: Haluaisitteko te kertoa lyhyesti teidän taustoistanne? Aloittaisiko Ansku vaikka?
Ansku: Jep, eli mä olen 36-vuotias 8-vuotiaan lapsen äiti, ja mun lapsi on ollut sijoitettuna sijaisperheeseen alle vuoden ikäisestä. Ja sijoitus jatkuu siis edelleen. Ja sen loppumisesta nyt ei ole puhettakaan ollut. Toivottavasti joskus.
Anniina: Okei, kiitos Ansku. Entäs Piia?
Piia: Joo, tervehdys vaan kaikille munkin puolesta, mun nimeni on Piia Köpsi, olen 41-vuotias kolmen lapsen äiti, ja tässä nyt sitten tänään siitä näkökulmasta, että yksi mun lapsistani on ollut useamman vuoden sijoitettuna, joskin jo sitten palannut muutama vuosi sitten kotiin. Eli sellaisesta näkökulmasta täällä tänään.
Anniina: Kiitos. Ja mä olen Anniina Eklöf Sote-akatemiasta, ja toimin tänään tässä podcastissa haastattelijana. Ja me voitaisiin aloittaa tää keskustelu miettimällä sitä sijoituksen alkuvaihetta. Minkälaista tukea te koette saaneenne vanhempina silloin sijoituksen alkuvaiheessa? Tai koetteko, että olette ylipäänsä saanut tukea silloin?
Ansku: Joo. Itse ainakin just siinä alkuvaiheessa, kun on elämä enemmän tai vähemmän sekaisin, ja muuten, niin siihen nähden niin mun mielestäni tosi vähän tulee minkäänlaista tukea, että toki akuutein ongelma tai hätä siinä hoidettiin, eli pääsi vieroitukseen ja kuntoutukseen, niin että hoidetaan se päihdeongelma siitä alta pois. Mutta muuten sen jälkeen on saanut aika yksin olla tunteiden ja muiden kanssa, että yksi semmoinen lyhyempi ryhmämuotoinen vertaistuki, tämmöinen Voikukkia-ryhmä oli, mutta sekin, mä en nyt muista tarkalleen, kuinka pitkän aikaa se kesti, olisiko ollut kuukauden, ehkä pari, että se oli tosiaan ryhmämuotoista, mikä mulle ei ehkä ajanut sitä asiaansa. Olen sen verran introvertti, että en pidä ryhmässä puhumisesta ja muusta. Ja muutenkin siinä tosi arat asiat päällimmäisenä, niin se ei mulle ehkä ollut, että semmoista pidempiaikaista vertaistukea ja keskusteluapua, että siinä alussa kyllä tarvittaisiin. En tiedä, että mikä on nykyään, onko enemmän tarjolla apuja, mutta aika huonosti mun kohdallani kyllä.
Piia: Joo no mä ajattelen, että omalla kohdallani varmaan ehkä vaikutti myös se, että sellainen termi, kuin vapaaehtoinen sijoitus myös hämmentää aika lailla, että meidän kohdalla oli siis kysymys niin sanotusti sellaisesta, mutta toisaalta mä ajattelen, että vapaaehtoista sijoitusta ei ole olemassakaan. Mä ajattelen niin, että kun meistä kustakin tulee vanhempia, ja meillä on ne meidän pienet vauvat sylissä, niin jos joku meille silloin sanoisi, että teidän perhettä tulee huostaanotto kohtaamaan, niin me varmasti viitattaisiin kintaalla, että älä hulluja puhu, koska me ollaan kaikki varmasti luvattu pitää parasta mahdollista huolta niistä meidän vastasyntyneistä. Ja kun se elämä sitten tulee vastaan, ja sen myötä mahdollisia haasteita, niin voidaan ajatella, että siinä hetkessä se tuntuu ehkä jossain määrin vapaaehtoiselta, mutta vapaaehtoista se ei ole. Ja silloin ne kivut on ihan yhtä suuret, kuin tällaisessa, jos nyt halutaan käyttää ei-vapaaehtoisessa sijoituksessa, niin mä ajattelen, että omalla kohdalla se oli sellainen, että ei osattukaan välttämättä tarjota sitä tukea. Muistan, että yritystä ehkä hiukan siihen oli, mutta että se on myös vaikea kohta, niin kuin Ansku tuossa sanoi, että en voi sillä tavalla kadehtia myöskään sosiaalityöntekijöitä tai sosiaaliohjaajia, se on niin kivulias hetki vanhemman elämässä, että miten siihen niin henkilökohtaiseen ja kivuliaaseen tilaan voi päästä niin, että se olisi oikeasti avuksi ja tueksi, niin sitähän me kokemuskumppanit yritetään, että meitä voisi sellaiseenkin hetkeen tilata, että se olisi kevyempi taakka kantaa, kun se koti on tyhjä ja ne lelut siellä siitä lapsesta muistuttaa ja elämä toki muutenkin.
Anniina: Kiitos. Minkälaista tukea te olisitte sitten toivoneet silloin sijoituksen alkuvaiheessa?
Ansku: Mä nyt taisin jo vähän tätä sivutakin, että semmoista pidempiaikaista keskusteluapua, ehkä jonkinlaista ohjausta siihen elämään sen sijoituksen, huostaanoton kanssa, koska tosiaan siinä alussa on tosi vaikea se päästä elämän syrjään niin sanotusti kiinni siinä, kun sä jäät yksin sinne, niin jonkinlainen semmoinen ohjaus ja se, että sua oikeasti kuunnellaan.
Piia: Saa ehkä tilaa tavallaan sille, että ne kuitenkin usein on ne sijaishuollon palaverit tai tapaamiset sosiaalityöntekijän kanssa rajattuja, niille on tietty tuntimäärä, niin silloin ei kauheasti ole aikaa tai tilaa niille tunteille, niin mä ehkä ajattelen, että myös ihan se, että joku, joka ymmärtää sen kivun ja hädän, mikä siinä tilanteessa on, vaikka se olisi vapaaehtoinen, tai vaikka jopa kokisi helpotuksen tunteita, niin siitä huolimatta. Ja niin kuin Ansku tosiaan mun mielestäni hyvin toi tuon ohjausnäkökulman, niin se on myös vanhemmuuden kannalta niin kriittinen kohta, että menetänkö mä sen vanhemmuuden vai millaisena se jatkuu, jatkuuko se, pystynkö mä tapaamaan sitä lasta, ainakin omalta kohdaltani muistan, että se oli tosi kivuliasta tavata sitä lasta. Ja sehän pitäisi kuitenkin koko ajan jatkua siitä huostaanotosta huolimatta. Että se lapsi voi joko vierailla kotona, tai vähintään sitten tapaamispaikassa. Niin se, että vanhemmalla säilyisi se kyky koko ajan pitää yhteys siihen lapseen. Muistan omalta kohdaltani, että se oli tosi vaativaa, ja musta tuntui, että ne lapsen silmät oli sellainen peili, joka kertoi, että mä olen epäonnistunut, ja mä oon syyllinen. Ja silloin tuli peruttua niitä tapaamisia, ja se oli tosi kuormittavaa ja raskasta. Sijaisperheen äiti onneksi omalla kohdallani on ollut sitten se henkilö, jolta on saanut tukea, ja hän sitten hyvin sai mun kanssani puhuttua, että tämä on lapselle tosi kuormittavaa, kun sä perut näitä tapaamisia, että hän on tosi tuskassa täällä, kun hän odottaa viikon, että hän pääsisi äitiä tapaamaan, ja sitten pääsin siihen lapsen tunnetilaan, mutta siihen lapsen tunnetilaan pääseminen oli todella vaikeaa, kun se oma tunnetila oli niin voimakas, ettei kestä katsoa edes sitä omaa lasta siinä. Niin kyllä se tuki silloin on mun mielestäni pelkästään niinkun joskus vaan kuuntelemista.
Anniina: Tällainen kodin ulkopuolinen sijoitus varmasti herättää paljon erilaisia tunteita, ja kuvasittekin tossa jo aika hyvin niitä tuntemuksia. Haluatteko te vielä kertoa niistä tarkemmin, että minkälaisia tunteita te kävitte siinä sijoituksen alkuvaiheessa läpi?
Ansku: Joo, alkuvaiheessa osa näistä tunteista on kyllä edelleenkin läsnä, koska lapsi tosiaan edelleen siellä sijaisperheessä asuu. Mutta semmoista pohjatonta surua, ja häpeä on äärimmäisen suurta, ja se on sitä äärimmäisen suurta edelleen. Ja ihan jotenkin tuntuu, että vieläkin olisi jollakin tavalla semmoinen epäkelpo ö-luokan kansalainen, ja kelvoton äiti. Joo, tosi isoja tunteita, ja isoja tollaisia elämään, omaan ajattelutapaan itsestä vaikuttavia asioita tulee kyllä vieläkin pyöritettyä paljon mielessä.
Piia: Joo, ja mä ajattelen, että se jollain tavalla lähtee moneen suuntaan, että siellä voi olla perheessä lapsia, jotka jää kotiin, sitten siellä on ne läheiset ja sukulaiset, ja sitten ikään kuin se, niin kuin Ansku tossa sanoi, että se oma näkemys siitä, ja sitten tietysti se lapsi, joka on sijoitettu. Niin se vanhempi on jotenkin suhteessa näihin kaikkiin suuntiin, että mä ajattelen, että sen lisäksi, että sä kannat just näitä tunteita, mitä Ansku tossa äsken sanoi, niin se tosiaan kertautuu mahdollisesti vielä siellä läheisten silmissä, puheissa. Mä muistan, että oma silloin ehkä noin 85-vuotias isoäiti oli aivan tolaltaan, me ollaan hänen kanssaan hyvin läheisiä, niin hän oli aivan tolaltaan, että miten nyt on voinut näin käydä, ja miten sä oot antanut tällaisen tapahtua, ja hän jotenkin ihan fyysisesti oireili siitä, niin mä ajattelin, että mä en kestä tätä tilannetta enää, että mä joudun kannattelemaan paitsi itseäni ja sitä lasta, ja sitten kotiin jäävää sisarusta, mutta myös sitten niitä muita läheisiä. Ja todellakin se, että miten myös yhteiskunta näkee, että se on semmoinen aihe, mistä mieluiten vaikenee, että missä se yksi lapsi tai ainut lapsi asuu, niin sen jotenkin mieluiten kiertää. Että kyllä se häpeä on semmoinen, ja epäonnistuminen. Niin kuin mä sanoin, että me ollaan varmaan tehty erilaisia lupauksia ja minä pidän sinusta maailman parasta huolta, ja sitten ei olla siihen omasta mielestä kyetty, niin kyllä se vie polvilleen.
-Yhteinen ääni-
Anniina: No sitten me voitaisiin siirtyä seuraavaan teemaan, eli siihen sijoituksen aikaiseen arkeen. Mitä te ajattelette siitä, että kenen pitäisi arvioida se, että milloin lapsi voi palata kotiin? Ja mitkä on ne kriteerit, jotka tulee täyttyä, jotta se lapsi voi palata kotiin?
Piia: No se onkin vähän kaksipiippuinen asia, kun mä ajattelen, että onko välttämättä se optimaalisin henkilö tai henkilöt sitä tekemään sitten se perhe, jossa se lapsi elää, yksinomaan ainakaan. Mutta että toisaalta kuka muukaan se voi olla, jos se sosiaalityöntekijän tapaaminen on aika vähäistä, ja semmoinen tuntuma mulla on, että mitä paremmin asiat sujuu ja menee, niin sen vähemmän se sosiaalityöntekijä ehtii sitä lasta tavata. Koska valitettava tosiasia on se, että noi sosiaalityöntekijät on tosi kiireisiä, niin kyllä mun kokemus on se, että me ollaan sitten esimerkiksi jääty aika vähälle sosiaalityöntekijän tapaamiselle, koska meillä on mennyt ehkä vähän liiankin hyvin. Niin sitten on vaikea ajatella, että tämä sosiaalityöntekijä olisi se, joka sitä arviota tekisi, koska hän on niin vähän siinä mukana. Mutta vaikea kysymys, äärimmäisen vaikea kysymys. Mä haluaisin vastata tähän niin, että sitä voitaisiin tehdä yhdessä, että siinä olisi tämä kuuluisa ja hieno systeeminen työ mukana, että sitä todella tehtäisiin yhdessä ja vanhempia kuunnellen, että me oltaisiin kaikki niitä lapsen ympärillä olevia asiantuntijoita, jotka sitä tilannetta arvioisi. Ja ajattelen myös, yksi tärkeä asia, mistä me saataisiin tietoa, olisi se, että niitä tukitoimia ei lopetettaisi silloin, kun se lapsi sijoitetaan. Eli mikäli Piia tai Ansku nyt vanhempina olisi sen sijoituksen hetkellä tarvinneet vaikkapa perhetyötä, niin miksipä sitä perhetyötä ei voisi silti jatkaa, vaikka se lapsen arkiosoite on jossain muualla? Niin se on minusta vaan enemmänkin osoitus siihen, että sitä työskentelyä tehdään kotiin päin takaisin, niin sieltä me saataisiin myös aika arvokasta tietoa siihen.
Ansku: Ja Piia tossa hyvin toi just esiin tätä, että kun menee hyvin, niin silloin niitä sosiaalityöntekijöitä ei juurikaan näy, tai heidän kanssaan ei tule oltua niin paljon yhteydessä, tai ei käydä sitä arkea niin paljon läpi, niin jotenkin se on sitten hassua, että he on kuitenkin ainoat, jotka siitä pystyy tai jotka sitä voi arvioida, että voiko lapsi kotiutua, koska heihin otetaan yhteyttä ainoastaan silloin, kun menee joku huonosti. Ja se on jotenkin jännä, että meillä esimerkiksi kotiutumisesta ei ole koskaan puhuttu sanallakaan, vaikka sen pitäisi olla se tavoite, mitä kohti mennään. Hyvin usein sijoitukset sitten vaan jatkuu ja noin puolen vuoden välein on verkostopalaveri, jossa käydään aika suurpiirteisesti läpi, että miten menee.
Anniina: Eli sitä tilannetta tulisi arvioida säännöllisesti?
Ansku: Kyllä, ja meillä ainakin se on toteutunut, meillä on aina tasan puolen vuoden välein, me nähdään, sosiaalityöntekijä on paikalla, sijaisperheestä on yksi aikuinen paikalla, ja minä olen siellä.
Piia: Se on myöskin semmoinen asia, mihin pitäisi kiinnittää huomiota, että mitkä ne todelliset tavoitteet niille tapaamisille on.
Anniina: Tärkeä pointti. No minkälaista teillä on ollut yhteistyö tai niin sanottu kasvatuskumppanuus perhehoitajien kanssa?
Ansku: Meillä toimii ihan kivasti perheen kanssa yhteistyö. Kasvatuskumppanuudesta en välttämättä menisi puhumaan, mutta yhteistyötä pystymme tekemään, vaikka olemme äärimmäisen erilaisia ihmisiä tämän meidän sijaisperheen kanssa, mutta joskus tulee kyllä sellainen olo, että mä jään jotenkin sivuun monissa asioissa, ja totta kai, kun heillä on siellä se jatkuva arki, niin heillä on sitten näkemys, että millä tavalla päivät on rytmitetty ja millaiset rutiinit on, niin tällaisista asioista sitten aina tietysti tulee hiukan puhetta, että täytyykö se täysin sama rutiini toteutua myös silloin, kun poika on mun luona, vai saako meillä olla omanlaiset tapamme, kun ollaan mun kodissa. Mutta pääasiassa meillä toimii yhteistyö tosi hyvin.
Piia: Ihan vastaava kokemus, että perheen kanssa on sujunut tosi hienosti, mutta että kyllä mä nostan hattua siitä sille perheelle myöskin, että ihan ensimmäisiä kohtaamisia, muistan sen erityisen hyvin, kun sijaisperheen äiti sanoi silloin aika riutuneelle Piialle, että mun tehtävä ei ole sun äitiyttä viedä, vaan pitää sun lapsesta mahdollisimman hyvää huolta, ja sä olet aina se äiti, ja mun tehtävä on tukea sitä, niin se oli sellainen hetki, kun mun hartiat laski, ja mä ajattelin, että mä voin huokaista ja todellakin lähteä rakentamaan sitä kasvatuskumppanuutta. Mutta sitten mä muistan toki sellaisia kohtia siinä sijoituksen alkuvaiheessa, mä ajattelin, että olisi paljon asioita, mitä tarvitsisi käydä läpi, mitä vanhemmat ei tule ajatelleeksi, että sä et kerta kaikkiaan, sinne mieleen ei pysty, se on niin täynnä siinä sijoituksen alussa, niin siinä ei ole tilaa sellaisille, niin semmoisia yllättäviä asioita, että mitä tehdä, kun sellainen tilanne ehkä tulee eteen, että lapsi rupee kutsumaan sijaisvanhempia äidiksi ja isäksi, tai sitä ehkä jopa ehdotetaan. Mä muistan omalla kohdallani yksi tämmöinen kerta, kun lapsi oli kotona, ja lauantai-päivä, niin hän yhtäkkiä, aivan yhtäkkiä sanoi, että mä oon äiti alkanut miettiä, että mä sanon niitä isäksi ja äidiksi. Ja se oli semmoinen, että mä en ollut varautunut siihen millään tavalla, ja jokainen ymmärtää, että ehkä jos isääkin, mutta äiti-sanaakin, niin se on varmaan suomen kielen kaunein sana. Ja se on jotain sellaista, josta me ollaan ylpeitä, ja kyllä mulla on vieläkin hetkiä, kun mun lapset, vaikka vanhin on jo 18, että musta tuntuu, mulla tulee ihan arjessa semmoinen, että vitsit, tuo sanoi mua äidiksi. Ja sitten, kun se lapsi sanookin, että mä olen miettinyt, että mä alan sanoa niitä äidiksi ja isäksi, niin mulle tuli kirjaimellisesti semmoinen olo, että ilmat lyötiin pihalle, ihan kuin mä olisin saanut nyrkin iskun vatsaan. Ja se, että mulla kävi joku onni, että mä sain siinä hetkessä pidettyä semmoisen hetken hiljaisuuden, ja siinä lyhyessä hiljaisuudessa mä ehdin nopeasti miettiä, että onko se sitten loppujen lopuksi kamalaa, vaikka niin olisikin. Niin vähentääkö se sitä mun äitiyden arvoa? Kun se tuli vielä lapselta itseltään, niin jos hän todella haluaa, niin mikä minä olen sitä estämään. Että eikö se olisikin aika coolia, että hän voi sanoa, että mulla on kaksi äitiä. Mutta se, että mä olin siinä hetkessä kykenevä, että jos me oltaisiin mentykin vaikka muutama kuukausi taaksepäin, niin olisinko mä pystynyt toimimaan samalla tavalla, ja näkemään sen kaiken hyvän ja kauneuden, niin en ole aivan varma, mutta että mä en ollut osannut varautua siihen, mä luulen että kovin moni muukaan ei osaa varautua. Ja tällaiset asiat, mitä voi tulla eteen, mä ajattelen, että meillä oli myöskin tilanne, että lapsi halusi kokonaan estää, että mä en ota viikolla mitään yhteyttä, että vain silloin, kun me tavataan, niin me ollaan fyysisesti yhteydessä, mutta mä en saa soittaa, ja hän oli kuitenkin vasta 7-vuotias. Niin se oli aika rankka paikka, että mä en saanut pitää niin, kun hän itse määritteli, että hän ei halua. Ja se oli semmoinen hetki, että oli viittä vaille, että kaikki ei painanut hätänappulaa, että nyt niiden kiintymyssuhde on niin vaurioitunut. Mutta siitä täytyy taas nostaa hattua tälle sijaisperheen äidille, että hän sai vedettyä henkeä, ja seurattua sitä tilannetta, ja sitten hän oivalsi, että lapsi suojelee itseään siltä tunnekuohulta, minkä se puhelu minun kanssani aiheuttaa. Ja silloinkaan kukaan ei tavallaan kertonut, onko jotain muuta, mitä mä voin tehdä. Mä sitten myöhemmin itse oivalsin, että olisiko jotain muita keinoja, millä mä voi pitää siihen lapseen yhteyttä, kuin se puhelu, ja sitten mä aloin ostamaan välillä hänelle jotain, mistä mä tiesin, että hän tykkää, joku Lego Ninjago-lehti, ja lähetin sen vanhalla postitavalla, tai sitten luin lyhyttä iltasatua ääninauhalle, ja se olikin hauska, koska sitten tämä sijaisperheen äiti kertoi, että kun hän oli laittanut sen nauhan soimaan, niin lapsi oli ollut toisessa huoneessa, mutta kun hän oli itse saanut määrittää, toisin kuin puhelu, niin siellähän mä olen koko ajan. Mutta siinä nauhalla hän sai sanoa, että pistä pois, ja taas hän sanoi, että saa pistää päälle. Niin hän sai itse määrittää, koska hänellä on valmius kuunnella sitä äitiä. Ja sitten hän oli lopulta mennyt sen sijaisperheen äidin kainaloon, ja sanonut, että laita soimaan. Mutta ne oli semmoisia asioita, mitä mä itse oivalsin, että mä toivoisin, että mä voisin nyt jollekin muulle tarjota niitä samoja keinoja. Mutta siihen yhteydenpitoon, niin kyllähän nämä kaikki myös vaikuttaa, että miten se sijaisperhe itse tukee sitä vanhemman ja lapsen välistä, biovanhemman ja lapsen välistä yhteydenpitoa, niin sen todennäköisesti paremmin myös se yhteydenpito sen sijaisperheen ja biovanhemman välillä sujuu.
Anniina: Niinpä. No haluaisitteko te kertoa jotain näistä tapaamisista lasten kanssa? Esimerkiksi että kuinka usein niitä on ollut?
Ansku: Joo. Tämä onkin semmoinen asia, mikä mua kovasti mietityttää, koska meillähän on nyt sijoitusta jatkunut sitten seitsemisen vuotta, ja meillä ollaan menty todella hitaasti eteenpäin näiden kanssa. Että totta kai aluksi tietysti mentiinkin, koska mulla oli silloin, oli vieroitukset ja kuntoutukset, että se tapaaminen ei aina ollut edes mahdollista. Joko mun, koska olin kaukana kuntoutuksessa, niin sieltä ei nyt niin vain vaan sitten lähdetäkään, tai sitten ihan oma kunto fyysisesti oli niin huono, ettei sitä pientä lasta pystynyt näkemään. Mutta eteenpäin on kuitenkin menty, vaikkakin kovin hitaasti. Että ensin me nähtiin valvotusti pari kertaa kuukaudessa, ja siitä sitten pikkuhiljaa siirryttiin silleen, että tavattiin valvotusti mun kotona, kun aluksi ne oli tämmöisessä tapaamispaikassa. Ja sitten siitä pikkuhiljaa jäi se valvonta pois, ja tapaamisten aika piteni. Mutta missään vaiheessa niitä oikeastaan itse tapaamisia ei ole ollut sen tiheämmin, vaan me ollaan edelleen tilanteessa, että tapaamme kaksi kertaa kuukaudessa. Mutta tapaamiset sitten kestää, että ne on yön yli, että on yökylässä. Ja loma-aikoina sitten tietysti hiukan useammin, mutta tässäkin on varmasti niin monenkirjavaa tapaa toimia, mutta tämä on ollut mulle aina semmoinen, miten sen sanoisi, semmoinen vähän niin kuin kova paikka, että minkä takia meillä mennään niin hitaasti eteenpäin, ja miksi minä näen lastani niin harvoin, kun toisilla on joka viikko, ja voidaan olla pitkiäkin aikoja niin, että ollaan niin sanotusti kotilomilla. Tietysti sen verran nuori on vielä, että ehkä hän ei jaksaisikaan, ja hän on tosi herkkä, että täytyy totutella asioihin pitkään, ja mennä hitaasti eteenpäin, eikä siinä mitään, se on ihan ok tietysti. Mutta että hän kasvaa koko ajan, jaksaminen lisääntyy ja näin, että kohta hän onkin jo sen ikäinen, että hän voi itse päättää, koska hän tulee ja näin. Tapaamiset on varmasti monilla vanhemmilla semmoinen puhetta herättävä asia.
Piia: Ja ehkä tulee tuosta Anskun puheesta nousi kaksi sellaista asiaa mieleen, että tässäkin ehkä tavallaan se arviointi jollakin tavalla, että kuka sitä arvioi, että kuinka tiiviisti niitä tapaamisia voi olla. Ja just se, että kun tossa oli aiemmin puhe siitä, että minkälaista se arki on, ja se näyttäytyy siellä sijaisperheessä, niin toki siellä voi näyttäytyäkin välillä ne hankalat, mehän tiedetään, mulla on siitä onnellinen asema tällä hetkellä, että tämä sijaisperhe on meidän tukiperhe. Niin nythän mä näen, miten se lapsi reagoi, kun se tulee sieltä tukiperheestä. Eli tavallaan kuppi on kääntynyt, koska aikaisemmin se on ehkä ollut niin, että he ovat nähneet, miten se lapsi reagoi, kun se tulee kotoa. Ja varmaan välillä on tullutkin tunteita, että jos se kotona olo on tollasta, niin kuin mulla tulee välillä semmoinen sunnuntaisin, kun lapsi palaa tukiperheestä, olikse hinta tämä. Niin kuin kaikki vanhemmat hei tietää. Koska lapsihan on sellainen, oli se mummulassa tai missä tahansa. Niin sitten kun tulee se sunnuntai-ilta, niin näytetään kaikki ne tunteet. Niin tavallaan sitten me biovanhemmat saatetaan jäädä aika ikävään asemaan, jos tavallaan ne tunteet, mitkä on tosi luonnollisia, laitetaan vaikka sen piikkiin, että no siellä ei nyt ole hyvä olla, tai jotain muuta vastaavaa. Mutta sitten myös se näkökulma tähän, että ne voi joskus myös olla vanhemmalle, että Ansku puhu lapsesta, mikä on aina ykkössijalla. Ja mä ihailen, paljon tunnen vanhempia, joilla on lapset sijoitettu, niin täytyy sanoa, että mä kyllä ihailen valtaosaa vanhemmista, jotka on venynyt ja paukkunut tavallaan sen oman rakkautensa ja semmoisen yhteistyökyvykkyyden kanssa. Päinvastoin, kuin ehkä ajatellaan tai luullaan, mutta tosiaan se tunne, mikä voi vanhemmalla olla jo ennen tapaamista, tai tapaamisen jälkeen. Nyt on pakko kertoa teille semmoinen, kun mä joskus luin tätä, mistä Asiakkaasta kumppaniksi -hanke on lähtenyt alkuun, New Yorkista, niin siellä on koulutettu vastaavia henkilöitä, ja siitähän tämä on todettu hyväksi siellä. Niin mä luin siitä, heillä on semmoinen lehti, nyt en muista sen nimeä niin siellä oli tämmöinen tarina, yksi tämmöinen kokemuskumppani oli kertonut, että hän oli ollut just tämmöisessä tapaamisessa vanhemman tukena, koska vanhempi oli ilmeisesti pyytänyt sitä. Mutta sitten tämä kokemuskumppani oli tehnyt havaintoja, että tämä antaa kaiken periksi niille lapsille tämä äiti, että ollaan mäkkärissä ja saadaan karkkia, ja ei-sana on tuntematon, että kaikki on vaan joo joo joo. Ja mä väitän, että tämä kyllä pätee varmaan aika moneen biovanhempaan, koska se on tosi luonnollista, että sä haluat hyvittää sitten, kun sä harvoin näät. Niin sitten tämä kokemuskumppani oli ajatellut, että okei, hän ei puutu, että hän antaa tämän tapaamisen mennä, mutta sitten hän oli ottanut sen jälkeen puheeksi, että huomaatko sä, että nämä lapset vähän niin kuin pyörittää sua. Ja siitä oli syntynyt tosi hyvä keskustelu, ja sitten se vanhempi oli jotenkin oivaltanut, että niin just, että ei se nyt silti niin ole, että hän tavallaan voi rahalla ostaa sitten sen kaiken oman syyllisyyden pois. Niin mä ajattelen, että kaikki nämä tunteet usein jää myös näiden tapaamisten ulkopuolelle, että ei ole ketään, kenen kanssa purkaa sitä jännitystä, siellä just voi olla se kotona asuva sisarus, jota sitäkin jännittää, että nyt se mun sisko tai veli tulee kotiin, miten täällä pitää olla, ja sitten se voi se lapsi tulla sinne, ja sitten se ajattelee, joko se voi olla vähän ulkopuolisen oloinen, tai ajattelee, että no minä tulen nyt näyttelemään, että oma lapsi on sen luonteinen, että hän sitten näyttää, että tämä on minun valtakunta, ja mulla ei ole ketään, kenen kanssa mä puran niitä, ja just sitä tunnetta, että mä en voi edes katsoa häntä silmiin. Niin mä jään sinne kotiin yksin, että sillä lapsella on kuitenkin se sijaisperhe, mikä tukee häntä. Niin ne on myös mun mielestä tärkeitä.
Anniina: Kiitos, oli tosi mielenkiintoinen tarina.
-Yhteinen ääni-
Anniina: No seuraavaksi me voitaisiin siirtyä meidän viimeisen teeman pariin. Eli miten työntekijöiden tulisi huomioida biologinen vanhempi, jonka lapsi sijoitetaan. Ja mä haluaisin kysyä teiltä, että mitä te toivoisitte, tai mitä te olisitte toivoneet työntekijöiltä? Eli miten he olisi voineet huomioida teidät biologisina vanhempina sijoituksen aikana?
Piia: Aika iso kysymys. Mä ainakin ajattelen, että toi tommonen ohjaavuus olisi niin, jos me ajatellaan että tässä yhteiskunnassa jonkin verran varmaan tiedetään, että meillä on eroja, ja meillä on vaikka viikko-viikko, lapsi asuu viikon tuolla ja toisen viikon tuolla, mitä kaikkea ne tuo tullessaan, niihinkin voi olla tarjolla erilaista perheneuvontaa, niin jotenkin semmoinen kaikki ehkä puuttuu, just niin kuin tuossa puhuttiin, että voi tulla, niin kuin sanoin, mitäs jos alan sanoa heitä äidiksi tai isäksi, ja just nämä tapaamisiin liittyvät tunteet, ja ihan myös se semmoinen, jotenkin ehkä myös ne, eikä jotenkin vaan tosi paljon, ne oikeudet. Vanhemmalla on siitä huolimatta oikeuksia. Jos on totta kai velvollisuuksia, mutta että on myös oikeuksia, niin kuin nyt mä ajattelen jotenkin, mitä Ansku tuossa kertoi, niin miksi me ei saada sitten perusteluja, että me tarvittaisi myös joskus aika yksinkertaisia kirjallisiakin perusteluja, että hei, kun esimerkiksi sinun kotona arki sujuu näin, niin sitten lapsi voi olla yhden päivän enemmän. Mikä se ikinä onkaan, mutta se on niin käsin kosketeltavaa, että sä tiedät, näin mun täytyy toimia. Et sä voi korjata, jos sulla ei ole, että se on vähän niin kuin ilmaa, että no katsotaan sitten. Niin tavallaan sillä tavalla semmoista, että avoimuutta, ja mä ainakin peräänkuulutan, että vieläkin semmoista, puhutaan rehellisesti asioista niiden oikeilla nimillä. Ja voi sanoa myös suoraan, miksei sosiaalityöntekijä voisi sanoa, että tämä on varmasti vaikeaa. Ja tämä onkin vaikeaa. Mä en ehkä pysty Piia samaistumaan siihen sillä tavalla, kuin toivoisin, mutta tiedän, että tämä on vaikeeta, mutta käydään nämä asiat nyt läpi. Ja tieto siitä, että sulla olisi aina joku paikka, mihin soittaa, se on tärkeää. Mä ajattelen, että semmoinen jotenkin, meillähän on kaikki virka-ajan puitteissa. Jos sijoitus tehdään, ja sulla tulee aivan tuskainen olo kello kuusi illalla, mihin sä soitat?
Ansku: Niin, työntekijöiltä toivoisi just sitä, tietyllä tavalla jämäkkyyttä ja sellaista, että pystytään kertomaan asiat, kerrotaan, mitkä on tavoitteet, kerrotaan, mitä pitää tehdä, jotta ne tavoitteet voidaan saavuttaa, just tätä, että puhuttaisiin niille vanhemmille niin, että he ymmärtää.
Piia: Tämä kaikki kuitenkin tähtää siihen, että se lapsi voi paremmin. Ja mä ajattelen, että mä olen itse itsenäistynyt lastenkodista. Mä olen nyt 41. Mä en ole yhdenkään sen sijaishuollon työntekijöiden kanssa tekemisissä. Mutta mun vanhempien kanssa mä olen.
Anniina: Joo, kyllä. No mitä te toivoisitte sijaisperheeltä?
Ansku: Mä toivoisin myös sijaisperheeltä, no meillä se on suht hyvin toteutunutkin, mutta että kaikilla muillakin, niin jos tulee jotain pientäkin, vaikka joku harmitus tai joku tosi kiva ilon aihe, niin kerrottaisiin siitä biovanhemmille, että se biovanhempi pystyisi olemaan mukana siinä arjessa, vaikka ei olekaan paikalla.
Piia: Tavallaan me tarvitaan semmoista asennemuutosta aika paljon, ja just niin kuin Ansku sanoi, niin tämä, että tavallaan ne toimintatavat voi olla erilaisia, mutta se voi myös nähdä niin, että se on rikkaus, että siellä sijaisperheessä toimitaan toisella tavalla, ja sitten siellä bioperheessä toisella tavalla. Ja niistä ei kumpikaan ole väärä tapa. Mutta mä ajattelen, että myös merkityksellistä on se, että mihin asettautuu se sijaishuollon sosiaalityöntekijä. Eli minusta sosiaalityöntekijällä on aika hankala rooli, koska hän on sekä, ensisijaisesti hän on lapsen sosiaalityöntekijä, mutta sitten hän on kuitenkin se, johon sijaisperhe ottaa yhteyttä, ja johon vanhempi ottaa yhteyttä. Niin miten hän pystyy säilyttämään semmoisen puolueettomuuden siinä omassa toiminnassaan, niin se on myös semmoinen asia, mihin musta tulisi kiinnittää huomiota, että on yhdeltä ihmiseltä vaativa tehtävä. Mutta sitten yksi tärkeä näkökulma on just tämä, että olisi sitä kyvykkyyttä ymmärtää ja hyväksyä se biovanhempi osaksi sitä kokonaisuutta, koska mä voisin ajatella näin, että se voi tulla yllätyksenä, kuinka paljon ne vanhemmat siinä onkaan, ja niitä ei siitä voi poissulkea, että se ei ole adoptio, vaan se on todellakin sijoitus, jota pitää tarkastella, koska he avaa kuitenkin kaiken, koko elämänsä ovet sille, ei pelkästään sille lapselle, vaan käytännössä sen lapsen koko suvulle. Että kaikki on sen jälkeen tavallaan, heidän pitää huomioida monta asiaa, että esimerkiksi mun äiti on käynyt meidän sijaisperheellä kylässä ja tällä tavalla, että siinä joutuu monenlaista ottamaan huomioon. Niin kyllä mä soisin ja toivoisin heille kaiken sen tuen, mitä he ikinä vaan siihen duuniin tarvitsee, se on kuitenkin kaikista epäkohdista huolimatta mielettömän arvokasta ja kunnioitettavaa, että olet valmis ottamaan jonkun toisen lapsen sun hoivaan ja huoltoon, niin eihän siinä voi kuin kiittää ja kumartaa.
-Yhteinen ääni-
Anniina: No niin. Nyt me ollaan käsitelty meidän tämän päivän teemat, ja nyt lopuksi me voitaisiin vielä vähän vetää yhteen tätä tämän päivän keskustelua. Ja mä mietin, että jos teidän Ansku ja Piia pitäisi valita yksi asia, jonka te haluaisitte erityisesti jättää meidän kuulijoiden mieleen tästä keskustelusta, niin mikä se olisi?
Ansku: Siis mulla oli vaan jotenkin ollut tää mielessä, että vaikka se lapsi on sijoitettuna perheeseen, ja hän asuu poissa sen biovanhemman luota, niin silti se biologisen vanhemman vanhemmuus ei koskaan pääty.
Piia: Kyllä mä silti kaikesta tästä, mitä ollaan käyty, niin nostaisin kuitenkin sen, että me päästään jo aika pitkälle toisen asemaan asettautumisella. Ja se, kun me pohditaan sitä lapsen parasta, niin että me katsottaisiin sitä sieltä ei-tietämisen tilasta. Ja kysytään siltä lapselta. Kysytään siltä lapselta itseltään, että mitä sinä haluat. Ja sekin on toki sitten asia, joskus lapsi voi vastata, että en halua käydä kotona. Tai en halua nähdä äitiä. Niin silloin me tullaan tietenkin sen asian eteen, että mitä sitten. Ja se on sitten asia erikseen, mistä voitaisiin puhua lisää, että sekin pitää sitten jollakin tavalla vanhemman, mä ajattelen, se on vaikea hyväksyä, siihen tarvii apua, mutta että ollaanko me nyt tällä hetkellä siinä tilanteessa, että me kuullaan lasta riittävästi. Mulla on semmoinen yleinen käsitys, että ei ehkä ole. Niin sillä toisen asemaan asettautumisella ja sitten sillä lapsen kuulemisella, ja sillä että pidetään tarkoituksenomaisia kohtaamisia, että just näistä tapaamisistakin, niin mietitään sitten ihan oikeasti, että millä tätä tilannetta saadaan kohennettua.
Anniina: Haluaisitko sä tässä välissä lukea?
Piia: Joo, mä haluan sen takia lukea tän runon teille, että mä haluan tällä myös osoittaa sitä, että se toisen asemaan asettautuminen on tärkeää ja se, että myös me biovanhemmat otetaan aika monta näkökulmaa huomioon. Ja yritetään niiden kanssa elää. Tämä menee siis näin, että ”Me käveltiin koulun kevätjuhlasta pois, minä, sun sijaisäiti, sinä ja sun sijaissisarus. Kun siinä koulun pihalla sitten sanoit sijaissisarusta veljeksi, en oikein tiennyt, miltä musta tuntuu. Olin kai hämmentynyt, iloinen ja surullinen samaan aikaan. Olihan sulla ihan oikea siskokin. Mutta veli, sitä täyty pohtia. Eniten olin silti kai liikuttunut. Sä tunnuit olevan ylpeä sanoessasi häntä veljeksi. Samalla kuitenkin mietin, että onko niin vaan helpompaa, sanoa veljeksi ja torjua kysymykset, joita sijaissisarukseksi kutsuminen toisi mukanaan. Mut mä kuulin sun äänessä ylpeyttä, ja se oli tärkeintä.”
Anniina: Kiitos Ansku ja Piia. Noi asiat, mitkä nostitte esille tässä vielä lopuksi ja tiivistitte, niin noi on varmasti tosi tärkeitä asioita, joita kaikkien sijoitettujen lasten ja heidän vanhempiensa kanssa työskentelevien olisi tosi hyvä pitää mielessä. Kiitos Ansku ja Piia siitä, että te pääsitte tänne tänään keskustelemaan teidän kokemuksistanne. Kiitos.
Piia: Kiitos.
Ansku: Kiitos.
-Yhteinen ääni-
Seuraa meitä:
Jaa julkaisu:
