Miten kirjallisuus ja yhdessä lukeminen voivat tehdä hyvää? Mitä on kerronnallinen toimijuus? Kirjallisuuden potentiaalisista hyvinvointivaikutuksista keskustelevat professori Hanna Meretoja, kirjallisuusterapeutti Päivi Kosonen ja väitöskirjatutkija Eevastiina Kinnunen Turun yliopistosta. Haastattelijana Anu Laukkanen.
Jakso on osa Kulttuurihyvinvoinnin perusteet MOOC:ia: https://sites.utu.fi/sote/kulttuurihyvinvoinnin-perusteet/
Tekstivastine
Kirjallisuuden ja hyvinvoinnin yhteydet, podcastin tekstivastine
Yhteinen ääni on Turun yliopiston podcast, jossa keskustellaan ajankohtaisista aiheista monialaisesti. Tämä jakson tuotti Sote-akatemia.
Anu: Tervetuloa kuuntelemaan podcastia kirjallisuuden ja hyvinvoinnin yhteyksistä. Minä olen Anu Laukkanen Turun yliopistosta, ja mulla on täällä studiossa kolme asiantuntijaa kirjallisuuden ja hyvinvoinnin teemoista puhumassa. Ensinnä täällä on mukana Hanna Meretoja. Hanna on yleisen kirjallisuustieteen professori Turun yliopistossa, myös esikoiskirjailija. Hannalta tuli romaani Elotulet tänä vuonna. Hanna on myös Selma-tutkimuskeskuksen johtaja, ja Selma:ssa tutkitaan kokemuksen, kertomuksen ja muistin kytköksiä. Tervetuloa Hanna.
Hanna: Kiitos.
Anu: Sitten meillä on täällä Päivi Kosonen, yleisen kirjallisuustieteen dosentti, kirjallisuusterapeutti, kirjallisuusterapiakouluttaja, ja tällä hetkellä Päivi toimii määräaikaisena yliopisto-opettajana Turun yliopistossa. Päivi on toinen Hoitava lukeminen -kirjan toimittajista. Tervetuloa Päivi.
Päivi: Kiitos.
Anu: Sitten täällä on mukana Eevastiina Kinnunen. Yleisen kirjallisuustieteen väitöskirjatutkija myös Turun yliopistosta. Eevastiina on myös kirjallisuusterapiaohjaaja ja sanataideohjaaja. Tervetuloa.
Eevastiina: Kiitos.
Anu: Aloitetaan sitten puhumaan vähän tämmöisestä väitteestä, kuin kirjallisuus tekee hyvää. Mitä te ajattelette tästä väitteestä, tai miten te lähtisitte sitä avaamaan tai perustelemaan? Millä eri tavoin kirjallisuus tekee hyvää?
Hanna: No mä voisin vaikka aloittaa vähän pohtimaan tätä asiaa, että sinänsä mä voi kyllä allekirjoittaa sen väitteen, että kaiken kaikkiaan kirjallisuus tekee meille hyvää, mutta isompi kysymys olisi tosiaan, että missä mielessä, mitä se tarkoittaa? Ja ylipäätään on tärkeää muistaa, että kirjallisuus ja sen vaikutus meihin on hyvin monimutkainen ilmiö. Usein on tämmöistä hyötypuhetta, että kirjallisuuden ikään kuin odotetaan tekevän meille hyvää, niin sitä ajatellaan aika kapeasti semmoisesta tietynlaisesta hyötynäkökulmasta, että odotetaan jotain just vaikka terveysvaikutuksia, ja kuitenkin kirjallisuuden tavallaan erityisyys ja hienous on siinä, että se pystyy käsittelemään ihmisenä olemista sen kaikessa monimutkaisuudessaan, ja moniulotteisuudessa. Ja sen takia olisi tärkeää jotenkin paneutua just tähän kirjallisuuden erityislaatuisuuteen ja siihen, että miten se pystyy tutkimaan erilaisia vaikka maailmassa olemisen tapoja ja erilaisia kokemuksia ja ylipäätään sitä, että mikä on mahdollista, esimerkiksi millaiset kokemisen, olemisen, ajattelun ja toiminnan mahdollisuudet on avoinna eri ihmisille. Mä puhun nyt tämmöisestä mahdollisen tajusta, että kirjallisuus voi laajentaa meidän mahdollisen tajua, ja hyvinvointiakin pitäisi ajatella sillä tavalla laajemmin, just myös toimijuuden kannalta, että se ei ole vain semmoista psykologisesti ymmärrettyä, että miltä tuntuu nyt, vaan se on kytköksissä koko siihen, miten me hahmotetaan meidän maailmassa oleminen, meidän mahdollisuudet, meidän toimijuus ja erilaiset tämmöiset mielekkyyden ja merkityksellisyyden kokemukset, esimerkiksi ne on hirveän keskeisiä sillä, että miten kirjallisuus voi tehdä meille hyvää, esimerkiksi se, että se pystyy sanallistamaan tietynlaisia kokemuksia mahdollisesti tarkemmin ja moniulotteisemmin, kuin mikään muu ilmaisun muoto, niin se voi esimerkiksi vaikka eräissä kriisitilanteissa tuoda sellaista hyvin vahvaa merkityksellisyyden tuntua, ja jotenkin helpottaa oloa jo se, että löytää sanat jollekin asialle, mikä itselle voi olla hyvin jotenkin epämääräinen, joku tunne esimerkiksi. Mä ajattelen, että myös se kirjallisuuden kyky tavallaan tarkastella semmoisia hyvin monimutkaisia perustavia ihmisenä olemisen kysymyksiä, nimenomaan kysymyksinä, eli sellaisina, mihin ei ole vastaukset. Kirjallisuuden voima ei ole siinä, että se tarjoaisi meille semmoisia vastauksia tai elämänohjeita, vaan pikemmin siinä, että se pystyy auttaa meitä hahmottamaan ne asiat just, miten sillain monimutkaisuudessa, että mitä on vaikka hyvä elämä tai onnellisuus tai vaikka hyvinvointi, tai ylipäätään mielekäs elämä tai oikeudenmukaisuus tai niin edelleen, niin sä voit tuoda eri näkökulmia näihin kysymyksiin. Ja mulla ainakin keskeinen asia kirjallisuuden voimassa ja merkityksellisyydessä on just se kyky avata niitä uusia näkökulmia asioihin, että jokaista asiaa voidaan tarkastella monesta eri näkökulmasta. Se voi tavallaan vahvistaa semmoista näkökulmatietoisuutta siinä mielessä, että pystyy avata sitä omaa ajattelua ja hahmottaa erilaisia elämän suuntia, ja ajatella, että miten asiat voisi olla toisin. Ja tämmöinen laajempi ymmärrys hyvinvoinnista on semmoinen, mitä mä kirjallisuuden tutkijana haluaisin tuoda, että hyvinvointi ei ole vaan sitä, että tuntuu hyvältä, vaan sitä laajemmin kytköksissä meidän toimijuuteen, joka on myös muihin ihmisiin liittyvä, että se ei ole vaan itseään koskeva, vaan jotenkin esimerkiksi sellainen yhteyden tunne, että miten olla ihminen tässä maailmantilanteessa tällä planeetalla. Niin se on semmoinen kysymys, se toimijuuden kysymys, mikä on olennainen hyvinvoinnille myös, että se ei ole semmoinen erillinen psykologinen ilmiö.
Päivi: Joo, mä ehkä voin muutaman sanan sanoa tuosta lukemisen hoitavuudesta, ja voin hyvin yhtyä tuohon Hannan näkemykseen ja tohon laajemman kulttuurisen hyvinvointikäsityksen avaukseen. Mutta että samalla kyllä täytyy muistuttaa siitä, että kyllähän kirjallisuus tekee meille hyvää, ja tuossa hoitavan lukemisen kirjassa, joka juuri tuli Vastapainolta, vertaisarvioitu kirja, joka toimitettiin Juhani Ihanuksen kanssa, niin siinä sitten lähdettiin kysymään tavallaan, että mitä kaikkea se hoitava lukeminen voi olla. Ja totta kai se voi riippua siitä yhteydestä ja kontekstista, missä ollaan. Meillä on valtavasti kokemuksellista tietoa, tutkittua tietoa, ja mä ajattelin, että mä voisin tässä ehkä jo muutaman asian sanoa siihen meille kaikille tuttuun yksin lukemiseen, että istutaan vaikka nojatuolissa, ja sulla on siinä teekupponen tai kahvikupponen, ja sitten ollaan semmoisen hyvän runon tai romaanin äärellä, niin kyllähän se ihan kokemus voi olla hoitava, terapeuttinen, se kirja on voinut sanoillaan, rytmillään, sanallistuksillaan, ihan sillä kokonaiskompositiollaan, sillä kokonaisolemuksensa tavalla johdattaa mut sellaisen jonkun asian äärelle. Jonkun ehkä tunnistamisen äärelle, mä saan sieltä sanoja johonkin kokemukseen, että joo, tällä tavalla se on, just noin mä koen. Tai sitten totta kai se voi antaa mulle tavallaan jonkinlaisia, esittää mulle tavallaan suoria tuntemuksia tai johdattaa mut semmoisiin niinkun affekteihin tai tunteihin, mä voin lukiessani tuntea mielihyvää, kauhua, lumoa, nautintoa, mitä tahansa. Mutta totta kai se lukukokemus voi olla myöskin negatiivinen, että kirjahan voi myöskin herättää mussa ikäviä tuntemuksia. Mutta että yksin lukeminen on aika turvallista, jos ajatellaan hoitavaa lukemista. Mä voin koko ajan säädellä sitä välimatkaa, mä voin laittaa aina kirjan pois, jos mua alkaa pitkästyttää, tai sitten joku asia menee liian syvälle, tän mä tunnen hyvin itsessäni. No totta kai sitten on paljon näitä tämmöisiä hyvinvointivaikutuksia, kirjallisuus voi auttaa mua ymmärtämään toisia ihmisiä, niin kuin kehittää tätä empatiaa. Mun mielestäni ei ole mitään syytä väheksyä myöskään ihan lukemisen tai hyvä romaanin viihteellistä arvoa. Sitä vaan, että mä oon sen parissa, se voi antaa mulle kumppanin, se voi antaa mulle ystävän, se voi opettaa mua, se voi auttaa mua jäsentämään maailmaa, näkemään sellaisia kulttuureita ja maita, mihin mulla ei ole ikinä ollut rahaa mennä. Ja tällä tavalla muun muassa tällaisia asioita lukemisen hoitavuudesta on tutkittu, ja sen lisäksi on kokemuksellista tietoa. Että enemmänkin hämmästyttää se, että oikeastaan tätä tietoa ei ole kartoitettu yhdessä, että jos nyt omaa häntää nostaa, niin hoitavan lukemisen kirja sillä tavalla nyt, vaikka on totta kai ensimmäinen askel tässä hoitavan lukemisen tiellä, niin kuitenkin nyt sitten pyrkii just vähän kokoamaan tätä laajaa ja merkityksellistä kenttä, että tämä on ehkä nyt semmoinen, mitä haluaisin tähän alkuun sanoa.
Eevastiina: Kyllä, ja tuosta voisi jatkaa vielä ajatusta nimenomaan tähän tutkimusnäkökulmaan. Ja kun tarkastellaan tätä virkettä “kirjallisuus tekee hyvää”, niin aina kun lähdetään tekemään yksittäisiä tutkimuksia, niin onkin hyvin tärkeätä miettiä, että mitä ulottuvuutta kirjallisuudesta juuri tässä tutkimuksessa lähdetään tarkastelemaan. Onko se yksin lukemista vai onko se esimerkiksi yhdessä lukemista? Ja mitä tämä, niin kuin Hannakin tuossa toi jo ihan alkuun esille, että miten ne hyvinvointivaikutukset, ja miten hyvinvointi voidaan ymmärtää niin monella eri tavalla, niin mitä sitten taas tämä “tekee hyvää” siinä tutkimuksessa voi tarkoittaa? Eli tutkimuksen näkökulmasta tällaisen hyvin yleisen väitteen “kirjallisuus tekee hyvää”, niin sen rajaaminen, mitä juuri tässä tutkimuksessa milloinkin tarkoitetaan, on tärkeää. Ja sitten kun mietitään tätä hirmuisen vaikeaakin keskustelua mahdollisista vaikutuksista ja niiden moninaisuudesta, niin siihen liittyy hyvin paljon todella mielenkiintoisia seikkoja siitä, että jos lähdetään vaikka tarkastelemaan lukupiirien mahdollisia hyvinvointivaikutuksia, niin mikä kaikki siinä lukupiirityöskentelyssä sitten vaikuttaa? Kuinka paljon teksti, kuinka paljon se ryhmä, kuinka paljon ohjausmenetelmät, eli siinä mielessä myös, paitsi se, että milloin on havaittavissa ja minkälaisia vaikutuksia, mitä missäkin tutkimuksessa ajatellaan hyvinvointivaikutukseksi, niin vaikutuskeskusteluun liittyy myös se, että mitkä asiat ikään kuin vaikuttaa vaikutuksiin, jos näin voi sanoa, eli mitkä elementit ja tekijät siinä lukemistilanteessa on niitä vaikuttavia tekijöitä.
-Yhteinen ääni.-
Anu: Teillä on meneillään tutkimushanke nimeltä kertomukset, lukeminen ja hyvinvointi, joka on osa Suomen Akatemian rahoittamaa Välineelliset kertomukset -konsortiota. Mitä tässä hankkeessa tutkitaan?
Hanna: No mä voin vaikka hakkeen vetäjänä aloittaa vähän yleisesti kertoen, että on tarkoitus tutkia lukupiirien vaikutusta kerronnalliseen toimijuuden, tai miten yhdessä lukeminen muovaa mahdollisesti kerronnallista toimijuutta, ja mä olen tässä enemmän tavallaan teoreetikon roolissa ollut, eli mä voin sanoa muutaman sanan tästä, että mitä me tarkoitetaan tällä kerronnallisella toimijuudella. Eli mä olen määritellyt sitä sillain, että se tarkoittaa meidän kykyä navigoida meidän kerronnallisissa ympäristöissä, eli kyky käyttää, tulkita ja uudelleentulkita meille kulttuurisesti tarjolla olevia kertomuksia ja tämmöisiä tarinamalleja, ja eritellä ja haastaa myös niitä ja tehdä valintoja sen suhteen, että millaisia kertomuksia me sovelletaan meidän omassa elämässä, ja miten me kerrotaan kokemuksistamme. Ja ajatuksena on siis se, että meidän toimijuus on tavallaan kerronnallisesti välittynyttä, eli tämmöiset kulttuuriset tarinamallit vaikuttavat siihen, miten me toimitaan maailmassa ja hahmotetaan meidän omia mahdollisuuksia, esimerkiksi että tavat kertoa vaikka naiseudesta tai äitiydestä tai sairauksista, erilaisista elämän kriiseistä, niin tällaiset erilaiset usein aika tiedostamattomatkin mallit vaikuttaa siihen, että miten me toimitaan ja ymmärretään itsemme ja muut. Ja tämmöinen kerronnallinen toimijuus voi vahvistua tai heikentyä, eli tämmöinen vahva kerronnallinen toimijuus voi näkyä esimerkiksi tietoisuutena omista ja yhteisön toimintamahdollisuuksista, ja just suhteessa näihin tämmöisiin kerronnallisiin ympäristöihin, eli näihin kulttuurisiin tarinamalleihin. Ja kykynä jotenkin toimia luovasti ja kriittisesti niin, että pystyy esimerkiksi kertomaan omia vastakertomuksia niille hallitseville tavoille kertoa asioista. Ja tämmöinen kerronnallisen toimijuuden vahvistuminen ja heikentyminen, nämä prosessit eivät ole irrallaan yhteiskunnallisista olosuhteista ja rakenteista, vaan esimerkiksi että toimijuus ja siihen kytkeytyvä valta on tietyllä tavalla epätasaisesti jakautunut, että jos on jo etuoikeutetussa asemassa, niin helpompi tavallaan löytää niitä vaihtoehtoisia tapoja, omia tapoja kertoa asioista, kun taas haavoittuvaisemmassa asemassa olevien. Ja tässä kerronnallisen toimijuuden tavallaan teoriassa, mitä mä olen tähän pohjaksi kehitellyt, niin siinä on ajatuksena, että siinä olisi kolme kerronnallisen toimijuuden tämmöistä pääulottuvuutta, eli ensin meillä on kerronnallinen tietoisuus, joka tarkoittaa just tietoisuutta meitä ympäröivistä tarinamalleista. Ja sitten toinen on kerronnallinen mielikuvitus, joka tarkoittaa esimerkiksi sitä mahdollisen tajua, että kykyä kuvitella erilaisia elämän polkuja ja suuntia, ja miten asiat voisi olla toisin. Eli suhtautuu just kriittisesti ja luovasti näihin hallitseviin tarinamalleihin, ja myös löytää ja etsiä niitä omia tapoja kertoa asioista. Ja sitten kolmas ja viimeinen ulottuvuus on kerronnallinen dialogisuus, joka suuntaa huomion siihen, että me tullaan aina itseksemme suhteessa toisiin ja suhteessa näihin kulttuurisiin tarinamalleihin. Ja kerronnallinen dialogisuus, jos se vahvistuu, niin se voi tarkoittaa esimerkiksi kykyä kuunnella toisten tarinoita ja osallistua tällaisten kerronnallisten välitilojen eli ihmisten välisten intersubjektiivisten tilojen rakentamiseen, myös kuvitella esimerkiksi uudenlaisia yhteisön muotoja tai solidaarisuuden muotoja. Ja tämmöisiä uudenlaisia kertomisen tapoja, jotka voisi vahvistaa ja tehdä mahdolliseksi tämmöisiä uudenlaisia suhteissa olemisia esimerkiksi. Ja tässä meidän hankkeessa me ollaan erityisesti lähdetty soveltamaan ja testaamaan tätä kerronnallisen toimijuuden teoriaa sitten näissä lukupiireissä, ja meillä on ollut ajatuksena alun perin se, että testataan sellaista yhdessä lukemista, jossa erityisesti luetaan kirjallisuutta, joka jotenkin itse jo tematisoi tämän kysymyksen tämmöisistä kulttuurisista kertomuksista, eli me on käytetty tämmöistä termiä, että se on metanarratiivista, eli metanarratiivi tarkoittaa sitä, että se on sillä tavalla itsetietoista, että se nostaa tarkastelun kohteeksi just tämän kysymyksen kertomusten merkityksistä, ihmisenä olemiselle, meidän identiteetin rakentumiselle ja toimijuudelle. Eli jollakin tavalla kirjallisuus, joka nostaa esiin näitä kerronnallisen toimijuuden kysymyksiä, joko suoremmin tai epäsuoremmin, mutta joka tapauksessa jollakin tavalla se sisältää myös itse tällaista tietynlaista kerronnallista tietoisuutta ja pohtii kertomusten merkitystä. Mutta sitten me ollaan menty tässä hankkeessa yhä enemmän siihen suuntaan, että me ollaan huomattu, kuinka tärkeää on myös sitten se ohjaustapa ja ne kysymykset, joita ohjaajat nostaa esiin. Että me ollaan menty enemmän semmoiseen suuntaan, että me kutsutaan sitä nykyään kerronnallisen toimijuuden lukupiirimenetelmäksi. Ja tästä sitten tarkemmin voi Päivi ja Eevastiina kertoa.
Päivi: Me ollaan etsitty myöskin erilaisia näitä yhteisöllisen lukemisen malleja. Ja yksi syy tähän on tietyllä tavalla se, että niin paljon, kuin meillä on tietoa ja ymmärrystä esimerkiksi kaunokirjallisuuden merkityksistä ja hyvistä vaikutuksista, niin tosiasiahan on se, että me eletään tällä hetkellä kulttuurissa, jossa kirjallisuus ja nämä hienot puolet ei ole kaikille tavoitettavissa ja saavutettavissa. Sitten me ollaan käännytty niinkun hakemaan erilaisia, silloin kun me rakennettiin tätä kerronnallisen toimijuuden lukupiirimallia, niin haettiin myöskin malleja tuolta lähinnä Iso-Britanniasta, jossa siellä alettiin 2000-luvun alussa aika voimakkaastikin satsata tämmöiseen lukemisen hyvinvointitutkimukseen, ja hyödyntää nuorten kanssa ja erilaisten ihmisryhmien kanssa, jotka ei välttämättä niin lue. Että kuitenkin huomattiin, että voitaisiin tavallaan hyödyntää sitä ihmisten luontaista liittymisen tarvetta. Ja siellä sitten luotiin yksi suosituimpia ja merkittävimpiä tällaisia lukupiirimenetelmiä on tämä Shared reading -menetelmä, joka on siis nykyisin tietysti lisensoitu, siitä tehdään tutkimusta tällä hetkellä Uppsalastakin, mutta että siinä hyödynnetään nimenomaan kauno- ja korkeakirjallisuutta, ja tietyllä tavalla sen kauno- ja korkeakirjallisuuden sellaista niinkun metaforista hämäryyttä. Tietyllä tavalla sitä, että kaikkia asioita ei sanota suoraan, vaan me voidaan yhdessä tutkia. Tarkoitus ei ole millään tavalla hakea esimerkiksi lukupiiriryhmässä yhteistä lukukokemusta, vaan nimenomaan antaa arvoa ihmisten erilaisille lukukokemuksille ja niiden sanallistuksille, ja tietyllä tavalla siinä hyödyntää myöskin semmoista korkeakirjallisuuden tapaa puhua asioista kompleksisesti. Tällaisilla malleilla, jota on tutkittu vielä aika paljon, joista tutkimustulokset osoittaa, että ilmaisutaitojen ja vuorovaikutustaitojen tämmöinen malli kehittää osallistujissa tällaisia taitoja, niin me lähdettiin sitten rakentamaan tätä kerronnallisen toimijuuden menetelmää, jossa sitten yhtyy Hannan kerronnallisen toimijuuden teoriat ja sitten tämä malli, ja kirjallisuusterapiasta haettiin sitten myöskin tietynlaisia asioita. Mutta että tässä on ne alkutekijät, mistä sitten meidän malli on.
Eevastiina: Niin me tosiaan järjestettiin tässä hankkeessa yhteensä kymmenen lukupiiriä, ja niistä puolet oli nimenomaan tällaisia metanarratiivisia piirejä, joissa luettiin tätä metanarratiivista kaunokirjallisuutta, ja sitten puolet oli niin sanottuja perusmallisia luovan lukemisen piirejä. Ja mitä me lähdettiin ja ollaan tässä, tutkimus on siis yhä vielä kesken, niin parhaillaankin tarkkailemassa, on se, että miten tämmöinen metanarratiivinen kirjallisuus nostaa jo itsessään tietynlaisia kertomuksiin liittyviä ulottuvuuksia lukupiirin keskusteluun, ja sitten kun ohjaaja lähtee vielä syventämään tätä keskustelua, niin voidaan päästä hyvin merkityksellisten keskustelujen äärelle siitä, mitä kertomukset itse kullekin merkitsee. Millaisia vaaroja kertomuksiin voi liittyä, millaisia merkityksiä erilaiset kertomukset saa? Eli tässä kun miettii tätä lukupiirityöskentelyn merkitystä hyvinvoinnille, niin nimenomaan tässä meidän hankkeessa se hyvinvointi hahmottuu hyvin vahvasti suhteessa kertomuksiin ja nimenomaan tähän kerronnalliseen toimijuuteen. Ja niin kuin Päivi tuossa äsken kuvasi, niin ylipäätään jo tämä lukupiirityöskentely itsessään on myös ollut näille tässä hankkeessa osallistujille hyvin merkityksellistä. Eli se, miten siitä lukukokemuksesta, kun siitä pääsee keskustelemaan muiden kanssa, niin siitä tulee moniäänisempi, ja moni on kuvannut nimenomaan sitä, että vaikka lukeminen olisi ollut vähän tauolla omasta elämästä, niin tämmöisen lukupiiriin osallistumisen myötä lukeminen on ikään kuin palannut omaan elämään. Niin siinä Hoitavan lukemisen kirjassa, mistä on ollut puhetta, niin siinä on meidän yksi yhteisartikkeli, jossa me nimenomaan esitellään tätä metanarratiivista luovan lukemisen piirin mallia, ja siinä tarkastellaan yhden lukupiiri-istunnon kautta sitä, että mitä kaikkea se työskentely käytännössä voi olla. Ja siinä se, mitä Hanna jo mainitsikin, että sitten tässä hankkeessa me ei ainoastaan tarkastella, että miten se lukupiiri on vaikuttanut osallistujien kerronnalliseen toimijuuteen, vaan me myös hyödynnetään tätä tietoa siten, että me ollaan kehitetty eteenpäin tätä lukupiirimenetelmää, niin sen yhteisen keskustelun ja nimenomaan ohjatun keskustelun rooli painottuu sitten tässä voisiko sanoa jatkokehitetyssä versiossa.
Päivi: Me ollaan tosiaan nyt sitten viety näitä käytännön sovelluksia myöskin kentälle, että se on ollut yksi meidän aie tietyllä tavalla rakentaa tästä semmoinen aika monipuolinen menetelmä, jota voitaisiin käyttää erilaisissa ympäristöissä, että opetustarkoituksiin, kirjastoissa ja terveydenhuoltokontekstissa. Että nyt meillä yksi semmoinen aika iso työkeikka oli tavallaan sitten tuolla pääkaupunkiseudun kirjastoissa, että tämä on nyt sitten se seuraava suunta tämän sovelluksen kautta tavallaan koko ajan sitten kehittää vielä eteenpäin Hannan, tai totta kai nyt sitten jo meidän yhteistä teoriaa, mutta että sillä tavalla tässä nyt tämä teoria ja käytäntö koko ajan kulkee käsi kädessä.
-Yhteinen ääni-
Eevastiina: Ainakin itse koen, että tämä kerronnallisen toimijuuden näkökulma nimenomaan hyvinvointiin on ollut hyvin mielenkiintoinen. Että miten hienovaraistakin se muutos voi olla, ja sitten toisaalta se, minkä itse ainakin koen jotenkin todella mielenkiintoisena tutkimuslöydöksenä, on nimenomaan se, että ne osallistujat, joilla kerronnallinen toimijuus on vahvistunut, niin se on vaikuttanut myös heidän hyvinvointiinsa. Eli se kerronnallisen toimijuuden hyvinvoinnin kertomusten, miten sidoksinen ja yhteyksissä oleva, kompleksinen vyyhti se kerta kaikkiaan on.
Päivi: Tekee mieli tässä kohtaa sanoa, että kaikkihan me eletään kulttuurissa, joka on täynnä tarinoita ja kertomuksia, mutta että sitten oma kokemus on, että kun me ollaan demottu tai itsekin olen vienyt tätä erilaisiin koulutuksiin pieninä paloina ja isompina paloina, että se voi olla monesti aika moinen oivallus, esimerkiksi tämä kerronnallinen tietoisuus, mikä nyt sitten on tämmöinen abstrakti käsite, mutta siis tavallaan alkaa avautumaan se tarinahorisontti ja se, että millä tavalla meidän olemassa oleminen ja maailman hahmottaminen jäsentyy kertomuksina, ja sitten kun näihin meidän malleihin kuuluu myöskin tämä luova kirjoittaminen, että ei pelkästään se lukeminen, niin siihen tulee mukaan tämä aktiivinen omien kertomistapojen jäsentäminen, ja täytyy myöntää ainakin itse, että on joitakin omiakin kertomuksia tässä joutunut miettimään, että hetkinen, että mites tämä oma tutkimuskertomus on tälleen rakentunut, tavallaan ei niin inklusiiviseksi, että tällaisella tiellä tämä on avannut myöskin omaa elämää, että vaikka en nyt osaa sanoa, että kaikilla nyt on jotakin kertomusjumeja, mutta että melkein kaikki kokemukset, mitä itselläni on, että on tullut siellä ryhmässä myöskin oivalluksia, että se todellakin voi avata jotakin ihan uusia asioita.
Hanna: Mä ehkä haluaisin vielä lisätä sen, että meillä on ollut ajatuksena tässä hankkeessa koko ajan se, että kertomukset ei ole myöskään itsessään jotenkin hyväksi tai pahaksi meille, että joskus teoriakeskustelussa saattaa olla vähän sellaista polarisaatiota, että on ikään kuin tämmöisiä vähän niin kuin kertomusintoilijoita ja sitten tällaisia hyvin kertomuskriittisesti suhtautuvia, jotka korostaa kertomusten vaaroja ja näin, niin meillä ollut se ajatus, että kertomus itsessään ei sen takia, että se on kertomusmuotoinen, niin ole tosiaan hyväksi tai pahaksi, vaan on tärkeää hahmottaa just se, että miten monenlaisia kertomuksia on, ja oppia tavallaan erittelemään ja näkemään se sillä tavalla kompleksisesti, että asiat on esimerkiksi semmoisia jotenkin meitä rajoittavia, usein tiedostamattomiakin kulttuurisia kertomuksia, jotka saa tuntemaan jotenkin, että ei vaikka pysty johonkin tai joku ei ole mahdollista, ja semmoisia, jotka toimii usein semmoisten stereotypioiden kautta. Ja sitten on sellaisia kertomuksia, jotka ikään kuin avartaa jotenkin meidän sitä semmoista mahdollisuushorisonttia ja avaa uusia näkökulmia asioihin. Eli kertomukset voi toimia hyvin monella tavalla ja ne on aina kytköksissä myös valtaan. Ja just se kysymys siitä, että oppii hahmottamaan, että millaiset kertomukset tulee kuulluiksi, ja kuka saa äänen, kenen kokemukset kerrotaan ja millaiset kertomukset hallitsee vaikka julkisessa tilassa ja julkisessa keskustelussa, niin tämän tyyppiset asiat on, mitä työstetään just lukupiireissä, että oppii hahmottamaan niitä erilaisia kertomuksia, niitä jotka ikään kuin heikentää omaa hyvinvointia, ja sitten niitä, jotka avaa jotain uusia mahdollisuuksia. Että vaikka siinä nimessä on se kertomukset ja se hyvinvointi, niin se ei tarkoita sitä, että me ajateltaisiin, että kaikki kertomukset lisäävät hyvinvointia, vaan päinvastoin just niin, että oppii sillain just kriittisesti ja luovasti navigoimaan näissä kerronnallisissa ympäristöissä, että hahmottaa sekä ne ongelmalliset vaikutukset että sitten ne esimerkiksi kaunokirjallisuuden voima usein on se, että se voi tarjota niitä vaihtoehtoisia kertomisen tapoja ja sillä tavalla just laajentaa sitä mahdollisen tajua.
Anu: Voitaisiin siirtyä sitten ehkä just tähän suuntaan, kaunokirjallisuuden rooliin ehkä tämmöisenä sairauden kuvaajana tai merkityksellistäjänä. Erilaisia tauteja ja sairauksia on kuvattu monissa kaunokirjallisissa teoksissa, ja eri lajeissa, ja Hanna sä olet tutkinut sairaudesta kertomista ja kirjailijana kirjoittanut myös itse romaanissasi sairastumisen kokemuksesta. Miten tätä sairaudesta kertomista on tutkittu? Mikä merkitys esimerkiksi metaforilla on näissä sairastamisen kuvauksissa?
Hanna: Joo tosiaan, kun mua on kertomusten tutkijana pitkään jo kiinnostanut nämä erilaiset kulttuuriset tarinamallit, joiden kautta kerrotaan eri ilmiöistä, niin mä olin jonkun verran noita sairauksiakin jo aikaisemmin pohtinut, mutta sitten se tuli jotenkin sillain omakohtaisesti mulle kiinnostuksen kohteeksi, kun mä sairastuin syöpään 2019, ja sitten aika pian sen jälkeen alkoi pandemia. Ja jotenkin väistämättä kiinnitin huomiota siihen, että on hyvin semmoinen tietty hallitseva tapa puhua sairauksista, on tämmöinen kuin taistelu- ja sotametafora, ja siihen liittyvä tämmöinen tietynlainen kerronnallinen mielikuvitus. Eli kun mäkin sairastuin syöpään, niin sitten mulle sanottiin, että nyt pitää vaan taistella kovasti, ja vaikka sillä tarkoitetaan hyvää, niin se on hyvin ongelmallista siinä, miten se asemoi syöpään sairastuneet, jopa käytetään myös muissa sairauksissa, niin ikään kuin voittajiksi ja häviäjiksi, ikään kuin se riippuisi niitä omista psyykkisistä ominaisuuksista, että miten käy. Että se on aika julmaa sitten kuitenkin ajatella se tavallaan kääntöpuoli, että jos kuolee, että onko sitten epäonnistunut siinä taistelussa. Ja kuitenkin tutkimustieto ei mitenkään tue sitä ajatusta, että se riippuisi psyykkisistä ominaisuuksista. Ja mikä on tutkimusta, itse asiassa on tutkittu just näitä sairausmetaforia, että tämmöinen taistelu- ja sotapuhe, niin heikentää yleisesti ottaen potilaiden hyvinvointia ja tuo turhia paineita. Mua kiinnostaa tosiaan, että miten me hahmotetaan maailmaa kertomusten kautta, niin siihen liittyy semmoinen tarve selittää asioita, etsiä niitä alkusyitä, että miksi asiat tapahtuu, ja mua kiinnostaa semmoinen tavallaan hankaus sellaisten asioiden välillä, että tiettyjä asioita on vaikea tarinallistaa, koska ei vaikka erimerkiksi tiedetä niiden alkusyytä tai niillä ei ole selkeää alkua tai loppua, niin kuin esimerkiksi syöpä on just semmoinen, että harvoin itse asiassa saadaan tietää se syy, että suurin osa syövistä johtuu ihan tämmöisestä sattumanvaraisista solun monistusvirheistä, mutta sitten just on tavallaan hirveän inhimillistä miettiä, että miksi minä sairastuin ja etsiä niitä syitä. Itse asiassa pandemiassakin oli pitkään se, että kun ei ollut ihan varma se, että mistä se alkoi, niin se oli semmoinen, mikä paljon pyöri siinä keskustelussa. Että meidän on vaikea tarinallistaa semmoisia hyvin ajallisesti epäselviä ja epävarmoja prosesseja, että syövässäkin on usein se, että se epävarmuus jää, ettei ole semmoista selkeää loppupistettä, vaan se voi uusia pitkänkin ajan kuluttua. Ja myös sitten syövästä itse kertomisen se tarina, että tavallaan semmoinen valmis tarinamalli on selviytymistarina, usein kerrotaan jälkikäteen sieltä lopusta käsin just vaikka rintasyövästä tyypillisesti, että löysin patin, kävin läpi rankat hoidot, ja sitten selviydyin ja nyt olen parempi ihminen, niinkun tällä tavalla karrikoidusti, niin mua itseäni siinä alkujärkytyksen keskellä, kun mä olen aina etsinyt just kirjallisuudesta sitä sellaista jotenkin peilauspintaa erilaisissa elämänkriiseissä, niin luin paljon syöpää koskevaa kirjallisuutta, ja myös sitten tutkimusta, niin jotenkin kiinnitin huomiota, että ei ole juurikaan sellaista sieltä sen alkujärkytyksen keskeltä kirjoitettua. Että se on yleensä aina sieltä lopusta käsin just semmoisena selviytymistarinana, niin sen takia mä halusin itse kirjoittaa tän romaanin Elotulet, niin sen ideana oli just kirjoittaa semmoinen yhden illan romaani, joka käsittelee sitä keskellä olemista kaikkea semmoista ratkeamattomuutta ja sitä pysyvää epävarmuutta, että ikään kuin siinä tavallaan on ajatuksena myös semmoinen lineaarisen tarinamuodon hajoaminen, tietynlainen aikakokemus, että hetket ei enää kiinnity ikään kuin toisiinsa semmoiseksi jatkumoksi, vaan jollakin tavalla sitten sekä mennyt että tuleva on vaan vaikea hahmottaa ja jollakin tavalla on vaan se hetki tässä ja nyt. Ja mä haluaisin myös problematisoida semmoista sairauden ja terveyden vastakkainasettelua, että mä kirjoittaisin jotenkin niin, että jos terveys on kyky olla elävästi läsnä, vastaanottavainen sille mitä tapahtuu tässä ja nyt, ikään kuin aistit avoinna, niin silloin sairastuminen voi jossakin mielessä tehdä terveemmäksi, kuin on ollut ennen sairautta. Ja myös tavallaan herääminen semmoisesta hallinnan illuusiosta, meidän suhdetta kertomuksiin myös usein kuvaa se, että me yritetään kertomuksin saada haltuun todellisuutta ja selittää sitä ja sillä tavalla lisätä semmoista hallinnan tunnetta, mutta kuitenkin monet asiat elämässä on hallitsemattomia, ja me ollaan paitsi henkisiä niin myös biologisia olentoja, me ei voida hallita niitä solujen jakautumisen hiljaisia ketjuja, ja pandemiakin osoittaa, että me ei hallita luontoa sillä tavalla, kuin me on ajateltu, niin mä halusin sitten just taistella-tarinan sijaan pohtia just tätä tämmöistä yhteyden tunnetta, just luontoa ja siihen veden kiertokulkua, tämä sijoittuu saaristoon ja se on jotenkin semmoinen mulle itselleni lohtua tuova ajatus siitä, miten tämmöinen veden kiertokulku yhdistää kaikkea elollista. Ja myös ajatus toimijuudesta sillain, että helposti mielletään toimijuutta kykynä vaikuttaa omaan elämään ja maailmaan, mutta kuitenkin toimijuutta on myös semmoinen kyky tulla toisten kannattelemaksi, ja ottaa vastaan sitä tukea toisilta, ja siinä mielessä niin me usein ajatellaan esimerkiksi riippuvuutta toisista jotenkin negatiivisena asiana tai heikkoutena, mutta itse asiassa se on aika iso vahvuus ja tarkoittaa sitä, että on ihmisiä, joista me välitetään ja jotka on meille tärkeitä ja jotka välittää meistä, niin jotenkin haluaisin myös sitä toimijuuden ajatusta sillain laajentaa, että kyky ottaa vastaan sitä toisten läheisyyttä ja hellyyttä ja tukea, niin tämän tyyppisiä asioita tavallaan ne mun tutkimusintressit ja sitten se oma kokemus ja erilaiset kirjoittamisen perinteet, akateeminen ja sitten tämmöinen kaunokirjallisuus tapana tutkia tämän tyyppistä ilmiötä, niin jotenkin kietoutuu yhä enemmän yhteen mun sekä akateemisessa kirjoittamisessa että kaunokirjallisuudessa. Ja mua kiinnostaa myös ne eri tavat, kaunokirjallisuus ja sitten tutkimus erilaisina tapoina, tutkia näitä elämän ja kertomusten hankauspintoja ja yhteenkietoutumisia.
Eevastiina: Joo, nimenomaan nämä teemat, mitä Hannakin tästä puhui, niin on ollut myös niissä työpajoissa sellaisia, siis työpajoissa, mitä ollaan ohjattu ja missä ollaan usein luettu katkelmia yhdessä ääneen ja tehty myös näitä luovan kirjoittamisen harjoituksia, niin jollain tavalla pysähtyminen sen äärelle, että miten itse asiassa hyvin hallitsevasti sairaudesta usein kerrotaan, ja laajemmin myös elämänkriiseistä.
Päivi: Joo, on tullut tosiaan semmoinen tunne ainakin itselle, että nämä sairauskertomukset on tosiaan sellaisia kulttuurisia kertomuksia, ja ne saattaa tosiaan olla aika jäykkiäkin kategorioita. Mutta kun me ollaan tehty näitä, on viety esimerkiksi Hannan tekstejä erilaisiin ryhmiin, mä olen vienyt joihinkin omiin ryhmiin ja sitten me ollaan yhdessä erilaisissakin paikoissa luettu, niin sitten samalla on semmoinen tunne, että tämä on aika herkkä ja sensiibeli alue myöskin, että semmoinen niin kuin demoaminen on kanssa, siinä on omat haasteensa, että yrittää puristaa tällainen asia semmoiseen puoleen tuntiin tai tuntiin, silloin kun tavallaan ollaan tekemässä se, että avaamassa niitä merkityksiä tai just avaamassa sitä tarinallista horisonttia, tai kunnianhimoisesti ajatellen avartamassa sitä tarinallista tai kerronnallista tietoisuutta. Että ensin pitää tavallaan päästä avaamaan se luova tila ja ajatella, että missä erilaisissa tiloissa ollaan, että kaikilla meillä on ihmisiä, että jos ei ole itse sairastunut syöpään, niin äiti on tai täti on tai mummo on tai isä on, tai joku muu, tai johonkin muuhun elämänkriisiin, että kerta kaikkiaan tästä elämästä ei selviä ilman kriisejä. Että voi hyvin ajatella, että tällaisia sairauskertomuksia voisi viedä vaikka kirjastoonkin, ja muuta. Mutta että ei noin vain, että se vaatii semmoisen ohjaajan, joka sitten taas osaa käyttää tätä menetelmää. Että ei voi noin vaan sanoa, että luetaanpas tämä pätkä ja kirjoitetaanpas tuosta pieni jänskä luova kirjoitusharjoitus, että niin se ei tapahdu, että se pitää tosiaan miettiä, mitä tavoitellaan, ja viedä tavallaan se prosessi loppuun, vaikkei sitä voi kontrolloidakaan, eikä ajatella, että se on täydellinen prosessi, mutta kuitenkin täytyy olla tietoisuus siitä, että missä ollaan tekemisissä. Että siksi mä ajattelen, että tämä on erinomainen, ja siksi olen tässä itse hankkeessa mukana, että tosiaan olen kirjallisuusterapeutti ja kirjallisuusterapiakouluttaja, ja mullahan on psykoterapeutin koulutus myöskin, että siitä kontekstista ajattelen, että tämä on erinomainen menetelmä, että sitä voisi viedä myöskin terveydenhuoltoalalle, ja että tämähän pystyisi kilpailemaan, tai siis ainakin tulemaan rinnalle semmoisten niin kuin kerronnallinen lääketiede, ja että näitä menetelmiä on, että tässä voisi olla ihan, näen aineksia ja potentiaalia. Mutta että ei sitä voi maailmallekaan noin vaan viedä, että sitten täytyy olla kokemusta, että tässä sitten nyt tätä kokemusta on ammennettu.
Hanna: Ehkä semmoisen voi tohon jatkaa, että meillä on nyt alustavia suunnitelmia, ollaan haettu rahoitusta sellaiseen hankkeeseen, että vietäisiin just tonne sairaalaan sellaista lukupiiri-sovellusta tästä meidän kerronnallisen toimijuuden lukupiiristä, missä keskityttäisiin nimenomaan sairastumista käsittelevään kirjallisuuteen sillä tavalla, että ajatuksena olisi, että se toimisi sekä tietynlaisena vertaistukena esimerkiksi syöpään sairastuneille, mutta sitten myös terveydenhuollon ammattilaisille olisi oma lukupiiri, koska se on hyvin tärkeää myös, että terveydenhuoltoalalla toimivat, niin heidänkin kerronnallinen toimijuus vahvistuu, eli hekin niin paljon toimii näiden, ihan kun he kertoo diagnooseista potilaille ja käsittelee sitä sairastumista potilaan kanssa, niin väistämättä myös heihin vaikuttaa tämmöiset kulttuuriset kertomusmallit, ja se on hyvä, että hekin pohtii minkälaisten mallien kautta ja minkälaisten tarinakaavojen kautta he kertoo ja puhuu sairauksista. Ja se oli tosi kiva huomata, että se idea sai positiivisen vastaanoton tuolla Tyksissä, että toivotaan nyt, että saataisiin rahoitus, niin päästäisiin kokeilemaan tätä. Mutta että tämä on yksi esimerkki, että tällä mallilla on meidän mielestä paljon erilaisia sovellusmahdollisuuksia, ja yksi on nimenomaan tämä sairastumisen maailma ja terveydenhuoltoala.
Päivi: Yksi suunta, mihin ollaan sitten myöskin kurkoteltu, niin on tämä kirjallisuusterapia toisaalta semmoisena, että mä näen, että se olisi mallia tietyllä tavalla vaikka kirjallisuusterapiaohjaajakoulutukseen. Mutta toisaalta myöskin sen hahmottamisen ajattelen, että jos ajatellaan, että toisessa päässä on luova tekeminen, vaikka luova kirjoittaminen tai luova lukeminen, jota nyt sitten voisi ajatella, että sitä voi viedä kouluun ja sen tyyppistä toimintaa voi tehdä kouluissa ja kirjastoissa, johon terapiaa ei voi viedä. Ja sitten toisessa ääripäässä sitten se semmoinen kirjallisuusterapeuttinen työskentely, niin itselle on ainakin tässä hahmottunut se, että vaikka kirjallisuusterapiaprosessi on osittain välineellistä ja osittain ei-välineellistä, että siinä on erilaiset, siihen prosessiin kuuluu tietyllä tavalla se luova poeettinen prosessi, se tutkiva sanataidetyöskentely lukemisen tai kirjoittamisen äärellä, niiden kertomusten tutkimisen äärellä, mutta että terapia tuo aina sitten tavallaan sen terapiasopimuksen ja tavoitteellisen työskentelyn jonkin muutoksen eteen. Tässä mä ajattelen, että tämä meidän kerronnallisen toimijuuden lukupiirimalli sijoittuu näiden väliin. Että me voidaan ammentaa, että mä ajattelen, että kirjoitusterapiasta on tavallaan hyötyä siinä suhteessa, vaikkei tehtäisi tässä nyt puhdasta kirjoitusterapiaa, niin kuitenkin tavallaan sen rajakohdan hahmottamiseksi paremmin. Että sen kerronnallisen toimijuuden kulloisenkin tavoitteen tavallaan kirkastamiseksi. Ja tavallaan mä ajattelen, että se on asia, joka liittyy siihen eettisyyteen ja sen hoitavan lukemisen ja sen tyyppisen toiminnan etiikkaan.
-Yhteinen ääni-
Hanna: Niin mä ajattelen, että yksi sellainen hyvinvointia laajassa mielessä tuottava kokemus lukemisessa ja yhdessä lukemisessa voi olla just se kokemus, ettei ole yksin, ja semmoinen tietynlainen yhteyden tunne, ja se on ollut semmoinen ehkä parhaita asioita mulle tossa romaanin kirjoittamisessa, että monet on sitten tullut sanomaan siitä, että se on saanut jotenkin tuntemaan, että on vähemmän yksin, että kun sairastuminen on niin sellainen omaa rumista koskeva kokemus, niin sen voi ajatella tai se voi tuntea, jos ei sitä pysty jakamaan, niin hyvin sellaiselta, se saa tuntemaan usein itsensä yksinäiseksi ja jotenkin maailmasta erilliseksi. Mutta sitten itse asiassa tosi monet käy läpi samantyyppisiä, vaikka se on aina yksilöllistä, niin kuitenkin saman tyyppisiä kauhuja ja epävarmuuden, epätietoisuuden kokemuksia, niin se, että sen pystyy jakamaan, niin kun kirjallisuus on yksi tapa saada yhteys toisiin ihmisiin, ja just löytää niitä sanoja myös omalle kokemukselle. Ja semmoinen tietynlainen suru ja haavoittuvaisuuden näyttäminen voi olla myös tapa saada yhteys toisiin, että se on semmoinen yksi tavallaan teema tossa mun romaanissakin, ja musta tuntuu, että näissä lukupiireissä on myös jonkun verran näkynyt sitä, että ne on tosiaan herkkiä aiheita, mutta jos päästään sellaiseen turvalliseen tilaan, missä pystyy jakamaan sen tyyppisiä puolia omista kokemuksista just sen tekstin äärellä, niin se voi olla myös hyvin semmoinen voimakas yhteyden kokemus.
Päivi: Ja näissä meidänkin lukupiireissä on kuitenkin tavallaan se, että se teksti tuo myöskin turvaa. Että silloin, kun me ei olla terapiaa tekemässä, niin tavallaan se ohjeistus on meillä koko ajan, että aina palataan tekstiin, ja tietenkään ei ketään jätetä yksin, mutta että tietyllä tavalla se, että voidaan säädellä myöskin sitä etäisyyttä siihen, että kuinka lähelle jokainen haluaa tulla sitä asiaa, mistä on puhe.
Eevastiina: Joo, siinä pääsee kirjoitusharjoituksissa usein sitten vielä itsekseen sen jälkeen vähän syventämään sitä ajatusta. Ehkä jos jollain tavalla sanallistaa sitä sitten itselleen vielä enemmän. Ja nimenomaan tässä tämä mainittu yhteys on sellainen, ja koen, että niissä lukupiireissä on hyvin tärkeä osa sitä myös niiden ikään kuin hyvinvointimerkitystä. Ja siinä myös olennaista on se, että ne on nimenomaan lukupiirejä, missä on se teksti läsnä. Eli se tosiaan niin, kuin on puhuttu, tarjoo sitä turvallista etäisyyttä tarpeen tullen, mutta tietyllä tavalla moni on myös kuvannut, että juuri siksi, kun siinä on se teksti, niin se muuttuu tietyllä tavalla intensiivisemmäksi se yhdessäolo, että sen tekstin kautta ja sen äärellä ollessa päästään hyvin nopeasti, myös vaikka ei tuntisi ketään aikaisemmin lukupiirissä, niin todella merkityksellisten asioiden äärelle. Eli se teksti on hyvin tärkeässä roolissa nimenomaan siinä yhteyden luomisessa.
Päivi: Ja ihan se, että näissä meidän kerronnallisen toimijuuden lukupiireissä voidaan lukea ääneen, tai sitten voidaan lukea kotona, mutta että ääneen lukeminenkin on aika mielenkiintoista, että siinä se yhteys totta kai, mitä tässä on aika paljon tänään korostunut, kun puhutaan lukupiireistä, se yhteys toiseen, mutta että sitten tekee mieli painottaa myöskin sitä, että joskus se on niinkun yhteyttä itseen ja tavallaan sen tekstin peilausta ja heijastelua, että mitä tämä mussa herättää, mitä tämä mun kehossa, mun ajattelussa, että se on se toinen puoli. Ja se tulee esiin ääneen lukiessa, että se on ollut itselle ainakin uusi semmoinen tutkimuskohde, sen ääneen lukemisen merkitys, ja todella se kirjallisuuden elävä läsnäolo. Että kirjallisuuden tutkijoita ollaan tässä kaikki taustoiltamme, mutta että kirjallisuudentutkimuksessakin niissä ihan peruskursseilla puhutaan metaforisesti kirjallisuuden äänestä ja kuka puhuu, mutta että se konkretisoituu silloin, ja totta kai nykyään kaikki kuuntelee äänikirjoja, että se ei ole enää sellaista hepreaa, mutta että se on vielä eri asia, kun itse lukee. Että se on vielä eri asia, kun kuuntelee, ja sitten kuuntelee omaa ääntään ja tuttua sitä lukupiiriporukkaa, että se avautuu kyllä vielä moneen suuntaan siinä ihan istuntotilanteessa. Ja jos se on luottamuksellinen ja hyvä ilmapiiri, niin tosiaan siinä on tosi paljon mahdollisuuksia.
Eevastiina: Ja se, että miten semmoinen yhteys toisiin ja yhteys itseen usein on myös tietysti vuorovaikutuksessa keskenään.
Hanna: Joo, ja sitten teki vielä mieli painottaa tota, kun on puhuttu tästä yhteydestä, niin myös sitten sitä ikään kuin etäisyyttä, minkä kanssa tässä joku, oliko se Eevastiina, taisi mainita, että tavallaan se liittyy kaunokirjallisuuden myös semmoiseen tiettyyn potentiaaliin, että se mahdollistaa myös semmoisen tietyn vuorovaikutuksen just sen etäisyyden oton ja etäännyttämisen ja sitten sen yhteyden välillä. Että esimerkiksi mulle se kirjoittamisprosessi, että vaikka siinä on tosiaan se mun oma sairastumiskokemus lähtökohtana, mutta se on kuitenkin romaani ja fiktiota, että se ei ole omaelämäkerrallinen siinä mielessä, vaikka siinä on joku omaelämäkerrallinen juonne, joka liittyy siihen tavallaan, että se on ikään kuin emotionaalisesti totta se sairastumisen kokemus, mutta siinä on kuitenkin fiktiivisiä tapahtumia ja henkilöhahmoja. Niin jotenkin se siinä mun omassa kirjallisuusprosessissa niin just se etäisyyden saaminen niihin omiin kokemuksiin, ja tavallaan semmoinen tietty leikillisyyden ja leikittelyn ulottuvuus, mikä kanssa liittyy luovaan kirjoittamiseen ja näin, niin jotakin sen tyyppistä on myös näissä kirjoituspiireissä, että se itsestä kirjoittaminen tai ylipäätänsä luova kirjoittaminen, niin siinä on myös se etäännyttämisen mahdollisuus, jonka kaunokirjallisuus avaa, ja mä ajattelen, että sillä on myös semmoinen hyvinvointiin liittyvä ulottuvuus, mitä ei ehkä aina tule ajatelleeksi.
Päivi: Ja sitten voidaan tutkia myöskin sellaisia asioita, kun just tässä on tullut mainittua, vaikka surua sairastumiseen. Itsellä on semmoinen kokemus, että meillä on aika jäykät kategoriat, että on sitten, että psykologit sanoo, mitä suru on, ja jos mä nyt en sure tälleen… Että luova kirjoittaminen on jo rikkonut tätä kenttää. Että tässä tietyllä tavalla nyt sitten tulee vielä kirjallisuus siihen mukaan tavallaan sen kirjoittamisen kääntöpuolena. Että meillä on tapoja ilmaista asioita niiden kompleksisuudessa, ja meillä on itsellä mahdollisuus tavallaan kehittää sitä taitoa ilmaista itseämme kaikessa kompleksisuudessa. Ei täydellisesti, mutta haavoittuvana ja epätäydellisenä. Meidän omalla sitten äänellään, joka totta kai on myöskin kulttuurinen ääni.
-Yhteinen ääni-
Anu: Jos te voisitte nyt vaikuttaa johonkin yhteen asiaan tässä kirjallisuutta ja hyvinvointia käsittelevässä keskustelussa tai käytännöissä, niin mikä se olisi?
Hanna: No mä ehkä toivoisin, että tosiaan ymmärrettäisiin hyvinvointia ehkä nykyistä laajemmin. Ja just niin, että se sisältäisi esimerkiksi sen kirjallisuuden potentiaalin tehdä meistä ikään kuin ihmisinä moniulotteisempia ja vahvistaa meidän toimijuutta ja merkityksellisyyden ja mielekkyyden kokemuksia, että tämän tyyppiset asiat mä koen, että on hyvin keskeisiä hyvinvoinnille. Myös tämmöinen niin kuin eettinen toimijuus, että miten tosiaan olla ihminen tässä maailmantilanteessa, että se oma hyvinvointi ei ole irrallaan muiden hyvinvoinnista. Että semmoista laajempaa ymmärrystä hyvinvoinnista. Ja sitten myös me jonkun verran puhuttiin jo terveydenhuollon näistä, mitä mahdollisuuksia on sinne suuntaan, mutta että esimerkiksi koulumaailmassa mä toivoisin, että kaunokirjallisuutta opetettaisiin enemmän kytköksissä nimenomaan siihen, että miten keskeistä se on siihen, miten me hahmotetaan meidän olemista maailmassa, meidän ajattelua ja erilaisia elämän suuntia, ja sitä, mikä meille on ylipäätään mahdollista. Että kirjallisuus ei ole vain tekstuaalinen ilmiö, vaan se on ihan olennainen sille, että miten me ymmärretään, että mistä me tullaan, missä me ollaan nyt ja mihin me ollaan menossa.
Päivi: Joo, tohon tekee mieli lisätä, että lukion opetussuunnitelmiinhan nyt tähän viimeiseen tuli tämä hyvinvointiaspekti mukaan, ja siis tämä ajatus siitä myöskin, mitä nyt paljon kouluissa mietitään, oon seurannut jonkin verran sitä keskustelua, että siirryttäisiin tosiaan siitä semmoisesta pelkästään analyyttisesta lukemisesta enemmän semmoista elämyksellisyyttä korostavaan lukutapaan, joka toisi siihen tilaa niille ajatuksille ja kokemuksille ja ajatusten vaihdolle. Että sitä mä tietysti toivon tänne yliopistoon, ja siinä mielessä mä oon tänne nyt vähän palannutkin, että Taideyliopistoon on nyt otettu nämä taideterapiat, kirjallisuusterapia myöskin nytten alkaa ensi keväänä sitten tämmöisessä taideterapiakokonaisuudessa, ja se ei ole tietenkään yksi ja ainoa väylä, että se on yksi tällä health ja medical humanities -kentällä, niinkun terveys-, lääketiede, humanistiset -kombokentällä, mutta että totta kai toivoisin myöskin tiedeyliopistoihin enemmän tavallaan tämän tyyppisten menetelmien hyödyntämistä, avaamaan myöskin sitä tutkimusta ja omaa ajattelua, ja jotenkin sellaisia toiveita tässä on nyt vielä loppuelämäksi itsellä.
Anu: Entä Eevastiina?
Eevastiina: Ihan myös käytännön ulottuvuus on se, että pitkäjänteinen rahoitus, tutkimus- kuin myös käytännön menetelmien kehittämisen työssä on se, mikä mahdollistaa sen, että saadaan tutkittua hyvin tarkasti ja syväluotaavasti näitä, niin kuin tässä on keskusteltu, niin lukemisen hyvin hyvin moniulotteista ilmiötä. Että me ollaan nyt puhuttu aika paljon tässä tästä meidän tutkimushankkeesta, totta kai, koska se on meille tuttu, mutta että todella paljon erittäin mielenkiintoista tutkimusta sekä lukemistutkimukseen että kulttuurihyvinvoinnin, että muutenkin hyvinvoinnin tutkimuksen kentällä tehdään totta kai paljon muutakin tällä hetkellä.
Päivi: Esimerkiksi kouluopetuksessa on tällä hetkellä tosi paljon erilaisia hankkeita. Että siis Turun yliopistossakin on vaikka kuinka monta lukemistutkimushanketta, että lukemisen kompleksisuus on avautunut ihan parina viime vuosikymmenenä. Että se, mitä aina luultiin, että tämä nyt tunnetaan ja tiedetään, niin se vaan paljastuu todella kiinnostavammaksi, aina vain kiinnostavammaksi kentäksi.
Hanna: Ja ainakin mä olen iloinen, että just tämä yhdessä lukeminen on noussut tosi monesta näkökulmasta viime aikoina eri hankkeissa, että kirjallisuus saa aina merkityksen vasta siinä lukuprosessissa, ja sen takia lukeminen on ihan keskeistä ylipäätään. Ja sitten se yhdessä lukeminen, niin siinä avautuu uusia näkökulmia, se teksti avautuu moniulotteisempana, kun sä pystyt jakamaan niitä lukukokemuksia. Ja ylipäätään mulla on ainakin semmoinen dialoginen ihmiskuva, että me tullaan aina itseksemme suhteessa dialogissa toisten kanssa, ja sillä tavalla relationaalisesti suhteessa toisiin, niin myös lukijoina me muotoudutaan aina suhteessa toisiin. Ja se, että mä olen iloinen siitä, että on enemmän tullut esiin tämä yhdessä lukemisen ja jakamisen mahdollisuudet ja sen merkitys hyvinvoinnille. Ja mä toivon, että satsattaisiin siihen, että sitä potentiaalia pystytään aktualisoimaan hyvin erilaisilla elämän alueilla tosiaan ihan sieltä kouluista terveydenhuoltoon ja kirjastoihin, ja on todella paljon mahdollisuuksia soveltaa ja ammentaa siitä kirjallisuuden potentiaalista ja voimasta.
Anu: Kiitos paljon Hanna, Päivi ja Eevastiina, kun olitte täällä.
Hanna, Päivi ja Eevastiina: Kiitos.
Seuraa meitä:
Jaa julkaisu:
