Surevan kohtaaminen -hankkeen kanssa yhteistyössä tehdyssä podcastissa haastateltavana Suomen nuoret lesket ry:n toiminnanjohtaja Sirpa Mynttinen ja KÄPY – lapsikuolemaperheet ry:n toiminnanjohtaja Susanna Uittomäki. Haastattelijana Surevan kohtaaminen -hankkeen projektipäällikkö Anne Viitala.
www.surevankohtaaminen.fi/
sites.utu.fi/sote/
Jakso tullaan julkaisemaan myös kurssilla Surevan kohtaaminen keväällä 2021.
Tekstivastine: Surevan kohtaaminen, Lapsen suru -podcast
Yhteinen ääni on Turun yliopiston podcast, jossa keskustellaan ajankohtaisista aiheista monialaisesti. Tämän jakson tuotti Sote-akatemia.
Anne: Minä olen Anne Viitala, ja toimin Surevan kohtaaminen -hankkeen projektipäällikkönä, ja nyt minulla on tässä haastateltavana Suomen nuoret lesket ry:n toiminnanjohtaja Sirpa Mynttinen ja Käpy lapsikuolemaperheet ry:n toiminnanjohtaja Susanna Uittomäki. Te molemmat kohtaatte työssänne surevia perheitä, ja olette myös ohjanneet lasten sururyhmiä, niin minkä takia lapsen surusta on tärkeä puhua? Kerrotko Sirpa sinä ensin?
Sirpa: No ajattelen, että lapsen surusta on tärkeetä puhua siksi, että se aina niissä tilanteissa, kun lapsen läheinen kuolee, niin tulee huomioiduksi se lapsen oma kokemus ja suru, ettei käy niin, että me aikuisina sitä jotenkin aliarvioidaan. Koska lapsihan suree ihan yhtä syvästi ja voimakkaasti, kuin aikuinenkin, ja samaan tapaan se vie lapselta paljon voimia ja aikaa. Ja aikuisen ja lapsen surussa on varmasti paljon samaa, mutta lapsi kun on lapsi, niin lapsessa se suru näkyy ja lapsi myös sitä ilmaisee omalle iälleen ja kehitysvaiheilleen tyypillisin tavoin. Lapsen tavoin.
Anne: Haluatko Susanna jatkaa?
Susanna: No ajattelen, että lapsella on myös paljon rajallisemmin tietoa tai välineitä sen surun ja suurien tunteiden käsittelyyn verrattuna aikuiseen. Että voi olla, että se lapsi on ensimmäistä kertaa vastaavassa tilanteessa, eikä oo aiemmin kokenut suurta kriisiä elämässään, niin silloin hän tarvii aikuisen tukea niiden isojen asioiden käsittelyyn, ja myös aikuiset tarvii tietoa, ja käytännön välineitä ja menetelmiä ja esimerkkejä siihen, miten he voi lasten kanssa asiaa käsitellä, ja siksi lapsen surusta on tärkeä puhua.
Anne: Sirpa, voisitko kertoa, millaista se lapsen suru on?
Sirpa: Lapset ehkä reagoi siihen läheisen kuolemaan voimakkaammin ja monesti pidempäänkin, kuin me aikuiset ajatellaan. Se lapsen suru ei aina näy. Ja lapselle on tyypillistä suojella ja säästää vanhempaansa silloin, kun hän näkee, että vanhempikin on surullinen ja hänellä on paha olla, niin saattaa käydä niin, että lapsi piilottaa sitä omaa suruaan, tai se lapsen suru vähän odottelee vuoroaan siihen asti, kun lapsi näkee, että vanhempi voi paremmin. Ja muutenkin lapsi voi reagoida siihen tapahtuneeseen viiveellä pitkänkin ajan kuluttua, ja sitten ei aina osata yhdistää, että se liittyy siihen läheisen kuolemaan. Ja silloin, kun lapsen perheenjäsen kuolee, niin se vaikuttaa tietysti voimakkaasti ihan siihen lapsen arjen elämään ja siihen perheen rakenteeseen, jolloinka se muutos siinä arjessa on iso. Toisaalta sitten niinkin päin, että muunkin läheisen kuolema voi olla lapselle tosi iso menetys, esimerkiksi läheisen isovanhemman tai hyvän ystävän kuolema.
Susanna: Sitten myöskin kuoleman käsityksen kehittyminen vaikuttaa siihen lapsen surun ilmaisun tapaan, ja niihin reaktioihin, eli esimerkiksi pieni lapsi ei vielä ymmärrä kuoleman lopullisuutta, kun taas sitten kouluikäinen lapsi jo alkaa ymmärtämään sen, että kuollut ei tuu takaisin, ja ymmärtää asiaa vähän laajemmin, niin sekin tietenkin vaikuttaa niihin reaktioihin, ja myös kuolinsyy vaikuttaa, eli onko se lapsi ehtinyt jollain tavalla valmistautumaan läheisen kuolemaan. Jos hänelle on kerrottu, että läheinen on vakavasti sairas, ja kerrottu avoimesti ja rehellisesti, mitä tulee tapahtumaan, niin hän on sitä asiaa jollain tavalla voinut käsitellä jo ennakkoon, kun taas sitten äkillisissä kuolemissa se tulee kaikille yllätyksenä, jolloin sitten reaktiot voi olla voimakkaammat ja erilaiset. Ja lapsihan käsittelee sitä surua, tunteita ja kuolemaa aina uudelleen ja uudelleen eri kehitysvaiheiden kohdalla, eli tää on tärkeää myös huomioida, että se suru ja kokemus menetyksestä ei ikinä poistu lapsesta, että hän sitä käsittelee aina, kun ymmärrys lisääntyy aiheesta.
Sirpa: Ja jokainen lapsi on tietysti yksilö, ja se suru näkyy jokaisessa eri lailla, ja perheen lapset saattaakin ilmasta sitä suruaan hyvinkin eri tavoin. Ja siihen suruun vaikuttaa myös se lapsen aiempi elämä, onko siinä ollut vaikka aiempia menetyksiä tai muuta haastetta perheen elämässä. Ja tietysti se lapsen vointi on aina sidoksissa siihen perheen aikuisten vointiin, miten he jaksaa ja pystyy olemaan lapsen tukena, ja lapsen kannalta onkin sitten olennaista se, että saako perheen aikuiset itse tukea.
Anne: Kerrotteko sitten vähän, että miten lapsi ilmaisee surua ja miten se suru näkyy lapsessa?
Susanna: No sehän on hyvin yksilöllistä. Kukin ilmaisee sitä omalla tavallaan, ja sitten samassa perheessä voi myös olla sisaruksia, jotka ilmaisee suruaan ja tunteitaan ihan eri tavoin. Mutta läheisen kuolema aiheuttaa hyvin monenlaisia tunteita, että se suru ei ole pelkkä tunne, joka syntyy läheisen kuolemasta, vaan sen alle mahtuu hyvin monenlaisia tunteita, ja esimerkiksi lasten vertaistukiryhmissä käydään läpi tunteita ja autetaan lasta tunnistamaan tunteita ja sanoittaman niitä, ja sitten miettimään erilaisia keinoja, millä voi saada helpotusta niihin omiin tunteisiin, ja esimerkiksi voidaan rakentaa lasten kanssa omaa kirjaa, jossa on erilaisia otsikoita, ja niiden otsikoiden alle sitten lapsi jokaiselle sivulle piirtää tai kirjoittaa siihen tunteeseen liittyviä asioita. Ja tämmösiä tunteita, joita ei aina edes osata yhdistää menetykseen, niin voi olla esimerkiksi häpeä. Lapsi voi kokea häpeää, koska on suuri tarve samaistua ikätovereihin, ja sitten jos ei tunne ketään muuta, kelle olisi käynyt samalla tavalla, niin se voi olla hankalaa lapselle. Ja varsinkin nuoruudessa nuori voi kokea, että on yhtäkkiä joutunut harppaamaan kehityksessä ison askeleen eteenpäin, ja ikätoverit tuntuu tosi lapsellisilta, ja heidän murheensa tuntuu tosi pieniltä siihen nähden, mitä läheisen menettänyt nuori on kokenut. Ja tämä saattaa taas aiheuttaa yksinäisyyttä ja vetäytymistä kaverisuhteista. Ja tämänkin vuoksi on tärkeää, että lapsi ja nuori pääsisi tapaamaan muita saman kokeneita vertaistukiryhmiä, joissa tämmöset tunteet normalisoituu. Sitten lapsi voi kokea vihaa myöskin. Viha voi kohdistua esimerkiksi lääkäriin, joka hoiti läheistä, mutta ei pystynyt häntä pelastamaan. Tai lapsi voi kokea vihaa omia perheenjäseniä kohtaan, omaa vanhempaansa kohtaan, että miksi kukaan ei pystynyt estämään sitä kuolemaa. Tämmöiset tunteet, joita lapsi ei osaa käsitellä, ja jos ei hän saa niiden käsittelyyn apua, niin tietenkin voi aiheuttaa semmosta vahvistusta, joka voi olla lapselle ihan uudenlainen iso tunne, jota hän ei ite välttämättä yksin osaa purkaa, vaan tarvii siihen tukea. Pelko on myös semmonen iso tunne, jota lapsi voi tuntea. Esimerkiksi jos lapsi menettää vanhempansa, niin tyypillistä voi olla, että hän pelkää myös toisen vanhemman menettämistä, ja saattaa takertua elossa olevaan vanhempaan, eikä halua, että vanhempi poistuu minnekään, ja on vaikea nukahtaa iltaisin, ja voi nähdä painajaisunia, ja se liittyy siihen, että kun läheinen kuolee, niin turvallisuuden tunne lapsella joutuu koetukselle, ja sen turvallisuuden tunteen palauttaminen on tärkeää. Ja siihen auttaa esimerkiksi rutiinien ylläpito ja tavallisten asioiden tekeminen, ja se, että lapsella olisi lähellä ihmisiä, jotka pystyy olemaan tukena. Sitten semmonen tunne, joka monesti jää meiltä aikuisilta huomaamatta, on syyllisyys. Eli ihan yhtälailla, kun aikuiset monesti kokee syyllisyyttä läheisen menettämisen tapahtuessa, mietitään, että mitä mä tein, mitä mä en tehnyt, ja olisinko voinut tehdä jotain, niin ihan samaan tapaan lapset saattaa kokea syyllisyyttä, ja se liittyy erityisesti pienillä lapsilla maagiseen ajatteluun, eli pieni lapsi ajattelee, että ajatuksen voimalla tai tahtomalla jotain oikein kovasti pystyy vaikuttamaan asioihin, ja hän saattaa kokea syyllisyyttä siitä, että on vaikka ajatellut jotain pahaa siitä läheisestä, joka nyt kuoli, tai toivonut, että kumpa tuota pikkusisarusta ei olisikaan. Ja sitten, kun kuolema tapahtuu, niin lapsi voi ajatella, että tää ajatus aiheutti sen kuoleman. Tai jos vaikka äiti on ollut raskaana, ja lapsi on tönäissyt äitiä mahaan, ja äiti on sanonut, että ei saa tönästä, että vauvalle voi sattua jotain, pitää olla varovainen, ja sitten tapahtuukin kohtukuolema, niin lapsi saattaa yhdistää tämän tönäisynsä sitten siihen tapahtuneeseen. Eli on tosi tärkeää, että aikuiset herkällä korvalla kuulostelee, että kokeeko lapsi syyllisyyttä siitä tapahtuneesta, ja tietenkin sitten täytyy oikaista ne lapsen väärät käsitykset. Sitten ihan konkreettisia oireita voi tulla sen surun myötä, voi tulla pääkipua, vatsakipua, erilaisia tämmösiä somaattisia oireita, mitkä sitten on tärkeä ymmärtää, että ne voi liittyä tähän kokemukseen myös pitkänkin ajan kuluttua. Ja sitten erityisesti opettajien on tärkeää huomioida, että läheisen menettäminen voi vaikuttaa keskittymiskykyyn, ja voi tulla oppimisvaikeuksia, ja nääkin voi tulla pitkällä viiveellä, ja aina ei ymmärretä, että sen lapsen reaktiot johtuu menetyksestä. Ja sitten esimerkiksi kouluvaihdosten yhteydessä, että kun lapsi siirtyy vaikka alakoulusta yläkouluun, niin aina lapsi ei halua kertoa opettajille tai tovereille, että mitä hänen perheessään on tapahtunut, jolloin voi olla vaikea ymmärtää, että se lapsi tarvii tukea tähän asiaan, jos nähdään vaan ne hänen reaktionsa. Läheisen kuolemastahan voi olla lapselle kuitenkin myös positiivisia vaikutuksia sitten pitkällä tähtäimellä, eli tämmöinen lapsi, joka kokee lapsuudessa jo tämmösen kriisin, ja oppii siitä selviytymään, näkee millä tavoin siitä päästiin eteenpäin, niin nämä voi olla vahvuuksia sitten myöhemmin elämässä. Hän on oppinut tärkeitä taitoja, että millä tavoin hän on siitä tilanteesta päässyt eteenpäin ja löytänyt voimavaroja, ja miten perheenä he käsittelivät asiaa, niin monet kokee sitten myöhemmin, että tämmönen negatiivinen kokemus on kasvattanut heitä ihmisenä, ja se tuo heille voimaa sitten myöhemmin elämässä.
Anne: Miten sitä läheisen kuoleman kokenutta lasta sitten voi tukea?
Sirpa: Siitä kuolemantapauksesta kannattaa lapselle kertoo pian sen tapahtuneen jälkeen, että sitä kertomista ei kannata siirtää, viivyttää kovin pitkälle. Ni kannattaa kertoo kaikki semmonen olennainen tieto ihan kerralla, ja muutenkin lapselle kannattaa olla rehellinen kuolemaan liittyvistä asioista puhuttaessa ja antaa totuudenmukaista tietoa. Asioista kannattaa puhua niiden oikeilla nimillä, että kuolemasta kannataa puhua kuolemana, että se ei ole uni tai pitkä matka, koska lapsen ajattelu on konkreettista, niin saattaa muuten käydä niin, että lapsi vaikka alkaa pelätä nukahtamista. Ja lasta kannattaa rohkaista esittämään kysymyksiä ja miettiä niitä asioita yhdessä, vaikka meillä aikuisilla ei aina niihin kysymyksiin ole ollenkaan vastauksia. Silloin kun lapsi kysyy jotain, niin ois hyvä, jos aikuinen pystys tarttumaan siihen hetkeen, koska voi olla, että sitten jos sitä lapsen kysymystä siirretään, niin se ei ookkaan enää lapselle ajankohtainen, eikä hän enää vaikka illalla siitä haluakaan puhua. Ja kaikki semmonen, mikä vahvistaa lapsen turvallisuuden tunnetta, niin tukee lasta, että tarvitaan enemmän ihan fyysistä läsnäoloa, huolenpitoa, lapsi voi vaikka haluta nukkua vanhemman vieressä tai samassa huoneessa, että se turvallisuuden tunne vahvistuisi. Ja lasta kannattaa rohkaista kaikkeen semmoseen arjen tavalliseen toimintaan, leikkiin, kaverisuhteisiin, harrastuksiin. Tietysti päivähoito ja koulu on tärkeässä roolissa, koska lapsi viettää siellä niin ison osan päivästä, ja on silloin siellä myös tärkeitä tukijoita. Ja lapsen kannattaa antaa osallistua hautajaisiin ja muihin kuolemaan liittyviin rituaaleihin, olla mukana vaikka suunnittelemassa niitä, se todellistaa lapselle sitä tapahtunutta ja antaa kokemuksen siitä, että sitä asiaa käsitellään yhdessä, eikä lapsi jää ulkopuoliseksi. Ja muutenkin aikuiset antaa lapselle mallia siinä suremisessa, että ei kannata pelätä sitä, että jos itkee vaikka lapsen nähden, koska se pikemminkin vahvistaa sitä, että voidaan surra yhdessä. Ja kaikki arjen rutiinit tukee lasta, ja semmosista lapsen perustarpeista huolehtiminen. Ja lapsi tarvii tukea niiden suruun liittyvien lukuisten tunteiden käsittelyyn, aikuinen ensinnäkin ottaa vastaan niitä tunteita, ja voi normalisoida niitä, ja on tärkeetä, että lapsi sais tukea siihen, että hän oppis tunnistamaan niitä tunteita ja tietysti ilmaisemaan niitä. Ja koska lapsella voi siitä iästään johtuen olla semmosia vääriä käsityksiä liittyen siihen, mitä se kuolema tarkoittaa, niin on tärkeetä, että niitä käydään yhdessä läpi ja semmoset väärät käsitykset tulee oikastua. Suuri osa lapsistahan selviytyy läheisen kuolemasta ihan niiden läheisten aikuisten, tärkeiden ihmisten tuella, mutta sitten lasta auttaa myös vertaistuki, jolloin hän pääsee tapaamaan ja näkemään muita lapsia, joille on käynyt samalla tavalla, koska arjessa harvemmin kohtaa sillä lailla vertaisiaan. Sitten on tärkeä kokemus huomata, että en oo ainut, jonka vanhempi tai sisar on kuollut. Ja ammattiapuakin kannattaa tarpeen mukaan hakea matalalla kynnyksellä.
Anne: Onko vielä joitakin asioita mitä haluaisit nostaa esille?
Sirpa: No se läheisen kuolema, varsinkin perheenjäsenen kuolema on lapselle niin iso muutos, että jos mahdollista, niin semmosia tarpeettomia muutoksia lapsen elämässä kannattaa välttää, ja jos niitä muutoksia sitten tulee, niin lasta kannattaa niihin ennakkoon valmistaa ja kertoo mitä tulee tapahtumaan. Ja lapsen voimavaroja, vahvuuksia on hyvä vahvistaa, koska läheisen kuolema saattaa vaikuttaa myös lapsen itsetuntoon, niin kaikki sellanen, joka vahvistaa lasta, niin tukee myös tässä surun käsittelyssä. Ja on tärkeetä viestittää lapselle, että sen surunkin keskellä on oikeus myös kaikkiin elämänilosiin asioihin, ja saa myös tarttua niihin.
Susanna: Ja lapsellehan on tyypillistä se, että lapsi surahtaa tavallaan, eli hän ei koko ajan ole tosi surullinen, tai se ei näyttäydy aikuisille sillä tavalla, että hän koko ajan surisi, vaan hänellä on välillä niitä surullisia hetkiä, ja hän tuo tätä menetystä esiin, ja niitä tunteita mitä siihen liittyy, mutta sitten hän on iloinen oma itsensä. Ja tämä saattaa vaihdella yhden päivän aikana niinkun jo useamman kerran, ja se, että aikuinen näkee lapsen olevan iloinen ja leikkivän ihan normaalisti, niin saattaa vähän hämätäkin meitä aikuisia, että me liian helposti ajatellaan, että nyt tuo lapsi on jo unohtanut, ja asiasta ei tarvi hänen kanssaan puhua, koska tuossahan lapsi leikkii ihan normaalisti. Mutta se on lapselle tyypillinen tapa, että hän ei ole siellä surun ja ahdistuksen syövereissä koko ajan, ja se on tietenkin hieno asia, että lapsen mieli sillä tavalla suojaa itseään.
Sirpa: Ja muutenkin lapselle on luontaista käsitellä sitä asiaa toiminnallisesti, leikin, luovuuden kautta. Ja siinä voi olla apuna esimerkiksi erilaiset satukirjat, joissa käsitellään tätä teemaa, ja ne on monesti aikuiselle myös hyviä apuvälineitä, kun miettii, miten asiaa voisi lapsen kanssa käsitellä.
Anne: No mistä sitten tietää, milloin lapsi tarvitsee ammattiapua?
Susanna: No alkuvaiheessahan tämmöset voimakkaat reaktiot on hyvin normaaleita, ja ne kuuluu asiaan, mutta sitten, jos reaktiot jatkuu voimakkaana pidempään ja aikuisella herää huoli, niin toki kannattaa sitten ammattiapuakin kysyä, mieluummin ajoissa kuin liian myöhään. Ja voi kysyä vaikka konsultaatioapua vaikkapa perheneuvolasta, että pitäisikö minun olla nyt huolissani tästä lapsesta. Mutta niitä voimakkaita reaktioita voi olla esimerkiksi tosi voimakas pelko, semmonen varuillaan olo, että lapsi koko ajan pelkää, että jotain pahaa tapahtuu uudelleen, tai muutkin läheiset ihmiset kuolee, ja hän ei jotenkin pysty sitä ajatusta siirtämään sivuun. Niin jos tämmöinen jatkuu pitkään, eikä asian käsittelystä huolimatta helpota, niin se on tietenkin yksi asia, mihin lapsi tarvii sitten apua. Sitten jos huomataan, että lapsi taantuu, eli alkaa käyttäytymään huomattavasti nuoremman lapsen tavoin, ja se jatkuu pidempään, alkaa vaikka yökastelut uudelleen, ja tämmöset, niin siitä voi sitten ottaa yhteyttä ammattilaisten taholle. Toki on myös ihan tavallista, että läheisen kuoleman jälkeen lapsi esimerkiksi haluaa nukkua uudelleen vanhempansa vieressä ja hakee sitä turvallisuudentunnetta, että kuitenkin ihan normaaleitakin reaktioita. Sitten jos lapsen persoonallisuus muuttuu huomattavasti, esimerkiksi aiemmin rauhallisesta lapsesta tulee ylivilkas tai toisinpäin, niin se voi olla hälytysmerkki. Ja myös jos lapsi alkaa käyttäytymään huomattavasti itseään vanhemman lapsen tavoin yhtäkkiä, tästä menetyksestä johtuen alkaa kantamaan vastuuta perheen aikuisista tai sisaruksista, ja huolestuu ja huolehtii muiden hyvinvoinnista, niin se ei ole lapsen tehtävä, ja silloin asiaan pitäisi puuttua, että lapsi voi kuitenkin elää lapsen elämää. Ja ylipäätään jos herää huoli lapsen hyvinvoinnista, ja se huoli vaikuttaa aikuisen oloon ja huolestuttaa suuresti, niin aina kannattaa sitten hakea apua ajoissa.
Anne: Miten sitten ammattilainen voi tukea perhettä?
Sirpa: Lapsen kanssa työskentelevän ammattilaisen pitää tietenkin huomioida se, että täytyy kunnioittaa perheen vanhemman tai vanhempien näkemyksiä siitä, että mitä lapselle on siitä kuolemasta puhuttu. Ja monesti auttaa, että esittää enemmänkin kysymyksiä, kun antaa neuvoja, niin silloin saa selville, että mitä perhe toivoo, haluaa, mitä apua he on saaneet. Ja on tärkeetä, että siinä tukemisessa huomioitais kaikki perheenjäsenet, ja se tuen tarve voi olla jokaisella erikseen, ja sitten perheellä myös yhdessä. Ja ihan alussa kannattaa varmistaa se, että onko perhe saanut kriisiapua, koska se on siinä alkuvaiheessa se tärkeä tukimuoto, ja sitten kartoittaa myös sitä, että onko läheisiä ja pystyykö he läheiset olemaan millä lailla perheen tukena.
Susanna: Ja sitten myös ihan konkreettisen tuen varmistaminen on tärkeää, elikkä kaikilla läheisen kuoleman kokeneilla perheillä on oikeus saada kotipalvelua. Ja kaikilla ei oo tietoa siitä, että sitä voi hakea. Ja kotipalvelun avulla voi saada apua esimerkiksi arjen toimintoihin ja lastenhoitoon, ihan siihen arjessa selviytymiseen siinä kriisitilanteeteessa. Ja perheillä ei välttämättä oo itellään kokemusta vastaavasta tilanteesta, eli heillä ei välttämättä oo myöskään tietoa vertaistuesta, mitä on saatavilla, jollon ammattilaisten tärkeä tehtävä on kertoa perheelle myös tämmöisestä tukimuodosta. Lapsille ja nuorille järjestetään myöskin omia vertaistukiryhmiä. Esimerkiksi surujärjestöt järjestää niitä vuosittain, ja sitten mieli ry ja seurakuntien kautta voi myös hakeutua vertaistukiryhmiin, sekä aikuisten että lasten.
Sirpa: Ja myös taloudellinen tuki on tärkeetä, se korostuu varsinkin silloin, kun lapsen vanhempi on kuollut, ja se toinen aikuinen ei oo enää jakamassa sitä taloudellista vastuuta, niin se on tärkeetä tukee, että ammattilainen voi etsiä tietoa, että mihin taloudelliseen tukeen perhe on oikeutettu ja mistä sitä tietoa voi saada.
Susanna: Ja sitten tukitahoista, niin sehän riippuu lapsen iästä, että minkä ikäinen tää sureva lapsi on, että mihin kannattaa olla yhteydessä, mutta niitä tahoja on perheneuvolan lisäksi sitten kouluikäisillä esimerkiksi kouluterveydenhuolto ja koulukuraattorit ja psykologit, sitä kautta voi sitten saada apua, ja näiden työntekijöiden kanssa voi pohtia sitä perheen tilannetta, että mitä kaikkea tukea he tarvitsevat. Ja perhe saattaa kieltäytyä tuesta siinä kriisitilanteessa, he saattaa sanoa, että he ei tarvitse tukea, mutta se ei tarkoita, että se tilanne jatkuis samanlaisena ikuisesti, eli perheelle voi tarjota tukea sitten säännöllisesti ja myöhemmin kysyä, onko nyt tilanne semmonen, et haluaisitte nyt jotain tukea. Ja sitten myöskin on tärkeää, että perheellä on tietoa kirjallisena, esimerkiksi esitteen muodossa tai printattuna tietona, koska kriisitilanteessa muisti ja keskittymiskyky kärsii, joten ei perheen aikuiset välttämättä muista, mitä heille on sanottu. Niin heillä on sitten kirjallisena se tieto, mihin he voi palata tarvittaessa ja ottaa yhteyttä eri tahoihin, mistä voi löytyä sitä tukea. Ja antamalla surujärjestöjen esitteen perheelle, joka on läheisensä menettänyt, niin perheet saa tietoa siitä vertaistuesta, ja kaikesta tuesta, mitä nää järjestöt ympäri Suomen järjestää. Ja ammattilaisia varten on kerätty tietoa sivustolle surevankohtaaminen.fi, eli se on surujärjestöjen yhteinen hanke, jossa sitten lisätään ammattilaisten tietoa surevan tukemisesta ja kohtaamisesta. Mutta siitä sivustosta hyötyy kyllä myös sureva itse ja kaikki, joita läheisen kuolema koskettaa.
Anne: Kiitos Susanna ja Sirpa, ja lopuksi varmaan voidaan todeta, että kun perhettä kohtaa läheisen kuolema, niin se suru koskettaa kaikkia sen perheen jäseniä, myöskin niitä lapsia. Ja onkin tärkeää huomioida, että jokainen perheenjäsen saa oman yksilöllisen tarpeensa mukaista tukea ja apua.
– Yhteinen ääni. –
Seuraa meitä:
Jaa julkaisu:
