Kätilö Minna Richards ja sosiologian dosentti Kaisa Kuurne (HY) keskustelevat synnytyskulttuurista, siinä huomioita herättäneistä ilmiöistä ja mahdollisuuksista edistää synnyttäjien ääntä ja aktiivista osallisuutta. Podcast on osa voimavaralähtöisen vanhemmuuden tukemiseen liittyvää oppimistehtävää, joka löytyy Osaamispuu.fi alustalta moduulista Perheet ja vanhemmuuden tuki: https://osaamispuu.fi/osaamismoduulit/perheet-ja-vanhemmuuden-tuki/
Tekstivastine
Yhteinen ääni on Turun yliopiston podcast, jossa keskustellaan ajankohtaisista aiheista monialaisesti. Tämän jakson tuotti Sote-akatemia.
Minna: Tervetuloa Sote-akatemian podcastiin. Minä olen Minna Richards ja tässä vierelläni on Kaisa Kuurne. Ihan aluksi voisitko Kaisa kertoa hieman itsestäsi, taustasi ja siitä mitä teet työksesi.
Kaisa: Mä olen sosiaalisen hyvinvoinnin tutkimuksen dosentti, sosiologi taustainen yhteiskuntapolitiikan tutkija Helsingin yliopistolla ja tällä hetkellä vedän tällaista tutkimusryhmää, joka tutkii synnytystä, lisääntymispolitiikkaa, kaikkea sitä mitä nyt tällä hetkellä on murroksessa suomalaisessa synnytyskulttuurissa, mutta sitten ehkä myös laajemmin siinä ikään kuin odotuksen, synnytyksen ja sitten sen synnytyksen jälkeisen ajan tiimoilta. Aikaisemmin mä olen tutkinut myös erilaista terveydenhuoltoa ja ihmisten kokemuksia ja omaa tapaa hahmottaa niitä tapahtumia ja vuorovaikutustilanteita mitä terveydenhuollossakin on.
Minna: Teillä on tosi mielenkiintoinen teema teidän tutkimusryhmällänne kuin ”Kamppailu synnytyksestä – synnytyskulttuurin murros”. Meitä kyllä kiinnostaisi kuulla tietää mistä synnyttäjät joutuvat kamppailemaan, minkälaisista asioista?
Kaisa: Joo, toi hanke on tosiaan Kone-säätiön rahoittama ja siinä niin kuin lähtökohtana on ollut vuonna 2019 alkanut synnyttäjien liikehdintä `Minä myös synnyttäjänä` kampanja. Siinä sitten monet suomalaissynnyttäjät nostivat esille kertomuksia tosi rankoista synnytyskokemuksista ja sitten oli myös väitteitä synnytysväkivallasta. Ja siitä sitten kun tuli julkisuuteen juttuja niin siitä tuli aika monenlaisia reaktioita. Siinä vaiheessa mä olin itse hoitovapaalla ja mietin mihin seuraavaksi ryhtyisin. Rupesin seuraamaan ihan mielenkiinnolla, että hetkinen kun nää tarinat… kerrotaan julkisuuteen niin julkisuudessa tuli tosi paljon ammattilaisilta ja osittain toimittajilta ja erilaisilta ihmisiltä tosi reaktiivisiakin vastauksia. Tietyllä tavalla siihen sitten mussa heräsi semmonen ajatus, että se tietyllä tavalla jo itsessään on aika kiinnostavaa ja merkitsevää, tavallaan, että tulee niin vahvaa vastareaktiota. Sit mä rupesin tutkaileman, että hetkinen onko tätä tutkittu, niin kuin synnyttäjien kokemuksia laajasti ja yhteiskuntatieteellisesti. Yhteiskuntatieteet on kuitenkin kriittinen, laaja-alainen katsantokanta tai, että me ei olla minkään sellaisten käytäntöjen tai toimijoiden niin kun puolella tai sisällä – vähän niin kuin, että mistä tästä on kysymys ja mitä nää oikeastaan nämä käytännöt onkaan ja ne vois olla jotain muutakin ja monilla muilla aloilla se on jo niin paljon lähempänä hoitokäytäntöjä. Sitten mä huomasin, että ei ole tutkittu, muuta kuin opinnäytteitä, yksittäisiä ja tietyllä lailla jos miettii sitä, mistä siinä niin kuin kamppailtiin, niin kyllä siinä oli hyvin paljon sellaista, että se kiteytyy siihen, että kenelle se synnytys oikeastaan kuuluu. Onko se sen synnyttäjän ja synnyttävän perheen merkitsevä elämäntapahtuma, joka tapahtuu vielä tämän synnyttäjän kehossa vai onko se tällanen sairaalan hallinnassa tai ammattilaiskäytäntöjen hallinnassa oleva ikään kuin prosessi. Nyt kun tätä on tässä pari vuotta perannu, niin siihen se näyttää kiteytyvän se kamppailu. Sen taustalla, jos miettii, niin hirveen monet ammattilaiset koki sen hyvin kohtuuttomana ja syyttävänä ja mä ymmärrän sen tosi hyvin. Tällainen aika ja muutos on tosi tosi vaikeata ja kivuliasta, kun on jotain käytäntöjä ja ollaan toimittu tietyllä tavalla ja on ollut hyväksyttävää ja normaalia ja sitten yhtäkkiä se ei ookaan niin. Mun tulkinnan mukaan siinä myös tapahtui semmoista väärinymmärrystä, että esimerkiksi ajatusta tahallisesta vahingoittamisesta. En ole missään vaiheessa nähnyt, että tässä olisi ollut kyse sellaisesta tietyllä tavalla, vaan sellaisesta isosta kulttuurisesta muutoksesta, josta se kamppailu oli jäävuorenhuippu, joka näkyi. Mutta siitä kysymys kuuluuko se synnyttäjän ääni, että hoidossa on ollut paljon sellaista lapsikeskeistä. Täytyy sanoa, että äidit ja lapset, nehän on samalla puolella, äiti haluaa sen hyväkuntoisen terveen lapsen, että tietyllä lailla vois myös kysyy mistä tässä kamppaillaan, kaikkihan haluaa hyvän lopputuloksen, mutta siinä aiemmassa tekemisen tavassa on käyny välillä niin, että se synnyttäjä on jäänyt sivuun ja häntä ei olla informoitu tai hänen kehoaan ei ole niin kun kunnioitettu sellasella tavalla, että se kuuluu hänelle. Ja hänellä on se oikeus niin kuin potilaslainkin edessä tietoiseen valintaan ja neuvotteluun siitä mitä tehdään.
Minna: Toi onkin tosi mielenkiintoista mitä sanoit. Perheitten ja synnyttäjien kanssa työskennellessä, meillä ammattilaisilla on sellainen voimavaralähtöinen työskentelytapa ja yhtenä sellaisena isona elementtinä on se, että asiakkaalla on itsemääräämisoikeus, meidän potilaslait tukee sitä. Minkä kanssa me lähdetään työskentelemään, eihän me voida lähteä muuta kuin sen asiakkaan lähtökohdista. Onko teillä tullut tutkimusryhmässänne, tuloksissa tai missä vaiheessa teillä on menossakaan ne tutkimukset niin, tuleeko sieltä jotain vinkkejä meille ammattilaisille itsemääräämisen toteutumiseen ja parempaan kohtaamiseen, vuorovaikutukseen?
Kaisa: No, ensinnäkin meillä on aika paljon aineistoa, että meillä on yli parisataa synnytyskokemusta, ihmisten aika pitkästikin itse avaamaa, ammattilaisten haastatteluja ja aika erilaisista tulokulmista, mitä ihmiset näkee ja jos mä lähden sitä avaamaan nyt siitä suunnasta, että sen aineiston perusteella siinä on valtavaa eroa, että toteutuuko itsemääräämisoikeus tai ei. Se voi olla sellainen ideaali siellä taustalla, mutta ihmisillä tilanteet on erilaisia ja ammattilaisillakin on erilaisia orientaatioita. Ehkä yks mitä kautta sitä voi avata on se, että tällanen amerikkalainen antropologi Davis-Floyd on jo kauan sitten avannut kolmenlaisia lähestymistapoja esimerkiksi niin kuin synnyttäjien hoitoon tai myös synnytykseen ja joista yksi on aika tekninen, jossa suuntaudutaan hoitamaan sitä kehoa ja siinä ajatellaan sitä prosessia mekaanisesta. On tavallaan ne tietyt vaiheet ja ehkä voi ajatella, että tällainen näyttöön perustuva hoitamistapa on just tämmöinen. Seuraava on taas humanistinen, että tämän kehollisen prosessin lisäksi lähdetään pohtii sitä ihmisen kokemusta ja ihmismieltä. Jos ajatellaan nyt suomalaista hoitoa niin meillä on valtavan hyvä hoito fyysisen turvallisuuden osalta, mutta psyykkinen turvallisuus on jotenkin unohtunut. Että se sellainen niin kuin yli asiakeskeinen, me ei jotenkin osata ajatella sitä, se on tavallaan hyvin erikoista, että tällaisessa niin kuin hurjassa ja merkitsevässä tapahtumassa kohtaa sarjan ventovieraita ammattilaisia ja vielä ammattikunnan, jota ei koskaan ennen ehkä ole tavannut. Tämä on tosi äärimmäinen kuilu mikä on raskauden hoidon ja synnytyssairaalan välillä. Pohjoismaissahan ei missään muualla ole järjestetty tätä tällaisella ”tehdasmallilla”, jossa synnyttäjä kulkee liukuhihnalla yksiköstä ja ammattilaiselta toiseen. Esimerkiksi jos ajattelee jotain Tanskan mallia, jossa on kätilötiimi, joka hoitaa sitä samaa synnyttäjää, niin se ei ole niin, että se synnyttäjä kulkee, vaan ne ammattilaiset kulkee synnyttäjän matkassa ja se on tavallaan psykologisesti paljon inhimillisempi lähtökohta. Tämän takia tullaan sellaisiin kohtiin, joissa vaikkapa synnyttäjä tulee synnytyssairaalaan niin kyseessä on tilanne, jossa synnyttäjä on jo varsin pitkällä, koska synnytyssairaalaan ei pääse, jos pärjää vielä, että se on tavallaan myös tavallaan se portti, miten pääsee sisälle. Siinä hetkessä on vaikea alkaa jakamaan millainen ihminen sä oot ja mitä sä tarvitsisit. Sitten näiden erilaisten synnytyskirjeiden ja hoitoon liittyvien toiveiden tarkoituksena on viestiä sille ammattilaiselle ja se toimii joskus tosi hyvin, mutta joskus kätilöt varsinkin kokee, että synnyttäjillä ei ole riittävää tietoa. Synnyttäjien toiveet on… niistä tulee sellainen olo, että synnyttäjät eivät ymmärrä ehkä hirveen tarkalleen. Ammattilaiset myös jakautuvat, osa tykkää siitä, että on kaikki mahdollinen mitä saadaan tietää siitä synnyttäjästä jonkun kirjeen välityksellä ja osa taas pitää sitä hankalana. Tavallaan, jos ajatellaan, että meillä on tällainen teknisesti suuntautuneempi ammattilainen ja psyykkisesti herkkä ihminen synnyttämässä niin vaikka kaikki haluaisi hyvää, niin siitä voi syntyä se kokemus, että mä en tullu kuulluksi. Koska niiden katse ja tutka on suuntautunut erilaisiin asioihin. Sitten vielä kolmantena tän teknisen ja humanistisen lisäksi on vielä tämmöinen holistinen lähestymistapa ja siinä sitten on sellainen ajatus tavallaan, että siinä synnytyksessä tapahtuu paljon… on paljon erilaista energiaa, minkälainen tila siellä on ja minkälainen valaistus ja myös ajatus siitä, että synnytys voi olla myös semmoinen väkevä ja henkinen kokemus, joka menee hyvin nopeasti rikki siitä, että joku paukkaa sisään ja räpsäyttää tämän teknisen lähestymistavan optimaaliset olosuhteet. Eli tavallaan jos me ajatellaan synnyttäjiä ja ammattilaisia niin meillä kaikille on joku meille ehkä ominaisin (lähestymistapa) ja sitten tietyllä tapaa hyvä hoitohan varmasti kuitenkin yhdistää näitä kaikkia kolmea niin kun sellaisella hienovireisellä tavalla. Jos me nyt sitten ajatellaan sitä itsemääräämisoikeutta ja sen synnyttäjän tarvetilaa ja miten esimerkiksi noissa olosuhteissa pystytään kommunikoimaan, miten sitten kun nämä on sattumanvaraisia ketkä ihmiset niissä tilanteissa kohtaa, että sieltä löytyisi sitten niin kuin se yhteisymmärrys ja yhteys. Kun mä olen kouluttanut kätilöitä, mulla on sellanen tunne, että tämä on vähän niin kuin mahdoton yhtälö, että te ootte tosi niin kuin haastavassa paikassa. Siihen liittyy myös sellainen… tietyllä tavalla kun puhutaan synnytyskokemuksista ja niistä kokemuksista, ne on hirveen aitoja kokemuksia. Mun mielestä se, mikä siinä on ymmärretty väärin, on koko nämä asetelmat, että synnyttäjät tulee liian vähäisen valmennuksen kanssa. Meidän aineistosta näkee sen, että ensisynnyttäjillä on kohonnut riski saada huono kokemus. Huono synnytyskokemus vaikuttaa sitten siihen lapsilukuun ja halukkuuteen ylipäänsä enää tulla raskaaksi. Se vaikuttaa siihen hyvinvointiin laaja-alaisesti, siis äidin ja äidin kautta lapseen, mahdollisuuksia olla vanhempana ja kiintynyt. Jos on vaikka traumatisoitunut äiti niin se vaikuttaa parisuhteeseen, vanhemmuuteen ihan kaikkeen sen äidin oman hyvinvoinnin lisäksi. Eli tietyllä tavalla niillä kokemuksilla on ihan valtava merkitys, niin kuin riippumatta siitä mitä siellä (synnytys)salissa tapahtui. Tietyllä tavalla sitä on turha kiistellä siitä, että kysyttiinkö johonkin toimenpiteeseen vaikka lupaa vai eikö kysytty, jos se vuorovaikutus ei ole onnistunut niin, että molemmat on ymmärtänyt missä mennään ja miten. Se kokemus on kuitenkin se, minkä synnyttäjä vie kotiinsa ja sen kokemuksen kanssa hän elää, yrittää huolehtia siitä lapsesta ja mennä eteenpäin tekemään elämässä ne seuraavat päätökset. Sen takia… se oleellinen kysymys ei ole se, mitä oikeasti on tapahtunut vaan se, että miten saadaan parempia kokemuksia. Se kysyy myös ammattilaisilta avaraa sydäntä, että vaikka tulee helposti se tunne, että kyllä mä informoin omasta mielestäni. No, se synnyttäjä ei ole välttämättä ollut tällaisessa niin sanotussa sietoikkunassa, että se olisi niin kun ollut kykenevä vastaanottaa sillä tasolla. Tämä itsemääräämisoikeus on ihan äärettömän kompleksinen kysymys. Jos me ajatellaan sitä synnyttäjän kannalta, niin meidän aineistossa se tarkoittaa sellaisia asioita, että sä saat sellaista apua ja kivun lievitystä mitä sä itse toivot, sulle ei tehdä toimenpiteitä ilman lupaa – niihin on… selkeä informointi ja suostumus. Ja kivunlievitykseen satsataan, mikä on sulle niin kuin tuntuu hyvältä ja oikealta. Osan kohdalla (itsemääräämisoikeus tarkoittaa) synnytyspaikkaa.. jotkut haluaa synnyttää kotona, toinen haluaa synnyttää sektiolla, se on synnytystapa. Suomessahan synnytystapaan ei ulotu itsemääräämisoikeutta. Sektion voi saada vain diagnoosilla ja toinen on tää, että kotisynnytyskään ei ole taloudellisesti terveydenhuollon piirissä, että kotikätilöitä toki on, jotka on Valviran valvomia. Sikäli siis järjestelmän piirissä, mutta kuitenkaan ei, että tavallaan sä maksat sen sitten itse, että synnyttäjille itsemääräämisoikeus tarkoittaa tällaisia asioita, mutta sitten lain edessä jos me esimerkiksi ajatellaan raskaana olevaa ja lasta niin lapsella ei ole itsemääräämisoikeutta ennen kuin hän on syntynyt. Osa ammattilaisista kokee, että suomalainen hoito on hyvin lapsikeskeistä ja sitä tematiikkaa vaikeuttaakin se, että siinä tavallaan ajatellaan olevan kaksi potilasta – sekä se äiti että se lapsi. Jollain lailla ammattilaiset joskus kokee, että se lapsen ja äidin näkökulma on ristiriidassa keskenään. Mun tunne vahvasti on se, että silloin sitten siinä vuorovaikutuksessa on jotain menny mönkään. Kyllähän jokainen äiti haluaa sen hyväkuntoisen lapsen. Ja tästä se sitten laajenee, että jos meillä ensisynnyttäjät saa huonoja kokemuksia, koska he tulee myös vajavaisen valmistautumisen kanssa sinne synnyttämään, niin ne synnytyskokemukset alkaa jo paljon ennen sitä synnytystä. Tietyllä tavalla se on aika rajallista… hyvin paljon voi tehdä siinä hetkessä kun kohtaa sen ihmisen, mutta siinä joudutaan kuroon paljon isompaa järjestelmällistä hajanaisuutta, että kyllä me tällä hetkellä esimerkiksi pyritään vaikuttamaan järjestelmään niin, että se hoidon jatkuvuus, että raskausaikana olis mahdollista tehdä kätilön kanssa suunnitelma synnytyksen hoidosta ja tällaisia asioita. Mä en näe… että yksittäisissä asiakas tapaamisissa voi ratkaista kokonaan tätä dilemmaa.
Minna: Eli vaikka sä olisit kuinka hyvä vuorovaikuttaja ja yhteyksien luoja ammattilaisena, niin esimerkiksi synnytyksissä se hetki on niin intensiivinen, se on niin nopea, se on myös niin erityyppinen miten kommunikoidaan, ei välttämättä kommunikoida sanoin, ammattilaisten havainnointia ja yksittäisiä sanoja, että… huomaan, että on todella paljon laajempi asia. Tällaisiin rakenteelliset tekijöihin olisi hyvä pistää enemmän huomiota.
Kaisa: Ja kun lähdettiin tästä kamppailusta, niin mun näkökulma esimerkiksi synnytysväkivaltaan on se, että tää järjestelmä on aika väkivaltainen. En yhtään ihmettele, että ne kokemukset on sellaisia. Tää ei tarkoita sitä, ja olen hyvin tietoinen siitä, että nää on vähemmistö kokemuksia, mutta se on merkittävä vähemmistö. Meillä on myös uudenlainen sukupolvi eli meillä on sukupolvi, joka ei pidä itsestään selvänä lisääntymistä, jolla on muitakin arvoperustoja. Pikemminkin jollain tavalla sellainen yhtenäiskulttuuri, että kaikki menee teidätkö samanlaisen synnytysprosessin läpi synnytyssairaalassa, on niin kuin erikoinen asetelma. Koko maailma on moninaistunut ja yksilöllistynyt, osa tästä paineesta liittyy sukupolvien väliseen kuiluun ja törmäykseen. Tietyn standardi sairaalasynnytyksen mallissa annettu hyvä hoito, se ei välttämättä enää uudelle sukupolvelle ole sitä. Jos kysytään, mitä ammattilainen voi siinä hetkessä tehdä järjestelmän puitteissa, niin esimerkiksi sellainen itsereflektio, että tunnistaa itsestään mahdollisimman hyvin sitä mikä on mulle luontainen orientaatio tässä. Olenko mä enemmän se tekninen seuraaja vai ihmisten kohtaaja vai huolehdinko mä siitä, että tää valaistus ja energia pysyy levollisena ja sit myös ehkä yrittää tunnistaa siitä asiakkaasta sen, että minkä luonteinen asiakas tässä on. Mikä on ehkä sitä tyydyttävintä ja eniten sitä turvallisuutta tuovaa… jollekin tuo turvaa, että sitä sikiön sydänääntä kuunnellaan koko ajan ja joku toinen… sille tulee hätäännystä ja turvaa tuo se, että saa olla rauhassa. Tässä sellainen näyttöön perustuva standardi malli ei toimi. Kätilöt kuvaakin hyvin sitä sellaisena kameleontti ammattina, täytyy pystyä muovaantumaan, virittäytymään siihen mitä sitten odottaja tarvii, mutta… sellaisiakin asenteitakin siis huomaa, että yritetään suojella synnyttäjää ja informointi voi jäädä puuttelliseksi siitäkin huolimatta. Sanotaan esimerkiksi jonkun välilihan leikkauksen kohdassa, että nyt tehtäis tilaa tänne, sopiiko? Synnyttäjällä ei ole aavistustakaan, että se tarkoittaa välilihan leikkausta. Tällaisia meidän aineistossa on aika paljonkin. Ammattilaisen tarkoitus on oikea ja hyvä, mutta jotain siinä on sellaista, että suojaamisen takia yritetään viedä se asia pehmeästi eteenpäin, että on monenlaisia kokemuksia. Että… antaa tilaa enemmän kysymysten kautta, auttaisko sua tällanen vai mitä sä toivot. Yrittää ehkä sitä kautta, että jos se kohta itselle on vaikeempi… että jos vaikka se vuorovaikutus on itselle helppoa, mutta se tietty tekninen, että nyt koko ajan tarkemmin seurataan, koska tässä on nyt sillä tavalla pelokas synnyttäjä niin ehkä seuraa sen synnyttäjän… mikä häntä siinä auttaa ja tyynnyttää.
Minna: Meillä ammattilaisella on, meidät koulutetaan ja me kasvetaan työyhteisön tapoihin ja toimintamalleihin, mitä ne tällä hetkellä on ja se on totta, että meitä ohjaa siinä työssä sellanen riskiajattelu ja meillä on kaavioita päässä, että jos menee näin niin sitten lähdetään tietylle hoitopolulle ja.. voi ollakin että kun me kohdataan ihmisiä, se on myös sitä ammatillista ajattelua, että sä tiedät mitä mahdollisuuksia on, tavallaan tiedostat niitä riskejä. Mietinkin sitä, onkohan meillä vähän liikaa ne ”riskilasit” päässä ohjaamassa, että me ei ihan nähdä niin voimakkaasti sitä yksilöä, sitä perhettä siinä takana. Jotenkin tottakai, eihän me voida menetelmät edellä mennä, vaan meidän pitää soveltaa tietyt ohjeet tiettyyn tilanteeseen ja ihmiseen. Se on juuri se hankaluus, mitä sanoit tuossa aiemmin, että on erityyppisiä synnyttäjiä ja perheitä. Osalle tuo turvaa, että me tarkkaillaan koko ajan tosi tiiviisti ja osa haluaa paljon enemmän vapautta ja rauhaan jättämistä. Miten me voisimme irrottautua sellaisesta riskipuheesta ja lisätä positiivista puhetta ilman, että meidän ei tarvitse hylätä sitä, että mitä me tarkkaillaan ja puututaan sitten jos on tarpeen?
Kaisa: Mä oon itse ajatellu sitä, että mä oon siis lukenu todella hyviä ja voimaannuttavia kokemuksia, niin ne toisaalta puhuu sen puolesta, että kyllä ammattilaisilla on tosi paljon mahdollisuuksia tuottaa yhdessä sen synnyttäjän kanssa todella voimakas ja hieno kokemus, että se mitä musta tuntuu, että ammattilaiset ei tunnista sitä, mikä valta heillä on. He saattaa tunnistaa sen siinä tilanteessa kyllä, kätilöhän saa synnyttäjän tekemään ihan mitä vaan, sanotaanko näin jos vähänkin kärjistetään. Semmonen positio, että kyllä meillä itsellä kaikilla on preferenssejä missä työasennossa tehdään ja miten ja saatetaan vähän niin kuin huomaamattakin vaikuttaa. Tämän mä uskon, että ammattilaiset monesti tunnistaakin, mutta se mitä mä uskon, että te ammattilaiset ette ehkä tiedä on, että me saatetaan saada vaikka parinkymmenen vuoden takaa joku synnytyskokemus ja siellä on jotain lauseita joita joku kätilö on sanonu ja niistä on tehtyjä johtopäätöksiä. Eli tavallaan se, että jos vaikka kätilö sanoo siinä tilanteessa, että sä oot tosi upeesti synnyttänyt, antaa ihailevaa ja arvostavaa palautetta, niin sitten tämä äiti saattaa kirjoittaa myöhemmin, että musta tuntu, että mä osasin synnyttää ja kätilökin sanoi näin. Sitten kun myöhemmin oli ongelmia, vaikka imetyksen kanssa tai lapsen allergian kanssa, niin mä ajattelin, että mähän osasin synnyttää sen, niin kyllä mä tästäkin… että se voimvara tulee sieltä. Tai sitten sanotaan, että kätilö ei sano mitään tai on kireän oloinen niin moni on tulkinnut, ihmiset on kirjoittanut näin, että kätilö on kärsimätön, että hän on huono synnyttäjä, tää asia ei etene koska hän ei nyt pysty ja siitä lähtee sitten sellainen negatiivinen kierre myös siihen miten se synnytys etenee ja synnyttäjä alkaa monitoroida kätilön tunne-energiaa. Tämmöiset asiat… niin kuin olemalla jollain rauhallisella tavalla läsnä ja antamalla sitä myönteistä palautetta, kannustusta ja rohkaisua… niin todella komplisoituneistakin synnytyksistä voi tulla todella voimaannuttaviakin kokemuksia. Siellä voi olla vaikka mitä istukan irrottamista, mitä pitää tehdä leikkaussalissa tai verenvuotoa, tai toimenpiteitä joita ei haluttu… usein riskikohta on tavallaan just nää, että ei halunnu välilihan leikkausta ja sit se joudutaan tekemään. Se on tosi ”fine line”, että miten se hoidetaan niin, että siitä jää hyvä olo. Ammattilaiset on pystynyt jotenkin oikealla tavalla kertomaan tosi selkeästi, että miksi tää olis nyt tosi suositeltavaa. Mä tiedän, että sä et halunnu ja mä ymmärrän sen, mutta nyt tämän ja tämän syyn takia… niistä on saattanut jäädä se, että vaikka ne kertoo, että se ei menny niin kuin mä olisin halunnut, mutta se meni ihan hyvin kuitenkin. Hirveen paljon ammattilaiset pystyvät sellaisella… siinä on lämmin inhimillisyys ja muistaa, että synnyttäjä on useimmiten, ei välttämättä epävarma on varmaan väärä sana, mutta suurin osa meistä synnyttää kuitenkin vaan muutaman kerran. Se on niin niin kuin haavoittuvaa ja haurasta ja väkevää samalla hetkellä, mutta se, että joku näkee siinä sun voiman ja kyvyn ja tukee sitä, niin sehän on… se menee tosi syvälle koko olemukseen, äitiyteen ja jos ajattelee myös tuota kokemusta mikä mä olen äitinä tai naisena tai… se ulottuu tosi syvälle. Synnytys on ollut vähän eräänlainen vihkimyskulttuuri. Se, että meiltä puuttuu tällainen henkinen ja rituaalinen ulottuvuus sekulaarisissa länsimaissa. Ammattilaiset voisivat olla tallaisia seremoniallisia saattelijoita siinä siirtymässä… ajattele kätilöä, se on niin kuin yksi ensimmäinen ihminen joka kohtaa sen synnyttäjän äitinä, ikään kuin yhteiskunnan puolelta, siis esimerkiksi se, että onko se hänelle sitä arkea ja rutiinia ja nyt hoidetaan nämä näin, vai pysähtyyko se (ammattilainen) ihailemaan sitä ihmettä sen äidin kanssa ja tunnistamaan sitä valtavaa elämän luomisvoimaa joka juuri tapahtui. Tällaisissakin asioissa on tosi paljon voimaa.
Minna: Sosiaali- ja terveysministeriön sivuilla puhutaan asiakasosallisuudesta, nyt kun uudistetaan ja yhtenäistetään palveluita. Asiakasosallisuus ja ylipäätään omaan hoitoon osallistuminen, niin mietin vaan sitä, että kun tässä on tätä synnytysaktivismista ihmisillä. Sehän on oikeastaan positiivista energiaa, koska tavallaan on joitain epäkohtia ja on myös samalla energiaa viedä joitain asiaa eteenpäin ja toimia niiden puolesta. Se ydinhän on siellä semmoinen tosi positiivinen, mietin, että miten me voitaisiin jotenkin osallistaa naisia vaikuttamaan siihen mitä hoitoa he saavat, miten me voisimme edistää asiakasosallisuutta?
Kaisa: Yksi minkä olen pannu merkille, mistä mä en ole kuullut hirveesti puhuttavan on, että jos me katsotaan koko terveydenhuollon kenttää, niin lähes jokaisella potilasryhmällä on selkeät omat potilasjärjestönsä. Ja synnyttäjillä on toki Aktiivinen synnytys ry, joka on tehnyt uraauurtavaa työtä, mutta se ei ole sellainen perinteinen potilasjärjestö myöskään, eli tietyllä tavalla… ajattelen terveydenhuollon sisällä toimivia ja tematiikan parissa toimivia järjestöjä, jotka sitten toimii yhteistyössä esimerkiksi hoitotahojen kanssa ja pitää yllä asiakkaiden ääntä, tarpeita ja kokemuksia ja jakaa tietoa. Tämän tapainen asetelma Suomessa on puuttunut ja jollain lailla voidaan ajatella, että synnytyssairaaloilla on ollut isosti katsottuna tosi poikkeuksellista valtaa ja sellaista monopoli valtaa, siis koska yksityisestikään ei voi synnyttää Suomessa. Se mitä mä huomaan, se on ihana kun sä sanot tolleen, että se on positiivista energiaa, mä itsekin ajattelen silleen, että kritiikki on kivuliasta ja joskus kohtuutonta ja kaikkea tätä, mutta se tavallaan nostaa pintaan niitä asioita, jotka siellä on jo nousemassa ja… se ei ole huono asia vaan itse asiassa just nämä epäkohdat, jotka ei kohtaa tämän synnyttävän sukupolven ja näitten ammattilasikäytäntöjen välillä. Se on hyvä asia, että ne tulee esiin, mutta on tärkeää, että siitä päästään eteenpäin, että ei jäädä esimerkiksi kiistelemään synnytysväkivallasta vaan päästään eteenpäin. Riippumatta siitä moni ammattilainen on sanonut, että on tosi vaikeata ottaa vastaan sitä termiä (synnytysväkivalta) ja mä itse ajattelen silleen, että nyt tärkeää on ymmärtää mitä siellä alla on, että minkälaisia teemoja sieltä nousee ja puhuu niistä ja mennään eteenpäin siihen, että esimerkiksi tämä itsemääräämisoikeus on yks iso tekijä siellä ja sitten ylipäätään osallisuus, just niin kuin sä kuvaat, että hoito vois olla synnyttäjälähtöistä. Myös niin, että kun joku asia synnyttäjän kokemuksien kannalta on huonosti, että sieltä löytyisi ne käytännöt, joilla sitten voidaan myös pahoitella sitä ikään kuin ilman, että se menee sellaiseen valtakiistaan siitä, kuka oli oikeassa ja miksi tehtiin näin ja näin. Se on jo aika paljon se, että jolla on huono kokemus yrittää puhua siitä, saa uudelleen sen saman torjunnan sen sijaan, että saisi tosi selkeän ”mä olentosi pahoillani miten kävi”. Niin sitä tapahtuu aika harvemmin, että jollain lailla osallisuuteen liittyy sellainen laadullinen kuuleminen, että sen sijaan, että ammattilaiset tai järjestelmät päättää, että tätä ne synnyttäjät tarvii ja me tiedetään ja me tiedämme tämän, koska tämä on meidän asiantuntemuksemme alue, niin on se, että sekä yksilötasolla, että laajemmalla järjestöjen ja liikehdintä tasolla niin kun yritetään aidosti kuunnella ja ottaa vastaan niitä näkökulmia. Se ei ole kenenkään asiantuntemusta tai ammattilaisuutta vastaan, että esimerkiksi uudella sukupolvella nousee uudenlaisia tarpeita. Sehän on niin kuin me kaikki keski-ikäiset pohditaan joitain omia tiettyjä vaiheita, niin eihän ne aikaisemmat käytännöt ole aina olleet meidänkään mielestä optimaalisia ja se muutos on ollut… sitä on tavoiteltu ja pidetty tärkeänä ja on ollut muutosvastarintaa. Tässä on mun mielestä ihan samanlaista universaalia asetelmaa menossa, mutta mä oon siis huomannu ilokseni ja seurannut, että nyt kun tämä liikehdintä vuonna 2019 ja sitten vuonna 2020 tuli koronarajoituksia vastustava liikehdintä, joka ei siis liittynyt korona kielteisyyteen ollenkaan vaan tähän, että missä määrin se synnyttävän ei-synnyttävä vanhempi saa olla läsnä siinä synnytystä ennen ja sen jälkeen. Nyt tuntuu siltä, että sen energia on nyt sitä, että sitä osallisuutta nyt tietyllä tavalla vaaditaan. Ja mitä nyt on selvästikin liikkeellä, niin nyt on perusteilla yhdistys, joka sitten toimisi synnyttäjien näkökulmasta sellaisena, joka tuo esiin synnyttäjien tarpeita ja sitä itsemääräämisoikeutta ja voi antaa laillista neuvontaa, ehkä voi myös toimia yhteistyössä niitten ammatilaistahojen kanssa ja siinä mun tietojen perusteella siinä järjestössä on myös ammattilaisia mukana, eli tavallaan se askel, jossa synnyttäjät ja ammattilaiset ei ole eri puolilla vaan ne voi olla samalla puolella. Niin silloin tässä isossa mittakaavassa tulee voimia ja vastavoimia eli tavallaan se myös sellaista omnipotenttia jumala kompleksia kuvitella, että sairaalat tietäis ja ammattilaiset tietäis mitä valtavan moninaiset synnyttäjät tarvitsee. Tavallaan on hyvä, että he itse järjestäytyvät ja he itse tuo sen äänensä esille ja sitten se tulee sellaiseen muotoon, jossa pystytään toimiin yhdessä ja rakentavasti ja rakentaa sitä kokonaisuutta. Sen takia mä mietin tätä, kun on niin erilaisia kokemusasiantuntijoita eri aloilla ja kyllähän Naistenklinikallakin on jossain tämmöisissä erityissynnytyksissä, esimerkiksi kaksosraskaus. Mutta nämä kokemusasiantuntijat, asiakasraadit sun muut, olis hyvä, että olis erilaisia kokemusasiantuntijoita synnyttäjistä ja tietyllä tapaa sen vapaaehtoisuuden ja sen takaamisen kautta ja sitten taas toisaalta kokemusasiantuntijat vois toimia kanavana sinne sairaalaorganisaatioon päin erilaisista tarpeista. Aika paljon on tehtävissä ja muokattavissa sitä hoitoa, ei ne usein mitään rakettitiedettä vaadi. Joskus kuulee tätä, että ne synnyttäjät on elämysmatkailijoita ja kyllä mä ymmärrän senkin, että se tunne tulee, mutta se on niiden elämää, se on niiden elämän ainutkertainen hetki, onko sillä niin mitään väliä jos jollakin on jotain tavallisuudesta poikkeavaa tai erikoisia toiveita, mitä sitten. Eikö meillä olis tilaa antaa ihmisille tilaa kokee se hetki, semmoinen, mikä on esimerkiksi heidän elämänkatsomuksen kannalta tärkeää, ja itse asiassa Suomen potilaslaissa on turvattu henkinen ja hengellinen tuki ja elämänkatsomukseen perustuva hoito. Täytyy sanoa, että synnytyksessä siitä ei ehkä puhuta ihan tarpeeksi… se, että ihmisillä on erilaisia toiveita ja tarpeita se on myös sellaista elämänkatsomuksellista itsemääräämisoikeutta. Niin kun tällaisia assosiaatioita nyt nousee, mä en tiedä vastasinko mä lopulta siihen kysymykseen.
Minna: Mä luulen, että sä vastasit ja tästä varmasti tuli minulle ja kuuntelijoille tosi hyviä vinkkejä ja mä luulen, että me lopetellaan tähän näin. Kiitos Kaisa kovasti tästä haastattelusta.
Kaisa: Kiitos ja mä haluun kuitenkin vielä sanoa, että kyllä mä sydämmestäni tunnen myös sellasta valtavaa ymmärrystä ja myötätuntoa kaikkia niitä ammattilaisia kohtaan, jota kokee, että tää on kohtuutonta ja liikaa ja vaativaa ja koko ajan meiltä tarvitaan ja pyydetään lisää ja meidän työolot on vaikeat ja näin, että mä todella arvostan sitä työtä mitä Suomessa ammattilaiset sydämestään tekee ja toivon että me päästään siihen tilanteeseen jossa se on mahdollista olla niin kun enemmän kuulolla sekä enemmän asiakkaitten tarpeiden suhteen, jotenkin, että myös ihmiset vois niissä ammateissaan hyvin, että heillä on jotain mistä antaa, että suuri kiitos Suomen ammattilaisille!
Minna: Tämä on aivan ihanaa, että me lähestytään tätä asiaa näin monelta eri kannalta ja tää on ollut todella hedelmällinen keskustelu. Kiitos!
Kaisa: Kiitos!
Seuraa meitä:
Jaa julkaisu:
