Actors, Structures and Law

Author: pijoes (Page 2 of 4)

CFP/Gender Studies Conference 2020

Queering the future for law?

Chairs: Juho Aalto, University of Turku (juho.j.aalto@utu.fi), Aleida Luján Pinelo, University of Turku & Marjo Rantala, University of Helsinki

In dominant legal thinking, modern legal systems are perceived neutral, both in terms of language and power. The modernist ideas of objectivity, neutrality, functionality, and formal equality have affected the formation of modern law in domestic legislation and in international law and governance. Feminist legal scholars, notwithstanding, have challenged these ideas pointing out how the individual as the rights-holder is based on male perceptions of the reality. On one hand, despite law itself is held partly responsible for oppression, law is often considered as a useful tool for social change. On the other hand, post-feminist movements in human sciences have demonstrated how heteronormativity and binary understanding of sex are so embedded in law that it seems impossible to strive for justice through litigation and legal reforms. Courts appear incapable of recognizing non-heterosexual human relations, and non-binary identities and bodies.

In this working group, we want to discuss the future of law both from the perspectives of “in law” and “about law” in addressing and dismantling power hierarchies and structural inequality related to sex/gender and sexuality. We encourage you to queer curiosity for asking questions about everything that “at odds with the normal” taken as granted by deploying indeterminate concepts as “normality”, “tradition”, “naturality” and “public opinion”. Thus, we call for papers that touch upon, for instance, intersectionality, identity politics, personal integrity, self-determination, reproduction, vulnerability, and harm. We wish to bring together different critical approaches to law including new materialism, contextual, socio-legal, and discourse analysis.

Read more about the conference from here

Rajanylitysmääräysten tulkinnasta

Johanna Niemi

Valmiuslaki otettiin käyttöön nopealla aikataululla. Sitä sovellettiin poliittisten paineiden alla kieltämällä liikkuminen Uudenmaan ja muun Suomen välillä 28.3.-15.4.2020. Tänä aikana poliisi valvoi Uudenmaan rajoja, ja virka-apuun kutsuttiin puolustusvoimista asevelvollisia. Kysymys oli mittavasta operaatiosta.

Valvonnassa poliisi pyrki ensisijaisesti kehotuksin ja sovinnollisesti saamaan kansalaiset noudattamaan määräystä. Jonkin verran jaettiin myös sakkoja. Näistä sakoista on kanneltu Eduskunnan oikeusasiamiehelle. Poliisin valmiuslain nojalla antamat sakot vahvistaa syyttäjä. Sakkoon tyytymätön voi ilmaista kantansa syyttäjälle, jonka päätöksestä voi myös valittaa käräjäoikeuteen. 

Eduskunnan oikeusasiamies otti nopeasti, odottamatta syyttäjien päätöksiä kantaa valmiuslakirikkomuksista Uudenmaan rajalla annettuihin sakkoihin. Kannanotossa oikeusasiamies otti kantaa siihen, miten lakia olisi pitänyt tulkita. Toki hän muistutti, että kannanotto kuuluu syyttäjälle, mutta OA:n kannanotto on painava argumentti eikä sen sivuuttaminen ole helppoa. Tämän kirjoituksen tarkoituksena on tuoda esiin, että OA:n esittämä tulkinta ja soveltamistapa ei ole ainoa mahdollinen, sillä kyseessä oleva lainsäädäntö on (osin) tulkinnanvarainen.  

Oikeusasiamiehen kannanoton mukaan oleellista on, että valmiuslakirikkomuksen yritystä ei ole säädetty rangaistavaksi, minkä johdosta osa sakoista oli aiheettomia. Siten rajan ylityksen tulisi olla täytetty teko, jotta siitä voitaisiin rangaista sakolla.

Yrityksen ja täytetyn teon välinen rajanveto on rikosoikeuden keskeisiä kysymyksiä, jonka arviointi riippuu kyseisen rikoksen tunnusmerkistöstä. Asiaa on käsitelty rikosoikeustieteessä ja oikeuskäytännössä yleensä hyvin toisen tyyppisten, huomattavasti vakavampien rikosten yhteydessä. Vakiintuneesti katsotaan, että ulkopuolisen tahon kuten poliisin puuttuminen tilanteeseen, jossa rikos muutoin olisi edennyt, ei poista rangaistavuutta. Tämä periaate ei kuitenkaan poista ongelmia, jotka liittyvät siihen, kuinka pitkälle rikoksen on täytynyt edetä, jotta siitä voidaan rangaista (kun yritys ei ole säädetty rangaistavaksi). 

Vähäisempiä rikoksia koskevaa oikeuskäytäntöä on vähän. Vertailua voisi tehdä liikenneturvallisuuden vaarantamiseen, joka ei ole yrityksenä rangaistava. Jos esimerkiksi jalankulkija on juuri laskemassa jalkansa ajoradalle ylittääkseen sen vastoin punaista valoa, hän syyllistynee liikenteen vaarantamiseen, vaikka poliisi viime hetkellä estäisi tämän. Tahallinen rajanylitys, jonka poliisi estää juuri ennen rajaa, on melko lailla vastaavanlainen tilanne. Missä kohdin valmiuslakirikkomus täyttyy, on varsin tulkinnanvarainen kysymys.

Oikeusasiamies otti kantaa myös siihen, että poliisi oli kirjannut sakkoon, että henkilö kieltäytyi palaamasta Uudellemaalle. Tämä ei oikeusasiamiehen mukaan ollut rikos. Vaikuttaa siltä, että tilanteessa perusteeton rajanylitys oli todettu, ehkä jopa myönnetty, mutta poliisi oli ensin pyrkinyt edistämään lain noudattamista sovinnollisesti kehotuksin palata. Tällöin sakko vaikuttaa perustellulta.

Nähdäkseni poliisin valitsema linja pyrkiä kehotuksin ohjaamaan kansalaisia lain noudattamiseen oli aivan oikea. Ei ole myöskään huono asia, että rikoksen yrityksen ja täytetyn rikoksen välistä rajanvetoa tarkastellaan kriittisesti. Syyttäjä joutuu nyt ottamaan tapauksiin kantaa. 

Johanna Niemi toimii prosessioikeuden professorina Turun yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa.

Osakeyhtiön tarkoitus

Johanna Niemi

Yhdysvaltojen merkittävimpien yritysten johtajat ottivat elokuussa 2019 kantaa yritysten rooliin taloudessa. Kannanoton keskeinen viesti on sitoutuminen yhteiskuntavastuullisuuteen. Yritysjohtajat eivät luovu vapaasta markkinataloudesta, jota he pitävät kestävän talouden, työllisyyden, innovaatioiden ja hyvinvoivan ympäristön edistäjänä. Kannanoton kärki kohdistui pikavoittoja tavoittelevaan yritystoimintaan.

Image by Gerd Altmann from Pixabay

Kannanoton merkitystä korostaa, että sen takana oli 181 yrityksen muodostama Business Roundtable ja allekirjoittajina tunnettujen konsulttiyhtiöiden, useiden rahoitusalan yritysten ja tuotantoyritysten, kuten Coca Colan, John Deeren ja General Motorsin johtajat.

Kannanotto sisältää viestin yritysten tarkoituksesta korostamalla yritysten tuottamia palveluita ja tuotteita. Kannanotto korostaa yritysten sitoutumista kaikkien sidosryhmien suuntaan, mainiten asiakkaat, työntekijät, alihankkijat, yritysten toimintaympäristöjen asukkaat, ympäristön sekä yrityksen osakkaat. Merkittävää ei ole pelkästään se, että osakkaat mainitaan samalla viivalla muiden sidosryhmien kanssa, vaan myös se, että ne mainitaan viimeisinä. Lisäksi kannanotto näkee osakkeenomistajien intressinä pitkän aikavälin sijoittamisen. 

Kannanotto merkitsee erilaista näkemystä yhtiöiden tarkoitukseen kuin suomalaisessa keskustelussa. Suomen osakeyhtiölakiin on kirjattu, että osakeyhtiön toiminnan tarkoitus on tuottaa voittoa osakkeenomistajille. Yhteiskuntavastuullisuutta ei laissa mainita, vaan sitä koskeva kannanotto on kirjattu hallituksen esitykseen, jonka mukaan yhteiskuntavastuullisuus toteutuu muun lainsäädännön ja mahdollisen yleisen mielipiteen kautta.

Osakeyhtiö on markkinatalouden keskeisimpiä instituutioita, joka on mahdollistanut sekä teollisen vallankumouksen että nykyisen jälkiteollisen talousjärjestelmän. Silti osakeyhtiöstä yhteiskunnallisena instituutiona käydään varsin vähän keskustelua. Keskustelua tulisi kuitenkin käydä sellaisista kysymyksistä kuin, miten osakeyhtiö on mahdollistanut viime vuosisatojen taloudellisen kasvun ja miten nykyinen käsitys osakeyhtiöstä pystyy vastaamaan markkinatalouden suuriin haasteisiin, kuten ilmastonmuutokseen. 

Historiallisessa tarkastelussa osakeyhtiömuodon kehityksen pontimena oli koota pääomaa taloudellisiin hankkeisiin, joita yksittäinen taloudellinen toimija ei pystynyt rahoittamaan ja joiden sisältämää riskiä kukaan ei pystynyt yksin kantamaan. Euroopan valtiot laajensivat 1600- ja 1700 lukujen taitteessa kaupankäyntiään siirtomaiden ja muiden kaukaisten maiden kanssa. Merikuljetusten rahoittaminen edellytti huomattavien pääomien kokoamista, ja kuljetukset olivat riskialttiita. Toisaalta myös voittopotentiaali oli huomattava. Historiallista taustaa vasten osakeyhtiö voitaisiin nähdä keinona yhteiskunnallisesti tarpeellisten ja merkittävien hankkeiden toteuttamiseen.

Osakeyhtiön tarkoitusta on edelleen aiheellista tarkastella yhteiskunnallisella tasolla, ei vain osakkeenomistajien näkökulmasta. Yhteiskunnallisena, lainsäätäjän mahdolliseksi tekemän instituution reunaehtoja ja vaikutuksia on voitava tarkastella myös kriittisesti eri tieteenalojen kriteereillä. Piia Aitta on Aalto-yliopistossa vuonna 2019 hyväksytyssä väitöskirjassaan osoittanut, että suomalaisessa keskustelussa on sivuutettu muut kuin osakkeenomistajan voitontavoittelua korostavat näkökulmat. 

Talouden kommentaattori Martin Wolf jatkoi keskustelua yritysjohtajien kannanotosta Financial Times lehdessä. Hän yhdisti kannanoton pääomamarkkinoiden tilanteeseen, joka on mahdollistanut rahoitussektorin ja suuryritysten huikean menestyksen verrattuna tuotannollisiin ja pieniin ja keskisuuriin yrityksiin. Tämä on osa kehitystä, joka on johtanut varallisuus- ja tuloerojen kasvuun erityisesti rikkaimman yhden prosentin eduksi sekä uusien yritysten toimintaedellytysten heikentymiseen.

Kuten Wolf toteaa, yritysjohtajien puheenvuoro on vain aloitus. He eivät sijoita itseään poliittisen keskustelun kentälle eivätkä ota kantaa siihen, millaisia toimia he odottavat lainsäätäjiltä, sääntelijöiltä ja poliitikoilta. Kuitenkin verokilpailun suitsiminen, infrastruktuurien ja ympäristön säilyttäminen, tuotannon muutoksista kärsivien aseman helpottaminen ja talouden vakauden turvaaminen vahvistavat myös yritysten toiminnan edellytyksiä.

Johanna Niemi toimii rikos-ja prosessioikeuden professorina Turun yliopistossa.

Great Expectations towards Fundamental Rights Agency

Johanna Niemi

The speeches today give evidence that there are great expectations, even demands towards FRA, the Agency for Fundamental Rights of the European Union. This is welcome. In the eyes of the European citizens, the legitimacy of the EU is largely dependent on how the Union is protecting human and fundamental rights.

The question I was asked to address in my speech is Why rights-based policy is insufficient? I think that most of us who are engaged in human rights work are well familiar with the limitations of individualist approach and of the individual complaint procedures in particular. These procedures take a long time and, if the complaint goes to an international court or committee, several years have passed when the final decision is given. Even if the decision is in favour of the claimant, there is no guarantee that the claimant gets compensation for a violation and even less of restitution. Moreover, even if some decisions by courts lead to changes in laws and policies, such wider changes are in no way certain.

Regarding the rights of the Roma, of which I had the honour to write together with José Manuel Fresno in the book, these experiences are evident. The European Roma Rights Centre, together with other actors, has done a superb job in bringing cases to the European Court of Human Rights. Processes have taken several years and even if they have had policy implications, discrimination continues.  With a long history, the discrimination of the Roma is embedded so deeply in the structures of the European societies that it is not abolished with individual cases.  Discrimination occurs both public and private sector, for example in access to housing. FRA together with other actors has made the discrimination visible in extensive surveys, which show that Roma children and youth increasingly participate in education. After secondary education, the young people meet discrimination in access to employment. It is easy to understand that this leads to deep frustration and risk of exclusion. We must become better in recognizing structural discrimination and in analysing structures that lead to discriminating outcomes. FRA’s work has greatly contributed to putting the Roma rights on the agenda of the European and international bodies.

Image by Rama Krishna Karumanchi, Pixabay

I want to draw attention to two other groups that have been central in FRA’s work but have not received a dedicated chapter in the book, namely children and disabled persons, whose voices are seldom heard in human and fundamental rights discourses. Especially in international human rights bodies, children and disabled persons are seldom complainants. Usually when child rights are processed, the children are represented by or as an appendix of their parents. 

FRA’s large interview studies among children and disabled persons are ground breaking both methodologically and with their results. These studies show that both children and disabled persons can express their views and concerns when they asked in a friendly manner. Besides, as responsible members of the societies, they wanted to participate in research to make processes better for someone who is in the same situation as they have been.

As opposed to courts that only can say retroactively what went wrong and grant compensation, FRA has the privilege that it can advise on how to change things. It can also collect evidence of best practices and spread it wider. Therefore, it is not surprising that we have great expectations towards FRA. FRA has already done such work but it should be brave and do more of it.

Johanna Niemi is a professor of procedural law at the University of Turku

A speech at the launch of the book (22.1.2020) Rosemary Byrne & Han Entzinger (eds), Human Rights Law and Evidence-based Policy. The Impact of the EU Fundamental Rights Agency. Routledge 2019.

Väkivallan ehkäisemisestä ja nuorista lähisuhdeväkivallan näkijöinä

Johanna Niemi – Turun Turvallinen yhteiskunta – seminaarissa 27.11.2019 pidetty puheenvuoro.

Tänä syksynä on puhuttu paljon rikosten ehkäisemisestä. Sisäministeri Maria Ohisalo on useassa puheenvuorossaan korostanut, että poliisin tulee panostaa rikosten ehkäisyyn. Poliisissa toimii ennalta estävän toiminnon johtaja Jari Taponen, joka twiittailee ja korostaa poliisin ja vähemmistöryhmien välisen luottamuksen vahvistamista. Poliisi on jo pitkään toiminut netissä, tarkoituksena rikosten ehkäiseminen. 

Rikosten ehkäisemisen ja poliisin ja ihmisten välisen luottamuksen tärkeydestä on vaikeaa olla eri mieltä. Totta kai ne ovat tärkeitä. Mutta on syytä myös kysyä, mitä rikosten ehkäiseminen oikeastaan tarkoittaa ja miten luottamusta rakennetaan.

Erityisen tärkeää näiden kysymysten esittäminen on, kun tiedetään, että poliisin voimavarat eivät riitä läheskään kaikkien rikosten tutkimiseen. Jo pitkään on tiedetty, että ihmisten on tutkittava polkupyörävarkaudet itse esimerkiksi netin myyntipalstoja tutkailemalla. Elokuussa uutisoitiin, että poliisilla on avaamatta 2000 vihjeviestiä netissä tapahtuneista seksuaalirikoksista (HS 14.8.2019). Muutama vuosi sitten poliisiammattikorkeakoulussa valmistuneen tutkimuksen mukaan poliisi hoitaa osan kotihälytyksistä soittamalla puhelimella ja kysymällä, onko kaikki ok. Naisiin kohdistuvan ja perheväkivallan ehkäisemistä ja torjumista koskevan kansainvälisen sopimuksen (Istanbulin sopimuksen) täytäntöönpanoa valvova komitea totesi, että huomattavan moni poliisille ilmoitettu lähisuhdeväkivaltatapaus jää tutkimatta. 

Miten nämä tiedot vaikuttavat rikosten ehkäisemiseen ja poliisia kohtaan tunnettuun luottamukseen? Väitän, että ne vaikuttavat paljon ja että niiden vaikutus ulottuu yksittäistä rikoksen uhria laajemmalle.  Ihmisten, olipa etninen tausta mikä tahansa, luottamukseen poliisiin vaikuttaa se, miten poliisi suhtautuu heidän, heidän läheistensä tai heidän naapureidensa kohtaamaan väkivaltaan.

Erityinen merkitys on sillä, miten poliisi suhtautuu lasten vanhempaan, yleensä äitiin, kohdistuvaan lähisuhdeväkivaltaan. Jo pitkään on tiedetty, että äitiin (tai isään) kohdistuva väkivalta vaikuttaa negatiivisesti lapsiin. Lapset yleensä tietävät väkivallasta. Joskus he hakevat apua, soittavat poliisille, pyytävät apua läheisiltä tai ammattilaisilta, yrittävät suojella äitiä eri tavoin ja varsinkin nuoret miehet yrittävät mennä väliin. Vaikutus ulottuu aikuisuuteen. Jotkut uhriutuvat itse aikuissuhteissaan, jotkut käyttävät väkivaltaa ja jotkut toimivat aktiivisesti väkivaltaa vastaan. Mikään näistä kohtaloista ei ole tähtiin kirjoitettu. Uhriutuminen ja väkivallan käyttäminen on tavallisempaa niillä, jotka ovat lapsena todistaneet väkivaltaa, kuin niillä, jotka eivät ole. Silti useimmat kasvavat väkivallattomaan aikuisuuteen taustasta riippumatta. Puhe väkivallan periytyvyydestä on mielestäni väärin ja vahingollista.  

Lapsena lähisuhdeväkivaltaa kokeneet ja todistaneet kuitenkin kantavat henkisiä haavoja mukanaan. Yksi näistä haavoista voi olla epäluottamus yhteiskunnan instituutioita kohtaan, jos ne ovat laiminlyöneet väkivaltaan puuttumisen ja uhrien suojelun. Niiden kymmenien tuhansien lasten ja nuorten kohdalla, jotka kokevat ja todistavat väkivaltaa, väkivallan ehkäisy tarkoittaa sen toistumisen ehkäisyä. Sen takia ei voida asettaa vastakkain väkivaltaan puuttumista ja sen ehkäisyä.

Picture by Alexas Photos, Pixabay

GREVIO eli väkivallan vastaisen sopimuksen (Istanbulin sopimus) toimeenpanoa valvova komitea antoi 2.9.2019 ensimmäisen Suomea koskevan raporttinsa. Komitea oli huolellisesti perehtynyt Suomen tilanteeseen. Raportti sisältää jonkin verran kehuja, mutta melkoisen määrän erilaisia kehotuksia lisätä toimenpiteitä.

Sopimuksessa väkivallan ehkäisemisellä tarkoitetaan ensi sijaisesti väkivaltaa ja tasa-arvoa koskevan tiedon julkistamista, sen huomioon ottamista opetussuunnitelmissa ja ammattilaisten koulutuksessa sekä mediassa. Lisäksi väkivallan ehkäisemisen alla käsitellään väkivallan tekijöille suunnattuja väkivallan vähentämisen ohjelmia. Näissä kaikissa Suomella on parantamisen varaa. Esimerkiksi keskeisten ammattiryhmien, kuten tuomarien, syyttäjien ja poliisien, peruskoulutuksessa lähisuhdeväkivaltaan on kiinnitetty vähän, jos lainkaan huomiota. Onneksi vuosina 2010-2015 on tarjottu täydennyskoulutusta, johon osallistuminen on kuitenkin vapaaehtoista.

Väkivaltaa kokeneen ja nähneen lapsen ja nuoren näkökulmasta tällaiset ehkäisevät toimet tulevat liian myöhään ja vaikuttavat liian hitaasti. He tarvitsevat suojelua ja ehkäisyä silloin, kun väkivalta tapahtuu. Liian usein he saavat todistaa, että viranomaiset eivät tee juuri mitään.

Poliisiammattikorkeakoulun mukaan vuodessa tehdyistä 26.000 kotihälytyksestä kirjattiin 5.500 ilmoitusta lähisuhdeväkivallasta –  se tarkoittaa, että 80% tapauksista ei tehty käytännössä mitään. Näistä kirjatuista tapauksista puolet eteni syyttäjälle.  Vaikka samaan kotiin olisi tehty toistuvia kotihälytyksiä, se ei lisännyt tapausten kirjaamista ja etenemistä.  

GREVIO listaa joukon tekijöitä, jotka vaikuttavat tähän

  • poliiseilla ei ollut riittävää koulutusta lähisuhdeväkivaltaan
  • ei tiedostettu, että lieväkin väkivalta on kirjattava
  • etsittiin fyysisen väkivallan merkkejä, eikä hahmotettu vallankäyttöä ja kontrollia väkivaltaisessa suhteessa
  • väkivalta kirjattiin lähes automaattisesti molemminpuoliseksi selvittämättä, oliko toinen kenties toiminut puolustautuakseen
  • tapauksia ohjattiin sovitteluun
  • kotihälytyksellä ei käytetä väliaikaisen lähestymiskiellon määräämistä eikä pidätystä, vaikka se olisi mahdollista
  • turvakoteja oli liian vähän, eivätkä ne toimi salaisissa osoitteissa

Picture by Pixabay

Seksuaalirikosten tutkinnassa GREVIO havaitsi ongelmia, joiden vuoksi tutkinta kesti kauan, keskimäärin 200 päivää, ja vain 15,5 rikosilmoituksista johti tuomioon.  Vaikka laki suosittaa uhrin kuulustelijaksi samaa sukupuolta olevaa poliisia, naisten vähäinen määrä poliisissa (noin 15 %) ei anna tähän todellista mahdollisuutta. Poliisikoulutuksessa on nyt alkanut kaikkien aikojen naisvaltaisin kurssi (49% naisia). Tutkinta on organisoitu siten, ett kuulustelut tehdään joko heti, kun uhri on vielä sokissa, tai usean kuukauden kuluttua, kun muistikuvat ovat jo heikentyneet.  

Väkivallan ehkäisemisen näkökulmasta tämä tarkoittaa, että vuodessa menetetään 21.500 mahdollisuutta ehkäistä vakavaa rikollisuutta. Jokainen tapaus koskettaa useita ihmisiä väkivallan välittömän uhrin lähiympäristössä ja heikentää heidän luottamustaan poliisiin ja viranomaisiin yleisemminkin. Tuhannet nuoret, ja ehkä aivan erityisesti nuoret miehet kantavat mukanaan turhautumista, tuskaa ja ehkä jopa häpeää siitä, että eivät ole saaneet apua äitinsä kokemaan väkivaltaan, ja siihen liittyvää epäluottamusta Suomen viranomaisia kohtaan.

Sillioinkin kun interventio väkivaltaan onnistuu, tilanne ei välttämättä ole ohi lasten ja nuorten kohdalla. Lapsilla on oikeus tavata molempia vanhempiaan eron jälkeen. Tämä tapaamisoikeus on lain mukaan lapsen oikeus. Aikuisilla on kuitenkin suuri valta päättää siitä. Näyttää siltä, että jotkut viranomaiset ja järjestöt ovat käsittäneet, että kysymys olisi vanhemman ja myös väkivaltaa käyttäneen vanhemman oikeudesta tavata lasta. Lapsia on jopa painostettu tapaamaan väkivaltaista vanhempaa. Professori Suvi Ronkainen on pohtinut, halutaanko lapsen tapaamisen ehkäisevän väkivaltaa. Mutta ei lapsi ole väkivallan ehkäisemisen välikappale. Väkivallan lopettaminen on aikuisten velvollisuus.

GREVION raportissa noteerattiin myönteistä kehitystä. Kehuja Suomi sai muun muassa väkivallan uhrien riskin arvioinnin kehittämisestä, uhreille suunnatun tiedotuksen lisäämisestä, 24/7 uhripuhelimen toteuttamisesta ja turvakotien rahoituksen lisäämisestä – joskin niiden paikkamäärää pidettiin edelleen riittämättömänä. Myös perheväkivallan ja seksuaalirikosten uhrien tukitoimien kehittämistä komitea piti myönteisenä.

Keskeinen kritiikki raportissa on, että Suomesta puuttuu kattava naisiin kohdistuvan väkivallan vastainen ohjelma ja sukupuolinäkökulma asiaan. Tämä on mielestäni aivan oleellinen asia. Viranomaisten on vaikeaa kehittää toimintatapoja, ohjeistuksia tai käsikirjoja ja sisällyttää niihin sukupuoli- tai lapsinäkökulmaa, ellei poliittiselta taholta tulee selkeää viestiä.

Nykyisen hallituksen ohjelmassa väkivallan vastaista työtä on priorisoitu ja konkreettisia toimenpiteitä mainitaan, samoin sitoutuminen väkivallan vastaisen ohjelman laatimiseen. On tärkeää seurata, että ohjelma myös tehdään ja se resurssoidaan. Suomessa järjestöille on annettu paljon vastuuta väkivallan vastaisesta työstä, mutta niiden resurrointi on vaatimatonta ja ottaminen mukaan suunnitelmien ja strategioiden laadintaan voisi olla vahvempaa.

Ranskan presidentti Emmanuel Macron ymmärsi, että naisiin kohdistuvaan väkivaltaan puuttumisessa on yhä ongelmia kuunneltuaan naisten hätäpuheluita. Suomen Macron, korkean tason poliitikko, mieluummin mies, ei ole vielä astunut esiin. Paikka on vapaana – kuka on Suomen Macron?

 

 

 

Usury – A Forgotten Concept?

Johanna Niemi

The Woman from Sarajevo (Gospodjića, 1945), a novel by the 1961 Nobel laureate Ivo Andrić, starts with a lonely death, first suspected as a murder. The deceased turns out to be a usurer who has just met her lonely end. The teaching of the novel is that greed leads to misery. Thus, Andrić joins the literary tradition of Shakespeare (The Merchant of Venice), Dostoyevsky (Crime and Punishment) and Dickens in depicting the usurer as a greedy, morally despicable creature. Interestingly, Shakespeare wrote well before the industrial revolution, while Dickens and Dostoyevsky more or less coincide with it and Andrić’s novel tells about the time around the First World War, a time when the role of credit was quickly expanding.

The world literature does not explain what usury is. There is a strong historical sentiment in Christianity and still existing in Islam that all money lending for interest is morally reprehensible, if not outright forbidden. According to this line of thinking all money lending would be usury – a standpoint that would be untenable in an industrial market economy. Nor do the great writers suggest that all money lending would be usury, just the particularly heinous and greedy practices. In the contemporary credit society credit given by greedy individuals plays a rather marginal role, nor does it appear to be popular theme in contemporary fiction.

In credit societies, credit is generally available from institutional sources. Increasingly it is cross-border. For example, the newspapers reported just before Christmas that already fourth Norwegian internet bank starts to offer consumer credit in Finland. Typically the credits are between one thousand and 50.000 euros, with an interest of 20-50 per cent for loans below € 10.000 and between 12-20 per cent for loans below that amount. On special offer are consolidating loans to pay off several outstanding consumer credits. There is no discussion about whether these interest rates are reasonable. Rather, the Finnish government is worried because Finland has no positive credit register and has commissioned a study whether such a register would be desirable.

Reading news like this those of us whose interest in consumer credit derives from work with over-indebted debtors and households wonder what kind of debtors are willing to agree to these kinds of interest when the market rate for many credit forms has for a long time been very low, even close to zero.

Image by Jörg Hertle from Pixabay 

Luckily, Udo Reifner has given us the necessary tools to contemplate about this. If you have not yet read the book Usury Laws by Udo and Michael Schröder (2012), I recommend to do so. The book has the most boring subtitle of an EU project: ‘A legal and economic Evaluation of Interest Rate Restrictions in the European Union’ but it is dynamite.

It turns out that the European countries have a strong tradition and sentiment against usury, both historically and in present time. However, what practical conclusion should be drawn from that sentiment seem to be lost in the contemporary credit economy. There is no common European policy or law, but the member states have set up their own policies, which vary widely.

Actually, usury may just be a catchy title for the more boring regulation: Interest Rate Restrictions (IRR). Interest Rate Restriction, however, indicates that there should be some legally set rate to the highest acceptable interest level but that is not the case, nor do the authors propose that there should be one. Usury as a term suggests that there is some kind of limit to what is acceptable in individual cases. And that seems to be the opinion of most legislators.

So, what is usury and why the concept has been marginalized in credit societies? Looking at examples from fiction, the answer is clear: Usury refers to situations of individual exploitation in which the usurer knows the vulnerabilities of the exploited person. In a credit society this is rarely the case.

Based on the information compiled in Usury Laws, regulation of usury can be systematized into three types: the civil law tradition, the criminal law and the administrative/consumer protection regulation. These three disciplines of law approach usury in different ways and with different sanctions. This is interesting in itself, and a further study should evaluate how the choices between different legislative strategies have been made and how these choices affect the credit market and the debt problems. Here I just want to summarize some of the findings of Udo’s and Michael’s study.

In the following summary I proceed with the degree of individualization vs. general standard setting by the regulation. I start with criminal law, which is most focused on the individual liability, proceed to civil law and finally to administrative/consumer protection law, which is market regulation by nature. My analysis is illustrated in a table below.

The allocation of criminal liability is based on individual culpa. There is no crime nor punishment without a basis in the law, nulla poena sine lege. This principle requires that the elements of a crime are precisely enough defined in law. In addition, to be held liable the accused person must have known about the factual criminal elements, such as the vulnerability of the victim, and s/he must have had the criminal intent. Thus, the criminal law is suited for situations in which the creditor has detailed knowledge about an individual debtor and her circumstances, not for anonymous market transactions.

The criminal law is mostly oriented towards the natural persons. However, there is increasing discussion about the criminal liability of corporations in criminal law. Some jurisdictions do have a criminal fine on a corporation, a sanction that could be efficient in usury type of actions by corporations.

The criminal sanctions do not address the problems of unbalanced credit transactions. The criminal sanctions, typically fines, prison sentence and community service with or without rehabilitative aspect, do not modify the credit transaction per se. A civil law remedy, such as compensation or damage payment or annulment of a contract, can be adjudicated in the criminal procedure but the procedure does not necessarily favor an individually adapted remedy.

In civil law usury can be prohibited in the form of a prohibition against extortionate contract stipulations and in particular against the exploitation of the vulnerable situation of another person. Such a prohibition may require that the creditor knew about the vulnerable situation of the debtor.

Image by mohamed Hassan from Pixabay 

The civil law remedies are designed for contractual relations and allow for annulment or adjustment of a contract or a specific part of the contract, such as interest. However, only some jurisdictions have explicit legal provisions that regulate how an extortionate interest clause affects the validity of the contract, ranging from the annulment of the whole contract to total and partial disregard of the obligation to pay interest.

Reifner and Schröder see a shift from this kind of morally based regulation of contracts towards a market evaluation model, in which the evaluation of the contracted interest is done against the market rate of interest. Historically, this type of regulation has been more common in Romance countries than in continental countries. The reference to market rate has been formulated, for example, so that an interested above double the market rate has been forbidden. There is no universal norm in contemporary Europe, but Reifner and Schröder found several examples of market based standards of interest rate restrictions, connected to different market rates with varying percentages. There seems to be no common policy when the rate ceilings vary from some six percentage to over four hundred (that is four time the capital of the loan). The regulations also vary according to the type of credit.

Finally, an administrative setting of interest rate restriction comes close to civil law regulation but the focus is on regulating the whole market instead of individual contracts. Substantially the difference to civil law approach is not necessarily big, but the institutional and procedural settings are different.

In traditional contract law the evaluation of the acceptable interest rate ceiling is set up by courts in individual cases. In consumer protection approach an administrative body or a central bank regulates the interest rates. Thus, information about a defined highest interest rate(s) is publicly available.

In addition, the supervision of the system is tasked to institutions that specialize in consumer protection or market regulation. Such an institution may take action either on its own initiative or on the basis of complaints. The concept of sanctions is related to market behavior and can include loss of license, prohibition to use an illegal standard contract clause foe example.

Table. Three traditions of usury regulation.

Regulation Rationale Creditor Debtor Sanction
Criminal Code Prevent exploitation Individual, culpa Individual vulnerability Penal sanctions
Civil Code Good morals; market Individual, bad faith Individual, weak Contract or interest is void, total or partly
Administrative/ Consumer law Protect consumers, standard contracts Institution Consumers as (a) group Loss of licence; prohibition of clause

 

The economic part of the book, analyzing the impact of interest rate restrictions is written by Michael Schröder. A very rough summary of this analysis is that overall impact on the credit market is not that big since usury ceiling is well above normal competitive market rates. However, there may be an impact on the position of vulnerable groups of debtors and on certain credit forms. The interest rate restrictions may exclude high risk debtors from access to credit. The interesting question from the perspective of over-indebted debtors and households is, do caps on interests reduce or increase the risk of over-indebtedness. There is no conclusive evidence to answer this point, however.

With Reifner and Schröder’s book we are much better equipped to contemplate on usury, acceptable interest rates and the impact of regulating them. The book should be compulsory reading to all law drafters, students of contract and market law, researchers on debt problems and comparative law scholars. So, basically to everyone.

Johanna Niemi is Minna Canth Academy professor and professor of procedural law at University of Turku

Co-operation with the Nicaraguan Embassy

ASLA-project held a very successful meeting with Nicaraguan Ambassador H.E. Dr Ricardo José Alvarado Noguera and Minister Council Ms Renee Patricia Gómez Blandon in sunny Turku.

Pictured from the left: Ambassador H.E. Dr Ricardo José Alvarado Noguera, Academy Professor Johanna Niemi, PhD Candidates Pia Eskelinen, Aleida Luján Pinelo, Amalia Verdu and Minister Council Ms Renee Patricia Gómez Blandon.

It was decided that a seminar style workshop is to be held in co-operation between the ASLA-project and the Nicaraguan Embassy on the issue of Gender and Law. The seminar will take place in Helsinki, in September 2019. It as also agreed that a series of workshops might take place later this year and early next year.

Yhteistyötä Nicaraguan suurlähetystön kanssa

ASLA-projekti tapasi Nicaraguan suurlähettilään H.E. Dr Ricardo José Alvarado Nogueran ja ministerineuvos Ms Renee Patricia Gómez Blandonin Turussa.

Kuvassa vasemmalta oikealle: Suurlähettiläs Dr Ricardo José Alvarado Noguera, akatemiaprofessori Johanna Niemi, tutkijat Pia Eskelinen, Aleida Luján Pinelo, Amalia Verdu sekä ministerineuvos Renee Patricia Gómez Blandon. 

Tapaamisessa sovittiin, että ASLA -projekti järjestää syyskuussa 2019 yhdessä Nicaraguan suurlähetystön kanssa  työpajatyyppiseen seminaarin, jossa paneudutaan sukupuoleen ja oikeuteen. Tämän lisäksi sovittiin myös mahdollisista jatko-seminaareista.

March 8: celebrate, commemorate or to strike?

Aleida Luján Pinelo

March 8 is gone, and debates around this issue have calmed down in the media. However, I want to make a brief review about this day as experienced from Turku.

Maybe not many of our readers are familiar with the genealogy of this day, there are many places like Wikipedia, where one can access to have an overview of the institutionalization of this day. Still, I will offer a brief abstract of it, since it would help for the sake of this writing. The narrative says that, in 1908 textile women workers of the Cotton Textile Factory in New York went on strike, some of their demands covered: decrease of working hours to 10 hours per day, equal salary, one day off a week, and the right to breastfeed. The owner refused the strike and put the fabric on fire, as result 129 worker women died. One year later, as commemoration of that tragic event, socialist women marched in New York demanding for labor and vote rights.

Picture: Aleida Luján Pinelo

In 1910, during the International Socialist Women’s Conference Clara Zetkin promoted the establishment of “one day in the year as International Women’s Day as a day to campaign for women’s right to vote and for the political emancipation of women,”[1] the proposal was accepted and March 8 was chosen for that purpose after the conference. The first international women’s day was held one year later but on March 19, it was celebrated by few countries such as Germany, Austria, Denmark and Switzerland; rallies were organized and some of the demands were right to vote, to occupy public positions, labor rights, education and non-labor discrimination.

Another relevant event, occurred on March 1917, when Russian women demonstrated under the excuse of the Women’s Day; their main concern was starvation conditions after the war. The rallies escalated and transformed in a popular uprising that ended up with the overthrown of the Russian monarchy. Thanks to Alexandra Kollontai March 8―women’s day―was declared a national holiday in Russia. The United Nations celebrated in 1975 the International Women’s Day and, two years later, the celebration was made extensive to all state’s members.[2] There were many interesting events in between these years around the globe, but for reasons of time I cannot address all of them.

Picture: Aleida Luján Pinelo, Facebook, Buenos Aires

For some people March 8 is a day for campaigning in favor of labor rights of women―International Working Women’s Day―for others is a day to celebrate, some celebrate the achievement of some rights for women, and many others simple celebrate “womanhood” (whatever that means to them). On occasion of the International Women’s Day to commemorate women’s struggles to gain work-related rights, a movement of striking women spread across the world, huge demonstrations were organized worldwide, making visible that not all people think that there is something to celebrate but that there is still something to fight for, the demands have historically changed but some remain, as that of equal pay, new ones have been incorporated such as that to end violence towards women. In the pictures one is able to see the magnitude of some of these demonstrations that took place this year.

Because of this context, a colleague and I, made an extensive invitation for people in our Faculty to informally discuss about how this day is experienced in the Finnish context. Some of the questions that we wanted to address were, do Finnish women have reasons to strike too? Do they, for instance, earn the same salary for the same jobs as their male counterparts at all levels? Are unpaid care jobs equally distributed between all parties involved? Or has the glass ceiling been broken already so that women in Finland can access the same positions and equal opportunities as their male counterparts? What about childcare, control of women’s own bodies, and violence against women? Or could it be that equality has been achieved in Finland so that this day is to be, instead, celebrated for that achievement?

Picture: Aleida Luján Pinelo, Facebook, Madrid

Our call did not receive great attendance, but still some subjects came to the table. The fact that in Finland―which according to the 2019 World Happiest Report, is the happiest place to live―women still earn less than their men peers, and they face high levels of violence (Finland has one of the higher numbers of violence against women in the EU). Another relevant issue that was mentioned, was the subject of care. I guess this is one of the challenges we have to face as society if one wants to make a revolutionary change. Some years ago between 2013 and 2014, in a MA course in Granada with Dr. María Ángeles Duran Heras, we addressed the issue of the economy of care, Dr. Duran made us analyze, how much should a state have to pay for care in real numbers, for the elderly, the sick ones, and the children, the costs are so high that states cannot fully assume that task; historically, the family, and in particular women, has been the institution that has taken that responsibility. Usually, women are the ones that care about the others; we, those who have been educated as “women”, are most prompt to take care of the ones we love without even thinking about; if one of the parents get sick, if children get sick, if the sibling is in need of assistance, who are usually there even when no one asked for their help? Having a calendar of birthdays and calling/writing people for their birthday, to remind the list of the shopping, to schedule and remember all the appointments, all that is work that could be shared. Some people raised as men argue in many of these situations “but she did not tell me”, the work of having to tell someone is already tiring for many women, so many of us just do not tell them and rather, do the work. It is not a matter of telling “them” what to do or not but, that “them” act from their own initiative and share all this care work which is also emotional work. I do not remember who said this, but I recall it was something like this, women have achieved to gain more presence in the public sphere but who has overtaken their seat in the private sphere?

Picture: Aleida Luján Pinelo, Facebook, Berlin

I did not attend the demonstration scheduled in Turku, maybe the rain influenced in my mood, or maybe is because I did not feel this huge energy of sorority that in many regions of the world put thousands of women into the streets. The truth is that, from my perspective, there are some things to celebrate but there are still many things to strike for, such as for changing the economy of care. As the picture 1 suggest, I, like many others, do not want roses for one day, I want a life in which we―subjects identify women―are not afraid of being raped, killed, harass, abused, paid less, over exploited (at work and at home), infantilized. I do not want roses, I want not having to worry about how we dress, when at night we walk alone, the possibility of being incarcerated for deciding not to continue with an unwanted pregnancy, and the list goes on. Here, from a small town in the happiest country to live, women still have motives to not just celebrate.

Aleida Luján Pinelo is a PhD candidate at the University of Turku

[1] My emphasis. The Socialist International Women, “A Brief History,” Socialist International Women, http://www.socintwomen.org/en/history.html 

[2] Wikipedia, “International Women’s Day,” Wikipedia, the free encyclopedia, https://en.wikipedia.org/wiki/International_Women%27s_Day 

Nuorten seurusteluväkivalta – katveesta keskusteluun

Anu Isotalo

Eurooppalaisten kyselytutkimusten mukaan alaikäisten nuorten seurusteluväkivalta on niin yleistä, että sen on todettu olevan merkittävä uhka nuorten hyvinvoinnille. Ulkomaisten tutkimusten mukaan nuorena koetulla parisuhdeväkivallalla voi olla kauaskantoisia kielteisiä vaikutuksia terveyteen ja elämänlaatuun. Suomessa nuorten parisuhdeväkivallan ilmiöitä on toistaiseksi tutkittu hämmästyttävän vähän.

Kuva: Pixabay

Tutkimuksen vähäisyydestä huolimatta monilla nuorten parissa työskentelevillä ammattilaisilla on käytännön tietoa seurustelusuhteisiin liittyvistä väkivallan ilmiöistä. Nuorten parisuhdeväkivallassa on aikuisten parisuhdeväkivallan tavoin kyse kontrolloivasta ja väkivaltaisesta käyttäytymisestä, hyväksikäytöstä, häirinnästä tai uhkailusta, jonka tekijänä on entinen tai nykyinen kumppani. Kännykän ja sosiaalisen median välityksellä tapahtuvat teot ovat osa väkivallan kirjoa. Nuorten on aikuisten tavoin helpompi tunnistaa suora fyysinen vahingoittaminen kuin erilaiset kontrolloinnin, lannistamisen, painostuksen ja hyväksikäytön muodot.

Kuten aikuisten parisuhdeväkivalta, myös nuorten uhrikokemukset jäävät usein piiloon ja kertomatta hämmennyksen, häpeän, pelon ja syyllisyyden tunteiden vuoksi. Vaikka nuorelle olisi selvää, että väkivaltaisen kumppanin käytöksessä on jotain pahasti vialla, syytä käytökselle voidaan silti etsiä omista reaktioista ja omasta oletetusta ”väärästä” tai ”riittämättömästä” tavasta olla seurustelukumppani. Salaamisen taustalla voi mahdollisesti olla myös se, että nuori ei tilanteessaan välttämättä kykene hahmottamaan, miten vakavasta ja kauaskantoisesti vahingollisesta asiasta häneen kohdistuneessa väkivallassa voi olla kyse. Asian piilotteluun voi liittyä ajatuksia siitä, että ongelma pitäisi pystyä ratkaisemaan itse.

 

Kuva: Pixabay

Viime aikoina Suomessa on toteutettu tärkeitä seurusteluväkivallan puheeksi ottamisen ja ehkäisemisen kampanjoita. Esimerkiksi Toisenlainen totuus -nettikampanjan tavoitteena oli madaltaa nuorten väkivallasta kertomisen ja aikuisten väkivallasta kysymisen kynnystä. My Space, Not Yours! -hankkeessa tehtiin muun väkivaltatyön lisäksi materiaalia yläkoulun ja toisen asteen opetukseen. Rikosuhripäivystys ja Nuorten Exit ovat julkaisseet opetusmateriaalia nuorten kanssa työskentelevien käyttöön. Rikoksentorjuntaneuvosto on koonnut linkki- ja materiaalipaketin rikosten ehkäisyyn. Opettajien ja muiden nuorten kanssa työskentelevien ammattilaisten on mahdollista ladata kaikki nämä valmiit materiaalit suoraan verkkosivuilta.

Näistä ja muista arvokkaista hankkeista huolimatta nuorten parisuhdeväkivallan käytännön ehkäisytyötä leimaa Suomessa edelleen projektiluonteisuus ja alueellinen vaihtelevuus. Kattavampi ehkäisytyö vaatisi aiheen näkyvämpää esiin nostamista nuorten elämänpiirissä ja yleisissä keskusteluissa. Helmikuu on esimerkiksi Yhdysvalloissa, Iso-Britanniassa ja Ruotsissa ollut vuosittainen seurusteluväkivallan ehkäisytyön kampanjakuukausi. Ruotsissa on myös vastikään helmikuun 2019 alussa käynnistynyt tieto- ja tukipalvelu, joka keskittyy nuorten parisuhdeväkivallan valtakunnalliseen ehkäisytyöhön ja laajaan asiakastyöhön. Tunnistammeko haasteen ja otammeko sen vastaan – onko helmikuu 2020 ensimmäinen seurusteluväkivallan ehkäisytyön kampanjakuukausi myös Suomessa?

 FT Anu Isotalo toimii Turun yliopistossa tutkijana.

« Older posts Newer posts »

© 2024 ASLA

Theme by Anders NorenUp ↑