Actors, Structures and Law

Author: pijoes (Page 3 of 4)

Vertaisarviointi: Näkökulma sisältäpäin

Professori Johanna Niemen kirjoitus on julkaistu alunperin Turun yliopiston blogissa.

Olen keskustellut monen yliopistotutkijan puolison kanssa, ja tutkimustyöhön liittyvä jatkuva arviointi nousee usein esiin. He näkevät läheltä sen, miten tutkija ottaa vastaan palautteen, varsinkin negatiivisen. Lähes poikkeuksetta puolisoiden palaute on ihailun ja kritiikin yhdistelmä: Miten te jaksatte elää niin kovassa maailmassa?  Arviointikulttuuri on tullut akateemiseen maailmaan jäädäkseen, ja me, jotka olemme täällä pysyneet, olemme oppineet elämään sen kanssa.

Olen saanut monenlaista palautetta viranhauissa, rahoitushauissa ja tieteellisissä lehdissä. Kuten tämän ikäiset yliopistoihmiset, olen myös arvioinut muita. Mutta melko vähän olen käynyt keskusteluja siitä, millaiset ovat ammattimaisen arvioinnin kriteerit, millainen on hyvä arvioitsija ja miten arviointeja tulisi tehdä.

Kuva: Pixabay

Olen kuluneiden kolmen vuoden ajan ollut Suomen Akatemian yhteiskunnan ja kulttuurin tutkimuksen toimikunnan jäsen, ja sinä aikana paljonkin pohtinut arviointia. Kauden nyt lähestyessä loppuaan on aika aloittaa tilinpäätöksen tekeminen. Kuvaan tässä Akatemian päätöksentekoprosessia, sillä sitä ei edes tiedemaailmassa tunneta kovin hyvin. Toimikuntien arviointiprosessit ovat muuttumassa vuoden 2018 syyskuun haussa, ja avaan seuraavassa muutoksen päälinjoja ja pohdin hiukan sen vaikutuksia.

Michèle Lamont analysoi klassikkoteoksessaan How Professors Think: Inside the Curious World of Academic Judgement (2009) asiantuntija-arvioitsijoiden roolia Yhdysvaltojen keskeisillä tutkimusrahoittajilla.  Hänen tutkimuksensa perustui panelistien haastatteluihin ja havainnointiin.

Lamontin tutkimus tuo esiin hyvän panelistin ominaisuuksia, joista ensimmäiseksi kiinnitti huomiota valmius tehdä kovasti työtä usein tiiviissä ajanjaksossa. Lamontin mukaan panelistit olivat omistautuneita, mikä ahkeruuden lisäksi näkyi siinä, että he aidosti uskoivat arviointiprosessin johtavan parhaiden hakemusten valikoitumiseen rahoitettaviksi. Keskeiseksi hyvän panelistin ominaisuudeksi nousi kollegiaalisuus eli valmius antautua keskusteluun muiden panelistien kanssa hakemusten ansioista ja heikkouksista sekä kunnioitus toisten panelistien osaamista ja ammattitaitoa kohtaan. Tähän tarvitaan tiettyä laaja-alaisuutta ja vähintäänkin halukkuutta ymmärtää toisten tieteenalojen kriteereitä ja traditioita.

Ennen muuta vaaditaan kykyä vuoropuheluun ja vastakkaisten näkökohtien punnitsemiseen. Samalla kuitenkin tulisi pystyä pitämään kiinni oman tieteenalan laatuvaatimuksista ja ymmärtämään muiden tieteenalojen kriteerejä. Arviointi on kontekstuaalista ja suhteellista, eivätkä eri tieteenalojen arviointikriteerit voi olla yhdenmukaisia. Lamontin mukaan tieteidenvälisyys ja tutkimuksen monimuotoisuus olivat panelistien mielestä laatukriteerejä, eivätkä vaihtoehtoisia arviointikriteereitä.

Oma kokemukseni Akatemian toimikunnan jäsenenä vastaa pitkälti Lamontin havaintoja. Toimikunta käsittelee ja tekee rahoituspäätökset tutkimushankkeista sekä akatemiatutkijan ja tutkijatohtorin hakemuksista. Hakemuksia on vuosittain ollut lähes tuhat, ja hyväksymisprosentti on vaihdellut 9-14 välillä.

Toimikunta on siitä kiitollisessa asemassa, että kansainvälinen paneeli on arvioinut hakemukset, kun ne tulevat toimikunnan käsittelyyn. Silti toimikunnan työskentelyssä tuntuivat löytyvän kaikki Lamontin kuvaamat piirteet.

Kaudella 2016–2018 kansainväliset paneelit olivat vaihtelevan kokoisia. Ne olivat tieteenalapohjaisia, mutta siitä huolimatta kunkin paneelin arvioitavaksi tuli hakemuksia varsin laajalta skaalalta sekä tutkimuskohteen että käytettyjen menetelmien suhteen. Paneelit arvioivat hakemukset asteikolla 1-6. Toimikunta on tehnyt lopullisen päätöksen hakemusten keskinäisestä järjestyksestä eli siitä, kenelle rahoitus myönnetään.

Taso on kova. Edes arvosana kuusi ei ole taannut rahoitusta. Joskus jokin paneeli on voinut antaa useita kuutosia ja jokin toinen taas ei lainkaan. Toimikunnan tehtävä on ollut tasoittaa tilanne. Varsinainen karsinta on tehty arvosanan viisi kohdalla. Arvosanan viisi saaneet hakemukset ovat kaikki olleet erittäin korkeaa tasoa, ja niille olisi kernaasti suonut rahoituksen. Keskustelevassa prosessissa hakemusten ansiot ja heikkoudet tulivat perusteellisesti käsitellyiksi, ja myös paneelien lausuntoja arvioitiin huolellisesti. Rahoitettavat hakemukset löytyivät perusteellisten keskustelujen tuloksena siten, että toimikunnan jäsenet kokivat prosessin siivilöivän parhaat hakemukset rahoitukseen. Samoin kuin Lamontin haastattelemat panelistit, me toimikunnan jäseninä uskoimme prosessin oikeudenmukaisuuteen ja päädyimme pönkittämään järjestelmää.

Sen vuoksi on ehkä mielenkiintoista kiinnittää huomiota seikkoihin, joissa saattoi esiintyä systeemiin liittyviä eroavia näkemyksiä. Ei liene yllätys, että tieteenalakohtaiset erot nousivat välistä esiin. Toimikunnan kattamilla aloilla esiintyy varsin erilaista teoriapohjaa ja metodologiaa, joiden ymmärtäminen toisenlaisesta tutkimusperinteestä tulevalle saattoi olla haasteellista. Vuoropuhelun kautta tällaiset ongelmat ratkesivat. Toinen asenne-ero esiintyi suhtautumisessa kansainvälisten paneelien arviointiin. Osa toimikunnan jäsenistä halusi nojautua vahvasti paneelien arvioihin. Toiset taas korostivat toimikunnan omaan arviointia enemmän.

Tässä suhteessa tulevan toimikunnan työprosessit vuodesta 2019 eteenpäin tulevat olemaan erilaisia. Paneelien kokoonpanossa ei olla luopumassa tieteenalapohjaisuudesta, mutta paneelit pyritään saamaan saman kokoisiksi. Tästä seuraa, että pienet tieteenalat eivät välttämättä saa omaa paneelia. Lisäksi poikkitieteellisissä teemoissa voidaan kokeilla ilmiöpohjaista paneelia. Paneelit tulevat myös asettamaan hakemukset paremmuusjärjestykseen. Myös toimikunnan rooli muuttuu. Paneelien antamien arvioiden merkitys korostuu, ja niistä poikkeaminen tulee olemaan harvinaista tai ainakin vaatimaan erityisen hyviä perusteluita.

On vaikeaa ennakoida, mitä muutos tarkoittaa toimikunnan työn kannalta. Jos paneelien arviointeihin nojaudutaan entistä enemmän, toimikunnan työ voi helpottua. Tällöin toimikunnalle jäisi enemmän aikaa pohtia ja keskustella tiedepoliittisista linjauksista. Toimikunnat olivat kaudella 2016-2018 sivussa strategisen tutkimuksen, profilointien ja akatemiaprofessuurien hauista ja niiden rooli huippuyksikköhaussa oli vähäinen. Tämä ratkaisu on ollut toimikunnan jäsenten työmäärään nähden ymmärrettävä, mutta samalla toimikunta on ollut sivussa tärkeistä tiedepoliittisista linjauksista. Uusi menettely voi antaa lisää tilaa laajemmalle tiedepoliittiselle pohdinnalle.

Olen kuluneiden kolmen vuoden aikana nähnyt paljon erinomaisia hakemuksia, joita ei ole pystytty rahoittamaan. Mieleeni ovat monesti tulleet Uumajan yliopiston entisen rehtorin, Wallenbergin säätiöiden johtajan Göran Sandbergin sanat, että ”tärkeimmät tutkijalta vaadittavat ominaisuudet ovat kyky vuorovaikutukseen ja kyky kestää pettymyksiä”. Toivoisin, että tutkijanuralla ei tarvitsisi olla niin paljon pettymyksiä kuin nykyisin. Tarvitsemme enemmän tietoa ja keskustelua arviointiprosesseista ja siitä, miten tutkimusrahoitus kanavoidaan.

Johanna Niemi
Kirjoittaja on Suomen Akatemian Minna Canth -professori kaudella 2015–2019

Lainmuutosta potilastietojen luovuttamisen laajentamiseksi ei tarvita – väkivallan ehkäisyyn on muita keinoja

Julkaistu alun perin Helsingin Sanomissa 15.11.2018

Arveluttavan uudistuksen sijasta olisi tärkeää kehittää poliisin toimintatapoja siten, että perheväkivaltatilanteissa toimittaisiin tehokkaasti.

Helsingin Sanomat uutisoi (6.11.), että sisäministeriö valmistelee lainuudistusta, jolla laajennettaisiin poliisin pääsyä arkaluonteisiin terveystietoihin.

Uudistuksen tarpeellisuutta perusteltiin muun muassa herkemmällä puuttumisella perheväkivaltaan. Tarve parantaa perheväkivaltaan puuttumista on olemassa, mutta ehdotettu keino ei ole siinä suhteessa tarpeellinen. Sen sijaan on aiheellista kehittää niiden toimivaltuuksien käyttöä, jotka ovat jo olemassa.

Sisäministeri Kai Mykkänen (kok) esitteli kolme esimerkkiä, joissa laajennettua pääsyä terveystietoihin tarvittaisiin. Esimerkit koskivat tilanteita, joissa jo nyt terveydenhuollolla on velvollisuus antaa tietoja poliisille. Nämä esimerkit olivat raiskaus, törkeä pahoinpitely ja törkeä huumausainerikos, joista voi seurata kuuden vuoden vankeusrangaistus. Tällöin tietoja on annettava.

Jos terveydenhuolto kieltäytyy antamasta tietoja, poliisi voi viedä asian tuomioistuimeen. Lainmuutosta ei siis näiltä osin tarvita.

Kuva: Pixabay

Tietojen antamisen laajentaminen tilanteisiin, joissa mitään rikosta ei ole tapahtunut, vaan sellaista ennakoidaan, on hyvin arveluttavaa. Se vähentäisi erityisesti hakeutumista lääkäriin mielenterveysongelmien vuoksi ja voisi johtaa päinvastaiseen tulokseen kuin on ajateltu. Jo nyt terveydenhuolto voi tehdä ilmoituksen, jos konkreettinen väkivaltarikoksen vaara on olemassa.

Arveluttavan uudistuksen sijasta olisi tärkeää kehittää poliisin toimintatapoja siten, että perheväkivaltatilanteissa toimittaisiin tehokkaasti. Poliisi voi esimerkiksi määrätä väliaikaisen lähestymiskiellon, mitä voitaisiin käyttää nykyistä enemmän. Lähestymiskiellon tehostamiseksi olisi syytä kehittää elektronista valvontaa.

Perheväkivalta on usein toistuvaa, mihin tulisi tutkinnassa kiinnittää erityistä huomiota. Ruotsissa erityinen kriminalisointi on suunnannut tutkintaa perheväkivallan toistuvuuteen.

Suomi erottui Euroopan unionin tutkimuksessa maana, jossa naisiin kohdistuva väkivalta on yleistä. Tarvitsemme selkeän naisiin kohdistuvan väkivallan toimintaohjelman, johon sisältyy myös rikosoikeusjärjestelmää koskevia toimenpiteitä.

Saara Ilvessalo, oikeustieteen maisteri, tutkija

Johanna Niemi, prosessioikeuden professori, Turun yliopisto

 

AI and its Power to eliminate women

Sonal Makhija

Apparently, AI can do everything – it can change the world, eliminate human error, automate boring tasks, essentially make us ‘humans’ irrelevant. That we don’t have a common understanding of what is ‘artificial’ or what is ‘intelligent’ is largely pushed under the carpet given the hype surrounding AI and the manner in which social media accelerates and reifies everything (or is equally quick to demonise). This is not in any way to undermine the power of AI and what it can do. Yet, my interest here lies in how the lure of AI to eliminate human biases and errors has been presumed. 

Picture: Pixabay

A recent Reuter’s article reported on how Amazon’s resume search engine discriminated against women  based on what words the algorithms taught itself to recognise based on successful applicants employed by Amazon. The ideal applicants, not surprisingly, were mostly men, as is the case in tech industries. So, contrary to eliminating biases, AI generated discriminatory practices that preferred men, and possibly men of a certain race and with certain experience and qualifications.

How can we then ensure that AI guards against the same biases and enables diversity which is key to organisations whether that be racial, gender, linguistic, ethnic or professional?  Given algorithms and the data it is taught to recognise is based on the historical data, AI will mimic our biases and prejudices into the future too. The goal of AI is to accurately replicate what has been done in the past. By doing so, the AI cannot make ‘better’ decisions, but it will reproduce the past fallacies and stereotypes. The patterns that emerge from that data will do essentially that, recognise successful candidates all of who happen to be of a particular category. AI as tech-anthropologist Genevie Bell recognises will inherit our biases, prejudices and be as ‘human.’ After all isn’t the goal that AI is as ‘human as it can be’ so much so that we cannot differentiate whether it is a machine or a human we are talking to? The fear of AI replacing humans then is not what we should concern ourselves with, instead our worry should be who does it leave behind, and will we be leaving women aside, this includes ensuring that women of a particular racial, age, linguistic diversity. How do we change the future while relying on historical data is a tricky one given we don’t want to repeat past mistakes and biases. Will ensuring diversity in creating algorithms change the nature of what becomes of AI? Bell, particularly challenges us to ask what the AI is supposed to do and what is its purpose. What goes into the data and what data is fed and what are the determining factors, she argues are important questions to ask. As Bell says, the systems replicate our cultural and societal biases and the ideal human they are designed for is rarely us and thus what we need to do is question and interrogate and beware of the biases and demand greater transparency.

Picture: Pixabay

This ideal human does not exist. Back in 2003 when I was ethnographically mapping how women navigate urban spaces in Mumbai for a research project, what we fascinatingly discovered via ethnographic research was that women access spaces differently from men and their access is determined by who they are and where they come from. Not only that, the ideal ‘human’ (implying abled bodied young men) that architects design spaces for do not exist. It is this ‘ideal human’ that architects imagine use spaces, that often fail to match up to those who actually use these spaces, like pregnant women, children, old, disabled who fail to meet the human ideal. Similarly, when we talk of AI, Bell warns us to guard against this unconscious bias and this imagined ideal human and somehow the false belief that AI has the power to eliminate are foibles and inequities. Let’s not assume the accuracy and objectivity of AI as ‘superhuman’. Anthropologists Sarah Pink and Minna Ruckenstein and Robert Willim have argued that we need to rethink the accuracy of Big Data and reliability, given we have little insight into how datasets are created. On the contrary AI will replicate what we do and how we do it and that includes our biases, that is, if we let it.

Sonal Makhija is an anthropologist and lawyer who specialises in sensory-anthropology. She has an MSC. from the London School of Economics & Political Science and has recently submitted her doctoral thesis for pre-examination at the University of Helsinki. She has a wide range of interests from questions relating to AI, digital culture, digital humanities and sensory engagements with climate change.

Journalismi kertoo miesurheilusta

Johanna Niemi

Seuraan pakkomielteen omaisesti urheilusivuja. Joka aamu tarkistan, keitä siellä tänään on: Ari, Ari, Lari, Jan, Heikki, Jussi-Pekka, Ismo, Jukka, Tero. Onko jännittäviä uusia nimiä, kuten Maisa? Kaipaan Annaa. Listassani ei ole Valtteria eikä Jesseä, koska pakkomielteeni ei koske urheilijoita vaan urheilutoimittajia. Mietin, millainen tunnelma toimituksessa mahtaa olla. Miltähän Annasta tuntui? Oliko hän harjoittelija? Miten häneen suhtauduttiin?

Kuva: Pixabay

Seuraaminen alkoi, kun Hesari siirsi urheilusivut ennen kulttuurisivuja useita vuosia sitten. Siihen asti olin seurannut kulttuurisivujen toimittajien nimiä, mutta se ei ollut enää mielenkiintoista, kun Suvi Aholan rinnalle oli ilmestynyt runsaasti muita naiskirjoittajia.

Pakkomielteeksi urheilusivujen seuranta muuttui, kun Suomi sai ensimmäisen Wimbledon voittonsa kesällä 2016. Odotin viikkokaupalla profiiliartikkelia Heather Watsonista. Millainen hän on? Miten hänen ja Henry Kontisen tiimi syntyi? Miten hieno yhteispelin dynamiikka oli saatu aikaan? Juttua ei koskaan ilmestynyt. Olen huomannut, että Heather ja Henri eivät enää pelaa yhdessä. Pohdin, miten tällainen ratkaisu syntyi. Oliko vaikeaa? Miltä Heatheristä nyt tuntuu?  Sen sijaan päivästä toiseen saan lukea Laurista, Jessestä, Sebastianista ja monesta, monesta muusta.

Kiira Korven avautuminen huippu-urheilijan paineista ja ongelmista herätti (HS 30.9). Raportoiko urheilujournalismi miesten saavutuksista ja naisten ongelmista? Korven avautuminen ongelmistaan oli rohkeaa ja hienoa, mutta voisiko olla niin, että osa ongelmaa on urheilujournalismi, josta on vaikeaa löytää urheilijatytöille positiivisia roolimalleja, kun niitä miehille on tarjolla lukuisia joka ikinen päivä?

Käynnistin seurannan. Viikon ajan (30.9.-6.10) laskin Helsingin Sanomien ja Turun Sanomien urheilusivuilta, kuinka monta miestoimittajan ja naistoimittajan juttua niiltä löytyi. Laskin myös sen, kuinka moni juttu kertoi naisurheilijasta tai miesurheilijasta. Erikseen laskin miesten ja naisten urheilujoukkueista kertovat uutiset.

Laskenta oli epätieteellinen. Yksilö- ja joukkuejuttujen erottaminen ei aina ollut yksiselitteistä. Joku pikkujuttu saattoi jäädä huomaamatta. Luokittelin juttuja otsikkolähtöisesti, mutta luin myös sisältöä. Usein joukkueurheilusta kerrotaan yksittäisen urheilijan kautta. Pyrin luokittelemaan nämä yksilöuutisiin, mutta en välttämättä ollut johdonmukainen. En ollut odottanut valmentajista kertovia juttuja. Olin luultavasti epäjohdonmukainen niiden tilastoinnin kanssa.  Ne kertoivat kaikki miesvalmentajista. Metodin mahdollisista epäjohdonmukaisuuksista huolimatta syntynyt kokonaiskuva oli selkeä. Tulokset ovat järkyttäviä.

Urheilujournalistit ovat miehiä. Turun Sanomissa oli seurantaviikolla vain miesten kirjoittamia urheilu-uutisia, kaikkiaan 58. Hesarissa ilmestyi 40 toimittajan nimellä kirjoitettua juttua, joista kolme oli naistoimittajan kirjoittamia. Kaikki kolme käsittelivät urheilijoiden hyvinvointia, kaksi naisurheilijoiden kokemusta kovasta urheilumaailmasta ja kolmas urheilupsykologiaa, ja siinäkin jutussa tyttöurheilijoiden vointi oli keskeistä.

Helsingin Sanomissa ilmestyi 50 ja Turun Sanomissa 75 urheilu-uutista. Kummassakin lehdessä neljä uutista koski naisten urheilua (8 ja 5 prosenttia). Lisäksi TS:ssa oli uutisia, jossa kerrottiin sekä miesten että naisten mäkihypystä, leuanvedosta ja suunnistuksesta.

Helsingin Sanomissa ei ollut yhtään uutista naisten joukkueurheilusta, Turun Sanomissa kaksi. TS uutisoi ylipäätään enemmän joukkueista, kun taas Hesari keskittyi enemmän yksilöihin, myös joukkueurheilussa. Lukijoiden oletetaan tietävän, että uutiset koskevat miesten joukkueita, miessukupuolta ei nimittäin näissä jutuissa juuri mainita. Katsoin urheilusivuilla julkaistuja tulostaulukoita, joiden mukaan seurantaviikolla naiset olivat pelanneet jalkapallo-, koripallo- ja salibandyotteluita. Mutta urheilu-uutisia lukiessamme me siis ”miesoletamme”.

Juttujen sisällössä kiinnitti huomiota se, että huomattavan paljon kirjoitettiin urheilijoiden urista. Niitä pohdittiin monelta kannalta, ja usein miesurheilijoita haastateltiin uraan liittyvistä kysymyksistä. Esimerkiksi jutut siirtymisestä joukkueesta tai tallista toiseen olivat tavallisia. Juttujen sisältö oli voittopuolisesti hyvin myönteinen. Hieman huumoriakin löytyi. Otsikolla ”Oululaiset poromiehet Turussa” kerrottiin kahden TPS:n salibandyjoukkueeseen siirtyneen nuoren miehen tarinaa. Miesurheilijat esiintyivät positiivisina roolimalleina.

Aivan varmasti myös naisurheilijoitakin muuttaa kaupungista toiseen. Siitä vain ei kerrota. Naisista kertovissa jutuissa korostui ”voimistelukulttuurin kova puoli”, kuten Johanna Juupaluoman jutun ingressissä voimistelija Margarita Mamusta todettiin. Onneksi oli positiivinen juttu Ella Junnilasta ja äidistään Ringa Roposta (kirjoittajana Ari Pusa) ja uimari Ida Konkasta. Hämmentävin oli iso artikkeli valmentajasta, joka kritisoi urheilun tasapäistämisen kulttuuria. Isoissa kuvissa takana oli Mimosa Jallow uima-altaassa. Näin Mimosasta unta.

Kuva: Pixabay

Uutisten laskeminen on nyt päättynyt. Vapaudunkohan pakkomielteisestä urheilutoimittajien seuraamisesta? Mieltäni askarruttaviin kysymyksiin siitä, millaisia miesvoittoiset urheilutoimitukset ovat ja miksi niissä on niin vähän naisia, eivät saaneet valaistusta. Sen sijaan ymmärsin, että Heather Watsonia koskevat kysymykseni ovat juuri sellaisia, joista miesurheilijoiden kohdalla kirjoitetaan varsin paljon. Jos hän vain olisi mies, hänestä olisi varmaan kirjoitettu.

Kokonaisuutena syntyi kuva, että urheilusivut ovat joka päivä täynnä positiivisia roolimalleja pojille, kun taas tyttöjen on todella vaikeaa löytää niitä. Sen sijaan tarjolla on analyysiä siitä, kuinka vaikeaa ja rankkaa naisurheilijolla on.

Johanna Niemi , prosessioikeuden professori Turun yliopisto

10th European Feminist Research Conference

Aleida Lujan Pinelo

The meeting point for the tour “Science with charm: women write history” is the Gänseliesel fountain, just at the heart of the medieval city. The tour guide explains us, why the goose girl statue has become the most kissed girl, at least in Germany. This is because just after defending successfully a doctorate exam, students in Göttingen climb the fountain, leave a bouquet of flowers, and finally they kiss the statue of the girl. The tour aims to make the audience understand how the life of women in ancient Göttingen was. To have a feeling of this; we are brought to different buildings, spaces that invite us to open our imagination and try to experience a time traveling to the past.

Picture: Dorothea Schlözer, Wikipedia

Among many stories discovered in this tour, I bring up that of Dorothea Schlözer, 1787-1825. She was an outstanding women of her time, from a wealthy academic family. But not because of this her life was always easy, still, she enojyed of many priviliges that were only reserved for men by that time. She is well-known nowdays for being the first German woman in obtaining a doctorate degree in Philosophy, she did it at the age of 17 and at the university of Göttingen. Another name that I want to mention here is that of Maria Goeppert-Mayer, 1906-1972, the second women in earning the Nobel Prize in physics―after Marie Curie, she graduated from the same university as Dorothea.

This was a good introdution to the town and university that were hosting the 10th European Feminist Research Conference between September 12-15, 2018. This conference has been taking place since 1991, and nowdays is ordanized every three years in diffent European locations.This conference was a big event―for a feminist conference. More than 600 presentations were scheduled, 190 planels were organized, four keynote speakers were invited, a book presentation was held during lunch break, movies were screend, cultural events―such as the tour I mentioned―were ofered, and a night party was arranged. In sum, a variety of events, but, as discussed with other attendees, it was difficult to make a choise to which planels to go and what events to enroll in. I wish I could had had more energy to be able to attend many other activities.

Picture: Maria Goeppert Mayer,  Wikipedia

I was happy to see familiar names such as that of Nina Lykke, Clare Hemmings, Christine Quinan and Beerteke Waaldijk. But I was even more happy to have as keynote speakers four names that were not familiar to me at all. Alexandre Baril introduced his argument for merging discourses of transness and disability, a challenging approach that lead to a good discusion. Noémi Michel made a critical approach to discurses of intersectionally, and formulated alternative concepts devepoled by black feminists. Niharika Banerjea argued for the power of decolonial methodolodies for both feminist research and activism; I felt more connected with this talk because the spakear made visisble her effort to bring into conversation different locations of knoledge production, which is one of my interests too. Agnieszka Graff and Elżbieta Korolczuk addressed the very lively problem of right wind movements in Europe against what they call  “the ebola from Brussels”, that is, what they call: “genderism”. This final keynote talk was if not for all, at leats for the mayority a touching one.

I also attended the movie “Reflections unheard: Black women in civil rights” by Nevline Nnaji, sadly the filmmaker cancelled her participation so we were not enable to have a conversation with her. The documentary offers the possibility to hear some of the voices of black feminists, particularly those that were members of the Black Panther’s movement in USA. What I find relevant in this work, is that it by hearing the demands of black feminists and other feminist “of color”, enables us to reflect on how much the feminist movement has earned from those women’s experiences, many times without being acknowledged by white, middle-class feminists. A reminder of the embedded coloniality that affects in our own feminist knowledge production!

I will not address the content of all panels I attended, but I want to mention some of the project’s that are going on, such as the work of Femmes for Freedom. This organization fights against ‘marital captivity’, and is trying to push the legal recognition of this phenomenon. Marital captivity refers to situations, in which women cannot terminate a religious marriage, such as catholic, jewish, muslim and hindu women that worldwide are facing this situation in different locations. Another project that I want to address is that of the European observatory of Femicide. It was important to me to stablish a dialogue with this project since my own project is concerned with this phenomenon in the European context; few people were attending this panel, not interest? Many other interesting panels happening at the same time? People do not know about this problem? One cannot know what really made people not to attend this panel but I found the small talk really productive.

Picture: Aleida Lujan

I am happy I was able to attend this privileged gathering, it was a good, productive and emotional time, talking with scholars that are working in the field of “gender”―whatever that means―and still addressing it from many different perspectives and locations, it is simply inspiring and motivating because it reminds us that “we are not alone.” I am particularly happy to have met other scholar from other locations of the global South such as from Pakistan, India, Chile, Brazil, Algeria, and Ethiopia, some of them working in European context.

This conference edition was accessible for many people since fees were not needed this time and even some grants were available. This was possible thanks to the co-organizers efforts, the German Gender Studies Association and the University of Göttingen, and for managing to get external funding. Last, but not least, if someone is interested in taking part of the spring annual conferences of ATGENDER; the next one is taking place in Gijon, Spain, hosted by University of Oviedo between May 8-10, 2019. The title of the conference is “Feminist Teaching (Through) Emotions, Feelings and Affects.”

Aleida Lujan Pinelo is a PhD candidate at the University of Turku

Nordiska processrättsmötet i Tromssa 17-18.8.2018

Med den här dikten vill jag tacka professor Anna Nylund och hennes medhjälpare som hade ordnat Nordiska processrättmötet i Tromssa 17-18.2018. 

Nu är det dags att tacka Anna
som har varit vår värdinna
och bjudit oss in hit vid fjorden
i processrättsmöte i Norden.
Vi har gemensamma principer
ibland dock olika åsikter.
Grundläggande är fri bevisvärdering:
hotas den av digitalisering
och krav på effektivisering
i alla domstolarna
som ska skydda medborgarna,
även de sårbara medlemmarna
i samhället.
Principen om legalitet
är viktigare än teknologineutralitet
tycker vi som är professionella,
även om språkligt multikulturella.
Nu är det dags att tacka Anna
vår fina värdinna
här vid fjorden
i den höga Norden!

Johanna Niemi

22nd Biennal Conference of the Association for Chinese Studies, Glasgow, Scotland

Pia Eskelinen

The European Association for Chinese Studies (EACS)  is an international organization representing China scholars from all over Europe. One of the Association’s major activities are the biennial conferences hosted by various centres of Chinese Studies in different European countries. The papers presented at these conferences comprise all fields from traditional Sinology to studies of modern China.

Kuva: Pia Eskelinen

My own research on Chinese rural women’s land rights was presented in the gender studies session and discussion in the session was very fruitful. First, Daria Berg (co-author Giorgio Strafella) presented their analyses on the rise of China’s new women cultural entrepreneurs (wenhua qiyejia) in China’s new mediasphere. And after my presentation, Yunyun Zhou told us stories of women cadres in leading positions in China’s local politics and their negotiations with the male-dominated political world.

In my presentation I had several key themes that I pointed out. The first, and in a way most important one, was the hierarchy in legislation and the problems there are in implementing national level legislation in the lower level governments and administrative bodies such as the village councils. The second theme was rural women themselves and how they are, not really deleted but diminished, from the scene of land rights in rural areas. My research wants to point out that rural women are a group of their own with their owns distinctive problems. And that they should be separated from rural people which normally equals to rural men.  The third theme involved culture and its effects on legislation and patterns of administration the village councils use in land rights cases.

Picture: Pia Eskelinen, University of Glasgow, cloisters

The wide range of sessions included in the Conference were Chinese literature, politics, linguistics, law, modern history, sociology & anthropology, just to mention few. Glasgow University  offered a spectacular setting for the conference. Established in 1451, participants were able to feel the atmosphere of traditions. Not least because the spectacular bell tower and beautiful archways, cloisters as they are actually called. The organizers of the conference did an amazing job in coordinating the over 80 parallel sessions and guiding over 250 presenters!

Pia Eskelinen is a PhD candidate at the University of Turku

 

 

 

 

 

 

Pohjoismainen tutkimusverkostotapaaminen lapsiin kohdistuvasta väkivallasta (Tukholma 23.-24.8.2018)

Anu Isotalo

Lapsiin kohdistuvan väkivallan tutkijat kokoontuivat elokuussa Tukholmaan pohjoismaiseen verkostotapaamiseen keskustelemaan lapsiin kohdistuvan väkivallan tutkimuksesta, ehkäisystä ja tukimuodoista sekä tutkimustulosten käytäntöön saattamisen haasteista.

Pohjoismainen tutkimustapaaminen järjestettiin Tukholman kauniissa kaupunkimaisemissa. Elokuinen iltanäkymä Erstasta kohti Gröna Lundin huvipuistoa. Kuva: Anu Isotalo

Kyseessä oli vuodesta 2001 toimineen Nordic Research on Interventions to Protect and support children exposed to violence in their family -verkoston 11. tutkimusseminaari, jonka järjestelyistä ja puheenjohtajuudesta vastasi professori Maria Eriksson (Ersta Sköndal Bräcke Högskola, Tukholma). Osallistujat olivat enimmäkseen sosiaalitieteiden alan tutkijoita ja opettajia, ja osa heistä työskenteli tai oli työskennellyt sosiaalityöntekijöinä, psykologeina tai psykoterapeutteina.

Lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa, väkivallan ehkäisyä sekä tukipalveluja tarkasteltiin yhteensä viidessä kaikille osallistujille yhteisessä tutkimusteemasessiossa. Sessiot koostuivat yhdestä tai kahdesta esitelmästä, jonka jälkeen käytiin keskustelua puheenjohtajan johdolla. Lapsiin perheessä kohdistuvan väkivallan lisäksi tämänkertaisessa seminaarissa tarkasteltiin lasten ja nuorten seurustelusuhteissa ja asuinympäristöissä kokemaa ja kohtaamaa väkivaltaa. Esitelmävetoisen ohjelman lisäksi myös ajatuksia herättävälle vapaalle keskustelulle oli varattu riittävästi aikaa.

Parisuhdeväkivallasta kysyminen lasten terveydenhuollossa

 Ensimmäisessä teemasessiossa Kjerstin Almqvist (Karlstadin yliopisto) kertoi tutkimushankkeesta, jossa lasten terveydenhuollon henkilökuntaa oli koulutettu parisuhdeväkivallan puheeksi ottamiseen. Tutkimukseen osallistuneet lasten äidit olivat poikkeuksetta sitä mieltä, että parisuhdeväkivallasta on syytä kysyä terveydenhuollossa myös lapsen syntymän jälkeen, ei vain raskausaikana, ja puheeksi ottamisen olisi syytä tapahtua erillisissä asiakastilanteissa sekä äidin että isän kanssa.

Esitelmä ja sen jälkeen käyty keskustelu korostivat, että uskallus ottaa väkivalta puheeksi on ensiarvoisen tärkeää, mutta se vaatii työntekijältä myös valmiuksia väkivaltakertomusten vastaanottamiseen. Lisäksi työntekijän on työpaikallaan tiedettävä, minkälaisten tukipalvelujen piiriin hän voi ohjata väkivaltaa kokeneen tai tehneen ihmisen väkivallan ilmitulon jälkeen.

 Parisuhdeväkivalta nuorten seurustelusuhteissa

Toisessa sessiossa väkivaltaa tarkasteltiin perhesuhteiden sijasta nuorten omissa parisuhteissa. Toisin kuin perheväkivaltaa, nuoriin kohdistuvaa parisuhdeväkivaltaa on toistaiseksi tutkittu Pohjoismaissa hyvin vähän, mikä puhutti osallistujia.

Esitelmässäni tarkastelin alaikäisiin tyttöihin kohdistuvan seurustelusuhdeväkivallan ilmituloa pahoinpitelyistä tehdyissä rikosilmoituksissa Suomessa. Sibel Korkmaz (Tukholman yliopisto) käsitteli puolestaan nuorten seurustelusuhdeväkivallan eurooppalaista tutkimusta ja esitteli lyhyesti Ruotsissa ensi kertaa käynnissä olevaa nuorten kysely- ja haastattelututkimusta. Esitelmät toivat esiin paitsi seurustelusuhdeväkivaltatutkimusten käsitteellistä, metodologista ja metodista variaatiota, myös nuoriin tyttöihin kohdistuvan väkivallan monimuotoisuutta ja vakavuutta.

Muiden seminaarisessioiden aiheena olivat lasten altistuminen väkivallalle yhteisöissään ja asuinalueellaan (Karin Röbäck de Souza, lapsiasiavaltuutetun toimisto, Tukholma) sekä väkivaltaa kokeneiden lasten psykologisen haastattelun menetelmät (Karin Fängström, Uppsalan yliopisto). Lisäksi yksi sessio perustui kokonaan osallistujien keskusteluun ja kommenttipuheenvuoroihin. Sessio käsitteli parisuhdeväkivaltaa nähneiden ja traumatisoituneiden lasten sijais- ja laitoshoitoa.

Katvealueita ja keskustelunavauksia: kolme nostoa

Kahden päivän seminaarityöskentelyn pohjalta voisi nimetä monia pohjoismaisittain tärkeitä aiheita. Seuraavassa kolme Suomeakin koskevaa huomiota seminaarikeskustelujen pohjalta:

  1. Lasten ja nuorten seurustelusuhteissaan kokema ja tekemä parisuhdeväkivalta on jäänyt paitsioon pohjoismaisessa väkivaltatutkimuksessa.
  2. Sijaishuollossa oleviin lapsiin kohdistuvasta väkivallasta tiedetään edelleen liian vähän.
  3. Lapset voivat altistua väkivallalle myös asuinalueillaan, ja tähän väkivaltaan pitää kiinnittää enemmän huomiota (mm. rasismi; sukupuolittunut väkivalta ja väkivallan uhka; väkivallan näkeminen).

Keskustelunaiheeksi nousi toistuvasti myös kysymys siitä, miten tutkimustieto kytketään aiempaa toimivammin pohjoismaiseen päätöksentekoon ja resurssien kohdentamiseen sekä lasten ja nuorten kanssa työskentelevien työkäytäntöihin. Tätä keskustelua jatketaan mitä todennäköisimmin myös seuraavassa verkostotapaamisessa, joka järjestetään Tukholmassa toukokuussa 2019.

FT Anu Isotalo toimii Turun yliopistossa tutkijana.

Lähestymiskieltoon liittyvät puutteet pitää korjata

Johanna Niemi

Sini Majlander

Julkaistu alun perin Helsingin Sanomissa 10.8.2018

Lähisuhdeväkivalta ja erityisesti naisiin kohdistuvan parisuhdeväkivallan yleisyys on herättänyt paljon keskustelua. Ongelman tunnistamisen lisäksi keskusteluun olisi tärkeä nostaa tehokkaiden puuttumiskeinojen kehittäminen. Tähän velvoittavat myös Suomea sitovat ihmisoikeussopimukset, kuten Suomessa elokuussa 2015 voimaan tullut naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemistä ja poistamista koskeva Istanbulin sopimus.

Kuva: Pixabay

Sopimus korostaa lähestymiskiellon merkitystä väkivallalta suojaamisessa. Suomen laki lähestymiskiellosta tuli voimaan vuonna 1999, ja sitä täydennettiin perheen sisäisellä kiellolla vuonna 2005. Lähestymiskielto voidaan käsitellä rikostutkinnasta tai rikosprosessista erillisenä. Sen voi määrätä käräjäoikeus tai väliaikaisesti poliisi. Kiellon voi hakea suojelua tarvitseva henkilö itse, poliisi, syyttäjä tai sosiaalityöntekijä. Kiireellisissä tapauksissa väliaikainen lähestymiskielto tulee voimaan heti.

Lähestymiskieltoja määrätään Suomessa vuosittain noin 2 000. Tapauksista noin 80 prosenttia koskee perheväkivaltaa. Lähestymiskieltojen taustalla on usein pitkän ja vakavaa väkivaltaa sisältäneen parisuhteen päättyminen. Lähestymiskielto auttaa usein katkaisemaan fyysisen väkivallan, mutta täydellistä suojaa se ei tuo. Puutteita suojaan aiheuttaa se, että väliaikaisten lähestymiskieltojen määrääminen on yhä poikkeuksellista.  Lähestymiskieltoja myös rikotaan toistuvasti.

Kuva: Pixabay

Lähestymiskieltojärjestelmän kehittämiseksi viranomaisia tulisi kouluttaa hyödyntämään väliaikaista lähestymiskieltoa. Lähestymiskielto voitaisiin kytkeä rikosprosessiin siten, että se tulisi viran puolesta voimaan heti rikostutkinnan alkaessa ja sen voimassaoloa tarkasteltaisiin osana rikosprosessia. Tältä osin tarpeellinen lainmuutos olisi yksinkertainen lisäys pakkokeinolain matkustuskieltoa koskeviin säännöksiin. Myös valvonnan tehostamiskeinoja tulee pohtia. Yksi vaihtoehto on elektronisen seurannan eli niin sanotun jalkapannan hyödyntäminen, mitä muutama Euroopan maa jo tekee.

Johanna Niemi , prosessioikeuden professori Turun yliopiston

Sini Majlander,  oikeustieteen maisteri, Legal Counsel, Helsinki

 

 

 

Gender Violence – A Hot Topic?

Johanna Niemi

Recently hiking in the Croatian mountains I thought I was disconnected from everything job-related. I just happened to mention to our local guide, a young man, that I had attended a conference on violence against women in the Balkan area. He thought about it and when we after a while again walked side by side, he cautiously asked whether I know about the Istanbul Convention. An interesting discussion ensued.

                                                                                                                                                                                    Picture:  Pixabay

For those who do not know about the Istanbul Convention, and there is no particular reason to know, it is the Council of Europe Convention on Violence against women and domestic violence, agreed upon in 2011 in Istanbul and in force since 2015. Matters about these issues are regulated in national laws, so basic knowledge that beating your wife or forcing anyone to sex is criminal is enough for most of us. If you know where to call for help, you are well informed.

Well, our guide told us that the Istanbul Convention is a hot topic in the Croatian media and politics, like it is in some other Eastern European countries, such as Poland and Russia. Not that anyone wants to defend wife beaters or sex offenders but the concept of family is a cause for concern. “What?” was my reaction; the Convention is not about family (law). It is gender, explained our guide, there is an assumption that the Convention requires member states to recognize gay marriage.

The truth is that the Convention has no position on who are part of a family. Such a definition has deliberately left out of the Convention. Actually, my critique of the Convention would go the other way: it has been too tightly tied to a heterosexual organization of relations. It is about men and women; it does not pay attention persons with different sex and gender identities, nor to different women and men.

Picture: Pixabay

Even more generally, the Convention does not appear radical at all. The legislative and policy checks it has prompted in the member states have been relevant and good but in no way radical or excessive. Check whether your country has enough shelters, support to the victims, training of professionals, are the criminal definitions up-to-date. The Convention has led to evaluations of laws and practices in many countries and reforms have been implemented. For example, the Nordic countries have assessed their rape laws. Sweden and Iceland have changed theirs to include non-consent as an element of rape. Such assessments and adjustments should have been done notwithstanding the Convention and cannot be regarded as radical at all.

The opposition to Istanbul Convention has been part of the conservative protection of “family values”. Protection of women as victims of violence should not be contrary to such protection of families. Therefore, there is all the reason to ratify the Convention and continue work to improve responses to violence. The discussion in the Eastern European countries may have done a service to this work; it has heightened general knowledge of violence and the need to do something about it. If people know what the Istanbul Convention is, they should also know that there are a number of things we can do about it.

Johanna Niemi is Minna Canth Academy professor and professor of procedural law at University of Turku

 

« Older posts Newer posts »

© 2024 ASLA

Theme by Anders NorenUp ↑