Kuluneena kesänä runsaasti mediahuomiota saaneet jalkapallon MM-kilpailut herättivät minut taas pohtimaan, missä määrin osaaminen on kollektiivista, missä määrin meidän on mahdollista antaa tilaa yksilölliselle erinomaisuudelle. Oletettavasti kummallekin on aikansa ja paikkansa, mutta osaammeko tunnistaa, mitkä arjessa ylläpitämät käytäntömme kannustavat meitä yhteistyöhön toistemme kanssa, mitkä puolestaan saavat meidät tavoittelemaan enemmin omaa etua. Ainakin näissä kisoissa Ranska, Kroatia ja Belgia tähtiä vilisevistä kokoonpanoistaan huolimatta menestyivät yhteistyöllään, kun taas palloilevan maailman palvotuimmat yksilöt Messi, Ronaldo ja Neymar joukkueineen jäivät ilman suurempaa menestystä.

Huippu-urheilussa tavanomainen mantra muistuttaa, että huippujoukkue päihittää joukkueellisen huippuja. Ammattimaisessa joukkueurheilussa menestyksekkääksi nousevat yleensä vain ne joukkueet, joiden jäsenet osaavat pelata hyvin yhteen. Kaikesta ei tarvitse olla samaa mieltä, kaikkea ei tarvitse tehdä samalla tavalla, mutta yhteys työpanosten väliltä on löydyttävä, jotta pallo löytää tiensä jalasta jalkaan. Messin tähtistatus on kiistaton, mutta niin vain hänkin vaikuttaa menestyvän paremmin Barcelonan kuin Argentiinan paidassa, kun katalonialaiset pelikaverit osaavat tukea häntä omalla osaamisellaan juuri oikealla tavalla.

Ristiriitojakin esiintyy, kun osaavat yksilöt yrittävät löytää toisensa. Niin joukkueurheilussa kuin monilla muillakin toimialoilla yksilöt kilpailevat keskenään asemasta alan parhaana osaajana ja samalla paikasta rahakkaammilla asiantuntijamarkkinoilla. Monesti kuitenkin alalla kuin alalla organisaation menestystä määrittää se, miten hyvin työntekijät tulevat toimeen keskenään, miten hyvin heidän yhteistyönsä sujuu sekä miten heidän sosiaalinen ja ammatillinen osaaminen tukevat toisiaan. Oman työyhteisön ryhmädynamiikan kehittämisen kannalta on tärkeää tunnistaa, mitkä voimat ajavat meitä huippujoukkueen suuntaan, mitkä taas tekevät meistä vain joukkueellisen huippuja.

Tutkimme Turun kauppakorkeakoulun johtamisen ja organisoinnin oppiaineessa Työsuojelurahaston rahoittamassa TYÖ2-hankkeessa  yhteistyön työyhteisöjä. Tässä neljään osaan jaetussa kirjoitusten sarjassa leikittelen erilaisilla ajatuksilla siitä, mitä on yhteisöllisyys ja minkä varassa se rakentuu ja miten sen rakentamiseen voi osallistua. Tämä ensimmäinen kirjoitus, työyhteisöviisaus #1, keskittyy siihen, miten tarve tehdä yhteistyötä pitäisi saada selkeämmin esiin toimialalla kuin toimialalla.

Työyhteisöviisaus #1 – Yhteistyön tarve selkeämmin esiin

Jotta yhteisöllisyyden kokemuksen on mahdollista muodostua, työntekijöiden on organisaation toimialasta ja toimintaympäristöstä riippumatta ensin tunnistettava se, että yksin on mahdotonta menestyä. Tai ainakin se, että yhdessä menestyisimme vielä paremmin. Joukkueurheilussa yhteistyön tarve on hyvin läpinäkyvä, kun sooloilu harvoin tuottaa toivottua tulosta. Toisenlaisilla toimialoilla yhteistyön vaatimus ei ole yhtä lailla itsestään selvä. Työtä tehdään kukin omissa työhuoneissaan, usein vielä maantieteellisesti hajallaan, jolloin erehdymme herkästi ajattelemaan työmme olevan itsenäistä ja joskus jopa vain itsestä riippuvaista. Kuitenkin kun Matti jättää työtehtävänsä retuperälle, konkretisoituu työtehtävämme kollektiivinen luonne siinä, miten paljon enemmän Minna ja muut kollegat joutuvat silloin ahkeroimaan.

Samoin vaikka monenlaisilla työtä ja työolosuhteita kehittävillä foorumeilla peräänkuulutetaan vahvempaan yhteistyön ilmapiiriin, jotta työntekijät voisivat paremmin ja jotta organisaatio tekisi parempaa tulosta, silti mielissämme yksilön osaaminen ja erinomaisuus tuntuvat yhä olevan erityisessä arvossa. Ajan hengessä tietotyöläisyys ja asiantuntijaorganisaatiot vain lisäävät harhaamme yksilön erinomaisuudesta. Keskinäistä kilpailua ylläpitävä henki luo luottamuksen sijaan valitettavasti pelon kulttuuria, jossa kollega ei olekaan tuki vaan uhka.

Miten sitten saisimme kiinnitettyä enemmän huomiota yhteistyöhön, sooloilun sijaan? Yhteistyön henkeä voi omalla työpaikallaan vahvistaa lisäämällä läpinäkyvyyttä siihen, mistä organisaation suoritus koostuu. Kun työntekijät tunnistavat kollegoidensa merkityksen omalle työlleen ja koko organisaation työlle, he oppivat arvostamaan ja kunnioittamaan kollegoitaan eri tavalla kuin aikaisemmin. Tällä hetkellä tilanne vaikuttaa liian monella työpaikalla olevan päinvastoin: moni työntekijä kokee työssään uupumista, riittämättömyyttä ja merkityksettömyyttä, kun omien ponnistelujen merkitystä suhteessa organisaation toimintaan on haastava hahmottaa.

Neliosaisen sarjan toinen teksti, työyhteisöviisaus #2, keskittyy siihen, miten yhteisöllisyyden kokemus rakentuu ensisijaisesti työtehtävien parissa, ei niinkään vapaa-ajan riennoissa.

 

Arto Ryömä
Tutkijatohtori
Johtaminen ja organisointi
Turun kauppakorkeakoulu
Turun yliopisto

Twitter: @ArtoRyoma