Jos vedetään muutama mutka suoraksi, voisi sanoa, että mitä yritysten strategioihin tulee, tuhannet suuntaukset voi väljälti kattaa kahdella, osin kovastikin toisiinsa kalahtelevalla sateenvarjolla. Ensimmäisen sateenvarjon alla katsotaan ulospäin: mikä on sellainen markkinarako, joka tarjoaa meille mahdollisuuden voittaa kilpailijamme? Toinen sateenvarjo puolestaan kehottaa itsetutkiskeluun: mitä ainutlaatuisen ylivoimaisia resursseja meillä on?
Käytännössähän toista ei ole ilman toista, mutta mitä strategiakirjallisuuteen tulee, resurssipohjainen ajattelu synnytti aikoinaan melkoisen myrskyn tutkijoiden vesilaseissa. Jo viisikymmentäluvulla eräs naistutkija, Edit Penrose, pyrki väittämään, että yrityksen kasvua määrittävät itse asiassa enemmän yrityksen sisäiset kyvykkyydet kuin markkinat, mutta vasta äänekkäämpien miesten todettua saman asian 1980-luvun loppumetreillä, päästiin väittelemään.
Yksi resurssipohjaisen strategiakirjallisuuden (ns. resource based view) arkkiteksteistä on Jay Barneyn artikkeli vuodelta 1991. Barney tuo siinä laajan lukijakunnan tietoon näppärän VRIN-mallin: yrityksen kilpailuetu syntyy siitä, että sillä on hallinnassaan resursseja, jotka ovat arvokkaita (Valuable), harvinaisia (Rare), muiden kopioimattomissa (Inimitable) ja korvaamattomia (Non-substitutable). Itse VRIN ei sinänsä ollut yksinomaan Barneyn kehittelemä, mutta hänen artikkelinsa nousi aiheen merkkitekstin asemaan siksi, että hän nosti organisaation kyvykkyyden merkittäväksi resurssiksi. Ilman organisaation kyvykkyyttä toimintaa linjaavana resurssina, muista resursseista ei välttämättä saa sen kummempaa irti – organisaation kyvykkyys on se pohjimmainen korvaamaton resurssi, joka ei ole sellaisenaan kopioitavissa mihinkään toiseen organisaatioon.
Olen tällä hetkellä tutkijana BIODIFORM- ja BIODIFUL-hankkeissa. Ensinmainittu on yliopiston profilaatiorahoitus, ja toinen on STN:n rahoittama tutkimushanke, ja molemmissa päämäärä on sama: miten voisimme yhdistää luonnontieteiden puolella syntyneen ymmärryksen elinympäristömme tilasta kauppatieteelliseen tutkimukseen ja vaikuttaa siten lopulta yritystoimintaan? Syynä näihin rahoituksiin on orastava hyväksyntä siitä, että nykyisenlainen talousjärjestelmämme on paitsi tuottanut materiaalista vaurautta isolle osalle ihmiskuntaa, myös keikauttanut planetaariset järjestelmämme siihen asentoon, että ellemme jotain tee, pieni pallomme ei enää kovin kauaa välttämättä säily ihmiselle elinkelpoisena.
Yksi pohjimmainen syy ympäristön nykytilalle kristalloituu, kun mietimme resurssipohjaisen strategiakirjallisuuden syntyä. Voisi sanoa, että kapitalismi löi itsensä lopullisesti läpi Ainoana Oikeana taloudellisen organisoitumisen tapana juuri 1980-luvulla, ja samaan aikaan esille noussut resurssipohjainen ajattelu kiteyttää kapitalismin suhteen ympäristöön. Maapallollamme on olemassa yrityksiä ja resursseja. Yritykset ovat toimijoita, jotka tähtäävät taloudelliseen tuottoon, ja kaikki muu, ihmiset ja luonto ovat resursseja, joiden arvo on siinä, miten ne saa muutettua rahaksi.
Resurssillahan ei ole itseisarvoa. Kun jotain asiaa pitää resurssina, siihen sisältyy ajatus siitä, että kyseisellä asialla on merkitystä vasta kun sillä tai sille tekee jotain, mikä muuttaa sen asian rahaksi – tai ainakin joksikin muuksi, mikä koetaan arvokkaammaksi kuin asia luonnontilassaan. Resurssi on arvokas, koska se voi muuttua joksikin, ei siksi, että se itsenään olisi arvokas. Metsä on arvokas resurssi, koska puut voi myydä. Hyvinvoiva henkilöstö on arvokas, koska se tekee tuottavampaa työtä. Luovuus on arvokasta, jos siitä syntyy kannattavasti tuotteistettavissa oleva innovaatio.
Vaikka resurssipohjainen strategiakirjallisuus onkin ihmiskunnan historiassa varsin nuori, itse asenne on varmasti yhtä vanha kuin ensimmäinen apinakäsiemme tuottama työkalu. Olemme selvinneet yhdeksi lajiksi melko hyvin juuri siksi, että osaamme katsoa ympärillämme olevia asioita, ja miettiä mitä hyötyä niistä meille voisi olla. Siinä missä esimerkiksi hevoset näkevät kaiken ympäristössään potentaalisina uhkina (postilaatikossa on ihan varmasti tiikeri piilossa), me ihmiset näemme ympäristön asioina, jotka voimme taivuttaa hyödyksemme.
Kun elimme kättemme työstä keskellä susien kansoittamaa pimeää metsää, tämä ihmisen taipumus oli vallankin hyödyllinen. Ongelmaksi tämä taipumuksemme on kehkeytynyt vasta nyttemmin, kun globaalilla tasolla useampi ihminen kuolee ylipainoon kuin aliravitsemukseen. Iso kysymys meille tutkijoille, jotka yritämme pohtia ympäristön kannalta parempia liiketoiminnan mekanismeja onkin se, tulisiko meidän yrittää hyödyntää tätä pohjavirettämme, vai taistella sitä vastaan?
Lähdemmekö tielle, jossa osoitamme öttiäisten arvon sillä, että ne pölyttävät kasveja, jotka tuottavat ruokaa sekä meille että ruokaeläimillemme, vai pyrimmekö pysäyttämään hyönteistä läimäyttämässä olevan käden ihastelemalla värien kirjoa ötökän siivissä? Sanommeko metsän olevan arvokas, koska se tarjoaa ihmisille virkistystä, mikä tekee ihmiset paremminvoiviksi yksilöiksi ja työntekijöiksi, vai osoitammeko itseisarvona kuntan ihmeellistä elonkirjon monimuotoisuutta? Laskemmeko taloudellisen arvon sille työlle, mitä madot tekevät pitäessään maaperän viljelykelpoisena, vai saammeko ihmiset katsomaan luontoa silmin, jotka näkevät sen arvon kauneutena ja elämänä?
Koska aikaa maapallon pitämiseen ihmiselämälle suotuisana ole enää liialti, vastaus varmaankin on, että taistelua on käytävä monilla rintamilla ja monista lähtökohdista. On osoitettava luonnon monimuotoisuuden hyöty, ne resurssit, joita emme takaisin saa ne kertaalleen tuhottuamme. Samalla on kuitenkin yritettävä myös muuttaa arvojamme. On olemassa runsaasti asioita, joiden arvoa ei voi mitata taloudellisesti, eikä siinä, miten ne lisäävät ihmisen materiaalista hyvinvointia. Meidän on niin yksilöinä, yrityksiä kuin yhteiskuntinakin otettava resurssipohjaisen ajattelun silmälaput pois, ja tunnistettava vaalimisen arvoiset asiat – nekin, joista ei ole meille mitään hyötyä.
Kirjoittaja (KTT) aloitti Turun kauppakorkeakoulun johtamisen aineessa tammikuussa 2022. Hänen kansainväliseen liiketoimintaan vuonna 2018 tekemänsä väitöskirja käsitteli digitalisaation vaikutusta strategioinnissa käsiteltävään epävarmuuteen, ja sai Turun yliopistoseuran väitöskirjapalkinnon. Tällä hetkellä Milla perehtyy ympäristötutkimuksen ja kauppatieteiden yhdistämiseen ja sitä myötä maailman pelastamiseen.
Milla Unkila
