Paraneeko tutkimalla?

Syöpä on sanana pelottava. Se on myös asia, jonka moni suomalainen omakohtaisesti joutuu kohtaamaan jossain elämänsä vaiheessa. Onneksi syövän hoito on viime aikoina edennyt isoin harppauksin ja moni sairastunut paranee siitä. Lisäksi nekin, joita ei voi täydellisesti parantaa saavat usein elää pitkään kehittyneiden hoitojen ansiosta. Tässä kirjoituksessa kerromme, miten johtamis- ja organisaatiotutkimus on omalta osaltaan mukana syöpätutkimuksen ja -hoidon kehittämisessä.

Mistä koostuu hyvä syöpätutkimus?

Syöpätutkimus kattaa useita eri osa-alueita, jotka liittyvät syöpien ehkäisyyn, diagnostiikkaan, hoitoon ja hoitojen jälkeiseen seurantaan. Tässä kokonaisuudessa tarvitaan tietoa ja taitoja potilastyöstä, diagnostiikkaan liittyvästä kuvantamisesta aina syöpien molekyylitason mekanismeihin asti. Syöpätutkimus perustuukin pitkälti hyvin monien eri alojen asiantuntijoiden huipputason osaamiseen. Samalla se edellyttää pitkäjänteistä eri tieteenalojen rajat ylittävää yhteistyötä.  

Keskiössä translationaalinen tutkimus

Keskeistä syöpätutkimuksessa on kliinisen tutkimuksen eli potilaslähtöisen tutkimuksen ja perustutkimuksen eli syöpään keskittyvän tutkimuksen yhdistäminen. Lääketieteen kentässä tätä kutsutaan translationaaliseksi tutkimukseksi. Termillä tarkoitetaan koko tutkimusketjua perustason molekyylien tutkimisesta laboratoriossa aina potilaan hoitoon asti. Translationaalinen tutkimus on monitieteistä ja ylittää tieteenala-, organisaatio- ja ammattikuntarajat. Keskeistä on tutkimuksen kaksisuuntaisuus: yhtäältä perustutkimustietoa hyödynnetään kliinisessä tutkimuksessa ja toisaalta perustutkimus tarvitsee potilasnäytteitä ja tautimalleja laboratoriotasolla, kun selvitetään syövän solu- ja molekyylitason mekanismeja.  Translationaalinen tutkimus on välttämätön edellytys uusien hoitomuotojen saattamiseksi potilaiden käyttöön nopeammin ja vaikuttavammin.

Suomessa translationaalista tutkimusyhteistyötä on aiemmin pyritty edistämään luomalla sitä mahdollistavia rakenteita samalla kun yhteistyötä haittaavia esteitä on lähdetty purkamaan. Yksi konkreettinen esimerkki tukimuodoista on kansallisen ja alueellisten syöpäkeskusten muodostaminen ja rahoitusinstrumenttien (esimerkiksi Syöpäsäätiön myöntämä tutkimusrahoitus) luominen.

Tutkimusyhteistyö vaatii muutakin kuin pelkkää tahtoa

Yleisesti on organisaatiotutkimuksen perusteella tiedossa, että rakenteet eivät automaattisesti synnytä yhteistyötä. Yhteistyö  vaatii toimiakseen organisaation tukea, eri osapuolten tahtoa, ajallisia ja rahallisia resursseja. Käytännössä translationaalisen tutkimuksen esteenä ovat eri tutkimusalojen erilaiset käytännöt, perinteet, aikataulut ja tavoitteet. Yhteistyötä hankaloittaa sisään rakennettu paradoksi, jossa tutkijan tulee toisaalta omata erityisosaamista tietystä kapeasta tematiikasta ja toisaalta samanaikaisesti ymmärtää laaja-alaisesti alansa liittyvää tutkimusta, jotta pystyy ymmärtämään myös muiden alojen erikoisosaajia.

Translationaalisen tutkimuksen haasteena on yhä hajanaisempi tutkimuksen rahoitus sekä kasvavat vaateet esimerkiksi tutkimuslupamenettelyille. Lääketieteessä perustutkimus keskittyy yliopistoihin, joissa rahoitus on kasvavasti ns. ulkoista ja hankepohjaista. Tämä tarkoittaa, että tutkijan on haettava uuteen ideaansa rahoitus niin omaan kuin muidenkin tutkimusryhmän jäsenten palkkaan samoin kuin tarvittaviin muihinkin resursseihin. Kliinistä tutkimusta taas hankaloittaa terveydenhuollon tiukkenevat resurssit, jolloin lääkärien mahdollisuuksia käyttää aikaansa tutkimukseen vähenee, kun kaikki liikenevät lääkärit tarvitaan potilastyöhön.

Näiden haasteiden ratkaiseminen ei ole yksikertaista ja tuskin löytyy yhtä ihmelääkettä mikä ratkaisisi koko vyyhdin. Keskeistä on yhtäällä resurssien suunnittelu ja rakenteiden kehittäminen kuin arkisessa työssä pienempien, mutta vaikuttavien muutosten hakeminen ja kehittäminen. Translationaalisessa tutkimuksessa on keskeistä, että kommunikaatio ja yhteistyö toimii eri rajapintojen välillä. Osaltaan organisaation tasolla voidaan kehittää toimintamalleja joissa arkisessa työssä mahdollistetaan, että näillä rajapinnoilla on kohtaamisia ja vuorovaikutusta.

Mentoroinnilla uusia alkuja

Mentorointi on useissa tutkimuksissa toimivaksi todennettu tapa tuoda eri aloilta tulevia asiantuntijoita yhteen. Kehittämismenetelmänä se on yksinkertainen, kevyt ja helposti toteuttava. Turun kauppakorkeakoulun ja Läntisen Syöpäkeskuksen yhteisessä Ristiinmentorointi verkostomaisen tutkimusyhteistyön kehittämisessä –hankkeessa edistetään syöpätutkimusta tuomalla yhteen perustutkijoita ja kliinikkoja. Ristiinmentorointi-termillä haluamme korostaa nimenomaan tätä poikkitieteellisestä asetelmaa erotuksena perinteisiin mentoroinnin asetelmiin, jossa toinen osapuoli on toista kokeneempi.

Hankkeen tavoitteena on kehittää uusia keinoja syöpätutkimuksen asiantuntijaverkostojen toimivuuden parantamiseksi sekä ymmärtää mentoroinnin vaikutuksia ja mahdollisuuksia pitkälle erikoistuneen asiantuntijatyön kehittämisessä. Pyrimme luomaan molemmin puolin ymmärrystä erilaisista työnkuvista ja saada käyttöön hiljaista tietoa. Samalla luodaan mahdollisuuksia lääketieteen tutkimusyhteistyön käytäntöjen kehittämiseen ja tehdään erilaisia työkulttuureja tutuiksi.

Tutkimushankkeessa keräämme laajasti erityyppistä aineistoa mentorointiin osallistuvilta henkilöiltä ja organisaatioilta.  Hanke toteutetaan yhteistyössä Turun kauppakorkeakoulun ja Läntisen Syöpäkeskuksen kanssa ja pyrkimyksenä on saada mentoroinnista pysyvä toimintamalli Läntiselle syöpäkeskukselle. Turun kauppakorkeakoulusta hankkeen toteuttavat johtamisen ja organisoinnin oppiaine, Centre for Collaborative Research CCR sekä Pan-Eurooppa Instituutti. Kaksivuotista hanketta rahoittaa Työsuojelurahasto.

Kirjoittajat: Anna Karhu hankkeen projektipäällikkö ja Anni Paalumäki tutkimushankkeen vastuullinen tutkija