Kuukausi: marraskuu 2018

Anna Kuismin

1800-luvulla suomalaisissa sanomalehdissä julkaistiin ns. maaseutukirjeitä. Laura Starkin mukaan paikallisten uutisten lisäksi kirjeenvaihtajat kattoivat laajan valikoiman erilaisia aiheita: ”useimmiten raportoitiin säästä, sadonkorjuusta ja katovuosista, markkinoista, sairauksista ja epidemioista, rikoksista, väkivallasta, tulipaloista ja onnettomuuksista, rahan puutteesta, almujen lahjoitta­misesta köyhille, yrityksistä hävittää susia, nuorten koulutuksen tilasta, paikallisten kirkkojen rakentamisesta, juoppouden kiroista sekä viinan kotipolton eduista (ja useimmiten) haitoista. Maalaismiehet myös valittivat maaseudun naisten ja nuorison pröystäilystä ja kalliista muoti­vaatteista.”

Starkin mukaan kirjoittajien yhtenä motiivina oli halu kuvailla, miten kirjoittajan kotipitäjässä otettiin askeleita kohti modernia kehitystä ja sivistystä. Usein oma pitäjä esitettiin parempana kuin naapuripaikkakunta. Toisaalta kansanihmiset tarttuivat sanomalehti­julkisuuden tarjoamaan tilaisuuteen tuoda paikalliset valtakamppailunsa pitäjän sisältä kansalliselle areenalle.

Tarkastelen seuraavassa paria polemiikkia, joissa sivutaan nurkkasihteereitä ja heidän mainettaan. Molemmissa puhutaan sekä aidasta että aidan seipäästä, esitetään kärjekkäitä kannanottoja ja takerrutaan toisen osapuolen sanoihin – aivan kuten nykyisissä nettikeskusteluissa.

Lakikirjat, turhat riidat ja nurkkasihteerit

Nimimerkki A. K. kirjoittaa Suomettaressa 13.5.1853, että Juvan käräjille on tuotu noin 600 juttua. Käräjille mennään usein vääristä tai vähäpätöisistä asioista, väittää A.K. ja valittaa lakiasioiden huonoa tuntemusta:

Lain taito on täälläpäin aiwan huono, eikä saatakkaan olla suuri, koska harwassa talossa löytyy lakikirjaa; moni ei myöskään uskalla hankkia eikä lukea lakikirjoja. Aiwan kummia kokemuksia olen tämän suhteen tehnyt, joista woipi päättää, miten typeröitä luuloja kansan seassa wielä on wallalla. Kuka tuota uskoisi, että esim. lain tutkiminen ja tunteminen talonpojilta, paremmin kuin muiltakaan säädyiltä Suomenmaassa, olisi kielletty, olleteki kuin meillä löytyy suomenkielisiä lakikirjoja, usiamman laatuisiaki kirjakaupoissa ostettawina?

Suometar 13.5.1853

Harva uskaltaa lainata lakikirjaa, muka sakkojen pelosta – näin outoja luuloja A.K. oli Juvalla kohdannut. Hänen mielestään tämän kaltaisten epäluulojen herättäjiä ovat renttuherrat ja nurkkaherrat, jotka elävät kansan tyhmyydestä ja taitamattomuudesta. ”Näiden riiwattu suku se on, joka kansaan kokee penata milloin mitäkin, että elatuskeino heiltä ei loppuisi; sillä kuta raakaisempi kansa on, sitä onnellisemmat mainitun laiset walistuksen ylläpitäjät owat.”

A.K. korostaa, että talonpoikien kannattaisi hankkia lakikirjoja ja monenlaisia muitakin kirjoja, jonka seurauksena katoaisivat ”kaikki nurkkariiwalit, kaikki tyhjät käräjän käynnit, raakaiset tanssin pidot, kortinlyönnit j. m. s.” Kirjoittaja arvioi, että paitsi menetettyä työaikaa – käräjiin menee vuodessa kymmenen viikkoa – turhiin riitoihin Juvalla kuluu noin 17000 ruplaa. Tämä raha voitaisiin käyttää kouluihin ja kirjoihin.

Nimimerkki J. L–n vastasi kirjoitukseen Suomettaressa 17.6.1853. Hän ei ollut tavannut Juvalla ihmisiä, jotka pitäisivät lakikirjoja kiellettyinä. J. L–n:n mielestä renttuherra on käynyt koulua mutta sortunut juoppouteen ja elää erotettuna siistimmästä herrasväestä. Tällaisia herroja Juvalla ei ole. Nurkkaherroja hän ei tunne, mutta Juvalla on kyllä ”suottaherroja”, jotka herrastelevat kuka milläkin asialla. Monella heistä on juttuja käräjillä. Suottaherrat juurruttavat ihmisiin intoa käräjänkäyntiin, kirjoittaa J. L–n. Tässä hän tulee yhtyneeksi A.K.:n väitteeseen. Lakikirjojen suhteen hän on eri mieltä. Hän kysyy, tahtooko A. K. määrätä lakikirjoja kansalle lukutaidon opetuskirjoiksi – mitä siitä tulisi, jos yksinkertaisella kansalla olisi vain ”ihmisten kirjoittamat lakikirjat jokapaiwäisenä ojennusnuorana?” Jos A. K:ta vaadittaisiin selostamaan lainopillisten kirjain sisältöä, hänen yrityksensä varmaankin jäisi kesken. Talonpoika voi toki lukea lakikirjoja ja asetuksia, kunhan se ei johda siihen että hänestä tulee suottaherra tai itseviisas, mutta huonomman lukijan on parasta ottaa avukseen lainoppinut. Sitä paitsi riidanhalu poistuu lukemalla Raamattua, opastaa J. L–n.

A.K.:n ”Nöyrä wastaus J. L–n:lle” julkaistiin Suomettaressa 12.8.1853. A.K. ihmettelee, miksi hänen kirjoituksensa on saanut J. L – n:n parkaisemaan niin kovaa ja tekemään sekä asiaan kuuluvia että asiasta poikkeaviakin muistutuksia. A.K. halusi tuoda esiin, että renttuherrat kaikkialla maassa hyötyvät talonpoikien pitämisestä pimennossa:

(–) sanon ainoastansa lyhykäisesti renttuherroiksi kaikkia niitä, jotka kieltäwät meiltä walistusta, jotka oman woiton pyynnöstä wihaawat meidän siwistyttämistä, jotka ikänkuin luulewat Jumalan luoneen meidät heikommillahengen lahjoilla, ettemme walistusta woisi kantaa, niinkuin muut eli he itset, ja että tämmöisiä ystäwiä löytyy kyllin seassamme, joiden puheen partena tawallisesti on: tee talonpojalle oikein, mutta ei milloinkaan hywää, sitä ei kiellä kukaan, joka wähänkin on kuullustellut asian haaraa maassamme, ja nämä owat, jotka ylläpitäwät ja mielellänsä näkewät, että me talonpojat riitelemme, waikka wanhoista saappaan warisista, niin kuin tiedän muutamassa Juwan rajapitäjässä ei kauwan sitten tapahtuneen.

Lakikirjoista A.K. kirjoitti siksi, että niitä lukemalla talonpoika voisi ajaa itse asioitaan turvautumatta renttuherrojen apuun.

J. L–n jatkoi polemiikkia Suomettaressa 26.8.1853. Vaikka A.K. oli korostanut kirjoittavansa nurkkakirjurikysymyksestä yleensä, J. L–n pysyttelee Juvan tilanteessa. Hänen mukaansa ”ne wähät herrasmiehet, jotka pitäjässämme nykyään asuwat, owat niin hywäntahtoisia, että he kyllä neuwowat talonpoikaa oikeassa asiassa (–).”. Hän piikittelee A.K.:ta, joka oli siteerannut herrojen puheenpartta ja osoittaa näin olevansa oppineempi kuin polemiikin toinen osapuoli:

Ihmeteltäwä on kuitenkin, kuin A. K., niinkuin umpi suomalainen, taisi suomentaa sen herrasmiehiltä ennen wanhaan yleisesti käytetyn ruotsalaisen puheen parren: gör åt Bonden rätt, men aldrig godt, (Tee talonpojalle oikein, mutta ei milloinkaan hywää,) sillä muka näyttääksensä herrasmiesten wielä olewan siinä luulossa, että talonpojat eiwät ansaitse herrasmiehiltä mitään hywätekoa; luultawasti oli hänellä tämän wastauksen kokoonpanossa joku ruotsinkielen taitawa apuna.

J. L–n palaa vielä kysymykseen lakikirjojen lukemisesta. Hän halua estää ketään lukemasta lakikirjoja, mutta omantunnon laki Jumalan kymmenen käskyä ovat olennaisia ohjenuoria seurattaviksi. ”Ahneus, haureus ja kiukku synnyttävät riitoja, siinä kolme renttuherraa!” Kansakoulujen perustamisen tärkeydestä hän on samaa mieltä.

Nurkkasihteeri Nummen pitäjässä

Sanomia Turusta -lehdessä julkaistiin 7.2.1873 kirje ”Nummen pitäjästä”. Kirjoittaja paheksuu sitä, että kuntakokoukseen oli tullut äänioikeutta vailla olevaa väkeä. Tähän syypäänä ovat paikkakunnalla oleskelevat nurkka-sihteerit, jotka ”suurella lain-taitawuudellansa, matkaansaattawat naurettawaa oikeuden käyntiäkin kunnassa.”

Vastine julkaistiin 21.2.1873. Siinä edellistä kirjoittajaa nimitetään ”Nummen kukoksi”, joka on herännyt oltuaan vaiti monta vuotta, mutta korottanut nyt äänensä ”wuodattaaksensa sitä sappea, jota hän pitkän ajan on pitänyt siinä kuoressa, joka peittää tuon taitawan laulajan muutoin heikkoja luonnonlahjoja.” Kirjoittaja selittää osallistumistaan kokouksiin seuraavalla tavalla:

Wiime wuoden alussa kuulutettiin ylimääräinen kuntakokous N. pitäjässä, jossa oli määrä walita wierasmies waarinpitäjälle eli kontrollörille n. k. Kairisten wiinapolttimosta. Kokous ei ollut lailliseen aikaan kuulutettu, waalitoimitus tapahtui muutoin niin ja näin sekä päättyi, muutamain henkilöiden harrastuksesta, sillä tawoin, että se mies, joka siihen asti oli pitänyt wirkaa, tuli, mutta ääniluku oli yhtä iso (158), pois tungetuksi ja eräs suutari hänen sijaansa wirkaan asetetuksi. Tuo pois tungettu ja wääryydellä kohdeltu henkilö tietysti ilmoitti tyytymättömyyttä ja pyysi minua kirjoittamaan walituskirjaa herra Kuwernöörille, jonka myöskin tein.

Kuvernööri oli kumonnut kunnallishallituksen päätöksen ja määrännyt uuden vaalin pidettäväksi, selittää vastineen kirjoittaja. Hän kokee kirjoituksen loukkaavana ja harkitsee asiassa oikeustoimia. Vastineen lopussa hän selittää kirjoitustöidensä laatua:

Sitä paitsi saan tiedoksi antaa, että minä oleskellessani N. pitäjässä elätin itseni ansiolla, jonka sain kirjoitustöillä wirastoille, joihin ”Nummen kukko” tuskin saapi pistää nokkaansa, kun ”Nummen kukko” sitä wastoin samaan aikaan kulki nurkasta nurkkaan tekemässä testamentteja, kalunkirjoituksia ja welkakirjoja sekä toimittamassa huutokauppoja ynnä muuta ja siis lienee enemmän kuin minä ansainnut häwäistysnimen

”Nurkkasihteeri”

Sanomia Turusta 21.2.1873.

Polemiikista käy siis ilmi, että kumpikin kirjurina toiminut haukkui toista nurkkasihteeriksi. Olisiko kiistan yhtenä syynä kilpailu kirjurin töistä?

1800-luvun polemiikkeja seuratessa syntyy samanlainen vaikutelma kuin nykyisestä nettikeskustelusta: molemmissa on tahallisia tai tahattomia väärinymmärryksiä, asian vierestä puhumista, kärjistystä ja puhetta loukkauksista. Nummella toimineiden kirjureiden kiistaan liittyy toimittajan huomautus, joka tuo mieleen nykyisten keskustelupalstojen moderaattorien tehtävän:

Edellä olewalta wastauskirjeeltä emme ole saattaneet kieltää tilaa lehdessämme. Mutta sen ohessa toiwomme kuitenkin, ett’ei lehden ahtaita palstoja enää ahdisteta sellaisilla ikäwillä rettelöillä, joissa riitaweljet molemmin puolin sopimattomasti solwaawat toisiansa, ja jotka eiwät millään tawalla huwita eikä hyödytä sanomain muita lukijoita. – Erään lähettäjän mainitseman asian olemme jättäneet julkaisematta, koska se wielä on riidanalainen.

(Sanomia Turusta 21.2.1873)

Lähteitä:

Laura Stark, Sanomalehtien maaseutukirjeet. Itseilmaisun into ja lehdistön portinvartijat. Teoksessa Kynällä kyntäjät. Kansan kirjallistuminen 1800-luvun Suomessa. Toim. Lea Laitinen & Kati Mikkola. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 2013, 145–177.

Sanomia Turusta 21.2.1873

Marianne Vasara-Aaltonen

Projektin aiemmissa blogikirjoituksissa on käsitelty muun muassa maallikkoasioitsijoita, jotka usein hoitivat monenlaisen muun työn ohella oikeudellisia asioita – milloin rehdisti, milloin vähemmän rehdisti (ks. esim. Anna Kuisminin kirjoitus nurkkasihteereistä ja Mia Korpiolan kirjoitus asioitsija Frans Hannilasta). Aivan 1800-luvun lopulla oppineiden asianajajien määrä etenkin Helsingissä nousi merkittävästi, mutta heikommassa asemassa olevilla ihmisillä ei ollut kuitenkaan varaa turvautua ammattiapuun, ja niinpä köyhän henkilön ainoa apu oli usein ns. nurkkasihteeri tai viina-advokaatti, joka ei aina toiminut moitteettomasti (ks. myös Kirsi Vainio-Korhosen kirjoitus vankien tarjoamasta oikeudellisesta avusta). Tilanne korostui 1800-luvun lopulla, kun lisääntyvä kaupunkiväestö ja työväestö kohtasi uudenlaisia oikeudellisia ongelmia. Tämä ongelma oli havaittu monissa muissa maissa jo edeltävinä vuosikymmeninä, mutta 1880-luvulla Suomessakin heräsi kysymys julkisen oikeusavun järjestämisestä.

Östra Nylandin artikkelista ”Rättvisa åt den fattige” 3.11.1883, s. 2.

Ensimmäinen sanomalehtimaininta köyhäinasianajokysymyksestä löytyy Helsingfors Dagbladista 6.10.1883 (s. 3) lyhyessä jutussa suunnitelmista perustaa köyhäinasianajajan virka Tukholmaan. Kahta viikkoa myöhemmin 20.10.1883 (s. 2) myös Åbo Tidning tarttui samaan aiheeseen. Pidemmin asiaa käsiteltiin liberaalissa Helsingfors Dagbladissa[1] 30.10.1883 (s. 2) artikkelissa, jossa mainittiin Tukholman suunnitelmat sekä kokemuksia Göteborgista, jonne köyhäinasianajajan (fattigsakförare) virka oli perustettu jo vuonna 1873. Lopuksi lehti huomautti, että Suomessakin suurimmissa kaupungeissa olisi syytä pohtia köyhäinasianajajan viran perustamista. Muutamaa päivää myöhemmin, 3.11.1883, Östra Nyland oli samalla asialla artikkelissa ”Rättvisa åt den fattige” (s. 1-2), jossa kuvailtiin Ruotsin tilannetta, muistutettiin viina-advokaattien haitoista nimenomaan köyhille ihmisille ja kehotettiin suomalaiskaupunkejakin köyhäinasianajon järjestämiseen. Joulukuussa Morgonbladet (8.12.1883, s. 3), Hufvudstadsbladet (11.12.1883, s. 6) ja Nya Pressen (23.12.1883, s. 3) kertoivat köyhäinasianajon järjestämisestä Tukholmassa.

Seuraavan kerran asia nousi lehdistössä suuremmin esille toukokuussa 1884, kun Helsingfors Dagblad julkaisi 1.5. (s. 2) kirjoituksen köyhäinasianajon tarpeesta. Esille nostettiin nimenomaisesti kysymys tasa-arvoisuudesta lain edessä:

”Jemlikhet inför lagen har allt ifrån hedenhös varit en vigtig princip i den svensk-finska rätten, liksom ock fordran att lagens skydd skall vara tillgängligt lika väl för den fattige som för den rike, för daglönaren liksom för ministern. För att denna grundsats skall i någon mån kunna praktiskt förverkligas, fordras dock framför allt, att icke okunnigheten om lagens bud och omöjligheten att får nödigt biträde vid uppfyllandet af dess föreskrifter skola för någon hindra ernåendet af hans rätt.”

Viitaten lehden edellisen syksyn juttuun todettiin, ettei huoli vähävaraisten oikeudellisen avun saannista vielä kuitenkaan ollut kantanut hedelmää. Lopuksi lehti vielä huomautti, että nimenomaan pääkaupungin kaupunginvaltuutettujen odottaisi tarttuvan tähän kysymykseen.

Kesä ja alkusyksy 1884 olivat lehdissä hiljaiseloa oikeusapukysymyksen suhteen. Seuraavan kerran asia nousi esille saman vuoden marraskuussa, kun useat lehdet uutisoivat lukuisien helsinkiläisten kaupunginvaltuustolle tekemästä aloitteesta (petition), jossa ehdotettiin kahden köyhäinasianajajan palkkaamista kunnan varoista Helsinkiin (mm. Folkwännen 5.11.1884, s. 2). Tämän jälkeen sanomalehdissä seurattiin vuonna 1885, kuinka tehtävään asetettu komitea esitti kaupunginvaltuustolle yhden köyhäinasianajajan palkkaamista Helsinkiin, ja kuinka tammikuussa 1886 tehtävässä aloittaa juris kandidat Gustaf Sucksdorff. Tammikuussa köyhäinasianajajan palveluita mainostettiinkin jo lehdissä (mm. Finland 23.1.1886, s.1).

Helsingin köyhäinasianajajan mainos, Finland 23.1.1886, s. 1.

Lehdissä ei kuitenkaan raportoitu sitä, mitä oikeusapukysymyksen ympärillä tapahtui vuoden 1884 aikana. Miten lehdissä esitetystä huolesta päädyttiin siihen, että 42 kaupunkilaista oli allekirjoittanut kaupunginvaltuustolle tehdyn aloitteen? Helsingfors Dagblad heitti kirjoituksessaan pallon Helsingin kaupunginvaltuustolle vappuna 1884. Mutta itse asiassa aihetta oli ehditty käsitellä ja valmistella jo aiemmin keväällä toisaalla: vastaperustetussa Suomen Naisyhdistyksessä.

Suomen Naisyhdistys (Finsk Kvinnoförening) perustettiin Helsingissä 20.2.1884 – tosin aluksi nimellä Yhdistys naisen aseman parantamiseksi. Hankalaksi koettu nimi muutettiin kuitenkin Suomen Naisyhdistykseksi jo saman kevään aikana. Naisyhdistyksen taustalla oli vuotta aiemmin perustettu naisten keskusteluyhdistys. Kansainvälisen naisliikkeen ajatukset olivat kantautuneet Suomeen ja ne saivat vastakaikua myös täällä. Naisyhdistyksen toiminta tähtäsi naisen aseman parantamiseen yhteiskunnassa kiinnittämällä huomiota mm. naisten koulutukseen, työskentelymahdollisuuksiin ja oikeuteen tehdä itseään ja omaisuuttaan koskevia päätöksiä. Tavoitteena siinsi myös naisten valtiollinen äänioikeus. Näitä ja muita teemoja yhdistys nosti keskustelukysymyksiksi ja esitelmäaiheiksi. (Korppi-Tommola, Aura (toim.), Tavoitteena tasa-arvo: Suomen Naisyhdistys 125 vuotta, SKS, Helsinki 2009, s. 12-15).

Yksi keskustelukohdista yhdistyksen kokouksessa 2.4.1884 koski köyhäinasianajajan palkkaamista Helsinkiin. Yhdistyksen puheenjohtaja Elisabeth Löfgren (1851–1931) alusti seuraavasti:

”Förslag har gjorts att på föreningens initiativ fråga skulle väckas om anskaffandet af en sakförare för obemedlade i Hfors stad. För min del finner jag förslaget beaktansvärdt o. väl kunna falla inom föreningens verksamhet. Sålänge de bestående lagarna fordra både många omgångar o. kostnader af den qvinna, som med stöd af dessa vill förskaffa sig t. ex. boskillnad, äktenskapsskilnad m. m. måste det ovilkorligt anses såsom en förbättring af den obemedlade qvinnans ställning om lagens skydd, sådant denna är, göres för henne tillgängligt. Jag har förskaffat mig upplysningar om fattigsakförare institutionen i Göteborg,[2] men förr än jag kan meddela Föreningen de upplysningar jag erhållit får jag fråga huruvida Föreningen besluter att upptaga denna fråga under diskussion.” (Suomen Naisyhdistyksen pöytäkirjat 1884–1895, Ca:1-Ca:12, Helsingin Kaupunginarkisto; kaikki tulevat viittaukset Naisyhdistyksen pöytäkirjoihin löytyvät tästä samasta kansiosta; alleviivaukset alkuperäisessä pöytäkirjassa.)

Elisabeth Löfgren Charles Riisin viimeistään 1878 ottamassa valokuvassa. Museoviraston kuvakokoelmat, Historian kuvakokoelma.

Oliko ajatus noussut yhdistyksen piiristä vai puheenjohtaja Löfgrenin keskusteluissa muiden henkilöiden kanssa, jää pöytäkirjasta epäselväksi. Kokous joka tapauksessa päätti jatkaa aiheesta keskustelua. Puheenjohtaja luki tietoja Göteborgin sovintolautakunnan (förlikningsnämnd) ja köyhäinasianajajan toiminnasta vuodelta 1883, minkä jälkeen ryhdyttiin keskusteluun. Rouva Kurtén katsoi kysymyksen puhtaasti filantrooppisena[3] jäävän yhdistyksen toiminnan ulkopuolelle. Rouvat Löfgren, Heikel ja muut sen sijaan katsoivat kysymyksen kuuluvan ehdottomasti yhdistyksen toiminnan piiriin, sillä oikeudellinen apu parantaisi nimenomaan köyhän naisen asemaa, ja jos se joitain miehiä samalla auttaisi, niin se ei vähentäisi aiheen merkitystä naisille. Niinpä yhdistys päätti lähestyä Helsingin kaupunginvaltuuston puheenjohtajaa aiheen tiimoilta ja yrittää taivuttaa häntä esittelemään asiaa valtuustolle. Keskusteluja käymään päätettiin lähettää puheenjohtaja Löfgren sekä neiti Ehrnroth.

Paroni Max af Schultén Albert Edelfeltin maalauksessa. Wikimedia Commons.

Seuraavassa kokouksessa 15.4.1884 Löfgren raportoi käynnistä kaupunginvaltuuston puheenjohtajan paroni af Schulténin pakeilla. Tämä oli vaikuttanut kiinnostuneelta ja pitänyt paperit itsellään tutustuakseen aiheeseen tarkemmin. Rouva Heikel tiedusteli, miten asia etenisi – hoitaisiko af Schultén sitä eteenpäin vai pitäisikö asiasta tehdä aloite (petition). Löfgren vastasi yhdistyksen päättäneen edellisessä kokouksessa jättää asian af Schulténin hoidettavaksi, ja tämä oli luvannut neuvotella asiasta juristien kanssa. Heikelin mielestä tähän ei pitänyt tyytyä, vaan olisi syytä tiedustella myös muiden kaupunginvaltuutettujen näkemyksiä. Löfgrenin toistettua kantansa Heikel kuitenkin huomautti, että af Schulténia pitäisi pyytää olla käsittelemättä aihetta kaupunginvaltuutettujen kanssa, ennen kuin lehdissä olisi pohjustettu aihetta suotuisasti. Liian aikaisin esitettynä aloite saatettaisiin jättää huomioimatta. Neiti Hjelt katsoi, että kun asia kerran oli jätetty af Schulténin hoidettavaksi, tulisi tämän myös päättää, mikä olisi otollinen aika lehtikirjoittelulle. Rouva Almberg jatkoi, että yhdistys oli luopunut oikeudestaan valmistella asiaa lehdistön kautta. Rouva Kurtén puolestaan luotti af Schulténin arvostelukykyyn, ettei tämä esittelisi asiaa kaupunginvaltuutetuille, jollei uskoisi asian läpimenoon. Lopulta yhdistys päätti kuitenkin olla yhteydessä uudestaan sekä af Schulténiin että lehdistöön:

”Dervid beslöts: att ånyo meddela sig med Baron Schultén och Föreningen ej anser sig bunden af hans önskningar utan vid första tillfälle taga denne fråga till tals i pressen.”

Naisyhdistyksen pöytäkirjan valossa näyttääkin siltä, että edellä mainittu Helsingfors Dagbladissa kahta viikkoa myöhemmin ilmestynyt pitkä juttu köyhäinasianajon tärkeydestä oli varsin todennäköisesti Naisyhdistyksen naisten aloitteesta – tai ainakin myötävaikutuksella – kirjoitettu. Varsinkin lehtijutun lopussa ollut selvä vinkki kaupunginvaltuutettujen suuntaan viittaa tähän. Naisyhdistys antoikin myöhemmin tunnustusta pääkaupungin lehdille siitä, että ne nostivat yleisempään keskusteluun yhdistyksen herättämiä keskustelunaiheita. (Uranuurtajanaisia: Suomen Naisyhdistyksen 40-vuotisjuhlajulkaisu 1884 – 1924, Helsinki 1924, s. 92)

Seuraavan kerran yhdistys käsitteli aihetta kokouksessaan 14.5.1884. Tuolloin puheenjohtaja luki luonnoksen (koncept) kaupunginvaltuustolle tehtävästä aloitteesta (petition), jonka yhdistyksen jäsenet useiden kaupunkilaisten tuella (med understöd med flere af Hfors kommun) olivat laatineet. Yhdistyksen naiset olivat tyytyväisiä aloitteeseen ja päättivät, että se jätetään kaupunginvaltuustolle sitten kun aika on kaupungin budjetin osalta otollinen – joko vielä keväällä tai tulevana syksynä.  Seuraavassa Naisyhdistyksen kokouksessa 20.5. aloite hyväksyttiin yksimielisesti jätettäväksi ja päätettiin sen toimittamisesta kaupunginvaltuustolle syksyllä. Yksityiskohdista sovittaisiin mahdollisimman nopeasti alkusyksyllä. Lokakuun 6. päivän kokouksessa puheenjohtaja Löfgren luki ääneen luettelon kaupunginvaltuutetuista ja päätettiin keskustella yksittäisten valtuutettujen kanssa, jotta heidät saataisiin kiinnostuneiksi asiasta. Samalla naiset keräisivät allekirjoituksia aloitteeseen. Seuraavassa kokouksessa 29.10.1884 puheenjohtaja kertoi, että hovineuvos Brummer oli ottanut tehtäväkseen jättää anomuksen kaupunginvaltuutetuille. Brummerin mukaan rahatoimikamaria ei tarvinnut konsultoida etukäteen, sillä asiaa valmistelemaan määrättäisiin joka tapauksessa erityinen komitea. Lopuksi kokouksessa luettiin ääneen aloitteen allekirjoittaneiden nimet – näitä ei kuitenkaan merkattu pöytäkirjaan. Kaupunginvaltuusto asetti 11.11.1884 asiaa valmistelemaan komitean, johon kuuluivat varatuomarit Henr. Borenius ja R. Elving sekä senaatinkanslisti J. A. Nordman (Kertomus Helsingin kunnallishallinnosta 1884–1887, s. 42). Elving tosin vaihtui sittemmin varatuomari Karl Bergbomiin.  Komitean mietinnössä vuodelta 1885 on painettuna myös kyseinen aloite sen allekirjoittajineen (Helsingin kaupunginvaltuuston painetut asiakirjat 1885, Utskottsbetänkande i frågan om anställande af fattigsakförare, s. 1-2).

Suomen Naisyhdistyksen pöytäkirja 6.10.1884, Helsingin Kaupunginarkisto. Kuvaaja Marianne Vasara-Aaltonen

Jostain syystä Naisyhdistyksen pöytäkirjoihin ei ole merkattu aloitteen jättämistä kaupunginvaltuustolle, eikä liioin sitä, että valtuusto asetti marraskuussa 1884 komitean valmistelemaan köyhäinasianajajakysymystä. Seuraava maininta köyhäinasianajosta löytyy vasta vuoden 1885 joulukuulta, kun 8.12. pöytäkirjassa kerrataan köyhäinasianajajakysymyksen heränneen yhdistyksessä huhtikuun 1884 kokouksessa ja yhdistyksen aloitteesta jätetyn anomuksen valtuustolle. Yhdistys oli tyytyväinen päätökseen köyhäinasianajajan palkkaamisesta, mutta harmitteli sitä, että asiaa selvittämään asetettu komitea päätti rajata täysin maksuttoman oikeusavun vain tiettyihin olosuhteisiin (”erittäin hellyttäviin tapauksiin” kuten Kertomus Helsingin kaupungin kunnallishallinnosta 1885, s. 107 kertoo), muissa tapauksissa asiakkaan pitäisi maksaa pieni korvaus palveluista. Naisyhdistyksen puheenjohtajan mielestä tämä rajoitti merkittävästi köyhäinasianajosta saatavaa hyötyä, ja oli riski, että valtuusto ei välttämättä jatkossa myöntäisi määrärahaa, jos hyöty jäisi pieneksi. Seuraavana vuonna Naisyhdistys ei enää käsitellyt kysymystä oikeusavusta.

Suomen Naisyhdistyksen lähteiden valossa on selvää, että naisliikkeellä oli merkittävä rooli köyhäinasianajajan viran perustamisessa Helsinkiin 1880-luvun puolivälissä.[4] Siitä huolimatta Naisyhdistyksen aloitteellisuudesta ei löydä tietoa esimerkiksi Helsingin kaupunginvaltuuston lähteistä. Kaupunginvaltuuston pöytäkirja 11.11.1884 mainitsee maistraatille saapuneen köyhäinasianajaja-aloitteen ja nimeää komitean (utskott) selvittämään asiaa, mutta mitään tietoa aloitteen alkuperästä ei mainita (Helsingin kaupunginvaltuuston pöytäkirjat Ca:10, 11.11.1884 §2, Helsingin Kaupunginarkisto). Seuraavana vuonna, 24.11.1885, kaupunginvaltuusto päätti komitean mietinnön pohjalta nimetä lautakunnan (nämnd), jonka tehtävä oli palkata vuodelle 1886 oikeudellisesti koulutettu köyhäinasianajaja. Tässäkään yhteydessä ei palata alkuperäisen anomuksen taustaan (Helsingin kaupunginvaltuuston pöytäkirjat Ca:11, 24.11.1885 §12, HKA). Myöskään kaupungin painetuissa kertomuksissa naisyhdistykseen ei viitata millään tavoin; ainoa maininta hankkeen alkuperästä on 42 kaupunkilaisen allekirjoittama aloite.

Folkwännen 5.11.1884, s. 2.

Myöskään lehdistössä ei vuosina 1884 ja 1885 noteerattu Naisyhdistyksen vaikutusta köyhäinasianajon järjestämisessä. Kun kaupunginvaltuusto otti asian käsittelyyn marraskuussa 1884, useat lehdet uutisoivat ison määrän helsinkiläisiä allekirjoittaneen ehdotuksen (mm. Hufvudstadsbladet 6.11.1884, s. 2; Åbo Tidning 6.11.1884, s. 2; Ekenäs Notisblad 11.11.1884, s. 2). Ainoa painettu tieto Naisyhdistyksen vaikutuksesta löytyy 26.2.1885 Nya Pressen -lehdestä (s. 3), jossa oli painettuna Suomen Naisyhdistyksen vuosikertomus vuodelta 1884. Tätä ei kuitenkaan voi rinnastaa siihen, että lehdissä olisi nimenomaan köyhäinasianajokysymyksen yhteydessä mainittu Naisyhdistyksen aktiivisuudesta. Vuosikertomuksen lomassa tämä oli vain yksi asia monista, eikä liittynyt sanomalehdissä käytyyn keskusteluun oikeuden saatavuudesta. Vasta vuonna 1887 Vasabladet tiesi kertoa (26.3.1887, s. 1), että Helsinkiin oli perustettu köyhäinasianajajan virka Suomen Naisyhdistyksen aloitteesta. Suomen Naisyhdistyksen historiikeissäkin asia jää lähes mitättömän pienelle huomiolle. Yhdistyksen 90-vuotisjulkaisussa mainitaan lyhyesti aloite oikeusavun järjestämiseksi (Tuulio, Tyyni – Halila, Anja: Suomen Naisyhdistys 1884–1974, Helsinki 1975, s. 7-8) ja 125-vuotiskirjassa vielä tätäkin lyhyemmin yhdistyksen toimintaa vuosina 1884–1893 pähkinänkuoressa kuvaavassa jaksossa: ”Helsinkiin saadaan köyhien asianajaja ja perustetaan työnvälitystoimisto […]” (Korppi-Tommola (toim.) 2009, s. 235). Yhdistyksen 25-, 40- ja 100-vuotistaipaleita muistavissa kirjoissa aiheesta ei löydy mitään mainintaa.

Näyttääkin siltä, että vähäinen kiinnostus suomalaisen oikeusavun historiaan ylipäätään on painanut unholaan myös naisliikkeen roolin oikeusavun syntyhistoriassa.[5] Naisliikkeen historiikeissä puolestaan tärkeämmät kysymykset, esim. naisten äänioikeus ovat olleet korostuneemmassa asemassa. Naisten osoittamassa kiinnostuksessa oikeusavun järjestämiseen ei ole kyse kuitenkaan vähäpätöisestä asiasta. Yhdistyksen naiset lobbasivat aktiivisesti kysymystä köyhäinasianajajasta, pohtivat strategiaa, miten asiaa saisi parhaiten edistettyä, ja järjestivät nimienkeruun anomusta varten. Oikeusavun teema oli toki tapetilla muutenkin 1880-luvulla, ja myös ilman Naisyhdistyksen panosta köyhäinasianajajan saamista Helsinkiin tuskin olisi jouduttu odottamaan kovin montaa vuotta. Silti on merkittävä havainto, että oikeusapukysymys oli tärkeä naisliikkeen agendalla ja naiset rupesivat ajamaan sitä tarmokkaasti heti järjestäydyttyään. Tausta-ajatuksena oli nimenomaan köyhän naisen oikeudellisen aseman parantaminen auttamalla tätä mm. perheoikeudellisissa asioissa. Siten se kytkeytyy laajemminkin Naisyhdistyksen yhteiskuntapoliittisiin tavoitteisiin 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä.

[1] Helsingfors Dagbladista lisää ks. Landgren, Lars: ”Kieli ja aate – politisoituva sanomalehdistö 1860–1889”, teoksessa Suomen lehdistön historia 1, Sanomalehdistön vaiheet vuoteen 1905 (toim. Päiviö Tommila), Kuopio 1988, s. 294-300.

[2] Myöhemmästä pöytäkirjasta 20.9.1884 käy toisen asian yhteydessä ilmi, että yhdistyksellä oli kontaktit Göteborgin naisyhdistykseen.

[3] Filantropian noususta 1880-luvun Helsingissä, ks. Åström, Sven-Erik: “Kaupunkiyhteiskunta murrosvaiheessa”, teoksessa Helsingin kaupungin historia, IV osa, ajanjakso 1875–1918, jälkimmäinen nide, Helsinki 1956, s. 267.

[4] Yhdysvalloissa ensimmäiset oikeusaputoimistot perustettiin nimenomaan naisjärjestöjen piirissä 1860-luvulta lähtien. Batlan, Felice, Women and Justice for the Poor: A History of Legal Aid, 1863 – 1945, Cambridge University Press, New York 2015, s. 17-84.

[5] Vertailun vuoksi voidaan mainita, että Yhdysvalloissa puolestaan myöhempi historiankirjoitus tarkoituksellisesti halusi vähätellä naisten roolia varhaisen oikeusavun järjestämisessä. Ks. Batlan 2015, s. 127, 140-144.