Kuukausi: huhtikuu 2021

Marianne Vasara-Aaltonen

Tässä blogissa on nähty useita kirjoituksia 1800-luvun maallikkoasioitsijoista: kirjoitustaitoisista miehistä, jotka tarjosivat asianajopalveluita ja kirjoitustöitä – usein monien muiden palveluiden tai myyntityön ohella. Asianajoa ei ollut nimittäin rajoitettu vain juristeille. Aina ei asioitsijoiden työt kuitenkaan menneet putkeen, kuten blogissa käsitellyt Pekka Hakkaraisen ja Frans Hannilan esimerkit osoittivat. Maallikkoasioitsijoista käytettiinkin joskus vähemmän mairittelevia nimityksiä kuten nurkkasihteeri tai viina-advokaatti. Vuosisadan lopulla, koulutetun asianajajakunnan vakiintuessa, näitä ”viina-advokaatteja” kohtaan esitettiin yhä suurempaa kritiikkiä niin sanomalehdissä kuin juristien keskuudessa.

On kuitenkin toinenkin ryhmä maallikoita, joka hoiti asianajoa 1800-luvulla: kaupunkien virkamiehet. Itse asiassa kaupunkien raastuvanoikeuksissa virkamiehet näyttävät hoitaneen asianajoa paljon suuremmissa määrin kuin edellä mainitut asioitsijat. Kaupunkien virkamiehet olivat esiintyneet asianajajina jo 1600-luvulla ja sama perinne jatkui 1800-luvulle. Vielä 1800-luvun alkupuolen pääkaupunki Helsingissäkin monet kaupungin virkamiehistä esiintyivät raastuvanoikeudessa asianajajina. Vuosisadan kuluessa juristit kuitenkin valtasivat alaa Helsingissä. Tässä kirjoituksessa keskityn kuitenkin Kuopioon, pikkukaupunkiin, jossa kaupungin virkamiehet olivat keskeisiä asianajopalveluiden tarjoajia vielä vuonna 1900.

Olen selvittänyt asianajoa Kuopion raastuvanoikeudessa muutamien kuukausien jaksoilta neljänä otosvuotena: 1825, 1850, 1875 ja 1900. Vuoden 1825 otosjaksolla ahkerimmat asianajajat olivat kaupunginnotaari Samuel Henric Snellman, joka hoiti yhdeksän tapausta, ja kaupunginvouti Nils Schör, joka hoiti neljä tapausta. Vuonna 1850 kärkisijaa kymmenellä tapauksella piti kersantti Frans Adolf Björklund, mutta heti perässä tulivat kaupungin- ja lääninviskaali C. G. Järnefelt (9 tapausta), kaupunginpalvelija Petter Harald (6), notaari ja vararaatimies G. G. Winter (6) ja kaupunginvouti Carl Relander (5). Myös muita kaupungin tai läänin virkamiehiä toimi asiamiehinä yksittäisissä tapauksissa. Vain yksi juristi esiintyi vuoden 1850 otoksessa: hovioikeuden auskultantti Alexander Nordenstreng, joka esiintyi kolmessa tapauksessa.

Vuonna 1875 tilanne oli muuttunut sikäli, että taajimmin asianajajana esiintyi juristi. Tuomiokapitulin sihteeri, varatuomari Karl Petter Stenberg toimi otosjakson aikana raastuvanoikeudessa asianajotehtävissä peräti 21 tapauksessa. Stenbergin perässä tulivat kuitenkin jälleen totutusti kaupungin virkamiehet: kaupunginpalvelija J. Westerinen (6 tapausta) ja kaupunginvouti Emerik Zimmerman (4). Aineistossa esiintyy myös muita kaupungin ja läänin virkamiehiä, jotka hoitivat kukin 1–3 tapausta. Vuonna 1900 Kuopiossa vaikutti jo koulutettuja ammattiasianajajia – siis juristeja, jotka keskittyivät asianajopalveluiden tarjoamiseen. Silti vuoden 1900 aineistossa jaettua kärkisijaa pitivät maallikkovirkamiehet: kaupungin virkamies, notaari Edvard Bergholm ja käräjäkirjuri H. J. Harinen (molemmat 16 tapausta). Perässä tulivat juristiasianajajat Ukko Andersin (15 tapausta) ja Leodor Guseff (9), mutta heti heidän takanaan olivat kaupunginpalvelijat H. Hyvärinen (9) ja Gustaf Hyvärinen (7).

Siinä missä pääkaupungissa asianajo oli selvästi juristien heinää jo 1800-luvun jälkipuolella, piti Kuopion kaltaisessa pikkukaupungissa virkamiesasianajo pintansa vielä vuonna 1900. Vaikka Kuopiossakin toimi 1880- ja 1890-luvuilta lähtien muutama juristi, joka keskittyi nimenomaan asianajotehtäviin, oli maallikkovirkamiehillä silti vielä keskeinen asema asianajopalveluiden tarjoamisessa. Helsinkiin oli vuoteen 1900 mennessä muodostunut jo koulutettu asianajajakunta, mutta Kuopiossa juristiasianajajia oli vasta muutama. Siten kaupungin virkamiesten tarjoamille asianajopalveluille oli edelleen kysyntää.

Vuoden 1734 laki rajoitti sinänsä virkamiesten oikeutta harjoittaa asianajotoimintaa, mutta käytännössä tuomioistuimet ja virkamiesten esimiehet sallivat virkamiesten harjoittaa asianajoa, ja siksi virkamiesten oikeutta asianajoon laajennettiin vuonna 1873. Miksi siis kaupunkien virkamiehet toimivat niin aktiivisesti asianajajina? Virkamiehille se oli helppo tapa lisätä tienestejään. Kaupungin palkat eivät olleet huimat, joten laatimalla asiakirjoja ja esiintymällä oikeudessa saattoi saada leveämmän leivän. Kaupungin virkamiehillä, ainakaan Kuopiossa, ei ollut oikeudellista koulutusta. Virkatehtäviensä ansiosta notaareilla, sihteereillä, voudeilla ja muilla oli kuitenkin runsaasti oikeudellista tietotaitoa. Raatihuoneella tai kaupungintalolla työskennellessään heillä oli pääsy oikeudellisen kirjallisuuden, vähintään lakikirjan ja asetuskokoelmien, pariin. Sen lisäksi heillä oli käytännön kokemusta raastuvanoikeuden toiminnasta ja prosessin kiemuroista. Asiakirjojen muodotkin olivat heille tuttuja, joten kaikenlaisten hakemusten, kauppakirjojen tai testamenttien laatiminen on käynyt rutiinilla. Kaupunkilaisille asianajoa harjoittavat virkamiehet puolestaan näyttäytyivät luotettavana ja helposti saavutettavana apuna oikeudellisissa ongelmissa.

Kaupungin virkamiesten asianajo oli Kuopiossa niin vakiintunutta, ettei ensimmäisten juristiasianajajien ilmaantuminen kaupunkiin vielä horjuttanut sitä. Helsingissä juristit syrjäyttivät maallikkoasianajajat jo 1800-luvun puolella, mutta Kuopion kaltaisessa pikkukaupungissa ei oltu vuonna 1900 vielä niin pitkällä.

Lähteet:

Kuopion raastuvanoikeuden arkisto, Kansallisarkisto Joensuu:

Varsinaisasiain pöytäkirjat 1825, 1850, 1875. Ca:8, Ca:33, Ca:58.

I osaston varsinaisasiain pöytäkirjat 1900. Cba:31.

II osaston varsinaisasiain pöytäkirjat 1900. CIIa:33.

Heikki Pihlajamäki, Kansan ja esivallan välissä. Suomalaisen asianajajakunnan historia. Edita, Helsinki 2009.

Pia Letto-Vanamo, ”Miksi Suomessa ei ole asianajomonopolia”, Oikeus 1983:1.

Kirsi Vainio-Korhonen

Anton Runessonin historian alan väitöskirja Blod, kött och tårar: Kroppslig erfarenhet i Sverige, ca 1600−1750 tarkastettiin Tukholman yliopistossa tammikuussa 2021. Tutkielmassaan Runesson tarkastelee ruotsalaisia käräjiä paikallisyhteisön näkökulmasta. Hän toteaa että käräjät olivat tärkeä, sisäistetty osa varhaismodernin talonpoikaisrahvaan arkea. Käräjärahvaan tuki käräjillä tapahtuneelle oikeudenkäytölle ja oikeudenhoidolle oli niin ikään vahvaa.

Käräjiä myös saavuttiin seuraamaan runsaslukuisesti. Historiantutkija Maria Taussi Sjöberg on osoittanut, miten 1620 Njurundan käräjillä Ruotsin Medelpadissa oli läsnä joka kolmas alueen aikuinen. Samoihin aikoihin joka viides pitäjäläinen osallistui Upplannin Torstunan käräjäistuntoihin, eikä osallistumishalukkuus laantunut 1600-luvun kuluessa. Käräjät toimivat esivallan kontrollin näyttämönä, mutta niillä oli monia merkityksiä myös käräjätaloon kokoontuneelle rahvaalle. Käräjillä yhteisö haki sekä syyllisiä että etsi sovintoa ja siellä palautettiin kyseenalaistettu ja loukattu kunnia.

Käräjät toimivat niin ikään varhaismodernin rahvaan opinahjona. Käräjätuomaria avustaneet maallikkolautamiehet tutustuivat laajasti oikeudenkäyttöön, ja oikeuden toiminta tuli varmasti tutuksi myös vuodesta toiseen käräjiä seuranneelle yleisölle. Monet olivat myös vuorollaan osallisina tai todistajina omaisuusriitoihin, sopimusrikkomuksiin, vahingontekoihin, varkauksiin ja muihin rikoksiin liittyvissä oikeusprosesseissa. Näin käräjärahvaalle, sekä miehille että naisille, kertyi aikuiselämän aikana mittava määrä oikeudellista tietoa ja taitoa.

Maallisen oikeudenkäytön ohella käräjät tarjosivat käräjärahvaalle mahdollisuuksia osoittaa uskonnollisuuttaan hyvinä kristittyinä ja kanavan fyysisuskonnollisille tunteenpurkauksille. Anton Runesson on keskittynyt tutkimuksessaan rikoksiin, joita varhaismodernissa Ruotsissa pidettiin vakavina väärinkäytöksinä sekä maallisessa että uskonnollisessa mielessä: murhiin, tappoihin, itsemurhiin, lapsenmurhiin, eläimeen sekaantumisiin, salavuoteuteen, huoruuteen ja taikoihin.

Runessonin aineiston muodostavat 789 oikeustapausta kaikkialta nykyisen Ruotsin alueelta niin sanotun luterilaisen ortodoksian aikakaudelta noin vuodesta 1600 vuoteen 1750. Runesson kykenee osoittamaan, miten uskonnollisesti määritellyt rikokset kiinnittyivät uskonnonharjoituksen ja uskonnollisiin kokemuksiin myös tuomioistuimissa. Syytetyt ja todistajat kokivat, että myös maallisessa käräjätuvassa oltiin käsin kosketeltavasti ja viime kädessä Jumalan silmien ja kasvojen edessä. Käräjärahvas tiesi ja tunnisti ja kykeni siten oman elämänkokemuksensa perusteella pukemaan sanoiksi, miten totuus ja valhe ja syyllisyydentunto näkyivät ja paljastuivat syytettyjen ja todistajien fyysisinä reaktioina, kun nämä pelkäsivät maallisen oikeuden tuomion lisäksi Jumalan tuomiota ja viime kädessä kuoleman jälkeisen elämänsä puolesta.

Metodologisesti Runesson korostaa, etteivät tuomiokirjoihin kirjatut ruumiillisuuden kokemukset kumpua lääketieteellisistä havainnoista vaan kertojien ja kuulijoiden omista kokemuksista. Runesson toteaakin lukevansa syytettyjen ja todistajien lausumia fenomenologisesti tai ”pinnallisesti”. Hän ei pyri etsimään aineistostaan yhteisön jakamia normeja tai kantajien tai vastaajien motiiveja tai strategioita vaan ainoastaan sitä, mitä sanoja käyttäen ihmiset kuvasivat ruumiillisia asioita. Tässä yhteydessä Runesson korostaa, että kirjurin kirjaamat lausumat luettiin tiedon antaneelle ääneen, jotta tämä voisi ne sen jälkeen hyväksyä. Näin käytetyt sanamuodot eivät olleet ainoastaan kirjurin valitsemia tai suorastaan vääristeltyjä.

Varhaismoderni käräjäväki ymmärsi ihmisruumiin ja aistein havainnoitavan maailman paikaksi, jossa käytiin koko ajan kouriintuntuvasti Paholaisen ja Jumalan välistä kamppailua. Totuuden puhumisen ja tunnustamisen oletettiin näkyvän tiettyinä fyysisinä merkkeinä syytetyn mielentilassa ja ruumiissa. Tuomioistuimissakin ”tunnustamisen fysiologia” kiertyi koko yhteisön kokeman ja tunnistaman uskonnollisuuden ympärille. Syytetyn ”kovettunut sydän” saatiin käräjätalossakin pehmenemään uskonnollispohjaisilla puhutteluilla. Syytetyn tietoisuuden syyllisyydestään odotettiin tunnustuksen ohella näkyvän myös fyysisinä reaktioina kuten katuvaisena itkuna ja kyynelinä.

Miehet ja naiset saattoivat hakeutua käräjille myös omaehtoisesti helpottaakseen uskonnollispohjaisia omantunnonvaivojaan. Käräjäväen tietoisuuteen tuotu tunnustus saattoi viedä hengen mutta samalla se tarjosi Jumalan armahduksen ja synninpäästön. Oikeudessa tunnustaneet kuvasivat omatuntonsa kalvamista tavalla, jonka koko käräjärahvas tunsi, ymmärsi ja johon se voi yhtyä. Omantunnon kolkutus aiheutti ruumiillista kipua, jota sekä syytettyjen että todistajien odotettiin kuvaavan puheenvuoroissaan käräjille kokoontuneille ihmisille.

Omantunnon muistutukset olivat saattaneet aiheuttaa jopa syyllisen kurkun kuristumisen ja siten fyysisesti estää ehtoollisleivän nielemisen. Ehtoollisyhteys puolestaan oli tärkeimpiä varhaismodernin yhteisön jäseniä toisiinsa sitovia rituaaleja. Papille tunnustaminen ei kuitenkaan riittänyt ehtoollisyhteyden palauttamiseen vaan rikkomukset piti tuoda ilmi koko yhteisön läsnä ollessa käräjillä, jotta ruumiillinen yhteys ehtoollisaterialla paikalla olevaan Jeesukseen korjautuisi ja kurkku jälleen avautuisi ottamaan vastaan ehtoollisleivän.

Anton Runesson korostaa, miten oikeushistoriallisessa tutkimuksessa vain harvoin on empiirisesti tutkittu uskonnollisperäisten tulkintamallien fyysistä olemassaoloa osana varhaismodernin käräjäyhteisön kokemusmaailmaa. Tämän kaltaisten asioiden tuntemus kuitenkin yhdisti sekä käräjiä seuraavia, syytettyjä, todistajia, maallikkolautamiehiä kuin tuomareitakin. Oikeudellisen tietotaidon lisäksi varhaismoderneilla käräjillä toimiminen vaati siten uskonnollista tietotaitoa.

Koska ruumiillista kärsimystä ja tuskaa ja sairauksia tarkasteltiin usein käräjillä, tarjoavat käräjäpöytäkirjoihin kirjatut puheenvuorot myös mahdollisuuden tutkia yhteisen kansan käsityksiä fysiologisista prosesseista. Runesson tutkii, miten ihmiset kuvasivat ja selittivät ruumiillisia ilmiöitä ja kokemuksia niin omissa kuin muidenkin ruumiissa ja miten ihmiset ymmärsivät ruumiin toimivan. Ihmiset kuvasivat fysiologisia syy- ja seuraussuhteita oikeudessa ennen kaikkea oman ruumiillisesti eletyn kokemuksensa kautta.

Useimmiten varhaismoderni ruumis elettiin ja koettiin myös tuomioistuimissa ennen kaikkea uskonnon kautta. Koettu kansanruumis ei taipunut aikakauden tieteellisiin, humoraalipatologisiin tai mekanistisiin selitysmalleihin vaan kytkeytyi käräjäväen uskonnolliseen kokemusmaailmaan. Aistein havaittava arkitodellisuus lepäsi uskonnollisella pohjalla. Sairas ruumis saattoi olla sekä arkiseen työhön kykenemätön että Paholaisen vallassa ja siten inhimillisen kontrollin ulkopuolella.

Inhimillinen olemassaolo kiteytyi siten, että terveen ihmisen tuli pystyä käyttämään ruumistaan sekä työnteossa että uskonnonharjoituksessa – hänen oli kyettävä kyntämään peltonsa ja nielemään ehtoollisleipänsä. Arjessa koettu ruumis oikeushistoriallisena tutkimuskohteena paljastaa sen, että oikeudellisen tietotaidon lisäksi käräjäväen, lautamiesten ja tuomarien tuli tuntea ja jakaa sama uskonnollinen tietoisuus. Maallisen lain ohella oli tunnettava Jumalan laki ja Paholaisen metkut, jotta oikeudenhoito ja lainkäyttö tyydyttivät kaikkia osapuolia. Varhaismodernia oikeutta tutkivan on siksi tunnettava oikeushistorian ohella kirkkohistoriaa ja luterilaisen ortodoksian ajan teologiaa.

Kirjallisuus: Anton Runesson, Blod, kött och tårar: Kroppslig erfarenhet i Sverige, ca 1600−1750. Stockholms universitet. Stockholm 2021. http://su.diva-portal.org/smash/get/diva2:1501586/FULLTEXT01.pdf.