Tekijä: mvaaal (Page 2 of 3)

Anna Kuismin

”Kiertää ja kaartaa, kuin Lempo lautamiestä.” Elias Lönnrot julkaisi tämän vertauksen kokoelmassaan Suomen kansan sananlaskuja (1842). ”Emme tiedä, missä tilassa Lempo lautamiestä kiersi, vaan niin on tapa sanoa, kun joltakulta ei saa rauhassa olla”, Lönnrot kirjoitti. Piru kiusaa lautamiestä sananlaskuissa monin muunnelmin: 

Ajjaa kun lempo lautamiestä.

Seuraa ko lempo lautamiestä.

Hättyyttää ko lempo lautamiestä.

Seuraa kun piru väärää lautamiestä.

Seuraa kun piru seitentä lautamiest.

Seuraa niinko piru (kahtatoista) lautamiästä.

Vainoo ninko piru lautamiestä.

Kiärtää ku piru väärää lautamiästä.

Kiusaa ku piru lautamiestä.

Paitsi piru, lautamieheen liitetään sananlaskuissa myös helvetti. Tina häviää tuhkaan ja lautamies helvettiin, kuuluu yksi versio. Joskus lautamies on ”väärä” tai joutunut helvetin peräseinälle. Lautamiehiä voi olla yksi tai seitsemän:

Sinne men niinku (väärä) lautamiäs helvetti.

Seisoo kun seittemän lautamiestä helevetin peräseinällä.

Aina valmis nikä lautamies helvetti.

Makkaa kun lautamies helvetis.

Paista ninko lautmiähe helevetin peräseinäs.

Helvettiin joutunut lautamies esiintyy myös verensulkuloitsuissa, joita on merkitty muistiin Länsi-Suomessa. Verenvuoto seisotetaan eli tyrehdytetään mm. seuraavilla sanoilla:

Seiso veri punanen,
Niin kuin se lautamies
Helvetin portilla seisoo,
Joka toisin toistaa,
Ja toisin tietää!

Seiso sinä siinä,
Niinkuin se lautamies helvetissä,
Joka väärän valan tekee!

Tyysty, tyysty, veri kulta,
Seiso niinkun seinä,
Seiso niinkun helvetin ovella lautamies,
Joka oikein tietää ja väärin vannoo.

Loitsuissa lautamies seisoo helvetin portilla tai ovella. Hornaan hänet on vienyt väärä vala. Folkloristi Henni Ilomäki toteaa, että länsisuomalaisten loitsujen veren pulppuamista salpaava puhuttelu nojaa joko keskiaikaisiin kristillisiin pysähtymisihmeiden kuvauksiin tai yhteiskunnallisia moraalikäsityksiä tukeviin mielikuviin: ”Verenvuodon lakkaamista varmistavia vertauskuvia ovat synnintekijöitä kuoleman jälkeen kohtaavat rangaistukset. Loitsuissa helvetin ikitulessa seisovat aviottoman lapsen synnyttäjä, pyhätyön tekijä, tilusten välisen rajakiven siirtäjä sekä väärän valan vannoja.” Ei ihme, että väärän valan vannoja on lautamies, joka joutui tekemään oikeudessa ns. tuomarinvalan:

Minä N. N. lupan ja wannon, Jumalan ja hänen pyhän Ewangeliumins cautta, että minä tahdon ja että minun pitä, parhan ymmärryxeni ja tundoni jälken, caikisa Tuomioisa oikeuden tehdä, ei wähemmän köyhälle cuin rickalle, ja tuomita Jumalan ja Ruozin Lain ja Laillisten Asetusten jälken: ei ikänäns Lakia wäännellä eli wääryyttä edesautta, sugun, heimolaisuden, ystäwyden, cateuden ja wainon, eli pelwon tähden: ei myös lahjain ja andimitten, eli muun syyn tähden, ehkä mingä warjon alla se olla mahdais, ja ei sitä wiallisexi tehdä, cuin wiatoin on, eli sitä wiattomaxi cuin wiallinen on. Ei pidä minun myös, eikä ennen cuin tuomio julistetan, eli sitten, illoittaman nijlle, cuin Oikeutta käywät, eli muille, nijtä kescustuxia, cuin Oikeus suljettuin owein sisällä pitä. Tämän caiken tahdon minä ja pitä minun, nijncuin yhden cunniallisen ja exiwacaisen Tuomarin, uscollisesti pitämän, ilman wieckautta ja pahoja juonia, njin totta minua Jumala auttacon hengen ja sielun puolesta. (Ruotsin valtakunnan vuoden 1734 laki, oikeudenkäymisen caari 1:7)

Väärän valan vannoja on halveksittava, mutta vielä pahempaa on, jos rikkomukseen sortuu lautamies, jonka tulisi olla oikeudenmukaisuuden edustaja. Lautamiehen on pysyttävä valppaana houkutusten suhteen. ”Se vahtii kun Kehno lautamiehen sieluu”, kuuluu Ilomantsissa muistiin merkitty sananlasku. Väärä vala vie helvetin ikuiseen tuleen.

Lautamies ja kansantavat

Juhani Ahon lastussa ”Kohtaus oikeuden istunnossa” kerrotaan kahdesta kansantavasta, jotka liittyvät valan vannomiseen. Samuli Samulinpoika -nimistä miestä syytetään luvattomasta viinanpoltosta. On todistettu, että takavarikoitu viinapannu on hänen, ja epäilyksiä on siitäkin, että hän on sillä viinaa polttanut. Sitä ei kuitenkaan ole saatu näytetyksi toteen, ja siksi Samuli päästetään ”puhdistusvalalle” Raamatun ääreen. Mutta ennen kuin tuomari alkaa sanella miehelle valan sanoja, yksi lautamiehistä kuiskaa jotakin hänen korvaansa. Tuomari lähettää syytetyn ulos. Lautamies selittää, että sormien tulee olla molemmilla puolilla Raamatun keskitaitetta, ”tällä tavalla näin, ikäänkuin pihtinä sielua pitämässä”. Lisäksi uunipelti on avattava ennen valan vannottamista. Tuomari pyytää syytetyn uudelleen sisään:

Tuomari: Oletteko ajatellut, että teitä odottaa kadotus ja kuolema ja iankaikkinen helvetti, jos hiuskarvankaan verran totuudesta poikkeatte ettekä sano, niinkuin on asian oikea laita? Oletteko kaiken tämän ajatellut ja tyystin tuuminut itsenne ja omantuntonne kansa?

Samuli Samulinp.: Olen tietenkin, korkea oikeus.

Tuomari: Astukaa siis valalle … ja te, herrastuomari, avatkaa pelti… (Vihaisella kurahduksella lentää pelti auki, ja Samuli Samulinpoika säpsähtää)… Pankaa kaksi sormea kirjalle, Samuli Samulinpoika! Mitä te viivyttelette?

Samuli Samulinp.: (pyyhkäisee kiireesti leukaansa kädellään ja asettaa sormensa, niinkuin ne olivat ensi kerrallakin. Mutta silloin huutaa)

Tuomari (jymisevällä äänellä): Onko tarkoituksenne vannoa väärin, Samuli Samulinpoika? Mitenkä olette asettanut sormenne? Hajalleen sormet! Toinen toiselle puolen taitetta!… Ettekö tottelee… Herrastuomari, menkää ja hajoittakaa hänen sormensa!

Lautamies: Ei saa tehdä vääryyttä! Noin ne on valaa tehdessä sormet pidettävä. – Kyllä se nyt jo on valmis.

Sormien oikea asento ja uuninpellin avaaminen tekevät tehtävänsä: Samuli Samulinpoika huutaa polttaneensa viinaa kyseisellä pannulla. En ole löytänyt tietoa sormien asennosta valaa vannottaessa, mutta Juristijuttuja-kokoelmassa kerrotaan, että jos lautakunta ennen vanhaan epäili todistajan tai asianosaisen tekevän väärän valan, joku lautamies veti uuninpellit auki.

Sananparsissa lautamies saa myös arvostusta: ”Lautakunnassa on pual lakkii”. ”Ei lautamies ol laitamies, eikä laitamies lautamieheks menekkä”, kuuluu toinen sananlasku. Kansanperinne kertoo myös, että lautamiehillä oli oikeudellista tietotaitoa: ”Lautamiehet huostaa laista, rengit rokkavaista.”

Lähteitä

Juhani Aho, Kohtaus oikeuden istunnossa. Lastuja. Kertomuksia ja kuvauksia. Werner Söderström, 1891.

Henni Ilomäki, Loitsun mahti. SKS 2014.

Jalmari Kalha, Juristijuttuja. Lakimieshuumoria II. Arvi A. Karisto, 1965.

Suomen kansan vertauksia. Toim. Matti Kuusi. SKS, 1979.

Elias Lönnrot, Suomen kansan sananlaskuja. SKS, 1842.

Suomen Kansan Vanhat Runot. (Luettu 1.11.2018)

Kaisa Kyläkoski

Tuomas Jussila on toukokuisessa kirjoituksessaan todennut, että käräjäkirjureiden löytäminen ei ole yksinkertaista. Tämän voi vahvistaa yksittäistapauksella nimeltä Abraham Stenfelt, joka vuodesta 1864 kuolemaansa 1896 asui synnyinpaikkakunnallaan Siikajoella näyttäen rippikirjoissa talolliselta. Vain yksittäinen sana sanomalehdessä kielii siitä, että Stenfelt saattoi ansaita rahaa myös toimien kirjurina käräjillä tai puhtaaksikirjoittaen pöytäkirjoja. Samaisista pöytäkirjoista löytää paljon helpommin todisteita siitä, että Stenfelt on toiminut asioitsijana eli täällä useissa kirjoituksissa mainittuna nurkkasihteerinä (ks. esim. Anna Kuismin kirjoitus).

Kirjurin työ ei siis näy maaseudun rippikirjoissa, joista tavallisesti 1800-luvun ihmisen elämästä saa melko hyvän kuvan. Eikä tilanne ole välttämättä parempi kaupungissakaan. Vuonna 1835 syntyneen Abraham Stenfeltin Oulun vuosina 1852-54 rippikirja kertoi hänen olevan “kirjuri”, jättäen arvoitukseksi, oliko hänellä pysyvä palveluspaikka ja missä. Ja hänen työstään tuli tämän jälkeen vielä näkymättömämpää.

Stenfelt rekrytoitiin ruotuväkeen, josta hän Kuopion tarkk’ampujapataljoonan aliupseerina erosi 22.6.1855 “sairaalloisuuden vuoksi”. Todennäköisesti hän oli tuolloin pataljoonan kanssa Haminassa. Kirkonkirjoissa seuraava Stenfeltin liike on muuttokirja Oulusta Käkisalmelle vuoden 1856 lopussa, ja olisi voinut ajatella hänen lähteneen Haminasta kotiseudulleen pohjoiseen.

Mutta kiitos Stenfeltin myöhemmin esittämän kertomuksen voidaan pitää todennäköisenä, että hän on Haminasta siirtynyt Helsinkiin, jossa oleskeli elokuuhun 1856. Vuoden 1855 loppupuoli elettiin edelleen Krimin sotaa ja koettiin Viaporin pommitus. Helsingissä tuli ja meni väkeä ja yksi entinen aliupseeri ei kai kiinnittänyt kenenkään huomiota. Elatuskeinojaan Stenfelt ei kertomuksessaan kommentoi eli niissä tuskin oli mitään erityisen kunniallista tai ainakaan pitkäkestoista.

Hän kuitenkin onnistui vakuuttamaan Käkisalmella toimineen kihlakunnantuomari Hasselblattin soveliaisuudestaan apulaisen työhön. Tarkempaa toimenkuvaa ei ole tiedossa, mutta oletettavaa on, että Stenfelt on tehnyt käräjäpöytäkirjojen puhtaaksikirjoitusta ja mahdollisesti toiminut kirjurina. Joko työvoiman tarve oli väliaikainen tai Hasselblatt Stenfeltiin tyytymätön, sillä kertomuksensa mukaan Stenfelt lähti jo helmikuussa 1857 Mikkeliin.

Mikkelissä maaherran kanslian ylimääräisenä kanslistina oloa maaliskuusta kesäkuuhun 1857 ei vahvista mikään seurakunnallinen kirjaus. Vasta kesäkuussa Stenfelt otti Käkisalmesta muuttokirjan, jonka hän vei Jyväskylään. Siellä hänet merkittiin rippikirjaan entisenä aliupseerina, mutta työnään oli kruununvouti Grönlundin avustaminen, minkä Jyväskylästä vuoden 1858 alussa annettu muuttokirja vahvistaa.

Kolmen ja puolen vuoden aikana Stenfelt ehti siis asumaan neljässä kaupungissa, joista vain kahdessa hän oli virallisesti kirjoilla. Hänellä oli ainakin kolme muutaman kuukauden mittaista työsuhdetta, joista ei löytyne mainintaa muualta kuin omasta kertomuksestaan. Työpaikkoja ei ole ainakaan sanomalehdissä ilmoitettu, eli todennäköisesti Stenfelt on saanut ne suhteillaan.

Jyväskylän jälkeen Stenfeltin elämä muuttui vielä liikkuvaisemmaksi ja vuoden 1861 lopussa häntä uhkasi irtolaistuomio, ellei hän kuukauden sisään työllistyisi. Tuolloin hän lähti Siikajoelta Tornioon, jossa esitettyään katumusta ja elämänsä parannushalua hänet palkkasi puhtaaksikirjoittajaksi kihlakunnantuomari Julius Castrén. Kirkonkirjojaan Stenfelt ei ehtinyt Tornioon siirtää ennen kuin jatkoi matkaansa pohjoiseen vuokraisäntänsä turkki yllään.

Vieraileva bloggaajamme Kaisa Kyläkoski on tietokirjailija, joka on keskittynyt Suomen historiaan. Kirjoitus perustuu kirjaan Stenfeltin moninaiset vaiheet (2019). Mainittu Abraham Stenfeltin selonteko on osa anomus- ja valitusaktia Stenfelt 291/1864 (Kansallisarkisto, Senaatin oikeusosasto).

Marianne Vasara-Aaltonen

 

Olen tämän projektin puitteissa tutkinut Kuopion ja Vaasan raastuvanoikeuksia 1800-luvulla: niiden tuomareita, eli raatimiehiä, sekä niissä toimineita asianajajia. Molempien kaupunkien osalta olen perehtynyt tuomiokirjoihin vuosilta 1825, 1850, 1875 sekä 1900. Leimaavaa 1800-luvun oikeudenkäytölle oli sen maallikkovaltaisuus, joka alkoi hiljalleen horjua vasta viimeisinä vuosikymmeninä. Pienissäkin kaupungeissa raastuvanoikeuden puhetta johti lainoppinut pormestari, mutta raatimiehet – muut tuomarit siis – olivat pääsääntöisesti maallikoita, kaupungin porvareita. Näin oli myös Kuopiossa ja Vaasassa. Asianajokaan ei ollut tuolloin vielä ammattimaistunut. Vuosisadan loppupuolelle saakka asianajajat – silloin kun sellainen oli käytössä – olivat pääsääntöisesti ns. maallikkoasioitsijoita tai virkamiehiä, jotka hoitivat asianajoa virkansa ohella.[1] (maallikkoasioitsijoista ks. Annan Kuisminin kirjoitus nurkkasihteereistä ja Mia Korpiolan kirjoitus asioitsija Frans Hannilasta). Oikeudenkäymiskaaren 15 luvun 2 pykälä ei edellyttänyt asianajajalta oikeudellista oppineisuutta. Asianajajalle riitti se, että tämä oli ”hyvämaineinen, kunniallinen, rehellinen ja ymmärtäväinen”.

 

Vuonna 1825 Kuopion raastuvanoikeudessa asianajo oli keskittynyt etenkin kaupunginnotaari Samuel Henrik Snellmanille sekä kaupunginvouti Nils Schörille. Nämä olivatkin tyyppiesimerkkejä ns. virkamiesasianajajista. Molemmat työskentelivät tiiviisti raastuvanoikeudessa, ja vaikkei heillä oikeudellista koulutusta ollutkaan, oli heillä käytännön kokemusta oikeudenhoidosta notaarin ja voudin tehtäviensä kautta. Mielenkiintoista on kuitenkin se, että myös raatimiehet Moberg ja Hårdh toimivat asiamiehinä. 27.6.1825 Moberg ja Hårdh poistuivat raastuvanoikeuden kokoonpanosta eräässä konkurssitapauksessa, sillä Moberg toimi siinä asianajajana ja Hårdh uskottuna miehenä.[2]

Vuoden 1850 otos osoittaa, että virkamiesasianajo oli edelleen voimissaan. Kaupungin- ja lääninviskaali C.  G. Järnefelt, kaupunginpalvelija Petter Harald, notaari G. G. Winter ja kaupunginvouti Carl Relander esiintyivät useasti asiamiehinä raastuvanoikeudessa. Winter, Järnefelt ja Relander olivat myös vararaatimiehiä ja ottivat siksi toisinaan osaa tuomitsemistoimintaan. Näiden lisäksi myös varsinaiset raatimiehet Carl August Malmberg ja Fredrik Reinhold Ehnberg nähtiin asianajajan ominaisuudessa Kuopion raastuvanoikeudessa. Tammi-kesäkuun 1850 välillä Malmberg toimi asianajajana viidessä eri jutussa ja Ehnberg yhdessä.[3]

Vaikka nämä raatimiehet esiintyivät asianajajina omassa tuomioistuimessaan, eivät he sentään toimineet tuomareina omissa jutuissaan. Tämä johti siihen, että yhdenkin istuntopäivän aikana jouduttiin joskus vaihtamaan tuomioistuimen kokoonpanoa useampaan otteeseen. Joskus raatimiesten asianajo johtikin varsinaiseen tuomareiden tuolileikkiin. Hyvä esimerkki tästä löytyy raastuvanoikeuden pöytäkirjasta 27.4.1850. Pöytäkirjan alussa luetellaan tuomioistuimen senkertainen kokoonpano: pormestari Perander, raatimiehet Ehnberg, Malmberg ja Rosén sekä varajäsen Winter. Pöytäkirjan § 2 kertoo, että Winter on poistunut kokoonpanosta ja tilalle on noussut vararaatimies Relander. Seuraavassa tapauksessa (§ 3) Winter esiintyykin kantajan asianajajana. Seuraavaksi (§ 4) pöytäkirjaan on merkattu Relanderin poistuneen ja Winterin palanneen tuomarikokoonpanoon, ja seuraavassa tapauksessa (§ 5) onkin Relanderin vuoro toimia yhden osapuolen asianajajana. Kun seuraavat kaksi juttua (§ 6 ja 7) on merkitty sovituiksi, on raatimies Ehnbergin vuoro poistua kokoonpanosta ja tilalle nousee jälleen vararaatimies Relander (§ 8). Seuraavan tapauksen (§ 9) käsittelyn jälkeen Ehnberg merkattiin taas osaksi kokoonpanoa (§ 10). Pöytäkirja ei paljasta, miksei Ehnberg osallistunut § 9 käsittelyyn.[4] Kuopiossa oli varsin tyypillistä, että raatimies poistui esteellisenä kokoonpanosta ja tilalle otettiin vararaatimies.

Kuopiolaiset olivat sangen tunnollisia siinä, että raatimiehet poistuivat aina tuomarikokoonpanosta silloin, kun toimivat asianajajina. Toisenlainenkin esimerkki kuitenkin löytyi. Elokuussa 1880 kuopiolaisessa Tapio-lehdessä ilmestyi juttu otsikolla “Tuomari kanteen alaisena”. Siinä kerrottiin helsinkiläisestä oikeusraatimiehestä, jota vastaan oli nostettu kanne tämän toimittua asianajajana ja tuomarina samassa asiassa.[5]

Vuosisadan loppupuolella toiminta Kuopion raastuvanoikeudessa alkoi ammattimaistua, mutta silti raatimies-asianajajat eivät vielä täysin kadonneet. Vuoden 1875 otosjakson aikana yksi raatimies, Carl Robert Dahlström, esiintyi asianajajana yhdessä jutussa ja yksi vararaatimiehistä kolmessa jutussa. Siinä missä vuosina 1825 ja 1850 asianajo oli maallikoiden käsissä – esimerkiksi kukaan edellä mainituista raatimiehistä ei ollut lakimies koulutukseltaan – oli vuonna 1875 asianajo kuitenkin keskittynyt erityisesti yhden lakimiehen käsiin. Tuomiokapitulin sihteeri, varatuomari Karl Stenberg esiintyi tammi-maaliskuussa 1875 asianajajana 21 eri jutussa. Hänen lisäkseen asianajoa hoiti toki edelleen myös maallikoita, mm. kaupunginpalvelija, kaupunginvouti ja kolme poliisimiestä.

Vuonna 1900 juristien määrä asianajajina oli noussut ja tässä vaiheessa otosjakson aikana vain yksi raatimiehistä, oikeusraatimies K.W. Walldén, toimi asianajajana yhdessä tapauksessa. Ennen oikeusraatimiehen tehtäväänsä Walldén oli jo toiminut asianajajana Kuopiossa. Huomionarvoista on se, että vuonna 1875 toiminut lakimies-asianajaja Stenberg hoiti asianajotehtäviä virkansa ohella. Sen sijaan vuonna 1900 asianajoa raastuvanoikeudessa hoiti jo kaksi päätoimista asianajajaa: varatuomarit Ukko Andersin ja Leodor Guseff. Molemmilla oli myös virkatausta: Andersin oli toiminut kaupunginvoutina ja Guseff kunnallisraatimiehenä. Silti heidän asianajotoimintansa oli jo selvästi ammattimaisempaa ja molemmat mainostivat asianajopalveluitaan Kuopion sanomalehdissä. Näiden parin ammattiasianajajan ohella asianajajina näkyi edelleen myös erinäisiä virkamiehiä (maallikoita) ja mm. kaksi oikeustieteen opiskelijaa.

Vaasassa tilanne oli toisenlainen. Siellä otosajanjaksojen aikana ei yksikään raatimies toiminut asianajajana omassa raastuvanoikeudessaan. Oikeusneuvosmies Johan Kristian Svanljung (raatimiehenä 1869–1891) kyllä toimi asianajajana ja mainosti palveluitaan Vaasan lehdissä, mutta ei ainakaan otosjaksona vuodelta 1875 toiminut asianajajana raastuvanoikeudessa. Vaasassakin asianajajina toimi tyypillisesti kaupungin tai läänin virkamiehiä, esimerkiksi varakaupunginviskaali, varakruununnimismies ja varalääninkamreeri. Toisin kuin Kuopiossa Vaasassa näkyi juristi asianajajana yksittäisissä tapauksissa jo vuosina 1825 ja 1850. Erot selittynevät sillä, että kaupungin oikeudenkäytöllä oli Vaasassa 1800-luvulla jo yli parisataavuotinen perinne, kun taas Kuopiossa raastuvanoikeus oli saatu toimintaan vasta vuonna 1816. Vaasa oli toki myös hovioikeuskaupunki, joten on luonnollista, että juristeja alkoi näkyä asianajajina hieman aiemmin kuin Kuopiossa. Kuitenkin kaiken kaikkiaan oikeudenkäyttö Kuopion ja Vaasan raastuvanoikeuksissa muistutti paljon toisiaan.

Kuopion maallikkoraatimiesten toimiminen asianajajina kertoo siitä, kuinka kotikutoista oikeudenkäyttö 1800-luvun suomalaisessa pikkukaupungissa vielä oli. Ammattimaisia lainoppineita asianajajia ei ollut vielä tarjolla, ja raatimiehet sekä muut kaupungin ja läänin virkamiehet pystyivät tarjoamaan käytännön oikeudellista osaamista sitä tarvitseville. Raatimiehet hoitivat monipuolisesti erilaisia oikeudellis-hallinnollisia tehtäviä kaupungissa. 1900-lukua lähestyttäessä sekä raastuvanoikeuden toiminta että asianajo alkoivat hiljalleen professionalisoitua, eikä raatimiesten asianajolle ollut enää samaa tilausta kuin vuosisadan alkupuolella. Asianajon kehityksessä Kuopio seurasi samaa polkua kuin esimerkiksi pääkaupunki Helsinki – vain pari vuosikymmentä jäljessä.

 

 

[1] Ks. Heikki Pihlajamäki: Kansan ja esivallan välissä. Suomalaisen asianajajakunnan historia. Edita, Helsinki 2009.

[2] 27.6.1825 § 4, Ca:8 Varsinaisasiain pöytäkirjat 1825, Kuopion raastuvanoikeuden arkisto, Kansallisarkisto Joensuu.

[3] Ca:33 Varsinaisasiain pöytäkirjat 1850, Kuopion raastuvanoikeuden arkisto, KA Joensuu.

[4] 27.4.1850, § 1-10, Ca:33 Varsinaisasiain pöytäkirjat 1850, Kuopion raastuvanoikeuden arkisto, KA Joensuu.

[5] ”Tuomari kanteen alaisena”, Tapio 21.8.1880, s. 2.

Mia Korpiola

 

Eino Nyyssölän (1877–1937, aikaisemmin Stenlund) kirjailijanimellä Kauko Kennäs julkaistu romaani Laamanni Strömberg ja hänen apulaisensa: käräjillä nähtyä ja kuultua[1] julkaistiin 1924. Kirja kuvaa kihlakunnantuomari, laamanni Gustav Strömbergin kotitaloutta Ånäsin kartanossa ja Strömbergin istumia Karijärven käräjiä autonomian ajan loppupuolen maaseudulla. Teoksesta aiemmin kirjoittamassani blogitekstissä esittelin kirjan saamaa vastaanottoa, juonta, henkilöhahmoja ja teemoja. Tässä tulen ennen kaikkea keskittymään siihen, kuinka Nyyssölä (Kennäs) kuvaa käräjiä ja niiden oikeudellisia toimijoita.

Kirjassa seurataan alusta loppuun vain yhdet helmikuiset välikäräjät Karijärvellä, ja näitä suhteutetaan useisiin aikaisempiin. Ne laamanni joutuu yllättäen istumaan itse, koska hänen juuri Savijoen käräjiltä saapunut auskultanttinsa, vapaaherra Eric Sonnenhielm on äkkiä matkustanut Helsinkiin pitämättä sovittuja Karijärven käräjiä. Kirjassa Strömberg istui normaalisti vain kotiaan lähempänä olevien kihlakuntien käräjät antaen sijaisten istua kauempana sijaitsevien Karijärven ja Savijoen käräjät.

 

Tuomiokunta ja sen ukkotuomari

Gustav Strömbergin tuomiokunta oli jaettu useampiin käräjäkuntiin, joissa pidettiin lakisääteiset kihlakunnan käräjät kolmasti vuodessa. Niissä hän tai hänen auskultanttinsa (eli yliopistossa oikeustutkinnon suorittaneet juristit, joiden oli varatuomarin titteliä varten suoritettava palkaton harjoittelu alioikeudessa) toimivat puheenjohtajina. Käräjiä saattoi seurata myös joukko lainopin ylioppilaita eli juristiopiskelijoita osana opintojaan, mutta vaikka nämä saattoivatkin toimia kirjureina, tuomareiksi ei tietenkään ollut asiaa.

Oikeudenkäyttö Suomen maaseudulla oli järjestetty esimodernilla tavalla lähes meidän päiviimme asti. Mitä tämä tarkoittaa käytännössä? Avaan sitä tässä. Valtio ei esimerkiksi rahoittanut kuin osaksi paikallista tuomioistuinlaitosta ja tuomarinvirkaa hoidettiin vähän kuten läänitystä. Vielä 1800-luvulla paikallisyhteisö rahoitti tuomioistuimensa toiminnan luontaistuotteina, ja veroihin kuuluvat käräjäkapat kerättiin oikeudenkäytön kuluihin. 1800-luvun jälkipuoliskolla toteutettiin pienempiä uudistuksia etenkin tuomioistuinten rahoitukseen, palkkaukseen ja lautamiesten rekrytointiin liittyen. Autonomian ajan lopussa valtio maksoi tiettyä palkkaa tuomareille ja kunta maksoi lautamiehille pienen korvauksen, mutta suurempiin linjoihin ei vielä puututtu. Kihlakunnantuomari, joka yleensä oli kypsään ikään ehtinyt mies, sai suuren osan tuloistaan ns. sportteleina eli toimitusmaksuina tuomioistuimen ”asiakkailta”. (Käräjäsihteerien ja tuomarien palkkauksesta Tuomas Jussilan tekstissä tässä blogissa.) Käytäntö muuttui vasta viitisenkymmentä vuotta sitten.

Kihlakunnantuomari myös itsevaltaisesti rekrytoi omat auskultanttinsa, apulaisensa ja kirjurinsa. Kirjan kuvausta voi verrata esimerkiksi Wäinö Kannelin (1878–1949)[2] auskultanttiaikaan Ikaalisissa vuoden 1903 tienoilla. Tällöin ukkotuomarin lisäksi tuomiokunnan hoitoon tarvittiin useampi juristi tai auskultantti, kaksi pöytäkirjojen kokoonpanijaa tai ”tuomarinkirjuria” ja kolme neljä naispuolista puhtaaksikirjoittajaa.[3] Esimerkiksi 1920–1950-luvuilla tietyt tuomarit suhtautuivat myönteisesti naisauskultantteihin, kun taas toiset saattoivat kieltää kokonaan näiden pääsyn käräjilleen. Tuomari myös asui omassa kihlakunnassaan ja kuului siellä paikkakunnan johtaviin säätyläisiin. Hänen kotitaloutensa oli suuri, yleensä kartano tai iso maatila, jossa myös auskultantit asuivat ja seurustelivat säädynmukaisesti tuomarin perheen kanssa. Tähän kirjassakin viitataan: miestään kaksitoista vuotta nuorempi laamanska Annie, joka oli ikävystynyt maaseudulla, viihtyi hyvin nuorten auskultanttiherrojen seurassa. Ukkotuomarien tyttäret saattoivat myös avioitua auskultanttinuorukaisten kanssa. Niin Nyyssölänkin kirjassa.

Laamanni Strömbergin kartanolla säilytettiin myös tuomiokunnan arkistoa. Sieltä oikeuden tarvitsijat saivat teetätettyä itselleen esimerkiksi tarvitsemiaan kopiota oikeuden pöytäkirjoista. (29, 33, 70). Näistä kaikista perittiin toimitusmaksuja. Kihlakunnasta saatavat sporttelit saattoivat olla niin suuret, että hovioikeuksista ja jopa korkeimmasta oikeudesta siirtyi tuomareita tuottoisiksi todettuihin tuomiokuntiin ”ukkotuomareiksi”. Strömberg taasen oli saanut oman tuomiokuntansa jo hovioikeuden notaarin viran jälkeen (72).

 

Karijärven käräjät

Karijärven käräjät pidettiin Kankareella (87), suuressa maalaistalossa. 1900-luvun alkupuolella tämä oli vielä tapana monella paikkakunnalla, ellei sinne ollut rakennettu esimerkiksi kunnantaloa tai suurta rakennusta kotiseutuyhdistykselle. Kirjan toisessa käräjäkunnassa Savijoella herastuomari Suonsaaren kotitalo toimi käräjätalona. Mutta sen jälkeen, kun auskultantti Sonnenhielm oli juovuksissa käräjien lopettamisyönä ahdistellut talon tytärtä, joka paetessaan ahdistelijaansa oli pudonnut portaat alas ja siksi joutunut vuoteen omaksi, Suonsaari ei enää halunnut käräjiä kotiinsa (23, 62). Toisinaan myös käräjät pidettiin tuomarin oman kartanon sivurakennuksessa, kuten Wäinö Kannel muistelee Ikaalisten tuomiokunnassa tapahtuneen.

Romaanissa Laamanni Strömberg ja hänen apulaisensa Karijärven käräjätalossa oli porstuan lisäksi käräjäsalina toimiva tupa. Tuomarin käytössä lienee ollut ”juttukamari”, lautamiesten huone tai kamari sekä ruokasali (88, 92, 117, 121, 132). Kauempaa tulevat lautamiehet, nimismies, asianajajat, osapuolet, tuomari ja hänen apulaisensa joutuivat majoittumaan käräjätalon läheisyyteen, ja nauttimaan siellä tai kortteereissaan maksua vastaan tarjolla olevaa ruokaa ja juomia. Karijärvellä näistä huolehti ”puolivälissä kolmeakymmentä oleva tytöntyllykkä” Mari, joka oli ollut kovin ihastunut laamannin sijaiseen, ”parooni” Sonnenhielmiin (87).

Käräjät alkoivat – kuten Suomessa vuoteen 1970 asti oli lakisääteisesti tapana – käräjäjumalanpalveluksella käräjätuvassa rovastin johdolla. Apulaispappi lienee hoitanut yleensä tehtävän, mutta laamanni Strömbergin istuessa henkilökohtaisesti käräjänsä itse rovasti oli tullut saarnamieheksi. Strömbergin lisäksi käräjäkirjuri, lautakunta herastuomarin johdolla ja käräjäkansa olivat paikalla (88). Koska lukkari ei ollut saapuvilla, herastuomari johti virsilaulantaa. Kirjassa rovastin saarnan aiheena olivat väärintekijät, jotka eivät perisi taivaan valtakuntaa. Jumalanpalvelus, rukoukset, saarna ja virrenveisuu eivät kuitenkaan vaikuta taanneen oikeuden toteutumista. Kennäs antaa ymmärtää, että todistajien valehtelu ja väärät valat olivat ongelma tuomioistuimissa. Huonot auskultantit tuomarin sijaisina mahdollistivat epärehellisyyden käräjillä, kun taas ilmeisesti kokenut laamanni huomaisi valehtelun. (37, 85).

Ensimmäisenä käräjäpäivänä laadittiin juttulistat käräjille käsiteltävillä asioille. Käräjien aluksi otettiin ilmoitus- ja paperiasiat, minkä jälkeen päästiin varsinaisasioiden eli itse oikeudenkäyntien pariin. Käräjät alkoivat kello yhdeksältä. Ruokataukoja ja ”kahvilomia” eli -taukoja pidettiin välillä (93). Käräjiä istuttiin usein alkuiltaan asti, mutta tämä riippui osin siitä, kuinka onnistuneesti tuomari ja lautakunta arvioivat juttuaikataulun, yksittäisen jutun käsittelyajan, ja käräjien keston. Käräjien alkaessa osapuolet eivät tienneet, minä päivänä ja milloin jutun arvioitiin tulevan esiin oikeudessa. Käräjien alussa laadittu juttuluettelo tai käsittelylistakaan ei aina taannut sitä, että juttu todella kuultiin arvioituna ajankohtana. Kirjassa kahden peräkkäisen jutun osapuolet päätyivät sovintoon eivätkä siksi saapuneet oikeuden eteen, kun heidän juttunsa huudettiin esiin. Tämä nopeutti käsittelyaikataulua siinä määrin, etteivät seuraavien juttujen osapuolet tajunneet reagoida asiaan, kun poliisimies huusi juttuja esiin ”niin, että piha raikui” (120). Näin heidän juttujaan ei enää näillä käräjillä enää käsitelty, koska he eivät olleet saapuvilla, kun heidän vuoronsa tuli. Uuden käsittelyn saaminen edellytti uuden haasteen hakemista seuraaville käräjille.

Kokemattomat tuomarit tai auskultantit saattoivat arvioida aikataulun pahasti pieleen. Siksi istunnot saattoivat venyä aamun pikkutunneille ja käräjien kesto yllättää osanottajat. Kirjan lautamiehet kuvasivat tällaista aikaisemmilta käräjiltä, kun Kalliokosken patruuna oli kysynyt tuomarina toimineelta auskultantti Hallbäckiltä (”Hallpäkki”), minä yönä hänen oikeusjuttunsa vihdoin tulisi esiin (122).

”- Minkä johdosta se patruuna siltä Hallpäkiltä sellaista kysyi? keskeytti Peltola. – Kun hänen aikansa piti olla maanantaina esissä, mutta sinä päivänä vasta käsiteltiin lauantain juttuja eikä niitäkään keritty loppuun, vaikka neljään aamulla, kuten monena muunakin yönä, istuttiin, niin patruuna tuli siinä kahden ajoissa ja tuomarilta tiedusti, minä yönä hän voisi toivoa pääsevänsä esiin, haha! Halpäkki suuttui ja käski patruunan ulos.”

Tämän käytännön vuoksi osapuolet, asiamiehet ja todistajat joutuivat toisinaan myöhästyneen aikataulun takia – tai varmuuden vuoksi – roikkumaan käräjäpaikalla usean päivän ajan. Osapuolet ja heidän asiamiehensä yrittivät myös vaikuttaa siihen, että saisivat mahdollisimman alussa juttunsa käräjille, jotta pääsisivät palaamaan muihin toimiinsa. Käräjäpaikalta sai toisaalta tästä syystä spontaanisti asiamiehen itselleen jostakusta paikalla olevasta henkilöstä – poliisista, nimismiehestä, kirjurista, lautamiehestä tai asioitsijasta. Kirjassa tuomari, nimismies ja lautamiehet keskustelivat keskenään istuntojen päätteeksi, ja käräjät päättyivät lopettajaiskahveihin (132).

 

Nimismies ja lautamiehet

Rikosjutuissa paikkakunnan nimismies toimi julkisena syyttäjänä, ja oli siksi paikalla käräjillä. Hänen tehtävänsä oli vaatia laillista edesvastuuta ja panna syytteeseen osapuolet tai asiamiehet, jotka esiintyivät sopimattomasti käräjillä. Karijärven käräjillä uusi nimismies oli vanha kollegineuvos Lundgren (104). Sen sijaan paikkakunnan edellinen nimismies Nordgren, ”Nuukreeni”, esitetään kirjassa vahvasti alkoholiongelmaisena: hän oli usein juovuksissa ja kännäsi myös käräjillä. Tehdessään vahvassa humalassa kutsumattoman yllätysvisiitin Rintalan taloon viinanhakumatkalla hän ryhtyi kourimaan talon emäntää ja ”kopeloi kuin omaansa” Rintalan isännän läsnä ollessa (46–47). Tästä suutahtanut isäntä heitti kutsumattoman vieraansa keskeneräiseen kaivoon pihallaan. Muutkin känniselle ”Nuukreenille” tehdyt kepposet osoittivat, ettei mies nauttinut suurta kunnioitusta paikkakunnalla.

Nimismiehen lisäksi esivaltaa käräjillä edusti paikallinen poliisimies. Hän toimi käräjäsalin vahtimestarina huutaen milloin asianosaiset, milloin todistajat sisään (94, 120).

Karijärven lautamiesten lukumäärää ei kirjassa ilmoitettu, mutta herastuomari ”Sojanterin” lisäksi heitä nimettiin kirjassa kolme: Maja-aho, körttiläinen Virsukangas ja Peltola (88–91, 121). (Lautamiehistä myös Anna Kuisminin blogiteksti.) Laamanni tunsi kaikki lautamiehet ja tervehti jokaista vuoron perään kädestä. Käräjien aluksi lautakunta keskusteli jutuista tuomarin kanssa. Koska lautamiehet olivat toimittaneet asianosaisten pyytämät haasteet perille ennen käräjiä, tuomarin oli tärkeä keskustella vuoron perään heidän kanssaan arvioidakseen käräjien oletetun keston ja juttujärjestyksen arvioitune aikatauluineen haasteiden ja juttujen laadun mukaan (90–91). Mitä enemmän todistajia jutuissa oli määrä kuulla, sitä kauemmin käsittelyn ja käräjien saattoi arvioida kestävän. Tämä koski erityisesti monimutkaisia riita- ja rikosjuttuja. Tuomari jakoi jutut käräjäpäiville.

Kirja antaa ymmärtää, että lautamiehet eivät aina olleet innokkaita toimittamaan haasteita perille esimerkiksi talonpojan haastaessa säätyläisiä oikeuteen. Eräässä kuvatussa oikeustapauksessa haastetta talonpojalle toimittanut lautamies oli ollut vastahakoinen toimittamaan vastahaastetta kantajapatruunalle ja tämän bulvaanina toimineelle konttoristille (54–55).

”Lautamies oli vastustellut, mutta silloin ukko oli sanonut: ’Jollet uskalla siinä herroja haastaa kuin talonpoikaa, mene ulos, minä haen toisen.’ Olihan lautamies luvannut ukon vastuulla manata [toimittaa haasteen] . . . .”

Kirja esittää lautamiehet aktiivisina toimijoina käräjillä. He tulkkasivat suomenkielisiä repliikkejä huonosti suomea puhuville ja ymmärtäville tuomariharjoittelijoille (62). He toivat maalaiselämän ja maaseutuolosuhteiden asiantuntemusta tuomaripaneliin (62). He myös tunsivat paikkakuntalaiset ja näiden maineen. Erästä kantajaa lautamies arvioi ”rehdiksi mieheksi”, ”[m]utta vastaaja on vaikka mikä” (94). Ei siis yllättävää, että edellinen voitti velkomuskanteensa jälkimmäistä vastaan. Toisessa jutussa lautamies todisti kantajan kanssa, etteivät jutun todistajat olleet enää hänen palkollisiaan ja siksi jäävejä, kuten vastaaja väitti, vaan näin ollen esteettömiä vannomaan todistajanvalan (98). Todistajat vetosivat myös lautakuntaan ja näiden tietoihin väitteidensä tueksi (125). Herastuomarin sanotaan lisäksi käräjillä antaneen kantajalle ”sormellaan merkkejä olemaan vaiti” (97).

Lautamiesten aktiviteetti ja rooli riippuivat tuomarista. Kokeneen ukkotuomarin istuessa käräjiä lautakunta hyväksyi esimerkiksi asianajan sakot sopimattomasta esiintymisestä vain yhden lautamiehen ilmaistessa hyväksyntänsä muidenkin puolesta (105). Strömberg myös keskeytti lautamiehen ja saneli tuomioistuimen päätöksen, jonka herastuomari lautakunnan edustajana vahvisti (109–110). Silti lautamiehet kehuivat tauolla Strömbergin ”morskeja”[4] otteita. Tämä ei ollut ”arkalasta kotoisin” eikä huiputettavissa epärehellisillä todistajilla tai kieroilla asianajajilla.

Käräjien päivällistauon aikana lautamiehet neuvoivat asianosaisia oikeudellisissa kysymyksissä ja kehottivat näitä aktiivisesti sovintoon käräjien ruokailutaukojen aikana. Kirjassa saman talon osakkaat Kukko ja Kana ovat usein riitapuolina, mistä veisteltiin vitsejä. Käsiteltävillä käräjillä jälkimmäinen oli haastanut edellisen oikeuteen murtovarkaudesta. Kanan hevonen oli kuollut tuntemattomasta syystä ja raato oli kuopattu maahan, jota yhteisosakas Kukko oli lapiolla kaivanut. Koko lautakunta hörötti, kun Kana selitti tätä tulkintaansa murtovarkauden oikeudellisesta määritelmästä. Hän ihmetteli reaktiota (115): ”No, mikäs sitten on murtovarkautta, jollei tämä? Sanokaa te, jotka paremmin lakia ymmärrätte.”

Kana sai kuin saikin lainopillisia neuvoja oikeudellista tietotaitoa omaavilta lautamiehiltä ja päätyi näiden neuvosta sopimaan kiistansa vastapuolensa Kukon kanssa ennen istuntoa, kun kanteella ei ollutkaan oikeudellista pohjaa. Sovittelijoina lautamiehet toimivat myös istuntotauolla äiti- ja tytärpuolen välisessä kunnianloukkausasiassa (117–120) laamanni Strömbergin toimiessa pelotteena.

Anna Kuismin on kirjoittanut tässä blogissa nuokkuvista lautamiehistä. Kirjassa sivutaan teemaa toteamuksella, että näillä käräjillä ei lautakuntaa ehtinyt väsyttää (112):

”- Nämä käräjät ovat oikeat käräjät. Ei sinuakaan, herastuomari, nyt yhtään nukuta, haha! -Vai nukuta! Hyvä että pysyy istumassa. Kun laamanni jymäytti nyrkkinsä pöytään, oikein vavahdin. Mutta hiivatin mukavaa se teki.”

Ukkotuomarin itsensä istumat vakavan asialliset Karijärven käräjät vertautuvat kirjassa edellisiin, sijaisen istumiin Karijärven käräjiin, joilla oli juopoteltu ja pelattu korttia. Uuden nimismiehen mukaan (130): ”Kolmet viimeiset käräjät ovat olleet lain ja oikeuden irvikuva. […] ovat yön aamupuolelle juoneet ja lyöneet korttia ja kertomusten mukaan pitäneet muutakin elämätä jota en tässä tahdo edes sen lähemmin mainita.” Nyt kuvatuilla Karijärven käräjillä ei juopoteltu, koska tuomari oli niin kunniallinen, mutta illalla lautamiehille jäi kuitenkin aikaa korttipeli hörrin pelaamiseen (120). Kortinpeluu ja alkoholin käyttö mainitaan myös monissa 1900-luvun alkupuolen lakimiesmuistelmissa käräjäiltoihin kuuluviksi paheiksi.

 

Käräjäkirjurit

Suomen maaseututuomioistuinten monet keskeiset hahmot tehtävineen tulevat kirjassa tutuiksi. Käräjillä alustavaa pöytäkirjaa, lyhentein varustettua ja myöhemmin puhtaaksi kirjoitettavaa memoriaalia, piti käräjäkirjuri eli memorialisti. (Käräjäkirjureista myös Tuomas Jussilan teksti tässä blogissa.)

Tässä kirjassa laamanni Strömbergin memorialistina toimi normaalisti klassinen viinaan menevä takkupartainen kirjuri Juha Niskanen, Niskas-ukko, joka osasi sekä suomea että ruotsia. Niskanen oli päätynyt juopoksi käräjäkirjuriksi tuhlattuaan isänsä, varakkaan karjalaisen herännäistalonpojan, rahoja jumaluusopin ylioppilaana Helsingissä lähes kymmenen vuoden ajan. Isä Niskanen oli totuuden valjettua lopulta hakenut poikansa kotiin, mutta sitten poika oli kadonnut kotoaan. Juha Niskanen oli ruvennut ”tuomarin luota toisen luo kuljeksivaksi käräjäkirjuriksi”, joka ankarana tuurijuoppona ”viikon teki töitä, mutta sitten taas kaksi, jopa kolmekin joi, kunnes oli sekä päältä että sisältä aivan kuitti.” Sitten Ånäsin kartanon kuski Kalle oli hänet löytänyt ja pelastanut laamanni Strömbergin käräjäkirjuriksi. Kaikesta pitäen Niskanen paitsi toimi memorialistina myös kirjoitti puhtaaksi oikeuden pöytäkirjoja samaten kuin osapuolten tarvitsemia oikeuden pöytäkirjaotteita ja kopioita oikeuden päätöksistä ja tuomioista. Näihin viitataan epämääräisesti kirjassa ”rotakollana” (eli protokollana, esim. ”Niemelän eläkepapan rotakolla”) (161–164)

Helsinkiläisiä auskultanttejaan eli käräjäharjoittelijajuristejaan laamanni kutsui tyhjäntoimittajiksi, koska heistä ei ollut hänelle hyötyä ”vaan päinvastoin milloin mitäkin harmia”. Hänen Annie-rouvansa arvosti näiden maailmanmiesten seuraa, mutta edes oikeuden pöytäkirjoja nämä eivät kirjoittaneet (65). Kun Niskanen ei uskaltanut tulla käräjille peläten juomisputken taas alkavan siellä, laamanni Strömbergin kahdeksantoistakesäinen tytär Elsi tarjoutui memorialistiksi. Hän oli jo aikaisemmin puhtaaksikirjoittanut isänsä käräjäpöytäkirjoja Niskas-ukon ohjeistamana, joten hänellä oli alan työkokemusta (6, 17–19). Elsi hoitikin käräjäkirjurin työn moitteettomasti.

Laamanni Strömbergin ajuri Kalle sai kirjassa toimia tavallisten, oikeudellisia asiakirjoja tarvitsemien ihmisten ja niitä laativan kirjuri Niskasen välittäjänä. Hän oli oppinut ymmärtämään ruotsia jo edellisessä palveluspaikassaan Kalliokosken patruunalla, jota hän oli palvellut vajaa kymmenen vuotta (s. 23, 163–164). Kalle kertoili mielellään ”käräjäjuttuja” muille oikeustapausten toimiessa paikkakunnalla ajanvietteenä ja viihteenä. Niitä ja muita paikkakunnan tapahtumia hän selosti myös Strömbergin Elsi-tyttärelle, mutta valikoiden ”vain semmoiset, jotka sopivat nuorelle tytölle” (10). Muutoinkin Kallen työ milloin laamannin taloudessa, milloin käräjillä, oli varmasti pitkään kehittänyt myös hänen omaa oikeudellista tietotaitoaan.

 

Asioitsijat ja asiamiehet

Kirjassa esiintyi erilaisia asianajajia ja asiamiehiä. Kuten elävässä elämässäkin heitä oli jokaiselle lompakolle sopiva kokonainen kirjo niukasti oikeudellista tietotaitoa omaavista satunnaisista maallikkoasioitsijoista kalliisiin helsinkiläisjuristeihin. Nyyssölän kirjan jokseenkin mustavalkoisen maailmankuvan mukaan ”vulmahdit” eli asianajajat jaotellaan etupäässä hyviksiin ja pahiksiin – kuten olen edellisessä blogitekstissäni jo todennut.

Vaikeimpien oikeusjuttujen katsottiin edellyttävän oikeita juristeja, joita heitäkin oli joka lähtöön.

Yksi kirjan pahiksista, asianajaja Kingelin, oli suorittanut lakitieteellisen loppututkinnon, mutta silti häneen henkilöityvät kaikki huonojen asianajajien stereotypiat. (Nurkkasihteereistä Anna Kuisminin teksti tässä blogissa.) Hänkään ei ollut päätoiminen asianajaja, vaan hänellä – kuten useimmilla muilla aikakauden asianajajilla – oli taustavirka. Ruotsinkielisen ja -mielisen Kingelinin selitettiin olevan ”venäläisen kuvernöörin” tai lääninhallituksen esittelijä (106).

Oikein tärkeä juttu saattoi edellyttää nimekkään helsinkiläisen asianajajan palkkaamista etenkin, jos sellainen oli myös vastapuolella. Tämä tietysti nosti kustannuksia. Kuten aikaisemmassa blogitekstissäni kirjoitin, kirjassa esitetään helsinkiläinen kiihkeä suomalaisuusmies ja asianajaja Lauri Kivekäs (1852–1893) erittäin positiivisessa valossa. Kivekäs oli voittanut jutun, jota hän kirjassa oli ajanut. Helsinkiläinen ”herrassöörinki Kastekreeni” (125–126) puolestaan oli kirjassa palkattu isyysjutussa vastaajan eli väitetyn makaajan ja isäkandidaatin asianajajaksi. ”Kastekreeni” viittaa luultavasti toiseen maineikkaaseen helsinkiläiseen poliitikko–asianajaja Jonas Castréniin (1950–1922), joka hoiti paljon rikosjuttuja ja poliittisluontoisia tapauksia.[5]

Usein lähdettiin kuitenkin paikallisesta toimijasta liikkeelle. Kuten metsänsä myynnissä huijattu Alitalon isäntä kertoi teoksessa, hän oli ensin kääntynyt asianajotoimintaa harrastavan paikallisen nimismiehensä puoleen (151):

”[…K]un meidän nimismies on vakavahenkinen mies, niin päätimme emännän kanssa, että menisin pyytämään häntä asiani ajajaksi. Ukkohan on tavannut silloin tällöin ajaa jonkun asian . . . Hän kuitenkin sanoi minulle: „Asiasi on, Alitalo, siitä painosta, että siinä tarvitaan tuomarismies.“ – „Mistäs minä nyt sellaisen tässä sieppaan, kun en juoppoa enkä ruotsalaista tahtoisi ottaa“, sanoin minä.”

Nimismies suositteli naapuripaikkakunnan nimismiestä, lakimies Terästä, ”raitista, suomalaista kansanmiestä”. Alitalon isäntä myös konsultoi Rintalan isäntää, jonka luona Teräs asui, tämän sopivuudesta vaikean oikeusjutun asiamieheksi. Hän selvitti ensiksi miehen tutkinnot ja suomen kielen taidon. Sitten hän meni suoraan asiaan (44-45): ”Mitästä Rintalainen luulee, olisiko hänestä niin suuren ja vaikean kuin minun asiani ajajaksi ? [. . . ] Mutta mitä isäntä luulee, kykeneekö tämä teidän nimismies pitämään minun puoliani ja . . . onko se sellainen, ettei anna herrain lahjoa itseään jollakin tuhannella ?”

Rantalan isäntä uskoi Teräksen rehellisyyteen ja jatkoi (45): ”[m]itä miehen kykyyn tulee, niin enhän minä kyllä ole mikään asiantuntija sillä alassa, mutta jos siihen saa luottaa, mitä täällä on tultu havaitsemaan, niin ainakin minä antaisin vaikka minkälaisen asiani hänen hoitoonsa.” Paikalle tullutta herastuomari Suonsaartakin Alitalon isäntäkin haastatteli selvittääkseen potentiaalisen asiamiehen kyvyt edellisillä käräjillä, ja sai kuulla Teräksen hoitaneen hyvin juttuja Suonsaarenkin istumilla käräjillä (52). Teräs – kirjan suoraryhtinen suomalainen sankari – sitten voittikin Alitalon isännän jutun.

 

Lopuksi

Eino Nyyssölän romaanin Laamanni Strömberg ja hänen apulaisensa eläväisille käräjäkuvauksille löytyy paljon vastaavuuksia niin aikalaiskirjallisuudesta kuin -muistelmistakin. Kirjan kurkistus käräjäsaliin ja sen kulisseihin esittelee maaseudun oikeudenkäytön toimijoita ja heidän eritasoista oikeudellista tietotaitoaan. Käräjät olivat kohtaamispaikka, jossa oikeudellisen tiedon ja taidon tarvitsijat saivat konsultoida oikeudellista työtä tekeviä joskus ilmaiseksi (esimerkiksi lautamiehet) ja joskus maksusta (esimerkiksi asioitsijat).

Kirja myös havainnollistaa, kuinka hitaasti suomalaiset maaseudun alioikeudet modernisoituivat käräjäaikojen ja -paikkojen suhteen. Sama koskee käräjien toimijoita. Kihlakunnantuomarin virka ammattimaistui ensin 1700- ja 1800-luvuilla, kun tuomareilta alettiin edellyttää juristitutkintoa. Nimismiehen toimi alkoi professionalisoitua Nyyssölän omana aikana, ja kirjurit ja asianajajat seurasivat 1900-luvun mittaan. Professionalisoitumistrendi näkyy myös lautamiesten aseman marginalisoitumisessa. Kun Nyyssölän aikana lautamiehet istuivat kaikki niin siviili- kuin rikosasiatkin, vuoden 2009 jälkeen lautamieskokoonpano on kutsuttu koolle vain alle 10 prosentissa käräjäoikeuksien rikosasioita, ja trendi on laskeva.[6] Oikeudesta on 2000-luvulla tullut liian hankalaa ja kallista maallikoille jätettäväksi.

 

 

[1] Kauko Kennäs (Eino Nyyssölä), Laamanni Strömberg ja hänen apulaisensa: käräjillä nähtyä ja kuultua. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki, 1924.

[2] Kannel toimi myöhemmin korkeimman oikeuden oikeusneuvoksena, Ikaalisten kihlakunnantuomarina ja kruunasi tuomarin uransa Viipurin hovioikeuden presidenttinä, ks. esim.

https://fi.wikipedia.org/wiki/W%C3%A4in%C3%B6_Robert_Kannel .

[3] Wäinö Kannel, ”Tuomarin mukana käräjillä,” Muistikuvia III. Suomalaisia kulttuurimuistelmia, toim. Eino E. Suolahti. Otava, Helsinki, 1956, 220–221.

[4] Ilmeisesti ruotsin sanasta ”morsk”, eli karski tai tiukka.

[5] Castrénista enemmän esim. Vesa Vares, “Castrén, Jonas” , Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1997– (viitattu 29.8.2019); https://fi.wikipedia.org/wiki/Jonas_Castr%C3%A9n .

[6] https://www.tilastokeskus.fi/til/koikrr/2012/koikrr_2012_2013-05-29_tie_001_fi.html (viitattu 29.8.2019).

Tuomas Jussila

 

Oikeudellista tietoa ja taitoa vaativat työt yhdistettiin esiteollisessa suomalaisessa yhteiskunnassa usein herrasväkeen ja herrana olemiseen. Sananlaskut ovat yksi tapa päästä käsiksi tavallisen rahvaan mietteisiin ”herroista”. Aksel Anshelm Koskenjaakon teos Virkamiehet ja herrat suomalaisissa sananlaskuissa (1929) antaa aiheeseen kattavan johdannon.[1]

Esiteollisessa yhteiskunnassa kirjoitustyö poikkesi varsinkin maaseutuväestön työhön liittämistä käsityksistä ja herätti sananlaskuissakin kummeksuntaa:

”Kovimman työn tekijähän se vähimmän palkkaa saa.”

***

”Ei viitsi tehdä työtä, vaan järkensä kanssa rikeeraa, sanoi maalainen herraa.”

***

”Yksi ajatustunti maksaa kaksi työtuntia.”

***

”Ei työ ole herkkua, jos se herkkua olisi, niin herrat sen tekisi.”

***

”Erikseen on kahvin juojat, erikseen sonnan luojat.”

 

Vielä 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla suurin osa esimerkiksi hallintoon liittyvistä asioista hoidettiin yksinomaan ruotsiksi. Vieras kieli oli omiaan syventämään ”herrojen” ja rahvaan välistä jakolinjaa, joka heijastui myös sananlaskuihin:

”Joka tulkilla puhuu, se kyydillä ajaa.”

***

”Kyllä herrat toisensa kielen tajuavat.”

***

”Kaikki ne herroja on, jotka ruotsia puhuu.”

 

Suomen lisäksi myös esimerkiksi useissa Baltian maissa hallinnolla ja väestön enemmistöllä oli eri kieli. Edellisestä sananlaskusta on olemassa myös latvialainen muunnos, jossa ruotsin tilalla oli saksan kieli:

”Ei jokainen ole saksalainen, joka osaa saksaa puhua.”

 

Sananlaskujen epäluulo herroja kohtaan ei rajoittunut yksinomaan ruotsin kieleen, vaan pikemminkin kaikkeen siihen, mitä herrasväki edusti. Tämä havainnollistuu esimerkiksi seuraavissa sananlaskuissa:

”Herrojen ystävyys ja talvella kesä, niin se on yhtä hyödyllinen talonpojalle.”

***

”Parempi käydä avojaloin, kuin ajaa vaunuissa helvettiin.”

***

”Kyllä kouluja käyneellä juonia on.”

***

”Herra on herra helvetissäkin.”

 

Tosin joissakin sananlaskuissa myös ymmärrettiin kirjoitustyötä ja osoitettiin sitä kohtaan jopa arvostusta:

”Herrat sen tietää, jotka lukeneet ovat.”

***

”Vaivansa on vaunuissakin.”

***

”Pisinpään puuhun salama iskee.”

***

”Kellä on oppia otassa, sillä on nappia nutussa.”

***

”Korkealla istuvat tarvitsee korkean ymmärryksen.”

 

Varhaismodernissa Suomessa lähes kaikki kirjoitus- ja lukutaitoa vaativat ammatit liittyivät joko hallintoon, kirkolliseen työhön tai kaupankäyntiin. Näiden ammattien edustajat kuuluivat jo lähtökohtaisesti ”herroihin”. Tosin sananlaskuissakin herraskaisen viranhaltijan oli osoittauduttava kelvolliseksi hoitamaan tehtäväänsä:

”Ei se ole mies, joka viran saa, vaan se joka viran pitää.”

Virkansa menettäneille sananlaskut eivät antaneet armoa, kuten käy ilmi seuraavasta:

”Wiraton herra on kuin hännätön koira.”

Edes sananlaskuissa tilanne ei kuitenkaan ollut virkaheitoille täysin toivoton, sillä heille jäi kuitenkin jäljelle virassa hankittu tieto ja taito. Viimeinen sananlaskuista sopiikin hyvin kuvaamaan esimerkiksi nurkkakirjureiden kirjavaa ammattikuntaa:

”Jos virka viedään, kyllä konsti jää.”

 

 

LÄHTEET

Koskenjaakko, A[ksel]. A[nshelm]. 1929. Virkamiehet ja herrat Suomalaisissa sananlaskuissa. Helsinki: SKS.

 

[1] Kaikki tämän kirjoituksen sananlaskut: Koskenjaakko 1929, 54-69.

 

Mia Korpiola

 

Eino Nyyssölä (1877–1937, aikaisemmin Stenlund) käytti kirjailijanimeä Kauko Kennäs teoksessaan Laamanni Strömberg ja hänen apulaisensa: käräjillä nähtyä ja kuultua.[1] Kirja julkaistiin 1924, mutta teos sijoittuu hieman varhaisempaan aikaan eli autonomian loppukauteen. Tapahtumat sijoittuvat kihlakunnan ukkotuomarin, juuri 60-vuotispäiviään juhlineen laamanni Gustav Strömbergin kotitalouteen Ånäsin kartanossa, jossa myös tuomiokunnan arkisto sijaitsi, ja käräjille muun muassa Karijärvellä.

 

 

Laamanni Strömberg, kirjan nimihenkilö ja sankari, kuvataan ”vasta ohimoilta harmaantuneeksi, pitkänpuoleiseksi, tanakaksi, suoraryhtiseksi mieheksi”. Hänen lisäkseen kirjan toinen keskeinen henkilö on laamannin ajuri, Kalle Lundberg. ”Kuski-Kalle”, ”pienenläntä, ruokkoamaton äijänkäpäle” ja laamannin lapsuuden kasvinkumppani (s. 20–22), toimii kirjan koomisena hahmona sekä hyväsydämisen, tunteellisen ja oikeamielisen kansanmiehen arkkityyppinä.

 

Romaanin kirjoittaja Eino Santeri Nyyssölä syntyi Ähtärissä tilanomistaja Johan August Stenlundille ja Eva Collinille. Perheeseen syntyi myös 1884 ainakin pikkuveli, Heikki Eljas, joka opiskeli lääkäriksi ja teki työuransa Lahden kunnallissairaalan ylilääkärinä. Nyyssölä opiskeli Vaasan lyseossa saaden sieltä valkolakin 1896. Lainopilliset opinnot sujuivat sutjakasti Helsingissä ja johtivat vuonna 1900 oikeustutkintoon. Pian Nyyssölä pääsi tutustumaan käytännön oikeuselämään auskultoimalla käräjillä. Hän myös toimi Ilmajoen nimismiehenä vuosina 1901–1902.

 

Vuonna 1903 oli varatuomarin titteli saavutettu, ja tämän jälkeen Nyyssölä jatkoi asianajotoimintaa edustaen asianajajana mm. luokkariitoja kärjistäneessä Vesilahden Laukon kartanon herran ja torpparien välisessä kiistassa jälkimmäisiä.[2] Nyyssölällä oli siis monipuolista käytännön kokemusta käräjiltä, ja näistä hän oli ammentanut romaaniinsa, mihin sen alaotsikkokin viittaa.

 

Oikeuden kieli ja naisten oikeudellinen tietotaito

Romaanissa on useita kiinnostavia teemoja, joista yksi liittyy oikeuskieleen. Autonomian loppuvaiheissa tuomioistuimissa käytettiin vielä usein ruotsia ja sillä kielellä laadittiin myös oikeudellisia asiakirjoja, vaikka ne suomalaisen lakikielen kehityksen myötä olivatkin enenevästi suomenkielisiä. Kielikysymykset aiheuttivat ongelmia niin käräjillä kuin niiden ulkopuolisessa oikeustodellisuudessa.

 

Kirjassa viitataan muutamaan oikeusjuttuun, jossa ”herra” tai tämän edustaja on huijannut talonpoikaa sopimuksen yhteydessä. Kauppa oli tehty suomeksi erisisältöisenä kuin mitä se sopimuspaperiin kirjattiin. Ruotsinkieltä taitamaton tai rajoitetusti lukutaitoinen talonpoika oli suullisen ja väärän (suomenkielisen) selostuksen varassa. Niinpä hän oli päätynyt allekirjoittamaan tai laittamaan puumerkkinsä sopimuspaperiin, jossa oli toinen sisältö kuin alkuperäisessä sopimuksessa (esim. 52–60, 84–85). Joka tapauksessa kirjallisuus kuvastanee todellisuutta siinä, että ruotsin kieltä osaamaton tai vain osin lukutaitoinen talonpoika oli vaarassa joutua petetyksi ovelien sopijakumppaniensa toimesta. Vaikka 1800-luvun jälkipuolella enemmistökieli suomi alkoi vähitellen nousta oikeuskieleksi, kehitys oli hidasta ja riippui paikkakunnan viranhaltijoiden asenteista.

 

Toinen kirjan kiinnostava aspekti liittyy naisten oikeudelliseen tietotaitoon. Monilla naisilla 1800-luvun maalaisyhteisöissä oli varmasti oikeudellista osaamista, mutta se on harvoin jättänyt jälkiä käyttämiimme lähdeaineistoihin. Kirjassa huijatuksi tullut viisikymppinen körttiläisisäntä Hermanni Alitalo teki metsänhakkuu- ja myyntisopimuksen huijarin kanssa emäntänsä Maijan ollessa vierailulla lapsuudenkodissaan. Kuvaillessaan sopimuksentekotilannetta Alitalo totesi: ”Minä en, olen siksi vanhanaikainen, osaa lukea kirjoitusta, ja onnettomuudeksi sattui emäntä sinä päivänä olemaan käymässä vanhassa [lapsuuden]kodissaan. Hän olisi heti huomannut petoksen.” Eli koska Alitalon isännän lukutaito ei ulottunut yhtä moniin tekstityyppeihin[3] kuin hänen emäntänsä, tämä olisi normaalisti ollut mukana sopimuksen teossa ja tarkistanut lukemalla miehensä puolesta laaditun asiakirjan (58, 94–96). Kirjassa siis esitetään, että Alitalon emännän osaaminen oli merkittävä resurssi taloudelle. Kun se ei ollut käytettävissä sopimuksen tekohetkellä, tällä oli potentiaalisesti fataalit seuraukset talon menestykselle. Alitalon emäntä myös neuvotteli miehensä kanssa asianajajan valinnasta, ja he yhdessä päättivät kenen puoleen kääntyä (151).

 

Toisenlaista oikeudellista tietotaitoa oli laamanni Strömbergin 18-vuotiaalla Elsi-tyttärellä. Elsi, vanhempiensa ainokainen, oli kotona kirjoittanut isälleen puhtaaksi käräjillä pidettyjä memoriaalipöytäkirjoja viinaan menevän käräjäkirjuri Niskasen, ”Niskas-ukon”, ohjeiden mukaan. Niskasen osoitettua haluttomuutta lähteä käräjille, koska hän pelkäsi ratkeavansa taas ryyppäämään, Elsi tarjoutui ilolla isänsä memorialistiksi eli käräjäkirjuriksi (17–18). ”Ota minut, isä! Ukko [Niskanen] sanoi, että minä kyllä osaan kirjoittaa isän sanelun jälkeen, tiedän jo kaikki lyhennykset, kun ukko neuvoi.” Vaikka äiti vastusteli ja kielsi peläten tyttärensä kuulevan siellä nuorille tytöille sopimattomia ja liian intiimejä asioita, laamanni otti kuin ottikin Elsin mukaan oikeuden kirjuriksi julkiselle forumille. Kuski-Kallekin ihmetteli, miksi neiti käräjille lähtisi hänen ja laamannin kanssa, ja ennusti tytön saavan siellä ”kuulla ja nähdä niin paljon – sellaista jota ei muualla” (31–32). Lautamiehet olivat yllättyneitä ja vaikuttuneita kirjurineidistä, tämän kauneudesta (”sorea … kuin prinsessa”) ja pehmeistä kätösistä (90–91). Elsi kuitenkin hoiti työnsä asianmukaisesti ja piti pöytäkirjaa isänsä sanelun mukaan.

 

Kotiin ja poikkeuksellisesti myös julkisen katseen alle käräjille sijoittuvan kirjuritoimintansa kautta Elsi sai oikeudellista osaamista. Näin toimivat myös useat muutkin säätyläisneidot, -rouvat ja -lesket. He tekivät oikeudellisen ja hallinnollisten asiakirjojen kirjoitustyötä viranhaltijoiden puolesta miespuolisen sukulaisensa apuna tai esimerkiksi puhtaasti arkkimäärään pohjautuvalla palkalla tullakseen toimeen. Koska he jäävät yleensä tuntemattomiksi ja nimettömiksi lähteissä, saa heistä vain poikkeuksellisesti vilahduksia (oma)elämäkerrallisissa teksteissä tai romaaneissa – kuten tässä.

 

Kirjan sankarit ja roistot – kieliryhmien stereotyyppiset ruumiillistumat

Laamanni Strömberg -kirjassa ruotsinkielinen, huonosti suomen kieltä osaava yläluokka saa kyytiä. Tarinan kiistaton konna on juristi, karikatyyrina esitetty paikkakunnalla auskultoiva vapaaherra Eric Sonnenhielm, johon kiteytyivät kaikki aristokraattien paheet. Vanhan ja aikansa eläneen eliitin edustajana häntä kuvataan fyysisesti ”vaaleahkoksi, hentoseksi, väsähtäneeksi herrasmieheksi” (5). Tätä sulavaliikkeistä ”paroonia” ei ”työ ollut jäykistänyt”, mutta hän hallitsi kyllä suutelun kädelle. Sonnenhielm ei ymmärtänyt kunnolla suomen kieltä, ja hänen repliikkinsä ovat kirjoitettu ”hoonolla soomella” läpi kirjan. Käräjillä lautakunta sai tulkata hänelle suomenkieliset todistajanlausunnot. Häntä ei myöskään arvostettu tuomarina, ja lapsen elatusta käsittävän istunnon aikana hän piirteli pornografisen kuvan muistiinpanoihin todistajienkertomusten perusteella (esim. 22–24, 66–67, 91).

 

Luonteeltaan ”parooni” on kuvattu lähes ainoastaan negatiivisesti. Musikaalisuus mainitaan hänen ainoana hyveenään. Sonnenhielm ei kohdellut kaikkia ihmisiä samalla tavalla vaan mielistelee laamannia ja miestään 18 vuotta nuorempaa laamanska Annieta (omaa sukuaan Leionmarck). Alempisäätyisiä hän kohteli ylimielisesti. Moraaliltaankin Sonnenhielm on heikko. Hän raiskasi Strömbergin hyveellisen piian, Impi [!] Koskelan, joka oli todellisuudessa Niskas-ukon ja tämän väkisin ottaman piika Anna-Kaisan avioton tytär. Impi oli virallisesti kasvatettu äitinsä aviomiehen Kustaa Koskelan lapsena. Sonnenhielm oli yrittänyt maata väkisin lautamies Suonsaaren tyttären, joka paetessaan oli pudonnut portaat alas ja loukkaantunut. Sonnenhielm, ”p . . . leen parooni”, hankki valheellisia todistajanlausuntoja pelastautuakseen raiskaussyytöksiltä, mutta pakeni lopulta Ruotsiin vapaaehtoiseen maanpakoon (140, 156–157).

 

Sonnenhielmillä oli myös yhden illan juttu kevytmielisen Lempi[!]-piian kanssa, joka tuli raskaaksi toisesta miehestä, mutta sälytti tätinsä kanssa poikavauvan petollisesti Sonnenhielmin äidin, vapaaherratar Frederican hoitoon väittäen paronia isäksi. Myöhemmin Lempi murhasi toisen lapsensa ja joutui tästä tuomiolle. Puijatulle vapaaherrattarellekin paljastui lopulta hoitamansa oletetun lapsenlapsensa oikea isä.

 

Eino Nyyssolän ruotsinkielisen yläluokan iva on jäätävää. Lukijalle saattaakin tulla mieleen, että hänellä saattoi olla henkilökohtaisia kaunoja aristokratiaa ja/tai ruotsinkielisiä kohtaan. Laukon torpparihäätöjuttunsa sekä käräjillä että hovioikeudessa hävinneellä Nyyssölällä varmasti oli kanansa kynittävänä esimerkiksi yli 500 henkeä asunnottomaksi tehneen vapaaherra Herman Sigfrid Standertskjöld-Nordenstamin (1854–1934) kanssa.

 

Kirjan toinen pahis on asianajaja tai vulmahti Kingelin, joka tunnettiin myös nimellä Kinkeliini ja kuvataan viinaan meneväksi, lihavaksi ja pöhöttyneeksi. Kirjassa hän toimi häikäilemättömän patruunan vakioasiamiehenä, kun talonpojilta yritettiin puijata metsät ja kosket. Paitsi että Kingelinin sanottiin olevan ”kiivas ruotsinmielinen”, hän myös osasi venäjää ja sortovuosina toimi ”venäläisen kuvernöörin esittelijänä” mielistellen venäläisiä valtaapitäviä (38–39, 94–95). Tällainen yhdistelmä oli kaikkein halveksittavin kirjan kirjoittamisaikana, kansalliskiihkoisen 1920-luvun alussa.

 

Elähtäneen Sonnenhielmin ja kelmimäisen Kingelinin vastakohtana toimii ja kirjan miespuolinen sankarihahmo. Nimismies ja juristi Antero Teräs [!] (alun perin Anders Ståhlström) oli rehti ja tunnollinen energisen ja suomenkielisen nousevan (talonpoikaisen) luokan edustaja. Hän heräsikin jo aamulla varhain viranhoitoonsa toisin kuin ”herrat” – talonpoikaista sukua kun oli. Teräs, varakkaan maatalon poika, oli leveäharteinen ”raitis ja miehinen mies” (esim. s. 43, 57, 77, 131), joka harrasti kuorolaulua ylioppilaslaulajissa ja pelasti humalaisten ahdistelemia neitoja (Elsin) pulasta. Hänen isänsä oli ollut Strömbergin nuoruuden opiskelutoveri, joka oli joutunut keskeyttämään juristiopintonsa jouduttuaan isänsä kuoleman jälkeen kotitilansa jatkajaksi. Hän saakin palkintonsa Elsi Strömbergin muodossa kirjan lopussa.

 

Kirjassa myös viitataan toiseen suomalaisuusmieheen, radikaalifennomaani ja asianajaja Lauri Kivekkääseen (1852–1893, synt. Gustaf Laurentius Stenbäck). Kivekäs oli opiskellut filosofian kandidaatiksi, kun hän antoi ilmi Alavuden varanimismiehen väkivaltaisuuksista ja väärinkäytöksistä, alkoi opiskella lainoppia ja lopuksi voitti korkean profiilin juttunsa senaatin oikeusosastossa, nykyisen korkeimman oikeuden edeltäjässä. Oikeudellisen tutkinnon jälkeen porvarisäädystä valtiopäiville kahdesti valittu Kivekäs keskittyi erityisesti asianajotoimeensa 1880-luvun jälkipuolelta lähtien tullen erityisesti tunnetuksi suomenkielisten päämiesten asiamiehenä. Hän näki itsensä – ja hänet nähtiin – sorrettujen puolesta puhujana ja vaikka hänen palkkionsa joskus olivat korkeita, toisinaan hän työskenteli maksutta.[4]

 

Romaanissa sekä Kivekäs että Teräs ovat suomenkielisten ja ruotsia osaamattomien maanviljelijöiden oikeustaistelijoita toimiessaan näiden asianajajien oikeusjutuissa. Kivekkään voitokas oikeudenkäyntistrategia esitetään kirjassa Teräksen toiminnan mallina. Teräs onnistuukin samaa keinoa käyttäen sankariteossaan eli voittamaan päämiehensä, metsäkaupassa huijatun talonpojan jutun ”herroja” ja näiden kätyreitä vastaan.

 

Kirjan henkilökuvaukset ovatkin lievästi sanoen tendenssimäisiä: jo ulkonäkö ja olemus paljastavat henkilön luonteen. Tätä osoittaa hyvin seuraava sitaatti (94–95):

Kantaja oli kasvoiltaan niin sileä, että tuskin hän vihilläkään oli sen puhtaampi ollut. Kankean uutukainen oli tummanharmaa sarkapuku ja jakaus päälaella moitteeton. Vastaaja Hallénin tukka sitä vastoin oli pörröinen ja miehen kasvot parransängen peitossa. Trikoopuku oli pölyinen, Puolivillaisen vaikutuksen mies teki. Auskultantti Teräs, kantajan avustaja, oli pitkä ja hoikka kuin hyvin kasvanut korpikuusi sekä yhtä raikkaan näköinen. Varatuomari Kingelin, vastaajan apumies, sensijaan oli lyhyt, paksu ja pöhöttynyt – aivan kuin räkämännyn juurikas. Juopoksi häntä sanottiinkin.

 

Vaikka Kingelin on varatuomari, siis oikea juristi, eikä maallikkoasioitsija eli pahamaineinen ”nurkkasihteeri”, henkilöityvät silti häneen monet tämän heterogeenisen ryhmän stereotypioista. (”Nurkkasihteereistä” Anna Kuisminin tekstit tässä blogissa nurkkasihteereistä sanomalehdissä ja asioitsija Hakkaraisesta sekä oma juttuni raahelaisesta Frans Hannilasta) Asioitsijat esitettiin kirjallisissa teksteissä usein melko stereotyyppisesti epärehellisinä ja viinaan menevinä karikatyyrihahmoina, jotka joidenkin kohdalla varmasti osuivat maaliinsa, mutta tekivät vääryyttä monelle toimensa vakavasti ottavalle toimijalle.

 

Romaani moraliteettina ja sen vastaanotto

Kirja Laamanni Strömberg ja hänen apulaisensa: käräjillä nähtyä ja kuultua on moraliteetti, jossa hyvät saavat toisensa ja pahat oikeudenmukaisen palkkansa. Elsille sekä rehelliselle ja raittiille suomalaiselle tosimies Anterolle soivat hääkellot jouluna. Laamanni ja hänestä vieraantunut herkkähermoinen Annie-vaimo rakastuvat uudestaan toisiinsa, kun laamanni joutuu onnettomuuteen rattaiden kaaduttua. Murtuneesta jalasta ja aivotärähdyksestä toipuvaa miestään hoivaava laamanska nöyrtyy, pyytää anteeksi ylpeyttään, ja saa palkintonsa uuden kuherruskuukauden muodossa. Ja perillisen. Toukokuussa haikara toi laamanni Strömbergille ja Annie-rouvalle yllätysvauvan, jonka nimeksi romaanin lopussa kirjataan komeasti Gustaf Karl Strömberg.

 

Juoppo Niskas-ukko, joka toimii vapaaherra Sonnenhielmin nemesiksenä tämän raiskaaman Impi-piian – Niskasen oman aviottoman salatyttären – puolesta, pelastuu lopussa. Hän saa kuolinvuoteellaan anteeksi raiskaamaltaan entiseltä piialtaan Anna-Kaisalta ja heittää henkensä tämän rukouksen aikana. Kaikkien yllätykseksi Niskanen paljastuikin varakkaaksi mieheksi, joka hyvittää pahat tekonsa testamentissaan. Hän oli lunastanut laamanni Strömbergiltä takaisin Anna-Kaisan ja tämän miehen, Kustaa Koskelan, tuhannen markan velkakirjan sekä samaten Strömbergeiltä Koskeloiden torpan tiluksineen. Testamentissa Koskelat saavat velka- ja kauppakirjat omikseen. Aviottomalle (sala)tyttärelleen Impille hän jätti ”hoitopalkakseen” tilillään olevat rahat eli 39 000 markkaa. Ystävälleen kuski-Kallelle Niskanen jätti kaikki vaatteensa ja kultakelloa varten 500 markkaa rahaa.

 

Kirjan naiskuva on konservatiivinen ja mustavalkoinen. Huora–madonna-akselilla Nyyssölä on roolittanut edelliseen, kevytkenkäiseen ja epärehelliseen naistyyppiin karikatyyrimäisen Lempi-piian ja tämän tädin, kun taas esimerkiksi raiskatuiksi tulevat sievät Impi-piika ja tämän äiti edustavat hyveellisiä ja uskonnollisia kansannaisia. Vaikka Elsi Strömberg pitikin kirjaa käräjillä, hänet esitettiin perinteisen yläluokkaisen naistyypin edustajana. Saamatta ylempää yleissivistävää tai ammatillista koulutusta Elsi siirtyi alle 20-vuotiaana suoraan avioliiton kautta isänsä kodista miehensä taloudenpitäjäksi. Naisia oli opiskellut lainopillisessa tiedekunnassa jo 1890-luvun alkupuolelta lähtien ja ylioppilasneidot sekä konttoritytöt seikkailivat modernin 1920-luvun airuina aikakauden chick lit –kirjoissa. Näin ollen Elsin hahmo oli kohtuullisen vanhanaikainen vuonna 1924.

 

Henkilökuvausten moniulotteisuus tai juonen jäntevyys eivät ole romaanin vahvuuksia. Vaikka romaani saikin positiivisen vastaanoton eri lehtien kirja-arvosteluissa – itse luin 11 johtavassa lehdessä julkaistua arviota – kiinnittivät aikalaisetkin näihin kriittistä huomiota. Rakenteen tuokiokuvamaisuus, karrikoidusti piirretyt mustavalkoiset hahmot ja tietty juonen vanhanaikaisuus mainitaan niissä toistuvasti.[5]

 

Silti kirja yhtäältä piirtää elävän kuvan 1900-luvun alun käräjistä ja toisaalta kritisoi niiden oikeudenkäyttöä. Teoksen aikalaisarviot antavat ymmärtää, että lukemalla kirjan lakimieskunta verestäisi vanhoja muistojaan ja tunnistaisi tuttuja henkilöhahmoja sekä humoristisia oikeusjuttuja. Voimme siis päätellä, että aikalaisten mielestä käräjämiljöön luonnehdinta oli uskottava, joskin huumorilla piirretty, ja kuvattujen oikeustapausten otaksuttiin olleen aitoja.

 

Lopuksi

Eino Nyyssölän käräjäkokemus inspiroi häntä kirjoittamaan romaanin, jossa kokenut (ja hieman äreä) ukkotuomari esitetään oikeusturvan takeena ja turhien käräjäjuttujen karsijana. Eräässä aikalaisarvostelussa kirjaa suositellaan erityisesti ”lautamiehille, herastuomareille ja käräjäkiihkoilijoille [jotka] siitä oppiwatkin yhtä ja toista”.[6] Eli romaani saatettiin nähdä myös oikeudellisen tietotaidon välittäjänä.

 

Nyyssölän kuvauksilla asianajajista ja lautamiehistä on vastaavuuksia aikakauden muussa kirjallisuudessa, kuten Anna Kuismin tässä blogissa on osoittanut, ja jonka stereotypioita kirjassa hyödynnetään. Kirjan kuvauksista käräjistä ja niiden toimijoista tulen kirjoittamaan myöhemmin lisää.

 

Nykylukijalle kirjan kielikiistat saattavat tuntua vierailta, vaikka 1800-luvun jälkipuoliskolta aina 1930-luvulle ne herättivät jopa fanaattisia tunteita ihmisissä. Lukija tarttuneekin lähes sata vuotta sitten kirjoitettuun romaaniin halutessaan ennen kaikkea ymmärtää käsityksiä kirjoittamisajankohdan oikeudesta ja oikeudellisista toimijoista. Se toimiikin hyvin aikakautensa asenneilmapiirin peilinä vielä tänäkin päivänä, vaikka sen monet ulottuvuudet saattavatkin tuntua antiikkisilta näin 2020-luvun kynnyksellä.

 

[1] Kauko Kennäs (Eino Nyyssölä), Laamanni Strömberg ja hänen apulaisensa: käräjillä nähtyä ja kuultua. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki, 1924.

[2] Urasta esim. Ylioppilasmatrikkeli 1853–1899 (vierailtu 26.6.2019).

[3] Kyse ei ollut siitä, etteikö Alitalon isäntä laisinkaan olisi osannut lukea. Eihän häntä olisi edes tällöin laskettu ripille tai vihitty kirkossa. Hän siis osasi jotenkin tankata ainakin fraktuuralla painettua tekstiä, muttei toisia tekstityyppejä, kuten käsin kirjoitettua tekstiä. Rippikoulusta ja lukutaidosta myös Tiina Miettisen blogissa, Rippileiri vuoden 1817 tapaan.

[4] Heikki Ylikangas ja Jussi Pajuoja, Lauri Kivekäs – aikansa ajaton radikaali. WSOY, Porvoo – Helsinki – Juva, 1987, erit. s. 47–49, 90, 94–99, 120–128.

[5] J. V., ”Muuan „ajankuvaus”,” Maaseudun Sanomat, 16.11.1924, 7; T. H., ”Uutta kotimaista kaunokirjallisuutta”, Suomen Sosialidemokraatti, 22.11.1924, 6; T. Ks., ”Lakimiehen esikoisromaani,” Uusi Suomi, 23.11.1924, s. 13; K. R., ”Eräs esikoisteos”, Karjala, 27.11.1924, s. 3; O.A.K., ”Eräs juristiromaani”, Aamulehti, 29.11.1924, 9; Ant – tu, ”Joulukirjallisuutta”, Uusi Aika, 10.12.1924, 4; N. Vri., ”Lakimiesromaani,” Satakunnan Kansa, 12.12.1924, s. 4; J. S-i, ”Kotimainen esikoisteos”, Uusi Aura, 17.12.1924, s. 5; Aamuviesti, 22.12.1924, s. 2; P.A., ”Kirjallisuutta,” Ilkka, 29.12.1924, s. 3; ”Kaunokirjallinen teos käräjäalalta”, Vaasa, 19.1.1925, s. 4. Yllättäen Suomen Sosialidemokraatin kirja-arvio on näistä kaikista oppinein siteeratessaan antiikin roomalaista juristi Ulpianusta alkukielellä latinaksi.

[6] Ant – tu, ”Joulukirjallisuutta”, Uusi Aika, 10.12.1924, s. 4.

Tuomas Jussila

 

”Tuomarin apuna ja tukena on lautakunta, johon kuuluu enintään kaksitoista jäsentä, heidän etumiehenään herastuomari (huomaa – ei herrastuomari). Tuomarin arvonimellä varustettuja henkilöitä on täten melko monta. On ”ukkotuomari” eli varsinainen kihlakunnantuomari, joka kuitenkin verrattain harvoin joutuu istumaan käräjiä. On ”istuva tuomari”, jona tavallisesti on varatuomarin arvonimeä tavoitteleva ”hovioikeudenauskultantti; häntäkin sanotaan aina tuomariksi. Kun hän on istunut vaaditut kolmet käräjät, tulee hänestä vihdoin varatuomari (maallikon mielestä vallan väärä järjestys, kun tuomarista tulee varatuomari). Käräjiä seuraavaa pöytäkirjaa pitävää tuomarin oppipoikaakin sanoo kansa mielellään tuomariksi. Ja vihdoin herastuomari, jonka arvonimi kalskahtaa kaikkein komeimmalta. Sitä ei saavutetakaan ennen kuin on ollut mukana monilla käräjillä lautakunnan jäsenenä.”[1]

 

Oheinen katkelma käräjäsalin henkilöistä on Väinö Tannerin teoksesta Nuorukainen etsii sijaansa yhteiskunnassa (1948). Muistelma sijoittuu 1900-luvun alkupuolella, mutta silti käräjäsalin ”roolitus” oli pysynyt samankaltaisena jo kauan ennen Tannerin omia auskultointiaikoja.

 

Oikeushistorian kannalta lautamiehet eli maallikkotuomarit ovat vähän tutkittu ja tunnettu ryhmä. Silti vielä lautamiehiäkin huonommin tunnetaan käräjäkirjurit eli Tannerin mainitsemat ”tuomarin oppipojat”. On todennäköistä, että usein käräjäkirjurina toimi oikeustieteen opiskelija, mutta eri aikoina ja eri olosuhteissa kirjurina on saattanut toimia lähes kuka tahansa kirjoitustaitoinen henkilö. Totuuden nimissä on kuitenkin tunnustettava, että yksittäistapauksia lukuun ottamatta emme tällä hetkellä tiedä, ketkä kirjoittivat hovioikeuksille lähetetyt tuomiokirjat.

 

Yksi tapa selvittää käräjäkirjureiden ongelmaa ovat Helsingin yliopiston Ylioppilasmatrikkelit. Vanhemman, vuodet 1640–1852 kattavan matrikkelin osumat ovat harvalukuisia ja ne sijoittuvat ajallisesti neljälle eri vuosisadalle. Uudempi eli vuosia 1853­–1899 käsittelevä matrikkeli sen sijaan antaa 19 osumaa.

 

Suoritettu haku tavoittaa matrikkeleista todennäköisesti ainoastaan ne, joiden päätoimisena työnä on ollut käräjäkirjurin toimi ja suurin osa tilapäisesti käräjäkirjureina toimineista henkilöistä jää tavoittamatta. Tätä näkemystä voi perustella sillä, että ainoastaan kahdeksan henkilön kohdalla on merkitty käräjäkirjurin lisäksi jokin muu työtehtävä. Lisäksi käräjäkirjurien etsiminen yliopiston matrikkeleista on ongelmallista myös sen vuoksi, että tällä tavalla haaviin jäävät ainoastaan sellaiset käräjäkirjurit, jotka suorittivat ylioppilastutkinnon ja kirjautuivat yliopistoon. Voidaankin olettaa, että nyt tarkasteltavan joukon ominaisuudet eivät ole yleistettävissä käräjäkirjurien enemmistöön. Joka tapauksessa, käräjäkirjurien kaltaisen entuudestaan tuntemattoman ihmisjoukon tutkimuksessa on käytettävä kaikki saatavilla olevat tiedonjyvät.

 

Hakutuloksen 19 henkilöstä ainoastaan viisi suoritti maisterin tutkinnon ja kahdentoista opinnot jäivät syystä tai toisesta kesken, tai ainakin matrikkelin mukaan heidän oppiarvonsa oli ainoastaan ylioppilas. Kahdesta jäljelle jääneestä toinen suoritti tuomarin tutkinnon ja toinen ylemmän hallintotutkinnon. Viidestä maisterin tutkinnon suorittaneesta ainoastaan kolmen ainoaksi ammatiksi on merkitty käräjäkirjuri. Kaksi heistä eli Messukylässä syntynyt Aleksanteri Selin (1869-1899) ja Hollolassa syntynyt Edvard Wallenius (1844-1880) menehtyivät verrattain nuorella iällä.

 

Matrikkelin tiedot antavat myös mahdollisuuden jaotella käräjäkirjurit vanhempien (so. isän) ammatin mukaan. Kaikkien 19 käräjäkirjurin isistä kuusi työskenteli kirkollisella alalla. Joukkoon kuului myös yksi kirkkoherra, jonka poika suoritti tuomarin tutkinnon. Niin ikään kuuden käräjäkirjurin isä toimi erilaisena virkamiehenä, joiden ääripäinä olivat vanginvartija ja kihlakunnan tuomari. Tästä ryhmästä kolmen käräjätuomarin isä toimi nimismiehenä. Muista vanhempien ammattiryhmistä voidaan mainita kaksi merimiestä ja kaksi perinteistä käsityöläisammattia eli värjäri ja ”fiilari”. Huomattavaa on, että 19 käräjäkirjurin joukossa ainoastaan kahden isän ammatiksi oli merkitty maanviljelijä. Näistä maanviljelijöistä toinen, käräjäkirjuri Anders Wiikin (1870-1931) isä Henrik Wiik toimi myös lautamiehenä.

 

Matrikkeleiden otanta on liian pieni, että sen perusteella voisi tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä tai yleistyksiä. Silti se herättää kysymyksen, että päätyivätkö ylioppilaat päätoimisen käräjäkirjurin uralle keskenjääneiden opintojen myötä? Siinä missä ”tuomarin apupojan” rooli, kuten Tanner käräjäkirjureita hivenen pejoratiivisesti kutsuu, merkitsi muille ylioppilaille ainoastaan opintojen aikaista välivaihetta, niin vaille tutkintoa jääneille siitä muodostui kokonainen elämänura. Tämän päätelmän todentamista hankaloittaa se, etteivät matrikkelin tiedot anna selkeitä vuosilukuja siitä, kuinka kauan kukin on toiminut käräjäkirjurina. Lisäksi on syytä huomata, että keskenkin jääneiden opintojen takana oli jo suoritettu ylioppilastutkinto, mikä jo itsessään merkitsi 1800-luvun yhteiskunnassa huimaa sosiaalista nousua esimerkiksi vanginvartijan tai saaristolaivurin pojalle.

 

Kirjurin työmäärä oli suuri, sillä esimerkiksi Ilmajoen käräjäkunnassa autonomian ajan loppupuolella käsiteltävien juttujen lukumäärä vaihteli käräjistä riippuen 500 molemmin puolin. Puhtaaksikirjoitetut tuomiokirjat lähetettiin tuomiokunnista eteenpäin kanneviskaalille ja niiden lähetyksestä vastasi tuomari. Ilmoitus oli usein koruton ja vailla mainintaa varsinaisen kirjoittajan nimestä. Hyvänä esimerkkinä käy Oulun tuomiokunnan tuomarin Anton Erlinin (1837–1900) kanneviskaalille tuomiokirjojen mukana lähettämä kirje vuodelta 1888:

”Puhtaaksikirjoitetut kappaleet Kihlakunnanoikeuksissa Oulun tuomiokunnassa viime vuoden ajalla pidetyistä tuomiokirjoista niihin kuuluvine sakkoluetteloineen, sekä luettelon tuomiokunnassa samana vuonna pidetyistä käräjistä ja muista yleisömääräisestä virkatoimituksesta saan kunnian tämän muassa sisäänlähettää.”[2]

 

Myöskään käräjäkirjurien palkkausta ei ole saatavilla kuin tiedon murusia.  Yksi mahdollisuuden arvioida ja suhteuttaa käräjäkirjurin palkkaa on tarkastella Läänin konttorin menosääntöjä. Sana tarkoittaa kutakuinkin samaa kuin nykysuomen sana budjetti. Vaasan läänin konttorin menosäännöissä 1870-luvulla oli kutakin tuomiokuntaa kohti budjetoitu nimen ”härad skrifvare” alle 1600 markkaa. Summa voi tuntua hätkähdyttävän suurelta, kun nimikkeen ”domare” alta löytyy ainoastaan 400 markan palkka.[3] Asia muuttuu kuitenkin ymmärrettävämmäksi, kun 1600 markan palkka jaetaan käräjäkuntien ja niissä pidettyjen käräjien määrällä. Tuomarin palkka vastaavasti nousi maksettujen käräjäkappojen myötä mainittua suuremmaksi. Toisin sanoen siitä, mitä käräjäkirjureille tosiasiallisesti maksettiin, voidaan projektin tässä vaiheessa esittää ainoastaan arvailuja.

 

Kuten tästä kirjoituksesta voi havaita niin käräjäkirjureista tiedetään toistaiseksi hyvin vähän. He ansaitsisivat kuitenkin osakseen aiempaa perusteellisempaa tutkimusta, sillä keskeisimmät oikeushistorialliset dokumentit eli käräjien pöytäkirjat syntyivät juuri käräjäkirjurien kynästä. Nimenomaisesti oikeudellisen työn historian kannalta käräjäkirjurien tutkiminen on keskeistä ja se korostuu varsinkin autonomian ajan jälkipuoliskolla, jolloin oikeusjärjestelmän pääasiallinen kieli vaihtui ruotsista suomeksi. Oikeushistorian lisäksi tuomiokirjoilla on suuri merkitys myös monien muiden historian alojen lähteenä. Tästä näkökulmasta onkin yllättävää, kuinka vähän näiden keskeisten dokumenttien kirjoittajista ja kirjoittamisesta tiedetään.

 

 

Lähteet

 

Arkistolähteet

VMA. Vaasan Hovioikeus. Ebd: 8.Kihlakunnan oikeuksien kirjeet 1884-1894.

VMA. Vaasan lääninkonttori. Gba:2. Vuosirahan menosäännöt 1871-1885.

 

Kirjallisuus

Tanner, Väinö. 1951 [1948]. Nuorukainen etsii sijaansa yhteiskunnassa. Helsinki: Tammi.

 

Sähköiset

Autio, Veli-Matti. Ylioppilasmatrikkeli 1640-1852.

https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/tallennetut.php

Luettu 30.4.2019.

 

Kotivuori, Yrjö. Ylioppilasmatrikkeli 1853-1899.

https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/1853-1899/tallennetut.php

Luettu 30.4.2019.

 

[1] Tanner 1951, 403.

[2] VMA. Vaasan Hovioikeus. Ebd: 8.Kihlakunnan oikeuksien kirjeet 1884-1894.

[3] VMA. Vaasan lääninkonttori. Gba:2. Vuosirahan menosäännöt 1871-1885.

Kirsi Vainio-Korhonen

 

Ruotsin valtakunnassa lapsenmurhien tutkintaan alkoi 1700-luvun kuluessa osallistua yhä useammin hoitoalan ammattilaisia, lääkäreitä, välskäreitä ja kätilöitä. Tähän vaikutti osaltaan vuoden 1734 laki, jonka lapsenmurhaa koskevat pykälät edellyttivät tutkijoilta aikaisempaa suurempaa lääketieteellistä asiantuntemusta. Pykälissä edellytettiin tuomioistuimen selvittävän, oliko kuollut lapsi syntynyt ennenaikaisesti vai täysiaikaisena, oliko kysymyksessä luonnollinen keskenmeno vai oliko elävänä syntynyt lapsi surmattu, oliko kysymys abortista tai oliko vastasyntynyt kuollut hoidon puutteeseen.^[1]

 

Asiantuntijoiden kesken vallitsi yleensä selkeä ja hyvin samanlainen työnjako eri puolilla Eurooppaa. Lääkärit ja välskärit keskittyivät yleensä uhriin. Välskärit tekivät ruumiinavauksen ja tutkivat lääkärin valvonnassa ruumiista löytyvät vammat, mutta lääkärillä oli oikeus tehdä lopulliset päätelmät kuolinsyystä. Kätilöiden tehtävänä oli tutkia rikoksen tekijää, naista, jonka epäiltiin synnyttäneen aviottoman, kuolleen ja mahdollisesti murhatun lapsen, mutta joissain tapauksissa myös uhria, murhattua lasta. Jo pelkkä naimattoman naisen raskausepäily saattoi aiheuttaa tutkintapyynnön, ja silloin piti joko kätilön tai muiden luotettavien naisten tutkia epäillyn naisen tila, oliko hän ollut raskaana vai ei.^[2]

 

Juridiset luottamustehtävät otettiin huomioon ruotsalaisten kätilöiden koulutuksessa ja monissa kätilöoppaissa 1700-luvun alusta lähtien. Koulutettujen kätilöiden tuli hallita gynekologiset sisätutkimukset, tuntea naisruumiin anatomia ja oppia sekä nimeltä että ulkonäöltä kaikki sisäisten ja ulkoisten synnytyselinten osat, jotta kätilö pystyi tarvittaessa tekemään oikeusistuinten määräämiä tutkimuksia ja järkevästi vastaamaan ja selkeästi nimeämään, mikä osa naisen synnytyselimistä oli vahingoittuneessa tilassa, jos lääkäri tai joku muu virkamies kysyi häneltä siitä neuvoa.^[3]

 

Oikeuslääketiede edellytti kuolleen vastasyntyneen ruumista tutkivan henkilön etsivän ja havainnoivan erityisesti sitä, mikä oli epänormaalia ja poikkeavaa. Selvästi havaittavien ampumavammojen, pistohaavojen, iskujen ja lyöntien aiheuttamien murtumien, venähdysten, halkeaminen ja verenvuotojen tutkiminen oli yksinkertaisempaa kuin heikommin näkyvien tai ihmissilmälle näkymättömien kuolinsyiden havaitseminen. Apuna saattoi käyttää ruumiin koon, muodon, rakenteen ja värin havainnointia. Kuollutta vastasyntynyttä tutkiessa tuli kiinnittää huomiota pituuteen, painoon, ihoon, päähän, aukileisiin, ruumiinjäseniin ja kynsiin. Oliko ruumiin iho ”elinvoimainen” vai ei, olivatko jäsenet ”hennot” tai oliko iho ryppyinen, helposti irtoava, kellertävä tai sinertävä vai vaaleanpunainen, kuten elävällä lapsella.^[4]

 

Kätilön lääketieteellisestä asiantuntemuksesta toimii hyvänä esimerkkinä Turun kaupunginkätilö Catharina Renautin (1709−1787) tutkima, Turun lasaretin lantakasasta joulukuussa 1768 löytynyt keskosruumis. Renaut pani tarkasti merkille ruumiin koon sekä ihon ja luiden kehitysasteen ja arvioi näiden merkkien perusteella sikiön iäksi seitsemän kuukautta. Hänen mukaansa sikiön iho oli ollut jo ”elinvoimainen” ja sillä oli ”jo ollut luita”. Hän arvioi niin ikään lapsen kuolleen jo ennen syntymää, koska sen sinänsä jo elinvoimaiseksi kehittynyt iho oli kuitenkin ”repeillyt ja kokoon vetäytynyt”:^[5]

 

Oikeuslääketieteellisesti tärkeintä oli erottaa jo lahomassa olleen ruumiin ihon värikirjosta mahdolliset ulkoisen väkivallan merkit, minkä Renaut selvästi kykeni tekemään. Renaut totesi, että hän oli tarkastuksessa löytänyt sikiön kaulalta mustunutta ihoa, joka oli aivan kuin kynnellä ”naarmutettu”. Vaurio oli saattanut syntyä synnytyksen yhteydessä, kun äiti oli auttanut sikiön maailmaan. Renaut tutki myös synnyttäjän synnytyselimet. Synnyttäjän emättimen repeämistä ja ulkoisten synnytyselinten turvotuksen asteesta Renaut päätteli, että kysymyksessä oli ollut nimenomaan äkillinen ja raju keskenmeno.^[6] Renautin antaman todistuksen perusteella tuomioistuin vapautti kuolleen keskosen synnyttäneen naisen lapsenmurhasyytteestä.

 

[1] Tony Gustafsson, Läkaren, döden och brottet. Studier i den svenska rättmedicinens etablering. Uppsala universitet. Uppsala 2007, 81.

[2] Kongl. Hofrättens Bref … då dödt Foster finnes, men obekant är, hwilken det framfödt och å lön lagt 12.2.1755; Gustavsom 2007, 84−85;  Mark Jackson, New-born child murder. Women, illegitimacy and the courts in eighteenth-century England. Manchester University Press. Manchester and New York 1996, 70−72.

[3] Tove Paulsson Holmberg, Onaturlig födelse. Johan von Hoorn och det obstetriska dilemmat 1680−1730. Lunds universitet. Lund 2017, 174−175.

[4] Gustafsson 2007, 231–236; Jonas Kiernander, Utkast til Medicinal-Lagfarenheten. Domare til uplysning, läkare til hjelpreda och barnmorskor til underwisning i ämnen som röra människo-kroppen. Stockholm 1776, 124−129.

[5] Turun raastuvanoikeuden pöytäkirja 7.12.1768, s. 2041–2042, Turun kaupungin maistraatin ja raastuvanoikeuden arkisto, Turun kaupunginarkisto, Turku.

[6] Turun raastuvanoikeuden pöytäkirja 7.12.1768, s. 2041–2042, Turun kaupungin maistraatin ja raastuvanoikeuden arkisto, Turun kaupunginarkisto, Turku.

Anna Kuismin

 

”Nuokkuu kun lautamies käräjillä.” ”Torkkuu ku lautamiäs.” Nämä vertaukset on merkitty muistiin Karvialla ja Akaassa. Uneliaat lautamiehet vilahtavat myös rautalampilaisen Paavo Korhosen runossa, joka julkaistiin vuonna 1820:

Sitten torkkuuvat tuvissa

Oikeutta istuttaissa,

Virka vaihtuupi uneksi,

Heistä tulee vanhat herrat.

Juho Reijosen kertomuksessa ”Koskelan ukko” (1885) minäkertojasta tehdään lautamies: ”Tavallisesti istua tökötin lakituvassa kiiskiä onkien, niin kuin yleinen siivo tapa vaati. Eikä sitä uskoisi kuinka raukaisevaa tuo lautamiehenä oleminen onkin; siinä ei vaan tahdo silmät auki pysyä, jos ei pane tikkuja pönkäksi, niinkuin Jaakko Tervo teki.” Vuonna 1889 pilalehti Matti Meikäläisessä kerrottiin, että lautamiehen on osattava nukkua istuallaan, mutta varottava kuorsaamasta liian kovaa – ja lattialle ei saanut pudota useammin kuin viisi kertaa päivässä. Herastuomarin eli kokeneen lautamiehen vaatimukset olivat vielä kovemmat: hänen piti pystyä nukkumaan seisaallaan.

Torkkuvat lautamiehet mainitaan Lauri Pohjanpään eläinrunossa ”Käräjillä” (1924). Lautamiehinä toimivat varikset ”nuokkui penkkejä pitkin, / väsyneinä seistä nuuhotti / jo korpit, viskaalitkin”. Aihelma esiintyy myös Eeva Joenpelon romaanissa Sataa suolaista vettä (1978):

Herastuomarin titteli vilkutti hänelle [lautamies Oskar Hänniselle] kaukaa, tai esitti lurituksiaan kuin tuntematon lintu. Titteli, titteli, mutta voiko sitä syödä? Nytkin puoti oli kiinni, kun hänen piti kunniansa perään istua tässä ja antaa myöten sillekin naurunalaiselle asialle, että lautamiehet torkkuivat. Torkutti häntäkin, unetti niin, että niska oli pystyssä pitämisen yrittämisestä aivan arkana. Ja silmäluomet vetistivät kun eivät päässeet toisiaan vasten.

 

Miksi lautamiehet torkkuvat? Mitä torkkumisesta seuraa? Miksi aihelma on pitänyt pintansa?

 

Pitkäveteiset istunnot

Käräjillä luettiin ääneen pitkiä ja ikäviä asiakirjoja, ja talonpojat olivat tottumattomia paikoillaan olemiseen – ei siis ihme, että lautamiehiä nukutti. Ilmiöstä syntyi monenlaisia kaskuja. Yhdessä niistä kerrotaan, että torkkuva lautamies luuli olevansa kotonaan, ”kuin kovalla äänellä ja kaikkien kuullen saneli: ’kyllä jo olis aika vierailla mennä kotiansa, että talonväki sais ruveta levolle!’, samassa vetäen saapasta jalastansa ja laskien se lattialle että lapsahti.”

Väinö Katajan kertomuksessa ”Lautamiesten penkiltä” (1907) kuvataan mainiosti, kuinka oikeudenkäynnin seuraaminen on rankkaa puuhaa:

Lautamiehillä tulee tukalaksi ja vaikeaksi siinä penkillään istua: väsyttää ja haukotuttaa. Ajatukset eivät jaksa seurata asiain kulkua, ja todistajain puheetkin tuntuvat tulevan jostakin hyvin kaukaa, — josta ei kuulu kuin jonkunlaista hyminää. Ruumista raukaisee tämä istuminen, särkee sääriä, pakottaa pakaroita, ja unisina harhailevat silmät pitkin oikeussalin permantoa…

(–) Vaikka ei se oikeastaan ole istumista tuo heidän olonsa penkillä: mikä puoli nukuksissa, kyynärpäät polvia vasten ja kämmenet leukoja pidellen, etukumarassa torkkuu, mikä taas nojaa selkäänsä seinään, oikaisee koivet niin pitkälle kuin ulottuvat ja haukottelee niin, että leuat vaivojaan valittavat, mikä taas istuu kädet polvia vasten, pää retkallaan niitten päällä ja nukkumista tekee.

Mäkikylän lautamies kaipaa käräjätuvan ulkopuolelle, jossa käydään kiihkeitä poliittisia keskusteluja. ”Jo viho viimein nousee korkea oikeus ja juoksujalassa rynnistää lautamiesten lauma pöydän luo, hyvillään ja naurussa suin. Ja saatuaan kurkkuaan kastella liittyvät hekin väittelijäin parveen…”

Paitsi oikeussalissa, myös kirkossa nukutti. Ongelma oli niin vakava, että kirkonvartijan tehtävänä oli herätellä uneen vaipuneita. Johannes Häyhän vuonna 1893 julkaistussa kirjassa kuvataan vanhan ajan unilukkaria keppeineen:

Unilukkari (suntio) käveli ympäri kirkkoa paikasta toiseen kädessä pitkä ruohonpäinen keppi, jonka päässä oli rengas. Hän ajoi sillä koirat ulos kirkosta ja havahdutti saarnavärssyä laulettaessa Huutsen Simon, joka herättyään alkoi laulaa “halee, halee”. (–) Kun rovasti saarnatessaan näki muutamain miesten torkkuvan, hän torui ja sanoi: –  Virren alla virkku ja saarnan alla torkku, ei se ole oikeaa Jumalan palvelusta.

 

Nukkuvan lautamiehen tuomio

Torkkumiselle oli muitakin syitä kuin pitkäveteisten asioiden kuunteleminen ja tottumattomuus paikoillaan olemiseen. Käräjät saattoivat kestää useita viikkoja, ja lautamiehet istuivat iltaa lasin ääressä. Paavo Korhosen ”Runo viinasta” antaa ymmärtää, että viina tekee lautamiehistä paitsi uneliaita, myös puolueellisia:

Lautamiehet laitteleepi

Juttumiesten mieltä myöten:

Kuin käyvät käräjämiesten

Arkun kautta kaiket öiset,

Virka vaihtuupi uneksi,

Heistä tulee vanhat herrat.

 

Alkoholin seuraukset tulevat esiin myös Oulun Wiikko-Sanomissa 1830 kerrotussa kaskussa, jossa lautamies oli käräjätupaan mennessään sattunut ryyppäämään vähän liiaksi. Matkalla hän osti ison kalan, jonka hän lähetti kotiinsa palvelijansa mukana. Hän pyysi tätä sanomaan, että puolet kalasta piti paistaa ja toinen puoli keittää:

Istuttua oikeuteen alko häntä painostaa ja hän nukahti. Sillä aikaa tutkittiin rikos asiata. Tutkittuansa käski tuomari kanteen alaisen mennä ulos ja alkain lautakunnan kansa keskustella päätöstä wasten, kysy hän myös torkkujalta mitä hän sano tästä syypäästä. ”Jo hän minä olen sanonut että sitä pitää puoli keittää ja puoli paistaa.”

 

Väärän tuomion tulee lausuneeksi myös juhlimassa ollut lapualainen lautamies, joka nukahti kesken viinankeittojutun käsittelyn. Sitten vuorossa oli lapsenelatusasia. Tuomari koputti nuijalla pöytään ja kysyi lautamiesten mielipidettä: ”Nukkunu lautamies heräs, pomppas seisomahan ja äyskääsi: – Sata markkaa sakkua ja vehkehet pois.”

Nimismies seisoo juopuneen lautamiehen edessä suojellakseen tätä tuomarin katseelta 1837 Mehiläisessä julkaistussa jutussa. Lautamies nukahtaa ja näkee unta hevoskaupoista. Kun tuomari julistaa johonkin rikokseen syyllistyneelle viisitoista paria, lautamies kiljaisee:

”hui, hai! wiisitoista! – olisit wiisikymmentä ees sanonut, ei wähemmästä puhettakaan. ”Mitä se oli,” kysäisi tuomari. ”Ilman hewosiaan kuuluwat pihalla waihtelewan,” wastasi nimismies; Arwattawasti oli lautamiehellä wiisikymmentä riksiä mielessään hewosestaan hintaa eli päällistä saada, waan joka nyt näin sopimattomasti tuliwat ruomarin wiidentoista raippawitsan kanssa sekaumaan.

Pirkko-Liisa Rausmaan mukaan tällaiset kaskut kuuluvat luokkaan ”Nukkuvan lautamiehen tuomio”, joka on saanut Aarne-Thompsonin tarinatyyppien luettelossa oman numeronsa. Yhdessä tyypin versiossa lautamies tulee tunnustaneeksi vieraan lapsen isyyden. Suomettaressa 1860 ilmestynyt kertomus alkaa siitä, että nuori mies on haastettu käräjille isyysjutussa. Ennen oikeudenkäyntiä syyttömyyttään vakuuttava nuori mies saa tuomarilta neuvoja ja toimii niiden mukaan juttua käsiteltäessä. Hän kieltää isyytensä, ja kun häneltä kysytään, kuka sitten on lapsen isä, hän osoittaa lautamies Tasasta:

Onko se tosi, Tasanen, ärjäisi tuomari täyttä kurkkua. Tasanen, kun tavallisuutta myöten nukkui aina koko istunta ajan, hyppäsi laudalta ylös ja vastasi vanhan tapansa jälkeen: ”se on totinen tosi!” Tasanen tuomittiin lapsen eläke maksamaan.

Niin kirkkoon kuin oikeuslaitokseenkin liittyvä huumori horjuttaa valtaa käyttävien arvokkuutta. Lautamiehen sosiaalinen asema oli korkeampi kuin tavallisen talonpojan. Ennen poliisin virkojen perustamista lautamies toimi haasteiden viejänä. Haasteen saaminen herätti kielteisiä tunteita viestintuojaa kohtaan samoin kuin oikeudessa saatu tuomio. Seppo Knuuttilan mukaan virkavallan kanssa tekemisiin joutuminen on kaskujen mukaan pääasiallisesti merkinnyt ikävyyksiä ja oikeus on herrojen oikeus, jossa tuomarit lahjotaan ja rikkaat menestyvät. Ei siis ihme että lautamiehet saatetaan jutuissa huvittaviin tilanteisiin ja ylennetyt alennetaan.

 

Lähteet:

Johannes Häyhä, Kuvaelmia Itä-Suomen vanhoista tavoista 1. SKS 1893.

Kaiken-laista. Ikaalisista ihan tosia XXXII. Suometar 15.6.1860.

Paavo Korhonen, Runo wiinasta. Turun Wiikko-Sanomia 10.6.1820.

Seppo Knuuttila, Kansanhuumorin mieli. Kaskut maailmankuvan aineksena. SKS 1992.

Kansansadut. Pilasadut ja kaskut. Toim. Pirkko-Liisa Rausmaa. SKS 2000.

Kauhia Tuomio. Oulun Wikko-Sanomia 11.9.1830.

Lauri Pohjanpää, Metsän satuja ja muita runoja. WSOY, 1924.

 Suomen kansan vertauksia. Toim. Matti Kuusi. SKS 1979.

F. M. W., ”Pilajuttuliinin muistelmia”. IV. Virka-valppaus.

Suometar 5.7.1861.

Praktillisia eksaameja. Matti Meikäläinen 24.8.1889.

Ei kauan sitte tapahtunut asia. Mehiläinen 11/1837.

Vitsejä. Vastaus #1637. https://keskustelukanava.agronet.fi/agronet/index.php?topic=47.1635

(luettu 5.11.2018)

https://fi.wikiquote.org/wiki/%C3%84ht%C3%A4ril%C3%A4isi%C3%A4_sananparsia

(luettu 5.11.2018)

Marianne Vasara-Aaltonen

 

A couple of weeks ago, our project organised the seminar “Juries, Jurors and Legal Literacy in Nineteenth- and Twentieth-Century Ireland and Finland” with presentations by Niamh Howlin (University College Dublin), Mia Korpiola (University of Turku) and Anna Kuismin (University of Helsinki). Of course, jurors – as laymen without any formal legal training – are central to the topic of popular legal literacy which is the focus of the project.

Niamh Howlin began the session with her talk “Information Literacy: The Use of Lay Knowledge in Irish Juries’ Decision-Making, 1800–1900” in which she presented different types of Irish juries and their jurors. When thinking of juries, trial juries often come to mind first but juries were used in different other situations such as valuations and medical inquests, too. This meant that jurors could possess not only legal but also commercial and medical knowledge.

The Grand Jury made the decision in a criminal case whether or not there was a strong enough case to indict the accused, whereas the Petty Jury would then decide on the actual case in trial. The Grand Jury was manned with gentlemen of high social status and they wielded great political power, too, as they were also involved in local government. The Petty Jury, in turn, was divided into a Common Jury and a Special Jury. The Common Jury consisted of twelve men, and with time the property requirement became the most important ground for their selection. This made it rather difficult, especially in the countryside, to find suitable men for the juries as being juror on the Common Jury was burdensome, unpaid and sometimes jurors even faced threats and violence. However, the flipside of having a small pool of potential jurors was that many jurors served for years and in the process gained experience and knowledge of the law. Indeed, when the property qualifications of jurors were lowered in 1871, this led to a chaotic situation with many new jurors who were without any legal experience or understanding of the procedure. It was also possible to use a Special Jury instead of a Common Jury if the prosecutor asked for this and the court agreed. Special Juries were especially used in commercial cases. These jurors were men of higher social standing, or as the nineteenth century progressed, increasingly middle-class businessmen and tradesmen who provided a source of expertise. As men qualified for Special Juries were even more difficult to find they served for long periods and gathered a wealth of knowledge on legal matters, too.

Next, Howlin shifted the focus to the other, non-trial, juries. We learned about valuation juries, such as the Wide Streets Juries which in Dublin functioned from the mid-eighteenth to mid-nineteenth centuries. These juries had broad powers and had a great effect on city development. Jurors had to evaluate the value of houses which were to be the subjects of compulsory purchase. This involved estimating value, inspecting legal documents, conveyancing etc., and was no easy task. Jurors were often wealthy and disinterested businessmen, and they, too, often functioned repeatedly in these juries which increased their legal knowledge. They also had to be mathematically literate to be able to perform their duties. Compulsory purchases were a controversial issue and using townsmen as valuation jurors lent the venture some legitimacy in the eyes of other townsmen.

Other types of juries are those that make an inquest into medical questions. Howlin discussed the Coroner’s Jury, the Matrons’ Jury and the Lunacy Jury. The Coroner’s Jury made an inquest on the dead body, it could hear witnesses and would then make a verdict on the cause of death. As the name suggests, the Jury of Matrons consisted of women who in civil or criminal cases would assess whether a woman was pregnant or not. This could involve e.g. questions of paternity or the delay of a death sentence. There were no property requirements for these women, but they had to be married or widowed and had to have experience of childbirth either directly or through assisting it. The Lunacy Jury was staffed with men who had the same qualifications as those functioning in Special Juries. The Lunacy Jury had to decide whether a person was sane enough to control their property. This meant that there were many competing financial interests to deal with as relatives and the Crown all had an interest in the matter. Finally, Howlin also discussed the Mixed Jury, used in civil and criminal cases involving foreigners, and the Market Jury which inspected that rules for example regarding food safety and weights and measures were followed in markets.

The Matrons’ Jury is interesting in comparison with Finland and Sweden. Similarly as in Ireland, also in Sweden and Finland women were responsible for assessing gynaecological matters in court cases – often involving the death of a newborn. However, here, the task was not in the hands of female jurors but rather trained midwives were used as expert witnesses in court already in the eighteenth century, as Kirsi Vainio-Korhonen has shown. It was not simply their gender and experience of childbirth that qualified them for the task, but the medical knowledge that these professional women had acquired through their training and practice.[1] In Ireland, it was in the nineteenth century when the tide turned towards using physicians with medical knowledge as expert witnesses in such cases instead of juries. Increased medical professionalisation eventually pushed out the Matrons’ and Lunacy Juries in the late-nineteenth century.

None of the jurors in any of these juries were required to have any legal training. They were laymen when it came to the law, but could possess some other, e.g. commercial expertise which was of value in judging cases or evaluating property. As many of them acted as jurors for several years they gathered practical experience of the law and the legal procedure. Being members of the community, they also had more legitimacy in the eyes of their peers than trained professionals would have had: it was easier to accept their decisions, for example in the case of compulsory purchases.

 

Mia Korpiola focused on Finnish juries in her presentation ”Perceptions of Juries and Jurors in Finnish Lawyer Memoirs, ca. 1910–1960”. The local peasant jury (Finn.: lautakunta, Swed.: nämnd) had been functioning in the countryside since times immemorial, and already in the Middle Ages the jurors as co-judges had become a permanent feature throughout the assizes. Still today, jurors are used in Finland, but the types of cases in which they appear is limited. In her talk, Korpiola examined how these laymen jurors were perceived in twentieth-century lawyer memoirs.

The Finnish jurors acted as co-judges, swearing the judge’s oath, and until the 1970s the court itself selected the jury members. Often, they functioned at the district courts’ assizes for decades which meant that, even though they had no formal legal learning, they gathered a lot of practical experience about the law and the functioning of the judiciary. The legal knowledge they had acquired made it possible for them to also perform other law-related tasks in their communities, such as working as summoners, surveyors or lay advocates. They gathered legal literacy that was needed in the every-day management of legal and administrative affairs in rural Finland where learned advocates were virtually non-existent. Thus, it is natural that jurors often had higher social status in their peasant communities, even though they were peasants themselves, too.

After their studies, lawyers would often come into contact with jurors when they were doing their court training as trainee judges (Finn.: auskultointi) fresh out of university. When these inexperienced new lawyers worked as judges in the district courts it was sometimes actually the jurors that had the most experience of administering justice, and it was useful for the court to have these experienced jurors judging together with the judge. A unanimous jury could overrule the judge. Jurors could also help by interpreting, for example, if the judge could not understand the local dialect of a witness. It hasn’t been researched when the first female jurors were appointed, but in many places, it did not happen until 1970 when the law required juries to include women. However, even before 1970 there was no legal hindrance to appoint female jurors. The situation was slightly different in towns which did not have juries but traditionally had lay judges (Finn.: kunnallisraatimies / kunnallisneuvosmies) who sat together with learned judges (Finn.: oikeusraatimies / oikeusneuvosmies) in the town courts. The first female lay judge in a town court was appointed in Iisalmi already in 1928. One can note how the traditional image of a male juror must have dominated in the countryside for a long time.

The lawyer memoirs that Korpiola has gone through give a nuanced picture of the functions of the jury during the assizes. The jury was important in setting the tone and culture of the court – this was especially true if the judge was young and inexperienced. When the lawyers wrote about jurors in their memoirs, it was usually positively: respecting the experience they had through years of jury service and not calling into question their knowledge despite the fact that they were laymen. However, they also tell about the alcohol use of jurors – even during court sessions. Some jurors were even quite the pranksters: one lawyer notes how on one occasion some jurors painted a moustache on the face of their fellow-juror who was so drunk that he had passed out. Generally speaking, one could note that the atmosphere of the court was more serious on the west coast (with a strict temperance movement in Ostrobothnia), and the further east one went, the more relaxed the atmosphere – as well as the drinking habits of jurors – became.

 

Next, Anna Kuismin talked about the images of jurors in Finnish folklore and fiction from the 1820s to the 1920s. Jurors, as central figures in their rural communities, appear in various types of folklore and literature: in sayings, jokes, charms, poems, stories and novels. There are several motifs regarding jurors that can be found repeatedly in Kuismin’s material. The idea of a “dozing juror” appears in many jokes and sayings. For example: “What is the requirement for a juror? He has to appear to be awake when sleeping at court and he cannot snore too loudly or fall on the floor more than five times a day.” The drinking habits of jurors can also be seen in Finnish jokes. There are also many jokes about jurors making wrong verdicts because they were dozing during the proceedings. An especially popular joke concerned a paternity case where a sleeping juror accidentally claimed to be the father. This joke appears as a “true story” around the country in the nineteenth century and was printed in newspapers, too.

Another theme in juror jokes concerns the social status. Jurors were seen as hobnobbing with gentlemen and trying to imitate their dress and habits. Some sayings also connected jurors with images of hell and the devil: e.g. Vainoo ninko piru lautamiestä, i.e. someone harasses someone else like the devil harasses a juror. Here, Korpiola reminded us that the devil appears often already in medieval legal iconography, for example standing behind someone taking an oath, and reminding people of the possibility of perjury. The sacral element was present in court proceedings, and still in the 1950s, the assizes would begin with a prayer. It is not that surprising, then, that the devil also appears in folklore about jurors. Howlin told us that many of the juror jokes have parallels in Ireland, as well. However, while the folklore on jurors in Finland seems to be almost completely negative, in Ireland one can also find positive attributes on jurors.

The fiction that Kuismin has examined also depict jurors socialising with important men of the community, showing off their legal knowledge and adapting new habits. Some of them are shown as being rich and proud as well as drinking heavily. However, in these stories and novels the jurors’ positive traits can also be found, as they are also portrayed as being respectable and conscientious.

      

Combining the mentions of jurors in Korpiola’s lawyer memoirs and Kuismin’s folklore and literature, one can assume that there is some truth to all the stories mentioning jurors and their excessive drinking, for example. However, negative aspects are perhaps more emphasised in folklore whereas the lawyer memoirs tend to see jurors as a valuable and respected part of the court – despite sometimes drinking heavily. Perhaps then, as Kuismin noted, folklore on jurors also exemplifies the envy that other, less successful members of the peasant community felt towards the jurors. Jurors were the middlemen between the common people and the authorities which was not always a grateful position to be in. Also, in fiction, it is important to have a villain. Good versus bad and someone falling from grace are typical literary themes which one can find in these writings, as well. One can also see a resemblance between stories about jurors and stories about so-called corner secretaries (Finn.: nurkkasihteeri), i.e. lay advocates who had a dishonest reputation. It is important to keep in mind, though, that the idea of a bad juror or bad lay advocate is not necessarily a thorough depiction of reality. In reality, both groups of people were extremely necessary in the rural community which could not yet rely on legally trained professionals.

 

Finally, we had a discussion about the similarities and differences of juries and jurors in Ireland and Finland. Obviously, jurors in both countries learned the law by doing; many jurors served for years – in Finland even for decades – which gave them a strong practical knowledge of legal affairs. While in Ireland there were no manuals for jurors, in Finland jurors could make use of the many legal handbooks meant for commoners that appeared throughout the nineteenth century. They were not specifically aimed at jurors, but many jurors who also took care of other legal matters in their communities probably found use in such manuals. A common feature is also that – despite some ridicule in jokes and sayings – in general, jurors were respected for their service in their communities, both in Ireland and in Finland. Using juries was also a way for the authorities to save money in comparison to using trained professionals: the Finnish jurors got their compensation as a portion of the local judiciary tax and most of the Irish jurors were unpaid. As for distinctions, in Ireland juries were used for many purposes for which in Finland some other municipal body would have been appointed. On the other hand, Finnish jurors took care of some matters that would have fallen into the hands of a specialised jury in Ireland. And, of course, one must remember that in Finland, the jury system only concerned the rural district courts. Most town courts also had lay members but these were not jurors. They were appointed judges just as the legally trained judges were. Despite some differences, it would seem that the common denominators of learning law by doing and the overall respect for jurors were the most important features both in Ireland and in Finland.

It was a really inspiring seminar, for which I thank Mia and Anna, and especially our guest speaker Niamh!

 

 

[1] Kirsi Vainio-Korhonen: ”Midwives. Birthing care professionals in eighteenth-century Sweden and Finland”, in Early Professional Women in Northern Europe, c. 1650-1850 (eds. Johanna Ilmakunnas, Marjatta Rahikainen and Kirsi Vainio-Korhonen), Routledge, London and New York 2017, and in Finnish, Kirsi Vainio-Korhonen: Ujostelemattomat. Kätilöiden, synnytysten ja arjen historiaa, WSOY, Helsinki 2012.